Oliko Marx sittenkin oikeassa?

 "Uudistuksia - Karl Marx - sillähän oli niitä kummallisia ideoita? Todellako? Kaikki yhtäkkiset käänteet ajassa ja maailmankriisit paljastavat, että klassinen kapitalismi ei tarjoa enää vastauksia tulevaisuuden suhteen. Tamä avaa mahdollisuuden suureen käänteeseen: oikeudenmukaisen ja pidättyväiseen talouden maailmanjärjestykseen."

Referoin tässä kirjoituksessa saksalaisen viikkolehti der Spiegelin artikkelin kirjoittaneiden toimittajien, Thomas Schulzin ja Susanne Beyerin mielestäni mainiota  artikkelia.

Tällä tavalla avaa suuri saksalainen viikkolehti der Spiegel vuoden 2023 sen ensimmäisessä numerossaan, jonka kannessa komeilee Karl Marx komeine viiksineen ja partoineen, tosin taiteilijan lisäämine värikkäine tatuointeineen käsivarsissa. Niistä erottuvat ruusut ja ja teksti "Pääoma", kaulassa riippuu tuulimyllyriipus ja paidassa on tunnus "Ei ole planeettaa 3". Onko Marxin filosofia ja yhteiskunta-analyysi kokemassa uuden tulevaisuuden?

Saksalainen viikkolehti osoittaa kirjoituksessaan melko voimakkaita merkkejä siitä että näin on asianlaita. USA:ssa erityisesti nuorempi sukupolvi ei koe sanaa "sosialismi" pelottavaksi ja on selvästikin irrottautunut sen marxilaisleniniläisestä tulkinnasta. Vaikuttaa siltä, että kuuluisa miljardööri Ray Dalio ei lukisikaan 2000 neliön huvilassaan Walt Street Journalia vaan Marxin "Pääomaa". "Kapitalismi ei toimi nykyään ihmisten valtaenemmistön hyväksi", hän sanoo. Hän istuu 22 miljardin omaisuutta hoitavan säätiön johdossa ja on kirjoittanut aikanaan kirjan "Menestyksen periaatteet".Mutta nyt hän sanoo kapitalismista:"Kun hyvät asiat viedään yli äyräidensä, uhkaavat ne tuhota itse itsensä. Niiden on kyettävä uudistumaan tai kuoltava."

Kun katselee maailmaa, on se Spiegelin artikkelin mukaan monella tavalla hajoamassa. Globalisaatio ei tuotakaan enää hyvinvointia ja lehti huomaa myös Saksan  talousmallin olevan vaarassa. Maailma jakautuu keskenään vihamielisiin blokkeihin.  Juuri ajankohtainen inflaatio kiihdyttää entisestäänkin jakautumista köyhään enemmistöön ja rikkaaseen vähemmistöön. Näyttää siltä että asetettuja ilmastotavoitteitakaan ei saavuteta.

Tämä kiihdyttää "kaikista nurkista" kuuluvaa ääntä uudestta talousjärjestyksestyksestä entistäkin kuuluvampana. "Financial Times" julkaisi äskettäin kirjoituksen, jossa todettiin ajan olevan kypsä uusliberalismin poistumiseksi näyttämöltä. Nyt on valtion astuttava esiin. Suuret yritykset Boschista Goldman Sachsiin keskustelevat mahdollisuudesta asettaa yhteiskunnalliset edut osakkeenomistajien edun edelle.

Aiheellisesti voidaan kysyä, voimmeko jatkaa nykyisellä talousjärjestyksellä, ilmastontuhoajakapitalismilla, joka edellyttää yhä enemän kulutusta, yhä enemmän voittoa ja yhä enemmän kasvua. Ja joka sen lisäksi saa aikaan entistä enemmän epäoikeudenmukaisuutta.

Jo 1972  Rooman klubi esitti tämän saman  kysymyksen kirjassaan "Kasvun rajat" . Sen jälkeen on tähän kysymykseen palattu yhä uudelleen ja uudelleen. Merkittävimpinä heistä on tätä teemaa käsitellyt Thomas Piketty kirjassaan "Kapitalismi 21:llä vuosisadalla", jossa hän osoitti kapitalismin karanneen käsistä. Kaikki hyvinvointiin tähtäävät tuotot päätyvät kymmenelle prosentille maailman rikkaimmista.  

Brittiläinen taloushistorioitsija Adam Tooze puhuu "monialakriisistä", jossa jättiläismäiset ongelmat seuraavat toinen toistaan: energiakriisi, kauppasota, uhkaava maailmansota. Demokratia makaa populistien ja autokraattien ristitulessa.

Vielä joitakin aikoja sitten vastaus näihin uhkakuviin olisi ollut: kyllä markkinat nämä ongelmat ratkaisevat. Kuka uskoo enää tällaisen olettamukseen?

Erityisesti nuoret ovat alkaneet epäillä tätä, kun vuokrat nousevat ja lupaus hyvinvoinnista näyttää karkaavan käsistä. Miksi hyväksyä tällaista hyvinvointikoneistoa joka ei tuo hyvinvointia? Viha ja loukkaantuminen ovat kasvusuunnassa.

Japanissa on tähdeksi noussut nuori kapitalismin ekologisesta kritiikistä kirjoittanut Kohei Sato, jonka mukaan Marx kirjoitti jo 150 vuotta sitten planeettaa uhkaavista vaaroista. Marxin varoitus on Saiton mukaan otettava todesta: kasvulle on pantava piste ja on keskityttävä oikeidenmukaisempaan jakoon.

Miksi näin - kapitalismihan on toiminut viimeiset kolmekymentä vuotta erityisen hyvin, kysyvät toimittajat (varsinkin Saksassa,IR). Aplodeja ei tule etenkään nuoremmalta sukupolvelta, joka kärsii turhautumisesta, pettymyksestä ja on raivoissaan. USA:ssa tutkimusten mukaan 18-29 -vuotiaista 49 prosenttia antaa "sosialismi" -käsitteelle myönteisen arvovarauksen. 32-vuotias kongressiedustaja Alexandria Ocasio-Cortez, joka kuvaa itseään "demokraattieksi sosialistiksi" vaatii 70 prosentin veroastetta suurituloisille. Hänellä on Somessa 20 miljoonaa seuraajaa.

Näyttää siis siltä että juuri kapitalismi on johtanut maailman ilmastokriisiin kuten edustava mielipidetutkimuskeskus Civeyn tutkimus osoittaa. Brittiläinen talouslehti "Economist" näkee jo "Sosialismin tulevan myrskynä takaisin", antaahan se osuvaa kritiikkiä lähes kaikkeen siihen mikä on mennyt pieleen.

Saksalainen nuori "Fridays for Future" -liikeen Carla Reemtsma ilmaisee asian näin:"Yhdessäkään maassa ei olla onnistuttu kasvattaman bruttokansantuotetta ja samalla vähentämään resurssien käyttöä. Siksi meidän olisi yhteiskunnassa  alettava uudestaan ottamaan kollektiivisesti vastuuta asioiden kulusta."

Onko tämä nuoren idealismia vai vasemmistolaista aktivismia? Glenn Hubbard, brittiläinen Columbia Busines Schoolin professori ja presidentti Bushin talouspoliittinen asiantuntija toteaa: "Kestävän menestyvän talousjärjestelmän tulee nostaa mahdollisimman monen elintasoa. Tämän sijasta nykyinen tuottaa hyvin paljon hyvinvointia vain harvoille."

Saksan taloustutkimuskeskuksen mukaan ylin kymmenen prosenttia väestöstä omistaa yli kaksi kolmasosaa kaikesta omaisuudesta. Koko alempi puolikas väestöstä joutuu tyytymään 1,3 prosenttiin kaikesta omaisuudesta. USA:ssa asiat ovat vieläkin pahemmin. Suurimman osan tulot eivät ole kasvaneet vuosikymmeniin. Sen sijaan ylimmän prosentin tulot ovat kasvaneet uusliberalismin kaudella alkaen 1980-luvun alusta kolminkertaisiksi.

Covid-19 pandemia näyttää muodostuneen tietynlaiseksi vedenjakajaksi mielipiteiden kääntymisessä myönteisiksi irtautumiselle työelämän oravanpyörästä ja hakeutumisesta tukemaan julkista palvelua kuten terveydenhoitoa ja sosiaalityötä. Japanilainen professori Saito toteaa: "Vähempää sitoutumista pidättyvämpään elämäntapaan vaativat tarjoavat oopiumia kansalle."

Lontoolainen konservatiivinren "Times" lehti näkee tällä hetkellä enemmän valtiota vaativan, tunnetun professorin Mariana Mazzucaton "maailman pelottavimpana ekonomistina." Tämä suorastaan ryntää ympäri maailmaa pitämässä esitelmiä vahvemman valtion puolesta ja on ollut neuvoineen käytetävissä niin Joe Bidenille, Olof Scholzille kuin meidänkin pääministerillemme Sanna Marinille.

Tämä vaikuttaa yllättävältä, ovathan maailman enimmät talousasiantuntijat ja hallitukset nähneet selvän iskujärjestyksen talouden kohentamisessa: markkina määrää pitkän tähtäyksen kehityksen, valtio vain häiritsee ja parempi olisi että se pysyttelisi sivussa.

Mazzucato edustaa täysin päinvastaista näkemystä: markkinalla ei ole mitään mahdollisuutta vastata tämän vuosisadan suuriin haasteisiin, kuten ilmastomuutokseen. Yrityksiltä puuttuu tähän tahtoa, kiihokkeita ja kokonaisnäkemystä. Mazzucaton mukaan demokraattisen valtion on tarvittaessa pakotettava markkina sopetumaan ilmastomuutoksen vaatimaan teolliseen murrokseen, valtion tulee suunnata   tukipolitiikkaansa   niin, että etusijalla ovat ilmastopolitiikkaa tukevien hankkeiden eteenpäinvieminen.

Vuosikymmeniä jatkunut uusliberalismi, jonka aktivoijia USA:ssa olivat presidentit Bill Clinton ja Ronald Reagan johtivat markkinoiden ylivaltaan.Siitä seuraa suora kehityslinja vuoden 2008 suureen finanssikriisiin. Se pitäisi taloushistorioitsija Adam Toozen mukaan ymmärtää uusliberalismista irroittavana järjestyksenä. Hän näkee Pandemian "viimeisenä arkunnaulana" ja tilanteena jossa hallitukset joutuivat vielä finansikriisin jälkivaikutuksien kanssa hoitamaan maailmanlaajuista covid-19 syndroomaa.

Surreyn yliopiston talousprofessori  ja filosofi Jackson kirjoitti jo yli vuosikymmen sitten kirjan "Hyvinvointi ilman kasvua", josta tuli kapitalismikritiikin "standardityökalu". Kritiikin keskiössä on ihmisen ilmeinen kyltymätön halu omistaa ja kuluttaa yhä enenmmän ja enemmän, halu jolla ei ole mitään ylärajaa. Jackson tarjosi Britannian pääministerille Gordon Brownille tietä kasvuttomaan hyvinvointiin, siis parempaan jakamiseen tähtäävää talousmallia, mutta  Brown hautasi ajatuksen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö tämä aihe olisi tänä päivänä entistäkin ajankohtaisempi.

Rooman klubin raportista "Kasvun rajat" on jo yli viisikymmentä vuotta. Moderni tutkimus näyttää kuitenkin osoittavan, että jos väestönkasvu ja talous jatkavat nykyisellä radallaan, vuoden 2100 aikoihin seuraa tästä dramaatitista resurssien puutetta. Vähintäänkin on tärkeää pyrkiä rakentamaan kasvua ja hyvinvointia aineellisia resursseja vähemmän kuluttavaan suuntaan ja parantaa maallisen hyvän jakoa sen jatkuvan ja rajoittamattoman kasvun sijasta. Juuri tässä tarvitaan kollektiivista vastuuta ja laajaa, demokratiaan ja osallistamiseen perustuvaa yhteistyötä. Rakenne tätä varten on veroa kantava valtio ja sen rakenteet, julkinen hallinto keskeisenä vastuunkantajana. 

Suomalaisille tämän ei luulisi olevan kovin  vaikeaa. Kuten tiedämme, perustuslakimme on rakennettu keskeisiltä osiltaan juuri tämänidean varaan.

Ja palataan vielä Marxiin. Yksi hänen keskeisistä kommunismin määritelmistään liittyy juuri luonnon ja ympäristön rajoissa tapahtuvaan harm0onian rakentamiseen:

"Ei ole sosialismia ilman naturalismia eikä naturalismia ilman sosialismia."

Yhdenvertaisuus ei toteudu kasvun kautta

Professori Thomas Piketty, ranskalainen talousteoreetikko, poliittisen vasemmiston kunnioittama sankari, on julkaissut aiemmin tänä vuonna uuden kirjajärkäleen, 1300-sivuisen "Pääoma ja ideologia" teoksen, jonka der Spiegel esittelee numerossaan 11/2020. Pikettyltä ilmestyi muutama vuosi sitten bestseller "Pääoma 21. vuosisadalla", jossa hän kertoo  pitkän historian osoittavan, että pääoma on kasautunut ja polarisoitunut jo 1700-luvulta lähtien. 

Tässä teoksessaan Piketty osoittaa että taloudellisen kasvun kautta ei poliittisen vasemmiston  haaveilemaa tasa-arvoa saavuteta koskaan. Jos pääomaa merkitään kirjaimella r ja kasvua kirjaimella g, on Pikettyn mukaan aina voimassa kaava r>g eli pääoma lisääntyy kasvua nopeammin - ja polarisoituminen jatkuu äärimmäisyyteen saakka.

Kuinka paljon rikkaimmat - kuuluisa vajaa 1% - sitten omistavat? Jos haluaisit säästämällä päästä maailman rikkaimmaksi, esivanhempiesi olisi pitänyt aloittaa säästäminen jo Bastiljin valloituksen aikaan 14.7. 1789  ja säästää - myös Sinun -  n. 8000 euroa joka päivä nykyhetkeen saakka. Tällaisen laskelman on Spiegelin mukaan tehnyt Oxfam, köyhyyttä ja epätasa-arvoa vastaan taisteleva kansalaisjärjestöjen yhteenliittymä.

Spiegelin mukaan hyvä koulutus, ahkeruus ja säästäväinen elämä eivät takaa pääsyä rikkaimpien joukkoon. Lehti lainaa vapaasti runoilija Rainer Maria Rilkeä: "Jos sinulla ei ole nyt taloa, et tule omistamaan sellaista tulevaisuudessakaan." 


Sodanjälkeinen nopea kasvu tosin poisti köyhyyttä ja yhä useammat pääsivät mukaan keskiluokkaan ja turvattuun elämään. Se ei kuitenkaan muuttanut miksikään sitä tosiasiaa, että polarisaatio taloudessa jatkui edelleen; kasvu paransi elintasoa, mutta  ei poistanut jatkuvasti kasvavaa taloudellista eriarvoistumista.

Spiegelin mukaan tämä teos käsittelee laajasti koko maailman keskeisten valtioiden taloushistoriaa, alkaen Intian kastijärjestelmästä, Venäjän tsaarien rikkauksista ja jatkuen läntisiin teollisuusmaihin. Tarinat vaihtelevat, mutta yksi suure jää pysyväksi: rikkaat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet, minkä lisäksi erosta on tullut pysyvä: taloudellinen kasvu ei pysty poistamaan polarisaation vahvistumista.

Kirjassaan Piketty ei ainoastaan kuvaa muutosta orjatyöyhteiskunnista nykyiseen uusliberaaliin talousjärjestykseen, vaan etsii myös vastauksia siihen, kuinka yhteiskunnat voisivat olla toimivia ja tehokkaita. Hänelle talous ei ole luonnontieteen kaltainen tieteellinen oppi, vaan aina poliittisesti ja ideologisesti määräytyneiden ennakkoehtojen muovaamaa. Sellaiset yhteiskunnat, joissa taloudellisen voimavarat ovat jakautuneet tasaisesti, ovat aina voimakkaampia ja tehokkaampia kuin oligarkkien varaan rakentuneet ja kasvavaan eriarvoisuuteen jämähtäneet taloudet.  

Hän esittää myös utopistiselta tuntuvia ehdotuksia; yksi niistä on universaali perintö. Sen mukaan jokainen saisi 25-vuotispäivänään 'maailmanperintönä' hänelle kuuluvan, 60%:n   perintöosan keskimääräisestä varallisuudesta. Spiegel laskee että se olisi Saksassa noin 120 000 euroa. Pääoma tähän hankittaisiin verotuksella, mikä tarkoittaisi samalla pääoman liikkumista ja 'pysymistä nuorena'.

Toinen hänen ehdotuksistaan seuraa taloustieteilijä Julia Cagén ehdotusta poliittisen puolueiden rahoittamisesta, joka meilläkin on jatkuvan ristiriitaisen keskustelun kohteena. Hän ehdottaa että kaikki ulkopuolinen puoluerahoitus kiellettäisiin, mutta valitsijat saisivat äänioikeutta vaaleissa käyttäessään  myös oikeuden poliittisen kantansa mukaiseen, hänen ääntään seuraavaan puoluetukeen, jonka suuruus  erikseen päätettäisiin. Hän haaveilee myös 'maailmanparlamentista', jolla olisi käsissään päätösvalta ja resurssit mm.ilmasto- ja oikeudenmukaisuuskysymyksissä. Kansallisella tasolla pysyttäytyminen aiheuttaa poliittia ja oikeudellisia ongelmia, ne rajoittavat horisonttia. Erityisesti hän moittii sosialidemokraatteja ja sosialisteja rajoittumisesta kansalliseen lähestymistapaan samalla kun pörsseissä olevat yritykset verkottuvat kansallisvaltioiden yläpuolella maailmanlaajuisesti.
"Niin kauan kuin pääomalla ei ole mitään rajoja, eikä ole olemassa euroopanlaajuista verotusoikeudella ja talouden hallintavälineillä varustettua toimeenpanoelintä  - elävät eurooppalaiset epäoikeudenmukaisissa oloissa." Spiegel kertoo, että  Piketty kaavailee matkaa Saksaan tavatakseen m. SPD:n edustajia keskustellakseen heidän kanssaan mm. eurooppalaisesta pääomaverosta.

Lehden mukaan Pikettyn tapaaminen oli tartuttava ja uusia näköaloja avaava kohtaaminen. Hän tavoittelee oikeudenmukaisempaa maailmanlaajuista yhteisöllisyyttä, joka pelastaa ihmiset kurjuudelta ja aktivoi heidät uudelleen toimeliaaseen elämään. Tavoite on kulttuurinen, joka rakentuu paremman ja mielikuvitusrikkaan julkisen tilan rakentamiseen, hyvään koulutukseen ja kokonaisvaltaiseen terveyden ja sairaanhoitoon.

Thomas Piketty, vasemmistolaisesti suuntautuneiden, etelä-Ranskasta vuohien kasvatuksesta lähteneiden vanhempien poika tavoittelee siis uudenlaista maailmaa ja myös tavanomaisesta poikkeavilla keinoilla.

Ei liene epäilystäkään siitä, että hänen uudesta kirjastaan "Pääoma ja ideologia" tulee lukumenestys myös Suomessa - sitten kun se saadaan käännettyä.

Euroopan Unionin ilmasto-ohjelma ja sen rahoitus

Päivän Helsingin Sanomat raportoi Euroopan Komission 14.1. 2020 julkaisemasta, vuoteen 2050  hiilineutraaliin Eurooppaan pyrkivästä ilmasto-ohjelmasta ja sen rahoituksesta. Kansalaisella lienee oikeus ja velvollisuus esittää tähän ohjelmaan ja sen toteuttamiseen liittyviä kysymyksiä.

Kun hiilivoimaloita ja muita ilmaston kannalta haitallisia energiantuotantomuotoja ryhdytään uusimaan, niin millä tavalla suhtaudutaan yksityisiin energiantuottajiin? Sisältyykö niiden poistamiseen kilpailukyvyttömäksi käyneelle 'markkinalle' sille luonnostaan kuuluva taloudellinen riski? Miten uusien ilmastoystävällisten tekniikoiden käyttäjät valitaan voimassaolevien kilpailusäännösten puitteissa? Voiko jäsenvaltio saada Euroopan Unionin tukea kansalaisille tarpeellisen energian tuotamiseen uusilla ilmastoystävällisillä keinoilla? Voidaanko tähän äärimmäisen tärkeään hankkeeseen käyttää talous- ja rahapolitiikan moderneja sovellutuksia,  joiden mukaan keskuspankki - tässä tapauksesa EKP -  voi Komission linjausten pohjalta omilla päätöksillään ja kirjanpidolla rahoittaa näitä kiireellisiä ja  tarpeellisia hankkeita? Miten suhtaudutaan uusiin, hiilidioksiidipäästöjen kannalta erittäin kilpailukykyisiin pieniin ydinreaktoreihin, jotka ovat nykytekniikalla entistä turvallisempiua ja jotka voivat käyttää polttoaineenaan myös vanhojen ydinvoimaloiden jopa plutoniumpitoista ydinjätettä (der Spiegel  nr. 51/2019)?

Pitäminen kiinni erittäin kilpailukykyisen markkinan periaatteesta (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) EU:n ilmastopolitiikka tarkoittaisi rakentamista markkinaratkaisujen varaan.
Hiilivoimaloiden ja muiden päästöjä aiheuttavaan tekniikkaan perustuvien laitosten alasajoon pakotetut yksityiset energiantuottajat voisivat ilmeisesti vedota voimassaoleviin vapaakauppasopimuksiin ja vaatia niiden sisältämissä erityistuomioistuimissa valtioilta, siis veronmaksajilta,  huimia korvauksia menetetyistä, odotusarvoisesti vuosikymmeniksi arvioiduista tuloista. Tällaisista tapauksista on jo esimerkkejä ja ratkaisuja olemassa. Ilmastokysymyksiä tärkeämmäksi tekijäksi kansainvälisissä yrityksissä saattaa  noudts globaalin yhteiskuntavastuun sijasta yritysvastuu ja sen keskeinen motiivi, voiton tavoittelu.

Kansanvaltainen, demokraattinen ja hyvinvointivaltiota palveleva ratkaisu olisi uusien energiavoimaloiden rakentaminen demokraattisen valtion varaan - mutta juuri tämä vaihtoehto on Euroopan Unionin konsolidoiduissa peruskirjoissa nimenomaan estetty. Kielto on ehdoton eikä jäsenvaltio tai sen viranomainen saa perussopimuksen lojaalisuusperiaatteiden mukaan edes esittää tällaista kysymystä.

Vaatimuksen peruskirjojen avaamisesta voi esittää ainoastaan kansalaisyhteiskunta, joka järjestöjen ja kansalaisaktivismin muodossa hakee kestävää, tulevaisuuteen suuntautunutta ratkaisua. Kuitenkin esimerkiksi Saksassa tällaisia järjestöjä - esimerkkinä Saksan Attac - uhataan valtionavun ulkopuolelle sulkemisella, koska niitä pidetään väärällä tavalla poliittina toimijoina.

Alustavien suunnitelmien mukaan Euroopan Investointipankille on asetettu tärkeä tehtävä ilmastomuutoksen torjumisessa - on puhuttu jopa 1000 miljardin euron panostuksesta suhteellisen lyhyellä aikavälillä ilmastonsuojeluun hiilineutraaliin energiantuotantoon pääsemiseksi. Euroopan Investointipankki toimii kuitenkin EKP:n alaisuudessa ja noudattaa investointipolitiikassaan täsmälleen samoja peruskirjan sääntöjä kuin talouspolitiikasta vastaava komissio ja rahapolitiikkaa toteuttava EKP. Sopinee kysyä: miten käy kansanvaltaisen, parlamentaarisen valtion tässä hiilineutraalisuutta tavoittelevassa muodonmuutoksessa?

Saksa on hyvää vauhtia luopumassa ydinvoimasta ja siellä keskustelu uudentyyppisen, vihreää ajattelua voimakkaasti tukevan uuden ajan ydinteknologian käyttämisestä näyttää mahdottomalta. Komission ympäristöohjelma näyttää tässä asettuvan yksiselitteisesti Saksan omaksumalle kannalle samaan aikaan kun USA, Kanada ja Kiina satsaavat voimakkaasti pienten, sarjaan rakennettavien ydinenergiaa tuottavien, jopa ydinjätteitä polttoaineena käyttävien reaktoreiden kannalle. Jopa Suomessa tällaisia SMR-nimellä kulkevia hankkeita on vireillä. Niiden tuottama energia olisi hinnaltaan hyvin lähellä aurinko- ja tuulivoimalla tuotettua energiaa ja samoin lähes päästötöntä.

Ultima ratio - viimeinen keino

Kun ajattelen vanhojen suurten puolueiden nykytilannetta, koen sen ajatumisena tilanteeseen, jota Helsingin Sanomien takavuosien tunnetun pilapiirtäjän Kari Suomalaisen eräs karrikatyyri hyvin kuvaa. Siinä autoilija on ajanut umpikujaan, jossa eteenpäin ajaminen on kielletty, samoin kääntyminen oikealle tai vasemmalle. Kuvaa täydentääkseen Kari oli keksinyt vielä yhden liikennemerkin lisää: myös takaisinkääntyminen, "U-käännös" oli kielletty.

Äärioikeiston - ja sellaiseksi eurooppalaisessa "keskustelukäytävässä" (der Spiegelin käyttämä ilmaus) mielletty populististen oikeistovoimien nousu estää konservatiiveilta ja liberaaleilta enemmän kääntyminen jyrkästi oikealle. Työväenliikkeen ja perinteisen vasemmiston kääntyminen demokraattisista käytännöistä vielä jyrkempää suuntaan vanhan proletariaatin diktatuurin ja väkivaltaisen kumouksen suuntaan ei näytä sen enempää ajankohtaiselta kuin mahdolliseltakaan. Yksiulotteinen Euroopan Unionin markkinoihin suuntautuminen ja sekatalousmallin - siis julkisen ja yksityisen varaan rakentuvan vuorovaikutteisuuden - jyrkkä kielto konsolidoiduissa peruskirjoissa merkitsee voimakasta jarrua dynaamiselle finanssipolitiikalle ja siten kieltotaulua eteenpäinmenolle kaikista ja ilmeisesti yhä uusista yrityksistä huolimatta. Peruuttaakaan ei voi, koska "läntistä arvoyhteisöä" on puolustettava jopa siihen sopimattomilla keinoilla. Umpikuja, Sackgasse; paikalleen jämähtämistä tai jopa sosiaalisessa ja taloudellisessa turvallisuudessa taantuvaa kehitystä ennakoivat rakenteet povaavat edelleen huonoa - aivan liian huonoa - menestystä yhteiselle Euroopalle, jonka toivottiin muodostuvan rauhan, demokratian, turvallisuuden ja yhteisen hyvinvoinnin linnakkeeksi.

Ennenpitkää ovat poikkeukselliset toimet tarpeellisia Euroopan pelastamiseksi. Niitä on jo nähtykin: kaiketi neljääntuhanteen miljardiin euroon noussut EKP:n määrällisen elvytyksen ohjelma oli yksi perussääntöjen rajoja hipova ja osin ylittäväkin toimenpide, korvasihan se valuuttaunionin jäsenvaltioissa todellisuudessa sellaisia markkinoiden tukitoimien rahoituksia, jotka muuten olisi pitänyt kustantaa suoraan budjettivaroista. Tarjontapolitiikka ei mahdollista yritysten rahoituksen kautta tapahtuvaa onnistumista, jos laajaa ostovoimaa ei ole käytettävissä. Valtion logiikka ja investoinnit toimivat eri tavalla kuin yksityisen toimijan spekulointi sijoitustensa ja investointiensa menestyksestä. Tämä tosiasia ei ole saanut riittävää huomiota EKP:n määrällisen elvytyksen analyysissa. Määrällisen elvytyksen toteutuksesta ja vaikutuksista on vaiettu meillä lähes tyystin, mikä ei tee helpommaksi sen rationaalisten vaikutusten ja merkityksen arvioimista.

Olen jo aikaisemmin useissa yhteyksissä väittänyt, että tästä umpikujasta ei päästä muuten ulos kuin tarttumalla äärimmäisiin keinoihin eli "Ultima ratioon". Sanonta tulee kolmikymmenvuotisesta sodassa ja tarkoittaa kuninkaiden oikeutta ratkaista epätoivoinen tilanne omalla päätöksellään. Termiä käytetään myös työoikeudessa, joskin vähän erilaisessa tarkoituksessa: työntekijää on suojeltava irtisanomiselta kaikilla mahdollisilla keinoilla ja vasta viimeisenä keinona "ultima ratio" eli irtisanominen voi tulla käyttöön.

Euroopan Unionin tapauksessa se tarkoittaisi konsolidoitujen peruskirjojen avaamista ja ennenkaikkea finanssipolitiikan tiukoista säännöistä irtautumista. Maastrichtin sopimuksen tiukka velanoton rajoittaminen ja kansallisten budjettien 3%:n vuosittainen kasvuraja ovat tällaisia, irrationaalisiksi ja huonosti perustelluiksi koettuja rajoitteita. Kotitalous ja kansantalous eroavat toisistaan oleellisesti jo peruslähtökohdissaan: kotitaloudella ei ole veronkanto-oikeutta ja valtiorakenne (pidän Euroaluetta tässä suhteessa valtioon verrattavana)  voi oman itsenäisen pankkinsa ja finanssi- ja rahapolitiikkansa keinoin pelastaa itsesä ja jäsenvaltionsa millaisesta kriisistä tahansa - edellyttäen että se käyttää näitä välineitään ongelmien poistamiseen. Euroopan Unionikaan ei voi mennä konkurssiin. Heikkoa finanssipoliittista performanssia voitaisiin huomattavasti - oleellisesti - parantaa muuttamalla peruskirjoja niin, että koko finanssi- ja rahapolitiikan spektri voitaisiin tarvittaessa - juuri nytkin ajankohtaisessa tilanteessa - ottaa käyttöön. Kysymys ei ole vasemmistolaisesta vallankumouksesta, vaan liberaalin keynesiläisen talousajattelun ajankohtaistamisesta.

Peruskirjojen avaamisesta ei eurovaalitaisteluissa suoraan puhuttu mitään. Muutama rohkea (nais)ehdokas käytti vaalitaistossa ja puheenvuoroissaan "systeeminvaihdoksen", paradigmanmuutoksen tarpeellisuuden ilmausta. "Emme tarvitse ilmastonmuutosta - järjesjestelmänmuutoksen me tarvitsemme" - näin totesi itävaltalainen nuori eurovaaliehdokas Julia Herr - omassa vaalivideossaan. Tämä on se "ultima ratio", jonka edessä Euroopan Unioni ennenpitkää - ilmeisesti hyvin pian - todellisuudessa on.

Vanhan ammattiyhdistystoimitsijan "ultima ratioon" viitaten: "Jos mikään muu keino ei auta, niin yritä rehellisyyttä."

Ulos pesästä?

Klaus von Dohanyi, 90-vuotias SPD:n jäsen, Willy Brandtin hallituksen ministeri ja entinen Hampurin pormestari, kirjoittaa der Spiegel lehdessä, nro 47, 17.11. 2019 saksalaisen sosialidemokratian ja entisten suurten kansanpuolueiden tilasta otsikolla "Ulos pesästä". Tällä hän tarkoittaa irtautumista vanhasta sosialistisesta perinteestä ja kehottaa sosialidemokratiaa etsimään tietä toiseksi suureksi kansalaispuolueeksi vapaan markkinatalouden puitteissa.

Vaikka Saksassa aika korkea äänikynnys - 5 % - onkin pidätellyt puoluejärjestelmän pirstoutumista, uusia voimia on poliittiseen kenttään tullut ryminällä. Die Linke edustaa vasemmalla laidalla ainakin jossakin määrin sekä DDR:n poliittisen järjestelmän että neuvostotyyppisen sosialismin arvoperintöä. Vaikka saksalaisessa  sosialidemokratiassa on Dohanyin mukaan vahvaa kaipuuta vanhaan aatteelliseen pesään, katsoo hän kuitenkin että saksalaisen sosialidemokratian on vierotettava itsensä tästä ahtaaksi käyneestä pesästä ja haettava yhteyttä suuriin kansanjoukkoihin aikamme suurten vastakohtien ratkaisijana markkinatalouden puitteissa.

Jos aikoo hallitukseen ja liittokansleripuolueeksi, on kyettävä vastaamaan myös uusiin aikamme vastakohtaisuuksiin. Meidän on puhuttava avoimesti digitaalisen vallankumouksen hyödyistä ja myös sen vaaroista. Se on yksi suurista epävarmuuden ja pelon lähteistä. meidän on myös puhuttava avoimesti digitalisoitumisen aiheuttamista suurista muutoksista työelämässä. Olemme menettäneet digitalisaation ja globaalisaation myötä kontrollin, mikä aiheuttaa epäuskoa ja skeptisyyttä kansalaisten keskuudessa.  Ongelmat alkavat asutuskeskusten ja autioituvan maaseudun välisestä vastakohtaisuudesta  ja jatkuvat aina maailmanlaajuisiin kysymyksiin,   taloudelliseen polarisaatioon, ympäristöuhkiin,  ja sodan vaaraann ja aseelliseen varustautumiseen saakka. Sekä ulkoinen että sisäinen turvallisuus ovat uhattuna sosiaalisen median saamien uusien muotojen, kuten valeuutisten ja kybersodan vaaran muodossa.

Poliittinen oikeisto on käyttänyt näitä pelkotiloja hyväkseen ja on noussut Saksassakin todelliseksi uhaksi perinteisille kansalaispuolueille, CDU:lle ja SPD:lle. Onko paluu kansalliseen politiikkaan mahdollista? Ovatko kansalliset toimintamallit oikea vastaus Eurooppa-skeptismiin? Näihin suuriin kysymyksiin on annettava konkreettisia ja kestäviä vastauksia. Niitä ei muuttuneessa maailmassa löydy enää kansalliselta tasolta.

Vihreät ovat uudehkona poliittisena liikkeenä menestyneet hyvin, mutta niiden tapa ratkaista Saksan energiaongelmat ja autoteollisuudelle esitetyt vaatimukset osoittavat von Dohanyin mielestä, että vastakaikua ei suurten kansalaisjoukkojen keskuudessa ole odotettavissa. Myös muita poliittisia yrittäjiä poliittisesta kentästä saksanmaalla löytyy, mutta 5 %:n äänikynnys ja enemmistövaatimus liittokansleria valittaessa suojaavat perinteisiä poliittisia voimia äkkinäisiltä muutoksilta. Hänen mielestään enemmistövaalitapa Britannian tapaan olisi Saksallekin parempi kuin nykyinen suhteellinen vaali.

Kansalaispuolueena SPD:n on tarjottava poliittinen koti paitsi alati vähenevälle perinteiselle teollisuustyöväelle, myös laajemmalle kansalaiskentälle: palkansaajille, käsityöläisille, edistyksellisesti ajatteleville yrittäjille ja tiedeyhteisölle. Pirstoutuvan puoluekentän rinnalla kansalaisten turvallisuutta, yhdenverrtaisuutta  ja oikeudenmukaisuutta vaativien kansalaispiirien on hakeuduttava yhteen turvaamaan yhteisöllisen demokratian mahdollisuudet tulevissa vaaleissa ja tulevina vuosikymmeninä ylipäätään.

Tämän saman kysymyksenasettelun piirissä elää myös suomalainen sosialidemokratia, se meidän on kaiketi myönnettävä. Vaalien alla on löydettävä sidosryhmiä yhteisten suurten tavoitteiden taakse. Vaalien jälkeen olisi löydettävä sen verran yksimielisyyttä, että perustuslakimme sisällön ja hengen mukainen yhteisöllisyys voidaan säilyttää. Sama vaatimus on asetettava myös koko Euroopalle. Eriarvoistumisen ja henkisen pirstoutumisen syihin on pureuduttava syvällisesti ja vastauksia on kyettävä antamaan. Jopa vääriä päätöksiä ja periaateratkaisuja on kyettävä arvioimaan uudelleen.

Edelläsanottua von Dohanyin lähestymistapaa voitaisiin kaiketi pitää "keskitien sosialidemokratian" tapana vastata edessäoleviin uhkiin ja haasteisiin. Meidät on karkoitettu liikkeen lapsuusaikojen sosialistisesta pesästä eikä siihen nykymaailman uusissa olosuhteissa enää ole paluuta. Evääksi olemme kuitenkin saanet vahvan oikeudenmukaisuuden ja demokratian tajun. Niiden toteuttamiseksi alkuperäisetkin tavoitteemme oli tarkoitettu. Niiden pohjalta onnistuimme luomaan pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointimallin, jolla ei enää ole samaa tallinhajua kuin mitä neuvostotyyppinen "reaalisosialismi" edusti. Sen merkitys tunnustetaan laajasti yli vanhojen puoluerajojen.

Yhteisen hyvinvoinnin kansankoti voisi olla se kunnallinen, kansallinen ja eurooppalainen perusta, jonka uuden ajan epävarmuuden keskellä elävä ja kamppaileva kansalainen ja kansakunta - ehkä koko globalisoitunut maailma - voisi tunnistaa uutta arkkitehtuuria edustavaksi yhteiskunnalliseksi kodikseen.