Sotaväenotot Rautalammilla 1600-luvulla

 Sotaväenotot 

- Muisitiin jatkotoimia varten...

Niin Kymin neljänneskunnan asekuntoiset miehet järjestettiin kymmenmiehisiin ruotuihin, joilla kullakin oli päällikkönään joku vanhempi talollinen, ruotumestari. Jokaiseen ruotuun kuului talollisia, näiden poikia, vävyjä, veljiä, itsellisiä ja renkejä sekä irtainta väkeä.

Valtakunnan talouden kannalta oli tärkeää, ettei isäntää, joka vastasi talon pidosta, otettu sotaväkeen kuin äärimmäisessä hädässä. Ennen isäntää otettiin poika, vävy, renki tai muu miehenpuoli, joka ei ollut talonpidon kannalta isännän kaltaisesti keskeisessä asemassa. Järjestelmää sovellettiin niin tarkasti, että pienen talon isäntä sai lähteä armeijan riviin ennen ison talon isäntää, mikäli muutoin ei tarvittavaa väkimäärää saatu kokoon. Erityisesti oli katsottava, ettei talo menettänyt ”ainoaa miehenapuaan”, vaikka tällaisiakaan tilanteita ei voitu välttää.

Ruodusta joutui joka kymmenes lähtemään sotatanterille. Aateliston lampuodit pääsivät vähemmällä: heistä otettiin vain joka kahdeskymmenes.

- 

Asekuntoisten miesten ruotuluettelot laadittiin seurakunnittain. Ennen pitäjän itsenäistymistä viitasaarelaiset merkittiin Rautalammin pitäjän Kymin neljänneskunnan luetteloihin. Viitasaaren 11 ruotua olivat miltei kaikki Kymin neljänneskunnassa, vain muutama ruotu oli yhteinen Saarijärven tai Rautalammin kanssa (Ruotsin sota-arkisto RSA  vol. 639-643 (Jy mf WA 765-766); Kallio 1972 s. 213).  Ensimmäinen säilynyt ruotuluettelo on vuodelta 1626.

(Vanhan Viitasaaren historia, Erkki Markkanen, sivut 192-193( ISBN 951-678-891-2)

Kirkolliset olot

Viitasaaren erotessa omaksi kirkkoherrakunnakseen oli Turun läänin maaherra Bror Andersson (Rålamb) 31.1. 1635 päivätyllä kirjeellään määrännyt Matti Bartholdin ”olemaan kirkkoherrana Viitasalon (Viitasaaren) kappelissa, joka on 12 peninkulmaa Rautalammin emäkirkosta…

Tämä kirkkoherrakunnan erohanke oli siis vireillä itse asiassa 1630-luvun alusta alkaen, mutta lopullisesti ero tapahtui vasta 1640-luvun alussa. Kirkkoherra Mats Bartholdi on asunut henkikirjan mukaan Keihärinkoskella vuodesta 1631 lähtien, mutta papinpalkan on kantanut edelleen Rautalammin kirkkoherra. Erämaapitäjistä ei harvan asutuksen vuoksi papillekaan ihmeellisiä palkkoja herunut, joten Rautalammin kirkkoherran valitus seurakunnan jakamisesta tuntuu ymmärrettävältä. Estääkseen hyvää vauhtia etenevän jakamisen ja tästä aiheutuvan palkkansa puoliintumisen emäseurakunnan kirkkoherra Pauli Matinpoika kirjoitti kenraalikuvernööri Pietari Brahelle vuonna 1642 mieltä liikuttavasta köyhyydestä kertovan kirjelmän ja pyysi ettei hänen palkkansa pienentyisi. Kun asiakirja on vanhimpia Viitasaaren vaiheisiin keskeisesti liittyviä lähteitä ja kun se kuvaa ajan virkamiesten suhtautumista korkeaan esivaltaan, se on syytä lainata pitäjähistoriaan. (Teksti on K. Jalkasen käännös; Jalkanen 1900, s. 194-195, tähän tieto on otettu Vanhan Viitasaaren historiasta, Erkki Markkanen, sivut 211- 214):

”Korkeasti jalosukuinen Herra, Herra Valtakunnan Drotsi, Armollinen Kreivi, Teidän Kreivilliselle Ylhäisyydellenne kuuluu aina minun alamainen, nöyrä ja halullinen palvelukseni:

Tarjoten alamaista palvelustani ja toivottain kaikkivaltiasta ja ajallista hyvää ja menestystä, en minä köyhä ja ijäkäs pappismies voi jättää Teidän Kr. Ylhäisyydellenne huomauttamatta minun kirkkoherrakuntani Rautalammin pitäjän heikkoa ja vähäistä tilaa, joka sijaitsee, kuten teidän Kr. Ylhäisyytenne itse parhaiten tietää äärimmäisenä Savon rajaa vasten, ja kuten minä T. Kr. Armollenne ennenkin olen anoen maininnut, on emäkirkkoa lähinnä vähäisimmät ja varattomimmat kylät ja talolliset, ja koko kymmenysten kolmanneksen määrä, kuten voutien tilit kyllä osottavat, ei yli seurakunnan tee enempää kuin 20 tynnyriä viljaa. Jos nyt pitäjä, sen mukaan kuin hänen korkea-arvoisuutensa Piispa siellä Turussa voimalla ajaa, johon ei vielä H. K. Maj. meidän kaikkein 

armollisin Kuningattaremme, eikä T. Kr. Ylhäisyytenne, eikä muut korkeasti jalosukuiset herrat vielä ole suostuneet, tulee jaettavaksi, niin silloin joutuu mainittu oikea emäkirkko aivan perinpohjin turmiolle. Ja minä köyhä mies (joka asun vaivalloisella paikalla) vanhalla iällä kivuloisen vaimoni ja monen köyhän lapseni kanssa tulen saatetuksi suurimpaan kurjuuteen emmekä saa mitään korvausta siitä, että me ilman pitäjän apua olemme pappilan melkein kokonaan rakentaneet ja voimassa pitäneet, vaan joudumme ajetuksi vieraihin huoneisiin ja aivan karkoitetuksi. Vaan minä köyhä mies saanen kumminkin uskoa ennen tästä tekemäini valitusten olevan muistossa, sekä vanhuuteni ja nöyrän pyyntöni muutoinkin armollisesti pääsevän sydämeenne, niin toivon sekä alamaisesti pyydän, että minua tällä vanhalla ijälläni ja jälellä olevalla lyhyellä elinajallani kaikkein armollisimmin avuksi ja lohdutukseksi säästettäisiin tästä jaosta, minkä korkein Jumala T. Kr. Ylhäisyydellenne runsaasti palkitseva, jonka armollisimpaan suojelukseen minä T. Kr. Ylhäisyytenne sekä korkeasti jalosukuisen puolisonne uskon. Rautalammin pappilassa 14 p. kesä

30-vuotisen sodan taisteluista

Voi olla että olen tehnyt turhaa työtä, kun olen tutkinut kolmikymmenvuotista sotaa ja siihen liittyviä tapahtumia. Oman sukututkimukseni kannalta taustalla on merkittävä kysymys: millä perusteella sukumme varhaisin tiedossa oleva "kanta-isä", Brusius Matinpoika sai 1640-luvulla - ja mahdollisesti vähän aikaisemminkin kruunun torpan Liesveden ja Ukonjärven väliseltä kannakselta nykyisen Hankasalmen ja Konneveden rajamailta,  siihen maailmanaikaan Rautalammin pitäjästä? Rautalammin Rossien sukututkimus on - sinänsä erittäin ansiokkaasti - seurannut kirkonkirjoihin, käräjäpöytäkirjoihin, nimihistoriaan ja ja maanomistussasiakirjoihin perustuvia dokumentteja. Näyttää mielestäni edelleenkin siltä, että 1600-luvun alkupuolella sukuhistoriassamme on vielä selvittämättömiä aukkokohtia.

Rautalammin Rossien sukututkimusta teki alkuvaiheessa tohtori Lieslahti ja hänen selvitystensa mukaan Rautalammin Kimingillä, nykyisellä Viitasaaren Suovanlahdella oli Silon talon alustalaisena Rossi-niminen perhe jo 1500-luvun lopulla. Tri Jalkasen 1900-luvun alussa tekemän Pohjois-Savon historiaa tohtorinväitöskirjatasoisen tutkimuksen mukaan Rautalammin pohjoisosista kootut ruodut otettiin mukaan hämäläisten joukkojen kanssa Turkuun ja sieltä edelleen kolmikymmenvuotiseen sotaan. Pitäjän eteläosien ruodut vietiin Viipuriin ja sieltä edelleen Baltiaan  taistelemaan isänmaan eli Ruotsin kruunun puolesta.

Oliko Brusius Rossi mukana kolmikymmenvuotisessa sodassa? Tämä kysymys on kiehtonut minua pitkään ja siksi olen halunnut koota aineistoa mm. Heikki Linnoven kirjasta "Hakkapeliittain mukana 30-vuotisessa sodassa" ja  Jussi T. Lappalaisen kirjan "Sadan vuoden sotatien" niistä tapahtumista, joissa pohjoissavolaiset joukot näyttelivät merkittävää osaa.

Hakkapeliittain mukana 30-vuotisessa sodassa
- Lainauksia Heikki Linnoven kirjasta vuodelta 1936 (K.F. Puromiehen kirjapaino)
Breitenfeldin taistelu v. 1630

“Ennen marssimääräystä kuningas ratsastaa ohi rintaman tarkastaen vielä kerran jokaisen joukko-osaston ja sen miehistön. Oikealla siivellä hänet ottaa vastaan Banér, jolla täällä lähinnä kuningasta itseään on ylin johto. Tuossa on Åke Tott saksalaisten joukkojen etunenässä ja hänen rinnallaan pelkkiä ruotsalaisia ja suomalaisia osastoja. Äärimmäisenä kunniapaikalla on Stålhandske suomalaisineen. Sitten Stenbock smoolantilaisineen, Soop länsigöötalaisineen ja Rotkirch itägöötalaisineen. Kaikki ratsuväkeä.(s. 14)
---
“Silloin saa keisarillinen armeija yhtäkkiä merkin rynnäkköön. Silmänräpäyksessä hyökkää Pappenheim vasempine siipineen eteenpäin. Hevosten kaviot kpisevat. Tomupilvi pöllähtää korkealle ilmaan. On kuin rajumyrsky hurjina pyörrepäivä raivoaisi. Tämä tuulispää toi rautapukuiset ratsumiehet ruotsalaisten oikean siiven ulottuville.
Tyynenä istuvat ruotsalaiset ja suomalaiset satuloissaan. Samassa paukahtavat sadat musketitTämä tervehdys pysäyttää rajun hyökkäyksen. Vihollisen hevoset pillastuvat.Niitä ei saada eteenpäin kannuksia iskemälläkään. Hirvittävä on mieshukka Pappenheimin ratsuväen riveissä. Miehet ja hevoset vyöryvät verissään. Ensi rynnäkkö on torjuttu.
Mutta pahaa ennustava tomupilvi nousee uudelleen. Se suuntautuu nyt toiselta taholta. Ruotsalsaisten oikea siipi on nyt pakoitettu tämän tähden muuttamaan asemaa. Tämä tapahtuu mitä täsmällisimmin, nopeasti ja ihmeteltävän hyvässä järjestyksessä.Kun hyökkääjät ovat iskemässä, kun miekat lentävät huotristaan, kun komennukset kajahtelevat, avataan muskettituli uudestaan. Kuningas ja Banér jakavat neuvojaan keskellä hurjinta kahakkaa. Stålhandske hyökkää rautapukuisten, tummien miesten kimppuun. “Hakkaa päälle” huudot pusertuvat hänen suomalaistensa hammasrivien välistä rajuina ja musertavina kuin hornan nauru. Niiden iskuja ei kestä mikään. Oli kuin heidän ryhdistään ja katseistaan olisi voinut lukea:

“Kuka meidän tiellämme kestää vois!
Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies -
Seis, voitto pois!”

Keisarillisten vasen sivusta perääntyy uudelleen. Mutta se hyökkää taas. Seitsemästi uudistuu  hyökkäys. Seitsemästi se torjutaan. Ja kun keisarillisten viimeinen hyökkäys on lyöty, pakenevat joukotn sekasortoisina voittajien tieltä. Pappenheim on haavoittunut, Schönburg, Grotta ja Holsteinin herttua ovat kaatuneet. Sankarikuioleman ovat Ruotsin joukkojen päällikjöistä saavuttaneet Aderkas ja Damitz.
Aiheeseen liittyvää: Festung Königstein
https://www.youtube.com/watch?v=aony_cjr0nw

Sadan vuoden sotatie
- Lainauksia Jussi T. Lappalaisen kirjasta Breitenfeldtin taistelusta

"Kustaa II Adolfin sotaretki etelään 1631-32
Tilly oli tällä välin valloittanut Saksille kuuluneen Leipzigin. Kustaa II Adolf päätti liittolaisineen käydä taisteluun ja lähti Ruotsin ja Saksin armeijain kanssa marssimaan Leipzigiä kohti. Hänellä oli noin 16300 jalkamiestä ja 7600 ratsumiestä; suomalaisia olivat vain edellämainitut kaksi ratsuväkieskadroonaa noin 700 miehen vahvuisina ja sekä kuninkaan armeijaan siirretty 380 miehiseksi huvennut Savon jalkaväki. Kansallisia joukkoja oli kaikkiaankin vain viidennes koko armeijasta. Saksin armeijassa oli noin 12100 jalkamiestä ja 5200 ratsumiestä. Kokjo käytettävissä ollut voima ylitti siis 40000 miestä, joita vastaan Tillyllä oli asettaa noin 31000 jalkamiestä ja 11000 ratsumiestä.

Breitenfeldin kylän lähellä armeijat bryhmittyivät taistelujärjestykseen 7.9. 1631. Nyt nähtäisiin, sulaisiko Pohjolan lumikuningas etelän auringossa, kuten keisarilliset olivat pilkallisesti ennustaneet. Tilly komensi itse armeijansa keskustaa, hänen vasenta ratsuväkisiipeään sotamarsalkka kreivi Gottfried Henrik von Pappenheim ja oikeaa kenraalimajuri Egon von Fürstenberg. Kustaa II Adolfin joukot olivat kahdessa taistelulinjassa, joiden takana oli vielä kaksi ratsuväkirykmenttiä. Kuningas itse oli keskustassa, vasenta siipeä komensi sotamarsalkaksi ylennetty Kustaa Kaarlenpoika Horn ja oikeaa kenraaliluutnantti Johan Banér. Kaikki suomalaisosastot olivat oikealla siivellä. Koko taistelulinja oli noin kolmen kilometrin levyinen. Päästäkseen silmiin paistavasta auringosta ja kuivan kesän irropittamsta pölystä Kustaa II Adolf yritti siirtää armeijaansa oikealle, mutta soinen maasto teki aikeen tyhjäksi.

Keskeneräinen ryhmitys houkutteli Pappenheimin kello 14 aikaan hyökkäämään kyrasseereillaan suoraan Banérin rintamaan. Kolmen turhan yrityksen jälkeen Pappenheim koetti iskeä sivustaan, mutta toinen taistelulinja torjui hänet muskettimiesten tulella ja ratsumiesten rynnäköllä. Pappenheimin kyrassieerit olivat odottaneet ratsuväkivastustajaltaan sivistynyttä karakolointia, mutta laukaistuaan nämä tiukkana rintamana tulivatkin suoraan päälle, myös naurettavan pienillä villinnäköisillä hevosilla ratsastaneet miehet, jotka hirveästi karjuivat käsittämättömiä kehotushuutoja. Taistelun loppuvaiheessa Pappenheimin ratsuväki sai tarpeekseen, lähti vetäytymään ja sitä seurannut jalkaväki jäi Ruotsin armeijan ratsumiesten saaliiksi. (Sadan vuoden sotatie - Suomen sotilaat 1617-1721 Sivut5 63-65)
---
Tarjoutuneista kolmesta etenemisvaihtoehdosta Kustaa II Adolf valitsi marssin vauraaseen Baijeriin, joka oli katolisen liigan parasta tukialuetta.. Marssi alkoi 17.9.. Kolmen viikon matkanteon jälkeen levättiin kuukausi Mainin varrella W¨åurzburgissa, josta on peräisin Johan Adler Salviuksen kuuluisa kirje Ruotsiin:
“Meidän Suomen poikamme, jotka nyt tottuvat viinimaahan tuolla ylhäällä, eivät taida hevillä palata takaisin Savoon. Liivinmaan taistelussa heidän oli usein tyydyttävä veteen ja karkeaan, homehtuneeseen leipään olutjuustonsa painikkeeksi. Nyt suomalainen hämmentää viinikastiketta kypärässään ja syö vehnäsämpylää sen keralla.”
Syy, miksi Savo mainittiin, oli tietysti se, että Suomen jalkaväestä edelleen vain  savolaiset olivat kuninkaan mukana. Kustaa II Adolf marssi marraskuussa 1631 Frankfurt am Mainiin ja sieltä Mainziin ja muuhun Reinin laaksoon, jolloin hän vuoden 1631 loppuun mennessä pystyi valvomaan myös Reinin liikennettä.  (Sadan vuoden sotatie - Suomen sotilaat 1617-1721 Sivu 68)
---

Ruotsi-Suomen armeija Lech-virralla. Tillyn viimeinen taistelu.
Vuoden 1632 alussa kuningas oli suunnannut matkansa Baijeriin ja maaliskuun lopulla hän armeijoineen oli Tonavan varrella sijaitsevassa pienessä Donauwörthin kaupungissa, noin peninkulman matkan päässä Lechjoen suusta.Donauwörthin asujamisto oli ollut kauttaaltaan protestanttinen, mutta Baijerin Maximiliam oli jesuiittojen avulla hävittänyt täältä protestanttisuuden jauudistanut katolisen opin kaikessa täyteydessään. Kustaa Aadolf vaati kaupungin antautumista. Siitä ei näyttänyt kuitenkaan tulevan mitään, sillä Sachsen-Lauenburgin herttua, joka 4000 miestä käsittävine njoukkoineen puolusti tätä tärkeätä Tonavan ylimenopaikkaa, seisoi järkkymättömänä paikoillaan. Silloin ruotsalainen tykistönpäällikkö, Breitenfeldin päiviltä tuttu Torstensson antoi patterinsa soida, jopa niin perinpohjin, että Lauenburgilainen varusväkineen heti päätä pahkaa yön selkään painui pakosalle etsien suojaa Tonavan eteläiseltä rannalta.
Näin olio Ruotsin kuningas päässyt poikki Saksan suurimman joen ilman että Tilly mitenkään oli voinut häntä suunnitelmissaan estää eipä edes viivästyttääkään. Tilly oli tässä kerrottujen tapausten sattuessa Ingolstadtin linnoituksessa, mutta siirtyi sieltä lujiin asemiin Rainiin, joka sijaitsee vajaan peninkulman matkan päässä Lechin laskupaikasta Tonavaan, joen itäisellä rannalla. Tämän toimenpiteen avulla hän tahtoi estää vastustajaansa kulkemasta Lechin yli Baijeriin. Vihollisten sotajoukot seisoivat siis kutakuinkin vastakkain Lechin molemmilla rannoilla.
---
Rainin kaupungin kohdalla olleen sillan Tilly taasen sinne tultuaan oli revityttänyt. Olihan kuninkaalla kyllä suomalaistensa ja ruotsalaistensa keskuudessa kelpo sillanrakentajia, oli urhoollista väkeä, jopa uskalikkoja, jotka olivat valmiita ryhtymään melkeinpä vaikka mihin. Mutta sillan rakentaminen Tillyn järeän tykistön suojattomalla tulilinjalla, missä sen todennäköisesti täytyi tapahtua, oli enemmän kuin ylivoimaista. Ja siihen oli kuitenkin kaikesta huolimatta ryhdyttävä.
---
 Huolimatta useiden päälliköidensä epäröimisestä ja varoituksista, Kustaa Aadolf oli päättänyt kulkea Lechin poikki. Olihan hän purjehtinut yli Itämeren, kulkenut urhoineen yli Reinin ja Tonavan. Miten olisi mahdollista peräytyä Lechin partaalta. Sehän oli edellisiin verraten vain pahainen puro.
Tilly oli sijoittunut päävoimineen, kuten sanottu, virran itäisellä rannalla oleville jyrkänteille. Näiden rinteillä ja alhalla jokilaaksossa kasvoi matalaa metsää. Lähelle virran äyrästä hän oli kaivauttanut syviä maavalleja sekä umpia ja väijytyksiä, joita oli rakennettu kaadetuista puista. Hänen järeä tykistönsä oli asetettu rantakumpareiden alle.
---
Tosin Tillyllä oli vain 20000 miestä armeijassaan ruotsalaisten 32000 vastaan, mutta hänen asemansa oli loistava eikä tällaisten  olosuhteiden vallitessa merkinnyt suuria miesluvun enemmyys.
---
Rakennusaineita sillan tekoa varten keräiltiin. Torstenssonin 72 tykkiä käsittävät patterit lähettelivät ukkosen jylinää muistuttavia tervehdyksiäään koko tämän päivän, vieläpä seuraavankin. Tilly vastasi samalla mitalla.
---
Täältä etelämpänä, noin puolentoista kilometrin päässä ruotsalaisten alkuperäisistä asemista, sijaitsikin varsinainen ylimenopaikka. Virta mutkistuu juuri tuolla kohdalla länteen ja jatkuu juokusussaan sen jälkeen heti taas pohjoista kohti. Siullä paikalla on myös saari lähempänä oikeanpuoleista rantaa. Se jakaa joen kahteen uomaan. Joen mutkassa on korkeita kunnaista, mainioita tykkien sijoituspaikkoja. Edessä oleva saari tarjosi suojaa sillan rakentamistyössä, se oli oleva sillan itä-päädyn verraton ja luonnollinen tukipylväs.
---
Sillan rakennustyö on huhtikuun neljännen päivän iltaan mennessä edistynyt jo melko pitkälle. Kyseenalaista aivan jännitykseen saakka on vain, onko Tilly korkeilta ja edullisilta asemiltaan saanut vihiä siitä, mitä ruotsalaisilla on tekeillä. Jos näin on, saattavat kaikki hyvät suunnitelmat käden käänteessä mennä myttyyn.
---
Aiheeseen liittyvää Die Stadt Rain tänään:


---
Keväinen aamu oli vielä anivarhainen, kun ruotsalaisten uusien asemien luota useiden veneiden nähtiin suuntautuvan itäisen rannan lähettyvillä sijaitsevaa saarta kohti. Veneet oli saatu Oberndorfin talonpojilta ja niissä kulki 300 suomalaista päällikkönsä, eversti Kaarle Kustaa Wrangelin johtamana poikki virran. Tälle kärkijoukolle oli uskottu kunniakas, mutta vastuunalainen tehtävä. Se oli iskujoukko sanan varsinaisessa merkityksessä. Saareen, jonne vasemmalta rannalta rakennettu silta johti, oli ennen varsinaisen taistelun alkua saatava luja vallitus, joka suojaisi sinne tulijoita vihollisen tulelta. Sentähden olikin retkikunta varustautunut paitsi ampuma-asein myös lapioin ja kuokin.
Nopein ja varovaisin aironvedoin lähestyttiin saarta. Viivyttelemättä siis työhön. Sadat lapiot ja kuokat iskeytyvät saaren rantakamaraan. Valli alkaa kohota. Työ jatkuu sisukkaasti, oikein suomlaisen härkäpäosyyden hurjuudella. Mutta se ei ole vielä läheskään loppuun suoritettu, kun vihollisen puolelta jo päästään selville, mitä saaressa on tekeillä. Samalla huomataan myös silta ja juosten rientää sankkoja joukkoja pyssymiehiä kapean salmen äärelle, suunnaten murhaavan muskettitulen kohti hiessäpäin ponnistelevaa vähäistä suomalaista miesjoukkoa. Miehet tarttuvan aseisiin, kätkeytyvät pensaikkoon ja puolivalmiin vallituksen suojaan. Kuumin tervehdyksin otetaan kahlaamalla saareen yrittävä vihollinen vastaan. Kerta kerran jälkeen suomalaiset torjuvat hyökkäyksen.
---
Tulinen kahakka on alkamassa. Tilanne on silmänräpäyksessä selvinnyt Tillylle kaikessa kauheudessaan. Hänen koko armeijansa saa komennuksen asettua asemiin rannalla vastapäätä ruotsalaisten uutta ylimenopaikkaa. Joukot lymyyntyvät rannan metsikköön. Tilly kiirehtää peloittavine piikkineliöineen edellä muiden. Torstensson suuntaa tykkinsä marssivien kylkeen aiheuttaen ammunnallaan suurta mieshukkaa.
---
Tillyn joukoissa saattaa huomata epäröintiä. Ne peräytyvät. Ei. Ne hyökkäävät. Peräytyvät uudelleen. Mutta se ei olekaan ihme, sillä ruotsalaisten patterien ristituli ja tuhannet musketit lakaisevat tuliluutana vastakkaista rantaa. Rantatöyräs on täynnä kaatuneiten ruumiita.
---
Mikä ylväs hyökkäys.
Mutta se katkeaa alkuunsa. Tilly suistuu sotaorhinsa selästä. Muskettikuula on osunut hänen polveensa. Tajuttomassa tilassa kannetaan mies, joka todellakin oli ollut soturi kiireestä kantapäähän asti, syrjääntaistelun tuoksinasta.
Johtajan kukistuttua ei taistelun jatkamsita enää käynyt ajatteleminenkaan. Hämmästys ja hämmennys Tillyn armeijassa oli sanoin kuvaamaton. Kaikki pakenivat päätä pahkaa rantaäyräitten takana sijaitsevaan leiriin etsien sieltä turvaa. "
Sadan vuoden sotatie
Lainauksia Jussi T. Lappalaisen kirjasta Lech virran taistelusta
Kustaa II Adolfin sotaretki etelään 1631-32


Näistä vastoinkäymisistä välittämättä kuninkaan pääarmeijan eteneminen jatkui maaliskuussa 1632 kohti Tonavaa, jonka varrella Tillyn leiri oli. Armeija pääsi vaikeuksitta Tonavan eteläpuolelle ja kääntyi itään, Toavaan etelästä laskevalle Lechvirralle, jonka takana Tilllyn lujat asemat olivat. Lechvirran taistelussa 3-5.4. 1632   joutuivat koville  juuri mainitut majuri Göran Wrangelin komentamat 334 pohjoissavolaista. Samalla kun vasemmalla hämättiin, savolaiset pantiin soutamaan oikealla virran takana olleeseen saareen. Sattumalta Kustaa Hornin nimikkorykmenttiä ei tietenkään lähetetty kärkiporukaksi, vaan siksi, että tuon ajan Savossa juuri vene oli pikkulapsillekin luontaisin liikkumaväline: vesillä liikkumisen ammattilaiset olivat asialla.

Wrangelin yllätys onnistui, savolaiset alkoivat linnoittaa saarta ja suojata sillan rakentamista virran yli. Kun Tillyn joukkojen huomio ja kova tulitus suuntautui heihin, parin kilometrin päässä oikealla pääsi ratsuväkiosasto kahlaamosta yli ja iski Tillyn vasempaan sivustaan. Tilly haavoittui taistelussa pahasti. Savolaisten koko päivän pitämälle saarelle saatiin nsiulta kello 126 valmiiksi. Hämmentyneet katolisen liigan joukot jättivät yöllä asemansa. Tilly kuoli myöhemmin haavoihinsa. Savolaisten lisäksi mainetta saivat ylimenoa taitavasti tukenut Lennart Torstenssonin tykistö ja taas kerran kahlaamon kautta hyökänneissä olleet Stålhandsken itsevarmat suomalaiset ratsumiehet.  (Sadan vuoden sotatie - Suomen sotilaat 1617-1721 Sivut5 66-67)


Nürnberg
"Toivon ja epätoivon vaiheilla Nürnbergin Alte Festen valleilla.
Kustaa Aadolfin armeija sijoittuu Nürnbergin kaupunkiin. Esivalmisteluja. Wallensteinia odotetaan.
---
Kuninkaan aikomus oli aluksi kulkea suoraan poikki Redniz-joen ja vallata Wallensteinin asemat idästä käsin. Suunnitelma oli siis eräänlainen uusi tai toinen Lech, edellisen kevään malliin. Mutta joen rannalla liikuttaessa huomattiin heti, että tuuma oli liian uhkarohkea, jopa mahdoton panna täytäntöön. Sehän olisi ollut heittäytymistä suoraan surman suuhun. Näillä tienoilla liikuttaessa oli peloton Juhana Banér eräällä partioretkellä haavoittunut, saatuaan musketin kuulan oikeaan käsivarteensa. Tämä teki etevän päällikön kykenemättömäksi ottamaan osaa tulossa olevaan suureen taisteluun, jossa kuningas niin tuiki välttämättömästi olisi tarvinnut jok'ainoan upseerinsa ansiokasta palvelusta."

Sadan vuoden sotatie
Lainauksia Jussi T. Lappalaisen kirjasta Nürnbergin  taistelusta
Kustaa II Adolfin sotaretki etelään 1631-32
Kustaa II Adolfin ensimmäinen vastoinkäyminen tuli, kun hän 24.8. 1632 koetti Alte Westen luona tuhota vihollisensa leirin. Ryhmitystä vielä valmisteltaessa kaksi vihollisen ratsastavaa valiorykmenttiä hyökkäsi kuitenkin yllättäen metsän suojassa leiristä ulos ja sai mm. Lennart Torstenssonin vangiksi. Hänet vaihdettiin takaisin seuraavana vuonna, mutta kurjiosta vankeusoloista hän sai pysyviä terveysongelmia.
30-vuotinen sota Youtubessa:



Lainauksia Jussi T. Lappalaisen kirjasta "Sadan vuoden sotatie" Lützenin  taistelusta:

Kustaa II Adolfin sotaretki etelään 1631-32
Lützenin taistelu oli itse asiassa kahden vain noin 18000-miehisen armeijan yhteenotto. Suomalaisia olivat Stålhandsken rykmentin noin 500 hämäläistä ja uusmaalaista ratsukkoa sekä pariinsataan mieheen huvennut Savon jalkaväki. Ruotsin armeija lähti kahtena linjana etenemään kohti kenttälinnoittautunutta vihollista. Molempien linjojen keskusta oli jalkaväkeä ja siivet ratsuväkeä. Oikeaa ratsuväkisiipeä komensi kuningas itse lähimpänä miehenään eversti Stålhandske, jonka omat ratsukot olivat ensimmäisen linjan äärimmäisenä oikealla siivellä. Sitä pidettiin tavallisesti kunniapaikkana.
Sumussa edennyt Ruotsin ryhmitys törmäsi noin klo 11 korkealla tielinjalla olleisiin keisarillisten kenttävarustuksiin. Jalkaväki pääsi kuitenkin tien yli; ratsuväellä oli rinteen vuoksi vaikeuksia. Jalkaväki sai jo käsiinsä keisarillisten tykiiasemankin. Hälytetty Pappenheiminratsuväki palasi kuitenkin taistelukentälle puoliltapäivin ja pysäytti hyökkäyksellään Ruotsin oikean siiven etenemisen. Pappenheim itse haavoittui kuolettavasti rykmentintykinkuulasta ja musketinluodeista.
Kustaa II Adolf puolestaan otti taas itse riskin ja asettui Smoolannin ratsuväen kärkeen vastahyökkäystä tekemään. Se suuntautui keisartillisten taempaa ratsuväkiryhmitystä vastaan. Omat ja viholliset ratsuosastot joutuivat tällöin toistensa sekaan. Kuningas sai kahakassa luodinhaavan käsivarteensa ja lähti pienen seuralaisjoukon kanssa vetäytymään taaksepäin tien suuntaan, kun kuninkaan onni lopultakin petti: hän ratsasti päin viholliskyrassieereja. Nämä avasivat tulen, ja kuningas putosi satuilasta. Kun smoolantilaisetkin joutuivat vetäytymään, kuningas jäi kiireessä vihollisen pouolelle.
Stålhandske otti oikean siiven komentoonsa, uusi hyökkäyksen ja sai maaston hetkeksi takaisin niin että kuninkaan ryöstetty ruumis löytyi. Wallenstein tuli nyt itse uhatulle siivelle, samoin sinne siirtyi kuninkaan kuolemasta kuullut Ruotsin armeijan vasenta siipeä johtanut Weimarin Bernhard-herttua.
Taistelu raivosi nyt pitkään ratkaisemattomana, mutta molempien puolten väsymyksen vuoksi alkoi illan hämärtyessä löaantua. Wallenstein katsoi tällöin parhaaksi vetää joukkonsa Leipzigiin: hänen päälliköistään merkittävä osa oli siinä vaiheessa haavoittunut ja toimintakyvyttömiä. Taistelukenttä jäi täten Ruotsin armeijalle, mutta moloemmat armeijat olivat kaatuneina ja haavoittuneina menettäneet suunnilleen yhtä paljon miehiä, noin 400-500 kumpikin. Ruotsin suuri tappio oli kuninkaan kaatuminen.  (Sadan vuoden sotatie - Suomen sotilaat 1617-1721 Sivut 68-69)

Heilbronnin liiton taistelut 1633-34
Heilbronnin liitto otti vastatakseen Etelä-Saksassa toimineen armeijan huollon, josta Ruotsi vapautui.
---
Åke Tott, kuninkaan entinen “Lumiaura”, ei sairautensa vuoksi enää jaksanut. Komentotehtävistä syrjäytettynä hän vei kuninkaan ruumiin Ruotsiin ja jäi valtaneuvostoon. Hän kuolikin kahdeksaa vuotta myöhemmin vain 42-vuotiaana ja lepää kappelissa Turun tuomiokirkossa. Kustaa Horn ja Weimarin herttua johtivat nyt protestanttien armeijoita. Ne marssivat keväällä 1633 jälleen Baijeriin; toisaalta sotatoimet jatkuivat Länsi-Saksassa Westfalenissa ja Reinillä. Tässä vaiheessa Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet toimivat vähän aikaa Hollannissakin espanjalaisia vastaan. Wallenstein puolestaan otti  Koillis-Saksan haltuunsa, mutta vetäytyi taas talveksi Böömiin. Hänen omapäinen ja monimutkainen diplomaattinen pelinsä johti siihen, että hänet murhattiin helmikuun lopussa 1634.  (Sadan vuoden sotatie - Suomen sotilaat 1617-1721 Sivu 71)

Brusiuksen juuria etsimässä

Rautalammin Rossien 2000-luvun alussa tehdyssä tutkimuksessa törmäsin tietoon, jonka mukaan  Rautalammin (sittemmin Viitasaaren) Kimingin Viitasaaren Suovanlahdella, nykyisen Kimingin kylän eteläpuolisessa naapurikylässä olisi ollut Rosseja jo 1500-luvun lopulla.   Tällä tiedolla on omien sukujuurieni kannalta merkitystä myös siinä mielessä, että isäni on syntynyt Viitasaaren Kimingillä. Suku on elänyt sitten 1800-luvun puolivälin juuri noilla seuduilla ja muodostaa Viitasaaren Rossien vahvan keskittymän Keitelejärven itäpuolella,  kohtalaisen hyvien yhteyksien päässä Rautalammille, seudun vanhaan emäpitäjään. Olin jo ehtinyt unohtaa tuon tiedon, mutta pitäessäni pientä esitelmää sukujuuristani löysin sattumalta sukututkijamme Tommy Koukan vuoden 2010 seutuvilla  tekemän alustavan selvityksen Ambrosius Rossin sukujuurista.

Aikanaan suuri Silon talo on edelleen Suovanlahden pohjukassa ja sieltä on vesitieyhteydet luoteessa 20 km päässä olevalle Viitasaaren kirkolle että etelään mennessä kapean kannaksen kautta Konnevedelle ja Rautalammin kirkolle. Ainakin talviaikaan Suovanlahdelta on ollut rekitieyhteys Konneveden pohjoispäähän.

Tällä tiedolla on mielestäni paljon merkitystä siksi, että 1600-luvun sotaväenotoissa Jalkasen 1800-luvun lopulla tekemän tutkimuksen  mukaan Rautalampi jakautui kahteen osaan. Emäpitäjän pohjoisesta osasta kutsunnoissa otetut sotamiehet lähetettiin Hämeen joukkojen mukana Turkuun ja edelleen Tukholmaan osallistumaan sotatoimiin Puolan pohjois-osissa ja Saksassa, pitäjän eteläosista sotaväen otossa sotilaat  vietiin Viipuriin ja sieltä edelleen Liivinmaalle.

Edelleen on hämärän peitossa myös se, mihin ansioihin perustuen Brusius Rossi sai 1640-luvun  tienoilla kruunun torpan Ukonjärven ja Liesveden väliseltä kannakselta. Olisiko mahdollista että suvun kantaisä olisi osallistunut 30-vuotiseen sotaan ja saanut niistä ansioista krunun torpan. Tunnetttuahan on, että Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf lupasi hakkapeliitoille ("Hacka på och lita på") maata torpan paikkaa varten, koska senaikaiset rahat, plootut ja taalerit olivat varsin suuria ja mahdottomia kuljettaa maksuvälineenä vieraalla maalla ja sotaväen ollessa paljon liikkeellä.
Kuten keräämistäni tiedoista käy selville, pohjois-savolaiset joukot osallistuivat varsin keskeisesti 30-vuotiseen sotaan Saksanmaalla (mm. kirkjassa "Sadan vuoden sotatie").

Omissa selvityksissäni Ruotsista 30-vuotiseen sotaan lähetettyjen komppanioiden miehistössä näyttäisi olleen sekä Rossi-sukuisia että myös Brusius Mattson.  Joka tapauksessa tätäkin, historiallisiin tapahtumiin perustuvaa  tutkimuslinjaa kannattanee jatkossakin pitää avoimena.

Tässä lainaus Tommy Koukan selvityksesta vuodelta 2011:

"Kari-Matti Piilahti on 2.5.2007 päivätyssä  sukututkimuksessa[1] selvittänyt varsin perusteellisesti Rossin suvun kantaisän Brusius Matinpoika Rossin / Siikasen / Kaipaisen taustaa. Hänen selvityksestään nousi pari kohtaa, joita selvitin hieman tarkemmin.

Rautalammin Rossien alkuperän selvittämisen kannalta mielenkiintoinen henkilö on 1500-luvulla Rautalampiin kuuluneessa Kimingissä isännöinyt Rossi Siikanen. Suomen asutuksen yleisluettelon[2] mukaan Rautalammin hallintopitäjään kuuluneen Viitasaaren Kimingissä mainitaan isäntänä vuosina 1565-80 Rossi Siikanen. Hänen tilansa oli 1/12 veron suuruinen ja aluksi tilalla mainitaan yksi jousi, mutta vuodesta 1575 alkaen kaksi jousta. Talo on merkitty 1572-75 ja 1579-80 kuuluneeksi Suovanlahden kylään.

Rossi Siikasen nimi on kirjoitettu verokirjoihin muotoihin Rossij Siikainen (1565), Sickainen (1567), Sikainen (1575-76) ja Sikanen (1579-80). Suomen asutuksen yleisluettelon mukaan Kimingissä oli 1561 Matti Jääskeläisen (Matz Jäskiläinen) 1/12-veron ja 1 jousen talo. Vuonna 1562 hänen talossaan oli 2 jousta ja kylään oli tullut uudeksi isännäksi Juho Lankinen (Jöns Langinen), jonka talo oli 1/12-veron talo, jossa oli 1 jousi. Vuonna 1565 kylään tuli isännäksi Jääskeläisen ja Lankisen lisäksi Rossi Siikanen. Rossi Siikasen talon isäntänä mainitaan vuodesta 1581 alkaen Pekka Silonen (Peter Silonen), joten Rossi Siikasen isännöimä talo saattoi olla sama kuin myöhempi Viitasaaren Suovanlahden Silon talo. Vaikuttaa siltä, että Silon talo on 1500-luvulla jaettu Suovanlahden Kimingin talosta ja alkuaan Suovanlahtea kutsuttiin kylän kantatalon mukaan Kimingiksi. Toistaiseksi ei ole selvinnyt, mistä Rossi Siikanen tuli Kiminkiin ja minne hänen sukunsa sieltä mahdollisesti muutti."

Tommi Koukan mukaan "Nimet Rossi, Siikanen ja Kaipainen ovat olleet niin yleisiä, ettei näiden nimien perusteella voida varmuudella saada selville Brusius Matinpoika Rossin kotipaikkaa. Piilahti pitää aika mahdollisena Brusiuksen kotipaikaksi Pieksämäen Tikkalanmäkeä, jossa asui Kaipaisia jo 1500-luvulla. Tikkalanmäkeä pidän itsekin todennäköisenä kotipaikkana. Piilahden mukaan Tikkalanmäessä mainitaan isäntänä vielä 1644 Rossi Matinpoika Kaipainen, joka mainitaan jo vuonna 1633 Pieksämäen Vesikansassa, johon Tikkalanmäki kuului.[3] Käsitykseni mukaan henkikirjoihin sama henkilö voitiin merkitä vain kerran. Sen sijaan maakirjoihin sama henkilö on voitu merkitä useamman kerran, jos hän on omistanut useampia tiloja. Mikäli Rossi Matinpoika Kaipainen mainittaisi vain maakirjoissa, hän voisi olla sama kuin Kärkkäälän Rossi Matinpoika, jolloin Rossi olisi omistanut tilan Tikkalanmäellä ja itse asunut Kärkkäälässä. Näin ei kuitenkaan ole ollut, sillä vuoden 1644 henkikirjan mukaan Vesikansan neljänneksen Tikkalanmäen kylässä mainitaan isäntänä Rossi Matinpoika Kaipainen (Rossi Matzsson Caipahain), jolla oli vaimo ja poika. Heti hänen jälkeensä on merkitty isäntä Rossi Antinpoika Kaipainen (Rossi Andersson ibdem) vaimoineen. Huomioitavaa on, että Tikkalanmäessä mainitaan myös Siikasia, nimittäin Juho Matinpoika Siikanen (Jönss Matzsson Sikain), jolla oli vaimo ja poika ja pojallakin vaimo.[4] Mielenkiintoista on, että samaan aikaan henkikirjoissa mainitaan Tikkalanmäessä Rossi Matinpoika Kaipainen ja saman niminen henkilö Rautalammin Kärkkäälässä. Nimien samanlaisuus viittaisi sukulaisuuteen. Kärkkäälän Brusius Rossin sukunimeksi on merkitty aluksi Siikanen, joka nimi mainitaan myös hänen pojallaan 1700-luvun vaihteen kirkonkirjoissa. Myöhemmin Brusiuksen sukunimeksi on välillä merkitty Kaipainen ja lopuksi Rossi. Mahdollisesti Siikanen on ollut hänen alkuperäinen sukunimensä. Jokin syy nimen Kaipaisen antamiselle on myös täytynyt olla. Ehkä hän on kuulunut äitinsä puolelta Kaipaisen sukuun. Nimen Rossi hän on selvästikin saanut etunimensä Brusiuksen eli Ambrosiuksen mukaan, joskin ei ole mahdotonta, että nimi olisi periytynyt hänen esi-isiltään. Ehkä esim. hänen isoisänsä on ollut etunimeltään Rossi. Täysin mahdollista on, että Brusius olisi ollut 1500-luvulla mainitun Rossi Siikasen jälkeläinen (kursivointi IR).








Brusiuksella mainitaan vaimo Riitta Heikintytär jo vuonna 1637, joten Riitta on syntynyt ehkä 1610-luvulla. Heidän lastensa arvioiduista syntymäajoista päätellen kaikki lapset ovat syntyneet Kärkkäälän kylässä, joten tullessaan Kärkkäälään Brusius ei välttämättä vielä ollut avioitunut. Näin ollen on mahdollista, että Riitta olisi ollut kotoisin Kärkkäälästä. Kärkkäälässä mainitaan hyvin harvakseltaan Heikki-nimisiä isäntiä. Riitan isäksi voisi sopia Kärkkäälän Häyrilän isäntänä 1638-69 ollut Heikki Laurinpoika Häyrinen, jonka vaimo Anna Taavetintytär oli Kärkkäälässä isäntänä olleen vänrikki Taavetti Olavinpojan tytär. Heikki Häyrinenkin oli tullut Kärkkäälään jostakin muualta, mahdollisesti Juvan pitäjään kuuluneelta Vesikansan neljänneksen Kaitaisten kymmeneksestä, jossa asui myös Kaipaisen sukua.[5]

Informalistinen ilmaisija

Eläkkeensaajien kerhossa minuun otti yhteyttä muuan rouva Rossi.  Kuten nimikin kertoi, hän kuuluu miehensä kautta Rossien sukuun. He ovat kotoisin Uuraisilta, aivan Saarijärven rajan tuntumasta. Tutustuttuamme hän toi minulle nähtäväksi kirjan, joka kertoo Toivo Rossista, heidän sukuhaaraansa kuuluvasta  informalistisesta taiteilijasta, joka teki merkittävän uran myös Suomen Kuvataidejärjestöjen liiton  ja Tampereen Taideyhdistyksen hallituksissa, Hämeen läänin kuvataiteilijoiden neuvottelukunnasssa ja kaiken lisäksi Valtion taideostotoimikunnassa vuosina 1974-78. Tässä lyhyt kuvaus Toivo Rossin lapsuudesta Vilho Halmeen toimittamassa kirjassa "Toivo Rossi ja informalismin ikkunat" 1986 (ISBN 951-99771-5-5, Gummerus Oy 1986):

"Toivo Rossin syntymäpaikka on Sydän-Suomea. Saarijärven pitäjästä on aikoinaan erotettu Uurainen. Entisen emopitäjän rajaan liittyvä kotiseutu oli 1900-luvun alussa vielä syrjäinen, eristynyt erämääkulma. Jyväskylään, jonne kaupallista yhteyttä pidettiin hevospelillä, oli matkaa n. 40 kilometriä. Kivinen kärrytie suot sivuttuaan kulki Saarijärven Mahlulta, Pajupurolta ja Haukkaperän kautta läpi Haukimäen, jonka vanhimmassa talossa Heikkilässä Toivon isä oli syntynyt 1887 perheen vanhimpana lapsena. Heikkilän talo oli jo silloin sata vuotta seisonut laajana kohoavan mäen itäisessä osassa. Isän isä oli tullut taloon kotivävyksi Saarijärven Puskion talosta.

Kirkonkirjojen mukaan suvun siirtyminen on tapahtunut Laukaasta, suuren emopitäjän Rautalammin alueelta. Mistä alkujaan sukunimi Rossi on lähtöisin, sitä ei ole perheessä lähemmin tutkittu. Sen sijaan on syytä mainita, että Suomen Sukututkimusseuran katalogissa sukunimni Rossi saa yleispätevän selityksensä.

Jo keskiaikaisissa kalentereissamme esiintyynyt A m b r o s i u s on kansan suussa muuttunut mm. asuihin Ampro, Prosius, Brusi, Rossi jne. Sukunimenä Rossi esiintyy ensimmäisen kerran 1500-luvun puolivälissä, ja nimestä on runsaasti merkintöjä etenkin Karjalan Kannakselta. Rimo Rossi mainitaan eläneen 1969 Rautalammin Kärkkälässä, ja perimätieto ilmaisee Toivo Rossin olevan tätä sukuhaaraa. Nykyisin Rosseja asuu etenkin Savossa, Keski-Suomessa ja Satakunnassa. Nimenä Rossi on suojattu v:sta 1935.

Isän etunimi Otto oli silloin keskisessä Suomessa vähemmän käytetty, saksalaista lainaa. Hänen syntyperänsä on poikaa askarruttanut, mutta eräitä perimätietoja peittää ikuinen hämäryys, eivätkä ne enää koskaan varmuudella selviä.

Mainitun kärrytien varteen n. puolen kilometrin päähän Heikkilästä olivat Toivo Rossin äidin vanhemmat Miina ja Eemeli N i k a r a muuttaneet äskettäin rakennettuun uuteen torppaan, joka oli saanut nimekseen Hakamäki. Muutto oli ajoittunut vuosisadan vaihteeseen. Heillä oli viisi lasta, joista Toivon äiti oli toiseksi vanhin.

Toivo Rossin varhaislapsuuden muistikuvissa on säilynyt tuo aluksi turvekattoinen rakennus, joka kauniisti sulautui ymäristöönsä. Se oli nimensä mukaisesti rakennettu mäen rinteeseen. Pihamaan reunassa oli pieni navetta, jossa tilaa oli lehmälle, parille lampaalle eikä sitten paljon muulle. Rinteeseen oli rakennettu savusauna, jossa Toivo näki päivänvalon 14. joulukuuta 1911. 

Tapahtuma sattui harmaana joulukuun pakkaspäivänä, jolloin lumi jo peitti maiseman. Näin on kertonut Toivon täti, äidin sisar, joka oli pantu hakemaan kaupasta kahvia, silloin niin harvinaista herkkua äskensyntyneen juhlimiseksi.

Tässä äidin vanhempien pienessä kodissa nuori perhe asui kunnes Toivon isä rakensi oman talon vanhempien maalle n. puolen kilometrin päähän omasta lapsuuskodistaan Heikkilästä luoteeseen. Paikka sai nimekseen Mäkelä, sijaiten Haukimäen talojen muodostaman kylän korkeimmalla paikalla. Tosin tänään, jolloin maisema rakennusten purkamisen, häviämisen ja uudelleen pystytysten myötä on tyytenb muuttunut, tuota laajaa maisemakohoamaa on vaikea havaita ja tunnistaa.

Nämä tienoot olivat vanhoja kaskimaita. Kaskea oli poltettu jopa kolmeen kertaan samoilla paikoilla yhden miespolven aikana. Metsät kasvoivat nopeasti ja runsaat marjasadot kattoivat kaskien synnyttämät ahot. Näin oli vielä Toivon lapsuuden ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Perheen isällä oli helppoa määritellä uuden kotinsa paikka, sillä siinä oli jo aikasemmin asuttu vuokralaisena. Mutta nämä rakennukset oli tyystin hävitetty niin, ettei raunioistakaan ollut jäljellä muuta kuin muutama nurkkakivi.

Kesällä 1912 uusi rakennus sitten valmistui heikon ammattitaidon tuotteena. Työn tulosta kuvaa rakennuksella työssä olleen "Körri-Eeron" sanonta: - Seinätkin kuin ruumiskirstussa.

Toivo oli täyttänyt vuoden kun vanhempansa muuttivat uuteen kotiin. Heitä oli jo neljä henkeä, sillä vanhin sisar oli syntynyt heinäkuussa 1909. Peltoa ei ollut kuin muutama aari, ja se käytettiin perunamaaksi. Metsä- ja uittotöistä oli rahat hankittava usein hyvinkin pitkien matkojen takaa."

Köyhän lapsuuden, vielä huteralla pohjalla olleen kansakoulun, metsä- ja uittotyöiden jälkeen Toivon kuitenkin onnistui lahjakkaana nuorena miehenä hakeutua Jyväskylään opettajaseminaariin, josta valmistui kansakoulunopettajaksi. Siellä hän jo oppi akvarellimaalauksen tekniikkaa. Opiskelu jatkui korkeakoulututkintojen suorittamisen muodossa ja kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen, Nuoren Voiman liiton kilpailussa menestymisen jälkeen hänen taiteilijauransa vihdoin lähti liikkeelle.

Mutta miten Toivo Rossista tuli informalistisen taiteen merkittävä edustaja? Lainataan vielä lyhyt kuvaus taitailijaluonteen sisäisestä kehityksestä:

"Rossilla oli luonnostaan voimakkaasti ulospäin pyrkivä luova mielenlaatu. Vaikeata oli kuitenkin päästä isti ympäröivän todellisuuden ilomiöitä. Mutta tässä vaiheessa hän tajusi selkeästi epäsuhdan  oman maailmankuvansa ja sotien jälkeen maalaustaiteessa syntyneiden  ja vallitsevien yleisten kannanottojen välillä. Sisäinen ristiriita ei antanut rauhaa, ympäristössä uudet näkemykset olivat hänelle vieraita. Mutta 1950-luvun alku merkitsi Tampereenkin taiteessa abstraktisen näkemistavan alkumerkkien esilletuloa.  Rossi alkoi jo keväällä 1950 epäillä sanontaa, että maalaustaide on ennenkaikkea silmän taidetta ja settui vastustamaan käsitystä, että totuuteen pyrkivän taiteilijan tuli esittää luontoa sellaisena kuin se hänelle todella näkyi. Taiteilija Erik Enrothin kanssa  he tulivat siihen käsitykseen, että magiikka ja eloisuus ovat taiteen sisäiseen totuuteen kuuluvia ja merkitsevät enemmän kuin  kuin luonnon muotojen silmin nähty totuus. Mitä enemmän projisoimme kaikkiin esineisiin, eläviin ja elottomiin, - sitä syvällisempi on taideteos. Rossi tajusi, että kaikissa elävissä olennoissa vaikuttaa jokin sisäinen voima, mikä tuntuu luonnossa enemmän kuin ulkonen elementti. Tuon ominaisuuden tulee ratkaisevasti näkyä taiteilijan teoksissa. Silloin teokset vaikuttavat muihinkin ihmisiin, vaikka ne eivät heti ehkä saatakaan sitä ymmärtää."

Toivo Rossin tuotanto on värikylläistä, todellisuuden lumien mielikuvien ja sisältöjen abstraktia ilmausta. Ne jättävät tilaa omille mielikuville ja elämyksellisille tasoille ja ulottuvuuksille. Tässä mielessä Toivo Rossin kuvataide on jatkuvaa vuoropuhelua maalauksen ja katsojan välillä.

Savon rykmentti Saksassa 1630-luvun alkuvuosina

Breitenfeldin taistelu vuonna 1631

Liittyen esi-isäni Brusius Rossin vaiheisiin, syntynyt n. 1600 Rautalammin pitäjässä, vahvistamattoman arveluni mukaan mahdollisesti Rautalammin Kimingillä, mietiskelen mikä mahtoi olla perusteena siihen, että hän sai kruunun torpan, siis maatilan ja ulosottomiehen (executor) tai neljännysmiehen viran hoitaakseen kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa on täytynyt tapahtua, jotta tällainen kunnia kansan syvistä riveistä kohonneelle kansanmiehelle annetaan.

Pohjoisen Rautalammin sotilaatlähetettiin hämäläisten joukkojen mukana Turkuun ja sieltä edelleen Tukholman kautta laivoilla Pohjois-Saksaan sotimaan. Jos Brusius Matinpoika oli kotoisin Rautalammin Kimingiltä, hän olisi sotaväenotoissa joutunut juuri tähän joukkoon. Jalkasen pohjois-Savoa koskevan historiallisen tutkimuksen mukaan etelärautalampilaiset sotilaat lähetettiin vesiteitse Viipuriin ja sieltä edelleen - useimmiten - Baltiaan.

Pidän tätä historiankulkua edelleen mahdollisena ja siksi lainaan pienen kuvauksen Perttu Immosen kirjasta "Suomen rahvaan historia" (ISBN 978-952-300-335-4), jossa rantasalmelainen Mikko Eronen joutuu mukaan 30-vuotisen sotaan pohjois-Saksaan:

"Olavinlinnassa äkseeratun talven jälkeen Mikko kuljetettiin vesiteitse Viipuriin. Siellä Mikko mainitaan kapteeni Nils Nilsinpojan komppaniassa - hänkin oli Rantasalmelta ja aateloitiin myöhemmin nimellä Harneskiöld. Viipurista Mikko laivattiin kesällä 1631 Saksaan. Pelottavalta täytyi tuntua matka tuntemattomaan maahan, josta poispääsystä oli vain vähäisiä toiveita. Samaan aikaan sota Saksassa kiihtyi. Syyskuussa koko Saksan rykmentti osallistui Leipzigin lähellä Breitenfeldin taisteluun, jossa se kunnostautui ampumaosastona. Seuraavaksi talveksi rykmentti marssitettiin talvileiriin eteläsaksalaiseen Königshofenin kaupunkiin.

Keväällä 1632 savolaiset marssitettiin ensin Kitzingeniin, sieltä etelään Nürnbergin kautta Donauwörthiin ja yli Tonavan. Huhtikuussa käytiin hyökkäykseen Lech-joen yli, mitä kevättulvat hankaloittivat. Valehyökkäyksen avulla katolisia harhautettiin niin, että osa savolaisista pääsi joen keskelle saareen, jonne he rakensivat sillan muita joukkoja varten. Osin tämän manööverin seurauksena katoliset perääntyivät. (Lisäys: tältä saarelta ammuttu tykinlaukaus haavoitti katolisten joukkojen johtajaa Tillyä niin että hän kuoli saamaansa vammaan kolmen päivän päästä. Kuningas Gustaf Adolfin joukkoja kutsuttiin hakkapeliitoiksi, joka liittyy kuninkaan lupaukseen maasta ja kruununtorpasta jos kovasti taistellaan: hacka på = hakkaa päälle, lita på = luottaa, yhdyssanana "hakkapeliitta", IR) Selustaa uhkaavan toisen katolisen osaston takia savolaiset perääntyivät takaisin Nürnbergin lähelle. Syksyllä joukot marssitettiin taas pohjoiseen kohti Saksia, Leipzigin pohjoispuolelle lähelle Lützenin kylää. Siellä voitettiin ratkaisevanoloinen taistelu marraskuussa 1632. (Lisäys: tässä taistelussa menehtyi Ruotsin kuningas ja sotajoukon johtaja Gustaf Adolf. Sadan vuoden sotatien (Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, ss. 68-69) mukaan pohjoissavolaiset sotilaan kävivät noutamassa kuninkaan ruumiin taistelukentältä taistelun hetkeksi pysähtyessä, IR).

Sen jälkeen savolaiset marssitettiin takaisin talvileiriin Königshofeniin, jonne Nils Nilsinpojan komppania - Mikko Eronen oletetusti mukanaan - jäi varusväeksi. Kun sota hiipui, savolaiset jumiutuivat tuohon katoliseen pikkukaupunkiin useiksi vuosiksi. He majoittuivat tavallisten kaupunkilaisten koteihin ja jäivät sitä myöten pysyväksi osaksi sikäläisten "frankkien" perimätietoa.

Königshofenissa eksoottiset suomalaiset opittiin tuntemaan omana kansallisuutenaan, johon suhtauduttiin osin pelokkaasti, osin uteliaasti. Armeijalla ei ollut varsinaista huoltoa, joten sotaväki otti paikallisilta tarvitsemansa tuuan. Aluksi kaupunkilaiset karkailivat miehittäjiä metsiin. Mutta kun vieraisiin totuttiin, alkoi savolaisten ja katolisten yhteiselo sujua paremmissa merkeissä. Königshofenin katoliset saivat tutustua "höyryäviin huoneisiin" eli suomalaisiin saunoihin. Savolaiset puolestaan söivät "kylmää keittoa" valkovinistä ja vehnäsestä, jota tehtiin kypärään. Viinistä savolaiset innostuivat siinä määrin, että herättivät toisinaan pahennusta. Kun Königshofenin seuduille osui katovuosia ja rutto, olot kaupungissa kurjistuivat. Mutta tuolloinkin ujojen savolaisten kerrotaan pidättäytyneen ryöstelystä ja "harhailleen tyhjin katsein lumisilla pelloilla.

Noin puolet Königshofenin savolaisista kuoli. muitta Mikkpo Eronen luettiin selvinneiden joukkoon. Königshofenin varuskunta loppui kesällä 1635, jolloin Mikko palasi kotitilalleen Torasalon kylään, lähelle suvun kantatilaa Ritoniemessä. Mikko ei enää joutunut sotapalvelukseen, joksin hänet mainitaan yhä Olavinlinnan katselmuksissa."
---
Jos Brusius oli mukana 30-vuotisessa sodassa, hänen tarinansa olisi todennäköisesti samansuuntainen kuin rantasalmelaisen Mikko Erosen. Jos hän ei sotaan joutunut, tämä kuvaus liittyy kuitenkin hänen miehuutensa päiviin - ja hakkapeliitoille luvatun kruununtorpan tarina Brusius Rossin Jokelan osalta on joku toinen.

Vanhan Rautalammin verotusperusteet

Rautalammin Rossien kantaisän Brusius Rossin tiedetään saaneen omistukseensa kruununtorpan ja lisäksi hänen arvellaan toimineen neljännesmiehenä eli nimismiehen apulaisena kyytitehtävissä, veronkannossa, käräjien pidossa ja kievaritoiminnassa. Mitkä olivat tuon ajan veronkatoperusteet?

”Veronkanto oli jo pitäjän perustamisesta alkain järjestetty sille kannalle, jolla se sitten melkein muuttumatta säilyi aina seuraavan vuosisadan alulle. Siinä oli koitettu saavuttaa niin paljon kuin mahdollista yhdenmukaisuutta läänin muiden osien kanssa, vaikka pitäjän erilaiset olot vaativat ottamaan niitäkin huomioon.

Veronkantoperusteet olivat samat kuin läänin muissakin pitäjissä; niistä on erittäin mainittava neljänneskunta, koukku, savu ja jousi.

Neljänneskunnittain kannettiin veroja siten, että koko neljänneskunnan suoritettavaksi oli määrätty joku vissi vero. Nimismies yhdessä neljännesmiehen kanssa sitte arvosteli, kuinka neljänneskunnalta tuleva vero oli osakasten kesken jaettava. Veron suorittamisesta oli luultavasti koko veropiiri vastuunalainen. Tällainen veronottotapa oli aikaisemmin ollut yleisempi, mutta oli jo tähän aikaan syrjäytymässä yksityiskohtaisen maksutavan tieltä.

Koukku oli maaveron perusteena, kuten nykyään manttaali. Koukku, joka alkuaan merkitsi jonkunlaista kyntöasetta, oli jo varhaisista pakanuuden ajoista käytetty maanalan mittana. Veronselityksissä määritellään sitä kahdellakin tavalla. Toisen määrityksen mukaan oli koukku kuusi tangonalaa ja jokainen tanko oli kuusi kyynärää. Tämä selitys ei kumminkaan enää tähän aikaan vastannut koukun käsitettä, vaan viittasi vanhempiin oloihin. Toisen määrityksen mukaan oli koukku sellainen maanala, johon voitiin kylvää 3 puntaa viljaa ja tämä nähtävästi olikin koukun todellinen suuruus. Vielä 1586 kylvettiin Rautalammilla noin puolen neljättä tynnöriä koukkua kohti. Koukkua määrätessä ei ainakaan Rautalammilla voitu ottaa arvioon ainoastaan viljeltyä maata, sillä ennen on mainittu, että arvioimista alotettiin siellä heti ensi asutusvuosina, mutta luultavasti otettiin arvioidessa lukuun koko viljelykseen kelpaava maa. Laskettiin siis, kuinka paljon kaskea voitiin vuosittain hakata ja kylvää arvioitavalle maanalalle ja arvattavasti otettiin siinä jonkun verran maanlaatukin huoimioon. Missä määrin muut edut, n.k. niityt, kalavedet y.m. tulivat huomioonotetuksi, ei voi päättää.

16 sataluvun alussa vanha koukku-nimitys poistettiin ja sen sijasta alettiin maanalan mittana käyttää ”vero” -nimitystä, jota jo ennenkin joskus oli käytetty koukun asemesta. Vero vastasi täydellisesti entistä koukkua. Vero oli jaettu 12 äyriin. Näitä nimityksiä, veromaa ja äyrimaa käytetään sitte koko 17 vuosisadan ajan ja myöhemminkin aina tälle vuosisadalle (1800-luvulle, IR huom.).

---

Savu oli jokainen talous, sekä verotilallisen että aatelin lampuodin. V. 1568 tehtiin savujen suhteen se muutos, että useampia köyhiä talouksia luettiin yhdeksi savuksi, mutta jo muutamien vuosien kuluttua palattiin jälleen entiselleen. 17 vuosisadalla alettiin savun asemesta käyttää tila-nimitystä.

---

Savusta muodostui myöhemmin n.k. apuveromanttaali. Kun savulta kannettavien verojen määrä kohosi vähitellen niin korkealle, että suurin osa veroja meni sen mukaan, kävi kohtuuttomaksi tällainen veroperuste, jonka mukaan jokainen tilallinen sekä varakkaampi että vähempivarainen sai maksaa yhtä paljon. Sentähden tehtiin uusi varallisuuteen perustuva veronkantoperuste, jota nimitettiin apuveromanttaaliksi siitä syystä, että sitä käytettiin yksinomaan apuverojen kannossa. V. 1568 toimeenpantu muutos savujen suhteen oli jonkunlaisena valmistuksena siihen. - Täysi apuveromanttaali oli jokainen savu, joka maksoi määrätynkokoisen apuveron. Sellaista savua nimitettiin myöskin täysivero-tilaksi sekä täysivaraiseksi. Harvat savut tekivät kumminkin täyden manttaalin. Miten usein alkuaan varallisuuden arvio toimitettiin, jonka mukaan savun manttaaliosuus määrättiin, ei ole tietoa; myöhemmin se jäi pysyväiseksi.

Jousella ymmärrettiin jokaista viisitoista vuotta täyttänyttä tilallisten luokkaan kuuluvaa miehenpuolta. Jousiin ei siis luettu palkollisia, huonemiehiä, irtolaisia eli yleensä tilattomia. Mutta 1600-luvun alulla saa jousi toisen merkityksen. V:sta 1607 alkain ymmärretään jousella jokaista talonomistaja-parikuntaa; jos avioliitto toisen aviopuolison kuoleman kautta oli rikkoontunut, oli jousikin mennyt samalla rikki. Siitäpä syystä jousien lukumäärä yllämainitusta vuodesta alkain on tavallisesti pienempi kuin savujen määrä.

Vielä otettiin veroja muidenkin perusteiden mukaan, kuten lehmäluvulta. Apuveroja otettiin joskus vielä kihlakunnittain, mutta 16 sataluvun alussa poistettiin kaikki veromaksun yhteisyyteen perustuvat veronkantoperusteet. Siihen sijaan aletaan verojen kannossa käyttää uusia perusteita, kuten kylvömäärää, henkilukua y.m.

(Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, K.J. Jalkanen, Gummeruksen kirjapaino 1900, luvusta Hallinnon hoito ja verotusolot, ss. 106-109)

Pakanallisista tavoista vanhalla Rautalammilla

Pakanallisista tavoista

”Hyvin raivaamaton oli velä maanala, jossa kirkon tuli viljelystyötänsä suorittaa. Tietämättömyys oli suuri, pakanuuden aikaiset käsitykset ja tavat olivat yleisesti vallalla ja katoolinen aika, kykenemätön niitä poistamaan, oli lisännyt uusia taikauskon muotoja. Tosin rovastinkäräjillä Viitasaarella 1671 vastattiin kysymykseen, vieläkö siellä epäjumalia palveltiin, että ne olivat kokonaan poistetut.

Puhdasta pakanuutta ei siis ollut olemassa. Mutta toisaalta muistaa kansa vielä paljoa myöhäisemmiltä ajoilta kertoa täysin pakanallisista uhrimenoista.Niinpä Kolkussa Viitasaaren ja Pielaveden rajalla oli Kolkunjärven rannalla petäjä ja haapa, jonne Peltoniemen emännän oli tapana viedä uhreja. Aina, kun keitettiin tuvassa keittoa, vei emäntä sitä vadillisen puiden juurelle; ja samoin kun lehmä poiki tai kun uutiseloa saatiin, vietiin esikoiseksi juustoa ja puuroa sinne. Myöskin köyrinä ja jouluna vei mummo aina ruokia saunaan. Kerran olivat toiset piloillaan laskeneet siat sinne emännän eväille. Kun emäntä kuuli suun latinaa saunasta, niin kutsui hän toiset kuuntelemaan, ”kuinka pyhät miehet lassuttaa”.

Niinikään oli Niinilahden kylässä, Kontion ja Harjun talojen välillä ollut ennenaikaan huone, johon vietiin uhriksi esikoisia kaikista maan ja karjan tuotteista. Toinen samanlainen uhriaitta oli ollut Aroniemessä (vrt. Julius Krohn, Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus s. 59).

Miten kaikenlaiset pakanuuden tai paavinuskon ajalta perityt taikauskoiset tavat ja menot olivan aivan yleisiä, näkyy myöskin pispankäräjän pöytäkirjoista. Tarkastustilaisuudessa Viitasaarella 1707 varoitti pispa sellaisia, ”jotka käyttävät noituutta, taikauskoa ja siunailemista muiden turmioksi ja oman sielunsa vaaraksi, sekä määräpäivien valitsemista joidenkuiden pyhimyksien muistoksi”. 

Pispantarkastuksessa Rautalammilla 1729, jossa oli useita seurakunnassa vallitsevia epäkohtia käsiteltävänä, esitettiin myöskin taikauskoisia tapoja, jotka siellä olivat käytännössä. Niinpä oli tapana, milloin Laurentiuksen päivä, joka oli kirkon nimipäivä, sattui sunnuntaina, että vieraan- ja omanpitäjäläiset sekä vaimot, kantaen lapsiaan käsivarrella, tunkeutuivat alttarin tykö ja kun pappi, messutessaan Herran rukousta, tuli 7:n rukouksen sanoihin: ”mutta päästä meitä pahasta”, antoivat rahalahjan. Koska tällainen tapa ei ainoastaan häirinnyt pyhän sakramentin vihkimystoimitusta, vaan oli samalla taikuutta, Perkeleen uhri, joka tapahtui Jumalan sanan kautta sakramentin pyhässä toimituksessa, määräsi pispa, että papiston tuli ei ainoastaan varoittamalla siitä kieltää, vaan myöskin asettaa lukkari ja kirkonvartia seisomaan alttarikäytävän suulle estämään kansaa sinne pääsemästä. Jos ken oli päätänyt lahjoittaa Jumalan kunniaksi ja kirkon hyväksi, tuli hänen tehdä se joko ennen tahi jälkeen jumalanpalveluksen papin ja kirkonvartian läsnäollessa, jotka ottavat vastaan rahan ja panevat kirkonarkkuun, koska se on tuleva kirkolle eikä messupapille, kuten tapa kuuluu tähän saakka olleen. Jos kumminkin joku siitä huolimatta tahtoi väkipakolla tun keutua harjoittamaan aikomaansa taikuutta, tuli papiston ilmoittaa siitä asianomaiseen paikkaan, jotta se Lokakuun 17. päivänä 1687 annetun asetuksen mukaan tulee rikoksen ja henkilön mukaan rangaistuksi.

Toinen taikauskoinen tapa, joka samoissa pispankäräjissä oli käsiteltävänä, koski karhunpeijaisia. Pispalle oli kerrottu seurakunnasa olevan sellainen juurtunut tapa, että kun karhu oli tapettu, sekä talja nyletty ja liha jaettu, kokosivat tappajat keskuudessaan muutamia kappoja viljaa olueksi ja viinaksi. Sitten kun oluet ja viinat oli valmiita, kokoonnuttiin sen kotiin, joka oli ollut karhuntapossa päämiehenä ja ottanut itselleen karhun pään. Kun ensin jumalisia lauluja oli laulettu, käytiin pöytään syömään karhun päätä ja juomaan valmistettuja juomia. Sitten otettiin karhun pääluut niin ehjinä kuin ne saatiin pysymään ja vietiin saattokulkueessa, laulaen taikauskoisia lauluja, metsään sekä ripustettiin puuhun, joko erinäisiin puistoihin tai saariin. Papiston käskettiin toimimaan tällaisten taikauskoisten uhrien hävittämiseksi, koska sellaiset olivat sekä vastoin Jumalan kieltoa että Kunink. Maj:n Lokakuun 17 p. 1687 antamaa asetusta. Heidän tuli julkisesti sanan mukaan uskollisesti neuvoa Jumalan seurakuntaa luopumaan sellaisesta taikuudesta sekä lukea tätä koskeva 9 § mainitusta asetuksesta, ja jos joku siitä huolimatta näkyisi tahallisesti asettuvan sitä vastaan, olisi sekä päämies errä osamiehet ilmiannettavat asianomaiseen paikkaan.

Samoin oli meneteltävä niiden kanssa, jotka pyhittivät n.k. Kekriä, kuten muutamien oli tapana. Sitä vietettiin joko Ollinmessun, Martin, Pyhäin tai Katariinan päivinä. Silloin teurastettiin lammas ja syötiin yksin omaan kotiväen kesken sekä samalla juotiin kohtuuttomasti. Siinäkin piili taikauskoa sekä paavillisuuden jätteitä, sekä lupauksia, joita heidän esiisäinsä olivat tehneet Haltijoillensa (Genios) ja huonejumalilleen karjan menestymiseksi, joka vanha tapa on jäänt heiltä perinnöksi, vaikka pedot sellaisten henkilöiden karjaa enemmän tuhosivat.

Ajan käsitystavan mukaan oli taikausko rikos, jota oli rangaistava lain ankarimmilla keinoilla; sen vuoksi muistuttivat pispat tarkastusmatkoillaan papistoa turvautumaan maallisen oikeuden apuun, jolleivat opetukset ja varoitukset näyttäneet siinä auttavan. Silloin tällöin olikin oikeuden käsiteltävänä tämäntapaisia juttuja.

(Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, K.J. Jalkanen, Gummeruksen kirjapaino 1900, luvusta Kirkolliset ja sivistysolot, ss. 203-205)

Rautalammin kappalaisen puustelli 1729

-->

Vuonna 1729 tehtiin kruunun toimesta syyni, jossa tarkastettiin Rautalammin kirkkoherran ja kappalaisen rakennukset ja huoneet. Tästä selvityksestä saamme kuvaa siitä, millä tavalla 1700-luvun alkupuolella asuttiin. Kuvaus onm K.J. Jalkasen kirjoittamasta Rautalammin vanhan hallintopitäjän historiasta vuodelta 1900:

”Kappalaisen puustelliin kuului seuraavat rakennukset:

1. Tupa ja kylmä kamari, nykyisen kappalaisen Johan Theudeniuksen rakentama 1726. Tuvassa on 4 kappaletta ikkunoita, joista ainoastaan yksi ehjä, mutta muut ruudut rikkonaisia, uuni (skorsten) harmaasta kivestä, ilman peltiä, 2 sänkyä, 1 pöytä, 1 penkki, ovi varustettu saranoilla ja lukolla; kamarin ovessa ei ollut saranoita. Kamarista oli osa erotettu laudoilla konttooriksi, jossa säilytettiin ruokavaroja, ovessa oli lukko mutta ei saranoita. Katto oli hyvin peitetty tuohilla ja maloilla.
2. Vastapäätä edellistä oli uusi tupa, myöskin silloisen kappalaisen rakentama 1723. Siinä oli tiilistä tehty uuni ilman peltiä. Ikkunoita oli 4, jotka olivat aivan uusia, ainoastaan 3 ruutua ylhäällä oli rikkonaisia. Sisustukseen kuului 1 pitkä pöytä sekä penkki, 1 sänky; ovessa oli sekä lukko etä saranat; katto oli hyvin peitetty tuohilla ja maloilla.
3. Vanha savupirtti, joka oli korjattu 1729, siten että seiniin oli puoleksi pantu uusia hirsiä sekä laitettu uusi tuohikatto. Sisuskaluista mainitaan 1 vanha pöytä ja penkki.
4. Uusi sauna, kooltaan kolme syltä, kaikkineen mitä siihen kuuluu. Katto oli tuohesta ja ovi ilman saranoita.
5. Vanha ja kokonaan rapistunut riihi; mutta uuden hirret oli jo kaadetut.
6. Vanha myllyhuone, jota ei enää käytetty. Sen katto oli poissa ja seinät rapistuneet.
7. 3 aittaa, ensimmäinen 3 syltä, altapäin korotettu hirsillä ja katettu tuohilla. Ovessa oli saranat ja lukko. Korjaukset oli kappalainen itse kustantanut.
8. Uusi tarvehuone, varustettu tuohikatolla ja ovella.
9. Vanha talli, mutta voitiin käyttää sen jälkeen kun se äskettäin oli tullut korjatuksi; siinä oli tuohikatto, ovi ilman saranoita ja varustettu puulukolla.
10. Vastapäätä tallia rehuhuone, koko 3 syltä. Kappalainen oli laittanut sen vanhasta myllyn aitasta, jonka hän oli ostanut ja kuljettanut kotiin. Katto oli tuohista, ovessa oli lukko, mutta ei saranoita.
11. Navetta, katettu lankuilla v:lta 1727; toinen oli vanha ja melkein kokonaan luhistunut, eikä ollut enää korjattavissa.
12. Kyökki, kooltaan 3 syltä, jonka kappalainen äskettäin oli korjauttanut, pannen muutamia hirvivarvia seinään sekä puoliksi uuden katon.
13. Uusi sikoläävä, joka oli varustettu lautakatolla.

Talonpoikaisen väestön asunnoista ei le erikoistietoja olemassa. Mutta jos poistamme pappilain rakennuksista pois salit ja kamarit uloslämpiävine uuneineen, pellit vormuineen, ikkunalasit, saranat ja lukot, tarvehuoneet, niin on meillä pääpiirteissään valmis kuva silloisesta talonpoikaistalosta.

(Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, K.J. Jalkanen, Gummeruksen kirjapaino 1900, luvusta Taloudelliset olot ja elantotavat, ss. 178-180)

Rautalammin kirkkoherran puustelli syynissä vuonna 1729

"Talojen ulkomuodosta, rakennustavasta, huoneista ja sisustuksesta antaa 1729 Rautalammin kirkkoherran ja kappalaisen puustellissa pidetty tarkastus erittäin valaisevan ja seikkaperäisen kuvan, joka osoittaa miten yksinkertaisissa oloissa säätyläisperheetkin vielä silloin  elivät.

Kirkkoherran virkatalossa oli syyniluettelon mukaan seuraavat rakennukset ja huoneet:

1.  Sali, kaksi kamaria ja kyökki. Salissa eli tuvassa oli 5 kappaletta ikkunalasia, jotka olivat ehjiä kaikki muut paitsi yksi,  joka kaupungista tuotaessa oli särkynyt matkalla. Sisustukseen kuului: kakluuni, 1 nelikulmainen pöytä, sänky, rahi (en lång stol), ovi, jonka saranat ja lukon oli kirkkoherra itse kustantanut. Samoin ikkunain ja oven vuorilaudat olivat kirkkoherran kustantamia. Kamarit oli kirkkoherra äskettäin rakennuttanut pitäjän kustannuksella. Länsipuolisessa kamarissa oli neljä kappaletta ikkunoita, uloslämpiävä uuni (skorsten) ynnä pelti vormuineen, ovi saranoilla ja lukolla. Sekä uuni että pelti ja vormut, samoin, oven saranat ja lukko olivat kirkkoherran omia. Itäpuolisessa kamarissa oli kaksi ikkunaa, joissa oli 5 rikkonaista ruutua, pieni pöytä, ovi, jonka lukko ja saranat olivat myöskin kirkkoherran omia. Salista oli käytävä kyökkiin, jossa oli hyvä uloslämpiävä uuni, 9 ruutuinen ikkuna, sekä ovi saranoineen. Koko rakennus oli hyvin katettu tuohilla ja turpeilla, sekä ikkunat olivat luukuilla suojatut.
2. Tämän vastapäätä, etehisen eroittamana, joka myös oli vasta katettu ja lattialla varustettu, oli vanha kellaritupa, jonka kirkkoherra itse oli  katattanut uusilla tuohilla ja turpeilla, sekä korottanut seiniä neljä hirsikerrosta. Se oli ilman ikkunaa, ovessa oli saranat ja lukko. Tämän alla oli palkeilla katettu kivinen kellari, sen edessä katettu halssi, johon johtivat puiset portaat, ulkoovi saranat
on, mutta sisäovessa lukko ja saranat.
3. Aivan sen vieressä oli suuri sali ja kaksi kamaria, jotka olivat rakennetut kirkkoherra Hoffrenin aikana 1703. Salin sivuseinällä oli 4 paria kaksinkertaisia ikkunoita ja päätyseinällä 3 paria eli 6 ikkunaa, ruudut rikkonaisia, uuni varustettu pellillä ja vormuilla, 1 sänky, pitkä pöytä ja pitkä penkki. Eteläisessä kamarissa oli 4 ikkunalasia, pellillä ja vormuilla varustettu uuni, 1 sänky, sekä 1 pyöreä pöytä. Pohjoispuoleisessa kamarissa oli 4 ikkunaa, pellillä varustettu uuni, sekä 1 seinään kiinnitetty sänky ja 1 pyöreä pöytä. Sekä salin että kamarien ovissa oli saranat, jota paitsi salin ovessa oli lukko.
4. Pihan toisella puolella oli 4 sylinen savupirtti, varustettu etehisellä. Se oli vasta rakennettu, tuohikatto oli muuten hyvä, mutta vuotava ja kaipasi korjausta. Sisustukseen kuului saranaovi, pitkä pöytä ja penkki.
5. Rykihuone 3 1/2 syltä, ilman etehistä, oli vanha mutta jonkun verran korjattu, katto kuusen koskuista laskettu, oli kelpaamaton, ovessa oli saranat ja lukko, uuni hajallinen.
6. Riihi oli vanha ja mahdoton korjata, ovessa ei ollut saranoita.
7. Sauna oli myös vanha, mutta sitä voitiin vielä joku aika käyttää, vaikkei sitä enää nyt voi korjata, sillä savu alkoi pyrkiä ulos nurkkien kautta. Katto oli vanha ja lattia hajallinen.
8. Kaksi aittaa pihan ulkopuolella; toista, joka oli 3 1/2 syltä, voitiin vielä käyttää joku aika. Ovessa oli lukko ja saranat ja katto tuohesta. Toinen aitta oli aivan uusi, kooltaan 2 1/2 syltä, tuohikatto ja ovessa saranat ja puulukko.
Vielä oli kartanolla pieni, 2 1/2 syltä avara varastohuone, seinät kohtalaisen hyvät, mutta tarvitsi uudistamista ja korottamista muutamia hirsikertoja. Myöskin lattia ja katto kaipasivat korjausta.
 9. Talli, 4 syltä kooltaan oli kauan sitten rakennettu, mutta seinät menivät vielä mukiin, ovi oli varustettu lukolla ja saranoilla. Siitä,meni vajaan ovi, jossa oli saranat ja rautainen linkku edessä, katto, joka oli tuohesta, oli vanha ja kaipasi uudistusta.
10. Aivan tallin vieressä oli vanhasta kamarista tehty pikkuinen huone akanoita ja hevoskaluja varten, ovi oli varustettu saranoilla ja lukolla ja katto oli hyvin tehty tuohesta. Tämän rakennuksen oli kirkkoherra omalla kustannuksellaan teettänyt.
11. Kolme navettaa: yksi uusi, kooltaan neljä syltä, jonka pitäjä oli laittanut. Katto oli palkeista, ovi ilman saranoita. Toinen oli vanhasta rakettu, siten että siihen oli puoleksi lisätty uusia hirsiä, katto oli laudoista. Kolmas, 2 syltä, oli kirkkoherran omalla  kustannuksellaan laittama, katto oli laudoista ja ovi ilman saranoita.
12. Kaksi olkilatoa, toinen etukartanolla oleva oli vanhasta korjattu, toisen puolen kattoa oli kirkkoherra laittanut uusista tuohista, toisen puolen oli pitäjä kattanut vanhalla, ovessa oli saranat ja puulukko. Toinen lato oli pellolla; se oli olilla katettu.
13. Tarvehuone kartanolla, uusi, varustettu tuohikatolla ja ovella.
14. Vanha kyökki rannalla, 3 1/2 syltä avara; ovessa oli poikkinaiset saranat ja puulukko, katosta oli ainoastaan muutamia lautoja jäljellä.
15. Uusi nuottikota, jonka kirkkoherra edellisenä kesänä oli rakennuttanut ja katattanut laudoilla.

(Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, K.J. Jalkanen, Gummeruksen kirjapaino 1900, luvusta Taloudelliset olot ja elantotavat, ss. 175-178)

Rälssitilojen synty Rautalammin vanhassa hallintopitäjässä

Brusius Rossi sai siis 1630-luvun lopulla kruununtorpan, mikä maineen vastasi hyvinkin nykyistä suurta maatilaa. Rälssimaiden omistuksen syntyhistoria kannattaa tulla tässä dokumentoiduksi Juhana Ottenpojan kertomuksen muodossa. Oletan tämän selvityksen liittyneen ns. suureen reduktioon, jossa kruunu otti maita rälssimaita aatelistolta ja muilta takaisin itselleen.

"Täydennyksenä rälssimaiden historiaan Rautalammilla liitettäköön tähän lopuksi kanneviskaali Juhana Ottenpojan kertomus v:lta 1628 (Ilmeisesti vlta 1728, IR). Hovioikeuden lähettämänä oli hän ottanut perinpohjaisen selon rälssitilojen synnystä Rautalammin pitäjässä ja antaa siitä seuraavan seikkaperäisen ja asiallisen selvityksen:
Ensiksi on tiedettävä, että ennen aikaan koko Rautalammin pitäjä on ollut yhteismaata, jota kaikki ympärillä olevat pitäjät ovat viljelleet ja jossa he ovat harjoittaneet mesästystä ja kalastusta, kuten muillakin yhteismailla on tavallista, ja kun kylläkin kylällä on ollut siellä oma viljelyksensä, sekä metsästyksensä ja kalastuksensa, niin on niillä kullakin ollut myös erityisiä paikkoja, missä he vuosittain ovat samaa viljelystä harjoittaneet, eivätkä ole juuri mitään veroa siitä kruunulle suorittaneet. Mutta kun korkeasti kiitetty muistossa kuningas Kustaa vainaja tuli hallitukseen ja sai tietää, että niin  suuri kruunun ja maan yhteismaa oli siten käytettävissä, eikä se mitään kruunulle tuottanut, niin käski korkeimmasti mainittu H.K.M., että sama yhteismaa on asutettava ja viljeltävä, jotta se tuottaisi veroa kruunulle, joka myöskin on tapahtunut. Ja samoin kuin kruunun- ja verotalonpojat ovat harjoittaneet nautintoansa ja omistaneet itsellensä erityisiä paikkoja tuolla yhteismaalla, kuten ennen on mainittu, samoin ovat myöskin ympärillä olevissa kihlakunnissa ja pitäjissä asuvat aatelin talonpojat ottaneet itselleen erityisiä paikkoja, joissa he ovat harjoittaneet metsästystä ja kalastusta. Kun nyt korkeasti mainittu kuningas Kustaa viljelytti tuon kruunun ja maan yhteismaan ja pani sille veroa, kuten edellä on kerrottu, niin  on myöskin aateli anastanut ja asuttanut rälssimaaksi ne paikat, joita heidän lampuotinsa naapurikihlakunnissa ja pitäjissä ennen muinoin Rautalammin ja kruunun yhteismailla ovat käyttäneet. Siis syntyy nyt kysymys, mitä oikeutta on aatelismiehellä maan yhteismaahan, saako hän asuttaa ja tehdä siitä jotakin osaa rälssiksi ja kuinka pitkälle hänen nautinto-oikeutensa on hyväksyttävä, jonka hän siten on kruunun ja maan yhteismaalla itsellensä anastanut.
Toiseksilöytyy aatelin joukossa myös muutamia, jotka ovat hallitukselta hankkineet itsellensä rälssioikeuden muutamiin kyliin muissa ympärillä olevissa kihlakunnissa, sen jälkeen kun Rautalampi oli tullut viljellyksi ja asutuksi, kuten ennen on mainittu, kuten Iivari Maununpojan perilliset ja Akseli Iivarinpoika nyt omistavat, sentähden tahtovat he saman rälssikirjeen nojalla omistaa nekin tilat ja paikat, jotka samat kylät ovat ennen aikaan viljelleet Rautalammin yhteismaalla: koska samassa kirjeessä sanotaan: kaikkineen, mitä siihen kuuluu ja on vanhastaan kuulunut.
Kolmanneksi on vielä aatelia, joka sittemmin on ottanut verotiloja Rautalammin pitäjässä.
Neljänneksi on vielä muutamia aatelistosta, joilla on kuninkaan antamia kirjeitä ja lahjakirjoja tiloihin niissä pitäjissä.
Viidenneksi on näiden joukossa muutamia, jotka äskettäin  ovat hankkineet itsellensä kuninkaan kirjeitä, perustaen pyyteensä semmoisiin oikeuksiin, joita heidän vanhemmillansa siellä ei ollut; tuleeko näillä sitten olla mitään oikeuksia.
Lopuksi on otettava mietittäväksi, mitä on sanottava tuosta vakaantuneesta nautinto-oikeudesta, johon he vetoavat, onko sekin pidettävä ikimuistoisena, koska tiedetään puhua, milloin Rautalampi tuli asutuksi ja myöskin kuningas Juhana, tultuaan hallitukseen, on sitä moittinut, samoin kuin myöskin korkeasti kiitettävä muistossa kuningas Kaarle on tehnyt.
 "


(Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, K.J. Jalkanen, Gummeruksen kirjapaino 1900, luvusta Asutus- ja väestösuhteet, ss. 88-89)

Neljännesmiehenä Rautalammin vanhassa hallintopitäjässä?

Rautalammin Rossien suvun kantaisäksi mainitaan Brusius Matinpoika, joka ilmeisesti 1600-luvun puoliväliä lähestyttäessä otti tai sai sukunimekseen Rossi. Kyllä Rosseja tiettävästi oli jo 1500-luvun lopullakin, mutta sukuyhteydet tältä ajalta ovat hämärän peitossa. Oliko tuo nimijohdannainen kasteessa saadusta etunimestä Ambrosius vaiko esimerkiksi seurausta osallistumisesta 30-vuotiseen sotaan Saksanmaalla, jossa ratsuhevosesta ja ratsukostakin käytetään vieläkin nimeä Ross, siitä lienee mahdotonta saada varmuutta. Brusius Rossi sai kuitenkin kruununtorpan ilmeisesti ajalle tyypillisellä kuninkaankirjalla ja sanotaan hänen toimineen joko nimismiehenä tai neljännesmiehenä, mikä tarkoitti majatalon pitoa, kyydin antamista ja avustamista käräjien pidossa ja verojen keräämisessä.

Annetaanpa K.J. Jalkasen kertoa neljännesmiehen tehtävästä tuonaikaisessa Rautalammin hallintopitäjässä:

"Toinen kunnallinen virkamies oli neljännesmies. Mikäli niukoista tiedoista voipi päättää, oli hänen tehtävänsä melkein samat kuin nimismiehenkin. Heitäkin käytettiin apuna veronkannossa: samoin majatalon pito ja kestitys näkyy olleen heilläkin
 velvollisuutena. Ainakin läpimatkustava sotaväki haki ennen muita asuntoa heidän samoin kuin nimismiehenkin kotona. Pääasiallinen erotus heidän asemassaan lienee ollut vain siinä, että neljännesmiehen toimi rajoittui hänen omaan neljänneskuntaansa, mutta nimismiehen koski koko pitäjää. Toisinaan hoiti nimismies neljännesmiehenkin toimia.
Neljännesmiehen virat lakkasivat ehkä samalla kun pitäjä jaettiin useampiin nimismiespiireihin. Mutta neljänneskunta-jako säilyi senkin jälkeen historiallisena muistona maa- ja verokirjoissa aina vuoteen 1684."

(Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, K.J. Jalkanen, Gummeruksen kirjapaino 1900, luvusta 2. Hallinnon hoito ja verotustulot, s. 108)

Rautalammin nimismiesolot pitäjän alkuvaiheissa

Vanhan Rautalammin hallintopitäjänpitäjän nimismiesolot ovat mielenkiintoinen tutkimuskohde myös Brusius Rossin (Brusius Matinpojan) elämää ja elinolosuhteita tutkittaessa. Annetaanpa V.J. Jalkasen kertoa pitäjän nimismiesoloista 1300- ja 1600-luvuilla:

"Ensimmäisenä on mainittava nimismies, jonka virka asetettiin nähtävästi jo 1558.
.
Nimismiehet olivat siihen aikaan talonpoika. Nimismies otettiin tavallisesti pitäjän rikkaimmista  talollisista, joka oli luonnollinen seuraus jo hänen tehtävänsä laadusta. Hänen talossaan pidettiin näet säännöllisesti kaikki käräjät ja hänen tuli silloin kestitä tuomaria ja hänen seuruettansa. Ainoastaan jonkun kerran tapahtui poikkeus tästä yleisestä säännöstä. Kun Hämeen läänin maaherra, myöhemmin varapresidentti Turun hovioikeudessa, Arvid Yrjönpoika Horn 1639 vieraili Rautalammilla, ei nimismiehen talossa ollut kyllin hyvää kortteeria niin korkealle herralle, jonka vuoksi käräjät pidettiin Rautalammin pappilassa. - Samoin kuin tuomaria, tuli nimismiehen kestitä myöskin voutia palvelijoineen, kun hän liikkui virkamatkoillaan pitäjässä. Majatalon pito kuului muutenkin hänen velvollisuuksiinsa. Ja kun säännöllinen postinkulku 1638 järjestettiin, olivat nimismiehet usein myös postinkuljettajia. Nimismiehen asetti virkaansa vouti ja hänen tuli järjestyksen valvonnassa ja veronkannossa olla voudille apuna.

Nimismiehen palkaus oli alussa hyvin epäsäännöllinen. Ainoastaan silloin tällöin sai hän huojennusta veronmaksussa, kun hänellä oli ollut tavallista enemmän vaivaa ja kustannuksia toimestaan. V:sta 1584 sai hän joka vuosi palkakseen nauttia vapautusta vakinaisista veroista. 17. vuosisadalla asetettiin nimismiehet sitäpaitsi säännölliselle palkalle, joka maksettiin joko rahassa (20-25 taaleria hopeassa) tahi viljassa (8 tynnöriä).

Kun Saarijärvi  ja Viitasaari pääsivät eri seurakunniksi, jaettiin pitäjä samalla useampiin nimismiespiireihin. Mutta koko 17. vuosisadan pysyivät nimismiehen virat epävakaisella kannalla. Toisnaan oli pitäjässä kolme nimismiestä, toisinaan ainoastaan kaksi. Näiden virka-alueet olivat myöskin alituisten vaihtelujen alaisina. Niinpä 1639 oli pitäjässä kolme nimismiestä, joista yhden virkapiirinä oli Rautalampi, toisen Laukaa, kolmannen Saarijärvi ja Viitasaari. Mutta 1653 oli siellä vaan kaksi nimismiestä: toisen piirinä oli Rautalammin emäseurakunta, toinen hoiti kaikkia kolmea tytärseurakuntaa. Samoin oli vielä 1682 ainoastaan kaksi nimismiestä, mutta silloin oli Rautalampi ja Laukaa yhtenä ja Viitasaari ja Saarijärvi toisena nimismiespiirinä.

Kun itäjä oli jakautunut useampiin nimismiespiireihin, ruvettiin niissä kussakin pitämään eri käräjiä. Vakinaisia käräjiä oli kahdesti vuodessa, toiset kesällä, toiset talvella."

(Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, K.J. Jalkanen, Gummeruksen kirjapaino 1900, luvusta 2. Hallinnon hoito ja verotustulot, ss. 105-106)

Vanhan Rautalammin hallinto hoito

"Samaan aikaan, jolloin erämaat esiintyvät eri pitäjinä, on sen hallinnollinen järjestelmä jo valmiina.
Pitäjä oli silloisen tavan mukaan jaettu neljänneskuntiin, joita oli kolme:

Keiteleen neljänneskunta, joka käsitti nykyiset Viitasaaren, Pihtiputaan ja Kivijärven pitäjät, osan Rautalammin pitäjää (Särkisalon ja Horontaipaleen kylät), sekä suurimman osan Konginkankaan kappelia.
Konneveden neljänneskunta, johon kuului koko muu osa Rautalammin pitäjää, Hankasalmen pitäjä, Vesannon kappeli ja Hämeenpuolinen osa Pielaveden pitäjää.

Saraveden neljänneskunta sisälsi Laukaan, Saarijärven, Karstulan, Petäjäveden pitäjät ja suurimman osan Jyväskylän pitäjää, sekä Sumiaisten ja Uuraisten kappelit.

Neljänneskuntain luku pysyi siten kolmena aina siihen saakka kuin neljänneskunta-jako pitäjässä lakkasi, joka tapahtui 1684. Myöskin niiden piirit pysyivät pääasiallisesti samana, lukuunottamatta pienempiä muutoksia. Mutta neljänneskuntain nimet olivat enemmän muutosten alaisia. Jo muutaman vuoden päästä, ehkä 1563 (Rautalampi perustettiin hallintopitäjäksi vuonna 1561, kirj.), saivat kaikki kolme neljänneskuntaa uudet nimet; niitä nimitetään siitä lähin:
Keiteleen neljänneskunta Kymin . . .n, k:ksi
Konneveden  "                  Rautalammin  "
Saraveden     "                  Pernasalon     "

Vuonna 1617 tapahtui neljänneskuntain nimissä vielä se muutos, että Kymin neljänneskuntaa siitä lähtein kutsutaan Kivijärven neljänneskunnaksi. Sen jälkeen ei neljänneskuntain nimissä tapahdu muutoksia.
Samalla kun pitäjän kunnallinen hallinto järjestettiin, sai se myös omat kunnalliset virkamiehensä."

(Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, K.J. Jalkanen, Gummeruksen kirjapaino 1900, luvusta 2. Hallinnon hoito ja verotustulot, s. 104) 

Pietari Brahe Brusius Rossin kotimaisemissa...

Pietari Brahen kuudes tarkastusmatka 25.1.-31.3. 1640
---

Viipurin ja Savonlinnan lääni:
---
24. Kuopion hallintopitäjä, Maaninka, Tavinsalmi 17.3. - Maaningan Tavinsalmelle perustettiin kuninkaankartano uudisasutuksen valvonta- ja hallintokeskukseksi vuonna 1545. Alun perin kartano pystytettiin nimismiehentaloksi. Hallinto- ja kirkkopitäjä kantoivat aluksi kuninkaankartanon nimeä Tavinsalmi, mikä hävisi vähitellen käytöstä, ja tilalle tuli 1600-luvulla Kuopion pitäjä kirkon rakennuspaikan mukaan.
25. Kuopion hallintopitäjä, Karttulan kylä 18.3.

Uudenmaan ja Hämeen lääni:
26. Rautalammen hallintopitäjä, pappila 19.3. -saattoi olla että Brahe joutui täällä kuuntelemaan vuonna 1626 Rautalammin kirkkoherraksi tulleen Paulus Matinpojan huolia Viitasaaren kappelin itsenäistymispyrkimyksistä. Rautalammen kirkkopitäjästä oli eronnut Viitasaaren kappeli ennen 1630-luvun puoliväliä ja 1640-luvulla tämä kappeli alkoi itsenäistyä todennäköisesti piispa Isak Rothoviuksen (1572-1652) ajaessa asiaa. Kirkkoherra ei tästä pitänyt palkkatulojensa pienenemisen pelossa, jonka vuoksi hän kirjoitti Brahelle myöhemmin 14.6. 1642 pitkän valituskirjeen, mikä ei liene ollut ensimmäinen lajiaan. Tässä hän toi ilmi pelkonsa emäkirkon turmioon joutumisesta ja itsensä ja perheensä köyhyyteen suistumisesta, jos pitäjä jaettaisiin. Tämä kuitenkin tapahtui ja Viitasaari itsenäistyi vuonna 1643.
27. Rautalammen hallintopitäjä, Konneveden neljänneskunta, Kärkkäälän kylä, Hannulan nimismiehentalo 20.3. -Brahea kestitsi isäntä ja nimismies Hannu Laurinpoika, joka oli edeltävässä virassaan 1620- ja 1630-luvuilla ollut pitäjänkirjuri. Nimismieheksi eli kruunun palvelijakjsi tultuaan vuonna 1635 hän lienee luopunut tästä toimesta, sillä asemansa vuoksi hän ei voinut valvoa pitäjäläisten etua.
28. Rautalammen hallintopitäjä, vanha Laukaa, Savion kylä, Perna- eli Pärnasaaren nimismiehentalo 21.3.. -Brahe saapui taloon Laukaan talvitietä pitkin ja oli nimismies Klemetti Davidinpojan vieraana yön. Yösijasta ja kahdesta nauttimastaan ateriasta hän määräsi maksettavaksi kymmenen hopeataalarin korvauksen. Ei ole tiedossa oliko Brahella kenties normaalin reen perässä erityinen pieni rahareki, joita porvarit käyttivät painavien ja tilaavievien taalerien kuljetukseen suurimmilla kauppamatkoilla.
29. Jämsän hallintopitäjä, Korpilahti, Muuramen kylän, nimismiehentalo 22.3.  -Keski-Suomen erämaa-alueilla toimi 1600-luvun alusta vuoteen 1684 Muuramen nimismies, jonka piiriin kuului alueita Saarioisten, Sääksmäen, Rautalammin, Pälkäneen ja Jämsän hallintopitäjistä. Muuramessa pidettiin käräjiä, mutta siitä ei kehittynyt itsenäistä pitäjää, vaikka sitä asiakirjoissa pitäjäksi nimitettiinkin.
30. Jämsän hallintopitäjä, pappila 23.3. - pappilassa Jämsän kappalaisen Erici Bartholdiuksen leski Lisbet Markuntytär anoi Brahelta verovapautta tulipalon tuhoamalleen tilalle Moiskalassa. Leski kertoi kyntäneensä ja viljelleensä vähäistä taloaan ilman miehensä apua, ja Brahe myönsikin hänelle verovapauden.
31. Pälkäneen hallintopitäjä, Längelmän kylä 24.3.
32. Pälkäneen hallintopitäjä, nimismiehentalo 25.3.
33. Kalvolan hallintopitäjä, Urjala, Kankaanpään nimismiehentalo 27.3.
(Täältä Brahen matka jatkui 28.3. Turun ja Porin läänin Marttilaan ja edelleen Turkuun 31.3. 1640, IR).
(Pietari Brahe matkustaa ISBN-numero 951-595-094-5, Jorma Hytönen: Matkalla jossain suuriruhtinaskunnassa...)

Kansatieteellsitä taustaa 1600-luvun alu isoisän maailmaan

Kansatieteellistä taustaa Brusius Rossin maailmaan

Hankasalmen historia tarjoaa mielenkiintoista kansatieteellistä tausta-aineistoa ajatellen Brusius Rossin aikaista elämäntapaa ja oloja 1600-luvun puolivälissä nykyisen Konneveden ja Hankasalmen rajamailla:
 

"Hankasalmen vanhin maatalous oli ns. kaskitaloutta ja hyviin kaskiniittyihin perustuvaa ekstensiivistä karjataloutta, jonka tuotteista lanta pienille peltotilkuille oli ehkä yhtä tärkeää kuin lähes kokonaan myyntiin menevä voi. Vanhin kaskitalous käytti ns. huuhta- (tai huhta-) tekniikkaa. Hankasalmella raivattiin järeään havumetsään kolomalla puut alaosaltaan kuivumaan pystyssä tulevaa käyttöä varten. Kun metsikkö oli muutamassa vuodessa kunnolla kuivunut ja sen alla varjossa oleva sammalmattokin tullut kuivana polttokelpoiseksi, tapahtui huhtikuussa poltto, joka on antanut huhtikuullekin sen nimen. Huuhdan tuottavuudesta on mielikuvituksellisia perimätietoja: 20-kertainen sato katsottiin vielä normaaliksi, 30-40-kertaiset sadot eivät olleet harvinaisia ja suuremmistakin huhuttiin. Huhtavaiheen jälkeen paikan annettiin kasvaa koivikkoa, josta 20S30 vuoden jälkeen saatiin jo tavallinen kaski. Sen jälkeen paikan annettiin kasvaa 3-4 kesää karjalle heiniä. Kun järeät kuusimetsät loppuivat, sekä Keski-Suomessa että Savossa siirryttiin yleisesti lehtimetsäkaskiin. Kun peltoa tarvittiin lisää, sitä oli hyvä raivata lehdosta, joka sitä ennen oli kuitenkin kaskettu. Luontoa osattiin käyttää hyvin, myös Hankasalmella.



Kansatieteellisesti Hankasalmen alue kuuluu vanhimpana aikana itäisen kansankulttuurin piiriin. Aatra eli sahra oli itäinen, jonka aisoihin kiinnittyvä poikittainen peräpuu muodosti kyntäjälle kädensijat peräpuun ja aisojen molemmin puolin. Sirppi oli pienehkö ja hyvin keveä (lännessä laaja kamppisirppi@). Viikate oli vain heinäntekoväline. Vilja korjattiin aina sirpillä. Sen kärki saattoi olla valmiiksi kiverretty pieneksi nupiksi, koska kärki silloin tällöin kantojen ja kivien välissä työskennellessä joka tapauksessa iski kiveen tai kantoon. Näin säästyi aikaa aina uudelta hionnalta (liippaamiselta).



Puidessa käytetty varsta (riusa) oli ns. linkkuvarsta, jonka varsi ja jyvien irrottamisen varsinaisesti suorittava jykevä linkku oli liitetty toisiinsa puutapilla. Reki oli korkeakeulainen (ehkä keulapuu oli vielä sidottu koivuvitsaksella yhteen ensimmäisten kaplaitten kanssa) ja kuorma kesti siten helposti epätasaisen tien töyssyjä. Vene oli siro ja keveäsoutuinen savolaisvene; tämä tyyppi on säilynyt seudulla nykypäiviin.



Riihi oli korkea yksinäisriihi (lännessä erillisellä puimahuoneella varustettu matalampi luuvariihi). Pihapiirin rakennukset sijoiteltiin Savossa ja myös Hankasalmella vapaasti maaston mukaan (lännessä oli suljettu pihapiiri suurine portteineen, jotka sulkivat pedot pihasta pois).



Leivässä oli myös tyypillisiä eroja. Savolainen ja hankasalmelainen leipoi paksun ja pehmeän limpun hapatetusta taikinasta. Länsi-Suomessa leivottiin vain pari kertaa vuodessa ja silloin kovaa reikäleipää, jota säilytettiin katossa olevissa vartaissa. (Leipiä voitiin liottaa pehmeämmiksi vesikupissa ennen syömistä, ainakin vanhemmat henkilöt tekivät näin).



Itäinen kansankulttuuri siis voittopuolisesti hallitsee Hankasalmea, toteaa historioitsijamme Erkki Laitinen.
 
Keski-Suomen maatalouden kehitys vastasi pitkälle koko maan maatalouden kehitystä. Kaskenpoltto väistyi jo 1700-luvulla peltoviljelyn tieltä ja tehokkaampi alun perin itäinen kolmivuoroviljely läntisen kaksivuoroviljelyn tieltä. Erittäin selvä oli karjatalouden kehitys. Tässäkin Keski-Suomi liittyi tehokkaamman itäisen karjatalouden linjaan, sekä rehun tehokkaammassa hoidossa että itäisen lehmärodun suosimisessa ja karjasuojien parantamisessa. Väistymässä jo ollut sekasontanavetta, joka tuotti samalla karjamäärällä runsaasti enemmän lantaa pelloille kuin enemmän työtä vaativa luontinavetta, ja oli siten selvästi taloudellisempi ratkaisu kuin tämä, levisi 1800-luvun mittaan Keski-Suomeen, myös Hankasalmelle. Siellä sekasontanavettaa pidettiin läntisenä ratkaisuna, mutta väistyvää luontinavettaa itäisenä.



Kalastuksella oli pääelinkeinoksi yltävä merkitys 1800-luvulla vain pohjoisessa Keski-Suomessa, jossa muikunpyynti oli Viitasaarella seudun vientielinkeino. Hankasalmi oli eteläisemmällä kotitarvekalastuksen alueella, mutta sielläkin tunnettiin monen talon yhteisnuotat, jotka kyllä olivat tehokkaita.
 
(Hankasalmen historia 1, esihistoriasta vuoteen 1918 -kirja julkistettiin 13.7.2004.
Julkistamisjuhlassa piti professori Mauno Jokipii pyydetyn puheenvuoron. Mauno Jokipii,http://www.hankasalmi.fi/palvelut/sivistys/kulttuuri/hankasalmen_historia_1.html )"

Korholan aarre

Vuoden 2002 plooturahalöytö
” Hankasalmen Kärkkäälän kylässä sijaitseva Korhola on noin 350 vuotta vanha maatila, joka on ollut vanhan Rautalammin sukuhaaraan kuuluvien Korhosten hallinnassa. Vuoden 2002 syksyllä löytyi kateissa ollut rahakätkö, josta tieto oli kulkenut sukupolvelta toiselle satoja vuosia. Aarre oli kätketty 1700-luvun alkupuoliskolla pikkuvihan aikoina, jolloin Korholaa oli isännöinyt Påhl Sipinpoika Sigfridsson (Paavo Sipinpoika) Korhonen, emäntänään Judit Ambrosiusdotter Rossi.”
Henkikirjoissa Paavo Sipinpoika mainitaan Kärkkäälän Korhosen talon isäntänä vuosina 1727-48. Paavon vaimo Juudit mainitaan vuosien 1727-46 henkikirjoissa. Heidät vihittiin 7.10. 1726.

Nämä tiedot löytyvät Korholan matkailumaatilan kotisivuilta. Ambrosius Rossille syntyi 1655 poika Ambrosius, jolla oli Judith-niminen tytär.

Suomen suurin yksityinen plooturahanäyttely oli Rautalammin Rossien Sukuseuran tapaamisen yhteydessä kesällä  2007 käynnin aikaan  nähtävillä Korholan matkailumaatilan Kahvi-Aitalla. Ajankohtaista yhteystietoa kohteseen en netistä löytänyt.

Mukana olleilla oli tilaisuus tutustua tähän hyvin järjestettyyn näyttelyyn. Bussilla liikuttaessa ei tule kiinnittäneeksi huomiota etäisyyksiin eikä myöskään niihin liikenneyhteyksiin, joita Ambrosius Rossilla ja hänen perillisillään oli käytettävissä 1600-luvulla. Maitse Sauvoniemen kautta Korholaan kertyy matkaa noin 9 km ja Jokelasta suoraan vesitse yli Liesveden joko Pesiäissalmen tai suoraan Lieslahden pohjukan kautta noin 5 km.

Mistä plooturahat olivat peräisin?
Tämä herättää tietenkin paljon kysymyksiä. Mistä plooturahat olivat peräisin. Mistä palveluksista oli mahdollista saada kruunun plootuja niinkin paljon kuin mitä niitä Korholan pellosta kiven alta löytyi? Judithin sukuyhteys isoisäänsä Brusius Rossiin tekee mahdolliseksi sen, että ainakin osa suuresta plootuaarteesta olisi kotoisin Judithin isän suvusta. Toisaalta Korhola oli varakas talo jo tuolloin ja siellä oletetaan myös Pietari Brahen, suomen valtionhoitajan majoituneen matkallaan Savoon.
Palkkiota plootujen muodossa saattoi saada ainoastaan palveluksista, joita tehtiin – oli tehtävä - valtion virkamiehille. Nimismiehen nimenomaisena velvollisuutena oli järjestää kuljetuksia ja käräjiä. Tuohon aikaan elettiin luontaistaloudessa eikä arkielämässä rahaliikennettä ollut ensinkään. Verotkin maksettiin luontaistuotteina, kalana, riistana ja viljana. Valtion virkamiehillä ei näitä mahdollisuuksia ollut, mutta heillä oli virkatehtävissään ilmeisestikin mahdollisuus saada plooturahaa maksettavaksi nimismiehen tai kievarinpitäjien palveluksista. Oletettavasti on siis mahdollista, että plootut olisivat Judithin myötäjäisiä tai perintöä. Mahdollista tietenkin on, että Korholan talosta hoidettiin kuljetuksia ja että talo itse sai kruunun rahaa tätä kautta.
Kannattaa vielä mainita, että 1600-luvun loppu ja 1700-luvun alku olivat rauhattomia aikoja. Rautalammin Kiimingin ja Konneveden maisemat olivat aivan Pähkinäsaaren rauhan rajan pinnassa ja venäläisiä joukkoja liikkui tuohon aikaan seudulla usein. Nämä joukot vaativat tietenkin myös yösijaa ja muita palveluita, joten rahavarat oli kätkettävä ryöstelyn pelossa.