Käänteestä patologiseen, eiproduktiiisen suuntaan

 Läntisen arvoyhteisön johtavan maan, Yhdysvaltojen ja sen presidentin toimintaa ihmetellään ja kummastellaan kautta maailman. Vaikka psykologia ja sosiaalipsykologia ovat jo vuosikymmeniä olleet suhteellisen korkealla tasolla, sittenkään ei tunnu löytyvän kokoavaa ja ehyttä kokonaiskuvaa ja yritystä ymmärtää mitä on tapahtumassa. 

Runsas vuosi sitten olin luennoimassa näistä teemoista Helsingissä. Puhuttiin poliittisesta patologiasta politiikan muotona ja myös luonteenpiirteenä. Videot ovat laadultaan vaatimatomia - samaa en kuitenkaan sanoisi niiden tarjoamasta sisällöstä.

Ihminen - ja myös kansakunta - voi toiminnassaan ja toimintasuhteissaan suuntautua niin hyvään kuin pahaankin. Silloin kun rakentavat, yhteistä hyvää tarkoittavat luottamukselliset ja vaikka vain pragmaattiseen ystävyyteen perustuvat suhteet ovat hallitsevia, saavutetaan paljon. Yhteiskunnallinen tilanne näyttää kuitenkin voivan muuttua  nopeastikin. Muutoksen takana on kuitenkin lähes aina pitkä jännitteinen kausi, jolloin  piilossa, alitajunnan syvyyksissä tai muuten torjuttuna olevat arvot ja asenteet sekä niiden pohjana oleva luonteenpiirteistö nousee sallituksi. Tunteet ja ilmaisut purkautuvat, asioiden ilmiasu muuttuu, on siirrytty toisenlaiseen hegemonisen kauteen.

Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen siirryttiin lyhyessä ajassa kokonaan toisenlaiseen poliittiseen ilmapiiriin. Ajan henki kiteytyy Yhdysvaltain presidentin tavassa lähestyä kanssaihmisiään, poliittisia ilmiöitä ja myös kansainvälisiä suhteita. Produktiivisten arvojen ja asenteiden sijaan on siirrytty presidentin persoonan myötä kauteen, jota leimavat lähes kaikki epäproduktiivisen asennoitumisen ja politiikan muodot. 

Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona on saanut väistyä taustalle. Patologisesti toimivalle ihmiselle tai yhteisölle yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa ei ole olemassa. Erityisesti tämä pätee autoritaarisuuteen, joka näyttää nyt olevan niin ilmeistä politiikan tekemisen tavassa. Alistavasti suhtautuvalle autoritaariselle johtajalle suhde kanssaihmiseen on suurin piirtein sama kuin orjanomistajan suhde orjaan: ero näiden kesken on koko ajan kasvavaa eikä vähenevää. Erityisesti Euroopan Unioni näyttää nyt saavan siipeensä eivätkä mitkään myönnytyksen hetkauta aloitettua politiikkaa. Yhdysvatojen johtajan ja hänen takanaan olevan republikaanisen puolueen politiikassa näkyy myös autoritaarisuuden toinen, alistuva puoli. Presidentti näkyy hyväksyvän mitkä tahansa Venäjän johtajan toimet olivatpa ne kuinka ristiriitaisia hyvänsä hänen tavoitteidensa kannalta. Samalla tavalla näyttää Republikaaninen puolue mukisematta hyväksyvän kaikki preidenttinsä toimet. Hallituksen jäseniltä odotetaan automaattista samanmielisyyttä. Kuuluisa Frankfurtin koulun sosiaalipsykologi Erich Fromm nimittää tätä asennoitumistapaa kilpapyöräilijäsyndroomaksi: alempana olevia poljetaan, ylempänä oleviin suhtaudutaan pää kumarassa, kypärä päässä ja kaikki iskut kestäen. Tapahtumien kulku näyttää nyt meille selvästi autoritaarisuuden niin yleisen puolen, kaikkeen vaikenmalla alistumisen. 

Yhdysvaltojen toimintatapaan kuuluu erityisen voimakkaana hamuava, omistava elämäntapa, jota usein ylistetään yhtenä keskeisenä kansakunnan myönteisenä piirteenä. Eteneminen juoksupojasta johtajaksi, vähäisen omaisuuden kasvattaminen miljooniksi ja miljardeiksi  - se on hyvin keskeistä amerikkalaisessa unelmassa. Tämä  asennoitumistapa ja amerikkalaisen yhteiskuntaluon een piirre näkyy myös nykyistä eliittiä kannustavassa "Make America Great Again (MAGA)" tunnuksessa. Sillekään ei ole tasa-arvoa tai yhdenvertaisuutta olemassa. Omaisuuden kahmimisessa onnistuneet pääsevät hallituksen valtapiiriin samalla kun epäonnistuneet joutuvat viettämään yönsä ja koko elämänsä ulkona vailla minkäänlaista turvaa. Omaisuuksien kasautuminen on jatkunut  ranskalaisen Thomas Pikettyn analyysin mukaan jo yli kaksisataa vuotta. Tuloksena on globaali taloudellinen polarisaatio. Jo vuonna 2014 Oxfamin raportin mukaan 84 rikkainta ihmistä maailmassa omisti yhtä paljon kuin puolet koko ihmiskunnasta. Tässä yhteydessä voi kaiketi sanoa, että omistamisen ja tulojen näin valtava polarisoituminen muodostaa uhkan koko ihmiskunnalle; maapallo ja sen ilmasto eikä myöskään luonnonvarat kestä tällaista epätasapainoa. Kysymys on ihmisen ja kansankuntien luonteenpiirteistöön liittyvästä irrationaalista, eiproduktiivisesta piirteestä. On jokseenkin käsittämätöntä että myös läntisessä arvoyhteisössä tällainen asenneilmasto pääsee vallitsevaksi.

Kuvaavaa on että Yhdysvaltain hallitus pyrkii virallisesti saamaan omistukseensa sekä Grönlannin että Kanadan. Kanadan presidenttiä Yhdysvalloissa kutsutaan pilkallisesti osavaltion tapaan kuvernööriksi eikä presidentiksi. Tanska ja Eurooppa ovat ymmällään läntisen arvoyhteisön tällaisesta, irratioaalina pidetystä käänteestä. Ukrainalta halutaan viimeisimmän tiedon mukaan kaikki arvokkaat maametallit korvauksena sille edellisen, demokraattien hallituksen ja kongressin myöntämästä aseellisesta tuesta. Omistusoikeus ei ole enää pyhää eikä perustuslaillista - läntinen arvoyhteisö haluaa kaiken.

Yhdysvallat näyttää haluavan päästä nyt asetettuihin tavoitteisiin keinoja kaihtamatta, myös voimaa ja väkivaltaa käyttäen. Väkivaltainen tunkeutuminen neljän vuoden takaisten presidentinvaalien tuloksen jälkeen kiinnitti huomiota jo nykyisen presidentin  edellisen kauden loppuvaiheissa. Virallisia papereita omaamattoman ulkomaiseen työvoimaan kohdistetaan täysin säälimättömiä toimenpiteitä, siitä huolimatta että se on vuosikausia tehnyt amerikkalaiselle hyvinvoinnille välttämätöntä perustuotantoon liittyvää työtä vailla kansalaisoikeuksia, sosiaaliturvaa, eläkettä tai oikeusturvaa. Tähän väkivaltaan yhtenä sen äärimuotona kuuluu myös sadistinen halu nöyryyttää ja kurittaa, mikä näyttää  melko usein kuuluvan osana ehdotonta valtaa käyttävien johtajien intohimoarsenaaliin. Ukrainan presidentti Zelensky joutui alkuvuodesta 2025  tällaisen käsittelyn kohteeksi Valkoisen talon ovaalitoimistossa sekä presidentin että varapresidentin toimesta. Euroopan Unionin Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen ei saa kutsua valkoiseen taloon. Päinvastoin, Euuroopan Unionia pidetään säälittävänä ja heikkona yhteisönä, jolla ei ole pääsyä neuvottelemaan Ukrainan kohtalosta. Lyhyesti, väkivallasta ja sadismista on tullut osa virallista politiikkaa. Voidaan pitää todennäköisenä että tulemme saamaan uusia kokemuksia ja esimerkkejä tästä eiproduktiivisesta, patologisesta toimintatavasta myös jatkossa.

Amerikan tekeminen uudelleen suureksi näyttää vaativan koko muun maailman tekemistä toimimattomaksi. Väitetään että Yhdysvaltojen politiikan käänteen takana oikeastaan onkin Kiinan valtava voimistuminen, toimiihan se kokonaisiin tuotantoketjuihin perustuvan osaamisen ja hallinan avulla koko maailman tavarantoimittajana. Jälkiteollinen ja rahapolitiikkaa hallitseva USA on joutunut huomaamaan olevansa yhä riippuvaisempi Kiinasta, uudesta nousevasta maailmanvallasta. Noudatetun polititiikan tarkoituksena on sanktioin ja tullein ollut pysäyttää Kiinan nousu ja samalla kertaa myös kaikkien globaaliin itään ja etelään kuuluvien  BRICS-maiden vapautuminen yhdysvaltain johdonmukaisesti ajamasta ylivallasta. näillä näyttää olevan nyt sekä halua että voimia irtautua  Yhdysvaltain ohjauksesta.

Pysäyttyminen, toimimattomaksi tekeminen liittyy myös tärkeään epäproduktiiviseen, luonteenpiirteisiin saakka ulottuvaan toimintatapaan, jota Frankfurtin koulun sosiaalipsylologian johtava analyytikko Erich Fromm kutsui nekrofiiliksi asennoitumistavaksi. Erona Sigmund Freudiin, tämän käsitteen esiinnostajan analyysiin Fromm pitää sen keskeisenä motiivina yhteiskunnallista eikä seksuaalista, libidopohjaista lähestymistapaa. Elottoman rakastaminen näkyy täydellisenä välinpitämättömyytenä ihmiskohtaloista ja - kuten historiasta tiedetään - myös pyrkimyksenä "lopullisen ratkaisun" kehittämiseen. 1930-luvulla sen kohteeksi joutuivat juutalaiset. Nyt kohteena näkyy olevan juutalaisten   hallitseman Israelin pyrkimys löytää lopullinen ratkaisu Gazan alueella, läntisen arvoyhteisön USA:n tuella.

Elottoman rakastaminen, eikö siinä haeta vastausta jostakin  sellaisesta, milla ei ole yhteyttä arkipäiväämme, saatat kysyä? Tosiasia kuitenkin on, että työelämässä ja sosiaalisissa suhteissa yhteiskuntamotiiviin perustuvalla nekrofilialla on merkittävä ja avoin  rooli myös suomalaisessa arjessa, työelämässä, hallitus- ja naapurustopolitiikassa. Yhteistä hyvinvointia ajataan säälimättä, kuuntelematta,  tunteista ja kohtaloista piittaamatta alas, toimimattomaksi, olemattomaksi ja elottomaksi.

Tässä olen lyhyesti käynyt läpi Frankfurtin koulun sosiaalipsykologiaa ja sen patologista, epäproduktyiivista puolta, joka niin vahvasti sävyttää aikaamme. Olen tarkastellut erityisesti Yhdysvaltain nykypolitiikkaa. Samoja trendejä löytyy kaikkialta maailmasta. Euroopasta, Venäjältä, Suomesta - sellaiselle joka on kouluttanut mieltään ja sydäntään  havaitsemaan yhteiskunnallisia liikkeitä ja niiden taustalla olevia luonteenpiirteitä ja yhteiskuntaluonteita. 

Karl Marxin dialektisen metodin mukaan yhetiskunnat kehittyvät vastakohtien kautta kohden uusia muotoja. Nyt näyttää keskinäisen luottamuksen, yhteistyön ja yhteisen ponnistuksen sijasta olevan menossa vaihe, jossa sukelletaan kohden pohjamutia, aseellista varustautumista sokeana sille patologialle, joka ylläkuvatulla tavalla tähän menoon liittyy. Dialektiikan olemuksen kuuluu heiluriliike kohden vastakkaista, produktiivista, elämää ylläpitävää biofiilista toiminta- ja yhteiskunta-ajattelua. Tapahtuuko käänne minun  elinaikanani? Se on kyseenlaista, mutta se tulee, varmuudella ja välttämättömyydellä. Kysymys on ihmisen luovuttamattomista oikeuksista, joiden puolesta ja merkeissä aina kansannousut tapahtuvat. Niin  tulee olemaan jatkossakin.

Historian akkuna

"Kommunismista" ja "kommunistista" näyttää tulleen haukkumasanoja, joita varsinkin itsensä moraalisesti ja materiaalisesti ylivoimaiseksi mieltävässä lännessä käytetään tuon tuostakin. Sosialidemokratia joutui sisällissodan jälkeen ottamaan välimatkaa Vladimir Iljits Leninin johdolla venäläiseen sosialidemokratiaan syntyneeseen bolshevistiseen enemmistösuuntaukseen, joka ryhtyi kutsumaan itseään Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton Kommunistiseksi Puolueeksi. Ero sosialidemokratiaan ei liittynyt itse kommunismi- tai sosialismikäsitteen alkuperäiseen sisältöön, vaan siihen tapaan millä Leninin johtama bolshevistinen ryhmittymä alkoi toteuttaa haavettaan. Rautaiseen yksinvaltaan perustuva 'puolue', sen ehdoton yksinvalta ja tätä tukemaan syntyneet sotilaalliset, hallinnolliset ja järjestyksenpitoon tarkoitetut rakenteet olivat tunnusomaisia juuri neuvostotyyppisele yritykselle rakentaa sosialismia. Kiinan kommunistisen puolueen ylivalta perustuu tähän Leniniltä perittyyn ajattelutapaan, tosin kiinalaiseen kulttuuriin sovellettuna.

Sosialidemokratia tulkitsi alunperinkin yhteiskunnallista rakennustyötä tyystin toisella tavalla. Senkin juuret ovat työväenliikkeen "marxilaisessa", humanistisessa arvoperinnössä. Kysymys on koko ilmiöiden maailman, fenomenologian tulkitsemista uudella tavalla, ei ylhäältä päin johdettuna hierarkiana ja autoritaarisena, yksinvaltaisena rakenteena, joka on Hegelin filosofian rakenteen ydintä. Juuri tämä kirkon, hallintokoneiston ja armeijan ylivaltaan perustuvan tietopyramidin Marx halusi kääntää päälaelleen. Keskeiseksi ilmiöksi nostettiin aikaisemmin pyramidin laajaa jalustaa edustaneet kansalaiset ja tietopyramidi tuli näin käännettyä päälaelleen. "Ei muuta johtajaa, ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias" muodostui siksi tietoisuutta ohjaavaksi voimaksi, josta kehittyi kansanvaltana ja dcmokratiana tunnettu yhteiskunnallinen ilmiö. Sellaisten käsitteiden kuin ihmisten yhdenvertaisuuden, solidaarisuuden ja hyvä toveruuden tuli symboloida tätä uutta asennemaailmaa. Sosialidemokratialle, työväenliikkeen arvopohjalta kasvaneelle poliittiselle ja yhteiskunnalliselle liikkeelle tällä oli keskeinen merkitys. 

Leninin Venäjän tarpeisiin muokkaama kommunistinen liike edusti siis sanan sosiaalipsykologisessa mielessä autoritaarista, yksinvaltaista lähestymistapaa edustamaa luonteenpiirteistöä ja edellytti myös sellaisen juurtumista rakenteiden muutoksen myötä myös koko yhteiskuntaluonteeseen. Kuten Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipsykologi ja yhteiskuntaluonteen teorian kehittäjä Erich Fromm toteaa, autoritaariselle ihmiselle ei ole tasa-arvoa olemassa; kaikki muut ovat joko hänen yläpuolellaan ja hän alistunut ja voimaton - tai sitten hänen alapuolellaan ja hän itse ylivoimainen, usein narsistinen ja vastarintaa sietämätön hallitsija. Yksipuoluejärjestelmä ja sen tueksi rakennetut väkivaltakoneistot edustavat juuri autoritaarista yhteiskunnallista ajattelutapaa. Auktoriteetilla, olipa se sitten johtavan puolueen käytössä oleva valtiokoneisto tai vaihtoehtoisesti markkina jolle on annettu määräävä asema oletetun hyvinvoinnin tuottajana, ei saa olla kilpailijaa. Jos sellainen kuvaan ilmestyy, se on eliminoitava ja mielellään kokonaan tuhottava.

Tästä sosiaalipyskologisesti kahden vastakkaisen rintaman asetelmasta seuraa luonnostaan kysymys, kumpi vaihtoehto on toimivampi tai ovatko molemmat lähestymistavat hyväksyttävissä? Voidaanko vallankumouksella saavuttaa jotakin sellaista mihin kansanvalta ei koskaan ulotu? Neuvostojärjestelmän epäonnistuminen puhuu yksinvaltaista järjestelmää vastaan - Kiina näyttää sen sijaan onnistuneen luomaan hegemonian, jossa myös markkina hyväksyy kommunistisen puolueen ehdottoman ylivallan ja suostuu toimimaan järjestelmän asettamilla ehdoilla. Mikä on sosialidemokratian ja kansanvaltaan ehdottomana ja keskeisenä periaatteenaan pitävän liikkeen vaihtoehto yhteiskunnan uudistamisessa ja demokraattisen, perustuslaillisen arvopohjan oloissa?

Näyttää siltä, että yhteiskunnallisiin oloihin syntyy aika-ajoin tilanteita, joissa kovastakin poliittisesta vastarinnasta huolimatta ilmaantuu mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen uudistustyöhön. Aika-ajoin ja ikäänkuin sattumalta  avautuu 'historian akkuna' uudistuksille ja liike pääsee toteuttamaan yhteiskunnallisia tavoitteitaan. Kun ajattelemme oman maamme historiaa, tällaisia muutostilanteita on avautunut jo 1800-luvulla Venäjän Suomelle antaman autonomian oloissa. Syntyi suomalaisuusaate, oman kielen ja kulttuurin nousu, oma rahayksikkö, rautatiet, kansakoululaitos, osuustoimintaliike ja vihdoin työväenliike vaatimuksineen yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta, kokoontumis- ja järjestäytymisvapaudesta. Väliin tuli sortokausiakin, mutta torpparit vapautuivat, maa itsenäistyi ja sen mukana syntyi valtalaki jonka arvopohja vastaa hyvin pitkälle nykyistä eduskuntalaitostamme.  Historiallinen akkuna avautui myös 1930-luvun lopulla maalaisliiton ja sosialidemokratian punamultayhteistyönä, vaikka samaan aikaan vahva isänmaallinen kansanliike ja Suur-Suomi-ajattelu hallitsi oikeistovoimien elämäntyyliä ja ajattelutapaa. Sodanjälkeiseen rakennustyöhön kuului teollistuminen ja parlamentaarisen poliittisen käytännön vakiintuminen. Myös Suomen kommunistinen liike tuli mukaan Rafael Paasion hallituksen myötä parlamentaariseen toimintaan, mikä merkitsi kommunistisen liikkeen ehdottomasta poliittisesta vallantavoittelusta luopumista. Autoritaariset luonteenpiirteet ja liikkeessä elätelty yksinvaltainen, "taistolainen" yhteiskuntaluonne saivat väistyä. Ihmisten eriarvoisuutta ja oman verenperinnön erinomaisuutta edustava poliittinen liikehdintä siirtyi populististen ja kansallista omaleimaisuutta suojelevien ja  korostavien liikkeiden työvälineeksi.

Voidaan myös sanoa että 1960-luvun lopun 1970-luvun alun aikainen yhteiskunnallinen ilmapiiri merkitsi 'historiallisen akkunan' avautumista; suuria yhteiskunnallisia, koko kansaa koskevia uudistuksia saatiin liikkeelle: peruskoulu, työeläkejärjestelmämme, lasten päivähoitolaki (yhtenä ensimmäisistä) ja laaja työelämän uudistamisprosessi työehto- ja suositussopimuksineen leimasivat tuota edistyksellistä mutta lyhyttä jaksoa. Samaan aikaan alkoi päätään nostaa Chigagon poikien ja Milton Friedmannin monetarististen oppien esiinmarssi ja pahanenteinen voittokulku. Sen yhtenä ilmenemismuotona on nyt elinkeinoelämä irtautumassa sopimustoiminnasta tavoitellen Thomas Pikettyn mukaan "monarkistista" talousjärjestelmää, jossa yritykset ja markkina yksin määräävät  työelämän ja kansalaisten toimeentulon ehdoista. 

Surullista todeta että liittymisemme Euroopan Unioniin ei ole tuonut mukanaan demokratiaan ja kansanvaltaan suuria rakenneuudistuksia vaikka sellaisiin rakenteen ylätasolla aina viitataan. Vähänkään syvempi raapaisu eurooppalaisen todellisuuden pinnan alle osoittaa, että leninistisen yksinvallan sijasta  on "mahdollisimman kilpailukykyiselle sosiaaliselle markkinataloudelle" (Lissabonin sopimus, 2. artikla, kohta 3) annettu ehdottoman auktoriteetin asema oletetun hyvinvoinnin saavuttamisessa. Toisen maailmansodan jälkeinen 'herkkä hetki' jolloin vannottiin rauhan ja demokratian nimiin, ei saavuttanutkaan sellaista hegemonista asemaa johon Euroopan Unionin perustuksia luotaessa vahvasti uskottiin.

Kun nyt katselemme tämän päivän yhteiskunnallista tilannetta ja Sanna Marinin johtaman hallituksen jopa yllättävän hyvää yksituumaisuutta suurten yhteiskunnallisten uudistusten liikkeellelaittamisesa, voisi sanoa että historian akkuna on taas kerran avautunut. Erikoisen sivumaun tähän tilanteeseen luo se, että vielä pari vuotta sitten vannottiin tiukasta kilpailukykyisen markkinan ensisijaisuuteen ja työelämän mukauttamiseen niin että yritykset voisivat paitsi sanella työelämän ehdot, myös saada vientiteollisuudessa voittoja hintakilpailussa muiden Euroopan Unionin jäsenmaiden ja muiden vientiämme tarvitsevien maiden kustannuksella. Sosialidemokratian niukka voitto vuoden 2019 vaaleissa mahdollisti SDP:n puheenjohtaja  Antti Rinteen neuvotteleman hallitusohjelman ja laajapohjaisen keskusta-vasemmistohallituksen muodostamisen. Sivumaun kitkeryyttä lisää vielä se, että edellisen Sipilän hallituksen keskeisenä vetäjänä toiminut Keskustapuolue hyväksyi Antti Rinteen neuvotteleman edistyksellisen, 'perustuslaillisen'  hallitusohjelman, mutta kyseenalaisti hänen persoonansa pääministerinä ja hallituksen vetäjänä. Asioista voitiin olla yhtä mieltä, mutta parlamentaarinen yhdenvertaisuuden henki ei ulottunut pääministeriin saakka.

Vielä muutama vuosi sitten tuntui siltä että olemme tuomittuja uusliberalistisen, valtavirtaisen talousajattelun asettamiin raameihin ainoana yhteiskunnallisena lähestymistapana. Ihmeelliseltä tuntuu tätä taustaa vasten se, että mikää tänään näyttää mahdottomalta voikin homenna olla jo täyttä todellisuutta. Bertold Brechtin sanoin "Ei milloinkaan saattaa olla totta jo tänään".

Lähes kaikki merkit viittaavat siihen että Sanna Marinin hallitus saa todellakin aikaan suuria yhteiskunnallisia, kansalaisten yhdenvertaisuutta ja yhteistä hyvinvointia vahvistavia uudistuksia. Tällaista hetkeä ei ole ollut sitten 1970-luvun, koska hallitusyhteistyö poliittista arvo-oikeistoa johtavan Kokoomuksen kanssa on aina muodostunut puolustustaisteluksi, jossa on onnistuttu ainakin jossakin määrin suojaamaan kansanvaltaisen hyvinvontivaltion perustaa, mutta jossa koko kansa koskevien yhteiskunnallisten uudistusten aikaansaaminen on jäänyt pahasti puolitiehen. 

Tietenkin on niin, että yhteiskunnallisissa uudistusprosesseissa haavoitetaan poliittisia kilpailijoita ja arpia saadaan itsekin. Eteneminen ei juuri koskaan ole suoraviivaista, koska taustalla toimivat yksilöiden luonteenpiirteisiin ja koko kansakunnan yhteiskuntaluonteeseen juurtuneet kaavautuneet asenteet. Nyt näyttää kuitenkin siltä että produktiiviset, elämää ylläpitävät voimat ovat taas kerran löytäneet toisensa, keskinäinen suvaitsevaisuus antaa hallituspuolueille mahdollisuuksia profiloitua myös suhteessa omaan kannattajakuntaansa. Historian akkunaa hallitsee tällä kertaa perustuslakimme sisältämä sanoma kansalaisten yhdenvertaisuudesta ja sen hegemoniasta. Poliittisten ideologioiden sisällä vaikuttaa kaiken läpileikkaava produktiivisten ja eiproduktiivisten voimien analyysin ulkopuolella toimiva voima.

Kuten historia opettaa, tällainen vaihe ei välttämättä kestä pitkään. Siksi nyt on taottava, kun rauta on kuumana. Hyppäys uudelle hyvinvoinnin tasolle on mahdollinen. Tämän kirjoituksen aiheena ei ole kuitenkaan aavistella, mistä päin yhteisen hyvinvoinnin vaarantajat ovat jatkossa hyökkäämässä.

20.10. 2020

Anu Kantola kirjoitti Helsingin Sanomissa 20.10. 2020:

"Saatamme elää tämän aikakauden viimeisiä päiviä: historia voi tehdä kahden viikon päästä käännöksen

FILOSOFIASSA on kummitellut ajatus ratkaisevasta hetkestä. Søren Kierke­gaardin ja Friedrich Nietzschen mukaan aina silloin tällöin koittaa hetki, joka muuttaa historian suunnan: päivä, jossa menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat, ja otamme askeleen uuteen.

Elämmekö parhaillaan tämän aikakauden viimeisiä viikkoja? Tekeekö historia suuren käännöksen kahden viikon päästä tiistaina?"

23.10. 2020

"Suomi punnersi maailman onnellisimmaksi maaksi omin voimin ja pikkuhiljaa. Mutta onko pohjoismaisesta konsensusajattelusta vientituotteeksi? Professori Danny Dorling ja Annika Koljonen kirjoittivat kirjan suomalaisesta ihanneyhteiskunnasta eli Fintopiasta.

"MITÄ brittipoliitikkojen sitten pitäisi oppia Suomesta?

”Ensiksikin sen, että hyvinvointivaltion rakentaminen kestää hyvin kauan.”

Katse pitää siirtää yhdestä vaalikaudesta parin kolmen sukupolven päähän. Suomi rakensi nykyistä hyvinvointiaan pala palalta vuosikymmenien ajan.

Siinä missä Britannia sai kehittää koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmiään imperiuminsa tuoman pääoman turvin, köyhä Suomi lähti nollasta.

Muihin Pohjoismaihinkin verrattuna Suomen lähtökohdat olivat huonot. Ruotsilla oli vanhaa rahaa, Tanskalla yhteydet Manner-Eurooppaan ja Norjalla öljynsä."

https://www.hs.fi/paivanlehti/23102020/art-2000006696214.html

Character matters - luonteella on väliä

Yhteiskunnan taloudellinen perusta heijastuu kaikkiin muihinkin rakenteisiin - jopa haistamisen ja maistamiseen, kuten Karl Marx - työväenliikkeen arvoperinteen keskeinen avaaja käsikirjoituksisaan toteaa:

"([Marxin taloudelliset ja filosofiset käsikirjoitukset, luvusta "Yksityisomistuksen olemus kansantaloustieteen heijastamana"])

"4. Samoin kuin yksityisomistus on vain aistimellinen ilmaus sille, että ihminen tulee esineelliseksi itselleen ja samalla päinvastoin tulee itselleen vieraaksi ja epäinhimilliseksi esineeksi, sille, että hänen elämänilmauksensa (Lebensäusserung) on hänen elämänsä luovuttamista (Lebensentäusserung), ja hänen toteutumisensa on hänen toteutumisensa menetystä, vierasta todellisuutta, siten ei yksityisomistuksen positiivista kumoamista, toisin sanoen inhimillisen olemuksen ja elämän, esineellisen ihmisen, ihmistä varten ja hänen kauttaan tapahtuneiden inhimillisten saavutusten aistimellista omaksumista pidä käsittää ainoastaan välittömän, yksipuolisen nautinnan merkityksessä, ei ainoastaan omistamisen merkityksessä. Ihminen omaksuu kaikinpuolisen olemuksensa kaikinpuolisella tavalla, siis kokonaisena ihmisenä. Kaikki hänen inhimilliset suhteensa maailmaan, näkeminen, kuuleminen, haistaminen, maistaminen, tunteminen, ajatteleminen, havainnoiminen, tajuaminen, haluaminen, toimiminen, rakastaminen, lyhyesti sanottuna kaikki hänen yksilöllisyytensä orgaanit samoin kuin ne orgaanit, jotka ovat muodoltaan välittömästi yhteiskunnallisia, [VII] ovat esineellisessä suhteessaan tai suhteessaan esineeseen tämän esineen omaksumista. Inhimillisen todellisuuden omaksuminen, sen suhtautuminen esineeseen on inhimillisen todellisuuden[49] toimimista, inhimillistä toimintaa ja inhimillistä kärsimistä. Sillä kärsiminen on — inhimillisesti ymmärrettynä — ihmisen itsekäyttöä, itsensä nautintaa."

Tuotantotapa, se millä tavalla elämiseen tarvittavat hyödykkeet tuotetaan, vaikuttaa siis kaikkeen toimintaamme. Markkinatalous tuottaa markkinoiden ehdoilla toimivan ihmisen. Ihminen, joka ei toimi samalla tavalla vaistonvaraisesti kuin eläimet, on vaistopohjastaan irronnut ja kokemuksellaan ja ajattelutavallaan valintoja tekevä olento. Ihmisen on löydettävä sellainen elämäntapa, joka turvaa hänen hengissäpysymisensä ja menestymisensä monimutkaisessa ja ristiriitaisessa maailmassa.

Kysymys kuuluukin nyt: mikä on se välittävä tekijä, joka saa ihmisen toimimaan tietyllä, juuri hänelle ominaisella tavalla valintatilanteessa? Jos tunnustamme Karl Marxin havainnon yhteiskunnan taloudellisen perustan ratkaisevasta merkityksestä toimintatapaamme ja jopa tunteisiimme, meidän on kyettävä antamaan vastaus tähän ihmisenä olemisen ristiriitaan.

Erich Frommilla, Frankfurtin koulukunnan tunnetuimmalla sosiaalipsykologilla, on hänen elämänpituisen tutkimustyönsä perustalta tähän tieteellisellä tutkimustyöllä perusteltu vastaus: ihmisen luonteenpiirteet ovat hänen yksilöllinen vastauksensa olemassaolon ristiriitaan ja yritykseen parhaalla mahdollisella tavalla selviytyä eteen tulevien haasteiden ratkaisemisessa. Ihmisen luonne on lisäksi hyvin stabiili, pysyvä ja vaikeasti muutettava lähestymistapa: vain äärimmäisessä hädässä tai poikkeustilanteessa ihminen on valmis tarttumaan valinnaiseen vaihtoehtoon kuin 'hukkuva oljenkorteen'. Vaikka jokainen ihminen on persoonallisuus ja hänen valintansa ovat vain hänen persoonallisuutensa ilmentymiä, vaihtoehtoja vastata elämän asettamiin haasteisiin ei ole loputtomiin. Pikemminkin päävaihtoehtoja on vain muutamia, mistä seuraa että yhteisön tai kansan luonteenpiirteillä on taipumus kehittää  yhteisiä samansuuntaisia ratkaisuja. Fromm käyttää tästä nimitystä 'yhteiskuntaluonne'.


Ihminen voi siis suuntautua maailmaan Frommin mukaan joko elämää ylläpitävästi, 'biofiilisesti' tai sitten omaa ja muiden elämää tukahduttavasti ja sen toteutumista tavalla tai toisella estäen. Fromm käyttää näistä kahdesta suuntautumisen päähaarasta nimitystä produktiivinen ja epäproduktiivinen, jotka hänen sosiaalipsykologisessa kielenkäytössään lähtevät yksilön tavasta toimia ja heijastelevat hänen vastaustaan annettuihin yhteiskunnallisiin oloihin.

Asennemaailma kertoo siis myös siitä kuinka onnistuneita tehdyt poliittiset rakenneratkaisut ovat tasapainoisen, demokraattisen ja produktiivisen asenneilmaston kannalta.

Epäproduktiivisiksi Fromm luokitteli tuossa tutkimuksessaan autoritaariset, hamuamiseen, omistamiseen, väkivaltaan ja tuhosuuntaisuuteen viittaavat luonteenpiirteet. Produktiiviset elämää ylläpitävät rakenteet tukevat ihmistä myönteisten valintojen tekemisessä; tällaisia ovat usko ihmisten yhtäläisiin oikeuksiin ja yhdenvertaisuuteen, taloudelliseen, sosiaaliseen ja sivistykselliseen kansanvaltaan, luovuuteen ja omaehtoisuuteen. Fromm lisää tähän kokonaisuuteen vielä yhden merkittävän lisätekijän: vain harva ihminen on täysin vieraantunut ja epäproduktiivinen - tai samoin täysin produktiiviseen, kaikkia voimavarojaan elämää ylläpitävästi käyttävään elämäntapaan kykenee tuskin kukaan. Ratkaisevaa on mitkä voimat ihmisen luonteenpiirteistössä muodostuvat hallitseviksi.


Entä demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona - tämä melkeinpä kliseeksi muodostunut otsikko SDP:n periaateohjelmasta vuodelta 1952, siis lähes 70. vuoden takaa? Sanonta "Hyvät Toverit" viittaa parhaillaan juuri yhteiseksi koettuun arvomaailman ymmärtämiseen. Kyllä luovuutta ja produktiivista elämäntapaa arvostetaan paljonkin - ajatellaan vain peruskoulun toimintatapaa tai hyvinvointivaltion perustuslainmukaista huolenpitoa kansalaisesta viimekätisenä turvan antajana. Suomea ihmetelläänkin maailmalla juuri näiden lähes ihanteellisten arvojen luonnollisesta läsnäolosta yhteiskuntakuvassamme. Olemme tässä suhteessa siis jo saavuttaneet jotakin sellaista, jota ei vielä muutama vuosikymmen sitten osattu juuri kuvitellakaan.

Toisen puolen tässä mitalissa muodostaa eiproduktiivisten asenteiden, arvostusten ja luonteenpiirteiden ryhmä. Niiden yhteinen piirre on se, että vaikka ne koetaankin työyhteisössä, tuttavapiirissä tai julkisessa keskustelussa kielteisiksi, ne silti kuuluvat normaaliin elämäntapaan, eivät ole rangaistavia ja niiden kanssa joudutaan elämään. Vihapuhe sosiaalisessa mediassa, mobbaaminen ja kiusaaminen työyhteisössä, armeijassa tai oppilaitoksessa, väkivallan kohteeksi joutuminen tavalla tai toisella ovat tällaisia ilmiöitä. Autoritaariselle ihmiselle tasa-arvo on tuntematon käsite: pyrkimyksenä pikemminkin  on eriarvoisuuden lisääminen. Autoritaarisuudella on kahdet kasvot, se voi olla joko alistamista ja nöyryyttämistä, mutta myös nöyrtymistä ja ylempänä olevan ihailua ja kunnioitusta.

Kiihkeä pyrkiminen omistamiseen ja hamuamiseen - ja sen pitäminen onnistumisena on yksi aikamme keskeisiä ilmiöitä. Halu omistaa yhä enemmän, halu ja tarve kuluttaa ovat sen ilmenemismuoptoja. Koronakriisin yhteydessä olemme havainneet, miten koko elämämme rakentuu maksimaalisen kulutuksen ja sen haluamisen varaan. Ja kaupalliseen elämänasenteeseen kuuluva kylmäkiskoisuus, joka piilee muodollisen muodollisen hymyn ja kohteliaisuuden takana - tämä viittaa Erich Frommin esiinnostamaan 'elottoman rakastamisen' ulottuvuuteen. Miten katsekin voi tappaa, miten suu tukitaan, miten työnnetään naamasta ulos tilanteesta, miten ajatus 'tapetaan saivarina', miten ollaan kiinnostuneita onnettomuuksista, kuolonkolareista, miten potkitaan ja tapetaan - tätä nekrofiilisen luonteenpiirteistön kuvausta voisi jatkaa pidempäänkin, mutta esimerkit riittänevät kuvaamaan mistä on kysymys - tavallisessa, normaalissa elämässä.

Epäproduktiivisten asenteiden yleisyys ja 'normaalius' on se seikka, joka tekee tuhoaan myös muodolliseen demokratiaan nojaavissa yhteisöissä, yritystoiminnassa, yhdistyksissä, kansalaisjärjestöissä, työelämässä - ja myös perhepiirissä. Nämä muodostavat valtavan haasteen, koska suuri osa passiivisuudesta, turhautumisesta ja epäonnistumisista johtuu juuri vahingollisiksi koetuista asenteista. Sosiaaliset suhteet ja niiden kaavautuminen epäproduktiiviseen suuntaan on jokapäiväinen teema melkeinpä missä tahansa yhteisössä.

Juuri tämä haastaa meitä etsimään tavanomaista syvempää tulkintaa  demokratiasta elämänmuotona ja yhteistoiminnan välineenä. Produktiivinen, yhteisiä tavoitteita ylläpitävä suuntautuminen luo parhaa pohjan myös erilaisten tavoitteiden vertailulle ja niistä käytävälle mielipiteenvaihdolle. "Jokaiselta kykyjensä mukaan" tarkoittaa aivan erityistä hyvän toveruuden ilmapiiriä, jossa kaveria ei erimielisyyden vuoksi heti jätetä. Kysymys on kasvun mahdollistamisesta, ihmisen jatkuvan uudelleensyntymisen ymmärtämisestä ja yhteisön ratkaisumallien rakentamista tälle työn ja toiminnan vapauden periaatteelle - muistaen kuitenkin että kaikki asenteet ja toimintatavat eivät ole sallittuja. Kunnioita kanssaihmistä - ja edellytä sitä myös omassa elämänpiirissäsi.

Produktiivinen elämänasenne, demokratia elämäntapana on tärkeää siksi että se edustaa kaiken yhteiskunnallisen taistelun keskellä lopputavoitetta, tapaamme toimia kansanvaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Meillä on olemassa paljon perittyä ja hyvää - ja meillä on myös sellaista joka on tietoisesti suljettava pois omasta käyttäytymisestä. Kaiken lisäksi sitä on harjoitettava - ja harjoiteltava - joka päivä. Vain sillä tavalla se voi kasvaa omaksi hallitsevaksi luonteenpiirteksi ja - kansasta puhuttaessa koko yhteiskuntaluonteen olennaiseksi osaksi.