Onnenkantamoinen?

Saksa panee koronabudjetillaan vielä Suomeakin paremmaksi
Saksa on juuri julkaisut oman elvytysbudjettinsa, jonka  on 125 mrd euroa; se on suhteessa selvästi suurempi kuin Suomen julkaistu lisätalousarvio, joka Saksan tasoon verrattuna olisi voinut nousta ehkä 8 mrd:iin euroon. Siellä rahalinkoa johtaa CDU - Kokoomuksen arvostettu sisarpuolue. Tämä merkitsee valtavaa muutosta Saksan talouspoliittisessa ajattelussa - juuri sieltähän on kotoisin "mustan nollan" periaate eli periaatteessa ei yhtään velkaa.

Endogeenisen (sisäsyntyisen, päätöksiin ja kirjanpitoon perustuvan) finanssipolitiikan elementit ovat siis edelleen vahvistumassa. Kun Keskusta aikoo nyt haastaa hallituksen sopeutustoimilla (paluulla Sipilän linjaan), niin ei voi muuta sanoa kuin että suunta on täysin päinvastainen kuin esimerkiksi Saksassa. Uskon muiden euromaiden seuraavan Saksan - ja Suomen -  perässä. Jos kritiikkiä haluaa esittää, se on suunnattava 'markkinan' kyvyttömyyteen käytössä olevasta rahasta huolimatta saattaa liikkeelle investointeja. Hallituksen lisäbudjetti, jonka yksityiskohdista kuullaan ilmeisesi 5.6. 2020 osoittaa selvästi että velkarahallakin saadaan aikaan konkreettista kasvua. Samalla se todistaa oikeaksi Modernin Monetaarisen Teorian väitteen, että valtion tasolla säästämällä saadaan aikaan köyhyyttä ja että uudet velkasuhteet luovat kasvua ja vaurautta kansalaisille.

Saksan Koronapaketin heikkoutena voidaan pitää sitä, mikä Suomen lisäbudjetissa on lähes keskeistä: Saksassa CDU ei hyväksynyt kunnille annettavaa lisärahoitusta. Toinen merkittävä ero on arvonlisäveron laskeminen autojen romutuspalkkion sijasta. Tällöin kansalainen saa tukea paitsi uuden auton ostamiseen, myös uusien lenkkareiden oston yhteydessä.

Palava olkikupo vai onnenpotku?
Päivän 4.6. 2020 Die Zeit lehdessä tätä "konjunktuuriohjelmaa" kommentoi Mark Schieritz; kun kysymys on mitä mielenkiintoisimmasta käänteestä myös saksalaisessa politiikassa, olen kääntänyt kirjoituksen tähän kokonaisuudessaan:


"Hallituksen talouden elvytyspaketti tukee taloutta ja tekee maasta tulevaisuudenkestävän. Koalitio osoittautuu onnenkantamoiseksi.

Ensinnäkin: Tällä hetkellä kukaan ei voi ennustaa varmuudella, merkitseekö viime yönä päätetty talouden elvytysohjelma käännettä Coronan kriisin taloudellisten seurausten torjunnassa. Tämä kriisi on liian suuri siihen - eikä sen vaikutuksia ole toistaiseksi ymmärretty tarpeeksi. Mitä voidaan sanoa: Pitkien neuvottelujen jälkeen koalition johtajat ovat esittäneet toimenpidepaketin, joka antaa toivoa taloudellisesta ja poliittisesta näkökulmasta.

Taloudellisesti ohjelmassa yhdistetään lyhyen aikavälin tavoite vakauttaa talouden kokonaiskysyntä pitkän aikavälin tavoitteeseen, joka on sosiaalis-ekologinen muutos. Ensinnäkin taloudelliselta kannalta ei ole väliä mihin valtio käyttää rahaa - kunhan se käytetään ja se luo työllisyyttä ja tuloja. Hallitus, kuten brittiläinen taloustieteilijä John Maynard Keynes kerran ehdotti, voisi myös maksaa ihmisille reikien kaivamisesta ja niiden uudelleen täyttämisestä. Tai kuten Baijerin pääministerin Markus Söderin lausahdus eilen illalta osoittaa: "Jopa olkikupon polttaminen antaa lämpöä."

130 miljardin Lisäpanostukset  saavat todennäköisesti aikaan maan taloudellisen toimintalämpötilan nousun. Tuki taloudellisesti heikoille kunnille, erityistuet perheille, alhaisemmat sähkökustannukset, helpotukset yrityksille, ylimenotuet erityisiin vaikeuksiin joutuneille aloille, kuten pubeille, hotelleille ja tapahtumajärjestäjille - ja ennen kaikkea väliaikainen merkittävä arvonlisäveron alennus 19 prosentista 16 prosenttiin.  Alemman verokannan pitäisi johtaa alempiin myyntihintoihin, mikä tukee yksityistä kulutusta. Lisäksi toimenpide auttaa etenkin pienituloisia ihmisiä, jotka käyttävät suuren osan kuukausipalkastaan elinkuluihinsa. Julkinen velka kasvaa jälleen lisämenojen seurauksena, mutta se pysyy kehyksessä, joka ei vaikuta maan rahoitusvakauteen. Joten rahaa käytetään hyvin.

Lyhyestä tähtäimestä  pitkään aikaväliin
Alv-alennus yhdistää myös lyhyen ja pitkän aikavälin. Se on tietenkin samalla piilotettu  autojen romutuspalkkio, koska kalliiden tuotteiden, kuten ajoneuvojen, arvonlisävero on erityisen korkea. Jos oletetaan, että asiakas siirtyy kokonaan uuteen autoon, säästö olisivat vähintään 900 euroa ostohinnan ollessa 30 000 euroa. Mutta toisin kuin autojen romutuspalkkiossa, josta on aiemmin keskusteltu, nyt saa  myös rahaa ALv:n laskun kautta myös polkupyörien, skootterien tai juoksukenkien ostamisesta. Kestävämpään liikkuvuuteen siirtymisen kannalta tämä on fiksu siirto, varsinkin kun sähköautoille maksetaan myös korkeampia tukia. Yhdessä ylimääräisten tutkimus- ja digitalisointi-investointien kanssa tämä elvytyspaketti on ehdottomasti tulevaisuuden paketti.

Tässä vaiheessa olisi voinut tietenkin kuvitella kunnianhimoisempiakin lähestymistapoja - esimerkkinä monivuotinen investointisuunnitelma, jota ammatillinen keskusjärjestö (DGB) ja Saksan teollisuuden liitto ovat ehdottaneet yhteisessä asiakirjassaan. Mutta kuten aina, parempi on hyvän vihollinen: hallitus jättää syrjään ideologiset perustavanlaatuiset keskustelut ja taistelee taantumaa vastaan hyvin harkitusti ja pragmaattisesti. Näinä aikoina tämä ei ole itsestäänselvyys, varsinkin kun tiedetään lisävelan ottamisen etenkin unionille (CDU+CSU) olevan käänne kokonaan uuteen, samalla kun  ja SPD: n oli luovuttava kunnille suunnatusta kauaskantoisesta taloudellisesta tuesta.

Ei sijaa populistiselle 'vaistojen seuraamiselle'
Tämä johtaa meidät paketin poliittiseen ulottuvuuteen, jota ei pidä tarkastella erikseen. Sitä täydentää miljardien eurojen  eurooppalainen jälleenrakennusohjelma, joka juontaa juurensa ranskalais-saksalaiseen valmistelutyöhön - ja jota muutama viikko sitten tuskin olisi uskottu mahdolliseksi tässä muodossa. Molemmissa tapauksissa Angela Merkel ja Olaf Scholz eivät  alkuperäisen epäröinnin jälkeen antaneet sijaa populististen vaistojen seuraamiselle,  vaan tarttuivat tähän mahdollisuuteen asiaperusteisesti. On kirjoitettu paljon mielikuvituksen puutteesta suuressa koalitiossa. Tässä kriisissä se osoittautuu maalle onnenpotkuksi."

Sote eurooppalaisittain?

Sosiaali- ja terveydenhoitopolitiikan suunnasta on Suomessa käyty taistelua kaiketi viimeistään jo tämän vuosituhannen alusta saakka, todennäköisesti jo kauemminkin. Vastakkain ovat perinteiseksi pohjosmaiseksi ratkaisuksi katsottava kansanvaltaisen hyvinvointivaltion ja meidän perustuslakimme mukainen, yhteiskuntavastuuseen perustua  lähestymistapa, jossa jokaisen kansalaisen terveys- ja sosiaalinen turva viimekädessä taataan yhteisin päätöksin ja resurssein.

Toisella puolen perustna on ns. markkinmalli, jossa yksityiset palveluntuottajat, kotimaiset ja ja yhä suuremmassa määrin ylikansalliset yritykset haluavat tulla mukaan "terveys- ja sosiaalibisnekseen" tasaveroisina ja oikeuksiensa puolesta pysyvästi turvattuina toimijoina. Keskeisenä tavoitteena on kuitenkin markkinalähtökohta, jossa yritysvastuu ja mahdollisimman suuren voiton tavoittelu yrityksen omistajille ja taustayhteisöille on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin kansalaisen terveys ja sosiaalinen turvallisuus.

Kolmannen elementin muodostaa mahdollisimman rationaalisen hallinnollisen tason rakentaminen suomalaiselle sosiaalitoiminnalle ja terveydenhoidolle. Maakuntamalliin liittyy järjestämisrationaliteetin lisäksi myös poliittisen valtapelin ulottuvuus. Kun maakuinnan hallinnon jäsenenä olevat kunnat ovat pieniä ja niissä on maaseutuyhteisölle tyypillinen keskustalainen hallintohegemonia, monista makuntahallinnoista olisi edustukseen perustuen muodostumassa joko lähes yksinomaan keskustalaisia voimia sisältäviä, tai sitten väestömäärän perusteella maakunnan keskuskaupunkien hallitsemia yksiköitä, jossa ympäröivällä maaseudulla ei olisi paljonkaan sanansijaa. Tämä vääntö on toistaiseksi vielä sekä rahoituksen että hallinnon rakenteen osalta myös kokonaan käymättä.

Miltä tämä merkittävä poliittinen voimainmittelö näyttää eurooppalaisesta näkökulmasta? Onhan rauha ja demokratia Euroopan Unionin keskeisiä ja alkuperäisiä tavoitteita?

Euroopan Unioni on muodostunut jo hyvin varhaisessa vaiheessa myös talousyhteisöksi, joka on alusta saakka liputtanut markkinavapauksien suuntaan. Tämä oli selvää jo silloin, kun Suomi liittyi kansanäänestyksellä mukaan tähän eurooppalaiseen yhteisöön. Jäsenyytemme aikana on syntynyt myös uusia, päivänpolitiikasta irrotettuja mutta kuitenkin tärkeintä taloudellisia rakenteita: Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Investointipankki.  Euroopan Unionin peruskirjaa on kehitetty asteittain myös jäsenyytemme jälkeen; konsolidoitu peruskirja  - se jonka varaan kaikki Euroopan Unionin suuret linjaratkaisut perustuvat - on hyväksytty 26.10. 2012. Se on hengeltään - yhdessä Lissabonin sopimuksen kanssa - markkinoille ehdottoman etusijan antava ja julkiselle vallalle markkinoiden lähtökohdista ehtoja asettava perusasiakirja. Tämä on helposti tarkistettavissa konsolidoidun peruskirja  talous- ja rahapolitiikkaa koskevasta osiosta, artikloista 120-133.

Eurooppalaisittain, Euroopan Unionin keskeisiin peruskirjoihin nojautuen voidaan todeta, etä Euroopan Unioni kehittää politiikkaansa markkinoiden ja markkinavapauksien lähtökohdista jättäen kuitenkin esimerkiksi sosiaali- ja veropolitiikassa tilaa kansallisille ratkaisuille. Nämä eivät kuitenkaan saa olla missään vaiheessa ristiriidassa  itse Unionin päälinjan kanssa, joka lähtee markkinaehtoisuudesta.

Euroopan Unioni on edelleenkin rakennusvaiheessa eikä sitä pidetä valmiina, sellaisena joksi Euroopan Unionin  tulee lopulta muodostua. Nyt kun europarlamenttivaalit ovat jo runsaan kahden kuukauden päästä, Euroopan tulevaisuudesta käydään tietenkin keskustelua. Merkillepantavaa on, että itse peruslähestymistapaan ei olla esittämässä muutoksia. Näin siitäkin huolimatta, että Unionin ongelmat ovat kärjistymässä entisestään eikä mihinkään suuriin eurooppalaisiin kysymyksiin ole näköpiirissä kestävää ratkaisua. Euroopan Komissio on tuottanut asiakirjan, jossa etsitään ratkaisuja esiinnouseviin ongelmiin.

John Maynard Keynes, tunnettu brittiläinen liberaali kehitti jo 1930-luvulla talous- ja rahapolitiikan antisyklistä mallia, joka perustuu rahapolitiikan dynaamiseen käyttöön uhkaavien taloudellisten resurssikriisien  yllättäessä. Rahapolitiikkaa voidaan käyttää endogeenisesti, päätöksiin ja kirjanpitoon perustuen siten, että voimavaroja uusiin investointeihin ja yhteiskunnallisesti tärkeisiin rakenne- ja palveluratkaisuihin on aina käytettävissä. Talouden ylikuumenemista esimerkiksi inflaation muodossa voidaan samoin estää kiristämällä rahapolitiikkaa.

Saattaa tuntua yllättävältä, mutta tämä erityisesti sosialidemokraattien piirissä piirissä suosittu keynesiläinen malli on itseasiassa valtiollisten rakenteiden osalta - kuten valtio ja kunnat - on kielletty,  kiellety ehdottomasti Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa. Päinvastoin, rajoituksia kasvulle ja velanotolle pidetään mitä tärkeimpinä erurooppalaisessa talous- ja rahapolitiikassa. Markkinoiden etulyöntiasemaa kuvastaa sekin, että vuosina 2014-18 EKP toteutti kuitenkin antisyklistä ja endogeenista rahapolitiikkaa valtioiden velkkakirjojen oston muodossa yritysten suuntaan. Tämä vapautti jäsenvaltioiden yritystukiin sijoittamia verovaroja muihin tarkoituksiin ja antoi väliaikaisen sysäyksen myös eurooppalaiselle taloudelliselle kasvulle. Jäsenvaltioiden investointeihin siitä ei ollut juurikaan pua.

Keynes ei siis ole nykyisen Euroopan talous- ja rahapolitiikan keskeisiä hahmoja, Sen sijaan itävaltalainen 1930-luvun talouspoliitiko ja monetaristi Friedrich  von Hayek on noussut yhä keskeisempään asemaan monetaristisen, uusliberaalin, markkina-alisteisen politiikan guruna ja tiennäyttäjänä. Von Hayek on syntyjään itävaltalainen, minkä vuoksi riistävästä ja kurittavasta talous- ja rahapolitiikasta on ruvettu käyttämään "austerismi" -ilmaisua. Sana viittaa Itävallan englanninkieliseen nimeen. Omalla kohdallamme suomalaisesta politiikasta on käytetty saksalaista ilmaisua "Finnlandisierung", mikä tarkoittaa sosiaalipsykologista alistumista vahvemman naapurin logiikkaan ja etupyrkimyksiin. Kun seuraan eurooppapolitiikasta Suomessa käytävää vähäistä  ja kritiikitöntä keskustelua, saattaa tulla johtopäätökseen, että saksalaiset taisivat Suomen suhteen olla oikeassa?

Sote eurooppalaisittain? Euroopan Unionin peruskirjojen valossa Suomessa käytävä Sote-kamppailu on turhaa ja perustuslakimme väärässä. Me olemme Euroopan Unionin jäseniä eikä millään hallituksella - ei edes sosialidemokraattien johtamalla - ole lupaa eikä oikeutta rakentaa muun kuin juhlallisesti hyväksytyn eurooppalaisen konsolidoidun peruskirjan pohjalle. Eurooppaoikeus ylittää tiukan paikan tullen perustuslakimme ensisijaisuuden. Miten tämä ristiriita odotettavissa olevassa notifikaatioprosessissa tullaan ratkaisemaan, tulee olemaankin entisen työväenteatterin esityksen mukainen "näytelmä kolmessa kohtauksessa ja hermokohtauksessa". Shokki saattaa todella olla odotettavissa.

Toukokuussa valittavat europarlamentaarikot tulevat visioimaan siis tulevaisuuden Eurooppaa ja etsimään uusia ratkaisuja Euroopan kehittämiseksi ja sen kohtalon ratkaisemiseksi. Euroopan Unioni piirissä on jo sielläkin ryhdyttä etsimään keinoja lukkiintuneiden mekanismien avaamiseksi esittämällä määräenemistöpäätösten käyttöönottoa nykyisen, aina vaadittavan yksimielisyyden sijasta. Alustavien esitysten mukaan tämä koskisi kuitenkin vain shokkitilanteita kuten yllättäviä kriisejä tai EU:n asettamia poliittisia sanktioita. Itse konsolidoitua peruskirjaa ei ole tarkoitus saattaa määräenemmistöllä muutettavaksi, sen avaamiseen ja laajentamiseen esimerkiksi talous- ja rahapolitikan osalta myös valtioita koskevaksi tarvitaan erooppalaista konsensusta.  Sellainen tilanne saavutetaan sotaväen kurinpidossa opitun säännön mukaan Euroopassakin sitten kun lipputanko kukkii - sehän on jo nyt nupulla!

Kun kukaan ei vaadi konsolidoidun peruskirjan muuttamista, mikä ei käytännössä ole ilmeisesti mahdollistakaan kuin äärimmäisessä, eksistentiaalisessa kriisissä, sosialidemokraatit saavat sekä Suomessa että Euroopassa opetella parantelemaan markkinakapitalismin aiheuttamia haavoja; pohjoismaiseen, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioajatteluun tottuneelle se on äärimmäisen haastavaa ja vaatii tosiasiassa oman arvopohjan peruslähtökohtien, paradigman,  muuttamista, "finlandisoitumista".

Tällaista henkistä amputaatiota ei pitäisi moniarvoiseksi, vapaaksi ja demokraattiseksi itseään kutsuvassa Euroopassa keneltäkään edellyttää. Kun kuitenkin näin on, moni joutuu noudattamaan vaaliuurnalla eurovaaleissa Mark Twainin kuuluisaa ohjetta: "Kahdesta huonosta vaihtoehdosta älä valitse kumpaakaan."

Onko eurooppalainen kansankoti mahdollinen?

Sheri Berman pohdiskelee perjantain 12.10. 2018 Social Europe -kirjoituksessaan, voisiko hengeltään liberaali sosialidemokratia antaa uuden, kansanvaltaisemman sisällön vapaamielisenä ja riippumattomana pidetylle liberaalille ajattelulle. Sosialidemokratia on menettänyt asemiaan kaikkialla Euroopassa oikeistoa loppupeleissä tukeville populistisille, paluuta kansallismieliseen politiikkaan vaativille voimille. Poliittinen oikeisto näyttää olevan valmis "America first" politiikan soveltamiseen myös Euroopan Unionin jäsenmaissa (Britannia, Unkari, Puola, itävalta ja myös Saksan CSU, kristillisdemokraattien  unioni). 

Taustana kirjoituksessa on tällaisten liberaalien, koko kansan yhteistä hyvinvointia edustavien voimien nousu erityisesti 1930-luvulla. Eurooppa kääntyi silloin laajasti tukemaan saksalaista "kansallissosialismia", mutta samaan aikaan Ruotsin sosialidemokraatit lanseerasivat sosiaalisesti oikeudenmukaista ja kansanvaltaisuutta ajavan "kansankoti" -ajatuksensa. Syntyi vuosikymeniä jatkunut poikkeuksellisen vahva, Ruotsia ja Ruotsin kansalaisia nykyiseen huippukorkeaan elintasoon nostanut sosialidemokraattinen hyvinvointi-liike, joka sitten sai muotoja ja sovellutuksia sen naapurimaissa pohjoisimaisen hyvinvointivaltion muodossa.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa syntyi presidentti Rooselveltin  johdolla kehitetty "New Deal" politiikka, joka nopeasti nujersi 1930-luvun pörssiromahduksen ja talouslaman seuraukset  saattaen Amerikan Yhdysvallat nopean vaurastumisen tielle.

Kirjoittaja pohdiskelee, voisiko vastaavanlainen, liberaalin ajattelun sisälle uusin ajatuksin tunkeutuva sosialidemokratia nostaa maanosan  pessimismistä ja näköalattomuudesta uudelleen modernin Euroopan kehittäjäksi.

Sosialidemokratian vaihtoehtoinen, poliittinen  sanoma perustuu edelleen vahvan hyvinvointivaltion kunnianpalautukseen. Toistuvasti nostetaan keskusteluun tarve uuteen "New deal" -politiikkaan ja hyvinvointivaltion näkemiseen kansanvaltaisena sosiaalivaltiona eikä kapitalistisena, markkinoiden puristuksiin painettuna "kapitalistisena, markkina-alisteisena hyvinvointivaltiona".

Sosialidemokratian poliittiset ohjelmat eivät pääse kuitenkaan täysin toteutumaan hallituksissa, joissa sosialidemokratia joutuu tekemään sen sanomaa haavoittavia kompromisseja konservatiivisten, markkinavaihtoehtoa ajavien tai - kuten meillä - opportunististen oman taustaryhmän yksipuolista edunvalvontaa edustavien tai "isänmaallisten", aseelliseen ja militaristisen lähestymistapaan tähtäävien voimien  voimien kanssa. Sosialidemokratia tarvitsee todellakin murskavoiton, jotta oikeistoblokki joutui ottamaan todesta sosialidemokratian ehyen, rationaalisen ja todellisen ajan tarpeisiin työstetyn, ohjelmallisesti jo valmiin vaihtoehdon.

Euroopan Unionin jäsenenä ja sen perussopimuksia ja lainsäädäntöä noudattavana maana meidän on katseltava sosialidemokraattisen politiikan toteuttamismahdollisuuksia myös eurooppalaisesta nälkökulmasta. Euroopan Unionin peruskirjat on rakennettu konsensuspäätöksiin perustuen siten, että ne sulkevat valtion ja julkisen sektorin lähes kokonaan pois välineenä tulevaisuuden politiikan tekemisestä. Oikeisto, uusliberalismiin taipuvainen keskusta ja nyttemmin nousseet nationalistiset voimat  eivät rakenna vahvan valtion varaan muuten kuin vahvan sotilaallisen asevarustelun ja militaristisen voimankäytön  rahoittamisessa  - ja erityistilanteissa "fleksibiliteetin" muodossa tarjotuissa poikkeustilanteissa. Unionin suut tehtävät, sellaiset kuten pakolaiskysymys, ilmastonsuojelu, toimeentulon mahdollistaminen ja suurten infrastruktuurihankkeiden toteuttaminen eivät ole enää pelkästään veronkannolla ja rahansiirroilla jäsenmaiden välillä (Transfer-Union) hoidettavissa.

Sitoutuminen yksipuoliseen, eksogeenisesti rajoitettuun talous- ja rahapolitiikkaan estää mitä ilmeisimmin suurten hankkeiden toteuttamisen - eurooppalainen puolustus mukaanluettuna. Olisi jo korkea aika saada keynesiläinen, vastasyklinen ja itsenäiselle keskuspankille EKP:lle teoriassa täysin mahdollinen endogeeninen, sopimuspohjaiseen päätökseenekoon perustuva finanssi- ja rahapoltiikkaa käyttöön välineenä jo pahasti horjahtelevan Euroopan Unionin politiikassa. Voidaanko kiveenhakattua, peruskirjoissa ikuiseksi kaavailtua suuntaa kehittää kansanvaltaisen, oikeudenmukaisuutta ja yhteisöllisiä arvoja korostavaan suuntaan, kuten tunnettu liberaali John Maynaard Keynes jo 80 vuotta sitten kaavaili?
---
About Sheri Berman
Sheri Berman  on yhteiskuntatieteiden professori Barnard Collegessa.

Määrällisestä elvytyksestä ja sen tehokkuudesta

Euroopan Keskuspankin sivuilta löytyy tietoja EKP:n määrällisestä elvytyksestä. 

Kokonaiselvytyksen määrä kuukausitasolla Valuuttaunioniin kuuluville maille on 30 mrd:n luokkaa; Suomen kuukausittainen osuus on 555 miljoonaa euroa, mikä tekee vuoden 2018 alusta 12 x 555 = 6,66 mrd euroa; tästä osa menee suoraan yrityksille.

Koko elvytyskaudella vuoden 2014 lopulta vuoden 2018 loppuun määrällistä elvytystä Suomelle on kertynyt 47 267 0005 euroa eli 47,267 mrd euroa; Suomen kerroin koko potista on ollut arvioni mukaan n. 1,85 % vaikka Suomen väkiluku koko Euroopan Unionin väestöstä on n. 1%; ero johtuu siitä että kaikki EU-maat eivät kuulu Valuuttaunioniin ja lisäksi esimerkiksi Kreikka ei ole saanut määrällistä elvytystä kuin aivan loppuvaiheessa vuoden 2017 lopulta. Osa tästä elvytyksestä on mennyt suoraan pankeille ja yritysmaailmalle, pieni osa bondeina tuntemattomiin kohteisiin.

Luvut ovat arvioita, koska esimerkiksi Suomen Pankin sivuilta ei löydy yksiselitteistä kuvausta Suomen saamasta määrällisestä elvytyksestä. EKP:n sivuilla on paljon datatietoa, mutta on osattava itse etsiä olennainen tästä tietomassasta.  Luvut ovat suuntaa antavia. Ne tarjoavat joka tapauksessa pohjaa EKP:n Suomeen kohdistuneen määrällisen elvytyksen kokonaismäärästä ja siihen, mitä tällä elvytyksellä on saatu aikaan - ja mitä sillä olisi voitu saada aikaan toisella tavalla suunnattuna.

Kysymys kuuluu, miten tämä valtava summa on näkynyt Suomen valtion budjetissa? Se on näkynyt velanoton vähenemisenä, joskaan ei loppumisena. Se on näkynyt suurena kasvuna Tekesin, Finveran ja Sitran budjeteissa, joista tuetaan yritystoimintaa.

Millä kaikilla tavoilla se on näkynyt,  siitä ei ole julkista selvitystä. Määrällinen elvytys on ymmärtääkseni  'virrannut' budjetin läpi velkakirjojen myyntinä pankkilaitosten kautta EKP:n taseisiin ja toisaalta lisävelkakirjojen liikkeellelaskuna. Taloudellinen nousukausi on perustunut tähän suureen impulssiin - hallituksen tai valtionvarainministerin toimista määrällisen elvytyksen alueella on vaiettu mitä huolellisimmin.

Todellinen työttömyys lienee edelleen n. 400 000 laskien mukaan mös ne työsuhteet, joissa ei tule toimeen, työttömyyteen liittyvässä koulutuksessa ja työharjoittelussa olevat sekä piilotyöttömät jotka eivät ole missään kirjoissa. Nyt teen seuraavassa laskelman siitä, paljonko tämän joukon oikea työllistäminen esimerkiksi julkisen sektorin tehtäviin, kansalaisjärjestöihin, omatoimiseen yrittämiseen ja vastaaviin tulisi maksamaan. Otan tähän laskelmaan mukaan pääoman kierron, joka tavallisesti unohdetaan laskuista kokonaan. Sen mukaan yksi kuukausipalkka kiertää vuodessa noin kymmenen kukkaron kautta edellyttäen että n. 80 % palkkatulosta käytetään välittömästi seuraavan kuukauden aikana kulutukseen. Työttömien kohdalla tarve kuluttaa ja käyttää uutta ostovoimaa on erityisen suuri ymmärrettävistä syistä.

Yhden ihmisen palkkakulut lienevät sivukuluineen n. 50 000 euroa ja se raha muodostuu siis vuoden aikana laskennallisesrti 10 henkilön palkoiksi joko julkisella tai yksityisellä sektorilla. Julkisella sektorilla verotus lisää omalta osaltaan kierron tehokkuutta.
100 henkilön palkkakulut olisivat siten n. 500 000 euroa
1000 henkilön palkkakulut olisivat 5 miljoonaa euroa
10 000 henkilön palkkakulut olisivat 50 miljoonaa euroa
100 000 henkilön palkkakulut olisivat 500 miljoonaa  eli 0,5 mrd euroa
400 000 henkilön palkkakulut olisivat olettamallani kiertovauhdilla 2 mrd euroa vuodessa.

Neljän vuoden palkkakulut olisivat siten työttömien koko joukolle 8 mrd euroa. Oletukseni mukaan tämän suuruinen määrällinen elvytys työpaikkoihin olisi poistanut työttömyyden kokonaan. Mukaan olisi todennäköisesti mahtunut helposti myös pakolaisina maahantulleiden joukko. Työtä olisi ollut helposti kehitettävissä, tarvitsevathan nämä ihmiset myös infrasruktuuria joka olisi asuntojen, teiden, infrastruktuurin, palvelusten ja muiden toimintaulottuvuuksien muodossa myös rakennettava. Suomi olisi saanut valtavan kehitysimpulssin. Nyt kurjuudessa elävät olisivat päässeet uuden elämän alkuun. Me olisimme voineet antaa maailmalle myönteisen ja mitä rohkaisevimman viestin: ongelmat voidaan poistaa, resursseista ei ole pulaa. Kun hyvän kierre saadaan aikaan, se myös itse puskuroi pitkäksi aikaa taantumia vastaan.

Siis noin yhdellä neljäsosalla Suomelle tulleesta määrällisestä elvytyksestä olisi voitu poistaa työttömyys ja pakolaisuuteen liittyvä taloudellinen ongelma kokonaan. Jos toinen mokoma olisi käytetty infrastruktuuriin, olisi senkin jälkeen vielä ollut 30 mrd käytettävissä muihin tarkoituksiin. Tämä olisi toteutunut yhdellä tärkeällä ehdolla. Määrällisen elvytyksen olisi tullut kohdistua kokonaan demokraattisille valtioille markkinoiden sijasta. Yritykset olisivat saaneet odotusarvoisesti ja vamuudella oman luonnollisen roolinsa niille tyypillisten palvelusten tuottajana, kaupassa, teollisuudessa ja palveluissa.

Mitä haluan sanoa tällä laskelmalla? Mielestäni se osoittaa, miten tehotonta määrällinen elvyttäminen markkinarakenteiden kautta on. Mitään muuta estettä julkisen sektorin kautta tapahtuvalle elvyttämiselle ei ole kuin ideologisesti tehty rajaus Euroopan Unionin peruskirjoissa markkinarakenteiden kautta tapahtuvan toiminnan suuntaan.

Työttömien massa on edelleen joukossamme. Pakolaiskysymystå ei ole hoidettu. Julkinen sektori kärvistelee supistusten ja toteuttamista odottavien hankkeiden epämääräisessä maailmassa.

Väärä ideologinen valinta - usko markkinoiden kaikkivoipaisuuteen  sekatalouden sijasta - jättää jälkeensä mittaamattoman määrän sekasortoa ja kurjuutta. Väärällä tavalla käytetty pääoma on muodostumassa koko sukupolven tragediaksi.
PS 28.8. 2018


Kuinka paljon dataa julkaistaan? EKP:n sivuilta löytyi tällainenkin, määrällisestä elvytyksestä julkaistuun dataan liityvä dokumentti. Huomiota kiinnittää Suomen selvästi muita niukempi tiedotuslinja:
"The majority of euro area countries (Belgium, Germany, Estonia, Greece, France, Italy, Latvia, Lithuania, Luxembourg, the Netherlands, Austria, Slovenia and Slovakia) are releasing to the general public the full detail of the “main items”, while the remaining countries (Ireland, Spain, Cyprus, Malta and Portugal) release more than 90% of that data set. Only Finland releases less than 70% of the observations related to Table 2A and 4A of Annex II of the ECB Guideline. It is important to note
that some of these observations cannot be released to the general public due to statistical confidentiality constraints."

Raukkamaista pakolaispolitiikkaa

Euroopan Unioni maksaa monenlaista hintaa valitsemastaan ideologisesta linjasta. Viimeisin näytös on leirien perustaminen Unionin ulkopuolelta tuleville pakolaisille. Nämä keskukset eivät aitauksineen, todennäköiesti niukkoine ja ilman valinnan vapautta toteutettavine olosuhteineen laadullisesti paljoakaan poikkea niistä ilman näköalaa olleista olosuhteista, joita toteutettiin  1930-luvulla sen ajan Saksassa ja Neuvostoliitossa. Vankileirien saaristo ja dokumentit keskitysleireistä kertovat eurooppalaisesta osaamisesta ulkopuolisiksi koettujen ihmisten kohtelussa. Miten voi olla mahdollista, että suurin odotuksin ja lupauksin toteutetussa Euroopan Unionissa on päädytty tällaiseen, keskeisellä ministeritasolla nyt päätettyyn politiikkaan?

Euroopan Unioni on poliittinen ja taloudellinen yhteisö, joka on ankkuroitu tiukasti markkinaehtoiseen, yhtiöiden, pankkien ja yritysten hyväksi toimivaan valtapolitiikkaan. Kun valuuttaunionia ryhdyttiin luoomaan, se päätettiin - suoraan sitä julkilausumatta - toteuttaa tavalla jossa valtion rooli toimijana ja toteuttajana ajettiin sivuraiteelle. Syynä tähän valintaan oli kylmä sota, rautaesirippu ja Saksan jakautuminen ideologisesti näihin kahteen vastakkaiseen leiriin. Kun muuri murtui ja DDR romahti, koitti aika jolloin piti rakenteellisesti varmistaa että "reaalisosialismi" ei enää nouse eikä tällaisiin kokeiluihin enää lähdetä sen enempää Saksassa kuin muuallakaan kasvavan Euroopan Unionin alueella. Syntyi Euroopan valuuttaunioni ja Euroopan Unionia, Euroopan Keskuspankkia ja näiden aölaisia yhteisöjä koskeva peruskirja, joka määrittää talous-  ja rahapoliittiset toimet lähes yksinomaan markkinaehtoisesti toteutettavaksi.

Kaikki tietävät että valuuttaunioni on yksisiipinen ja rampa siinä mielessä, että se ei kykene toteuttamaan sellaisia suuria rahapoliittisia toimia vaativia projekteja , jotka muutoin olisivat minkä tahansa itsenäisen keskuspankin omaavan maan toteutettavissa. Tällainen Unioni sulkee neuvostotyyppiset, autoritaariseen yksipuoluejärjestelmään perustuvat rakenneratkaisut yksiselitteisesti pois päiväjärjestyksestä. Ikävää - kohtalokasta -  tässä Unionin  finanssi- ja rahapolitiikan rajauksessa on se, että se sulkee myös tien Pohjolassa syntyneeltä kansanvaltaiselta hyvinvointivaltiolta ja sen euroopantasoiselta kehittämiseltä. Tosin tämä pohjoismainen menestyskonsepti ei ole poikkeuksellsia rahapoliittisia toimia tarvinnut, koska sen dynamiikka on jo sellaisenaan taannut sen menestymisen.

Euroopan Unionin demoratia ja hyvinvointioajattelu ei seuraa pohjoismaista kansanvaltaista mallia, vaan se perustuu toistaiseksi näyttöjä vailla olevaan irrationaaliin uskoon markkinoiden kautta toteutuvasta hyvinvoinnista. Sen logiikka ja taustalla tapahtuvat vaikuttimet eivät ole minkään demokraattisen rakenteen hallittavissa. Kun sitten tapahtuu sellaisia suuria mullistuksia, kuin suuret, ilmeisesti ilmastokriisin aiheuttaman ympäristötuhon ja sen sosiaalisena seurauksena syntyneet pakolaisaallot, talaus- ja rahapoliittisesti rampa Unioni ei kykenekään käyttämään tätä resurssi-impulssia millään tavalla hyväkseen, vaan käpertyy sijoittamaan näitä paljon kärsineitä ja elämältä parempaa toivovia lajitovereita "keskuksiin", joihin joutuville  ei  ole olemassa visiota paremmasta elämästä. Ainahan sattuma voi tuoda jotakin parempaakin, mutta tätä sosiaalista ja ympäristökatastrofia ei nyt voida hoitaa ongelman suuruuteen ja samalla sen tarjoamiin mahdollisuuksiin sopivilla, relevateilla keinoilla.

Määrällisen elvytyksen suuntaaminen pakolaispolitiikkaan Euroopan Unionin, sen Keskuspankin, investointipankin toimin ja poliittisen päätöksenteon välinein mahdollistaisi kokonaan toisenlaisen, sekä eurooppalaisille että sinne tuleville rationaalisen toivon mahdollisuuden ja uuden elämän vision. Keynesiläiseen talousajatteluun perustuen voi todeta, että rahan, resurssien ja suunnitelmien luominen on kiinni vain ihmismielestä ja sen luovasta mielikuvitukssta. Eurooppa voisi ottaa ympäristökriisiä ja siitäkin seuraavia sosiaalisia ongelmia pakenevia vastaan produktiivisen ja rationaalisen ohjelman puitteissa, ohjelman joka pakitsee tätä mahdollisuutta käyttäviä jäsenmaita. Siis voisi toimia toisinkin, jos avaamattomaksi julistettua peruskirjaa voitaisiin avata ja muuttaa lähestymisen paradigmaa.

Kun sanon että pakolaiset ovat myös resurssi, ajattelen heidän työvoimaansa, haluaan rakentaa omaansa ja elinyhteisönsä tulevaisuutta. Heille meidän pitäisi voida osoittaa että demokratia, yhteistoiminta ja yhteinen tahto luovat myönteisiä ihmeitä ja muodostavat esimerkin koko maailmalle. Nyt Euroopan Unioni tarjoaa synkkää ja pelottavaa leirivaihtoehtoa ja rakentaa Unionista keskiaikaista linnoitusta. Tällaista kuvaa itsetään ei emokraattisen Euroopan pidä itsestään maailmalle antaa.

Minua ei ilahduta Euroopan johtajien eikä ilmeisesti vahvistuvan yleisen mielipiteen alistuva ymmärtämättömyys, sulkeutuminen ja vaipuminen poliittiseen dementiaan hetkellä jota olisi ihan historiallisistakin syistä pitänyt käyttää  dynaamisesti hyväksi.

Raukkamaista, icdeologisesti halpamaista, syvästi ihmisarvoa loukkaavaa politiikkaa. Mieli tekisi sulkeutua ulos koko maanosasta, ellei tietäisi että valtio, maa ja kansa on pakkoyhteisö josta ei pääse pakoon. Ja kaikki tämä vain sen vuoksi että "länsimaisen arvoyhteisön" opportunistinen, arvoton politiikka saisi jatkua hamaan maailman tappiin. 

SOTE-laiva kulkee kallellaan

Yksityistämistä ja kaupallistamista tukevan, Kokoomuksen vaatiman pakollisen vapaan valinnan ja Keskustapuolueen poliittisista valtasyistä ajaman, uuden hallinnon tason luominen maakuntamallin muodossa, suuressa sosiaali- ja terveyspoliittisessa uudistuksessa (SOTE) on vielä kolmaskin ulottuuus, joka tuntuu hatusta vetäistyltä ja yksityisestä intressistä lähtevältä tavoitteelta. SOTE-ratkaisun yhteydessä pitäisi säästää kolme miljardia. Tätä ei vaadita budjettia heti leikkaamalla, vaan kasvua hillitsemällä siitä laskennallisesta perustasta joka on sisällytetty pitkän tähtäimen ohjelmiin.

En puutu tässä itse rahasummaan, vaan säästötavoitteen periaatteelliseen lähtökohtaan ja sen aiheuttamiin seuraamuksiin. Säästämisellä on tavallaan kahdet kasvot, joiden arvolähtökohta on erilainen ja joka SOTE-uudistuksen yhteydessä näyttää jääneen avaamatta.

Kun puhutaan julkisesta säästämisestä yksityisen intressin lähtökohdista, säästäminen tarkoittaa yhteisten kulujen vähentämistä, karsimista minimiin, jotta yksityinen kulutus ja rahankäyttö voitaisiin tältäkin osin maksimoida. Kun taas säästämisestä puhutaan yhteisen edun lähtökohdista, merkitsee säästäminen voimavarojen kokoamista ja kasvattamista yhteisten hankkeiden toteuttamiseksi, uusien, SOTEsta puhuttaessa yhteistä hyvinvointia, sosiaalista turvallisuutta lisäävien, uutta teknologiaa ja keksintöjä kokonaisvaltaisesti soveltavien ratkaisujen löytämiseksi. Kysymys on yhteisöllisistä, uutta voimaa ja dynamiikkaa luovista ratkaisuista.

Säästötavoitteen motiivin ymmärtämisellä ja valitsemisella on tietenkin radikaaleja seurauksia itse järjestelmän kehittämisen kannalta. Jos motiivina on – kuten nyt näyttää olevan – yksityiseen intressiin perustuvan säästämistavoitteen sisällyttäminen SOTE-uudistukseen, merkitsee se julkisen sektorin kehittämisen kannalta jatkuvaa kustannusten vähentämispainetta. Toiminnot, kuten investoinit, palvelurakenteet ja hoitotoimenpiteet rajataan vähimpään mahdolliseen. Uudet tekniset, kustannuksia aiheuttavat innovaatiot eivät pääse näyttämään mahdollisuuksiaan, jos ”väärä säästäminen” jatkuvasti rajaa ne käyttöönottamisen ulkopuolelle. Sopeutumisella ja ”älykkäillä ratkaisuilla” on taipumus tulla kuvaan vasta sitten kun vahinko on jo tapahtunut. Julkisen sektorin maine jäykkänä, uudistusvastaisena, kielteisiä ja torjuvia vastauksia antavana nousee uuteen potenssiin. Samalla tulee todistettua luonteeltaan ”sosialististen”, kansanvaltaiseen päätöksentekoon perustuvien toimintatapojen jälkijättöisyys ja avuttomuus ratkaisumallien tarjoajana.

Nyt näyttää siltä että SOTEn soveltamiseen tuleva palveluseteli ei olisikaan määräsummainen rahallinen etu, vaan oikeus käyttää joko julkista tai yksityistä palvelulaitosta sosiaalisen tai terveydellisen palvelun saamisen hyväksyttävänä todisteena. Jos avoin shekki on tältä osin yksityisten palveluntarjoajien käytettävissä, merkitsee se palvelujen ja toimintojen istuttamista hoitotoimenpiteisiin tavalla, jossa vain mielikuvitus on rajana.

Tänä syksynä tehdyt, perustuslakikomitean vaatimat korjaukset ovat jossakin määrin lieventäneet tätä avoimen rahavirran mahdollisuutta, mutta kokonaan murtuvaa patoa ei ole missään tapauksessa tukittu. Yksityinen puoli haluaa tietenkin käyttää kaikkia kuhunkin hoito- tai palvelutoimenpiteeseen liittyviä mahdollisuuksia. Asiakkaan, kansalaisen kannalta tällä on suuri laadullinen merkitys toimenpiteitä tehtäessä. Itsellänikin on tästä jo esimerkkejä palveluseteliä käytettäessä hammashoidon ja viimeksi kuulolaitteiden hankkimisen yhteydessä. Avoin shekki yksityiselle palveluntarjoajalle näkyy laadukkaana ja monipuolisena hoitona ja palveluna. Tämä on seikka, joka puolustaa vahvasti sekajärjestelmää tässä suuressa uudistuksessa.

Kuinka julkisellla puolella voitaisiin SOTE-ratkaisuun liittää uusien innovaatioiden dynamiikkaa? Pelkkä säästötavoite rajaa SOTEen liittyvän näköalan kapeaksi ja lyhytnäköiseksi ja vailla kehittämismahdollisuuksia olevaksi byrokraattiseksi suoritukseksi. Yksi mahdollisuus olisi varata koko ajan tietty prosentuaalinen osuus sosiaali-ja terveydenhoidon rahoituksesta infrastruktuurin ja teknisen laatutason ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Julkisen ja yksityisen palvelutuotannon tulee laatutasoltaan olla jatkuvasti vertailtavissa myös hinnaltaan – ja siten, että julkinen puoli saa suoritetta kohden saman resurssitason kuin yksityinen sektori.

Säästäminen ei yhteisölliseltä kannalta saa merkitä voimavarojen vähentämistä vaan kartuttamista. Tässä mielessä hallitusohjelmaan sisälltetty säästötavoite osoittaa painopisteen asettuneen yksityisen intressin korostamiselle tämän suuren ja kansantaloudellisesti merkittävän uudistuksen yhteydessä. Sosiaali- ja terveydenhoitotoimi kestävät hyvin korkeammankin kustannustason ja etenkin silloin, kun tavoitteena kansan kuntouttaminen elämään täysillä, niin ruumiillisesti kuin henkisestikin.

Kuulen jo mielessäni vastaväitteitä, jotka perustuvat resurssien vähäisyyteen, julkisen sektorin velkaantumiseen, velkojen jättämisen tulevien sukupolvien hoidettavaksi. Samalla juuri marraskuun ensimmäisellä viikolla 2017 on kuultu 2,5 miljardin tuen antamisesta Finnveran toimesta Suomen telakkateollisuudelle. Hur det är möjligt? Kuinka se on mahdollista? What is going on?

Olenvtoisaalla blogipäivityksissäni kirjoittanut paljonkin EuroopanUnionin ja Euroopan Keskuspankin talous- ja rahapolitiikanmarkkinasuuntautumisesta, yksipuolisuudesta ja siipirikkoisesta suhtautumisesta juuri rahapolitiikassa yhteisiin kansanvaltaisiin rakenteisiin. Finnveran markkinatukien ja SOTEn yksityisen intresssiin perustuvien ratkaisujen asettaminen rinnakkain pitäisi herättää jo peruskoulunkin yhteiskunnallisella oppimäärällä huomaamaan , että yhteinen laiva kulkee pahasti kallellaan. Elinkeinoelämän Valtuuskuntakin on hiljaa kuin valtiosihteeri Audin takakontissa. Valtionvarainministeriö ei kerro sanallakaan siitä, mistä moiset rahat löytyvät. Euroopan Keskuspankin määrällinen elvytys vaikuttaa, mutta julkinen sektori siitä ei kostu kuin välillisesti.

Tämä ei enää kuulu SOTEen, saatat sanoa. Molemmat, markkinatuet ja SOTE kuuluvat kuitenkin kansalliseen taloudenpitoon. Kokonaisuutta on katseltava myös myös tämän SOTE-väännön yhteydessä.

SOTE-säästöissä ja telakkatuissa satavuotias Suomi-laiva kulkee edelleen pahasti kallellaan. Kummalta puolelta yhteinen vene alkaa hörpätä vaarallisessa määrin vettä, siitä sopii keskustella. Tässä ovat SOMEn edellyttämä reaalitalous ja paratiisiristeilijöiden unelmahöttö tällä kertaa vastakkain.

Huojuvia taloja

Eduskunnassa käytiin 31.5. 2015 pääministerin ilmoituksen pohjalta ulko-ja turvallisuuspolitiikkaa sekä EU:n toimintaympäristön muutoksia käsittelevä täysistunto. Otin tällä kertasa analysoitavaksi erityisesti sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän Jutta Urpilaisen pitämän puheenvuoron . Kiinnitän tässä huomiota pariin kohtaan, jossa eduskuntaryhmä ottaa periaatteellista kantaa Natoon ja Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaan.

Eurooppalaisesta yhteisestä turvallisuudesta puheessa todetaan seuraavasti:" Haluamme kuulua eurooppalaiseen turvallisuusyhteisöön, joka tarkoittaa keskinäistä avunantoa ja solidaarisuutta. Tähän kuvaan sopii hyvin myös EU:n turvallisuus- ja puolustusyhteistyön syventäminen sekä EU:n ja Naton yhteistyön tiivistäminen hybridiuhkien aikakaudella."

Ajatellen edessäolevaa presidentinvaalikampanjaa totean vain, että itsenäisen valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi ilmoittautuva Sauli Niinistö on useaan kertaan painottanut samaa asiaa, yhteistyön tiivistämistä Naton kanssa. Nyt kun USA:n presidentti Trump on alkanut asettaa ehtoja Natoyhteistyölle mm. maan kokoon suhteutettujen jäsenmaksujen ja aikaisempiin vuosiin perustuvien ja USA:lle kuuluvien saatavien muodossa, alkaa Pohjois-Atlantin Liitto näyttää yhä epämääräisemmältä, kalliimmalta ja myös arvaamattomammalta kuin mitä takavuosien keskustelussa on annettu ymmärtää. Niinistö olisi valmis menemään jopa niin pitkälle, että jopa pelkästään Euroopan Unionin varaan rakentuva "Nato" tulisi kysymykseen.

Presidentin vaalin kannalta olisin odottanut sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän laittavan pelimerkkejään enemmän Yhdistyneiden Kansakuntien eli YK:n kuin "huojuvan talon" eli Naton varaan. Trumpin valitsema linja on vaarantamassa tämän ihmisoikeuksiin perustuvan universaaliyhteisön toimintamahdollisuudet. Sen sijaan että ryhtyisimme sotakoneistoja rakentavan ja niitä meillä maksattavan, äärimmäisen kalliin militaristisen "turvayhteisön" jäseneksi, voisimme hyvinkin ja vaikka vastaavansuuruisilla panostuksilla lisätä tukeamme YK:lle ja sen erityisjärjestöille ihmiskunnan suurten ongelmien ja tehtävien hoitamisessa.

Sitten Euroopan Unionista:
"Suomen on edesautettava sitä, ettei vastikään julkistettu sosiaalisten oikeuksien pilari jää EU:ssa pelkäksi julistukseksi vaan että siitä seuraa konkreettisia toimenpiteitä esimerkiksi työntekijöiden oikeuksien sekä tasa-arvon parantamiseksi. Myös talous- ja rahaliittoa on kehitettävä vahvemmin kasvua ja työllisyyttä tukevaksi kuitenkin niin, että jatkossakin jokainen maa vastaa omista veloistaan. "

Toteaisin, että periaatteellisessa kannanotossa ei voi juuri laittaa toisiaan pahemmin korvalle lyövää ajatusta samaan kappaleeseen kuin tässä tällä kertaa pääsi käymään. Kappaleen lopussa oleva maininta siitä, että "jatkossakin jokainen maa vastaa omista veloistaan" on itse asiassa suora lainaus EKP:n peruskirjan siitä pykälästä, jonka pohjalta kaikki Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin tuki suuntautuu yksipuolisesti pankeille ja rahoituslaitoksille ja samalla sulkee jäsenvaltiot ulos aktiivisesta rahapolitiikasta ja suurten sosiaalisten tehtävien rakenteellisesta rahoittamisesta. Jos haluaa ymmärtää tätä lausumaa parhain päin, se saattaisi tarkoittaa sitä, että kansallisten pankkien romahtaessa jäsenvaltio vastaa yksin pankkiensa pystyssäpysymisestä. Ymmärtääkseni tämä vaihe on Euroopan Unionissa jo muilla päätöksillä pääosin ohitettu .

Euroopan Unionissa on itse asiassa aivan huutava tarve demokratiaan, kansanvaltaan perustuvien valtioiden, alueiden ja julkisten laitosten tukemiseen. Juuri SDP:n ryhmäpuheenvuorossa ilmaistu periaatekannanotto on se keskeinen peräseinä, johon kaikessa markkinoihin perustuvassa kehittämistyössä törmätään. Aikaisemmassa EKP:n peruskirjassa tämä asia ilmaistiin suoralla julkisyhteisöjen tuen kiellolla, uudemmassa konsolidoidussa peruskirjamuodossa asia ilmaistaan juuri siten, että "vastuuta jäsenvaltioiden tekemistä veloista ei oteta".  Euroopan Kekuspankki  ei  ole todellisuudessa kyennyt pitämään kiinni tästä markkinoille ehdottoman ylivallan antavasta periaatteesta. Päinvastoin, se on jo pari  vuotta suorittanut määrällistä elvytystä ja ostanut pankkien kautta valtioiden liikkeellelaskemia velkakirjoja ja siirtänyt tällä tavalla valtioiden velkaa omaan taseeseensa. Sen keskuspankki voi tehdä vaarattomasti, koska sillä on pelkin kirjanpidollisin toimin oikeus luoda uutta pääomaa joutumatta koskaan velkojen maksajaksi. Määrä tulee pyörimään tämän vuoden 2017 loppuun mennessä jo yli 3000 mrd:ssa eurossa.

Määrällinen elvytys siinä muodossa kuin miten EKP sitä nykyään käyttää on tehokas mutta demokratian kannalta vaarallinen keino. Kreikkaan tämä määrällinen elvyttäminen ei ulotu, koska se valtiona on joutunut EU:n, EKP;n ja vastaanhangoittelevan Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n  kurinpitotoimenpiteiden kohteeksi. Jos Keskuspankki voi ilmeisen poliittisin perustein valita ne valtiot joita tuetaan tai jotka jäävät ulkopuolelle, muodostaa tämä itsevaltainen, autoritaarinen rakenne mitä suurimman uhan sekä demokratialle että "länsimaiselle arvoyhteisölle", jota tässä muka ollaan puolustamassa.

Toisenlainen, esimerkiksi John Maynard  Keynesin ajattelutapaan ja laajaan yhteiskunta-analyysiin perustuvan lähestymistavan nostaminen keskusteluun on siksikin tässä yhteydessä paikallaan. Asiaa koskevan kirjoituksen on YTM Jussi Ahokas julkaissut "Poliittinen talous" sivustolla otsikolla

John Maynard Keynesin talouspolitiikka ja suomalaiset keynesiläisen talouspolitiikan määritelmät

Sallinette hevosenkokoiset kirjaimet tässä linkissä. Me elämme todella huojuvassa talossa huojuvien ajatustemme kanssa.