Arvopohjaisen realismin suhteellisuus

 Tasavallan presidentti Aleksander Stubb määäritteli diplomaateille järjestetyillä päivillä  26-27.8. 2024 Suomen ulkopolitiikan "arvopohjaiseksi realismiksi". "Määrittelen arvopohjaisen realismin kokoelmana universaaleja, vapaudesta, ihmisoikeuksista ja kansainvälisistä säännöistä nousevia arvoja, jotka huomioivat myös globaalin monimuotoisuuden, kansallisvaltioiden, alueiden ja kulttuurin sekä historian realiteetit. Maailman ongelmia ei ratkaista vain niiden kanssa, jotka ovat kanssamme samaa mieltä."

Arvopohjainen realismi ei ole tietenkään mikään tieteestä ohjautuva määritelmä, vaan pikemminkin se on mahdollisuuksien taitamista, "angewandte Kunst"(Soveltavaa taitoa), jonka taustalla arvot ja asenteet näyttelevät pääosaa.  Arvopohjaisen realismin etiikka saattaa vaihdella suurestikin - itseasiassa koko eettisen asennpoitumisen koko kirjolla. Tasavallan presidentin "narratiivi" on yksi monista vaihtoehdoista; läntisen arvoyhteisön tällä hetkellä edustamat arvot on yksi niistä. Myös muita - perusteltuja - lähestymistapoja onm havaittavissa.

Olen blogissani toisaalla käsitellyt tätä kysymystä lähtien arvoperusteiden kirjosta, koska eettinen arvopohja voi vaihdella jopa omaksumassamme läntisessä arvoyhteisössä. Samoin se voi vaihdella myös kansakunnan sisällä niin yksilöiden kuin kansanryhmienkin välillä. Kuvaavaa on, että juuri tällä viikolla hallituksemme on julkaissut rasismin vastaisen periaate- ja toimintaohjelman, jonka perussuomalaiset, hallituksen toinen kantava voima on jo ehtinyt puolueena torjua vaikka sen hallituksessa hyväksyykin. Arvopohjainen realismi tarkoittaa tässä yhteydessä erirotuisten ja siis ulkomailta meille tulevien, etniseltä ja ihonväriltään ja toimintatavoiltaan erilaisten ihmisten torjumista, realismi ohjelman nimellistä hyväksymistä hallituksessa. 

Tunnetun sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan keskeisin etiikan laji on Frommin käsitteistössä humanistista etiikka. Elämän taitoa, elämän kunnioittamista itsessä, muissa ihmisissä ja elonkehässä ylipäätään; ihmisen nostamista lajiolentona keskeiseen, ratkaisevaan asemaan. Totuus tekee ihmisen vapaaksi; uskaltaa epäillä ja etsiä ihmisyydelle parempia vaihtoehtoja. Uskoisin monen kohdalla juuri tämän vaihtoehdon nousevan keskeiseksi arvioidessamme myrskyisää maailmaa ja sen jokapäiväisiä, usein väkivaltaisia, tuhosuuntaisia ja pelottavia uutisia. Suomessa olemme pitkään oppineet rakastamaan ja hyväksymään tämän lähestymistavan. Koululaiutoksemme on jo viimeistään peruskoulun syntymisen jälkeen rakentunut vahvasti humanistisen etiikan pohjalle. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kaikki olisivat läheskään samaa mieltä sen enempää opettajien kuin oppilaidenkaan joukossa. Väkivalta, uhkailu, mobbaaminen ja surmatyöt puhuvat tästä selvää kieltään.

Toisen etiikan lajin, ei niinkään harvinaisen, muodostaa autoritaarinen etiikka. Autoritaarisuus ymmärretään meillä useimmiten johtajakeskeisenä, alistavana toimintatapana, joka onkin autoritaarisuuden yhden puolen keskeinen piirre. Toisen puolen autoritaarisuudessa muodostaa alistuminen; useimpien kohdalla se tarkoittaa kykyä sopeutua ja olla tottelevainen. Mitalin toisena puolena tässä ambivalentissa eettisessä suhtautumisessa on itsekeskeisyys ja narsismi, muista piittaamattomuus, arroganssi, röyhkeys – ja siihen perustuva etiikka. Elämä on kilpailua, vahvempi voittakoon – niin syntyy myös elinvoimainen yhteiskunta; minä kuulun etuoikeutettujen joukkoon. 

Median välittämä vaikutelma on, että erityisesti Kiina olisi autoritaarisen kulttuurin kaikkein selkein ilmentymä? Entä miten on "Make the America great again" jossa käydään ankaraa taistelua kahden tasavahvan poliittisen voiman välillä? Tai Euroopan Unionin perussopimus, joka asettaa erityisen kilpailukykyisen markkinatalouden autorisoiduksi hallintomalliksi sulkien mm. pohjoismaisen hyvinvointivaltion pois mahdollisuuksien joukosta? Tai Kiinan valtion tukemaa teollisuutta arvostellaan lännessä, jossa kuitenkin valtion tuet maataloudelle ja avainasemassa oleville teollisuudenaloille ovat vahvaa "arvopohjaista realismia". Entä läntisen arvoyhteisön ankarasti arvostelema Kiinan uiguureihin kohdistama "koulutusohjelma samaan aikaan kun lämntisen arvoyhteisön johtava makrotalous tukee Israelin Gazaan ja länsirannalle kohdistamia tuhoisia iskuja? Tai palestiinalaisten taistelu itsenäisen, harmooniseksi  oletetun ja edellytyn islamistisen valtion puolesta mitä väkivaltaisimmilla taistelumuodoilla ja - mm. naisten oikeuksien suhteen -   perinteisellä, ehdottoman autoritaarisella suhtautumisella?

Kaikkia näitä poliittisia, uskonnollisia ja traditioon perustuvia toimintatapoja noudatetaan "realismin" välttämättöminä vaatimuksina  samalla muistuttaen arvoperinnöstä - jonka on joustettava. Äiti-Venäjän on joustettava, kun patriarkaalinen rationaliteetti vaatii lisää maata ja vaikutusvaltaa. 

Arvopohjainen realismi asettaa lisäksi eettisiä vaatimuksia hallitsemalleen massalle. Abosoluuttinen etiikka tarkoittaa epäilemättömyyden taitoa. Yhteiskunnallisesti valistumaton ja passiivinen ihminen lienee tunnusomaisin tällaisen eettisen vaihtoehdon kannattaja. Abosoluuttisen etiikan aktiiviset muodot voivat johtaa uskomattomiin katastrofeihin, kun epäilykyvytön massa kääntyy tukemaan vaikkapa narsistista, mobbaavaa ja suuruudenhulluja visioita hahmottelevaa johtajaa. Oletko joskus ihmetellyt presidenttiehdokas Trumpin raivokasta kannattajajoukkoa, Venäjän kansan lähes ehdotonta tukea presidentti Putinin "arvopohjaiselle realismille" tai 1,4  miljardin kiinalaisen sopeutumista ilmeisen rationaalisena pitämäänsä kiinalaiseen hallintokulttuuriin? Niitätäkin perustellaan arvopohjaisella realismilla.

Tämän päivän maailmaa on katseltava yhä ilmeisemmin  kansallisten lähtökohtien "arvopohjaisen realismin" lisäksi myös ottaen huomioon globaalit, planetaarisiset olosuhteet ja niiden väistämättömät reunaehdot ja jännitteet; maailmanlaajuinen, kilpailun ehdoilla toimiva markkinatalous ja sen luoma voimavarojen polarisoituminen; tekninen vallankumous, joka on johtamassa keinoälyn pohjalla toimivaan veltavaan "megakoneeseen"(vrt. Lewis Mumford). Sotilaallisen varustautumisen käytössä oleva, huippuun kehitetty teknologia, jonka tuhovoima voi poimia kohteekseen niin yksittäisen ihmisen kuin kokonaisen maan ja jopa maanosan. Tämän  kaiken taustalla tapahtuma ilmastomuutos ja maapallon resurssien ylikäyttö luovat nekin yhden lähtökohdan, joka vaatii "arvopohjaista realismia", tosin kokonaan toiseen suuntaan, mihin myös Eurooppa on tällä hetkellämenossa. Viittaan vain saksalaisen BSW-ryhmän puheenjohtajan Sahra Wagenknechtin juuri julkaistuun videoon, jolla hän alkaneen vuosituhannen tapahtumiiin ja  lainauksiin julksista esiintymisistä osoittaa, että Saksan liittokanslerin Olof Scholzen "arvopohjainen realismi" perustuu tosiasioiden vääristelyyn. "Olof Scholze valehtelee", väitää hän julkisesti videopuheessaan. Wagenknecht ei ole mikä tahansa takapenkin kommentoija - hänen juuri perustamansa "BSW" -puolue saavutti 6,2 prosenttiyksikön kannatuksem eurovaaleissa ja sai Europarlamenttiin 8 paikkaa. Hänen puheenvuoronsa edustaa sodan ja asevarustelun vastaista "arvopohjaista realismia", jota pyritään koko ajan vaientamaan. Kiihtyvä militarismi ja pyrkiminen voittoon neuvottelujen sijasta on  viemässä meitä kohden laajenevaa ja kiihtyvää sodankäyntiä. Ennenpitkää saatetaan ottaa käyttöön ydinaseita tai niistä johdettua "likaista teknologiaa". Tilanteen ja arvopohjaisen realismin hallitsemattomuus ja moniperusteisuus on pelottava, äärimmäisen huolestuttava ilmiö.

Tietenkin toivon tasavallan presidentin taipuvan arvopohjaisessa realismissaan yhä selvemmin perinteisen humanistisen etiikan kannalle. Vuonna 2025 tulee kuluneeksi 50 vuotta Helsingissä pidetystä Euroopan Turvallisuus- ja Yhteistyökonferenssista (ETYK), jonka loppuasiakirjaa voidaan pitää yhtenä sopimuspohjaiseen lähetymistapaan kuuluvana kansainvälisenä asiakirjana ja sitä varten perustettua ETYJ-organisaatiota oikeusvaltiojärjestelmään kuuluvana, peruuttamattomana instituutiona. ETYK-kokouksen keskeinen sanoma oli, että ihmiskunta luopuu aseelliseen uhkaamisen ja sotilaalliseen voimaan perustuvasta toimintatavasta ja ryhtyy järjestelmällisesti rakentamaan luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvaa maailmaa. Neuvostoliitto romahti ja pian alettiin laajentaa aseisiin ja sotilaalliseen uhkaan perustuvaa arvoyhteisöä.

Minusta vaikuttaa sitä, että nuorempi sukupolvi ei ole sisäistänyt 50 vuotta sitten Helsingissä pidetyn    ETYK-maailmankonferenssin suurta sanomaa ja arvoa. Kokisin tärkeäksi, että myös tämän konferenssin sanoma voitaisiin edelleen palauttaa "arvopohjaisen realismin" vastuulliseksi työvälineeksi.

Arvopohjainen realismi - Tasavallan Presidentin lanseeraama käsite ulkopolitiikkaan - on enemmän soveltavaa taidetta kuin tiukkaa tiedettä. Se saa monenlaisia muotoja maasta, ideologiasta ja kulttuurisesta taustasta riippuen. Pahimmillaan se voi olla pelkkää sopeutumista eteentulevaan tilanteeseen - arvovapaata realismia.

Eurooppalainen oikeusvaltio - on uskallettava enemmän

Olen edellisessä blogitekstissäni esittänyt sosiaalipsykologisia perusteluja sille, että ns. työttömyyden hoitoon liittyvässä aktiivimallissa ei ole kysymys ollenkaan aidosta aktiivisuudesta, vaan tietynlaisesta asenteellisuudesta tämän tehtävän hoitamisessa. Tämän asenteellisuuden arvomaailma liittyy regressiiviseen, epäproduktiiviseen kaavautumiseen, jonka juuret ovat luonteenpiirteissä - ja jopa kokonaisen kansanosan samalla tavalla kaavautuneessa tavassa, "yhteiskuntaluonteessa" (Erich Fromm)   yrittäessään ratkoa suuria yhteiskunnallisia ongelmia. Tarkoitan tällä sitä, että sama kaava, perusasennoituminen saattaa toistua myös muiden asioiden ratkaisemisen yhteydessä, esimerkiksi suhtautumisessa vanhustenhoitoon, terveyteen, koulutukseen - ja jopa lainsäädäntöön.

Eettinenkin asennoitumiskehys saattaa saada autoritaarisen ja epäproduktiivisen sisällön. Kuulimme juuri aamun 26.7. 2019 tv-uutisista, että kuolemanrangaistus on tulossa USA:ssa uudelleen käytttöön liittovaltiotasolla. Tämä sopinee esimerkiksi siitä, miten muuttuva yhteiskuntaluonne etsii myös juridisia perusteita omalle lähestymistavalleen. Katselu ympärille maailmanlaajuisesti ja historia puolestaan osoittaa, että  oikeusvaltion tulkinta voi saada erilaisia muotoja maasta ja historiallisesta ajankohdasta riippuen. Venezuelassa korkein oikeus on asettunut tukemaan maan presidentiksi valittua Mazuroa; samaan aikaan Euroopan Unionin johtavat maat - ei kuitenkaan Euroopan komissio - ovat asettuneet Venezuelan opposition ja parlamentin puheenjohtajan Guaidon kannalle, joka hänkin on kyseeenalaisin keinoin hamuamassa itselleen presidentin valtaa ja asemaa.

Juuri käynnissä oleva rasismi-keskustelu on puolestaan menossa sekin sillä tavalla solmuun, että selvästi rasistisia kannanottoja tukeva ja niille henkilökohtaista tuulensuojaa antavaa puolue ei kokonaisuudessaan voida tulkita rasistiseksi. Miten suhtaudutaan tänä päivänä Saksan kansallissosialistisen puolueen kolmannen, tuhatvuotisen valtakunnan luomispyrkimyksiin 1930- ja 1940-luvuilla?

Suomi on valinnut yhdeksi keskeiseksi Euroopan Unionin puheenjohtajakauden teemakseen oikeisvaltioperiaatteen ja sen toteuttamisen vahvistamisen Euroopan Unionissa ja sen jäsenmaissa. Aika nopeasti keskustelu kääntyi jäsenmaiden oikeusvaltiokäsitykseen ja niiden sanktioimiseen ja mahdolliseen rankaisemiseeen kieltämällä Euroopan Unionin tarjoama mahdollinen taloudellinen  apu kurinpitotoimena joltakin jäsenmaalta. Eniten on keskusteltu tässä yhteydessä Puolasta ja Unkarista, jotka ovat asettuneet vastustamaan suhteellista osuuttaan mahdollisesta pakolaisten vastaanottamisesta. Myös Romaniasta on käyty keskustelua, syynä se että korruptiota ei näytetä saavan millään keinoin kuriin. Ainakin Unkari on esittänyt vastaavia syytöksiä Suomea kohtaan oikeusvaltioperiaatteen rikkomisesta. Unkari ei näytä pitävän Suomea tiedottamisen osalta moniarvoisena, oikeusvaltion periaatteet täyttävänä maana, vaikka meillä on länsimaiseen arvoyhteiskuntaan suuntautunut, YLEä lukuunottamatta yritysmaailman ilmoitustuloilla elävä ja toimiva, omaa moniarvoisuuttaan korostava "vapaa" lehdistö.

Lukija varmaan huomaa, että oikeusvaltiokeskustelu ja kansallisten toimien sanktiointi johtaa helposti kierteeseen, josta aktiivimallista käymäni analyysin mukaisesti ajaudutaan yhä pahenevaan epäproduktiivisten, regressiivisten ratkaisumallien ja vastakkainasettelujen kierteeseen. Samaan aikaan keskustelu Euroopan Unionin itsensä oikeudellisesta demokraattisuudesta on painunut taka-alalle. Tosin Britannian Kansainyhteisön uusi pääministeri Boris Johnson viittasi tähän avajaispuheenvuorossaan toteamalla, että Britannia pitää tärkeänä saada äänestää suoraan niitä henkilöitä jotka päättävät myös Euroopan talossa heidän kohtaloistaan. Euroopan Unioni ei tätä Johnssonin taktista vaatimusta täytä, eivätkä sitä täytä monet muutkaan jäsenyyteen perustuvat kansainväliset yhteisöt. Euroopanlaajuiset vaaliliitot sen kyllä mahdollistaisivat. Pitkät listat osana vaalijärjestelmää on myös yksi sosialidemokratian pitkän aikavälin visioista - ne vahvistaisivat oikeusvaltiperiaatetta ja poliitiseen demokratiaan perustuvaa oikeusvaltioperiaatetta tuntuvasti.

Vaaleihin liittyvän henkilödemokratian - edustajan suora vastuu äänestäjilleen - oikeusvaltioperiaatteeseen liittyy lisäksi toinenkin, vähintään yhtä tärkeä, pluralistista, moniarvoista demokratiaa edustava sisältöulottuvuus. Poliittisella liikkeellä on oikeus päästä vastuunottoon omaksumillaan sisältövaatimuksilla ja toteuttaa täten moniarvoisen oikeusvaltion kaikkein tärkeintä periaatetta, omien tavoitteidensa mukaista yhteiskuntaa ja sen rakenteita. Sosialidemokratialle - etenkin sen pohjoismaiselle toteutustavalle on ollut luonteenomaista vahva, kansanvaltainen  hyvinvointivaltio. Sen varaan on pohjolassa rakennettu demokraattista sosialismia, joidenkin mielestä jopa niin pitkälle että he katsovat sosialidemokratian tavoitteet jo saavutetuiksi.

Euroopan Unioni ei kuitenkaan rakenna vahvan valtion vaan erittäin kilpailukykyisen markkinavaihtoehdon (Lissabonin sopimus, 2 artikla, kohta 3) perustalle. Tuo periaate on katsottu niin tärkeäksi, että se on muurattu keskeiseksi ja käytännössä muuttamattomaksi periaatteeksi Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin. Sisältöulottuvuutena vahva valtio ei kuulu Euroopan Unionin keskeisiin tavoitteisiin, vaan se on peruskirjoissa (treaties) nimenomaan torjuttu ja sen suora tukeminen on samalla yksiselitteisesti kielletty. Miksi näin on? Syynä mielestäni on vuosikymmeniä - jo pitkälle toista vuosisataa - jatkunut taistelu yhteiskuntajärjestelmästä; Neuvostoliiton romahdus ja Berliinin muurin murtuminen tarjosivat otollisen hetken kapitalismin niskalenkkiin neuvostojohtoisesta, hengeltään taantumuksellisesta "sosialismista". Euroopan Unionin arkkitehtuurin rakentaminen sattui näihin samoihin aikoihin, ja tuli tilaisuus pistää vahvaan valtioon perustuva yhteiskuntajärjestelmä lopullisesti pois reaalisten mahdollisuuksien joukosta. Samalla kävi kuitenkin niin, että sosialidemokratian edustama pohjoismainen vahva hyvinvointivaltio  tuli asetettua piippuhyllylle, vaikka sen saavutuksia ei sinänsä ole kiistettykään.

Sisältöulottuvuutena vahva hyvinvontivaltio ei ole Euroopan Unionissa peruskirjojen ehdottomista muotoiluista johtuen mahdollinen. Tämä on valtava puute sekä sosialidemokratian tavoitteiden, oikeusvaltion että niiden suurten haasteiden kannalta jotka Unionia lähivuosina kohtaavat. Oikeusvaltioperiaatteen nostaminen Rinteen hallituksen toimesta yhdeksi johtavaksi teemaksi menossa olevalla puheenjohtajakaudella olisi aivan välttämättä edellyttänyt Euroopan Unionin oman rakenteen nostamisesta keskusteluun ja periaatteelliseen pohdiskeluun. Sosialidemokratia ei voi toteuttaa visiotaan ilman paradigmanmuutosta Euroopan Unionin peruskirjoissa. Tarvitsemme välttämättä sellaista sekatalousjärjestelmää, jossa demokraattinen valtio voi toimia myös vahvana investoijana itsenäisesti, kansalaisten tarpeisiin ja yhteisöllisen demokratian periaatteisiin perustuen.

Peruskirjojen yksipuolisuutta korostaa samalla tavalla rampautunut talous- ja rahapolitiikka. Omalla valuutalla ja omalla keskuspankilla varustettu Euroopan Unioni voisi toimia itsenäisen valtion tavoin myös oman ja jäsenvaltioidensa vahvistamiseksi rahoittamalla omilla poliittisilla päätöksillään ja kaksinkertaisella kirjanpidolla kaikki tarpeelliset hankkeensa. Euroopan Unioni eikä rahapoliittisesti itsenäinen valtio voi koskaan mennä konkurssiin. Lähes 600. miljoonan kansalaisen yhteisöä ei voi inflaatiokaan uhata, eikä varsinkaan energiariippuvuuden vähenemisen myötä. Eurooppalainen talouspolitiikka on asettunut tässä suhteessa tiukasti valtavirtaisen talous- ja rahapolitiikan irrationaaleihin raameihin. Sitä on noussut kuitenkin haastamaan Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), joka väittää monetaarisen niukkuuden olevan itseaiheutettu raajarikkoisuus. Maailmalla käydään jo nyt kiivasta väittelyä siitä, onko valtavirtainen talous- ja rahapoliittinen lähestymistapa ollenkaan järkevä  tieteellisyydestä puhumattakaan. Tästä aiheesta ovat Jussi Ahokas ja Lauri Holappa kirjoittaneet erinomaisen, opintoaineistoksi sopivan kirjan "Rahatalous haltuun - irti kurjistavasta talouspolitiikasta" (Like).  Kiinan tavoin - näin oletan - ideologisesti neutraali, uusia näköaloja avaava heterodoksinen talous- ja rahapoliittinen lähestymistapa olisi mitä tervetullein.

Oikeusvaltioperiaatteen kannalta Euroopan Unioni on siis hallintorakenteellaan ja sisällölliseen ulottuvuuteen keinotekoisesti luoduilla rajoituksillaan  ajanut sekä koko Eurooppaa että jäsenvaltioitaan aneemisen kasvun ja kehityksen kierteeseen. Se että eurooppakriittisyys ja jopa eurooppavastaisuus on kasvanut nykyisenkaltaiseksi uhkaavaksi voimaksi, on osaltaan seurausta siitä että jäsenmaat eivät nykyisenkaltaisen talous- ja rahapolitiikan puitteissa kykene vastaamaan sosiaalisen turvallisuun ja oikeudenmukaisuuden haasteisiin - eikä varsinkaan ilmastomuutoksesta ja autoritaarisista rakenteista johtuvaan pakolaistulvaan. Ongelma ei keskeisiltä osiltaan ole ollenkaan jäsenmaissa - se on Euroopan Unionin valitsemassa poliittisessa, ideologisesti painottuneessa ja yksipuolisessa lähestymistavassa. Tässä suhteessa Euroopan Unioni ei ole täyttänyt siihen asetettuja toiveita.

Mitä tämä tarkoittaa sosiaalipyskologisen asennoitumiskehyksen kannalta? Kun resursseja ei ole käytettävissä eikä toteutettu rakenne  kykene vastaamaan haasteisiin kuin imemällä voimavarat muutenkin pelkoja ja uhkia miettivän kansalaisen pankkitileiltä, palkoista ja koko tulonmuodostuksesta, ei ole ihme että poliittiset ratkaisut suuntautuvat itsepuolustukseen ja oman pesän turvaamiseen niin hyvin kuin se on mahdollista. Jäsenvaltiot eivät ole rahapoliittisesti itsenäisiä, niille euro käyttäytyy valtiollisessa taloudenpidossa kuin vieras valuutta. Oikea ratkaisu tällaisessa tilanteessa ei ole jäsenvaltioiden uhkaaminen diktaateilla, sanktioilla ja rangaistuksilla. Se tie johtaa väistämättä eiproduktiiviseen, regressiiviseen kierteeseen joka loppupeleissä voi muuttua sodankaltaiseksi tilanteeksi.

Toisenlainen talous- ja rahapoliittinen lähestymistapa -  jos se oikeusvaltipperiaatteen mukaan toteutettaisiin - mahdollistaisi taloudellisesti minkä hyvänsä sosiaalisia ja toimeentulotarpeita mahdollistavan ratkaisun koko mantereella. Se mahdollistaisi  ruhtinaallisen palkitsemisen investointeihin ja palveluihin suunnatuilla resursseilla niille jäsenmaille, jotka suostuvat vastaamaan ilmastomuutoksen ja yhteiskunnallisen tietämättömyyden aiheuttamaan hätään. Uusi moderni lähestymistapa MMT:n tapaan talous - ja rahapolitikassa muodostaisi myös loistavan esimerkin vaikkapa Afrikan Unionille.

Keskustelun avaaminen oikeusvaltioperiaatteesta koko Unionin tasolla loisi uutta perspektiiviä myös Euroopan Unionin rahoituskehyksestä käytävälle keskustelulla ja mahdollistaisi sen mitoittamisen edessä olevien haasteiden edellyttämällä tavalla. Nykyisissä puitteissa tällainen keskustelu ei ole sen enempää mahdollista kuin järkevääkään - eivät Euroopan kansalaiset suostu pelkästään omalla työllään hankkimilla varoilla vastaamaan suuriin maailmanlaajuisiin haasteisiin.  Rajojen asettelu tehtävien suhteen perustuu siis suurelta osin oikeusvaltioperiaatteen epäproduktiiviselle tulkinnalle ja sovellutuksille.

Raja tässä suhteessa kulkee jokaisen kansalaisen itseymmärryksen, koko kansakunnan ja myös sosialidemokratian sisällä. Produktiivinen vastaus aktiivimallin ratkaisemiseen yhtäällä - ja epäproduktiivinen vastaus eurooppalaisella ja kansainvälisellä tasolla kuvaa tätä rajaa ja samalla ristiriitaa. Joka tasolla paistaa läpi se tosiaasia, että ihmisen ja kansakunnan tilaa koskeva sosiaalipsykologinen opintotehtävä on jäänyt tekemättä.

Willy Brandtin sanoin: "On uskallettava enemmän demokratiaa."

14.10. 2019
Oikeusvaltioperiaatteen kytkeminen rahoitustukiin.

Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan siitä, että oikeusvaltioperiaatteen kytkeminen EU:n rahoitustukiin tarkoittaa käytännössä "lompakko edellä" politiikkaa... "Jos esimerkiksi Unkarin hallitus tekee riippumattoman tiedonvälityksen toiminnan Unkarissa mahdottomaksi, prosessi ei erittäin todennäköisesti ole EU-rahojen väärinkäyttöä.

Jos Puolassa tuomareita vastaan käynnistetään kurinpitotoimia poliittisin perustein, taaskaan tapahtumassa ei ole kytkentää EU-rahoihin.

Olennaisimmat oikeusvaltioperiaatteen ongelmat jäävät siis tämän uuden mekanismin ulottumattomiin. Tapanilan toiveeseen ei tulla vastaamaan. Ehkä parempaan ei ollut pääsyä, koska uudistus vaatii jäsenmaiden yksimielisyyttä.

Mutta tahtomattaan EU tulee tällä uudistuksella kertoneeksi, mikä sitä oikeasti kiinnostaa: oma lompakko."

25.10. 2019

Helsingin Sanomat Pääministerin ja Komission puheenjohtajan tapaamisesta:

”Rahoitusneuvotteluiden viimeistely on Suomen puheenjohtajuuskauden suurin urakka, joka on vielä hyvin kesken. Budjetin raamit ovat levällään. Epäselvää on myös se, saadaanko sovittua Suomen tavoitteiden mukaisesta mekanismista, joka sitoisi EU-budjetista tulevat varat oikeusvaltioperiaatteen noudattamiseen.”

Niin kauan kuin oikeusvaltioperiaate ei toteudu EU:n konsolidoiduissa perussopiumuksissa - tarkoitan markkinoiden ylivallan strategista sijoittamista perustuslaillisiin asiakirjoihin - Suomen hallituksen oikeusvaltioperiaatteeseen liittämä taloudellinen sanktio on myös sosialidemokraattisia pyrkimksiä uhkaava rakenne. Rinteen hallituksessa tämän havaitsemine pitäisi olla selviö. Hyvinvointivaltioperiaatteen ajaminen kansallisella tasolla ja markkinaperiaatteiden mukainen sanktiointi EU:n tasolla lyövät itä ilmeisimmin  toisiaan korvalle.

Tuo ilmi voimavarojasi!

Luovuus käsitteenä on suhteellisen uusi, vaikka se tämän päivän sukupolvelle on mitä tavanomaisin käsite. Koulussa, työelämässä, harrastuksissa - kaikkialla edellytetään luovuutta, omien voimavarojen esilletuomista.

Ensimmäisen kerran jouduin tämän käsitteen kanssa tekemisiin 1960-luvulla, kun ryhdyin kääntämän ruotsinkielestä lapsille ja nuorille tarkoitettua esteettisen kasvatuksen aineistoa nimeltään "Skapande lek". Leikki on sellaisenaan luovuuden ja sosiaalisuuden ilmausta. Kääntämäni aineisto ohjasi nuoria systemaattiseen värien, pintojen ja muotojen esittämiseen. Kysymys oli uudesta tietoisuudesta ja sen soveltamisesta käytäntöön nuorisotoiminnassa.

Kuten hyvin tiedetään, suomalaiselle luominen useimmiten tarkoitti arkista lumenluontia ja vitsikkäästi luovuudesta puhuttaessa tähän viitattiinkin. Kristillisessä kielenkäytössä jo tulivat mukaan henkiset arvot; Jumalan synonyyminä käytettiin ja käytetään edelleenkin ilmaisua "Luoja". Hän on luonut maailman ja kaiketi luomiskertomus on mitä vahvin kuvaus luovuuden voimasta. Luovuus ei kuitenkaan kristinopinkaan mukaan rajaudu pelkästään kaikkivaltiaan ominaisuudeksi. Luoja loi raamatun mukaan ihmisen omaksi kuvakseen ja antoi siten samalla ihmiselle kaikki ne voimavarojen ilmaisumahdollisuudet, joita meillä on tapana antaa kaikkivaltiaalle itselleen.

Luovuuden ilmeneminen on meille tietynlainen mysteeri, emmehän me tiedä mistä ihmiselle noita tavanomaisuuden ylittäviä voimavaroja siunaantuu. Kysymys ei ole tavanomaisesta puurtamisesta ainakaan ainoana ilmaisun kehittämisen muotona. Mukaan tulee intuitio, pieni, ohimenevän hetken mielessä vilahtava uusi ulottuvuus. Jokainen meistä tunnistaa tämän usein ohimenevän hetken, joka olisi tarjolla uutena mahdollisuutena.

 Suhtautuminen tuohon hetkeen paljastaa samalla tavanomaisen ja luovan asennoitumisen eron. Tavallisesti jätämme havainnon "omaan arvoonsa" ja pian se jo unohtuukin. Luova ihminen herää, nousee jopa puoliunesta ylös tai hakeutuu kirjoitus- tai muiden ilmaisuvälineidensä ääreen ja tekee ensimmäiset muistiinpanot. Se ei vaadi paljon ponnistelua, heräte mielen syvyyksistä tulee spontaanisti ja tarjoutuu samantien kehiteltäväksi. Keskittynyt esiinnousseen pohdiskelu alkaakin jo avata siihen sisältyviä uusia ulottuvuuksia. Parhaimmillaan lähes olemattomasta mielen häivähdyksestä avautuu uusi maailma joka alkaa manifestoida itseään.

Uskon edelläkuvatulla tavalla esteettisen ilmaisun eri muotojen, kten musiikin, kuvataiteen ja kirjallisuuden lähteneen liikkeelle, tehneen havaitsijasta harrastajan ja häntä hämmästelevien nostaneen etsijän ja löytäjän taiteilijaksi, muusikoksi, maalariksi, säveltäjäksi. Luovan ilmaisun maailma on rajaton ja tuo mahdollisuus lienee meissä jokaisessa muodossa tai toisessa olemassa.

Kun on kysymys uuden löytämisestä ja esilletuomisesta, astuu kuvaan mukaan myös muutosvastarinta, joka helposti pyrkii leimaamaan uutta tavoittelevan vähintäänkin erikoiseksi ellei peräti hulluksi. Turhaan ei puhuta "luovasta hulluudesta", koska siinä useimmiten on kysymys tavanomaisuuden rajojen ylittämisestä. Se vaatii rohkeutta, vapaata mieltä. Muistan Yrjö Kallisen korostaneen omassa heräämisessään rohkeutta luottaa omiin havaintoihinsa ja olla alistumatta yleisen mielipiteen asettamiin "normaaliuden" raameihin.

Joitakin rajoituksia luovuudelle ja sen käytölle on kuitenkin asetettava. Kun on kysymys ihmisestä ja ihmislajista, jonka käytössä tällaisia taitoja ja voimia on, tulee luovuuden myös asettua ihmiskunnan palvelukseen sen suojelijaksi ja rikastuttajaksi. Vastuullisuus kanssaihmisiä kohtaan kuuluu luovien voimien ilmaisemisen etiikkaan. Luovuus ei ole väkivaltaista eikä se loukkaa omaa tai kanssaihmisten koskemattomuutta.

Samoin siihen kuluu autenttisuus; luovuutta ei ole toisten keksinnöillä ja havainnoilla herrasteleminen. Plagiointi ei ole luovuutta, vaikka usein myös jo muiden keksimä ja kehittämä on oman luovuutemme pohjana. On annettava aina kunnia sille, kenelle kunnia kuuluu. Kyllä toistenkin saavutuksia voi ylistää - ja pitääkin, varsinkin  kun omat havainnot ovat tulleet rikastetuksi niiden kautta.

Luovuuteen kuuluu myös eheys, integriteetti, oman näkemyksen puolustaminen ja siinä pitäytyminen ainakin niiun kauan, kuin vastaansanomattomasti  havainto on osoitettu vääräksi tai hedelmättömäksi. Havainto, löytö voi olla yhteensopimaton oman aikansa kulttuurin kanssa - mutta itse kulttuuri, arvot ja asenteet ovat nekin jatkuvassa liikkeessä ajan virrassa. Tämän hetken arvottomana pidetty ulottuvuus saattaa aikahorisontin takana osoittautua mullistavaksi, pelastavaksi ja yhteistä hyvää vahvistavaksi tekijäksi.

Luovuus pyrkii rikastuttamaan omaa ja kanssaihmisten elämää, eikä se välttämättä pyydä edes vastalahjaa tai korvausta omasta suorituksestaan. Luovuus on mystinen voima, joka liikkeellelähtiessään pyrkii manifestoimaan itseään ilmaisun ja jakamisen kautta.

Nykyään puhutaan paljon tekijänoikeuksista ja sisällöntuottajan oikeudesta korvauksiin, immateriaalioikeuksista. Markkinayhteiskunnassa se on ymmärrettävää, sillä luovuus joutuu helposti riiston, varkauden ja kiittämättömyyden kohteeksi. Kiittäämttömyys on maailman palkka, niinhän sananlaskussa sanotaan.  Oikeamielinen yhteiskunta pitäisi huolta lahjakkuuksistaan, kansantaiteilijoistaan, luovista hulluistaan.

Ylenpalttinen rikastuminen ja sen edellyttäminen "idolien" palkitsemisen muodossa taitaa pikemminkin hajoittaa ja pirstoa sitä keskittymiskykyä, josta luovat ideat kumpuavat. Luovuuttaan rakastava pyrkii kurinalaiseen elämään siksi, että hän pitää hänelle avautuvaa ja löytöjään niin arvokkaana, etteivät mitkään maalliset intohimot saa muodostua esteeksi odotettavissa olevalle kehitykselle ja uusille löydöille.

Yksinkertainen elämä, pelkistäminen ei ole vastakohta luovuudelle ja sen mukana tulevasta ilosta ja elämästä nauttimiselle. Mieleeni tulee aina kuvaus erään yhteisössään kunnioitetun  Zenin mestarin löytymisestä; kunnioitettu tokaisija ja mietiskelijä löydettiin joen varresta kasvimaaltaan arkisista askareista.

Luovuuteen liittyy vielä ainakin yksi, mielenkiintoinen paradoksi; kysymys ei ole aktiivisuudesta vauhdin pitämisen tarkoituksessa, itsensä stressaamisesta äärimmilleen tai tuen hakemisesta hurraavista kansanjoukoista. Kysymys on pysähtymisestä, keskittymisestä, hiljentymisestä, mielen tyhjentämisestä - jotta tavanomaisuuden rajat ylittävät virikkeet saavat mahdollisuuden nousta "suuresta tuntemattomasta" ja alkaa ilmiantaa itseään. Tässä suhteessa muut kulttuurit voivat antaa suuria opetuksia länsimaiselle markkinahengelle, kilpailulle, voittamiselle ja häviämiselle. Kysymys on pysähtymisen kautta tulevasta salaisesta ja pyhästä  energiasta.

Näin toteaa joogaopettajani, joka päivittäin rohkaisee minuakin olemaan sitä mitä minä todella olen.

Eurooppalainen diktaatti

Euroopan Unioni tulkitsee itsensä länsimaiseksi, demokraattiseksi arvoyhteisöksi. Minä olen puolestani väittänyt Eurooppaa käsittelevissä blogikirjoituksissani, että Euroopan  Unionin rakenne on autoritaarinen yleisen tason demokraattisesta hymistelystä huolimatta. Kun näyttää siltä, että tämä väitteeni tulkitaan helposti niin tyypilliseksi, Eurooppaa kohtaan suuntautuvaksi vihapuheeksi, perusteet on otettava yhä uudestaan ja uudestaan puheeksi.

Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen talous- ja rahapolitiikkaa koskevassa luvussa, artiklan 119 1. kohdassa demokratian ja moniarvoisuuden sijasta Unionin talouspolitiikan lähtökohta määritellääm seuraavasti:

1. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 3 artiklassa mainittujen tavoitteiden toteuttamiseksi jäsenvaltioiden ja unionin toimintaan sisältyy tässä sopimuksessa määrätyin edellytyksin sellaisen talouspolitiikan käyttöön ottaminen, joka perustuu jäsenvaltioiden talouspolitiikan tiiviiseen yhteensovittamiseen, sisämarkkinoihin ja yhteisten tavoitteiden määrittelemiseen ja jota harjoitetaan vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden periaatteen mukaisesti.

 Artiklassa 120 tätä vapaaseen kilpailuun perustuvaa avoimen markkinatalouden periaaatetta todetaan sovellettavan talouspolitiikassa seuraavasti:

Jäsenvaltiot harjoittavat talouspolitiikkaansa niin, että ne myötävaikuttavat Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 3 artiklassa määriteltyjen unionin tavoitteiden toteuttamiseen 121 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut laajat suuntaviivat huomioon ottaen. Jäsenvaltiot ja unioni toimivat 119 artiklassa määrättyjen periaatteiden mukaisesti noudattaen voimavarojen tehokasta kohdentamista suosivan, vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden periaatetta.

Artiklassa 121 tätä jokaista jäsenvaltiota koskevaa ehdotonta talouspoliittista linjausta tarkennetaan vielä euraavasti:

1. Jäsenvaltiot pitävät talouspolitiikkaansa yhteistä etua koskevana asiana ja sovittavat talouspolitiikkansa yhteen neuvostossa 120 artiklan mukaisesti.

2. Neuvosto laatii komission suosituksesta ehdotuksen jäsenvaltioiden ja unionin talouspolitiikan laajoiksi suuntaviivoiksi ja antaa niistä kertomuksen Eurooppa-neuvostolle. Eurooppa-neuvosto keskustelee neuvoston kertomuksen pohjalta jäsenvaltioiden ja unionin talouspolitiikan laajoista suuntaviivoista tehtävästä päätelmästä. Tämän päätelmän perusteella neuvosto antaa suosituksen, jossa vahvistetaan nämä laajat suuntaviivat. Neuvosto antaa suosituksestaan tiedon Euroopan parlamentille.

3. Turvatakseen jäsenvaltioiden talouspolitiikan tiiviimmän yhteensovittamisen ja niiden taloudellisen suorituskyvyn jatkuvan lähentymisen neuvosto valvoo komission antamien kertomusten perusteella jokaisen jäsenvaltion sekä unionin taloudellista kehitystä sekä sitä, onko niiden talouspolitiikka 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista, ja suorittaa säännöllisesti kokonaisarvion. (26.10.2012 Euroopan unionin virallinen lehti C 326/97 FI) Jäsenvaltiot toimittavat komissiolle tiedot toteuttamistaan tärkeistä talouspoliittisista toimenpiteistä sekä muut tarpeellisina pitämänsä tiedot tätä monenvälistä valvontaa varten.

4. Jos 3 kohdassa tarkoitetussa menettelyssä todetaan, että jäsenvaltion talouspolitiikka ei ole 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista tai että se voi vaarantaa talous- ja rahaliiton moitteettoman toiminnan, komissio voi antaa kyseiselle jäsenvaltiolle varoituksen. Neuvosto voi komission suosituksesta antaa kyseiselle jäsenvaltiolle tarpeelliset suositukset. Neuvosto voi komission ehdotuksesta päättää julkistaa suosituksensa.

Varmemmaksi vakuudeksi pitää mainita vielä Lissabonin sopimuksen 2 artikla, sen kolmas kohta, jossa Unionin talouspoliittinen linja määritellään seuraavasti:

3.   Unioni toteuttaa sisämarkkinat. Se pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintatason vakaus, täystyöllisyyttä ja sosiaalista edistystä tavoitteleva erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen. Se edistää tieteellistä ja teknistä kehitystä.

Euroopan Unionion jäsenvaltio ei voi - eikä Unioni kokonaisuudessaankaan -  poiketa tästä  konsolidoitujen,  siis pysyviksi ja ehdottomiksi määräyksiksi tulkittavien  peruskirjojen diktaatista. Se tarkoittaa myös sitä, että vaikka esim. Suomen eduskuntavaaleissa  tätä "business first" linjaa vastustava ja demokraattisen valtion ensisijaisuutta hyvinvoinnin kannalta vaativat voimat saisivat yksinkertaisen enemmistön,  niiden on joka tapauksessa noudatettava myös vaalien jälkeen Euroopan Unionin peruskirjojen määräämää "erittäin kilpailukykyisen markkinatalouden" johtavaa periaatetta.  Peruskirjojen diktaatti on tässä suhteessa diktatoorinen ja Unionia voisi tästä syystä demokraattisuuden sijasta luonnehtia peruskirjadiktatuuriksi.

Edelläsanotulla en tarkoita pahaa enkä suostu pitämään sitä Eurooppaan suuntautuneena vihapuheena. Tosiasiat on nähtävä sellaisina kuin ne ovat ja myös eurooppalaisen sosialidemokratian on katsottava tosiasioita suoraan silmiin. Tämä tarkoittaa sitä, että konsolidoitujen peruskirjojen valossa vahvan, demokraattisen, yhteistä voimavarojen kartuttamista tavoitteleva sosiaalivaltio ei ole Euroopan Unionin tavoitteena tai että ainakin väline jolla sosiaalisen oikeiudenmukaisuuteen pyritään, on väärin valittu. Markkinat eivät ole sosiaalisen eikä yhteiskuntavastuun väline, ne ovat yritysvastuuta suojeleva ja kehittävä mekanismi. Euroopan Unioni ei siten ole demokraattista hyvinvointivaltiota vaan kapitalistista, markkinaehtoista hyvinvointivaltiota tavoitteleva luomus- kuten muutaman vuoden takaisessa, Jorma Ollilan johtamassa ns. brändityöryhmän kuvauksessa suuntautuminen määriteltiin.

Euroopan Unionin ylväiden perussopimustenm ja konsolidoitujen peruskirjojen välillä vallitsee ristiriita, joka tekee koko Unionista lähtökohtaisesti irrationaalin, johdonmukaiseen, loogiseen toimintaan kykenemättömän yhteisön. Rationaalisuus edellyttäisi että ylevät länsimaisen demokratian periaatteet saisivat rationaalisen ja johdonmukaisen ilmaisun myös peruskirjoissa. Näin ei asianlaita ole. Vähintä mitä rationaalisuuden nimissä pitäisi edellyttää, olisi demokraattisen valtion  tasavertaisen aseman turvaaminen markkinaperiaatteen kanssa. Todellisuudessa juhlallinen vannominen demokratian nimiin edellyttäisi kansanvaltaisen ja avoimen valtion, jokaisen jäsenyyttä edellyttävän 'julkisen pakkoyhteisön'  ensisijaisuutta, isäntänä talossa olemista. Näin ei asianlaita Euroopan Unionissa ole.

Kolmas semanttinen seikka koskee Euroopan Unionin eettistä lähestymistapaa. Vastoin yleistä käsitystä myös etiikka on suhteellinen käsite, jonka sisältöä määräävät yksilön ja yhteisön luonteenpiirteet. Etiikka voi siksi saada joko elämää ylläpitävän ja sitä tukevan lähestymistavan, tai sitten enemmän tai vähemmän eiproduktiivisen, ihmisen ja kansakunnan mahdollisuuksia rajaavan suuntautumismuodon. Euroopan Unionin etiikka pitää sisällään useitakin eiproduktiivisen etiikan lajeja, joita olen blogikirjoituksessani erään toisen asian yhteydesä tulllut kuvanneeksi. Kysymys on Frankfurtin koulukunnan mestarillisen sosiaalipsykologin Erich Frommin kuvauksesta, joka näyttää pitävän edelleen 'kutinsa' ja puolustaa paikkaansa tänäkin päivänä. Euroopan Unioni noudattaa politiikassaan autoritaarista, alistavaa etiikkaa ja edellyttää eurokansalaiselta absoluuttista etiikkaa, epäilemättömyyden taitoa.

Pitäisi olla selvää, että arvopohjaltaan erilaiselle työväenliikkeelle ja sen eurooppalaiselle valtavirralle sosialidemokratialle Euroopan Unionin konsolidoitu perusrakenne ja sen mukainen  lähestymistapa tulisi olla  mitä terävimmän analyyttisen kritiikin kohteena.  Se että peruskirjoja lukkoon lyötäessä ja Euroopan Unioniin mentäessä - varsinkin Valuuttaunioniin liityttäessä  - tätä asiaa ei ymmärretty, jättää sosialidemokratian historiaan paljon pohdintaa aiheuttavan poikkeaman autoritaariseen, epädemokraattiseen suuntaan.  Sitä jää ihmettelemään, miksi olimme niin helposti vedätettävissä nykyiseen, epäproduktiiviseen umpikujaan.

---
Reino Seppänen kommentoi tuoreeltaan Fb:ssä ylläolevaa blogikirjoitusta:
"Mainio kirjoitus! Kuvaa osuvasti unionin pahan valuvian, joka tuottaa tulevaisuudessa yhä voimakkaampaa yhteiskunnallista epävakaisuutta. Uusliberalismin hegemoninen asema on se lähde, joka tuota epävakaisuutta tuottaa. Köyhyys ja sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy nopeutuvan varallisuuksien ja pääomien keskittymisen johdosta. Ranskan tapahtumat osoittavat, että tältä osin tulevaisuus on täysin arvaamaton. Tuota sumeutta lisää myös aikaan liittyvät suuret muutostekijät; robotisaatio / automatisaatio, digitalisaatio, kasvavat ympäristöongelmat, hallitsematon väestönkasvu ja uudet kansainvaellukset. Tuleeko näiden hallintayritykset tapahtumaan demokraattisen järjestelmän puitteissa? Se on kysymys joka minua askarruttaa. Pelkona on päätöksenteon keskittyminen entistä suppeamman eliitin käsiin ja väkivaltakoneistojen kasvu. Ainekset ihmisarvon kuihtumiseen ja ihmisoikeuksien rajoituksiin ovat olemassa. Käykö tässäkin tapauksessa niin, kuten kaikissa suurissa aatteissa ja myös organisaatioissa, että se muuttuu eräänlaisen evolution myötä alkuperäisen tarkoituksensa vastakohdaksi?"

Raukkamaista pakolaispolitiikkaa

Euroopan Unioni maksaa monenlaista hintaa valitsemastaan ideologisesta linjasta. Viimeisin näytös on leirien perustaminen Unionin ulkopuolelta tuleville pakolaisille. Nämä keskukset eivät aitauksineen, todennäköiesti niukkoine ja ilman valinnan vapautta toteutettavine olosuhteineen laadullisesti paljoakaan poikkea niistä ilman näköalaa olleista olosuhteista, joita toteutettiin  1930-luvulla sen ajan Saksassa ja Neuvostoliitossa. Vankileirien saaristo ja dokumentit keskitysleireistä kertovat eurooppalaisesta osaamisesta ulkopuolisiksi koettujen ihmisten kohtelussa. Miten voi olla mahdollista, että suurin odotuksin ja lupauksin toteutetussa Euroopan Unionissa on päädytty tällaiseen, keskeisellä ministeritasolla nyt päätettyyn politiikkaan?

Euroopan Unioni on poliittinen ja taloudellinen yhteisö, joka on ankkuroitu tiukasti markkinaehtoiseen, yhtiöiden, pankkien ja yritysten hyväksi toimivaan valtapolitiikkaan. Kun valuuttaunionia ryhdyttiin luoomaan, se päätettiin - suoraan sitä julkilausumatta - toteuttaa tavalla jossa valtion rooli toimijana ja toteuttajana ajettiin sivuraiteelle. Syynä tähän valintaan oli kylmä sota, rautaesirippu ja Saksan jakautuminen ideologisesti näihin kahteen vastakkaiseen leiriin. Kun muuri murtui ja DDR romahti, koitti aika jolloin piti rakenteellisesti varmistaa että "reaalisosialismi" ei enää nouse eikä tällaisiin kokeiluihin enää lähdetä sen enempää Saksassa kuin muuallakaan kasvavan Euroopan Unionin alueella. Syntyi Euroopan valuuttaunioni ja Euroopan Unionia, Euroopan Keskuspankkia ja näiden aölaisia yhteisöjä koskeva peruskirja, joka määrittää talous-  ja rahapoliittiset toimet lähes yksinomaan markkinaehtoisesti toteutettavaksi.

Kaikki tietävät että valuuttaunioni on yksisiipinen ja rampa siinä mielessä, että se ei kykene toteuttamaan sellaisia suuria rahapoliittisia toimia vaativia projekteja , jotka muutoin olisivat minkä tahansa itsenäisen keskuspankin omaavan maan toteutettavissa. Tällainen Unioni sulkee neuvostotyyppiset, autoritaariseen yksipuoluejärjestelmään perustuvat rakenneratkaisut yksiselitteisesti pois päiväjärjestyksestä. Ikävää - kohtalokasta -  tässä Unionin  finanssi- ja rahapolitiikan rajauksessa on se, että se sulkee myös tien Pohjolassa syntyneeltä kansanvaltaiselta hyvinvointivaltiolta ja sen euroopantasoiselta kehittämiseltä. Tosin tämä pohjoismainen menestyskonsepti ei ole poikkeuksellsia rahapoliittisia toimia tarvinnut, koska sen dynamiikka on jo sellaisenaan taannut sen menestymisen.

Euroopan Unionin demoratia ja hyvinvointioajattelu ei seuraa pohjoismaista kansanvaltaista mallia, vaan se perustuu toistaiseksi näyttöjä vailla olevaan irrationaaliin uskoon markkinoiden kautta toteutuvasta hyvinvoinnista. Sen logiikka ja taustalla tapahtuvat vaikuttimet eivät ole minkään demokraattisen rakenteen hallittavissa. Kun sitten tapahtuu sellaisia suuria mullistuksia, kuin suuret, ilmeisesti ilmastokriisin aiheuttaman ympäristötuhon ja sen sosiaalisena seurauksena syntyneet pakolaisaallot, talaus- ja rahapoliittisesti rampa Unioni ei kykenekään käyttämään tätä resurssi-impulssia millään tavalla hyväkseen, vaan käpertyy sijoittamaan näitä paljon kärsineitä ja elämältä parempaa toivovia lajitovereita "keskuksiin", joihin joutuville  ei  ole olemassa visiota paremmasta elämästä. Ainahan sattuma voi tuoda jotakin parempaakin, mutta tätä sosiaalista ja ympäristökatastrofia ei nyt voida hoitaa ongelman suuruuteen ja samalla sen tarjoamiin mahdollisuuksiin sopivilla, relevateilla keinoilla.

Määrällisen elvytyksen suuntaaminen pakolaispolitiikkaan Euroopan Unionin, sen Keskuspankin, investointipankin toimin ja poliittisen päätöksenteon välinein mahdollistaisi kokonaan toisenlaisen, sekä eurooppalaisille että sinne tuleville rationaalisen toivon mahdollisuuden ja uuden elämän vision. Keynesiläiseen talousajatteluun perustuen voi todeta, että rahan, resurssien ja suunnitelmien luominen on kiinni vain ihmismielestä ja sen luovasta mielikuvitukssta. Eurooppa voisi ottaa ympäristökriisiä ja siitäkin seuraavia sosiaalisia ongelmia pakenevia vastaan produktiivisen ja rationaalisen ohjelman puitteissa, ohjelman joka pakitsee tätä mahdollisuutta käyttäviä jäsenmaita. Siis voisi toimia toisinkin, jos avaamattomaksi julistettua peruskirjaa voitaisiin avata ja muuttaa lähestymisen paradigmaa.

Kun sanon että pakolaiset ovat myös resurssi, ajattelen heidän työvoimaansa, haluaan rakentaa omaansa ja elinyhteisönsä tulevaisuutta. Heille meidän pitäisi voida osoittaa että demokratia, yhteistoiminta ja yhteinen tahto luovat myönteisiä ihmeitä ja muodostavat esimerkin koko maailmalle. Nyt Euroopan Unioni tarjoaa synkkää ja pelottavaa leirivaihtoehtoa ja rakentaa Unionista keskiaikaista linnoitusta. Tällaista kuvaa itsetään ei emokraattisen Euroopan pidä itsestään maailmalle antaa.

Minua ei ilahduta Euroopan johtajien eikä ilmeisesti vahvistuvan yleisen mielipiteen alistuva ymmärtämättömyys, sulkeutuminen ja vaipuminen poliittiseen dementiaan hetkellä jota olisi ihan historiallisistakin syistä pitänyt käyttää  dynaamisesti hyväksi.

Raukkamaista, icdeologisesti halpamaista, syvästi ihmisarvoa loukkaavaa politiikkaa. Mieli tekisi sulkeutua ulos koko maanosasta, ellei tietäisi että valtio, maa ja kansa on pakkoyhteisö josta ei pääse pakoon. Ja kaikki tämä vain sen vuoksi että "länsimaisen arvoyhteisön" opportunistinen, arvoton politiikka saisi jatkua hamaan maailman tappiin. 

Analyysia 110 vuoden takaa

Kaupallisuudesta ja välikäsistä

"Inhimillisessä yhteiskunnassa ovat kaikki yksilöt sidotut toisiinsa tuhansilla langoilla, sitä moninaisemmin mitä korkeampi kansan sivistystaso on. Kun häiriöitä tapahtuu, niin tuntuvat ne kaikissa jäsenissä. Häiriöt tuotannossa vaikuttavat tavarain jakoon ja kulutukseen, sekä päinvastoin. Kapitalistisen tuotannon luonteenomainen merkki on tuotannon välineitten keskittyminen yhä suurempiin tuotantoalueihin. Tuotteiden jaossa ilmenee päinvastainen piirre, se joka tuhoavan kilpailun kautta on tungettu itsenäisen tuottajan riveistä, pyrkii yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tunkeutumaan välikädeksi tuottajain ja kuluttajain väliin turvatakseen olemassa olonsa.

Tämä on syynä silmiinpistävään välikäsien, kauppiasten, kaupustelijoiden, ruokakauppiasten, välittäjien, asiamiesten, kapakoitsijain y.m. lisääntyminen, kuten tilasto osoittaa. Useimmat näistä henkilöistä, joiden joukossa naisilla itsenäisinä liikkeenharjoittajina on suuri sija, viettävät enimmäkseen huolekasta elämää, Monet ovat pysyäkseen pystyssä, pakotetut käyttämään hyväkseen, ja edistämään ihmisten alhaisimpia haluja. Siitä seuraa mitä vastemielisin reklaamien teko, etenkin kaikkeen nähden, joka koskee ihmisen nautinnonhalua.

----

Välikäsien lisääntyvä joukko tuottaa paljon epäkohtia. Vaikkakin he ponnistelevat kovasti ja työskentelevät surullisissa oloissa, ovat he kuitenkin enimmäkseen joukko loiseläjiä, jotka tuottamatta toimiskelevat ja kuten työnantajatkin elävät toisten työstä. Välttämätön seuraus tästä välikaupasta on elintarpeitten kalleus; ne tulevat siinä määrin kalliimmaksi, että ne usein maksavat kaksi ja moninkertaisen hinnan siitä mitä tuottaja niistä saa. Ja jollei tuntuva hinnan korotus ole viisas ja mahdollinen, koska silloin tulisi pysähdys käyttämisestä, niin huononnetaan tavaraa teennäisesti, väärennetään elintarpeita, käytetään vääriä mittoja voiton takia, jota ei muuten saataisi. Erikoinen petoksen laji on kaupoissa löytyvät valmiiksi punnitut tavarat; kilon sijaan annetaan 700 grammaa ja koitetaan niin voittaa kaksinkerroin mitä hinnasta pudotetaan.

Huonoimmassa asemassa ovat työläiset, jotka ottavat  tavaransa velaksi ja joiden täytyy siis vaieta, vaikka näkisivät petosta silmiensä edessä. --- Huijaus ja petos ovat yhteiskuntaolojemme ehdottomat seuralaiset, ja muutamat valtiolaitokset esim. korkeat välilliset verot aiheuttavat niitä.

Lait eivät paljoa vaikuta elintarpeiden väärennystä vastaan. Taistelu olemassaolosta pakottaa petoksen harjoittajat  käyttämään yhä ovelampia keinoja, ja harvoin tapahtuu perinpohjaista ja ankaraa tarkastusta.

Näiden kaupassa esiintyvien epäkohtien positamiseksi, joista juuri suuret joukot enemmän kärsivät, on perustettu osuusyhtiöitä."

(Lainaus August Bebelin kirjasta "Nainen ja sosialismi", suom. Yrjö Sirola, 200-203, Kotkassa 1907, Kyminlaakson työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r.l.)

Eettisiä vaihtoehtoja

Yhteiskuntaelämään kaivataan asiantuntemuksen lisäksi myös eettistä pohdintaa. Tämän ulottuvuuden  nosti esille ministeriaikanaan  silloinen kuntaministeri Henna Virkkunen. Laukaisevana yksityiskohtana oli elinkeinoministeri Jyri Häkämiehen siirtyminen suoraan tärkeästä ministerin tehtävästä työnantajien Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johtoon. Itse hän ei nähnyt välittömässä siirtymisessä mitään arveluttavaa – sellaista etiikka on.





Etiikka ei ole eksakti tieteen laji vaan historiaan, elämäntilanteeseen ja yhteiskuntaan ehdollisessa suhteessa oleva käsitys oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Päinvastoin kuin kuvitellaan, eettisiä vaihtoehtoja on runsaasti. Ne eivät ole suoraan valittavissa kuin kaupan hyllyltä, vaan niiden sitoutuneisuus ihmisenä olemiseen meidän oloissamme ratkaisee sen ”jalkoterien asennon” mistä näkökulmasta me omaa etiikkaamme rakennamme.


Frankfurtin koulukunnan suuri mestari Erich Fromm on kirjassaan ”Ihmisen osa” (Kirjayhtymä 1965) kuvannut ihmisen eettisiä vaihtoehtoja. Hän erottaa ainakin kuusi erilaista lähestymistapaa eettiseen elämänasenteeseen.


Keskeisin etiikan laji on Frommin käsitteistössä humanistista etiikka. Elämän taitoa, elämän kunnioittamista itsessä, muissa ihmisissä ja elonkehässä ylipäätään; ihmisen nostamista lajiolentona keskeiseen, ratkaisevaan asemaan. Totuus tekee ihmisen vapaaksi; uskalla epäillä ja etsiä ihmisyydelle parempia vaihtoehtoja.


Toisen etiikan lajin, ei niinkään harvinaisen, muodostaa autoritaarinen etiikka. Useimpien kohdalla se tarkoittaa kykyä sopeutua ja olla tottelevainen. Mitalin toisena puolena tässä ambivalentissa eettisessä suhtautumisessa on itsekeskeisyys ja narsismi, muista piittaamattomuus, arroganssi, röyhkeys – ja siihen perustuva etiikka. Elämä on kilpailua, vahvempi voittakoon – niin syntyy myös elinvoimainen yhteiskunta; minä kuulun etuoikeutettujen joukkoon.



Abosoluuttinen etiikka tarkoittaa epäilemättömyyden taitoa. Yhteiskunnallisesti valistumaton ja passiivinen ihminen lienee tunnusomaisin tällaisen eettisen vaihtoehdon kannattaja. Sen aktiiviset muodot voivat johtaa uskomattomiin katastrofeihin, kun epäilykyvytön massa kääntyy tukemaan vaikkapa narsistista, mobbaavaa ja suuruudenhulluja visioita hahmottelevaa johtajaa.



Relativistinen etiikka tarkoittaa sitoutumattomuuden etiikkaa. Ammattiliittojen vaaleissa mukana ovat sosialidemokraatit ja sitoutumattomat, vasemmistoliitto ja sitoutumattomat. Ilmoitustuloilla elävä porvarillisjohtoinen media korostaa sitoutumattomuuttaan. Sitoutumaton toimija – siinä on relativistisen etiikan paradoksi tiivistettynä kahteen sanaan!



Fromm kirjoittaa myös yhteisösidonnaisesta etiikasta, eristäytymisen taidosta. Vetäytymisessä ja hiljentymisessä on varmasti paljon hyvääkin, joskin 40 000 uskovaisen kokoontumisessa ei enää varmaankaan koeta erillisyyden tunnetta. Kun koko yhteisö eristäytyy yhteiskunnasta, voidaan puhua sen sisällä kehittyvästä yhteisösidonnaisesta etiikasta, ”eristäytymisen taidosta”.



Biologiasidonnainen etiikka, ”eläimellistämisen taito” tai ihmisen erottaminen luontosuhteesta näkyy sekin eettisessä kirjossamme, jopa esimerkiksi vihreän politiikan ääri-ilmiöissä. Tämä primitiivireaktioita, voimaa ja väkivaltaa sisällään pitävä tapa lähestyä elämää näkyy sekin suomalaisessakin yhteiskunnassa. ”Voima on samaa kuin totuus” sopisi ilmeisesti tämän elämäntavan tunnuslauseeksi.


Niin että kun peräänkuulutetaan myös eettisiä pohtijoita yhteiskuntaelämän rakennetta ja toimintatapoja työstäviin ryhmiin, edessä on valitsijoiden omaan luonteenpiirteistöön ja eettiseen linjavalintaan liittyviä ratkaisuja. Humanistinen etiikka on niistä vain yksi, ei aina niin kovin vahvasti esillä oleva etiikan laji.


---



Kirjoitus marraaskuulta 2012, jolloin elinkeinoministeri Jyri Häkämies siirtyi tästä tehtävästä suoraan Elinkeinoelämän Keskusliiton toimitusjohtajaksi...

Etiikka ja vetoketju

Olen täällä blogeissani kirjoittanut paljonkin Euroopan Unionista,sen markkinaperiaatteista, kilpailuttamisesta ja - ainakin alitajuisesti - sen epämääräisestä etiikasta suhteessa ihmiseen ja yhteiseen etuun. Eilen minulla oli tilaisuus osallistua uudehkon sosiaalisen lomajärjestön, Hyvinvointilomien lomakohdeyhteisölle ja niiden vapaaehtoistyöntekijöille järjestettyyn koulutuspäivään. Tiedossa on jo pidempään ollut että sosiaalinen rahoittajataho, Raha-automaattiyhdistys, on jo pitkään vaatinut kaikkia lomatoimintaan avustusta hakevia "samalle viivalle". Keskeisenä perusteena tällöin on ollut puhtaasti yksityisen, voittoa tavoittelevan sektorin väite siitä että sosiaalinen toiminta, silloin kun sitä järjestetään valtion - tässä tapauksessa Sosiaali- ja Terveysministeriön (STM) - alaisuudessa toimivan RAY:n tuella, vääristää kilpailua ja asettaa avoimen kilpailun piirissä toimivat yhteisöt epäedulliseen asemaan. Toisaalta mm. sosiaaliset lomajärjestöt ja niiden yhteydessä sosiaalisin perustein toimivat kohteet ovat korostaneet toimintansa voittoa tavoittelematonta ja sosiaalista luonnetta. Kun lomakohtaiset avustukset on jo keskeisesti rahamääräisesti määritelty, kohtuuton ylihinnoittelu ei ole sosiaalisissa lomajärjestöissä tullut kysymykseen. Sosiaalisin perustein tuettu loma on ollut perusteltua siksikin, koska etenkin heikommassa asemassa olevat eivät ole kyenneet kustantamaan itselleen pääsyä kaupalliselta pohjalta toimiviin kohteisiin.

Euroopan Unionin asianomaisten direktiivien ohjauksessa nyt on kuitenkin siirrytty kilpailuttamisperiaatteeseen. Tämä kävi hyvin selväksi tässäkin koulutustilaisuudessa. Lomajärjestön henkilökunta on kouluttautunut perinpohjaisesti rahoittajatahon asettamiin vaatimuksiin ja tässäkin tilaisuudessa hyvällä asiantuntemuksella niitä periaatteita esitteli. Kritiikkini ei siis kohdistu millään muotoa lomajärjestöön, vaan taustalla vaikuttavaan poliittiseen tahtoon. Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin voi todeta seuraavaa: kilpailuttamisperiaatteessa valinta sekä sosiaaliselle lomalle pääsyn, lomakohteen valinnan ja ylipäätään lomatoiminnan rahoittamisen suhteen on ylimmällä, keskeisellä tasolla, viime kädessä direktiivien määräysten kautta Euroopan Unionilla. Kansallinen tahtotila tarkoittaa  direktiivien logiikan hyväksymistä, tukemista ja toteutamista. Parhaassa tapauksessa kotimainen osaaminen on yritystä  tuoda esille järjestelmän sisällä  vaihtoehtoisia ajatuksia,  näkemyksiä ja käytännön kokemuksista. Keskustelu osin vapaaehtoistoiminnan pohjalla ja sosiaalisen tietoisuuden varassa toimivista lomakohteiden keskuudessa osoitti että menestymisen mahdollisuudet ovat mitä suurimmassa määrin rajattu. On itse asiassa järkyttävää todeta, että sitten investointiavustusten loputtua sosiaalisen mielen varassa toimivat vapaaehtoiset toimivat korvauksetta usein nälkärajalla ja usein hinta-laatusuhteesta tinkien pysyäkseen hengissä ja kyetäkseen säilyttämään lomakohteensa kunnon, hengen ja maineen. Ylhäältä annetun automaattinen ja kriikitön hyväksyminen on se tavanomaisin eettinen vastaus, jonka kykenemme  kriittisessäkin tilanteessa antamaan.

Onko direktiivien mukana tullut uusi Euroopan Unionin henki sukua meidän aikaisemmalle sosiaalisuudelle? Onko sillä aito yhteys meillä yhteisesti luodulle, maailmanlaajuisestikin harvinaiselle, pelitoiminnan ohjaamiselle kansanterveyteen ja yhteiseen, suurta suosiota saavuttaneeseen lomakulttuuriin? Mielestäni henki on nyt kokonaan muuttunut. Ylhäältä päin tuleva ohjaus todellakin "hylsyttää tyhjäksi" taustalla olevan sosiaalisen motiivin. Vapaaehtoistyöntekijät, sosiaalisesti tietoiset ja usein kotipaikkakunnillaan laajaa yhteiskunnallista vastuuta kantavat ihmiset joutuvat vapaaehtoistyöntekijöinä raastavan rankan oppimista, osaamista ja käytännö työtä vaativan urakan eteen. Se koskee heidän ponnistelujaan jo hakemuksia tehdessä, saati sitten lomatoimintaa - sitäkin käytännössä ilman asiallista korvausta - toteuttaessaan
.
Seurasin päivän mittaan osanottajien suhtautumista tähän muuttuneeseen järjestelmään. Oli silmin nähden havaittavissa, miten kovaa ponnistelu omien kokemusten ja vaadittujen määräysten toteuttamisen välillä oli. Jännitteitä on lomajärejestöllä itselläänkin: sen on saatava taivutettua lomakohteet vaadittuun järjestelmään ja jos se ei onnistu, järjestölle suunnatut sosiaaliset lomavarat ovat vähenemään päin - ovat jo nyt vähentyneet. Toiminnanjohtajan suulla kuultiin että uhkana on  järjestölle tulevia avustuksia pudottaminen edelleen.

Mukana oli muutamia suurempia, ympäri vuoden toimivia lomakohteita, joilla on normaalisti, työehtosopimusten mukaisesti palkattua henkilökuntaa. Heidän kohdallaan sopeutuminen asetettuihin vaatimuksiin näytti lomien hakemisen suhteen olevan helpompaa ja ilmeisesti myös niiden saanti - johonkinhan saadut lomarahat on kohdistettava. Pienemmät mutta perinteitä omaavat lomakohteet - kuten Lomakotien Keskusliiton, entisen Äitien Lomahuollon kesäaikana toimivat - ovat sekä avustusten saannin että toiminnan toteuttamisen suhteen mitä vakavimmin vaakalaudalla.

Kaiken lisäksi,  jos ehtoja ei pystytä toteuttamaan, vaarana on joutua markkina-oikeuteen. Ei kestä kauan kun varakkaammat palvelusten tarjoajat huomaavat tässäkin markkinaraon: vapaaehtoisvoimin ja pienillä budjeteilla toimivat lomakodit eivät pysty palkkaamaan lakimiehiä, käymään oikeutta saati sitten maksamaan sakkoja. Esimerkkejä kuulemma tästäkin on jo olemassa. Tällaisesta kulttuurista sosiaalisuus on kaukana. Etiikan normit määräytyvät lähtien kaupallisista ehdoista, etulyöntiaseman säilyttämisestä ja voiton tavoittelusta.

Tästä pääsemmekin Euroopan Unionin direktiivien etiikkaan. Ne edustavat jotain kokonaan muuta kuin sitä humanistista, sosiaaliseen ajatteluun ja yhteisöllisyyteen perustuvaa,  aidosti huoltapitävää lähestymistapaa. Frankfurtin sosiaalipsykologinen koulukunta ja erityisesti Erich Fromm on kuvannut erilaisia etiikan lajeja. Mietin usein sitä, edustavatko suomalainen sosiaalipolitiikka ja Euroopan Unionin markkinaehtoinen toimintatapa samaa etiikkaa.  Ero humanistisen, autoritaarisen ja absoluuttisen etiikan välillä on mielestäni mitä selkein.

Pitäisi olla selvää että sosiaalisen ja demokraattisen etiikan ydin on humanistisesssa eikä autoritaarisessa tai absoluuttisessa etiikassa. Vähän ronskisti ilmaistuna poliittisessa toiminnassa pitää tiukan paikan tullen "osoittaa   munaa" eli pitää omasta etiikasta tinkimättä kiinni. Kun nyt katselen Euroopan Unionin direktiivien toteutusta sosiaalisen ulottuvuuden alueella ja sitä, miten STM näitä periaatteita toteuttaa, täytyy vain todeta, että eurooppalaisen tietoisuuden eettinen vetoketju on tainnut olla  jo pitemmän  aikaa kokonaan kiinni.