"Ei koskaan voi olla jo tänään"....

"On aika voittaa kapitalismi. Elämme talousfeodalismissa, jolla ei ole mitään tekemistä vapaan tai sosiaalisen markkinatalouden kanssa. Ja innovaatioista, jotka toisivat ratkaisuja meille todella tärkeisiin ongelmiin ja veisivät eteenpäin, ei kuulu mitään. Kuinka voi olla niin, että veronmaksajien elinkeinoelämälle rahoittamat innovaatiot  tekevät yksityiset yrittäjät rikkaiksi, jopa silloin kun ne toimivat yhteistä hyvinvointia vastaan? Meidän täytyy palkita  lahjakkuutta ja aitoja tuloksia sekä tukea toimijoita joilla on hyviä ideoita."

Sain vuonna 2016 Wienissä elävältä tyttäreltäni lahjaksi taloutta käsittelevän kirjan nimeltään "Rikkaus ilman ahneutta"; kirjan kirjottaja oli promovoitu taloustieteilijä, publisisti ja poliitikko Sahra Wagenknecht, juuri Saksan vasemmistopuolueen die Linken puheenjohtajaksi valittu "uuden Rosa Luxemburgin" nimimyyttiä kantava, puoliksi iranilaistaustainen, provokatiivisen kaunis nainen. Ylläkuvattu lainaus on kirjan kansilehdeltä. Kirja saattaa nousta uudestaan keskusteluun nyt, kun tuo saman naisen nimen ympärille perustettu uusi puolue BSW - Järjen ja oikeudenmukaisuuden liitto" on saavuttanut merkittäviä tuloksia tämän syksyn osavaltiovaaleissa Saksassa, viimeksi viikonvaihteessa Brandenburgin osavaltiossa. 

Vasemmistolainen saksalainen Tageszeitung TAZ kirjoitti Saksan Brandenburgin osavaltion vaalitulosten selvittyä ja SPD:n voitettua niukasti mutta selvästi 30,9%:n kannatuksella tässä Berliin on ympärillä olevassa osavaltiossa:

"Tehty! Viimeiset kolmesta harmahtavan sinertävän osavaltion vaaleista idässä on ohi. SPD nousi ensimmäiselle sijalle viime hetkellä. Hei Dietmar Woidke! Siitä huolimatta AfD on jälleen vakiinnuttanut asemansa kansanpuolueena lähellä 30 prosentin rajaa . Toivottavasti tulokset ovat keväällä Hampurissa maltillisempia. Mutta Brandenburgin vaalit vahvistavat useita suuntauksia ja ovat varoitusmerkki vuoden kuluttua pidettäville liittovaltion vaaleille.

BSW ohitti CDU:n...

Tutkimuksissa oli jo nähty "Sahra Wagenknecht Allianssi" kaksinumeroisena. 12 prosentilla se pääsee nyt ensimmäistä kertaa Potsdamin osavaltion parlamenttiin. Vihreät ja vasemmistopuolue, joista monet BSW:n jäsenet tulevat, ovat kaukana jäljessä. Vasemmistopuolue Linke putoaa osavaltion parlamentista...

BSW on myös tämän Brandenburgin tuloksen velkaa täysin hänen mukaansa nimetyn puolueen 55-vuotiaan perustajan ja johtajan karismaa. Kuten aiemmin Sachsenissa ja Thüringenissä, Wagenknecht oli jälleen kaikkialla läsnä useissa julisteissa Brandenburgissa ja oli kiistaton väkijoukkojen vetäjä BSW:n vaalikampanjan tapahtumissa neljässä valitussa kaupungissa - Brandenburg an der Havelissa, Frankfurt an der Oderissa, Cottbusissa ja osavaltion pääkaupungissa, Potsdamissa."

Brandenburgin BSW:n kärkiehdokas, 61-vuotias Robert Crumbach, on selvästi puoluejohtajansa varjossa. Ryppyinen työtuomari työskenteli SPD:ssä 40 vuotta ennen kuin hän liittyi Wagenknechtiin, ja hänet nimettiin välittömästi sen osavaltion pomoksi ja parhaaksi ehdokkaaksi.

Vaalituloksen jälkeen Brandenburgin osavaltion pääministeri ja osavaltion SPD:n puhenjohtaja Dietmar Woldke totesi heti, että vaalitulos on otettava vakavasti, jos mielitään välttyö oikeistolaiselta, natsihenkiseltä ja autoritaariselta komentovaltiolta. 

Entinen pohja ei enäää hallituksessa toimi, koska Wagenknechtin "Järjen ja oikeudenmukaisuuden liitto BSW" ohitti kannatuksessa kristillisdemokraattisen, perinteisen oikeistokonservatiivisen CDU-puolueen. BSW:n kanssa on siten myös neuvoteltava. 

Väitteet siitä, ettän sen arvot olisivat "laitavasemmistolaisia" ei mielestäni pidä paikkaansa. Tosiasiassa ne ovat hyvin lähellä perinteisiä sosialidemokraattisia arvoja. Taloudessa on asetettava kansan suuren enemmistön tarpeet etusijalle. Tämä tarkoittaa eläketason parantamista, (Saksassa "Rente" joka vastaa minimitoimeentuloa 45 työvuoden jälkeen), pakolaisvirran (Lähi-itä, Adrikka ja nyt valtava määrä ukrainalaisia) rajoittamista, koska Saksan heikko julkinen infra ei voi tarjota lisääntyvälle pakolaismäärälle peruspalvelua, päiväkoteja, kouluja, asuntoja ja koko palvelujen spektriä. 

BSW:n kohdalla ei ole kysymys ulkomaalaisvihasta, vaan reaalisten mahdollisuuksien huomioonottamisesta. Elintaso on kääntynyt Saksassa inflaation ja mm. autoteollisuuden kilpailukyvin romahtamisen johdosta laskuun. Syynä on noudatettu agressiivinen, sosialidemokratialle näihin päiviin saakka tuntematon sanktio- ja rangaistuksiin perustuva talouspolitiikka, joka viimeisten viidentoista vuoden aikana on otettu käyttöön myös ulkopolitiikssaa.

Luopuminen luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvasta päälinjasta johti lopulta NATO-laajentumistavoitteiden myötä energiavirtojen tyrehtymiseen ja sotaan Europassa ja edelleen koko Eurooppaaa kohdanneeseen tarjontainflaatioon. 

Jos Saksa haluaa selvitä, sota Ukrainassa on saatava päätökseen ja on yritettävä korjata se mitä lyhyessä ajassa on perusteellisesti tuhottu. Myöskään Wagenknecht ei ole autoritaarisena ja tuhosuuntaisena pitämänsä Putinin kannattaja. Putinia tietenkin vihataan, mutta Venäjän historia on täynnä verisiä ja tuhosuuntaisia hallitsijoita. Ainoan poikkeuksen muodostaa Gorbatshov, joka halusi Glasnostia ja neuvotteli Reaganin kanssa sopimuksen siitä että NATO ei laajenisi pidemmälle kohden Venäjää. Länsi tietenkin petti nämä lupaukset alta aikayksikön, enkä usko että länsimaistyyppinen humanistinen valtiojohtaja voisi menestyä Venäjällä.

 Wagenknecht kuitenkin vaatii sodan jo nyt valtavan kaatuneiden ja haavoittuneiden määränkin vuoksi sotaa ylläpitävien toimien pysäyttämistä ja paluuta neuvottelupöytään. Kuinka suuresta menetyksestä on kysymys, jos Ukraina menettää aina Venäjä-mielisyydestään tunnetut Luhanskin ja Donetskin alueet? 

Lisäksi suuren ongelman muodostaa koko eurooppalainen makrotalousarkkitehtuuri, joka ei tarjoa tukea hädässäoleville jäsenmaille vaan uhkaa kiristää tilanteen kansalaisten kannalta kestämättömäksi, samalla kun USA, Kiina, Japani ja Kanada ovat voittamassa kilpailun makrotalousalueiden välillä.Näitä kysymyksiä  pohtii myös Brandenburgin pääministeri Dietmar Woidke vakavassa kannanotossaan. 

Afd hakee vastauksia perhepiireissä ja sosiaalisissa suhteissa pitkään maanalaisena pysyneistä 1930-luvun esi-isien arvoista, jotka ovat sekä sosialidemokratialle että Wagenknechtille pelottavia kauhukuvia.

Tulee väkisinkin mieleen Bertold Brechtin kuuluisa, vallankumousta enteilevä oman aikansa "twiitti": "Ei koskaan voi olla jo tänään".

Berliinin karhu taitaa olla heräämässä...

 

Modernin Monetaarisen Teorian parissa vuosikausia työskennellyt professori Bill Mitchell (William) kirjoittaa blogissaan Saksan perustuslakituomioistuimen kannanotosta Euroopan unionin "Next Generation" ohjelmaan, joka paremmin tunnetaan Korona-pandemian hoitoon liittyvänä 750 mrd:n euron tuki- ja lainapakettina jäsenvaltioille. Perustuslakituomioistuimen myönteiseksi tulkittu kannanotto ei Mitchellin mukaan ole avoimen valtakirjan antaminen Saksan puolesta tälle paketille. Ennenkuin valtuus voidaan allekirjoittaa, on varmistettava että Saksan budjettisuvereenisuutta ei millään tavalla loukata. Perustuslakituomioistuimen mukaan on varmistettava, että 'seuraavan sukupolven' tuki- ja lainapaketti ei avaa Euroopan Komissiolle oikeutta päästä vaikuttamaan Saksan kansalliseen budjetin tekoon. Tällä ehdolla ja tiukan kertaluontoisuuden periaatteella Saksan perustuslakituomioistuin voi siis antaa hyväksynnän tuki- ja lainapaketin käyttöönotolle.

Perustusklakituomioistuimen kannanotolla on merkittävä vaikutus myös Euroopan Komission ja muiden jäsenmaiden välisiin suhteisiin budjettipolitiikan kansallisen suvereniteetin kannalta. Euroopan Komissiohjan on luonut tiukan kontrolliohjelman ns. Maastrichtin Vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamiseksi. Käytäntö perustuu EU:n konsolidoituun perussopimukseen ja sen tulkintaan. Euroopan Komisio edellyttää jopa kriikissä pysymistä annetuissa eettisissä ohjeissa, jotka kieltävät kansallisilta hallituksilta ja Euroopan Unionin elimissä toimivilta hakemasta vaihtoehtoja muualta kuin hyväksytyn ja konsolidoimalla lujitetun peruskirjan toimintalinjasta.

Nyt Saksan peruslakituomioistuin on yhtäkkiä havahtunut kansallisen itsehallinnon menettämisen vaaraan, joka nousee kärjistettynä esille Euroopan Komission Korona-pandemiaan liittyvän tuki- ja lainapaketin yhteydessä. Tämä on mielestäni todella yllättävää, koska tämä vaara on ollut koko ajan nähtävillä ja toteutetuilla käytännöillä on jo nyt ollut suuri vaikuitus mm. meiläkin parastaikaa keskustelussa olevaan kehysbudjetointiin. Lue siis Bill Mitchellin ansiokas blogikirjoitus tästä teemasta!

Siipirikko yrittää lentoonlähtöä

Tasavallan presidentin Sauli Niinistön puheesta suurlähettiläskokouksessa 25.8. 2020 on noussut aika kiihkeä keskustelu. Kysymys on Euroopan Unionin perussopimusten mukaisesta toiminnasta, siinä pysyttäytymisestä tai niiden laveasta, joustavasta tulkinnasta. Tasavallan presidentti siteerasi Helsingin Sanomien pääkirjoitusta 29.7. 2019:

”Avoin keskustelu EU:n suunnasta olisi toteutunut, jos paketin vaatimia muutoksia olisi tehty perussopimusten muutosten kautta. EU:n toimintaa säätelevien perussopimusten muuttaminen on kuitenkin niin hidas ja kansallisten ratifiointien vuoksi epävarma tie, että sitä pitkin ei haluttu edetä. Kun kiirekin oli. Niinpä esteitä paketin tieltä raivattiin tulkitsemalla sopimusten artikloja luovalla tavalla.”

Hän totesi edelleen:

"Näin kuvasi Helsingin Sanomien pääkirjoitus 29. heinäkuuta EU:n elvytyspaketin syntyvaihetta. Pääkirjoitus huomauttaa myös, että samaan tapaan, tulkinnan kautta, unionissa on edetty muissakin asioissa.
Tuota näkemystä on vaikea kiistää. Euroalueen vakaus- ja kasvusopimuksen piti asettaa rajat velkaantumiselle ja budjettivajeille. No bail out –periaatteen piti olla yksiselitteinen. Euroopan keskuspankin ei ajateltu ryhtyvän jäsenmaiden velkapapereiden haltijaksi. EU:n budjettia ei pitänyt rahoittaa lainarahalla.
Kävikö niin? Säännöt perussopimuksissa ovat kyllä ennallaan, mutta tosiasiallinen tilanne näyttää hyvin toiselta. Nuo taloudenpidon keskeiset periaatteet ovat vuosi vuodelta liudentuneet, osin kokonaan kadonneet. Ainutkertaisten tulkintojen jälkeen, kerta toisensa jälkeen."

Tasavallan presidentillä ei ole huomauttamista itse konsolidoitujen peruskirjojen suhteen, nehän on jäsenvaltioiden toimesta, neuvottelujen jälkeen yksimielisesti, siis konsensuksella hyväksytty. Juuri sen vuoksi myös niiden muuttaminen on niin vaikeaa, kenties mahdotonta.

Miksi peruskirjoja sitten pitäisi muuttaa?  Mielestäni siihen  olisi kaksi perusteltua syytä. Ensimmäinen ja mielestäni ehkä tärkein on peruskirjoihin upotettu strateginen ja ideologisesti värittynyt  periaate, jonka mukaan Euroopan Unioni rakentaa toimintansa mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) varaan. Tämän lähestymistavan ensisijaisuus on viety EU:ssa mahdollisimman ja jopa äärimmäisen pitkälle. Käytännössä kaikki toiminta rakentuu 'markkinan' varaan. Euroopan Unioni kieltäytyy peruskirjoissaan ottamasta minkäänlaista vastuuta jäsenvaltioidensa lainanotosta, mutta tukee avokätisesti ja turhia kyselemättä markkinaa. Pankkijärjestelmä on tässä tärkeä yhteistyökumppani Euroopan Keskuspankin kanssa. Uskon TP:n ajattelevan, että edullisenkin lainarahan varaan rakentaminen on yrityksille riskialtista puuhaa, jos ostovoimaa ei ole osoitettavissa. Investointeihin käytetyt rahat on maksettava takaisin, vaikka korkokuluja ei tulisikaan. Yritysten välinen kilpailu saattaa vääristyä, jos yhtä toimijaa tuetaan ja toinen jätetään ilman. Tämä on tärkeä näkökohta myös vientivetoisessa taloudessa. Velalla subventoitu vienti nostaa kilpailijat muissa jäsenmaissa takajaloilleen.  Suurilla panostuksilla ei ole kuitenkaan saatu ihmeitä aikaan; investoinnit takkuavat ja yritykset mieluummin saneeraavat kuin ottavat isoja riskejä. On ilmeisesti väärin yrittää saada yritykset investoimaan, jos ostovoimaa tai ostohalukkuutta - kuten Korona-pandemiassa - ei ole olemassa.

Myös valtiot ovat myyneet velkakirjojaan pankkien kautta. Ne ovat päätyneet suurelta osin EKP:n taseisiin. Kyllä myös yritykset ovat ostaneet näitä velkakirjoja. Niitä pidetään hyvänä sijoituksena uhkia täynnä olevassa maailmassa. Velkakirjoja myyvät valtiot eivät ole kuitenkaan saaneet käyttää näitä varoja mihin hyvänsä tarkoitukseen. Niidenkin on suuntauduttava mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan, sen innovaatio- ja kehitystoiminnan ylläpitoon. Hallitusten omat toimet julkisen sektorin vahvistamiseksi infrastruktuuriin ja palveluihin panostamalla ei ole tullut kysymykseen. Tämä on edelleen tehtävä muulla lainarahalla. Sekin onnistuu, jos korot ovat niin alhaalla kuin nyt ovat.

Veronkanto-oikeudella varustetut julkiset yhteisöt, valtio ja kunta, saisivat varmuudella hankkeensa menestyksellisesti liikkeelle ja pystyisivät tällä tavoin menestymään omassa toiminnassaan ja luomaan myös markkinalle reaalisia toimintaedellytyksiä työtehtävien määrän ja ostovoiman lisääntymisen kautta. Pohjoismaistyyppinen hyvinvointivaltio on nykyisten sääntöjen puitteissa yhteensopimaton osa Euroopan Unionin tulevaisuusvisioihin vaikka EU:n lähivuosien prioriteeteissa puhutaankin "Ihmisen hyväksi toimivasta taloudesta".  Niiden mukaan "Tätä varten on välttämätöntä vahvistaa pieniä ja keskisuuria yrityksiä, EU:n talouden selkärankaa. Myös pääomamarkkinaunioni on toteutettava, ja talous- ja rahaliittoa on syvennettävä. "  Vahvasta hyvinvointivaltiosta ei siis mainita sanaakaan. Markkinoihin suuntautuneena yhteisönä Euroopan Unioni on makrotalouspolitiikassaan yksipuolinen ja ideologisesti rampa. Markkinan heikkous on myös sen läpinäkymättömyys, yksipuolinen sitoutuminen voitontavoitteluun ja yritysvastuuseen yhteiskuntavastuun sijasta.

Toinen merkittävä tekijä, joka haastaa Maastreichtin kasvu- ja vakaussopimuksen etukäteissäästämiseen, budjettikuriin ja velkaantumisen välttämiseen tähtäävän strategian kulkee nimellä Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), joka makrotalouspolitiikassa on sen verran tuore ilmiö, että sen merkitystä ei ole yliopistoissa avattu vanhemmille, yli nelikymppisille talousasiantuntijoille opetettu kaiketi ollenkaan. Kysymys on etukäteissäästämisen sijasta talouden kasvattamisesta velanotolla. Tämä on mahdollista maalle tai yhteisölle, jolla on oma itsenäinen keskuspankki. Talouden ihmeellisyyksiä on se, että uutta rahaa luodaan juuri velkaa tekemällä. Se ei tarkoita seteleiden painamista, vaan finanssipoliittisia päätöksiä ja niiden todentamista kaksinkertaisella kirjanpidolla ja 'enteriä painamalla'.

Itsenäisen Keskuspankin omaava yhteisö ei voi ajautua konkurssiin. Omilla itsenäisillä päätöksillään, ns. "endogeenisella" finanssi- ja rahapolitiikallaan se kykene selviämään mistä hyvänsä haasteesta. Se voi pitää yrityksiltä ja pankeilta ostamansa velkakirjat taseissaan, sterilisoida ne vuosikausiksi vaatimatta niistä korkoa tai lunastamista. Keskuspankki voi omilla päätöksillään jopa nollata velkakirjat kirjanpidossaan ja luoda täten mahdollisuuksia taloudelliselle toimeliaisuudelle. Juuri tätä Euroopan Unionin ministerineuvosto on nyt kertaluontoisesti tukenut hyväksyessään monivuotisen budjettikehyksen ja sen mukana Korona-elvytyspaketin.

Tätä makrotalouden uutta käännettä edustaa mm. australialainen professori  Willian (Bill) Mitchell, joka on myös Aalto yliopiston vieraileva professori ja joka osallistui juuri marraskuussa 2019 Brysselissä EKP:n makrotalouden uusia tuulia käsitelleeseen viikonloppuseminaariin. Minulle ei ole tullut yllätyksenä se, että alkuvuodesta 2020 eurooppalaisen makrotalouden suunta alkoi monen kummastukseksi kääntyä eksogeenisestä (ulkosyntyisestä)  etukäteissäästämisestä ja No bail-out' talouslinjasta MMT:n piirissä kehiteltyyn itsesäätöiseen, endogeeniseen  suuntaan. Kysymys ei ole täysin uudesta asiasta. Luottamukseen kultakannan sijasta perustuva vakaa rahajärjestelmä on ollut kehitteillä jo 1990-luvulta lähtien. Suuret talousvallan kuten Japani, USA ja etenkin Kiina käyttävät sisäsyntyistä finanssi- ja rahapolitiikkaa lähes täysin mitoin hyväkseen. Rahasta ei tunnu olevan puutetta (Kiina) ja valtavat velkamäärät (Japani) eivät estä velkarahalla tapahtuvan kasvun jatkumista. Inflaatiotakaan ei ole näköpiirissä - suuret talousmahdit pystyvät pitämään pankkijärjestelmänsä toimintakykyisenä muilla keinoin kuin inflaatiota aiheuttavalla korkealla korkotasolla.

Tämän ideologisesti neutraalin uuden makrotalouspoliittisen ulottuvuuden heikoin kohta koskee Euroopan Unionissa sen konsolidoitujen peruskirjojen yksipuolista ideologista suuntautumista markkinan tukemiseen. Hyvä sekatalousjärjestelmä edellyttäisi myös valtion, kuntien ja veronkanto-oikeudella varustettujen julkisen yhteisöjen (osavaltiot, maakunnat, seurakunnat) varaan rakentuvia tukiohjelmia. Julkisyhteisön rooli ja tehtävä poikkeaa selvästi markkinaehtoisesta toiminnasta ja kuten nyt nähdään, ilman tehokasta valtiota markkina ei selviydy työllistämis- ja kasvutehtävästään.  Euroopan Unionissa jäsenvaltiot ovat luopuneet omasta valuutastaan ja siksi ne ovat menettäneet mahdollisuuden omaan endogeeniseen finanssi- ja rahapolitiikkaan.

Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle voi vain todeta, että juuri tämä yksisiipinen, siis pelkästään markkinoiden varaan rakentuva makrotalouspolitiikka muodostaa suuren vaaran koko Euroopan Unionille. Markkinoiden kautta tapahtuva rahoitus ei näytä valuvan kuin pieneltä osin kuluttajien ostovoimaan. Odotusarvot eivät toteudu markkinoiden kautta sosiaalisena turvallisuutena, yhteisenä hyvinvointina ja vakautena. Sen sijaan rahat katoavat pankkien ja yritysten taseisiin, vararahastoihin, odotusarvoisiin derivaatteihin kuten osakkeisiin ja jopa harmaaseen talouteen. Yksipuolinen, markkinoille suuntautuva määrällinen elvytys on taipuvainen lisäämään taloudellista polarisaatiota Euroopan Union alueella. Tämä on toinen suuri uhka jonka edessä Euroopan Unioni ja sen jäsenmaat ovat.

Modernia makrotaloutta voidaan käyttää sekä tiukan uusliberaaleihin ja uuskonservatiivisiin ohjelmiin tai yhteisen hyvinvoinnin luomiseen jäsenvaltioiden kautta. Tässä suhteessa MMT on ideologisesti neutraali 'pullon henki', jonka palauttaminen takaisin vankilaansa saattaa olla epärealistinen toive. Kultakannasta irronnut, luottamukseen, poliittisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva endogeeninen, sisäsyntyinen makrotalous on ennen pitkää hyväksyttävä. Sellaisenaan se ei muodosta vaaratekijää Euroopan Unionille. Vaaran muodostaa peruskirjoihin upotettu yksisiipinen ideologinen lähestymistapa, josta Saksa ja sen mukana Euroopan Komissio on etukäteissäästämisestä luopumisen ja velanoton hyväksymisen muodossa luopunut. Edelleen on kuitenkin voimassa sokea ja irrationaali luottaminen pelkästään markkinan voimaan. Ainakin hallituksen vasemmistovoimien, sosialidemokraattien ja Vasemmistoliiton tulisi nähdä tämä siipirikkoinen lähestymistapa ja vaatia tältä osin järkevämpää, rationaalisempaa politiikkaa myös järjestelmän oikeudellisen perustan osalta - eli peruskirjojen avamista ja sekatalouden (valtio+markkinat) vahvistamista. Näin toteutuisi myös Jacques Delorsin, Euroopan Komission kolmenkymmenen vuoden takaisen puheenjohtajan Saksan liittokanslerilta Helmuth Kohlilta saama suullinen lupaus aidon sosiaalivaltion ulottamisesta myös eurooppalaisiin toimintakäytäntöihin.

Vaaran vuodet eivät ole ohi - mutta niiden sisällöllinen ongelma saattaa olla erilainen kuin mitä Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö puheessaan suurlähettiläille kuvasi. Uhkakuvan muodostaa siipirikkoisen Euroopan Unionin lentoonlähtöyritys uusissa makrotaloudellisissa olosuhteissa.

Lisäys 8.9.2020

Saman teemaan liittyy myös Kreeta Karvalan kirjoitus Iltalehdessä 8.9. 2020: hänen linkittämässään saksalaislehdessä haastateltu  valtionvarainministeri Olaf Scholz toteaa elvytyksen luonteesta: "Jälleenrakennusrahasto on todellinen edistysaskel Saksalle ja Euroopalle, jolta ei voida kääntyä takaisin. EU ottaa yhdessä velkaa ensimmäistä kertaa hyödyntämällä sitä kohdennetusti kriisiä vastaan ja samalla sitoutumalla aloittamaan sen takaisinmaksun pian - kaikki nämä ovat syvällisiä muutoksia, kenties suurimmat muutokset euron käyttöönoton jälkeen. Sillä nämä vaiheet johtavat väistämättä keskusteluun EU: n yhteisistä tuloista, mikä puolestaan on edellytys paremmalle ja toimivammalle Euroopan unionille. Tämä voi tulla nopeasti ajankohtaiseksi. Koska elvytys on maksettava pian takaisin, sen ei pitäisi tapahtua EU: n normaalin talousarvion kustannuksella. Siksi ovat omat resurssit järkevä ratkaisu, esimerkiksi meriliikenteen ja lentoliikenteen päästökaupan kautta, verotettaen finanssitransaktioita tai maailmanlaajuisia digitaalisia alustoja." 

Jos siis Saksan tahto toteutuu, elvytys Komission velan avulla ei jää ainutkertaiseksi.

a

Joutsenlaulu?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli vieraana tämän lauantain (22.2.2020) TV1:n ykkösaamussa; puutun tässä yhteydessä hänen puheenvuoroissaan olleeseen pariin kohtaan - ensimmäinen niistä koskee Kiinaa ja sen yksipuoluejärjestelmää. Niinistön mukaan Kiina on tässä suhteessa autoritaarinen diktatuuri - ja tähän kannanottoon on suomalaisen sosialidemokraatin helppo yhtyä. Sosialidemokratialle "demokraattinen sosialismi" tarkoittaa järjestelmää, jossa jokaisella aatteella on periaatteellinen oikeus ryhmittyä arvojensa ja tavoitteidensa ympärille, ja pyrkiä poliittisena liikkeenä vastuunottoon yhteiskunnan elimissä ja yrittää toteuttaa tavoitteensa, jos parlamentaarinen, kansaa edustava enemmistö niin tahtoo.

Toinen kannanotto, joka on toistunut tavan takaa tasavallan presidentti Niinistön lausunnoissa, on eurooppalaisen ja läntisen  demokratian puolustaminen. Hänen mukaansa Euroopan Unioni ilmeisesti tarvitsisi yhteisen, yhteisesti rahoitetun puolustusjärjestelmän eurooppalaisen ja läntisen arvoyhteisön tueksi, tarvittaessa yksinkin mutta mieluusti läntisiä, demokraattisia arvoja puolustavan NATO:n kanssa. Tämä kävi ilmi tässäkin haastattelussa puhuttaessa USA:n asettamien NATO:n jäsenmaksuvaatimusten täyttämisestä, joista mm. Saksan Liittotasavalta on jatkuvasti tinkinyt vaikka se NATOn jäsenenä sotilasliittoa kannattaakin.

Kiina on lähes puoltatoista miljardia kansalaista edustava autoritaarinen diktatuuri, joka ei salli moniarvoista poliittista rakennetta. Se kieltää sellaisten poliittisten voimien esiinmarssin, jotka kyseenalaistavat kansan parhaaksi ja valtion varaan rakentuvan poliittisen autoriteetin ja sen tavoitteleman 'kommunistisen' hyvinvointivaltion.

Eurooppa ja Euroopan Unioni sallii kyllä monipuoluejärjestelmän, mutta salliiko se poliittisen toiminnan ja vastuunoton näiden arvojen ympärillä ja niiden saavuttamiseksi?

Saksassa on juuri tapahtunut äärioikeistolainen veriteko Hanaun kaupungissa Frankfurtista länteen. Nyt on noussut äänenpainoja, jotka ehdottomasti torjuvat Saksassa jo toistasataa kuolonuhria vaatineet äärioikeistolaiset liikkeet; niistä vaaleissa menestynyt AfD (Alternative für Deutschland)   on tuominnut terroristiteon vaikka se todellisuudessa antaakin tuulensuojaa (Pertti Paasion loistava ilmaus!) äärioikeistolaisille voimille. Kysymys kuuluu: pitäisikö äärioikeistolaiset puolueet kieltää, koska niiden arvot eivät vastaa käsitystämme demokratiasta? Eikö olisi rationaalista ja järkevää kieltää YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen mukaisen yhteisen ihmisarvon torjuva ja sitä vastaan taisteleva ja jopa väkivaltaa käyttävä kansanliike poliittisena, valtaan pyrkivänä puolueena?

Autoritaarinen poliittinen rakenne voi ilmetä muullakin tavalla kuin avoimena poliittisten puolueiden kieltämisenä. Autoritaarisuus ei pyri välttämättä kokonaan nitistämään tappamalla sitä uhmaavaa ihmistä tai liikettä; pehmeämpiäkin keinoja ehdottomaan voimankäyttöön on olemassa. Kriittinen kansalainen saa pitää mielipiteensä, pääasia on että pitää turpansa kiinni. Aikaa myöten monet näyttävät valitsevankin autoritaarisuuden, sen ilmenemisen alistuvana, nöyrtyvänä ja jopa uskollisuutta osoittavana puolena. Tämä vaikeneva, nöyrtyvä 'hiljainen enemmistö' ei todellisuudessa todellakaan ole pieni erityisryhmä - kysymys saattaa olla todellakin jopa enemmistöstä. En pitäisi mahdottomana että näin on myös sosialidemokraateiksi itsensä kokevien kansalaisten keskuudessa.

Euroopan Unionin peruskirjoissa 'erittäin kilpailukykyinen markkina' (Lissabonin sopimus, 2. artikla, kohta 3) siis erilaisten yritysten kautta tapahtuva toimeliaisuus on peruskirjatasoiseti asetettu tämän sisämarkkinayhteisön ensisijaiseksi tavoitteeksi. Tämä näkyy myös niin, että mm. rahapolitiikka suunnataan johdonmukaisesti suojeltujen yksityisten pankkien kautta markkinavoimia tukemaan. Euroopan Unioni kieltää  jäsenvaltioiden suoran monetaarisen tukemisen ja finanssipolitiikkakin on jäsenvaltioiden suuntaan todella rajoitettua. Nyt kun EU:n ministerineuvostotasoiset neuvottelut EU:n rahoituskehyksestä suhteessa ovat kariutuneet, näyttää epätodennäköiseltä että Euroopan Unioni kykenisi millään tavalla vastaamaan ilmastohaastetta, suurelta osin ilmastomuutoksesta johtuvaa pakolaisuutta tai digitaalista kehitystä koskeviin  valtaisiin haasteisiin. Euroopan Unioni on konsolidoidussa peruskirjassaan käytännössä rajannut demokraattisen valtion, siis jäsenvaltionsa, aktiivisen ja tähän tarkoitukseen resursseja generoivan  toimintakentän ulkopuolelle.

Mistä tällainen rajaus johtuu? Syitä on etsittävä Euroopan Unionin geopoliittisesta ytimestä, Saksasta. Siellä käytiin toisen maailmansodan jälkeen näyttävin vastakkainasettelu marxilaisleniniläisen teorian mukaisen auktorisoidun valtion, DDR:n  ja 'sosiaalista markkinataloutta' ajamaan lähteneen Saksan liittotasavallan välillä. Tämä 'neljäkymmenvuotinen sota' päättyi 1989 Berliinin muurin kaatumiseen ja Saksan yhdistymiseen. Tämä vastakkainasetetlu jätti syvät haavat ja uurteet saksalaiseen ajatustapaan valtiosta poliittisena toimijana ja keskeisenä valtiomahtina. Rakennetaan markkinan varaan, vahva valtio edustaa byrokraattista, reaktionääristä sosialismia; Saksan liittotasavalta on liittovaltioineen jäänyt tavallaan oman historiansa vangiksi ja on kyvytön tukemaan esimerkiksi sellaista rakennetta kuin pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio. Tämä näkyy erittäin selvästi Euroopan Unionin 1990-luvulla hahmotellussa perusrakenteessa, siinä Euroopan Unionissa, johon me 1990-luvulla liityimme. Siinä keskeinen toimija on markkina - valtio on taloudellisena toimijana alistettu selväsanaisesti markkinoille Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa, jota Saksa yhtenä keskeisenä toimijana liittokansleri Helmut Kohlin kaudella oli muotoilemassa. Euroopan Unionin muuttaminen sekataloutta tukevaksi, nykyaikaista finanssi- ja rahapolitiikkaa käyttäväksi instituutioksi ei voi saada Saksasta tukea - se olisi maan perustuslain vastaista toimintaa.

Jo tämä lähtökohta merkitsee eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta sitä, että se ei pääse toteuttamaan Euroopan Unionissa hyvinvointivaltion kannalta keskeisen instrumentin kehittämistä, vahvaa, kansanvaltaista hyvinvointivaltiota. Mutta onko vielä jotakin muuta ratkaisevaa, joka rajaa juuri sosialidemokratian tai nykyaikaisen talousteorian tarjoamaa mahdollisuutta vahvan hyvinvointivaltion rakentamiseksi paitsi Euroopassa, myös sen tarjoamana aatteellisena visiona muulle maailmalle?

Toinen haavoittava tekijä on inflaation pelko, joka erityisesti rampauttaa valtavirtaista talousajattelua. Saksaa se rampauttaa 1920-luvun hurjan inflaation aiheuttaman talouden romuttumisen muodossa. Kun Saksan perustuslaki hyväksyttiin vuonna 1949, toista maailmansotaa ja Hitlerin kansallissosialismin nousua edeltänyt tuhoisa inflaatio oli edelleen muistissa. Siksi perustuslakiin kirjattiin strateginen, myös inflaatiota puskuroiva määrällinen tavoite, jonka mukaan liittovaltion tai osavaltioiden budjetin kasvu ei saanut ylittää tiettyä prosenteissa asetettua kasvurajaa. Toinen perustuslakiin otettu tavoite koski suhdetta velkaan; velan avulla tapahtuvaa kasvua pyrittiin määrätietoisesti rajoittaman seuraamalla 'schwaabilaisen perheenäidin' talousopetusta: rahat on ensin säästettävä ennen kuin voidaan kuluttaa tai investoida. Nämä molemmat strategiset periaatteet tuotiin Saksan toimesta myös Euroopan Unionin konsolidoituun perussopimukseen, jota on samantasoinen asiakirja kuin Euroopan Unionin perustuslaki.

Tällaisten strategisten tavoitteiden tuominen perustuslakiin on ristiriidassa parlamentaarisen demokratian kanssa mitä syvimmässä mielessä. Jo Immanuel Kant kiinnitti huomiota 'Kategorisessa imperatiivissaan' siihen,  että moraaliseksi periaatteeksi - siis peruskirjatasoiseksi ehdottomaksi käskyksi - sopii vain sellainen periaate, jonka voidaan katsoa sopivan laiksi jokaiselle. Saksan perustuslain strategiset pykälät ja Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan rajaukset valtion taloudellisesta roolista eivät sovi tällaisiksi kategorisiksi imperatiiveiksi. Nämä strategisen tavoitteet rajaavat europpalaisen sosialidemokratian mahdollisuudet rakentaa vahvaa, kansanvaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa - siltä näyttää - ikuisiksi ajoiksi  omassa maanosassamme, puhumattakaan sosialidemokratian kansainvälisestä, 'maan ääriin' ulottuvasta visiosta.

Onko Euroopan Unioni länsimaisen demokratian vahva ja ehyt linnake? Onko se sitä niin vahvasti että sitä on myös sotilaallisesti ja nykyaikaisin teknisesti äärimmilleen kehittynein asein ja digitaalisin 5-G tekniikoin puolustettava? Onko Euroopan Unioni unelmiemme mukainen demokraattinen yhteiskunnallinen rakenne?

Valitettavasti joudun tässä vastauksenani toteamaan, että Euroopan Unioni ei ole perustuslaillinen demokratia, vaan autoritaarinen rakenne, joka diktatuurien tapaan kieltää vapauden ja kansanvallan toteuttamisen vahvan hyvinvointivaltion muodossa, jota eurooppalainen sosialidemokratia nimenomaan edustaa. Se ei tapahdu sosialidemokratian kieltämisenä puolueena, mutta se tapahtuu sellaisten strategisten tavoitteiden sisällyttämisenä perustuslakitasoisiin asiakirjoihin, jotka rajaavat sosialidemokratian poliittista toimintaa vastoin liikkeen arvoperustaa ja  jotka eivät sinne 'kategorisina imperatiiveina' ollenkaan kuuluisi. Tästä syystä sosialidemokratia ei voi toteuttaa visiotaan ja historiallista tehtäväänsä Euroopan Unionin nykyisen rakenteen puitteissa.

Mitä tarkoitan tässä yhteydessä joutsenlaululla? Kun kuuntelen eurooppalaisen - tai saksalaisen - sosialidemokratian ylväitä, retoorisesti voimakkaita puheenvuoroja ja toisaalta vaikenemista saksalaisten ja eurooppalaisten rakenteiden autoritaarisesta, sosialidemokratian tavoitteiden mukaisten ratkaisujen kieltämisestä, koen tämän kauniin laulun soivan pelottavan lähellä joutsenen, 'unelman'  lopullista kuolemaa . Vai käykö niin kuten Hertta Kuusinen, SKP:n agitaattori ja kansanedustaja 1940-luvulla totesi:"Älkää aliarvioiko sosialidemokraatteja; ne taistelevat kaikkein kovimmin silloin kun niillä on selkä seinää vasten."

Onko joku havainnut taistelun olevan käynnissä?

Euroopan Unionin ilmasto-ohjelma ja sen rahoitus

Päivän Helsingin Sanomat raportoi Euroopan Komission 14.1. 2020 julkaisemasta, vuoteen 2050  hiilineutraaliin Eurooppaan pyrkivästä ilmasto-ohjelmasta ja sen rahoituksesta. Kansalaisella lienee oikeus ja velvollisuus esittää tähän ohjelmaan ja sen toteuttamiseen liittyviä kysymyksiä.

Kun hiilivoimaloita ja muita ilmaston kannalta haitallisia energiantuotantomuotoja ryhdytään uusimaan, niin millä tavalla suhtaudutaan yksityisiin energiantuottajiin? Sisältyykö niiden poistamiseen kilpailukyvyttömäksi käyneelle 'markkinalle' sille luonnostaan kuuluva taloudellinen riski? Miten uusien ilmastoystävällisten tekniikoiden käyttäjät valitaan voimassaolevien kilpailusäännösten puitteissa? Voiko jäsenvaltio saada Euroopan Unionin tukea kansalaisille tarpeellisen energian tuotamiseen uusilla ilmastoystävällisillä keinoilla? Voidaanko tähän äärimmäisen tärkeään hankkeeseen käyttää talous- ja rahapolitiikan moderneja sovellutuksia,  joiden mukaan keskuspankki - tässä tapauksesa EKP -  voi Komission linjausten pohjalta omilla päätöksillään ja kirjanpidolla rahoittaa näitä kiireellisiä ja  tarpeellisia hankkeita? Miten suhtaudutaan uusiin, hiilidioksiidipäästöjen kannalta erittäin kilpailukykyisiin pieniin ydinreaktoreihin, jotka ovat nykytekniikalla entistä turvallisempiua ja jotka voivat käyttää polttoaineenaan myös vanhojen ydinvoimaloiden jopa plutoniumpitoista ydinjätettä (der Spiegel  nr. 51/2019)?

Pitäminen kiinni erittäin kilpailukykyisen markkinan periaatteesta (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) EU:n ilmastopolitiikka tarkoittaisi rakentamista markkinaratkaisujen varaan.
Hiilivoimaloiden ja muiden päästöjä aiheuttavaan tekniikkaan perustuvien laitosten alasajoon pakotetut yksityiset energiantuottajat voisivat ilmeisesti vedota voimassaoleviin vapaakauppasopimuksiin ja vaatia niiden sisältämissä erityistuomioistuimissa valtioilta, siis veronmaksajilta,  huimia korvauksia menetetyistä, odotusarvoisesti vuosikymmeniksi arvioiduista tuloista. Tällaisista tapauksista on jo esimerkkejä ja ratkaisuja olemassa. Ilmastokysymyksiä tärkeämmäksi tekijäksi kansainvälisissä yrityksissä saattaa  noudts globaalin yhteiskuntavastuun sijasta yritysvastuu ja sen keskeinen motiivi, voiton tavoittelu.

Kansanvaltainen, demokraattinen ja hyvinvointivaltiota palveleva ratkaisu olisi uusien energiavoimaloiden rakentaminen demokraattisen valtion varaan - mutta juuri tämä vaihtoehto on Euroopan Unionin konsolidoiduissa peruskirjoissa nimenomaan estetty. Kielto on ehdoton eikä jäsenvaltio tai sen viranomainen saa perussopimuksen lojaalisuusperiaatteiden mukaan edes esittää tällaista kysymystä.

Vaatimuksen peruskirjojen avaamisesta voi esittää ainoastaan kansalaisyhteiskunta, joka järjestöjen ja kansalaisaktivismin muodossa hakee kestävää, tulevaisuuteen suuntautunutta ratkaisua. Kuitenkin esimerkiksi Saksassa tällaisia järjestöjä - esimerkkinä Saksan Attac - uhataan valtionavun ulkopuolelle sulkemisella, koska niitä pidetään väärällä tavalla poliittina toimijoina.

Alustavien suunnitelmien mukaan Euroopan Investointipankille on asetettu tärkeä tehtävä ilmastomuutoksen torjumisessa - on puhuttu jopa 1000 miljardin euron panostuksesta suhteellisen lyhyellä aikavälillä ilmastonsuojeluun hiilineutraaliin energiantuotantoon pääsemiseksi. Euroopan Investointipankki toimii kuitenkin EKP:n alaisuudessa ja noudattaa investointipolitiikassaan täsmälleen samoja peruskirjan sääntöjä kuin talouspolitiikasta vastaava komissio ja rahapolitiikkaa toteuttava EKP. Sopinee kysyä: miten käy kansanvaltaisen, parlamentaarisen valtion tässä hiilineutraalisuutta tavoittelevassa muodonmuutoksessa?

Saksa on hyvää vauhtia luopumassa ydinvoimasta ja siellä keskustelu uudentyyppisen, vihreää ajattelua voimakkaasti tukevan uuden ajan ydinteknologian käyttämisestä näyttää mahdottomalta. Komission ympäristöohjelma näyttää tässä asettuvan yksiselitteisesti Saksan omaksumalle kannalle samaan aikaan kun USA, Kanada ja Kiina satsaavat voimakkaasti pienten, sarjaan rakennettavien ydinenergiaa tuottavien, jopa ydinjätteitä polttoaineena käyttävien reaktoreiden kannalle. Jopa Suomessa tällaisia SMR-nimellä kulkevia hankkeita on vireillä. Niiden tuottama energia olisi hinnaltaan hyvin lähellä aurinko- ja tuulivoimalla tuotettua energiaa ja samoin lähes päästötöntä.

Loppuunpalanut?

Kuva der Spiegelin nr. 50/2019 kannesta

Joulukuun alussa 2019 saksalainen viikkolehti der Spiegel (nr. 50, 7.12. 2019) julkaisi laajan pääartikkelin Saksan SPD:stä ja sen tilasta. Lehden kansikuvan teema oli valittu samasta aiheesta ja sen sanoma on karu: saksalainen sosialidemokratia on loppuunpalanut. Lehti kysyi etusivullaan: "Kuka vielä tarvitsee SPD:tä? Lehti nimeää artikkelinsa tietynlaiseksi psykologiseksi analyysiksi, "psykogrammiksi" hämmentyneen puolueen tilasta.

Lehti aloittaa tarinansa Saksan SPD:n jatkuvasti ja vuosikaupalla häviämistä vaaleista. Viimeisimmät vaalit on pidetty marraskuussa 2019  Thüringenin osavaltiossa. Maapäivävaalit ovat takana ja puoluen maapäiväryhmä istuu sille liian isoksi käyneessä salissa. Kannatus on pudonnut 8,2 prosenttiin ja viiden prosentin äänirajakynnys häämöttää jo edessä. Tunnelma on surullinen, loukkaantunut, epätodellinen.

Valtuutettu Hey muistaa vielä ajan, jolloin hänet valittiin maapäivävaltuutetuksi suoran 38,2 prosentin kannatuksella. Nyt on vaikeuksia enää pitää yhteyttä maapäivien kaikkiin vaalipiireihin. Heyn mielestä puolue on päätynyt puhumaan liian paljon pehmeistä arvoista, kovaan todellisuuteen liittyvä on jäänyt taka-alalle.

Tässä kokouksessa ei vielä tiedetä, että Olaf Scholz, SPD:n valtionvarainministeri ja Klara Geywitz tulevat parina häviämään puolueen johtajaparista käytävän vaalin. Voittajiksi selviytyvät entinen osavaltioministeri D.  Norbert Walter-Borjans ja Saskia Esken. Hey pitää pitkään - melkein puoli vuotta - jatkunutta puheenjohtajavaalia ajanhukkana ja sen aikana ilmaistua halua irtautua liittovaltion koalitiohallituksesta vahingollisena. Hey ei koe hyvänä sitä, että puolue yrittää lyhyin väliajoin ja johtoa vaihtamalla löytää uudelleen itsensä. "Tyhjiä fraaseja heitetään keskusteluun ja lopputulokseksi jää vain hästäkki #Uudistuminen. Pitäisi suuntautua enemmän kansan arkipäivään liittyviin asioihin, koulujen ja kokoontumispaikkojen (Kneipe ) sulkemisiin, bussilinjojen lakkauttamiseen, kaukolämmön lopettamisiin. Julkiset palvelut eivät toimi, kaupat häviävät. SPD:n pitäisi tarttua näihin 'haiseviin' tosiasioihin."

SPD:n kannatus on laskenut kaikkialla Saksassa ja mielipidetiedusteluissa 72 prosenttia vastaajista valitsee vaihtoehdon, jonka mukaan "SPD ei tiedä mitä varten se oikeastaan on olemassa". Puhe 'haisevasta' tosiasiasta on itse asiassa sitaatti vuodelta 2009 silloisen SPD:n puheenjohtajan Sigmar Gabrielin puheesta jossa hän piti vaaleissa hävinneen SPD:n tilannetta historiallisena tappiona. "Me olemme hävinneet kaikkialla ja kaikissa kysymyksissä. Tällä tavalla käy puolueelle, jolla ei ole havaittavaa profiilia."

"Uudet aloitukset" eivät ole onnistuneet. Sitä lupasi mm. Martin Schulz syksyllä 2017, mutta tuloksena oli katastrofi. "SPD ei huolehdi riittävästi asioista jotka koskevat tavallista kansalaista." Huonompaa todistusta ei lehden mukaan puolue voi saada. Näin on käynyt kaikkialla Saksassa. Hampurissa tappiot ovat pienimpiä -2.8 prosenttia, mutta Thûringenissä ja Brandenburgissa entisen Itä-Saksan puolella prosentit ylittävät kaksikymmentä. Lehti julkaisee kartan eri osavaltioiden tilanteesta ja valtasuhteista.

Näyttää siltä että toinen saksalainen valtapuolue CDU on levittäytynyt perinteiselle sosialidemokraattien tontille samaan aikaan kun tämä on 1960-luvulta lähtien yrittänyt suuntauta keskiluokan suuntaan, luopunut ideologisesta painolastista, joka vielä sodan jälkeen näkyi Karl Marxin kuvina julisteissa, toveri-nimityksen käytössä, luokkataistelusta puhumisena. Alettiin puhua sosiaalisesta markkinataloudesta. Sosialidemokratia teki käännöksen, irtautui vasemmistolaisista mielikuvista ja suuntasi keskustaan. Tämä on tuottanut tulosta vain kerran, kun SPD ja vihreät pääsivät muodostamaan  hallituskoalition  vuonna 1997.

Lehti on käynyt seuraamassa nuorsosialistien (Jusos) kokousta Bad Godesbergissa, jossa piirretään teemapilviä ja pohditaan, miltä nuorekkaan kaupungin tulisi näyttää. Teeman otsikoksi valitaan "Feministinen kaupunki". Osanottajat ovat pääosin opiskelijoita, nuoria työntekijöitä ei joukosta löydy.

Wanhoja Tovereita vastaava työyhteisö on SPD:ssä nimeltään "60+", jossa kokeneet puoluekonkarit, yhteiskunnallisissa tehtävissä ansioituneet ja poliittisissa tehtävissä järjestöelämässä toimineet kokoontuvat ja vaihtavat ajatuksiaan. Korkeita eläkkeelläolevia virkamiehiä, jotka ovat aikanaan toimineet vallan keskuksissa ja mielellään muistelevat mielenkiintoisia tapahtumia menneiltä vuosilta. Koko mennyt vuosisata nousee uudelleen esille, natsiajan taistelut ja kohtalot. Täältä löytyvät myös perinteisen sosialidemokratian kaikkein kiihkeimmät puolustajat. Mediaa syytetään sosialidemokratian alaspainamisesta,  mobbaamisesta ja tilan tekemisestä uhkaavassa nousussa oleville oikeistovoimille. Veteraaniryhmän puheenjohtaja Lothar Binding on itse toiminut liittopäivien sosialidemokraattisen ryhmän talouspoliittisena asiantuntijana. Välttäen jyrkkiä ilmaisuja hän toteaa, että Agenda 2010, jossa liittokansleri Schröderin johdolla toteutettiin ns. Harz IV sosiaaliset leikkaukset ja uudenlainen, perusturvaa leikkaava lähestymistapa, "on monen mielestä vahingoittanut meidän syvintä sisintämme".  Binding toivoo Saksan asettuvan voimakkaasti rauhanomaisten ratkaisujen puolelle maailman konflikteissa, uutta myönteisempää suhdetta on haettava Venäjään, on haettava "paradoksaalista interventiota" eli tavanomaisesta poikkeavia, rohkeita ratkaisuja. Hä puhuu kansalaisvakuutuksesta sosiaaliturvan seuraavana askeleena ja työelämävakuutuksesta, jossa haetaan tasapainoa hyvin ja huonosti pärjäävien välillä. Kun klassinen työ katoaa, on vaarana ajautuminen 80/20 yhteiskuntaan, jossa yksi viidesosa putoaa kokonaan kelkasta. Hiilipohjaiseista polttoaineista on luovuttava. Edessä on suuri muutos digitaalisen aikakauden koittaessa, "itseasiassa ei-staattinen tila jossa muutokset seuraavat toinen toisiaan".

Entä äärioikeistolainen vaihtoehtopuolue Afd? Lothar Binding ärtyy tavatessaan kansalaisia jotka purkavat pettymystään valitsemalla vaaleissa ASfD:n.  Hän kysyy:" Jos pidät minua huonona, niin miksi valitset sijaan sellaisen joka on vielä huonompi?" Bindingin mukaan ratkaisuna ei ole kuukausia kestävät puheenjohtajavalinnat, alati esiteltävät uudet ohjelmat, uudistumisprosesit, ilmaanheitetyt villit ideat, vaan rauha, kärsivällisyys, uskottavuus, uusi luottamus. "Tarvitaan johtajahahmoa, jonka persoonassa  ja karismassa nämä ominaisuudet ihannetapauksessa onnellisella tavalla yhtyvät. "
---
Näin siis der Spiegel saksalaisen sosialidemokratian tilasta loppuvuodesta 2019. Saksa kiinnostaa meitä maana, joka on historiasssaan tuottanut ääripäitä sekä pahassa että hyvässä.  Hitlerin natsi-Saksa painaa edelleen mobbauksineen ja nekrofiilisine yhteiskuntaluonteineen leimaansa tietyllä tavalla vielä jälkipolviinkin ja voi muodostaa uhkan koko maanosalle. Mutta tuo maa tuotti myös valistusajan hengessä suuria ajattelijoita, tiedemiehiä ja filosofeja, jotka ovat jättäneet pysyvät jäljen eurooppalaiseen ajatteluun. Karl Marx ei ole vieläkään mikään kuollut koira; hänen  yhteiskuntaa koskevat visionsa radikaalin asennoitumisen ja toiminnan muodossa elähdyttävät meitä tänäkin päivänä - ajattelen tässä ilmastomuutoksen johdosta edellytettyjä elämäntapamuutoksia. Hänen loppuunsattamatta jäänyttä ihmiskuvaansa täydentää mm. Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologia, joka nostaa ihmisen käyttäytymisen keskeiseksi vaikuttimeksi elämään liittyvän epävarmuuden seksuaalisen motiivin sijasta. Tässä suhteessa se onnistuu yhdistämään Marxin yhteiskuntavision  ja itävaltalaisen Sigmund Freudin psykonalyysin elähdyttävällä ja pitkälle tulevaisuteen vaikuttavalla tavalla.

Entä saksalainen - ja myös - sosialidemokratia? Hyötyykö se maansa vahvasta filosofisesta kulttuuriperinteestä? Olisiko niin että poliittinen likinäköisyys suhteessa omaan perintöön estää näkemästä metsää puilta? Onko mahdollista löytää toimintatapa, jossa 'onnellisella tavalla' yhtyvät puolueen perusarvot, rauha, kärsivällisyys, uskottavuus ja uusi luottamus?

Kategorinen imperatiivi

Immanuel Kant kehitti filosofiaansa kategorisen imperatiivin käsitteen. Kysymys on asennoitumistavasta, joka edustaa universaaleja, kaikkia koskevia periaatteita tavalla, joka voitaisiin julistaa koko yhteisöä koskevaksi laiksi.  ""Kategorinen imperatiivi tarkoittaa ehdotonta käskyä. Se on toimintaa ohjaava sääntö." - " Ihmisten toimintaa kulloinkin ohjaava velvollisuus selviää pohtimalla, voitaisiinko jokin teko hyväksyä yleiseksi säännöksi." Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että "tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana. Teko on aidosti moraalinen vain, jos niin kuuluu tehdä. Moraali näkyy velvollisuudentunnossa. Ihminen joutuu oman järkensä perusteella tunnistamaan velvollisuudet. "

Voitaisiin kaiketi todeta että maan perustuslaki tulkitsee toteamuksissaan Kantin filosofian kategorista imperatiivia. Perustuslain mukaan on elettävä. Perustuslaille on kuitenkin asetettava myös Kantin mainitsema rajoite: tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana.

Tällaisia asioita jouduin pohdiskelemaan miettiessäni eurooppalaisen ja erityisesti saksalaisen sosialidemokratian tilannetta. Kaikista hyvistä sosiaalisista ja kansalaisten oikeuksia koskevista julistuksista huolimatta liikkeen kannatus on lähes historiallisissa pohjalukemissa kentien 1930-luvun kansallissosialismin nousuun liittyvää aikaa lukuunottamatta. Liike ei näytä yltävän sellaisiin ratkaisumalleihin, joita siltä kansa pohjimmiltaan odottaa. Pettymys on syvä ja alhainen kannatus tekee samalla tilaa äärioikeiston nousulle. Eivät kaikki mielipidetutkimuksissa ääripoikeistoa tukevista sellaisia varmastikaan ole, mutta perinteistän valtapuolueiden kyvyttömyys poistaa perustavaa laatua olevia yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia on tosiasia - silmiinpistävä sellainen.

Pohjoismaisesta näkökulmasta on totuttu antamaan julkisyhteisölle, valtiolle ja kunnille haastava tehtävä vastata perusturvaan ja palvelutarpeisiin kohdistuviin odotuksiin. Perinteisesti tähän tehtävään on käytetty yhteisen säästämisen, yhteisen voimavarojen kartuttamisen periaatetta. Sitten kultakannasta luopumisen mukaan on tullut toinenkin mahdollisuus. Hyvin usein - käytännössä lähes aina - hanke rahoitetaan tilinpidollisen velan luomisen muodossa. Kun korkokanta on ollut pitkään historiallisen alhaalla, tuntuisi luonnolliselta että tarpeellisia hankkeita rahoitetaan saatavissa olevilla luotoilla. Talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio - jota Suomi EU:n jäsenenä ei ole - voi lisäksi käyttää keskuspankkinsa mahdollisuutta luotottaa hankkeitaan lähes rajattomasti. Modernin Monetaarisen Teorian mukaan itsenäinen valtio ei voi mennä konkurssiin. Näistä lähtökohdista pitäytyminen etukäteissäästämisen periaatteessa rajoittaa suuresti valtion mahdollisuuksia vastata kansalaisten odotuksiin ja ajan vatimiin mittaviin haasteisiin.

Palataanpa takaisin Saksaan ja sen sosialidemokraatteihin. Saksa on monella tapaa Euroopan sydänaluetta, suurten aatteiden ja henkisten ideioiden syntysijaa. Ei ihme että saksalaiselta sosialidemokratialta odotetaan ratkaisumalleja myös suuriin taloudellisiin ongelmiin. Retorisesti juhlavista puheista huolimatta dynaamisia vastauksia näkyy puuttuvan. Mikä estää radikaalimman ja syvemmällekäyvän talous- ja rahapolitiikan Euroopassa ja myös Saksassa, jotka rikkaudestaan huolimatta kärsivät infrastruktuurin ja palveluiden puutteellisesta tasosta. Onko olemassa sellaisia ehdottomia sääntöjä, "kategorisia imperatiiveja" jotka estävät kehittämästä voimakkaampia vastauksia ajan ongelmiin?

Olen näissä blogeissani aika usein viitannut Euroopan Unionin yksiulotteiseen talous- ja rahapolitiikkaan, jonka juuret löytyvät Unionin "perustuslaeista", konsolidoiduista peruskirjoista. Mistä nämä "hatusta tempaistut" rajoitukset  - koskien velkaantumista (60%) tai julkisen sektorin vuosittaista kasvua (3%) ovat kotoisin? Miksi eurooppalainen sosialidemokratia ei puutu näihin, vain julkisyhteisöä mutta ei markkinoita koskeviin rajoituksiin?

Vastaus taitaa löytyä Saksan perustuslailista (Deutsche Grundgesetz). Saksassa nimittäin liittovaltion ja osavaltioiden välillä vastaavanlaiset rajoitukset on kirjattu Saksan perustuslakiin:

" § 109
(1) Liittovaltio ja osavaltiot ovat riippumattomia ja keskenäään riippumattomia talousarvion hallinnassaan.

(2) Liittovaltion ja osavaltioiden on yhdessä täytettävä Saksan liittotasavallan Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 104 artiklan mukaiset Euroopan yhteisön säädöksistä antamat velvoitteet noudattaa budjettikuria ja niiden on otettava huomioon makrotaloudellisen tasapainon vaatimukset tässä yhteydessä.

(3) Liittovaltion ja osavaltioiden talousarviot on periaatteessa selvitettävä ilman lainoista saatavia tuloja. Keskusliitto ja osavaltiot voivat antaa sääntöjä epäsäännöllisen taloudellisen kehityksen vaikutusten huomioon ottamiseksi symmetrisesti, samoin kuin poikkeuksen luonnonkatastrofien tai poikkeuksellisten hätätilanteiden varalta, jotka eivät ole valtion valvonnassa ja vaikuttavat merkittävästi taloudellisen tilanteen tilaan. Poikkeukseen olisi sovellettava vastaavaa takaisinmaksujärjestelmää. Liittovaltion talousarvion yksityiskohdat esitetään 115 artiklassa edellyttäen, että 1 virke täytetään, jos lainatulot eivät ylitä 0,35 prosenttia nimellisestä bruttokansantuotteesta. Osavaltioiden talousarvioita koskevissa yksityiskohtaisissa säännöissä säädetään niistä valtiosääntövallan puitteissa edellyttäen, että 1 virkettä noudatetaan vain, jos luottotuloja ei sallita.

(4) Liittovaltion ja osavaltioiden hallituksille voidaan laatia budjettilakia, talousarvion hallintaa ja monivuotista rahoitussuunnitelmaa koskevat liittovaltion laki, joka edellyttää Bundesratin hyväksyntää.

(5) Euroopan yhteisön määräämät talousarvion kurinalaisuutta koskevat Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 104 artiklan määräykset vastaavat liittovaltiolle ja osavaltioille suhteessa 65-35. Osavaltiot kantavat  yhteensä 35 prosenttia maiden taakasta heidän väestömääränsä suhteessa; 65% osavaltioiden taakasta kantaa osavaltiot niiden syy-osuuden perusteella. Yksityiskohdista säädetään liittovaltion lailla, joka edellyttää Liittoneuvoston  hyväksyntää."

Saksan Perustuslakiin on lisäksi kirjattu Saksan velvollisuus noudattaa Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaa:


"§  88

Liittohallitus purustaa Bundesbankin valuutta- ja arvopaperipankiksi. Sen tehtävät ja valtuudet voidaan siirtää Euroopan unionissa sijaitsevalle Euroopan Keskuspankille, joka on riippumaton ja sitoutunut päätavoitteeseen, hintavakauden varmistamiseen."

Helsingin Sanomien 19.5. 2003 pääkirjoituksen mukaan
"Saksalaiset arvostavat vuonna 1949 laadittua perustuslakiaan erittäin paljon. Perustuslaki kirjoitettiin liittoutuneiden ohjauksessa, ja sen tarkoituksena oli tarkalla vallanjaolla estää uudet hitlerit. Siinä on onnistuttu.

Samalla on onnistuttu estämään lukuisa määrä tarpeellisia uudistuksia ja luomaan massiivinen hallintokoneisto. Saksan osavaltioissa on yhteensä 140 ministeriötä, joissa kussakin on keskimäärin 40 osastoa.

Perustuslakia ei ole ollut Saksassa tapana arvostella. Poikkeuksen teki päättyneellä viikolla viikkolehti Der Spiegel, Saksan poliittisen kentän järeä mielipidevaikuttaja. Der Spiegel luonnehti perustuslakia "yksimielisyyden ansaksi", joka tehokkaasti pysäyttää vaikkapa tölkkipanttilainsäädäntöön kaavaillut uudistukset."

Millä tavalla perustuslakiin sidotut taloudelliset rajoitteet vaikuttavat Saksan ja vaikkapa Saksan sosialidemokraatien politiikkaan? Ensiksikin voidaan todeta että Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja - voimassaolevaksi perustuslaiksikin sitä voitaisiin kutsua - näyttää toteutetun Saksan perustuslaissa liittovaltioon ja osavaltioiden välisen kategorisen imperatiivin mukaan, joka tarkoittaa tiukkaa pysyttäytymistä etukäteissäästämisen eksogeenisessa periaatteessa. Europan Unionissa tätä on vielä nostettu potenssiin edellyttämällä "erittäin kilpailukykyisen sosiaalisen markkinatalouden " toteuttamista (Lissabonin sopimus 2, artikla, kohta 3). Tämä merkitsee samalla sitä, että Saksan oma perustuslaki luo sen ehdottoman periaatteen, että muunlaista talous- ja rahapolitiikkaa ei sen enempää Saksassa kuin Europan Unionissakaan voida toteuttaa.

Kun nyt Saksasta tulee uusi Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen,  häneltäkään ei voida odottaa aloitteita peruskirjan avaamiseen ja uudenlaisen, hengeltään pluralistisemman ja modernimman talous- ja rahapolitiikan sisällyttämiseen  Euroopan Unionin kaikkea toimintaa säätelevään ydinasiakirjaan. Vuonna 1949 solmittu Saksan perustuslaki määrää nykyään siis ei ainoastaan Saksan vaan koko Euroopan kohtaloita.

Pohjoismaisen sosialidemokratian keskeinen väline yhteiskunnan uudistamiseksi on vahva valtio kaikkine niine välineineen joita itsenäisen kansakunnan toimintaskaalaan kuuluu. Talous- ja rahapolitiikka ei näytä Saksassakaan näihin oikeuksiin kuuluvan, vaikka samaisen perustuslain kohdassa kolme todetaan:"Ketään ei saa syrjiä tai suosia sukupuolensa, syntyperän, rodun, kielen, kotimaan, alkuperän, uskonnon, uskonnollisten tai poliittisten näkemysten perusteella. Kukaan ei saa olla epäedullisessa asemassa vammansa vuoksi."

Kun katselen Saksan perustuslakia, Euroopan Unionin peruskirjaa ja Euroopan kohtaloa tässä yhteydessä, palaa väistämättä mieleen Immanuel Kantin - saksalainen hänkin - kategoorisen imperatiiviin lisäämänsä lausahdus: "Tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana".

28.6. 2020


Viittaan tässä blogikirjoituksessa Immanuel Kantin "Kategoriseen imperatiiviin", jonka mukaan yhteiseksi moraaliseksi normiksi ei voida ottaa sellaista normia, jota ei voida yleisesti hyväksyä. Euroopan Unionin peruskirjassa on käynyt juuri näin. Markkinaperiaatteen autorisoiminen yleiseksi ja kaikkea talopudellista toimintaa ohjaavaksi periaatteeksi on ristiriidassa erityisesti sosialidemokratian mutta myös nykyisen vasemmistoliiton ja jossakin määrin yhteiskunnallisesti uudelleenasennoituneiden vihreiden periaatteellisen lähestymistavan kanssa. Jotta Kantin "kategorisen imperatiivin tulkinta ei jäisi ainoastaan allekirjoittaneen näkemysten varaan, lainaan tähän Frankfurtin koulukunnan informaatioteoreetikkona mainetta saanutta Jürgen Habermasia, joka sanoo tästä vaativasta periaatteesta seuraavaa:

"On kiinnostavaa miten tekijät, joiden filosofiset lähtökohdat ovat erilaiset, törmäävät tällaista moraaliperiaatetta etsiessään jatkuvasti samoille ideoille rakentuviin peruskysymyksiin. Kaikki kognitivistiset etiikat nimittäin tarttuvat Kantin kategorisesa imperatiivissaan esittämään intuitioon. Minua eivät tässä kiinnosta Kantin eri muotoilut vaan taustalla oleva idea, jonka on tarkoitus ottaa huomioon pätevien moraalisten kieltojen persoonaton tai yleinen luonne. Moraaliperiaate määritellään siten, että se sulkee epäpätevinä pois kaikki normit, joihin kaikki mahdolliset asianosaiset eivät erityisin perustein voi  yhtyä. Yksimielisyyden mahdollistavan sitaperiaatteen tarkoituksena on taata se, että ainoastaan sellaiset normit hyväksytään päteviksi, jotka ilmaisevat yhteistä tahtoa; kuten Kant yhä uudelleen muotoilee, niiden on sovelluttava "yleiseksi laiksi". Kategorinen imperatiivi voidaan ymmärtää periaatteeksi, joka edellyttää toimintatapojen ja maksiimien tai niissa huomioitujen (siis toiminnan normeissa kiteytyvien) intressien yleistettävyyttä. Kant haluaa eliminoida epäpätevinä kaikki tämän vaatimuksen kanssa "ristiriidassa" olevat normit. Hänellä on "mielessään se sisäinen ristiriita, joka syntyy toimijan maksiimeissa silloin kun tämän käyttäytyminen voi johtaa aiottuun tulokseen ainoastaan siten, että kyseinen käyttäytyminen ei ole yleistä." Tosin tällaisesta ja vastaavista siltaperiaatteen muotoilusta juontuva johdonmukaisuuden vaatimus on johtanut formalistisiin väärinkäsityksiin sekä valikoiviin lukutapoihin."
(Jürgen Habermas: "Järki ja kommunikaatio", s. 117 luvussa "Diskurssietiikka")

Miljoonien hulluudesta

Julkaistessani referaatin Alexander Himmelbuschin kirjoituksesta "Saksa nolla" jouduin uudelleen palaamaan mielifilosofini ja sosiaalipsykologin Erich Frommin käsitteeseen "miljoonien hulluudesta", jota hän kehittelee tuotannossaan produktiivisesta ja epäproduktiivisesta  ihmisluonteesta ja toisaalla sairaasta ja terveestä yhteiskunnasta. Samalla tavalla kun "mielettömässä rakastumisessa" voidaan itse asiassa puhua kahden ihmisen "hulluudesta", voidaan yhteisöjen ja yhteiskuntien kohdalla puhua ihmisen todellisten tarpeiden kannalta kaavautuneesta, vääristyneestä yhteiskunnallisesta tilasta "miljoonien hulluutena". Kysymys on tilasta, jossa niin suuret joukot pitävät vajavaisesti toimivaa yhteiskuntaa terveenä, että he eivät voi kokea yhteiskunnallisen tilan viallisuutta. Kysymys on "normaalista": elämä nyt vain on tätä yhtä ja samaa...
Lainaan pari sosiaalipsykologi Erich Frommin kuvausta kuvausta siitä, mitä hän tarkoittaa "miljoonien hulluudella" (folie á millions):

Himmelbusch aloittaa esseensä puhumalla hulluudesta, oikeastaan joukkukäyttäytymisestä jossa yleiseksi päässyt rajoittunut mielipide hallitsee koko joukon tai jopa kansakunnan käyttäytymistä - puhumattakaan vaikka koko "arvoyhteisöstä". Lainaan tähän tämän ilmiön mielestäni mestarillista kuvajaa, Erich Frommia. Hän kirjoittaa ihmistä koskevassa luonneanalyysissaan "miljoonien hulluudesta" (folie á millions) seuraavasti:

"Se miten ihmismieli vastaa konfliktiin, on olennaista ihmisyydessä. Hänellä on tarve olla yhteisössä, voittaa eristyneisyytensä ja löytää yhteys kansaihmisiin. Tähän on olemassa vähintäänkin kaksi erilaista tapaa reagoida ja ensimmäistä niistä voisi kutsua regressiiviseksi, taantumista edustavaksi suuntautumiseksi. Kun ihminen pyrkii yhteisyyteen, voi hän yrittää palata siihen mistä hän on lähtenyt, luontoon ja animaaliseen elämään oman heimon parissa. Hän voi yrittää karistaa itsestään kaiken sen mikä tekee hänestä ihmisen ja kuitenkin kokea ristiriitaa oman tietoisuutensa ja oman todellisen itsensä kanssa. Ilmeisesti tätä pyrkimystä ihmisellä on ollut jo satoja tuhansia vuosia. Alkukantaisten yhteisöjen tutkimus osoittaa kuinka tämä pyrkimys saattaa aiheuttaa vakavia psyykkisiä sairauksia yksilössä. Tällaisia sairaustapauksia on löydettävissä sekä heimoyhteisöissä että yksilöpsykologisella tasolla. Taantuminen animaaliseen olemisen tilaan, tilaan ennen yksilöllistymistä, yritykseen päästä irti kaikesta siitä mikä meissä on erityisesti ihmistä ja inhimillistä.

Tätä taantumista edustavaa toteamusta joudumme kuitenkin täsmentämään yhdessä suhteessa. Kun taantuvat, arkaaiset tendenssit esiintyvät yhteisössä myös monilla muilla, silloin olemme tekemisissä "miljoonien hulluuden" ( folie á millions) kanssa; juuri se tosiasia, että jaamme saman hulluuden monien muiden kanssa, tekeekin tästä taantumisesta suurta viisautta; se sallii fiktiivisen, kuvitteellisen näyttäytyä todellisuutena. Yksilö, joka on osallisena tässä joukkohulluudessa, menettää tunteen täydellisestä eristyneisyydestä ja ulkopuolisuudesta ja pakenee tällä tavalla sitä sietämätöntä pelkoa, josta hän joutuisi kärsimään omine luovine mielipiteineen. Ei pidä unohtaa, että useimmille ihmisille järki ja todellisuus ei ole muuta kuin yleistä yksimielisyyttä, konsensusta. Ei ole menettänyt järkeään, kun ajattelee samalla tavalla kuin kaikki muutkin."
(Erich Fromm: Die Seele des Menschen (1964a), luvusta Vapaus, determinismi, alternavismi, Gesamtausgabe über analytische Charaktertheorie, ss. 242-243, käännös ir)

On olemassa kuitenkin merkittävä ero yksilöllisen psyykkkisen sairastumisen ja sellaisen yhteiskunnan välillä joka viittaa vastaaviin piirteisiin. Pitäää nimittäin tehdä ero neuroosin ja vajavaisesti, puutteellisesi toimivan yhteisön tai yhteiskunnan välillä. Kun ihminen ei onnistu toteuttamaan vapauttaan ja spontaanisuuttaan ja tuoda siten esille omaa persoonallisuuttaan, voidaan pitää todennäköisenä, että hän kärsii tästä vajavaisuudesta, olettaen tietenkin, että vapaus ja spontaanisuus ovat objektiivisia tavoitteita joihin jokaisen ihmisen olisi yllettävä.

Jos enemistö ihmisistä jossakin yhteiskunnassa ei voi toteuttaa näitä tavoitteita, silloin olemme tekemisissä yhteiskunnallisesti määräytyneestä vajavaisesta, viallisesta toiminnasta. Yksilö jakaa tässä yhteisössä samat puutteet toisten kanssa. Hän ei koe niitä puutteina, ja hän  ei kokemusta tulla eristetyksi, vaaraa kokea itsensä täysin ulkopuoliseksi. Se mitä hän on menettänyt sisäisesä rikkaudestaan ja onnentunteestaan, korvautuu tunteella turvallisuudesta ja sopeutumisesta joukkoon - sellaisena kuin hän sen tuntee. Itse asiassa on jopa mahdollista, että hänen kulttuurinsa se puutteellisuus jonka kanssa hän elää, nostetaankin hyveeksi, jota hänen tunteensa olla mukana suorittamassas vain vahvistaa .
(Erich Fromm: Wege aus einer kranken Gesellschaft (Suom. Terve yhteiskunta, engl. The Sane Society). 1955a (Gesamtausgabe 4,  Gesellschaftstheorie  s. 15)

Saksa nolla?

Mikä on hulluuden määritelmä? Alexander Himmelbusch, entinen investointipankkiiri ja nykyinen kirjailija - mm. romaanin "Hochdeutschland" kirjoittaja - vastaa saksalaisen der Spiegelin numerossa 45/2019 Einsteinin käyttämällä, mutta anonyymilta narkootikolta peräisin olevalla sanonnalla: "Tehdä yhä uudestaan ja uudestaan samaa odottaen tuloksen muuttuvan." Missä tilassa on, kun tekee vuosia samaa ja odottaa erilaista, toivottua tulosta?  Schimmelbusch epäilee, että kysymys on sekoamisesta, toiveajattelusta, tietämättömyydestä tai fanatismista. Nämä epäilyt liittyvät otsikon "Saksa nolla?" takana olevaan talousajatteluun.

Laajasti hyväksytyn liberaalin käsityksen mukaan valtio ei osaa hoitaa taloutta. Tällä saksalaiset tarkoittavat ennenkaikkea omaa maataan, mutta kyllä tuon ajattelutavan tunnistaa Suomestakin.
Kirjoittaja ihmettelee sitä, että sellaiset valtiot kuin Qatarin emiraatti osaa hoitaa talouttaan ja kutsuu jatkuvasti saksalaisia yrityksiä kuten Siemens, Volkswagen ja jopa Deutsche Bank erilaisiin hankkeisiin Qatariin. Singapore valtavine valtionrahastoineen on toiseksi suurin omistaja lääkekonserni Bayer AG:ssa. Norjalla on suuri eläkerahasto, joka omistaa neljä prosenttia saksalaisesta 30 suurimmasta saksalaisesta yrityksestä muodostuvasta Dax-indeksistä. Norjan eläkerahastot tuottavat 100 mrd euroa vuositasolla - puolet suomalaisten työeläkerahastojen vuosikymmeniä kerätystä kokonaisvolyymista.

Tällaisia esimerkkejä löytyy, mutta siitä huolimatta Saksassa epäillään valtion kykyä hoitaa taloutta. Yllättävää kyllä, kirjoittajan mielestä konservatiivien lisäksi myös Vihreät ja sosialidemokraatit ovat hyväksyneet tämän "narratiivin". "Saksan valtio ei ole hyvä yrittäjä" on tunnettu muotoilu erilaisissa talk-show-keskusteluissa. Niinpä onkin seurattu kaavaa, jossa Saksan valtion osuuksia ja omistuksia on jatkuvasti yksityistetty. Jos Saksa yrittäisi perustaa jonkin valtionrahaston, johon yritykset ja nyt globaaleihin yrityksiin sijoittavat eläkeläiset voisivat osallistua, se merkitsisi heti olemassaolevan sosialismin paluuta.

Kirjoittaja kertoo saksalaisesta energiayrityksestä 50Herz, jonka osakkaaksi Kiina oli ilmoittautumassa. Kiinan mukaantulon estääkseen Saksan valtio tuli mukaan omistajaksi. Lehdistö piti tätä trikkitemppuna, jolla Saksan valtio oli sekaantumassa vapaaseen markkinatalouteen. Liberaalien liittopäiväfraktion tiedottajan mukaan tällainen valtion sekaantumisen ja kansallistamisen "täytyy tulevaisuutta ajatellen olla absoluuttinen poikkeus". Saksan liberaalit ovat jo vuosia katsoneet "enemmän markkinoita" olevan oikean linja ja maalaavat uhkakuvgia  DDR:n mallisesta "ryöstävän valtiontaloudesta".

Nyt kun Saksassa on jo vuosia mennyt valtiontaloudessa hyvin ja valtio on kyennyt jossakin määrin käymään keskustelua vahvemmasta valtiohn osallistumisesta, äärikonservatiivit ovat alkaneet verrata liittokansleri Angela Merkeliä DDR:n toiseksiviimeiseen SED:n pääsihteeriin Erich Honeckeriin. Erityisesti suuren koalition osallistumista energiahuollon omistamiseen tai vuokralais-suojan varmistamiseen  on verrattu kommunististen puolueiden suunnitelmatalous-ajatteluun.

Saksan yksityistämisvimma ja liittovaltion, osavaltioiden ja kuntien omaisuuksien hävittäminen on johtanut tilanteeseen, jossa Saksa ei enää kykene takaamaan kansalaisilleen sivistysyhteiskunnan edellyttämiä palveluja.

Kirjoittajan mukaan vertaaminen jo yli 20 vuotta sitten hajonneeseen DDR:ään ei ole oikea "referenssiryhmä", vaan sellainen on Axel-Springer kustantamon johtajan Mathias Döpflerin mukaan "maailman menestynein suunnitelmatalous, uuskonfutselaienen Kiina". Rakentaessaan 60% maailman väestöstä kattavaa uutta silkkitietä Kiina on nyt ostamassa Duisburgin satamaa Reinin varrella, Silkkitien läntisessä päätepisteessä. Nordrhein Westfalenin liittovaltion johto on myöntymässä näihin aikeisiin perustellen kantaansa yksityisen omistuksen paremmuudella valtioon verattuna.

Saksan konservatiivien johdossa Merkelin politiikkaa on pidetty liian vasemmistolaisena ja CDU on yhdessä liberaalin FDP:n kanssa päätymässä jatkamaan yksityisen suosimista julkisen kustannuksella. Kirjoittaja kääntää tässä yhteyssä katseensa saksalaiseen sosialidemokratiaan. "Jos saksalaisen sosialidemokratian jäänteistä löytyy yhtään strategista ajattelua, tässä vaihtoehdon tarjoaminen muodostaisi sille suuren strategisen mahdollisuuden." 

(Tämä referaatti perustuu saksalaisessa der Spiegelissä numerossa 45/2019 julkaistuun Alexander Himmelbuschin  kolumniin)

Kun kukaan ei luota kehenkään

Saksan SPD:n tilanteeseen vaikuttaa edelleen Saksan kahtiajakautuminen ja DDR:n puolella toteutettu "autoritaarinen monipuoluejärjestelmä". Siellähän ei kaikkia puolueita lakkautettu, vaan perustettiin vuonna 1949 DDR:n Sosialistinen Yhtenäisyyspuolue (Sozialistische Einheispartei Deutschlands SED), johon kaikkien puolueiden piti kuulua. Itä-Saksan sosialidemokraattinen puolue liittyi siihen Otto Grotewohlin johdolla. Länsi-Saksan SPD ei koskaan hyväksynyt tätä alisteista asemaa Saksan Kommunistisen puolueen enemmistönä sanelemille "sosialistisille" päämäärille. Demokratiaan kuuluu poliittisesti itsenäisten puolueiden oikeus omaan ohjelmalliseen työhön ja myös vastuunottoon omien arvopäämäärien ja ohjelmallisten tavoitteiden  toteuttamiseksi sitten kun poliittinen demolkratia antaa siihen mahdollisuuden.

Berliinin muurin murruttua Sosialistinen yhtenäisyysrintama hajosi ja sosialidemokraattiset yhdistykset perustettiin uudelleen SPD:n alaisuuteen. Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen raunioille syntyi vasemmistopuolue die Linke, jota Saksan liittopäivien muut puolueet eivät ole hyväksyneet hallituskumppaniksi - päinvastoin kuin esimerkiksi Suomessa, jossa Suomen Kansan Demokraattisen liiton jäsenenä olleet kommunistit ja kansandemokraatit otettiin mukaan Rafael Paasion vasemmistoenemmistöiseen hallitukseen   jo 1960-luvulla.

Saksan SPD on sittemmin ollut mukana monissa  hallituskoalitioissa, useita kertoja konservatiivisen pääpuolueyhdistelmän CDU:n ja CSU:n kanssa. Tämä DDR:n ajoista alkanut katkera risriita näkyy edelleen saksalaisen sosialidemokratian kielteisenä suhtautumisena Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen  perilliseen die Linkeen. Hallitusyhteistyö konservatiivien kanssa on puolestaan johtanut siihen, että die Linken riveissä luottamus SPD:hen on vähäistä ja vastakkainasettelu tästä johtuen pysyvää.

Kuitenkin itäisellä puolella Thüringenin osavaltiossa harrastetaan jo puna-puna-vihreää (R2G) yhteistyötä ja Berliinissä on periaatteessa yhteistoiminta etenemässä yhteisen hallituspolitiikan toteuttamiseen vapaavaltio Berliiniä vahvistamalla, ei äärimmäisen raskaalla ja ahdistavalla säästäpolitiikalla ja valtion heikentämisellä - joka on konservatiivileirin ideologinen pääsanoma. Tämä kysymys hallitusyhteistyöstä osavaltioissa jakaa sisäisesti myös Saksan SPD:tä. Hallitusyhteistyössä seura tekee kaltaisekseen ja niinpä esimerkiksi puolustusyhteistyössä tai Eurooppakysymyksissä SPD ei ole kyseenalaistanut "läntisen arvoyhteisön" politiikkaa NATOssa tai Euroopan Unionin peruskirjan konsolidoitua periaatetta markkinoiden vahvasta, jopa etuoikeutetusta asemasta suhteessa demokraattiseen valtioon.

Sosialidemokratian alisteinen asema DDR:ssä suhteessa Saksan Kommunistisen Puolueen sanelemaan linjaan SED:ssa aiheuttti siis pysyvän vamman länsisaksalaisen sosialidemokratian sieluun, mutta vastaavanlainen ehdoton alistuminen markkina-arvojen ehdoilla toimivaan Euroopan Unioniin - joka sekin on saksalaisen ideologisen ajattelutavan ilmentymä - ei ole sitä ainakaan toistaiseksi aiheuttanut. Tosin ei myöskään SPD:n vasemmalta laidalta eikä myöskään die Linken piiristä ole kuulunut Euroopan Unionin peruskirjaan kohdistuvaa kritiikkiä, mikä sekin puhuu jonkinlaisesta historiallisesta sokeudesta saksalaisessa mielenlaadussa.

Seuraukset ovat saksalaisen vasemmiston kannalta olleet kohtalokkaita. Molemminpuolinen epäluottamus on poikinut lisää epäluottamusta myös omia johtajia kohtaan niin SPD:ssä kuin myös die Linken piirissä. Sen ytimeen kuuluu myös Oscar Lafontaine, entinen sosialidemokraattinen Saarbrückenin pääministeri ja Gerhard Schröderin hallituksesta eronnut valtionvarainministeri, joka sitten erosi SPD:stä ja liittyi die Linken riveihin. Hän on löytänyt henegenheimolaisen ja rakastetun die Linken sosialistista arvoperintöä jatkavasta Sahra Wagenknechtistä, Rosa Luxemburgin manttelinperijästä. Oscar Lafontaine ja Sahra Wagenknecht ovat äskettäin perustaneet kokoomaliikkeen nimeltä "Aufstehen", joka kokoaa sekä die Linken että SDP:n riveistä vallitsevaan menoon tyytymättömiä voimia yhteen. Mukana on myös Nuorsosialistien Kevin Kühnert, joka kuitenkin näyttää odottavan vanhan polven väistymistä SPD:n johdiosta enemmän kuin yhteistä vasemmistorintamaa. SPD:n puolella pelätään tämän kokoomaliikkeen edustavan vanhaa DDR:n kommunistista yhtenäisyyspuolueen perintöä, mikä siten muodostaa uuden mielipiteitä jakavan ja mahdollista yhteistyötä vaikeuttavan ongelman.

Erikoista SPD:ssä on puolueen kokouksissa on siellä käytettävä voimakkaan retoorinen, vanhaa sosialidemokraattista traditiota painottava esiintyminen - ja sen jälkeinen palaaminen perinteiseen koalitiohallitusten yhteistyöhön, enimmäkseen konservatiivien kanssa. Tätä ristiriitaa on ulkopuolisen vaikea ymmärtää - eikä sitä näy oikein ymmärtävän Saksan kansakaan.

Vihreiden suhtautuminen yhteistyöhön vasemmiston kanssa on liittotasavallan tasolla ollut ristiriitaista. He ovat solmineen koalitiohallituksia sekä punaisten että mustien kanssa, välillä onnistuen, välillä turpiinsa saaden. Kaikesta tästä neuvottomuudesta on seurannut - taas kerran - äärioikeiston muukalaisvihaan ja myös poliittisiin vastustajiin kohdistuneen vihapuheen ja -toimien voimakas vahvistuminen. Äärikoikeiston nousu on puolestaan vetämässä CDU:ta ja CSU:ta poliittisesti yhä muukalaisvihamielisemmälle linjalle, josta osoituksena on Baijerin pääministerin Markus Söderin ja koalitiohallituksessa sisäministerinä olevan Horst Seehoferin jyrkät, liittokansleri Angela Merkeliä syvästi vahingoittaneet irtiotot.

Kuka luottaa kehenkin Saksassa? Kun katsellee Saksan puoluekenttää, retoorisesti kiivasta ja voimakkaan värittynyttä kielenkäyttöä, näyttää siltä että kukaan ei luota enää kehenkään: kaikilla puolueilla on sisäiset oppositionsa ja puolueiden yhteistyö on enemmän tai vähemmän pakkoavioliittoja, joissa yritetään saada yliote vastapuolesta. SPD näyttää tarrautuvan hallitusohjelman mukaiseen koalitioyhteistyöhön CDU/CSU:n kanssa, joka näyttää puolestaan olevan henkisesti irtautumassa yhteisesti sovitusta.

Euroopan ytimeen

Olen Euroopan Unionia koskevissa kirjoituksissani toistuvasti kuvannut Euroopan Unionin peruskirjojen yksiulotteista ja autoritaarista luonnetta. Tämä on tietenkin yllättänyt ja ehkä loukannutkin niiden tuntoja, jotka pitävät Euroopan Unionia länsimaisia arvoja edustavan demokraattisena arvoyhteisönä. 

En ole tehnyt sitä siksi että vastustaisin eurooppalaista yhteistyötä ja toimia maanosan vakauttamiseksi ja tervehdyttämiseksi. Syynä on ollut se, että Euroopan Unioni on perussäännöissään rajannut itse toimintamahdollisuuksissaan endogeenisen, itsenäiselle valtiolle rajoittamattoman velkasuhteiden luomisen ja tällä tavalla suurten yhteiskunnallisten tehtävien, investointien, palveluiden ja muiden suurten kysymysten hoitamismahdollisuuden oman tehtäväpiirinsä ulkopuolelle.

Perusopimusten kirjaus, joinka mukaan EKP tai Euroopan Komissio ei ota vastuuta jäsenvaltioidensa luotonannosta tarkoittaa endogeenisen rahapolitiikan rajaamista vain yritysten suuntaan tapahtuvaksi. Samalla se tarkoittaa myös sitä, että klassisen talousliberaalin John Maynard Keynesin kehittämä antisyklinen ja lamoja sekä kriisejä vastaan tehtäväksi tarkoitettu talouspolitiikka ei ole mahdollista.

Kuvaavaa on, että Der Spiegel -lehden (Nr. 17, 21.4. 2018)  haastattelussa Baijerin osavaltioon mahtipuolueen CSU:n entinen puheenjohtaja ja nykyisen koalitiohallituksen sisäministeri Horst Seehofer toteaa seuraavaa: "Kaiken sen mitä me Euroalueella institutionaalisesti muutamme, tulee tiukasti seurata vakaussopimuksen periaatteita. Me emme saa langeta velkaunioniin, sillä kaikki mitä Euroopan Unionissa voidaan kuvitella tehtävän, joudutaan maksattamaan joko Saksan kansalla tai lisääntyvällä velalla. Angela Merkelin kanssa olen tästä samaa mieltä ja tätä kantaa meidän on edustettava myös suhteessa Ranskan presidenttiin."

Onko asia todella näin?
Euroopan Unionia voidaan hyvinkin verrata rahapoliittisesti itsenäisen valtioon, jolla on oma keskuspankki EKP. Tosin EU:lla ei ole verotusoikeutta eikä sen nykyisten peruskirjojensa mukaan voi ottaa vastuuta jäsenvaltioidensa veloista. Kuten yrityksille pankkien kautta suunnatusta määrällisestä elvytyksestä (QE) tiedetään, EKP voi laskea liikkeelle määrättömästi valuuttaa pelkäämättä joutuvansa konkurssiin. Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaat voivat kuitenkin joutua rahapoliittisesti konkurssia muistuttavaan tilaan. Tätä tilannetta kuvaa eriniomaisesti Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirja "Rahatalous haltuun - irti kurjistavasta talouspolitiikasta", Likekustannus Oy 2014 ss. 153-155) seuraavasti:

"Kun valtionrahalla viime kädessä selvitetään kaikki maksut, ei rahapoliittisesti suvereeni valtio voi koskaan joutua maksukyvyttömäksi. Rahapoliittisella suvereniteetilla on kolme ehtoa. Ensinnäkin valtion on laskettava itse liikkeelle viimekätistä maksuvälinettä. Esimerkiksi euromaat eivät ole rahapoliittisesti suvereeneja valtioita, sillä niiden käyttämän valuutan liikkeellelaskija on EKP. Toiseksi rahapoliittisesti suvereeni valtio ei voi olla merkittävässä määrin velkaantunut ulkomaisessa valuutassa. Esimerkiksi kehitysmaiden velkakriisi on suurelta osin johtunut suurista dollarimääräisistä veloista, joista kehitysmaiden valtiot eivät ole kyenneet selviytymään. Valtionvelka sinänsä ei olisi voinut aiheuttaa kehitysmaiden velkakriisiä. Kolmanneksi rahapoliittisesti suvereenin valtion on käytettävä kelluvaa valuuttakurssia."
---

"Rahapoliittisesti suvereenin valtion tapauksessa (lähes) kaikki sen velkavastuut on kirjattu sen omassa valuutassa. Tämä tarkoittaa sitä, että rahapoliittisesti suvereeni valtio selviää kaikista maksusitoumuksistaan yksinkertaisesti siirtämällä sovitun summan edestä itse liikkeellelaskemaansa keskuspankkirahaa velkojan tilille. Keskuspankkirahaa valtio voi hankkia joko verottamalla tai lainaamalla sitä luottomarkkionoilta tai omasta keskuspankistaan. On kuitenkin olennaista ymmärtää, että lopulta kaikki keskuspankkiraha on luotu keskupankin suorittamana tilikirjauksena. Myös keskuspankkirahan kerääminen verotuksen ja luottomarkkinalainaamisen avulla on edellyttänyt sitä, että keskuspankki on aiemmin luonut ja laskenut liikkeelle tämän valuuttaerän.

Rahapoliittisesti suvereeni valtio ei missään tapauksessa voi ajautua maksukyvyttömäksi vasten tahtoaan. Vaikka luottomarkkinat eivät jostain syystä haluaisi ostaa tällaisen valtion velkakirjoja, olisi sen edelleen mahdollista rahoittaa kulutuksensa suoraan keskuspankkiluototuksen avulla.Tosin rahapoliittisesti suvereenien valtioiden velkakirjoille yleensä riittää kysyntää aina. Velkakirjamarkkinoilla tiedetään, että tällaiset valtiot eivät voi ajautua maksukyvyttömiksi, joten pitkien valtionlainojen korkotaso säilyy maltillisena. Sen sijaan rahapoliittisesta suvereniteetistaan luopuneiden maiden korkotasoon liittyy aina myös maksukyvyttömyyspreemio."
---
Kun nyt alamme valmistautua eurovaaleihin ja haemme sisältöä kansanvaltaan, sosiaalisuuteen ja dynaamiseen kehitykseen tähtäävälle politiikalle, on tärkeätä nähdä Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikan rajoittuneisuus. Kun markkinoihin päin kallellaan oleva linja on kirjattu peruskirjoihin, on myös politiikan muutoksen perustuttava vaatimukseen peruskirjojen avaamisesta ja niiden keskeisen sisällön muuttamisesta yksipuolisesta markkinaorientaatiosta sekatalouden suuntaan. On muistettava että yritysmaailma ei yksin voi luoda tasaista ja mittavaa ostovoiman kasvua ja siihen perustuvaa kysyntää. Se tehtävä on valtion ja valtioluonteisten yhteisöjen kuten rahapoliittisesti itsenäisen Euroopan Unionin vastuulla.

Kieltäytyminen peruskirjojen avaamisesta ja muuttamisesta merkitsee Euroopan Unionin yksisiipisen politiikan jatkumista, sosiaalisesti ja demokraattisesti suuntautuneiden poliitisten voimien visioiden sivuuttamista, perinteisen vasemmiston tahtotilan ja ohjelmien toteutumisen estämistä ja lopulta koko Euroopan halvaannuttamista. Siksi tämä vaatimus on voitava esittää avoimesti ja julkisesti. Esimerkiksi sosialidemokratian ei pidä jatkaa väärän lojaalisuuden tiellä, vaan juuri tärkeissä peruskysymyksissä on pureuduttava "Euroopan ytimeen" - erästä takavuosien valtiomiestä tässä yhteydessä lainatakseni. 

Kaikenmuuttava strategia

"Kirjoissani olen kuvitellut, että ihmiset suolaavat Golfvirran, patoavat Grönlannin sulavan jääpeitteen, pumppaavat valtamerten vettä Saharan ja Aasian kuivuneisiin valuma-altaisiin suolamerten luomiseksi, tekevät Etelämantereen sulaneesta jäästä pohjoiseen pumpattavaa makeaa vettä, muokkaavat geneettisesti bakteereita, jotta puiden juuret nielisivät enemmän hiilidioksiidia, nostavat Floridaa yhdeksällä metrillä sen saamiseksi takaisin merenpinnan yläpuolelle ja (tämä on kaikeista vaikein tehtävä) muuttavat kapitalismin perusteita (Tieteiskirjailija Stanley Robinson 2012)."

Näin aloittaa kirjansa "Tämä muuttaa kaiken - kapitalismi vs. ilmasto" (2015) kuuluisan "No logo" kirjan kirjoittaja Naomi Klein. Hän on päätynyt ilmaston lämpenemistä tutkivassa kirjassaan siihen, että maailman - ja ennenkaikkea lastemme ja tulevien sukupolvien pelastaminen edellyttää perusteellista muutosta taloudellisessa ajattelutavassamme. Kapitalistinen talousjärjestelmä kilpailukykyineen merkitsee kilpailua pohjalle, joka johtaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihmiskunnan historian suurimpaan katastrofiin, maapallon elinympäristön tuhoutumiseen. Ilmaston lämpeneminen on yksi suurella varmuudella todennettu tuhotekijä. Hukkumassa ei ole ainoastaan Florida, vaan Hampuri, Lontoo, Amsterdam, Shanghai ja kokonaisia valtioita kuten Bangladesh tai Hollanti. Kapitalismi merkitsee "ekstraktivismia", maapallon luonnonvarojen kuluttamista tyhjiin muutaman sukupolven aikana ihmislajin historiassa. Se tarkoittaa samalla Eero Paloheimon kuvaamaa "entropiaa", kaiken maaperän, veden ja ilman muuttumista käsitellyksi, luonnottomaksi ja elinolosuhteiden kannalta arvaamattomaksi massaksi - kulttuureja myöten.

"Monet merkit viittaavat siihen, ettei ilmastonmuutos olisi poikkeus. Sen sijaan että otettaisiin käyttöön ratkaisuja, jotka suojelisivat maapalloa tuhoisalta lämpenemiseltä, tälläkin kriisillä todennäköisesti vauhditetaan varallisuuden siirtymistä rikkaimmalle yhdelle prosentille. Ensimmäiset askeleet on tähän suuntaan jo otettu. Eri puolilla maapalloa yhteisömetsiä muutetaan yksityisiksi puuviljelyksiksi, joiden omistajat kaatavat puitaan "päästöoikeuksia" vastaan."

Naomi Kleinin kirja on kapitalismin kannalta hurja ja säälimätön päätelmä hänen puolitoista vuosikymmentä jatkuneesta perusteellisesta tutkimus- ja kartoitustyöstään. Kanadalaisen kirjailijan työn pääpaino on ollut "uudella mantereella", jossa kapitalismin, vapaan ja kahlitsemattoman markkinatalouden voimaan, suorituskykykyyn ja selviytymisstrategioihin uskotaan mitä vahvimmin - ja mitä ilmeisimmin kestämättömin perustein. Naomi Klein pitää tätä suuntausta historiallisena, ihmiskuntaa ja tulevaisuutta uhkaavana erheenä.

Hän puhuu vahvan ja kansanvaltaisen valtion, yhteisten tarpeiden ja yhteisen tulevaisuuden puolesta tavalla, joka vastaa pitkälle myös Euroopassa pohjoismaisen sosialidemokratian käsitystä yhteisen hyvinvoinnin rakenteellisesta merkityksestä. Kapitalismin ja vapaan markkinatalouden tieltä on käännyttävä takaisin. Muutoksen on lähdettävä kapitalismista itsestään, sen on tultava järkiinsä. Markkinoiden, globaalin kilpailukyvyn nimissä käytävän  taloustaistelun tieltä on käännytttävä takaisin.  On ryhdyttävä luomaan yhteistä turvallisuutta - siihen pakottaa meidät Kleinin analyysin mukaan edessä oleva ilmastomuutos ja ympäristötuho.

Päästökaupat eivät ratkaise ongelmaa, vaan antavat itseasiassa valtakirjan jatkaa entiseen malliin. Kaupallinen asennoituminen yhdistyy aivan liian ilmeisesti välinpitämättömyyteen, tuhosuuntaisiin asenteisiin ympäristöä, luontoa ja koko ihmiskuntaa vastaan.

Onko ympäristötuho se suuri historiallinen tekijä, joka antaa riittävän vahvan sysäyksen myös Euroopalle avata Euroopan Unionin peruskirjoja ja ryhtyä rakentamaan markkinaylivallan sijasta vähintäänkin sekatalousyhteiskuntaa, jossa yhteiselle demokraattiselle rakenteelle annetaan "ensiyön oikeus",  johtava ja ohjaava rooli rauhan, demokratian, ihmisoikeuksien ja käytössömme olevan, resursseiltaan rajallisten planeetan rakentamisessa? Euroopasta ei saa muodostua globaalin kilpailun viheliäistä ja sekopäistä voittajaa,  joka luo väärää esimerkkiä myös muille maanosille. Talous- ja finanssipolitiikan politiikan on muututtava markkina-alisteisesta demokraattiseen, tehtyjä virhesuuntauksia ja uhkia torjuvaan, siis keynesiläiseen suuntaan. Miksi tämä mahdollisuus on Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin (myös Euroopan Investointipankin) poliittisessa strategiassa ehdottomasti torjuttu? Miksi sosialidemokratia, jolla on  sisäänrakennettu vastaus tähän ongelmavyyhteen, ei osaa avata suutaan ja tarjota kansanvaltaista hyvinvointivaltiota mantereentasoisine parlamentaarisine ratkaisuineen maanosallemme ja koko maailmalle?

Suuren pakolaiskriisin myötä on jouduttu vihdoinkin toteamaan, että Euroopan poliittinen valtavirta ei ole löytänyt nykyisen lähestymistapansa puitteissa ratkaisua ihmiskunnan suuriin ja polttaviin ongelmiin. Pakolaiskriisin takana on myös ympäristötekijöitä: Saharan eteläpuolinen Afrikka kärsii kuivuudesta ja siitä johtuvista elinolosuhteiden heikkenemisestä ja heikoimmassa asemassa olevien elämäntilanteen ja yhteiskunnallisten olojen kärjistymisestä. Lähi-idän uskomattomat varallisuuserot, autoritaarinen kulttuuri ja taipumus tuhosuuntaisiin ratkaisuihin ajaa myös kansalaisiaan maailmalle turvallisempia elinehtoja etsimään.

Saksan päätös irtaantua ydinvoimasta on osa samaa oireryhmää. Paradoksaaliselta tuntuu se, että kotimaansa osalta suomalainen energiayhtiö Fortum on ryhtynyt tekemään tiliä hiilivoimaenergialla vaihtoehtoisten energiamuotojen ja syöttötarriffien kanssa kilpaillen. Suomi on mukana myös jäänmurtajineen työntämässä öljynporausta Pohjoiselle Jäämerelle Arktiksen alueelle, mitä pidetään luonnonolosuhteiden kannalta äärimmäisen vaarallisena ja uhkia luovana. Presidentti Obama oli jo vetämässä Yhdysvaltoja pois tästä uhkaavasta hankkeesta, mutta nyt presidentti Trump on vastavetona antanut uudelleen luvan arktisen jäämeren öljyn poraamiseen. Olemme ilmeisesti astuneet näissä hankkeissa suomalaisten yritysten johdolla väärään, tuhosuuntaiseen junaan. Hiili- ja hiilivetypohjaiset ratkaisut - Pohjois-Amerikassa erityisesti öljyhiekan vesisärötystekniikka - ovat se kilpailuun ja kaupalliseen välinpitämättömyyteen pohjautuva vaaratekijä, josta irtaantuminen olisi myös meillä huomattava eikä ryhdyttävä pitämään yllä väärää strategiaa kotimaassa ja "Euroopan ytimessä".

Maanosamme pullistelee tähän vaaralliseen asennoitumistapaan pohjautuvia strategiaratkaisuja, joista ensimmäisen kerran kirjoitin muutama vuosi sitten  Euroopan Unionia uhkaavan "seitsenpäisen lohikäärmeen" muodossa. Euroopan strategian on muututtava, pohjoismaisen sosialidemokratian on nostettava kansanvaltainen hyvinvointivaltio ratkaisumallina Euroopan Unionin tulevaisuutta muovaavaan neuvottelupöytään. Muutos voi lähteä liikkeelle ympäristökysymyksistä. Se voi lähteä liikkeelle pakolaiskriisistä, jonka markkinapohjainen hallintayritys ruokkii väärää, nationalismiin ja kansalliseen, rajat sulkevaan - sinänsä loogiseen - suojautumiseen perustuvaa  lähestymistapaa. Suojautuminen ei voi tapahtua kuitenkaan yhden kansakunnan puitteissa, tarvitsemme strategian joka muuttaa kaiken.

Strategian joka muuttaa kaiken.

SPD:n kymmenen uutta käskyä

Saksan Sosialidemokraattisen Puolueen Vorwärts-lehdessä ovat Heiner Flassbeck ja  Paul Steinhardt julkaisseet jo 5.12. 2017 SPD:n kymmenen kohdan ohjelman CDU/CSU:n kanssa käytäviin neuvotteluihin.

Nämä vaatimukset merkitsevät käännettä puolueen politiikassa. Kuuluisa Harz-ohjelma halutaan lakkauttaa, valtion ja ammattiliittojen tehtävä yhteiskunnassa halutaan herättää uudelleen henkiin. Ohjelma merkitsee käännettä ja kriittistä suhtautumista puolueen ohjelmallisiin tavoitteisiin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana.

Vuonna 2005 hyväksyi Saksan SPD "Agenda 2010" Harz- uudistusohjelman; nyt on aika tunnustaa yhteiskunnalliset realiteetit: on pysyvä massatyöttömyys. Euroopan Valuuttaunionissa vaikuttavat raskauttavat taloudelliset ristiriidat, joista Saksa kantaa suurimman vastuun. Toimimaton eläkejärjestelmä, uskomaton tasa-arvon puute, vanhuusköyhyys, lapsiköyhyys, kasvava matalapalkkasektori, yhä vähemmän täysiaikaista ja hyvinpalkattua työtä, mureneva infrastruktuuri, puristuksisa olevat kunnat, kontrollista karannut, hallitsematon finanssisektori,  vähenevät investoinnit huolimatta yritysten loistavista voittomarginaaleista ja monet ratkaisemattomat ekologiset kysymykset.

Näihin realiteetteihin on SPD:n otettava kantaa. Siksi on palattava takaisin sosialidemokraattisiin perusarvoihin. Nykyinen SPD:n työohjelma "SPD:n uudistaminen" merkitsee ainoastaan puolittaista käännettä. Ohjelma kritisoi valtiota väheksyvää ideologiaa, jota vastaan ei olla asetuttu kuin osittain.  Tunnustetaan jopa, että pitelemätön uusliberalismi on johtanut räikeään virhekehitykseen. Kuitenkin: mitkä ovat konkreettiset seuraukset "valtion toiminnan rajoittamisesta markkinoiden hyväksi"?   Mitä tarkoittaa kun sanomme, että meidän on kysenalaistettava oma politiikkamme viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta?

Kun työohjelmassa uskaltaudutaan puhumaan "uudesta talouspolitiikasta" , siitä että toimintakykyisen valtion rooli on tematisoitava uudelleen, SPD ei näytä tietävän miten se oikein toteutettaisiin. Siksi vaatimukset oin asetettava uudelleen.

Kymmenen SPD:n vaatimusta hallitukseen osallistumiselle ja niistä käytäviin neuvotteluihin

1. Eurokriisin ratkaiseminen uudella saksalaisella talouspolitiikalla. Ammattiliittojen poliittinen (lue:yhteiskunnallinen) vahvistaminen, joka mahdollistaa palkkojen noston Saksassa ja joka kuitenkin antaa hengitystilaa neuvotteluosapuolille. Vakaus- ja kasvupaketin purkaminen ja paluu "mustan nollan" tulopolitiikasta Saksassa ja austeristisesta politiikasta Euroopassa.

2. Aktiivinen suuntautuminen inflaatiosuuntautuneeseen palkkapolitiikkaan Euroopan Valuuttaunionissa; toimialoja kattavien palkkaratkaisujen laajentaminen; minimipalkan korottaminen; vuokratyön rajoittaminen; työsopimusten perustelemattoman lyhytaikaisuuden poistaminen; kohdemaaperiaatteen tunnustaminen ja täydellinen läpiajaminen eurooppapolitiikan suuntaviivana.

3. EU-ohjelma julkisten investointien aikaansaamiseksi, tavoitteena teollisuuden alasajon hallitseminen kumppanuusmaissa ja julkisen infrastruktuurin modernisointi.

4. Pankkisektorin uudistaminen: pankkitoiminnan valvominen asianmukaisella kompetenssilla; maksu- ja lainatoiminnan erottaminen spekulatiivisesta investointipankkitoiminnasta ja valtion rajoittamattomat takuut kaikkien pankkitilien varoille.

5. Sosiaalilainsäädäntökirjan uudelleentyöstäminen: lähtökohtana palvelusten tarve eikä kustannusten säästäminen. Vähimmäisvaatimuksena on Harz-sääntelyn poistaminen käytöstä.

6. Globaalin ja uskottavan ekologisen rakenneuudistuksen toteuttaminen maailmanlajuisessa mittakaavassa. Kansainvälinen esiintyminen taloudellisen kehityksen irroittamiseksi fossiilisten energialähteiden käytöstä pitkällä tähtäimellä.

7. Saksalaisebn ja eurooppalaisen maatalouden ekologinen uudelleenrakentaminen.

8. Sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuudistus: kansalaisvakuutus terveydenhoitoon, lakisääteisen eläkkeen vahvistaminen, tarvepohjaisen vähimmäiseläkejärjestelmän toteuttaminen.

9. Yhteisen ja yhtenäisen yritysverojärjestelmän toteuttaminen koko Euroopan Unionin alueella; soveltavien ja hyvittävien  verojärjestelmien poistaminen; veroasteen korottaminen.

10. Toimeentulojärjestelmän uudelleenkunnallistaminen.

Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi kirjoittajat ovat käynnistäneet SPD-petition, joka muistuttaa meidän kansalaisaloitettamme.

---
Saksan SPD:n koalitioneuvotteluissa esiinnostamat kysymykset eivät Euroopan Unionia koskevilta osiltaan ole pelkästään näiden neuvotteluosapuolten päätettävissä - eikä edes Saksan tulevan hallituksen. Ilman EU:n peruskirjojen avaamista ja mallin muuttamista sekatalousmalliksi - jolloin myös valtiokoneistot ja julkinen sektori pääsisivät mukaan "Uuden Euroopan" rakentamiseen - SPD:n luonnostelemaa uutta lähestymistapaa ei voida peruskirjaa murentamatta toteuttaa. Nyt voimassaolevat peruskirjat on hyväksytty kansallisten viilausten jälkeen kaikkien Unionin jäsenvaltioiden hyväksynnällä, siis konsensusperiaatteella. Ristiriita todellisten tarpeiden ja noudatettavien periatteiden välillä on syvä ja todennäköisesti edelleen paheneva. Emmanuel Macronin nousu Ranskan presidentiksi murensi samalla koko vanhan poliittisen rakenteen. Tuleeko näin käymään myös EU:n rakenteissa, jos umpikujasta ei löydy tietä eteenpäin?