Arvopohjaisen realismin suhteellisuus

 Tasavallan presidentti Aleksander Stubb määäritteli diplomaateille järjestetyillä päivillä  26-27.8. 2024 Suomen ulkopolitiikan "arvopohjaiseksi realismiksi". "Määrittelen arvopohjaisen realismin kokoelmana universaaleja, vapaudesta, ihmisoikeuksista ja kansainvälisistä säännöistä nousevia arvoja, jotka huomioivat myös globaalin monimuotoisuuden, kansallisvaltioiden, alueiden ja kulttuurin sekä historian realiteetit. Maailman ongelmia ei ratkaista vain niiden kanssa, jotka ovat kanssamme samaa mieltä."

Arvopohjainen realismi ei ole tietenkään mikään tieteestä ohjautuva määritelmä, vaan pikemminkin se on mahdollisuuksien taitamista, "angewandte Kunst"(Soveltavaa taitoa), jonka taustalla arvot ja asenteet näyttelevät pääosaa.  Arvopohjaisen realismin etiikka saattaa vaihdella suurestikin - itseasiassa koko eettisen asennpoitumisen koko kirjolla. Tasavallan presidentin "narratiivi" on yksi monista vaihtoehdoista; läntisen arvoyhteisön tällä hetkellä edustamat arvot on yksi niistä. Myös muita - perusteltuja - lähestymistapoja onm havaittavissa.

Olen blogissani toisaalla käsitellyt tätä kysymystä lähtien arvoperusteiden kirjosta, koska eettinen arvopohja voi vaihdella jopa omaksumassamme läntisessä arvoyhteisössä. Samoin se voi vaihdella myös kansakunnan sisällä niin yksilöiden kuin kansanryhmienkin välillä. Kuvaavaa on, että juuri tällä viikolla hallituksemme on julkaissut rasismin vastaisen periaate- ja toimintaohjelman, jonka perussuomalaiset, hallituksen toinen kantava voima on jo ehtinyt puolueena torjua vaikka sen hallituksessa hyväksyykin. Arvopohjainen realismi tarkoittaa tässä yhteydessä erirotuisten ja siis ulkomailta meille tulevien, etniseltä ja ihonväriltään ja toimintatavoiltaan erilaisten ihmisten torjumista, realismi ohjelman nimellistä hyväksymistä hallituksessa. 

Tunnetun sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan keskeisin etiikan laji on Frommin käsitteistössä humanistista etiikka. Elämän taitoa, elämän kunnioittamista itsessä, muissa ihmisissä ja elonkehässä ylipäätään; ihmisen nostamista lajiolentona keskeiseen, ratkaisevaan asemaan. Totuus tekee ihmisen vapaaksi; uskaltaa epäillä ja etsiä ihmisyydelle parempia vaihtoehtoja. Uskoisin monen kohdalla juuri tämän vaihtoehdon nousevan keskeiseksi arvioidessamme myrskyisää maailmaa ja sen jokapäiväisiä, usein väkivaltaisia, tuhosuuntaisia ja pelottavia uutisia. Suomessa olemme pitkään oppineet rakastamaan ja hyväksymään tämän lähestymistavan. Koululaiutoksemme on jo viimeistään peruskoulun syntymisen jälkeen rakentunut vahvasti humanistisen etiikan pohjalle. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kaikki olisivat läheskään samaa mieltä sen enempää opettajien kuin oppilaidenkaan joukossa. Väkivalta, uhkailu, mobbaaminen ja surmatyöt puhuvat tästä selvää kieltään.

Toisen etiikan lajin, ei niinkään harvinaisen, muodostaa autoritaarinen etiikka. Autoritaarisuus ymmärretään meillä useimmiten johtajakeskeisenä, alistavana toimintatapana, joka onkin autoritaarisuuden yhden puolen keskeinen piirre. Toisen puolen autoritaarisuudessa muodostaa alistuminen; useimpien kohdalla se tarkoittaa kykyä sopeutua ja olla tottelevainen. Mitalin toisena puolena tässä ambivalentissa eettisessä suhtautumisessa on itsekeskeisyys ja narsismi, muista piittaamattomuus, arroganssi, röyhkeys – ja siihen perustuva etiikka. Elämä on kilpailua, vahvempi voittakoon – niin syntyy myös elinvoimainen yhteiskunta; minä kuulun etuoikeutettujen joukkoon. 

Median välittämä vaikutelma on, että erityisesti Kiina olisi autoritaarisen kulttuurin kaikkein selkein ilmentymä? Entä miten on "Make the America great again" jossa käydään ankaraa taistelua kahden tasavahvan poliittisen voiman välillä? Tai Euroopan Unionin perussopimus, joka asettaa erityisen kilpailukykyisen markkinatalouden autorisoiduksi hallintomalliksi sulkien mm. pohjoismaisen hyvinvointivaltion pois mahdollisuuksien joukosta? Tai Kiinan valtion tukemaa teollisuutta arvostellaan lännessä, jossa kuitenkin valtion tuet maataloudelle ja avainasemassa oleville teollisuudenaloille ovat vahvaa "arvopohjaista realismia". Entä läntisen arvoyhteisön ankarasti arvostelema Kiinan uiguureihin kohdistama "koulutusohjelma samaan aikaan kun lämntisen arvoyhteisön johtava makrotalous tukee Israelin Gazaan ja länsirannalle kohdistamia tuhoisia iskuja? Tai palestiinalaisten taistelu itsenäisen, harmooniseksi  oletetun ja edellytyn islamistisen valtion puolesta mitä väkivaltaisimmilla taistelumuodoilla ja - mm. naisten oikeuksien suhteen -   perinteisellä, ehdottoman autoritaarisella suhtautumisella?

Kaikkia näitä poliittisia, uskonnollisia ja traditioon perustuvia toimintatapoja noudatetaan "realismin" välttämättöminä vaatimuksina  samalla muistuttaen arvoperinnöstä - jonka on joustettava. Äiti-Venäjän on joustettava, kun patriarkaalinen rationaliteetti vaatii lisää maata ja vaikutusvaltaa. 

Arvopohjainen realismi asettaa lisäksi eettisiä vaatimuksia hallitsemalleen massalle. Abosoluuttinen etiikka tarkoittaa epäilemättömyyden taitoa. Yhteiskunnallisesti valistumaton ja passiivinen ihminen lienee tunnusomaisin tällaisen eettisen vaihtoehdon kannattaja. Abosoluuttisen etiikan aktiiviset muodot voivat johtaa uskomattomiin katastrofeihin, kun epäilykyvytön massa kääntyy tukemaan vaikkapa narsistista, mobbaavaa ja suuruudenhulluja visioita hahmottelevaa johtajaa. Oletko joskus ihmetellyt presidenttiehdokas Trumpin raivokasta kannattajajoukkoa, Venäjän kansan lähes ehdotonta tukea presidentti Putinin "arvopohjaiselle realismille" tai 1,4  miljardin kiinalaisen sopeutumista ilmeisen rationaalisena pitämäänsä kiinalaiseen hallintokulttuuriin? Niitätäkin perustellaan arvopohjaisella realismilla.

Tämän päivän maailmaa on katseltava yhä ilmeisemmin  kansallisten lähtökohtien "arvopohjaisen realismin" lisäksi myös ottaen huomioon globaalit, planetaarisiset olosuhteet ja niiden väistämättömät reunaehdot ja jännitteet; maailmanlaajuinen, kilpailun ehdoilla toimiva markkinatalous ja sen luoma voimavarojen polarisoituminen; tekninen vallankumous, joka on johtamassa keinoälyn pohjalla toimivaan veltavaan "megakoneeseen"(vrt. Lewis Mumford). Sotilaallisen varustautumisen käytössä oleva, huippuun kehitetty teknologia, jonka tuhovoima voi poimia kohteekseen niin yksittäisen ihmisen kuin kokonaisen maan ja jopa maanosan. Tämän  kaiken taustalla tapahtuma ilmastomuutos ja maapallon resurssien ylikäyttö luovat nekin yhden lähtökohdan, joka vaatii "arvopohjaista realismia", tosin kokonaan toiseen suuntaan, mihin myös Eurooppa on tällä hetkellämenossa. Viittaan vain saksalaisen BSW-ryhmän puheenjohtajan Sahra Wagenknechtin juuri julkaistuun videoon, jolla hän alkaneen vuosituhannen tapahtumiiin ja  lainauksiin julksista esiintymisistä osoittaa, että Saksan liittokanslerin Olof Scholzen "arvopohjainen realismi" perustuu tosiasioiden vääristelyyn. "Olof Scholze valehtelee", väitää hän julkisesti videopuheessaan. Wagenknecht ei ole mikä tahansa takapenkin kommentoija - hänen juuri perustamansa "BSW" -puolue saavutti 6,2 prosenttiyksikön kannatuksem eurovaaleissa ja sai Europarlamenttiin 8 paikkaa. Hänen puheenvuoronsa edustaa sodan ja asevarustelun vastaista "arvopohjaista realismia", jota pyritään koko ajan vaientamaan. Kiihtyvä militarismi ja pyrkiminen voittoon neuvottelujen sijasta on  viemässä meitä kohden laajenevaa ja kiihtyvää sodankäyntiä. Ennenpitkää saatetaan ottaa käyttöön ydinaseita tai niistä johdettua "likaista teknologiaa". Tilanteen ja arvopohjaisen realismin hallitsemattomuus ja moniperusteisuus on pelottava, äärimmäisen huolestuttava ilmiö.

Tietenkin toivon tasavallan presidentin taipuvan arvopohjaisessa realismissaan yhä selvemmin perinteisen humanistisen etiikan kannalle. Vuonna 2025 tulee kuluneeksi 50 vuotta Helsingissä pidetystä Euroopan Turvallisuus- ja Yhteistyökonferenssista (ETYK), jonka loppuasiakirjaa voidaan pitää yhtenä sopimuspohjaiseen lähetymistapaan kuuluvana kansainvälisenä asiakirjana ja sitä varten perustettua ETYJ-organisaatiota oikeusvaltiojärjestelmään kuuluvana, peruuttamattomana instituutiona. ETYK-kokouksen keskeinen sanoma oli, että ihmiskunta luopuu aseelliseen uhkaamisen ja sotilaalliseen voimaan perustuvasta toimintatavasta ja ryhtyy järjestelmällisesti rakentamaan luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvaa maailmaa. Neuvostoliitto romahti ja pian alettiin laajentaa aseisiin ja sotilaalliseen uhkaan perustuvaa arvoyhteisöä.

Minusta vaikuttaa sitä, että nuorempi sukupolvi ei ole sisäistänyt 50 vuotta sitten Helsingissä pidetyn    ETYK-maailmankonferenssin suurta sanomaa ja arvoa. Kokisin tärkeäksi, että myös tämän konferenssin sanoma voitaisiin edelleen palauttaa "arvopohjaisen realismin" vastuulliseksi työvälineeksi.

Arvopohjainen realismi - Tasavallan Presidentin lanseeraama käsite ulkopolitiikkaan - on enemmän soveltavaa taidetta kuin tiukkaa tiedettä. Se saa monenlaisia muotoja maasta, ideologiasta ja kulttuurisesta taustasta riippuen. Pahimmillaan se voi olla pelkkää sopeutumista eteentulevaan tilanteeseen - arvovapaata realismia.

Onko arvopohja murenemassa?

 Tämä teksti syntyi vastauksena Facebook-päivitykseen Pentti Humalamäen tekemän kysymyksen pohjalta. Onko aatteelllisuus meillä hiipumassa? Katselin vastauksessani tätä kysymystä erityisesti omaa arvoperintöäni edustavan sosialidemokratian  lähtökohdista. Tilanne ei näytä hyvältä - lupaavasta puhumattakaan. Edessä saattaa olla pitkä ajanjakso arvoperinteen elvyttämiseksi ja uuden, vahvan pohjan rakentamiseksi tulevaisuuden poliittisen osallistumissen ja yhteiskunnallissen osallistumisen varmistamiseksi.

 Takavuosina sosialidemokraateilla oli oma arvopohjaa avaava "Sosialistinen aikakauslehti", jonka tilaajiin minäkin kuuluin. Myös omassa, päivittäin ilmestyneessä Suomen Sosialidemokraatissa oli jatkuvaa arvopohdintaa ja vuoropuhelua artikkeleiden pohjalta. 

Vielä 1960-luvin alussa minulla oli tilaisuus opiskella Työväen Akatemiassa, jonne menoa isäni suositteli havaittuaan yhteiskunnallisen kiinnostukseni. Myös Väinö Voionmaan opisto tarjosi arvopohjaista opiskelua, samoin Kiljavan ay-opisto; kommunisteilla ja kansandemokraateilla oli paitsi omat lehtensä, myös Sirola-opisto ideologisena opinahjona - menemättä tässä sen pidemmälle itse opiskelun sisältöihin.

Yhdistyspohjainen osallistava toiminta on hiipunut pelkäksi muodollisuudeksi ja vaarana on että tämä kortitalo puhaltuu oikeistohenkisen median toimesta taivaan tuuliin. Aika-ajoin on ammattiyhdistysliikkeesä herätty edunvalvonnan ohella myös arvopohjaiseen keskusteluun, kun ay-liikkeen suhteellisen vaalitapan perustuva järjestörakenne on edellyttänyt palaamista peruskysymyksiin ja arvopohjan kannalta tietoisempaan toimintaan - varsinkin edustajistojen vaalien alla.

Kysymys kuuluu: mistä tänä päivänä voi ammentaa tietoa kansanvaltaisen työväenliikkeen arvoperinnöstä ja sen soveltamisesta ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen toimintaan? 

Kasvaminen yhteiskunnalliseen tietoisuuteen, aktiivisuuteen ja arvopohjaiseen vastuunottoon on pitkä ja vaativa tie. Se  on kasvanut umpeen viime vuosikymmeninä. Poliittiseen oppositioon joutuminen voi johtaa pitkään korpivaellukseen, kun pohja aatteellisen kasvamiseen on romahtanut. Tämä tarkoittaa sitä, että Marinin hallituksen toiminnan päättyessä myös akkuna sosiaalista oikeudenmukaisuutta vahvistaviin rakennemuutoksiin sulkeutuu. 

Edellisen kerran tällainen uudistusjakso nähtiin 1970-luvulla, joten edessä saattaa helpostikin olla puolen vuosisadan yksinäisyys, ellei pidempikin. Vai onko niin, että kansanvaltainen työväenliike joutuu dialektiikan sääntöjen mukaisesti palaamaan taas uudelleen alkutekijöiden pohdiskeluun, toimivan ja osallistavan yhteiskunnallisen rakenteen kehittämiseen ja saa vuosien tai vuosikymmenten jälkeen uudelleen ponnistelujen kautta  sellaisen aseman että yhteiskunnallinen uudistustyö käy arvopohjaisesti mahdolliseksi?

Character matters - luonteella on väliä

Yhteiskunnan taloudellinen perusta heijastuu kaikkiin muihinkin rakenteisiin - jopa haistamisen ja maistamiseen, kuten Karl Marx - työväenliikkeen arvoperinteen keskeinen avaaja käsikirjoituksisaan toteaa:

"([Marxin taloudelliset ja filosofiset käsikirjoitukset, luvusta "Yksityisomistuksen olemus kansantaloustieteen heijastamana"])

"4. Samoin kuin yksityisomistus on vain aistimellinen ilmaus sille, että ihminen tulee esineelliseksi itselleen ja samalla päinvastoin tulee itselleen vieraaksi ja epäinhimilliseksi esineeksi, sille, että hänen elämänilmauksensa (Lebensäusserung) on hänen elämänsä luovuttamista (Lebensentäusserung), ja hänen toteutumisensa on hänen toteutumisensa menetystä, vierasta todellisuutta, siten ei yksityisomistuksen positiivista kumoamista, toisin sanoen inhimillisen olemuksen ja elämän, esineellisen ihmisen, ihmistä varten ja hänen kauttaan tapahtuneiden inhimillisten saavutusten aistimellista omaksumista pidä käsittää ainoastaan välittömän, yksipuolisen nautinnan merkityksessä, ei ainoastaan omistamisen merkityksessä. Ihminen omaksuu kaikinpuolisen olemuksensa kaikinpuolisella tavalla, siis kokonaisena ihmisenä. Kaikki hänen inhimilliset suhteensa maailmaan, näkeminen, kuuleminen, haistaminen, maistaminen, tunteminen, ajatteleminen, havainnoiminen, tajuaminen, haluaminen, toimiminen, rakastaminen, lyhyesti sanottuna kaikki hänen yksilöllisyytensä orgaanit samoin kuin ne orgaanit, jotka ovat muodoltaan välittömästi yhteiskunnallisia, [VII] ovat esineellisessä suhteessaan tai suhteessaan esineeseen tämän esineen omaksumista. Inhimillisen todellisuuden omaksuminen, sen suhtautuminen esineeseen on inhimillisen todellisuuden[49] toimimista, inhimillistä toimintaa ja inhimillistä kärsimistä. Sillä kärsiminen on — inhimillisesti ymmärrettynä — ihmisen itsekäyttöä, itsensä nautintaa."

Tuotantotapa, se millä tavalla elämiseen tarvittavat hyödykkeet tuotetaan, vaikuttaa siis kaikkeen toimintaamme. Markkinatalous tuottaa markkinoiden ehdoilla toimivan ihmisen. Ihminen, joka ei toimi samalla tavalla vaistonvaraisesti kuin eläimet, on vaistopohjastaan irronnut ja kokemuksellaan ja ajattelutavallaan valintoja tekevä olento. Ihmisen on löydettävä sellainen elämäntapa, joka turvaa hänen hengissäpysymisensä ja menestymisensä monimutkaisessa ja ristiriitaisessa maailmassa.

Kysymys kuuluukin nyt: mikä on se välittävä tekijä, joka saa ihmisen toimimaan tietyllä, juuri hänelle ominaisella tavalla valintatilanteessa? Jos tunnustamme Karl Marxin havainnon yhteiskunnan taloudellisen perustan ratkaisevasta merkityksestä toimintatapaamme ja jopa tunteisiimme, meidän on kyettävä antamaan vastaus tähän ihmisenä olemisen ristiriitaan.

Erich Frommilla, Frankfurtin koulukunnan tunnetuimmalla sosiaalipsykologilla, on hänen elämänpituisen tutkimustyönsä perustalta tähän tieteellisellä tutkimustyöllä perusteltu vastaus: ihmisen luonteenpiirteet ovat hänen yksilöllinen vastauksensa olemassaolon ristiriitaan ja yritykseen parhaalla mahdollisella tavalla selviytyä eteen tulevien haasteiden ratkaisemisessa. Ihmisen luonne on lisäksi hyvin stabiili, pysyvä ja vaikeasti muutettava lähestymistapa: vain äärimmäisessä hädässä tai poikkeustilanteessa ihminen on valmis tarttumaan valinnaiseen vaihtoehtoon kuin 'hukkuva oljenkorteen'. Vaikka jokainen ihminen on persoonallisuus ja hänen valintansa ovat vain hänen persoonallisuutensa ilmentymiä, vaihtoehtoja vastata elämän asettamiin haasteisiin ei ole loputtomiin. Pikemminkin päävaihtoehtoja on vain muutamia, mistä seuraa että yhteisön tai kansan luonteenpiirteillä on taipumus kehittää  yhteisiä samansuuntaisia ratkaisuja. Fromm käyttää tästä nimitystä 'yhteiskuntaluonne'.


Ihminen voi siis suuntautua maailmaan Frommin mukaan joko elämää ylläpitävästi, 'biofiilisesti' tai sitten omaa ja muiden elämää tukahduttavasti ja sen toteutumista tavalla tai toisella estäen. Fromm käyttää näistä kahdesta suuntautumisen päähaarasta nimitystä produktiivinen ja epäproduktiivinen, jotka hänen sosiaalipsykologisessa kielenkäytössään lähtevät yksilön tavasta toimia ja heijastelevat hänen vastaustaan annettuihin yhteiskunnallisiin oloihin.

Asennemaailma kertoo siis myös siitä kuinka onnistuneita tehdyt poliittiset rakenneratkaisut ovat tasapainoisen, demokraattisen ja produktiivisen asenneilmaston kannalta.

Epäproduktiivisiksi Fromm luokitteli tuossa tutkimuksessaan autoritaariset, hamuamiseen, omistamiseen, väkivaltaan ja tuhosuuntaisuuteen viittaavat luonteenpiirteet. Produktiiviset elämää ylläpitävät rakenteet tukevat ihmistä myönteisten valintojen tekemisessä; tällaisia ovat usko ihmisten yhtäläisiin oikeuksiin ja yhdenvertaisuuteen, taloudelliseen, sosiaaliseen ja sivistykselliseen kansanvaltaan, luovuuteen ja omaehtoisuuteen. Fromm lisää tähän kokonaisuuteen vielä yhden merkittävän lisätekijän: vain harva ihminen on täysin vieraantunut ja epäproduktiivinen - tai samoin täysin produktiiviseen, kaikkia voimavarojaan elämää ylläpitävästi käyttävään elämäntapaan kykenee tuskin kukaan. Ratkaisevaa on mitkä voimat ihmisen luonteenpiirteistössä muodostuvat hallitseviksi.


Entä demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona - tämä melkeinpä kliseeksi muodostunut otsikko SDP:n periaateohjelmasta vuodelta 1952, siis lähes 70. vuoden takaa? Sanonta "Hyvät Toverit" viittaa parhaillaan juuri yhteiseksi koettuun arvomaailman ymmärtämiseen. Kyllä luovuutta ja produktiivista elämäntapaa arvostetaan paljonkin - ajatellaan vain peruskoulun toimintatapaa tai hyvinvointivaltion perustuslainmukaista huolenpitoa kansalaisesta viimekätisenä turvan antajana. Suomea ihmetelläänkin maailmalla juuri näiden lähes ihanteellisten arvojen luonnollisesta läsnäolosta yhteiskuntakuvassamme. Olemme tässä suhteessa siis jo saavuttaneet jotakin sellaista, jota ei vielä muutama vuosikymmen sitten osattu juuri kuvitellakaan.

Toisen puolen tässä mitalissa muodostaa eiproduktiivisten asenteiden, arvostusten ja luonteenpiirteiden ryhmä. Niiden yhteinen piirre on se, että vaikka ne koetaankin työyhteisössä, tuttavapiirissä tai julkisessa keskustelussa kielteisiksi, ne silti kuuluvat normaaliin elämäntapaan, eivät ole rangaistavia ja niiden kanssa joudutaan elämään. Vihapuhe sosiaalisessa mediassa, mobbaaminen ja kiusaaminen työyhteisössä, armeijassa tai oppilaitoksessa, väkivallan kohteeksi joutuminen tavalla tai toisella ovat tällaisia ilmiöitä. Autoritaariselle ihmiselle tasa-arvo on tuntematon käsite: pyrkimyksenä pikemminkin  on eriarvoisuuden lisääminen. Autoritaarisuudella on kahdet kasvot, se voi olla joko alistamista ja nöyryyttämistä, mutta myös nöyrtymistä ja ylempänä olevan ihailua ja kunnioitusta.

Kiihkeä pyrkiminen omistamiseen ja hamuamiseen - ja sen pitäminen onnistumisena on yksi aikamme keskeisiä ilmiöitä. Halu omistaa yhä enemmän, halu ja tarve kuluttaa ovat sen ilmenemismuoptoja. Koronakriisin yhteydessä olemme havainneet, miten koko elämämme rakentuu maksimaalisen kulutuksen ja sen haluamisen varaan. Ja kaupalliseen elämänasenteeseen kuuluva kylmäkiskoisuus, joka piilee muodollisen muodollisen hymyn ja kohteliaisuuden takana - tämä viittaa Erich Frommin esiinnostamaan 'elottoman rakastamisen' ulottuvuuteen. Miten katsekin voi tappaa, miten suu tukitaan, miten työnnetään naamasta ulos tilanteesta, miten ajatus 'tapetaan saivarina', miten ollaan kiinnostuneita onnettomuuksista, kuolonkolareista, miten potkitaan ja tapetaan - tätä nekrofiilisen luonteenpiirteistön kuvausta voisi jatkaa pidempäänkin, mutta esimerkit riittänevät kuvaamaan mistä on kysymys - tavallisessa, normaalissa elämässä.

Epäproduktiivisten asenteiden yleisyys ja 'normaalius' on se seikka, joka tekee tuhoaan myös muodolliseen demokratiaan nojaavissa yhteisöissä, yritystoiminnassa, yhdistyksissä, kansalaisjärjestöissä, työelämässä - ja myös perhepiirissä. Nämä muodostavat valtavan haasteen, koska suuri osa passiivisuudesta, turhautumisesta ja epäonnistumisista johtuu juuri vahingollisiksi koetuista asenteista. Sosiaaliset suhteet ja niiden kaavautuminen epäproduktiiviseen suuntaan on jokapäiväinen teema melkeinpä missä tahansa yhteisössä.

Juuri tämä haastaa meitä etsimään tavanomaista syvempää tulkintaa  demokratiasta elämänmuotona ja yhteistoiminnan välineenä. Produktiivinen, yhteisiä tavoitteita ylläpitävä suuntautuminen luo parhaa pohjan myös erilaisten tavoitteiden vertailulle ja niistä käytävälle mielipiteenvaihdolle. "Jokaiselta kykyjensä mukaan" tarkoittaa aivan erityistä hyvän toveruuden ilmapiiriä, jossa kaveria ei erimielisyyden vuoksi heti jätetä. Kysymys on kasvun mahdollistamisesta, ihmisen jatkuvan uudelleensyntymisen ymmärtämisestä ja yhteisön ratkaisumallien rakentamista tälle työn ja toiminnan vapauden periaatteelle - muistaen kuitenkin että kaikki asenteet ja toimintatavat eivät ole sallittuja. Kunnioita kanssaihmistä - ja edellytä sitä myös omassa elämänpiirissäsi.

Produktiivinen elämänasenne, demokratia elämäntapana on tärkeää siksi että se edustaa kaiken yhteiskunnallisen taistelun keskellä lopputavoitetta, tapaamme toimia kansanvaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Meillä on olemassa paljon perittyä ja hyvää - ja meillä on myös sellaista joka on tietoisesti suljettava pois omasta käyttäytymisestä. Kaiken lisäksi sitä on harjoitettava - ja harjoiteltava - joka päivä. Vain sillä tavalla se voi kasvaa omaksi hallitsevaksi luonteenpiirteksi ja - kansasta puhuttaessa koko yhteiskuntaluonteen olennaiseksi osaksi.

Väärä viesti?

Työmarkkinajärjestöt ovat antaneet yhteisen lausunnon Euroopan Komission ehdotuksesta 750 mrd:n elvytyspaketiksi. Lausunnon kriittinen ja yllättävä kappale kuulostaa seuraavalta:

"Nyt suunnitteilla olevan elpymisrahaston tavoite on kannatettava: myöntää rahoitusta valikoituihin investointikohteisiin, ei yleistä tukea valtioille. Suomen tulee varmistaa tämä myös jatkovalmistelussa. Kohteena ovat investoinnit ja uudistukset, jotka koskevat mm. vihreää kasvua ja digitaalista muutosta. Elpymispanostuksilla voimme tukea EU:n pitkän aikavälin tavoitteita kuten ilmastonmuutoksen torjuntaa, uusien teknologioiden käyttöönottoa ja osaamisen kohottamista."

Omana kantanani totean että SAK:n Elorannan ja STTK:n Palolan ei olisi pitänyt allekirjoittaa tällaista kannanottoa. Se sitoo Suomen politiikan vuosikausiksi yksiulotteisen markkinalinjaan ja antaa väärän viestin Euroopan Komissiolle. Kiinan keskuspankki ja USA:n Fed tukevan jo nyt avoimesti ja määrätietoisesti myös demokraattista valtiota - ja tämä ulottuvuus olisi se keskeinen voimavara joka EU:lla on vielä toistaiseksi käyttöönottamatta. Näin tehdään muilla suurilla makrotalousalueilla myös Koronakriisin suhteen.

Määrällisen elvytyksen varat paisuttavat jo nyt sekä Business Finlandin että Finnveran taseita eikä lainaraha näytä käyvän kaupaksi. Yksipuolisen, pelkästään markkinan ehdoilla toteutettavan elvytyksen tie on kuljettu loppuun. Voidaan kysyä, onko ylipäätään löydettävissä sellaisia investointikohteita, jotka auttavat ratkaisevalla tavalla Korona-kriisin hoidossa, kun ostovoima ei irtisanomisten, lomautusten ja korkean työttömyyden vuoksi juurikaan ole lisääntymässä.Todellinen vaihtoehto olisi vahvistaa jäsenvaltioita kohtaamaan yhdessä Euroopan Komission kanssa ne suuret haasteet, joita Unionilla on tunnetusti edessään. Myös SAK:n ja STTK:n ekonomistit ovat eri yhteyksissä painottaneet EU:n rakenteellisiin  ongelmiin puuttumisen tärkeyttä, nyt kun Korona-kriisi uuden suuren ongelman muodossa taas kerran haastaa EU:n ja EKP:n makrotaloudellisen arkkitehtuurin.

En usko tämän ajattelutavan saavan enemmistöä taakseen ainakaan SAK:n kentässä. Erityisen ongelmallinen tämän täytyy olla julkisen sektorin ammattiliitoille, jotka omissa ohjelmissaan rakentavat tulevaisuutensa edelleen vahvan hyvinvointivaltion varaan - pohjoismaisten perinteiden mukaisesti.

Kuinka pitkälle tällaista lausuntoa on valmisteltu esimerkiksi SAK:n hallinnossa? Mitä ovat sanoneet julkisten hyvinvointialojen edustajat tässä yhteydessä? Samoin näyttää siltä, että sen enempää SAK:ssa kuin STTK:ssa ei ole kuunneltu omien ekonomistien huomioita Euroopan Unionin rakenteellisista heikkouksista, esimerkiksi systemaattisesta julkisen sektorin ja siten myös demokraattien valtion poissulkemisesta tuen saamisessa. Tukea on saatu vain välillisesti Maastrichtin velkarajojen väliaikaisen poistamisen ja EKP:n valtioilta taseisiinsa ostamien velkakirjojen pitämisestä siellä edelleen niiden maturiteetista huolimatta.

Kysymys julkisen sektorin ja vahvan valtion kunnianpalautuksesta  ei mielestäni ole erityisen radikaali ajatus, vaan esimerkiksi pohjoismaiselle sosialidemokratialle sen ohjelmallinen ydinkysymys. Miksi nyt myös ay-liikkeen johdon kannanottojen muodossa sosialidemokratiasta halutaan tehdä ideologisesti marginaaliin pysyvästi sijoitettu liike?

Kysyisin vielä, onko kannanotossa otettu linja alkusoittoa luopumiselle taistelusta hyvinvointivaltion puolesta myös muiden suurten hankkeiden yhteydessä, puhutanahan tässäkin kannanotossa vihreän kasvun ja digitaalisen muutoksen toteuttamisesta? Mitä mieltä ollaan lähestymistavasta pohjoismaisessa ammattiyhdistysliikkeessä, Euroopan ammattiyhdistysliikkeessä tai VAKL:n kannanotoissa?

Mielestäni tämä kannanotto heikentää suuresti ammattiyhdistysliikkeen ja poliittisen työväenliikkeen yhteistyömahdollisuuksia. Kun lisäksi tiedetään että EK on jo luopunut keskeisestä neuvottelumekanismista ja panostaa - tosin keskitetyin toimenpitein - vain paikallisiin sopimuksiin, kuinka voidaan rakentaa sellaisia koko maata ja kansaa koskevia rakenneratkaisuja joissa kansalaisten yhdenvertaisuus toteutuu?

Katharsis

Katharsis - äkkinäinen tunnetila puhdistumisesta, vapautumisesta, anteeksiannosta. Tunnekokemus suurena helpotuksena lienee tuttu itsekullekin elämän varrelta. Lapsena saatu anteeksianto, aikuisena vapautuminen  alkoholista tai huumeista ilmaisevat tätä kokemusta. Tuhlaajapojan paluu raamatun kertomuksena on meille useimmille tuttu. Käsitettä on taiteen ohella käytetty myös mediatutkimuksessa ja  sosiaalipsykologiassa.

Aristoteleellä katharsis tarkoittaa sitä, että herättämällä sääliä ja pelkoa tragedia johtaa näiden tunteiden puhdistumiseen. Konflikteja ja kliimaksia seuraa terapeuttinen vapautuminen jännityksestä ja harmoninen olotila. Aristoteleen oppi oli reaktiota Platonin näkemyksiä vastaan. Platon väitti tragedian ruokkivan ihmisissä sellaisia tunteita, jotka todellisessa elämässä tulisi pitää kurissa. Kuitenkin Platonin mukaan tragedia sallii hillittömän tuskan ja vihan hallita ihmistä, ja opettaa ihmisiä toimimaan näin elämässäänkin.  Platon näki filosofian itsensä katharsistisena.

Katharsis, Aristoteleen ilmaisu liittyy taiteeseen ja erityisesti kreikkalaiseen tragediaan. Kun tiedämme että antiikin Kreikan teatteri oli luonteeltaan oman aikansa tapahtumiin liittyvää yhteiskunnallista analyysia, tulee kysyneeksi, olisiko 'katharsiksella'  käyttöä myös nykyisissä yhteiskunnallisissa käänteissä ?

Millaisia ovat suuret yhteiskunnalliset katharsis-käänteet? olisiko Ranskan vallankumous 'veljeys,vapaus, tasa-arvoisuus' tunnuksineen ollut aikansa suuri puhdistautumisprosessi? Omalta elinajaltani tulee mieleen 1930-luku, toinen maailmansota ja sen päättyminen natsi-Saksan romahtamiseen ja  'ei koskaan enää sotaa!' ilmapiiriin.

Tärkeää on muistaa että myös 1950-luvun alussa tapahtunut Euroopan Unionin alkusanojen lausuminen ja eurooppalaisen yhteistyön liikkeellelähtö toisen maailmansodan jälkeisissä katharsis-tunnelmissa; vain muutaman vuoden takana oli tuon hirvittävän sodan loppuminen, sota-ajan kärsimykset ja raskas - mutta myös toivorikas - jälleenrakennuskausi. Uskottiin, että voidaan rakentaa uudenlaista tulevaisuutta rauhan ja demokratian hengessä. Mm. sosialidemokraattinen lasten kasvamaansaattamisjärjestö 'Nuoret Kotkat' syntyi rintamamiesten kokemuksista ja heidän aikaansaamanaan vuonna 1943.

Sekä bolshevikkien voitossa lokakuun vallankumouksessa vuonna 1918 että Neuvotoliiton romahtamisessa 1980-90-lukujen taitteessa voidaan nähdä näitä samoja piirteitä. Berliinin muurin murtumien edusti saksalaisille ja koko läntiselle arvomaailmalle tietynlaista puhdistautmista ja anteeksiantoakin - eihän muurin murtuessa väkivaltaa sittenkään käytetty. Elämänhalu uudistui, palautui ja uusi voimistuminen koettiin alkavaksi.

Näyttää kuitenkin käyvän niin, että ajan kuluessa puhdistumisen ja vapautumisen tunne unohtuu ja vähitellen palataan samoihin arvoihin ja asenteisiin, joihin haluttiin saada anteeksiantoa ja joista haluttiin päästä vapaiksi. Oikeistovoimat ja kansallinen itsekkyys ovat Euroopan Unionissakin päässeet uuteen vauhtiin ja nyt pelätään ihan oikeasti, että julma 1930-luku saattaa arvoineen ja asenteineen palata uudelleen. Omaksuttu yhteiskuntaluonne (Fromm)  istuu vahvassa ihmisen alitajunnassa ja periytyy suuren kirjan mukaan kolmanteen ja neljänteen polveen.

Onko Euroopan Unioni pysynyt sodanjälkeisen katharsiksen edellyttämällä tiellä? Rauhan ja demokratian kuorrutukseksi on noussut äärimmilleen viety kilpailu markkinoista ja elintilasta . Lissabonin sopimus,  Rauhan ja demokratian linnakkeessa demokraattinen valtio on käytännössä kokonaan alistettu 'erittäin kilpailukykyiselle markkinalle' (Lissabonin sopimus,  art.2, kohta 3). Markkinakilpailun tiimellyksessä EU:n jäsenmaat tavataan yhä useammin 'housut kintuissa' viemässä aseita ja sotavarustelua rauhan ja sosiaalisen turvallisuuden sijasta tukkanuottasilla oleviin  ja sotilaallisiin iskuihin valmistautuviin maihin. Jopa EU:n sisällä harkitaan jo valtionjohtajatasolla sotilaallisen puolustusrakenteen luomista yhtenäisen ja rajojaan turvaavan markkinayhteisön turvaksi. Katharsiksen henki on kadonnut, vanhat arvot ja sen mukaiset luonteenpiirteistöt ovat nousemassa uudelleen keskeisimmiksi.

Millainen uusi 'katharsis' voisi olla - ja ennenkaikkea, tarvitaanko sitä? Sosiaalisessa mediassa käydään yhä kiivaampaa ja kriittisempää keskustelua Euroopan Unionin mitä ilmeisimmin muuttuneesta arvopohjasta ja siitä, kuinka ehdottomasti ja vailla ulospääsytietä se on muurattu pysyviksi ja muuttumatttomiksi tarkoitettuihin peruskirjoihin. Kun rakenne yksipuolisuudestaan johtuen ei kykene vastaamaan suuriin yhteiskunnallisiin haasteisiin ja kansojen sosiaalisen turvallisuuden kaipuuseeen, kysymys vääristyneiden rakenteden seurauksista on ymmärrettävää. En liene kaukana oikeasta kun totean että monet aktiivisestikin yhteiskunnallista keskustelua ja Euroopan tilannetta seuraavista ovat aidosti 'ihmetyksen sormi kummastuksen suussa'. Pelättävissä on katastrofi, yhteisten rakenteiden hallitsematon murtuminen, yhteiskunnallinen räjähdys tavalla tai toisella.  Kukaan ei osaa ennustaa, miten se tapahtuisi ja mitkä olisivat seuraukset.

Onko niin, että vain väkivaltainen, hallitsematon murros, jota seuraa onnettomuus ja suuri on häpeä -  ja uusi tarve katharsikseen, se ainoa tie joka on edessämme? Aiheuttaako ilmeinen ilmastomuutos ihmiskunnan käyttäytymisessä katharsiksen, asenteiden ja elintapojen pysyvän muutoksen?

Vai käykö niin, että suuren onnettomuuden tai muutoksenkin kynnyksellä ja sen jälkeen ihmisen on Platonin ajattelun mukaisesti pidettävä 'tunteensa kurissa', kävi kuinka kävi?

Disruptiivinen vaihtoehto

Viime aikoina on tajuntaan alkanut ilmestyä uusi ilmaus. Puhutaan disruptiivisesta ajattelusta ja toimintatavasta. Elokuussa ilmestyneessä der Spiegel lehden numerossa 34/18.8. 2018 suuren henkilöstöneuvontayrityksen johtaja Andreas Föller puhuu käsitettä selventäessään "tuoreesta ulkopuolelta tulevasta näkemyksestä".

Yrityksen sisällä jo pitkään toimineet ovat sisäistäneet vallassa olevan toimintakulttuurin, ovat siihen kasvaneet ja sitoutuneet. Palkka, asema ja palvelusuhteeseen liitttyvät edut rakentuvat vallitsevan kulttuurin pohjalle. Aikana jolloin mm. digitalisaatio nopeasti muuttaa kilpailuasetelmia ja toimintarakenteita, ei ole hyväksi pitäytyminen pelkästään vielä jotenkuten toimivissa rakenteissa. Juuri tässä yhteydessä "disruptiivinen sysäys" saattaisi nostaa yrityksen uudelle, ajanmukaiselle tasolle.

Pitäisikö ja voisiko disruptiivista lähestymistapaa ja toimintamallia soveltaa myös politiikkaan, talouteen tai järjestötoimintaan? Yritys ei taida olla niitä kaikkein helpoimpia, jos sellaiseen ryhdyttäisiin. Politiikassa muhivat vanhat ajattelutavat ja perinteet, vuosikymmeniä työstetyt ajatukset oikeasta ja väärästä, toimivasta ja toimimattomasta, tehokkaasta ja tehottomasta, vapaudesta ja välttämättömyydestä, tai rakentavasta ja häiriköivästä käyttäytymisestä.

Hallitus pitää kiinni tiukasti  perinteisiin tavoitteisiin sisältyneistä kilpailuperiaatteista ja hallintomalleista. Ajatus hyvinvointivaltion johtavasta roolista sellaisten perustuslaissakin kansalaisen turvaksi tarkoitetuista rakenteista kuin sosiaaliturva ja terveydenhoito eivät tunnu sopivan suureen SOTE-hankkeeseenkaan  millään tavalla. Olisiko disruptiivisesta lähestymistavasta apua tällaiseen tilanteeseen?

Talouspoliittinen ajattelu, vaikka se ei tiedettä sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan, seuraa markkinoiden valitsemaa kielenkäyttöä ja niiden kannalta tärkeäksi koettuja ratkaisumalleja. Ne koetaan välttämättömyyksiksi. Valtion ja kansalaisyhteiskunnan on totuttava tähän valtavirtaiseen lähestymistapaan.  Näin siitäkin huolimatta, että toiminnan seurauksina syntyvät ongelmat ja niiden seuraukset ajavat suuria kansalaisjoukkoja turvattomuuteen työttömyyden, köyhyyden ja eriarvoisuutta heijastavien elämäntilanteiden muodossa. Talouspolitiikan piti nostaa kansantuloa, mutta sen sijasta se onkin riipaissut koko kansantulon kansan ulottumattomiin päinvastaisesta kielekäytöstä huolimatta. Disruptiiviselle ajattelulle ja reagoinnille olisi talouspoliittisessakin toimintatavassa erityisiä tehtäviä. Ajattelen tässä erityisesti liberaalin keynesiläisen lähestymistavan ideologista syrjäyttämistä ja lähes kuoliaaksi vaikenemista.

Euroopan Unioni kärsii mitä ilmeisimmin yksipuolisesta, markkinoiden varaan rakennetusta, irrationaalsia piirteitä omaavasta politiikasta ja talousajattelusta. Olen näissä blogeissani yrittänyt avata tätä ulottuvuutta, kun ratkaisumallit ovat selvästi olleet yksipuolisia ja siitä syystä tehottomia. Ajattelen tässä yhteydessä mm. Kreikkaan ja nyttemmin Italiaan suunnattuja taloudellisia pakotteita ja yhteiseksi turvaksi tarkoitetun koneiston austeristisia otteita mm. Kreikan tapauksessa. Vahvasta ja dynaamisesta valtiosta olisi sanoinkuvaamaton hyötö myös hyvinvointivaltiota tukevalle yritystoiminnalle.

Markkinaehtoisen ja -alisteisen politiikan linjaukset onnistuttiin ajamaan 1990-luvulla, neuvostoimperiumin hajotessa ja Berliinin muurin murtuessa ensin ns. Maastrichtin sopimukseen ja myöhemmin Euroopan Unionin keskeisiin, konsolidoituihin peruskirjoihin. Heikkohenkiseksi ajautunut neuvostokommunismi onnistuttiin lyömään matalaksi, mutta ilman demokraattisen valtion ja julkisten rakenteiden kautta toteutettavaa endogeenista talouspolitiikkaa Eurooppa hajoaa. Hajoamise syynä on pysähtyneisyys, jonka rinnalla esimerkiksi Kiinan dynaamisuus ja ilmeinen optimismi näyttäytyy eteenpäin suuntautuvalta edistykselliseltä politiikalta.   Tulee kysyneeeksi, eikö vaihtoehtoinen, demokraattisten valtioiden varaan rakentuva, kasvuhakuinen talous- ja rahapolitiikka voisi nostaa Euroopan nykyisestä alennustilasta? Euroopan Unionin peruskirjojen avaaminen ja dynaamisen, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan salliminen voisi olla se disruptiivinen tie, joka muodostaisi uuden alun krampeista kärsivälle vanhalle mantereelle.


Järjestöpolitiikan jähmetyneisyydestä  voisi puhua paljonkin, mutta viittaan tässä yhteydessä vain muutamiin seikkoihin. Vaikka kansalaisjärjestöt ja toimiva kansalaisyhteiskunta on demokratian ehto, osallistavat rakenteet on jätetty lahoamaan oman onnensa nojaan. Yksikään puolue ei ole esittänyt konkreettisia ehdotuksia osallistamisen rakenteiden parantamiseksi. Sosialidemokratia uudistaa periaateohjelmaaansa synkän hiljaisuuden vallitessa. Jää vaikutema, että disruptiivinen ajattelu koetaaan häiritseväksi. Eli entisen ay-johtajaan Vihtori Rantaseen yhdistetyn anekdootin sanoin:"Mitäs demokratiaa tämä on kun yksi ja toinen rupeaa mielipiteitään esittämään."

Headhunter Andreas Föller toteaa kannanotossaan, että suurten yritysten ja julkisten yhteisöjen pitäisi ottaa disruptiivinen toimintatapa rakenteelliseksi osaksi toimintapolitiikkaansa. Hän puhuu "kahden talon" toimintatavasta: vallitsevan toimintakulttuurin sisällä tulisi tietoisesti antaa tilaa mielellään ulkopuolelta ja toisenlaisesta kokemuspiiristä tulevalle kehittelylle. Tämä sopii niin politiikkaan, talouteen, järjestöelämään kuin myös menossa olevaan digivallankumoukseen. Kun vanha rakenne on tehnyt tehtävänsä ja alkaa muodostua jarruksi, uusi, disruptiivinen vaihtoehto saataisiin käyntiin "nappia painamalla".

Galaktista katselua

Avaruudessa on galaksi, miljardien tähtien uskomatoman kaunis ja tasapainoisen näköinen sädehtivän materian kehä, joka kiertää kerran 200 miljoonassa vuodessa keskustansa ympäri. Tuolla galaksilla on ykjsi tähti ja sen kehällä, kahdeksan valominuutin päässä planeetta. Valo ehtii kiertää kyseisen planeetan ympäri  7,5 kertaa yhden valosekunnin aikana ja sen läpimitan pituisen matkan 24 kertaa sekunnissa. Sen isäntätähden, auringon lähin tähtinaapuri on neljän valovuoden päässä. Se kuuluu galaksiin nimeltä Linnunrata, jonka läpimitan arvellaan olevan noin 100 000 valovuotta. Kyseessä on pienen pieni saareke huikaisevan, käsittämättömän suuressa avaruudessa. Ei ole olemassa vähäisintäkään tiedossa olevaa keinoa saavuttaa toista vastaavanlaista saareketta avaruudessa. Tuolla planeetalla olevan sivilisaation on oltava tietoinen - tai vähintäänkin tultava tietoiseksi eristyneisyydestään. Se on myöskin tultava tietoiseksi omasta vastuustaan pitää sivilisaationsa ja elinolosuhteidensä säilymisestä elinkelpoisina tästä ikuisuuteen. Yhdelle elävälle tietoiselle olennolle se ikuisuus on hänen elinaikansa, koko sivilisaatiolle sukupolvesta toiseen jatkuva eheyden ja harmonian tavoittelu.

Kun ajattelen mahdollista elämää tai sivilisaatiota jossakin avaruudessa, kuvittelen sen olevan homogeeni kulttuuri joka pyrkii tietoisesti paitsi säilyttämään itsensä, myös hakemaan yhteyttä ulospäin. En voi kuvitella sivilisaation toimivan niin lyhytnäköisesti, että se parin, kolmen sukupolvikierron aikana ajaisi elämisensä edellytykset minimiin, mahdollisesti alkavaan täydellisen tuhon kierteeseen.

Kyllähän uhkaavasta vaarasta on tietoisiksi tultukin, joskaan ei siinä mittakaavassa että todellisiin toimiin olisi ryhdytty. Ehdotuksetkin ovat olleet karmeahkoja alkaen kyseisen sivilisaation väkivaltaisesta pienentämisestä johonkin aikaisempaan tasoon. On tultu tietoiseksi sukupolvien uusintamisen sääntelystä rajoittamalla uuden sukupolven kokoa syntyvyyden säännöstelyllä; joissakin osissa sivilisaatiota tässä on onnistuttukin.

Harmoonisen tasapainon aikaansaamista on suuresti haitannut sivilisaation tietoiseksi tulo itsestään ja  mahdollisuuksistaan. Tietoisuus itsestään, menneisyydestään, kyvystään käyttää kapasiteettejaan ympäristönsä muokkaamiseen, ottaa käyttöönsä luonnonvoimia ja alistaa ne palvelemaan itseään, on osoittautumassa hallitsemattoman voimakkaaksi välineistöksi pienen planeetan asettamissa rajoissa. Haikaillaan muutosta avaruuteen, voisiko se muodostua tulevaisuuden ratkaisuksi. Kyllä se jollekin osalle elämästä saattaisi mahdollista ollakin, mutta ei sille osalle joka on tullut tietoiseksi kosmisista ulottuvuuksista.

Kaksi pohjimmiltaan teoreettista käsitettä on alkanut hallita tuon sivilisaation elämänpiiriä. Ne ovat raha ja omistaminen. Kumpikin on sivilisaation itsensä luomia käsitteitä, joiden alkuperäisinä tarkoituksena oli luoda turvaa ja elinmahdollisuuksia. Vähitellen ne muodostuivat kuitenkin pysyviksi manipuloimisen välineiksi, joilla pieni, todellakin pieni yhden prosentin vähemmistö koko sivilisaatiosta hallitsee suuren enemmistön elintilaa ja elinmahdollisuuksia. Jos kosmisessa ulottuvuudessa olisi voima joka ulkoa katselee ja jossakin määrin hallitseekin elämän saamia uusia ulottuvuuksia, se varmaan toteaisi: "Olette asettaneet itsenne elämän ja kuoleman ratkaisevan kysymyksen eteen. Valitkaa siis elämä!"

Tiukasti pitää kuitenkin pieni vähemmistö kiinni enemmistön mieltä hallitsevista, mielikuvitukseen perustuvasta  suggestioista. Rahan määrä on rajattu - paremminkin oli rajattu - aivan viime vuosiin saakka, eksogeeniseksi, määrältään rajatuksi, alunperin tiettyyn alkuaineeseen sidotuksi vaihdon väineksi. Sittemmin se on jo irronnut tuosta sidonnaisuudesta ja ennenkaikkea digitaalisen kehityksen ja omaisuuteen liittyvien odotusarvojen myötä muuttunut itseään lisääväksi endogeniseksi suureeksi.  Sivilisaatio vannoo jokaisen yksilön yhdenvertaisuuteen ja demokratiaan. Mutta suuren enemmistön hyväksi tuon vaihdon välinen endogeenista ominaisuutta ei ole ymmärretty käyttää harmonian edistämiseen koko sivilisaation puitteissa. Vielä olisi resursseja maltilliseen elämän ylläpitämisen koko sivilisaatiolle, mutta pienen enemmistön kaltainen kokonaisuudesta piittaamattomuus merkitsee ohjaamattomana ja suitsimattomana vääjäämätöntä tuhoa. Ilmastonmuutos, suuret pakolaisvirrat ja koko planeetan muuttuminen alkuperäisen luonnon sijasta mössöksi - josta eräs Eero Paloheimo käyttää nimitystä entropia ovat esimerkkejä uhkaavasta, hallitsemattomasta muutoksesta.
Olisiko vielä mahdollista alkaa saattaa sivilisaation elämisenmahdollisuuksia uudelleen tasapainoon? Kykenisikö tuo populaatio avaruuden saarekkeessa vielä huomaamaan, että naturalismi ja oman sivilisaation kunnioittaminen, jota nimitetään humanismiksi tai naturalismiksi, on paitsi mahdollista, myös välittämätöntä? Että ei ole naturalismia ilman humanismia eikä humanismia ilman naturalismia?

Kysymys on sivilisaation uudesta tietoisuuden ulottuvuudesta, jota voisi nimittää kosmiseksi tietoisuudeksi. Näyttää siltä että eräät sivilisaation edustajat jo varhain heräsivät huomaamaan tuon vaaran ja muutoksen välttämättömyyden. Nyt on kysymyksessä hetki, jolloin suurten massojen on herättävä tietoisuuteen vallitsevasta tilanteesta. Edessä on ratkaiseva muutos joka on välttämätön; erityisen tärkeää tuo kasvu olisi sille pienelle vähemmistölle, jonka käytössä massiiviset resurssit yhä nenenevässä määrin ovat. Voisiko se muuttua sulkeutuneesta, ahnehtivasta, omaan itseensä keskittymisestä koko sivilisaation lempeäksi autoriteetiksi joka loisi tien pysyvään harmioniaan? Voiko määrä tässä suhteessa muuttua laaduksi? Vai onko edelleen niin, että vain kärsivien ja kurjien liitto - kuten eräs Ferdinand Lasalle 1800-luvulla totesi - voi osoittaa tietä tulevaisuuteen?

Mitä on tulevaisuus? Mitä on aika? Mikä on tila jossa elämme? Todettakoon tässä, että alussa mainitsemani ajan määreet ovat tuon sivilisaation itsensä kehittämiä, suhteellisisa ulottuvuuksia.

Kaaoksen enteitä

Keskustelu ammattiyhdistysliikkeen vastatoimista hallituksen suunnittelemaan irtisanomissuojan heikentämiseen käy kuumana. On ryhdytty - taas kerran -  kauhistelemaan ammattiliittojen ja järjestäytyneen työväen poliittisia lakkoja ja ounastellaan kuinka paljon kansantaloudellista vahinkoa lakoilla aiheutetaan. Yhtäkkiä ollaan löytävinään yhteinen hyvä jota ammattiliitot lakoillaan murentavat. Se että yksittäisen ihmisen, palkansaajan asemaa heikennetään ja aiheutetaan hänelle välittömiä menetyksiä työpaikan ja toimeentulon menettämisen muodossa ja kaiken lisäksi vielä erikseen siitä syystä että hän sattuu olemaan pienehkön yrityksen palveluksessa, ei näytä aiheuttavan tunnemyrskyä hänen puolestaan sosiaalisessa mediassa ekä edes ministerivastuulla ja perustuslain hengessä toimivassa hallituksessa.

Aika usein annetaan ymmärtää, että lakot johtuvat järjestäytyneen työväen ahneudesta. Lisäksi oletetaan, että työntekijöiden oletettu ahneus on johdettavissa työväenliikkeen omasta arvomaailmasta, nimittäin materialistisesta historiankäsityksestä. Onko tosiaan niin, että palkansaajapuoli on sitoutunut ahnehtimiseen ja sivistynyt porvaristo tyytyisi kohtuuteen?

Ylläkuvattu tulkinta materialistisesta historiankäsityksestä ja työväenliikkeen materialistisesta, ahnehtivasta  arvopohjasta on perinjuurin väärä. Todellisuudessahan tilanne on päinvastoin. Juuri pääomanomistajat ovat mitä kiivaimpiua ahnehtijoita. Tuntuu siltä että voittojen takomisesta keinolla millä hyvänsä on tullut uusi uskonto - juuri päinvastoin kuin mitä valtionuskontomme pohjimmiltaan edellyttää. Autuaita eivät olekaan köyhät vaan perinnepaikan kirkossa saaneet silmäntekijät.

Maailmassa se näkyy yhä selvemmin äärimmilleen vietynä omistusten ja tulonjaon polarisoitumisena. Taloustutkija ja kirjailija Thomas Piketty on todennut, että nykymenolla muutama harva ihminen omistaa tämän vuosisadan loppuun mennessä koko maailman. Kun vielä aika on muuttunut niin, että ei tarvitse ryhtyä reaaliseksi tuottajaksi, vaan rahaa voi tehdä odotusarvoihin perustuen jopa pelkällä kirjanpidolla, omistamisen ja hamuamisen määrällä ei ole mitään rajaa. Omistamisen himo tarkoittaa sitä, että hamuavasti asennoituva haluaa viime kädessä omistaa kaiken, koko maailman ja ehkä jopa kuun taivaalta. Hamuavassa omistamisessa ei ole kysymys todellisten tarpeiden vaan kaavautuneen mielikuvituksen tyydyttämisestä. Ei ihme, että Frankfurtin koulukunnan suuri mestari Erich Fromm kuvaa omistavaa, hamuavaa asennoitumista epäproduktiiviseen oireryhmään kuuluvaksi kaavautuneeksi luonteenpiirteeksi.

Mitä työväenliikkeen arvomaailman materialistisella historiankäsityksellä sitten tarkoitetaan? Yksinkertaisesti sitä, että ne aineelliset olosuhteet joissa ihminen elää, vaikuttavat olennaisesti koko hänen persoonaansa ja tapaansa ymmärtää  maailmanmenoa. Köyhyys rajoittaa ja hankaloittaa elämää, estää huolenpidon itsestä ja kanssaihmisistä ja johtaa lopulta epäonnistumiseen, kurjuuteen, eliniän lyhenemiseen ja ennenaikaiseen hautaan. Juuri siksi työväenliike on kokemuksiinsa pohjautuen alusta lähtien myös tulonjaossa pyrkinyt  sellaiseen tasa-arvoon jossa kunniallinen elämä on mahdollista.

Kun ei koskaan voi tietää, kenen päässä ihmiskunnan kaikkein arvokkaimmat ajatukset syntyvät, on ollut tarpeellista myös koko kansakunnan kohdalla pyrkiä sivistyksellisen tasa-arvoon hyvän koulutuksen, osallistumismahdollisuuksien ja aktiivisen, toiminnallisen elämän mahdollistamisen muodossa. Materialistinen, aineellinen perusta ratkaisee paljon - siksi tasa-arvoisempi yhteiskunta ja yhtäläiset mahdollisuudet ovat niin tärkeitä. Tämä arvopohja ei tähtää kahmimiseen ja ahnehtimiseen, vaan se tähtää täysien toimintaoikeuksien ja mahdollisuuksien tarjoamiseen jokaiselle. Kysymys on lopulta täydestä ihmiseksi syntymisestä ja kasvamisesta. Silloin kuin puhutaan ihmisoikeuksista tämä periaate koskee kaikkia - eikä sitä pitäisi pienimmässäkään määrin lähteä tietoisesti rikkomaan. Niin kiiretttä hyvinvointiin ei saa olla että se tapahtuu tietoisesti ja jopa lainsäädäntöteitse heikommassa asemassa olevan ihmisen kustannuksella.

Aika usein tulee pohdittua tätä kysymystä myös eurooppalaisesta näkökulmasta. Alkunperinhän Euroopan yhteisön piti turvata rauha ja demokratia ja taata sitä kautta yhteistä vaurautta ja hyvinvointia koko mantereelle. Kun Euroopan Unioni sitten vuosikymmenten mittaan on kääntynyt jopa peruskirjoissaan aktiivisen, markkinaehtoisen kilpailun tielle ja rakentanut instituutionsa markkinoiden ja yritysten odotusarvoisen politiikan varaan, on käytännössä kaikissa jäsenmaissa jouduttu yhteisen Euroopan sijasta turvattomuutta sisällään pitävän tilaan. Se näkyy erityisen hyvin työmarkkinoilla, työpaikoilla ja työttömyytenä. Irtisanomissuojan heikentäminen pienissä yrityksissä, kansalaisten pakottaminen työhön kuin työhön ja olemattomien työpaikkojen hakemiseen ovat seurauksia eurooppalaisista valinnoista ja maan hallituksen yrityksestä kiihkeästi sopeutua "taloudelliseen suursäätilaan".

Lakkoilun väitetään nostavan oppositiopuolueiden, mm. sosialidemokraattien kannatusta. Ihmisten ajautuminen  irtisanomisiin, työttömyyteen ja kurjuuteen aiheuttaa pikemminkin passiivisuutta ja - kuten nyt Euroopassa nähdään - pakoa kansallismielisiin ratkaisuihin, kun yhteinen Euroopa ei näytä pystyvän suojaa tarjoamaan. On syytä muistuttaa, että ne poliittiset rakenteet joita viimeisten vuosikymmenien aikana on Eurooppaan luotu, ovat poliittisia ja ideologisia ratkaisuja. Jos Eurooppa on niin demokraattinen kuin se väittää olevansa, pitäisi huonot rakenteet pystyä korjamaan niitä muuttamalla ja valitsemalla uusia vaihtoehtoja. Euroopan Unioni on kuitenkin sementoinut tavoitteensa lujasti, todella tiukasti ja ilmeisen peruuttamattomasti keskeisimpiin asiakirjoihinsa. Toki joustoelementäjäkin on vuosien mittaan tehty, mutta nekin ovat luoteeltaan määrällisiä, ei laadullisia. Lasketaan  yritysten irtisanomisrajaa enintään kymmenen työntekijän  tasolle sen sijasta että eriarvoisuutta tuottavat aikomukset kokonaan peruttaisiin.

Poliittiseen logiikkaan kuuluu johdonmukaisuus ja vähimmilläänkin oman toiminnan loogisuuden oikeaksi inttäminen. Epäproduktiivisesta yhteiskuntaluonteestako johtuu, että muutokset ovat useimmiten tapahtuneet vasta suurten katastrofien, kuten maailmansotien, valtioiden ja yhteiskuntajärjestelmien romahtamisen, siis kaaoksen kautta.

Sitäköhän tässä nytkin odotetaan?

Lojaaliuden ansa

Olla lojaali, toimia lojaalisti, kunnioittaa tehtyjä päätöksiä; tärkeä periaate jolle annamme arvoa ja jota demokratiassa ja parlamentarismissa edellytetään seurattavan. Onko näin - vai liittyykö tähänkin jokin ansa tai vaara, jonka suhteen tulee olla tarkkana?

Rationaalinen, omiin arvoihin ja analyysin perustuva lojaalisuus on vahva voima. Se yhdistää meidät tiukan paikan tullen. Luja vakaumus arvojemme kestävyyteen ja vakaalla kannalla pysyminen, sitä kutsutaan solidaarisuudeksi. Se kestää myös muutaman harha-askeleen, erehdyksen, satunnaisen epäonnistuneen analyysinkin, kunhan sitten erehdys huomataan - ja tunnustetaan. Kukaan ei ole täydellinen. Arvojemme ja asenteidemme suhde lopulliseen tavoitteeseen on aina suhteellinen ja se on ymmärrettävä. Kuuta osoittava sormi ei ole kuu vaan sormi. Oman pyrkimyksemme ja lopullisen tavoitteen välillä on parhaimmillaankin suuria aukkoja, se meidän on tunnustettava.

Demokratia elämäntapana nojaa oman tilanteemme ja tavoitteidemme suhteellisuuden ymmärtämiseen. Kaikesta huolimatta aatteellinen perustamme voi olla rationaalinen ja järkevä. Se on kuitenkin aina asetettava vuoropuhelun ja kommunikaation kovaan kouluun - muuten ei perusta kestä. Lojaalisuus ja solidaarisuus voi sekin perustua irrationaalille, järjettömälle ja tavoitteisiin nähden kontraproduktiiviselle pohjalle. Kysymys on silloin autoritaarisista, alistavista ja alistuneista asenteista, omien ahnehtivien intohimojen - kuten rajoittamattoman hamuamisen - tai jopa väkivaltaan ja materiaaliseen voimaan perustuvan nujertamisen kunnioittamisesta. Lojaalisuus ja solidaarisuus voi muuttua myös ansaksi, jos ei ymmärretä sen ehdotonta vaatimusta kanssaihmisen ja koko yhteisön yhteisten ja jakamattomien oikeuksien kunnioittamisesta.

Oman elinaikani yksi merkittävin irrationaali väärän lojaalisuuden ja solidaarisuuden ilmentymä oli Suomen kommunistisen liikkeen solidaarisuus ja lojaalisuus Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi kutsuttua poliittista liikettä, Neuvostoliiton Kommunistista Puoluetta Kommunistista Internationaalia kohtaan. Taustalla oli usko yhdenvertaisuuteen perustuvan, lopullista tavoitetta eli kommunismia kohden pyrkivän sosialistisen yhteiskunnan suuresta kunnioituksesta ja sen herättämästä toivosta. Se tuntui vastaavan oikealla tavalla niihin odotuksiin, joita köyhä ja omistamaton kansanosa mielessään ja alitajunnassaan oli vaalinut.

Neuvostokommunismi sai kauniin ja ehyen arvopohjansa seuralaiseksi Neuvostoliiton, "kansojen sulatusuunin" mukana vahvoja, koko yhteiskuntaluonnetta suuntaavia eiproduktiivisia, yli sukupolvien vaikuttavia  asenteita ja ratkaisumalleja, jotka koituivat vilpittömän ja aitoon pyrkimykseen perustuvan uuden yhteiskunnan kohtaloksi. Tsaari-Venäjän vahvat autoritaariset asenteet ja toimintarakenteet eivät olleet niin vain poispyyhkäistävissä, vaan ne tulivat myös rakenteilla olevan "sosialismin" toimintatavoiksi ja ratkaisumalleiksi. Jo Lenin taisteli rationaalisen ja irrationaalin autoriteetin vedenjakajalla ja erityisesti Josef Stalinin kaudella vaatimus lojaalisuudesta korostui järjettömiin, irrationaaleihin mittoihin.

Kansainvälinen sosialidemokratia oivalsi pian, että yhden, autoritaarisia toimintamalleja ja asenteita suosivan puolueen varaan ei sosialismia voida rakentaa. Työväenliike jakautui, sosialidemokraatit alkoivat puhua omata lähestymistavastaan "demokraattisena sosialismina" korostaen demokratian, parlamentarismin ja demokraattisen elämäntavan ja sosiaalisten suhteiden suurta merkitystä. Suomen Kommunistinen puolue ja myös koko kansandemokraattinen liike pysyi vaikeinakin aikoina - ajattelen tässä esimerkiksi 1930-luvun Stalinin vainoja ja kansanmurhaan verrattavaa likvidointiaaltoa - solidaarisena ja lojaalina "kommunistiselle aatteelle". Sosiaalipsykologiseen analyysiin kykenemätön porvarillinen rintama piti tätä neuvostotyyppistä, autoritaarista järjestelmää Marxin kommunististen periaatteiden mukaisena yhteiskuintamallina. Seurauksena oli kommunismi-käsitteen kielteinen ja edelleen voimassaoleva arvovaraus.

Myös sosialidemokraatit olivat taipuvaisia pitämään Leninin ja Stalinin luomaa rakennetta aitona kommunismina. Tämä johti osin myös siihen, että osa sosialidemokratiaa oli valmis antamaan kielteisen arvovarauksen koko Karl Marxin teorialle. Työväenliikkeen arvoperintöön ja teoreettiseen analyysiin syvemmin perehtyneet näkivät ristiriidan neuvostojärjestelmän ja työväenliikkeen pohjimmiltaan humanistisen arvoperinnön välillä. Pohjoismainen sosialidemokratia onnistui jopa kehittämään vaihtoehtoisen mallin, joka vieläkin tunnetaan kansanvaltaisena hyvinvointivaltiona. Kaikkialla sosialidemokratia ei kestänyt, vaan väärä lojaalisuus sai yliotteen ja mm. DDR:ssä sosialidemokratia alistui Oto Grotewohlin johdolla sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SED) vallan alaiseksi apuvoimaksi.

Miten tämä autoritaarisuus ilmeni aatteellisessa keskustelussa? Neuvostoliiton vahva poliittinen koneisto julisti oman lähestymistapansa ainoaksi oikeaksi ja siihen kriittisesti suhtautuvia sosialidemokraatteja ryhdyttiin pilkkaamaan revisionisteiksi ja reformisteiksi. Paradoksaalista on, että revisio (revision = nähdä uudelleen, nähdä toisin) reformi (reform = muovata uudelleen, uudistaa) ovat sosialidemokraatisen sosialismikäsityksen pysyviä rakenteellisia arvoja. Ei voida ajatella sellaista sosiaalidemokraattista yhteiskuntaa jossa uudelleen näkeminen, uudelleenarviointi ja tähän perustuva rakenteiden uudelleen muokkaaminen ei olisi mahdollista. Neuvostokommunismi tuli samalla näiden pilkkanimitysten muodossa sulkeneeksi itseltään tien jatkuvaan uudistumisen ja vahvisti samalla autoritaarista, irrationaalia lojaalisuutta.

Neuvostoliiton johtamasta järjestelmästä tuli kuitenkin vahva kansainvälinen voima, joka johti mm. Saksan jakaantumiseen lähes viideksikymmeneksi vuodeksi Saksan Liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasavaltaan, DDR:ään. Kun sitten seurasi autoritaarisen, yksinvaltaisen, neuvostotyyppisen "sosialismin" romahtaminen ja Berliinin muurin murtuminen, Saksa yhdistyi ja ryhdyttiin rakentamaan tulevaa kehitystä "läntisten arvojen" varaan.

Samaan ajankohtaan sattuu myös Euroopan Unionin rakenteiden uusiminen. Keskeiset periaatteet lyötiin lukkoon jo 1990-luvun alussa. Ne vahvistettiin kuuluisassa Maastrichtin sopimuksessa ja sittemmin myös Lissabonion sopimuksessa. Historiallista taustaa vasten on ymmärettävää että vahvat kapitalistiset arvot ja asenteet olivat mukana Europan Unionin uutta ilmettä luotaessa. Neuvostotyyppinen kommunismi piti ehdottomasti sulkea pois vaihtoehtojen joukosta. Konkreettisen muodon se on sitten saanut Euroopan Unionion peruskirjoissa, joissa ensisijainen valta annetaan markkinoille ja demokraattinen valtio suljetaan arvopohjaisesti pois sekä periaatteellisena lähestymistapana että erityisesti talous- ja rahapolitiikassa. Sosiaalisessa markkinataloudessakin vain markkina toimii, sosiaalisuus laahaa rampana perässä.

Miten lojaalisuuden kannalta sosialidemokratian tulisi suhtautua Euroopan Unionin markkinaehtoisiin rakenteisiin ja peruskirjojen tältä pohjalta toteutettuun politiikkaan? Hiljaisuus keskustelussa antaa ymmärtää, että sosialidemokratia on vähintäänkin lojaali
jos ei vallan solidaarinen Euroopan Unionia kohtaan. Onko sosialidemokratia nyt sortunut väärään, autoritaariseen ja irrationaaliin lojaalisuuteen suhteessa Euroopan Unioniin?

Vielä suhteessa työväenliikkeen arvoperinnön epäproduktiivisiin vääristymiin sosialidemokratia oli mitä johdonmukaisimmin Karl Marxin lanseeraaman maksimin kannalla: jokainen tarkistus on tarkistettava. Kehitys kulkee vastakohtien kautta kohden uusia, toivottavasti kehittyneempiä yhteiskunnallisia mutoja. Yhteiskunta on rakennettava kansanvallan, monipuoluejärjestelmän ja näiden luovuttamatoman oikeuden, suvereenin poliittisen vastuunoton varaan.

Europan Unioni on peruskirjoissaan läntisen arvokäsityksen voiton jälkeen lähtenyt luomaan tiukasti markkinoihin tukeutuvaa, koko manteretta koskevaa yhteiskuntajärjestelmää. Suuri paradoksi on, että asettaessaan 1900-luvun historiallisten kokemusten valossa demokraattisen valtion pysyvästi ja peruskirjojen mukaan peruuttamattomasti alisteiseksi markkinoille on syyllistytty  sisällöllisesti samaan virheeseen, jonka autoritaarinen Neuvostoliitto teki suhteessa pääomaan, yksityiseen yrittämiseen ja omistusoikeuteen.

Tiedossa on että koko Eurooppa kantaa mukanaan raskasta historiallista taakkaa, joka ilmenee asenteissa ja luonteenpiirteissä. Pahojen epäonnistumisten jälkeen yritetään tehdä korjausliikkeitä, mutta sukupolvien vaihtuessa yhä uudelleen palataan irrationaaleihin, demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta järjettömiin ja turhauttaviin ratkaisuihin. Suhteessa kansaan ja kansoihin se näkyy väärän lojaalisuuden ja solidaarisuuden vaatimuksena. Kansalaisten toimintatavassa se näkyy väärän lojaalisuuden sietämisenä, hyväksymisenä ja ajan kuluessa ilmeisesti myös aktiivisena hyväksymisenä asenteissa ja luonteenpiirteistössä.

Olisiko jotakin tehtävä?

Arvokeskustelua nimestä

Työväen Retkeilyliiton retkeilypäivillä Nurmijärven Kotorannassa käytiin keskustelua mm. Työväen Retkeilyliiton nimestä. Liitossa on tavallaan "kahenlaista ilimoo" siitä, pitäisikö liiton nimi säilyttää entisellään, vai tulisiko sitä muuttaa aikaan ja odotuksiin sopivammaksi. TRL kuuluu kansainvälisten Luonnonystävien maailmanlaajuiseen liittoon "Naturfreunde Internationaliin" NFI:iin, englanniksi "International Friends of Nature - INF".

Tämä maailman vanhin ympäristöinternationaali on perustettu jo 1895 ja sen juuret ovat Wienin työlaiskaupunginosassa Ottakringissa. Luonnonystävien tausta on  proletaarinen, olivathan Itävallan vuoret ja alppiniityt jo tuolloin sulkeutumassa tavalliselta kansalta yksityisomistuksen, kulkukieltojen ja käyttörajoitusten muodossa. Syntyi "Berg Frei! huudahduksen kannustama  Naturfreunde-liike, joka halusi omilla toimillaan varmistaa myös Wienin työläisille pääsyn  vuorille, alppiniityille ja luontoelämysten pariin. Tästä alkoi NFI:n kehitys maailmanlaajuiseksi luonnonystävät-liikkeeksi. Sen rakenne on alusta lähtien ollut kansanvaltainen, demokraatttinen ja henkilöjäsenyyteen perustuva. Naturfreunde-järjestö mielletään työväenliikkeen järjestöksi ja kun Itävallasta puhutaan, merkitsee se vahvaa sosialidemokraattista, itävaltalaisittain  "sosialistista" suuntautumista.

Suomen jäsenjärjestö perustettiin n. 45 vuotta sitten ja toimeenpanijana oli legendaarinen retkeilijä, keski-Euroopan järjetöelämän tuntija ja mm. pitkäaikainen sosialidemokraattisten lehtien toimittaja Erkki Wiksten. Hän perusti kumppaneidensa kanssa ja keskellä kuuminta työväen urheiluliikkeen kahtiajakautumista Työväen Retkeilyliiton - Helsingin Työväen retkeilijät oli perustettu jo 1967. Aluksi järjestö toimi Tuöväen Urheiluseurojen Keskusliiton alaisuudessa itsenäisinä yhdistyksinä tai urheiluseurojen alajaostoina. TRL liittyi sitten 1970-luvuin puolivälin jälkeen kansainväälisiin Luonnosystävien järjestöön NFI:hin Suomen alajärjestönä. Nimi säilytettiin kuitenkin Työväen Retkeilyliittona. TRL on NFI:n ainoa kansallinen järjestö, jonka nimi ei ole "luonnonystävät" vaan "työväen retkeilijät". Se on ollut kansallinen ratkaisu ilmaista järjestön historialliset ja arvopohjaiset juuret.

Työväen Retkeilyliitossa on myös paljon seuroja, joiden nimsessä on vain sana "retkeilijät". "Työväen retkeilijät" -nimen on koettu rajaavan osallistumista - eihän työelämässäkään moni enää halua leimautua työmieheksi tai -naiseksi. Toisaalta monet kokevat juuri "Työväen Retkeilijät" sanaparin kuvaavan sitä taustaa ja analyysiatapaa, millä maailman ilmiöitä yhteiskunnallisesti katsellaan. Moni puolestaan on toivonut vähemmän luokkapohjaista tapaa ilmaista järjestön luonnetta. Mikä ratkaisuksi?

Keskusteltaessa asiasta ilmaisin omana kantanani työväenliikkeen työhön liittyvän arvopohjan, työn ja ihmisen vapauttamisen suuren periaatteen. Ei ole tarkoitus tehdä kaikista työläisiä, vaan työväenliikkeen päämääränä on työläisen roolin poistaminen ja koko työn maailman organisointi kokonaan uudelta, omaehtoiselta pohjalta. Tätä -  jonkun mielestä ehkä itsetuhoista - työtä työväenliike on tehnyt koko olemassaolonsa ajan. Työn vapauttamisessa on jo edetty varsin pitkälle. Jokaisen ihmisen elämään liittyy vaiheita ja jaksoja jolloin hän voi kokea olevansa vapautettu leipänsä ansaitsemisesta työnteon hiestä märkänä ja työntekoon pakotettuna. Lapsuus, koulu, opiskelu, sairaus, äitiys, vuosilomat, viisipäiväinen työviikko, kahdeksantuntinen työpäivä ja vihdoin kansaneläke tai työeläke ovat työn vapauttamisen konkreettisia muotoja kaikki. Kun puhutaan luonnosta, retkeilystä, matkailusta tai lomailusta, voidaan koko vapaa-aikasektorin sanoa olevan vapautetun työn ja aktiviteetin valtakuntaa.

Kun puhutaan järjestön nimestä, tämä työn vapauttamisen ulottuvuus on aina muistettava. Työväen Retkeilyliiton toiminta liittyy siten työn vapauttamisen alueeseen, jolla mukanaolija ei toimi työläisenä vaan vapaana, omaehtoisena ihmisenä. Tällä on suunnattoman tärkeä symbolinen merkitys ja siksi mm. ammattiyhdistysliikkeessä kansainvälisten luonnonystävien teemojen mukainen vapaa-aikatoiminta tulisi aina olla mukana, ei pelkästään joutilaana köllöttelynä vaan tietoisena ilmauksena vapauden valtakunnan laajenemisesta ja ihmisen omien harrastusten, omaehtoisuuden mahdollistajana.

Yhteiskunnallisesti työ tällä sektorilla on vielä mitä suurimmassa määrin kesken. Juuri yhteistoiminnassa opitaan välttämättömiä demokratian taitoja myös vapaa-ajalla, aktivoidutaan tärkeinä koettuihin asioihin ja opitaan ottamaan vastuuta rakenteista ja organisaatioista - demokratian pelisääntöjen mukaan. On suuri vahinko että tämä tärkeä kansalaistoiminnan, osallistamisen alue on jäänyt yhteiskunnalta kehittämättä, mikä näkyy mm. järjestötoiminnan vieroksumisena ja osaamattomuutena sekä vapaa-aikajärjestöjen yhteiskunnallisten avustusten riittämättömyytenä ja kehittymättömyytenä. Tärkeä, kansainvälistä ulottuvuutta omaava toiminnallinen ulottuvuus on jäänyt toistaiseksi vielä mahdollisuutena käyttämättä. Kuinka suurenmoista olisi nähdä nuori ihminen, joka ilman paniikkireaktiota kykenee toimintaan ja järjestöteknisiin tehtäviin sekä lähiympäristössä että laajemminkn - jopa kansainvälisesti.

Kun siis Työväen Retkeilyliiton nimikysymystä pohditaan, toivoisi löytyvän parvi työn vapauttamisen visiota ilmaisevia vaihtoehtoja, unohtamatta kuitenkaan niitä peruslähtökohtia josta vapaa-aikatoiminnan suuri ja innostava merkitys kasvaa. Se on vapautuminen omaehtoiseen toimintaan ja tietoinen ponnistelu sen lisäämiseksi, "tapaus ihmisen" toteuttamiseksi. Ehdotin muuten jo neljännesvuosisata sitten nimiyhdistelmää "TRL - Luonnonystävät", jossa yhtyvät sekä tietoisuus omista juurista että kansainvälisestä arvoyhteydestä. Mutta nimi voi syntyä muutakin kautta: luonteva loma, maltillinen matkailu, letkeä lampsiminen, huvitoiminta, vapaa-aikajaosto, bloggaaminen, tupettaminen - mahdollisuuksia on kokonainen myriaadi.

Tärkeää on saada erityisesti ammattiyhdistysliike mukaan tietoisesti kehittämään toimintoja työn vapauttamisen valtakunnassa - se on ammattiyhdistysliikkeen historiallinen tehtävä. Käytettävät nimet kuvatkoon omaehtoisten ja toiminnaltaan vapautuneiden ihmisten  kekseliäisyyttä. Järjestäytymällä tältä osin kansainvälisten luonnonystävien kansalliseen organisaatioon osoitamme, että kyse ei ole pelkästään joutenolosta ja köllöttelystä, vaan työn vapauttamisen suuren idean synnyttämistä uusista visioista - uudesta, vapaan ihmisen toimintakulttuurista.

Aikuiseksi kasvamassa?

Eurooppalaiseen ja kansaiväliseen kielenkäyttöön on tullut mukaan ilmauksia, jotka kuvaavat kielteisellä tavalla kokonaista kansakuntaa ja sen suhtautumista itseensä, naapureihinsa, kansainväiseen yhteistyöhön, talouteen ja joka sosiaalisiin suhteisiin. Tarkoitan tässä sellaisia käsitteitä kuin "suomettuminen", "austerismi" tai "Brexit". Jopa koko Euroopasta on käytetty ilmaisua "Euroskleroosi", joka lääketieteessä tarkoittaa monimuotoista kovettumaa, autoimmuunista sairaustilaa.

Suomettuminen on pohjimmiltaan sosiaalipsykologinen ilmaisu tarkoittaen alistumista toisen tahtoon. Suomen katsottiin alistuneen Neuvostoliiton tahtoon, jonka ilmauksena hyväksyttiin ystävyys-, yhteistyö- ja avuntoantosopimus. Katsottiin, että hävityn sodan jälkeen Suomi oli pakotettu hyväksymään tällainen sopimus, joka sitoi Suomen Neuvostoliiton etupiiriin. Tosiasiassa sen oli jo aiheuttanut hävitty sota ja hyväksytty rauhansopimus kovine ehtoineen, voittajavaltioiden jättäessä sen soveltamisen käytännössä Neuvostoliiton  tehtäväksi.

Tasavallan presidenttinä jo ennen sitä Urho Kekkonen ryhtyi soveltamaan tätä sopimusta sen aktiivisen hyväksymisen ja käytäntöön soveltamisen muodossa. Samalla tavalla kuin nöyrä orja alistuu isäntänsä tahtoon ja toivoo toimiensa avuilla saavansa isäntänsä luottamuksen Suomikin hyväksyi YYA-sopimuksen, aluksi vastentahtoisesti ja ajan myötä sitä aktiivisesti soveltaen.

Kun nyt jäljestäpäin katselee Venäjän ongelmia reuna-alueillaan olevien valtioiden kanssa, voisi YYA-sopimusta pitää myös suurvallaan viisaana naapurustopolitiikan ilmentymänä, jolla aikaa myöten oli suuri vakautta ja myös vaurautta luova merkitys. Suurin henkinen konflikti tuon sopimuksen aikana oli Neuvostoliiton nootti vuoden 1962 presidentinvaalien alla. Se tähtäsi Urho Kekkosen valtakauden jatkumisen ja Neuvostoliiton järjestelmää arvostelevien ja sitä vastaan ideologisin perustein taistelevien voimien, vakaumuksellisten porvareiden ja työväenliikkeen läntisen valtavirran, sosialidemokraattien aseman heikentämiseen. Myös näiden taipuminen ystävällisten suhteiden ja hyvän naapuruuden ylläpitämiseen ideologisista eroista huolimatta antoi aiheen "suomettumisen", "finlandisation" ilmauksen käyttämiseen.

Austerismi viittaa käsitteenä Itävaltaan (Austria) ja sen juuret ovat talouspolitiikassa. Kysymys on suhtautumisesta yhtäältä valtiojohtoiseen yhteiskuntajärjestelmään ja yritystoiminnan etusijalle asettavaan kilpailutalouteen. Sen monetaristista muotoa puhtaimmillaan edustaa taloustutkija Friedrich von Hayek , itävaltalainen teoreetikko. Kysymys on ehdottoman vallan antamisesta markkinoille ja sen näkymättömälle kädelle. Sen vastakohtana voitaisiin pitää  puhtaasti valtiojohtoista taloutta tai myös keynesiläistä, antisyklistä talousajattelua, "sekataloutta" jossa sekä valtio että markkinat hakevat tasapainoista talopudellista kehitystä.

Austerismi viittaa siis von Hayekiin ja hänen itävaltalaisuuteensa, ja sosiaalipsykologisessa katsannossa siitä on tullut riistävän ja pakottavan valtiollisen asennoitumisen ilmaus. Sen puhdasoppisimpia soveltajia on ollut Saksa juuri tehtävänsä jättävän valtionvarainministerinsä Wolfgang Schäublen johdolla. Hän ei ole monetartististen oppien soveltamisessa suinkaan yksin. Itse asiassa koko Euroopan Unionion talous- ja rahapolitiikka on saanut markkina-alisteisen, monetaristisen muodon, jonka juuret ovat tavassa soveltaa Euroopan Unionin perusarvoja tavalla, joka johtaa monetaristiseen, uusliberalistiseen, kokonaisvaltaiseen toimintakäytäntöön Euroopan Unionion konsolidoidun perussopimuksen muodossa. 

Kreikan taloudellisen itsenäisyyden nujertaminen on johdonmukaista konsolidoidun peruskirjan soveltamista ja sen seuraukset Kreikalle ovat olleet sekä taloudellisesti että sosiaalipsykologisesti nujertavat. Suomi ei joutunut koskaan YYA-sopimuksen johdosta Neuvostoliiton kanssa vastaavanlaisen kohtelun alaiseksi. Austerismi tarkoittaa autoritaarista, ehdotonta alistamista ja on tässä mielessä vapaaehtoisen alistumisen, "suomettumisen" kolikon vastapuoli; autoritaarisuuden tekeekin kuuluisan sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan niin hämääväksi juuri se, että se voi ilmetä joko täydellisenä alistumisena tai täydellisenä alistamisena. Kysymys on saman kolikon vastakkaisista puolista. Juuri alistuvaa autoritaarisuutta emme ole oppineet tunnistamaan. Suomettuminen ja austerismi ovat tässä mielessä autoritaarisuuden kaksi erilaista ilmentymää.

Entä sitten "Brexit", joka ilmauksena tulee sanoista "Britain" ja "Exit"? Tässäkään ei ole kysymys pelkästään taloudesta vaikka sillä vahva rooli EU:sta irtautumisessa onkin. Motiivit ovat vahvasti yksityisen intressin ajamisesta kansallisella tasolla ja tätä kautta tulee ymmärretyksi se, että juuri Toryt, Britannian ruohonsuuritason konservatiivit nationalististen ääriaineisten kanssa pääsivät voitolle Brexitistä järjestetyssä kansanäänestyksessä. Brerxit leimaa nyt koko saarivaltiota ja sitä pidetään itseriittoisena ja itsekkäänä oman edun tavoittelijana, rusinoiden poimijana pullasta, omistavan ja narsistisen poliittisen asenneilmaston ilmentymänä. Omistava, hamuava asennoituminen saa läntisessä arvoajattelussa aivan erityisen aseman, näyttäähän  se johtavan paitsi säälimättömään ja jopa  kohtalokkaaseen henkiseen vastakkainasetteluun, myös mitä jyrkimpään ja nopeasti etenevään taloudelliseen polarisoitumiseen.

Jos sosiaalipsykologisia, yhtenäiseen teoriaan pyrkiviä ilmauksia haluaisi käyttää, mikä Eurooppaa oikein vaivaa? Kaikille tieteen ja elämänalueille ulottuva alkeellinen ja kehittymätön asenneilmasto viittaa kehityksen pysähtymiseen ja koko mantereen jäämisen  arvoissaan ja asenteissaan vasta kasvuvaiheessa olevan lapsen tasolle. Tarjolla olisi myös suurenmoisia tieteen ja historiallisen kokemuksen saavutuksia, mutta siitä huolimatta päädytään aina epäproduktiivisiin toimintatapoihin. Jopa meillä ilmaisuna tutuksi tulleeseen "ytimeen pyrkimisessä" on nähtävissä  alistuvaa ja samalla aktiivista autoritaarista konformismia samaa mieltä olemisen hengessä. Tällaisesta lapsellisuudesta, keskenkasvuisuudesta käytetään sosiaalipsykologiassa ilmaisua infantilismi.

Disinformaatiota?

Helsingin Sanomien pääkirjoitus 18.12. 2017 arvuuttelee syitä Saksan hallituskriisin pitkittymiseen ja SPD:n kriittisen suhtautumiseen neuvotteluihin CDU/CSU:n kanssa. Lehti hakee syitä Saksan sisäpolitiikasta. Lieneekö jäänyt huomaamatta että runsas viikko sitten Berliinissä pidetyillä puoluepäivillä uudelleen valittu puheenjohtaja Martin Schulz käytti erittäin kriittisen puheenvuoron suhtautumisestaan Euroopan Unionin nykytilaan ja sen hegemonisesti markkina-alisteiseksi kehittynyttä politiikkaa kohtaan.

Sisäpoliittiset kysymykset tuskin ovat sellaisia, joista pitää käydä neuvotteluja uutispimennossa ja salaisessa paikassa. Euroopan Unionin tilan kyseenalaistaminen sensijaan on mitä vakavinta harkintaa tarkoittava paikka - ja sitä se on ennenkaikkea Angela Merkelin johtamalle CDU:lle. Tilanteen korjaaminen sosiaalisempaan ja demokraaattisempaan suuntaan merkitsee koko nykyisen EU-rakenteen kyseenalaistamista ja todellisuudessa myös muutosta Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin - nehän nimenomaan estävät SPD:n tavoitteleman poliittisen linjan.

Onko kysymys Suomen merkittävimmän päivälehden poliittisesta osaamattomuudesta? Tuskin. Todennäköisempi syy on yritys peitellä edelleen sitä vakavaa demokratiavajetta joka Unionissa vallitsee ja kieltäytyminen tarkastelemasta asiaa sosiaalisemmasta ja demokraattisemmasta näkökulmasta.


Facebookpäivitykseni kommentoija totesi: "Pahaa pelkään, että kysymys on enemmänkin tuosta osaamattomuudesta - tai ainakin syvällisen ymmärryksen puutteesta. Tosin todettakoon, että Schulzin sinänsä kannatettavat ajatukset olivat visiointia, joihin voidaan edetä vain askel kerrallaan. Toisaalta Macronilta voi hyvinkin tulla tukea niille, jolloin integraation syventäminen ja unionin edelleen demokratisoituminen on helpompaa. Ei näiden perussopimusten muuttaminen nyt ihan mahdotonta puuhaa kuitenkaan ole. Edellisenhän kerran nini tehtiin merkittävästi kahdeksan vuotta sitten tässä Lissabonin sopimuksessa.


---
Hän jatkoi: " Lissabonin sopimuksen keskeisin sisältö on tässä. Ei tämä nyt huonoltakaan kuulosta. "Lissabonin sopimuksen myötä perus- ja ihmisoikeuksien suojelusta tuli yhä selkeämmin Euroopan Unionin päämäärä ja toimeksianto. Perussopimuksessa on nyt mainittu nimenomaisesti unionin perustana olevista arvoista: ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo, oikeusvaltio, ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen sekä vähemmistöihin kuuluvien oikeudet. Nämä ovat EU:n jäsenvaltioille yhteisiä arvoja yhteiskunnassa, jolle on ominaista moniarvoisuus, syrjimättömyys, suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus, yhteisvastuu sekä naisten ja miesten tasa-arvo. Unionin päämääränä on myös edistää rauhaa, omia arvoja ja kansojensa hyvinvointia."
---
Vastasin kommentoijalle puolestani seuraavasti: "Lainaanpa tähän itävaltalaista Christian Felberiä, hyvin tunnettua keskieurooppalaista nykyisen eurooppapolitiikan kritisoijaa: "EU on globalisoija; se on sitä yhtenä Maailman kauppajärjestön WTO:n keskeisenä voimana, "vapaiden" finanssimarkkinoiden asianajajana, mahtavana velkojana. Sen jäsenmaat ovat voimakasäänisimpiä vaikuttajia Maailmanpankissa WB:ssä ja Kansainvälisessä valuuttaunionissa IMF:ssä. Voidaan pitää historiallisena erehdyksenä sitä, että kilpailusta tehtiin keskeinen toimintaperiaate EU:ssa - niin sisälle- kuin uloskinpäin. Sen sijasta että se asettaisi painoa poliittisten ja taloudellisten standardien aikaansaamiselle, EU ajaa eteenpäin euroopansisäistä ja globaalia sijaintikilpailua (Standortwettbewerb), joka syventää edelleen kuilua köyhien ja rikkaiden välillä ja asettaa kilpailukyvyn etusijalle ennen elintärkeää ekologisointia. Sen sijasta että se asettaisi Euroopan ihmisten perustarpeet ja elämisenehdot politiikan keskukseen, pakottaa se eteenpäin pitelemätöntä tuotanto- ja kulutusmallia, jonka riippuvaisuus raaka-aineista ja energiasta kasvaa vuosi vuodelta. Jatkaessaan "kuten ennenkin" EU tulee saattamaan maailmanrauhan vakavalla tavalla kyseenalaiseksi."
Ja Lissabonin sopimuksesta:" Lissabonin 'uudistussopimus' ei ei tarjoa tämän vuosisadan globaaleihin kysymyksiin mitään vastausta. Se betonoi kiinnittymisen uusliberaaliin ideologiaan ja muuttaa entisen 'rauhanprojektin' varustautumisen ja sotilaallisten ulkomaanjoukkojen suuntaan, joiden avulla se varmistaa pääsyn resursseihin ja markkinoille ennenkaikkea etelässä. Lissabonin sopimus vahvistaa NATOa ja heikentää YK:ta. Samalla se jättää demokratiaongelman koskemattomaksi. Europarlamentilla ei tämän sopimuksen jälkeenkään ole oikeutta lakiehdotusten tekemiseen eikä myötömääräämisoikeutta sellaisilla tärkeillä politiikan alueilla kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Kansalliset hallitukset ovat edelleenkin vahvin lainsäätäjä Brysselissä, mikä on ivantekoa vallanjaon ja yhteisen Euroopan kannalta." Lainaus on kirjasta "Wir bauen Europa neu".

---
Pentti Hämäläinen Tampereelta komentoi asiaa seuraavasti: "On todella erinomaista, että olet raportoimassa meille saksalaisen kielialueen suhteen varsin osaamattomille, mitä sillä suunnalla tapahtu. EU:n sitoutuneisuudesta markkinoiden herruuden kasvattamiseen ei ole mitään epäilyä. Meilläkin mm. julkisten toimintojen yhtiöittämisissä ja uudelleenjärjestelyissä vedotaan tähän perusteeseen. Se on hyvä ideologinen vetonaula niille, jotka tämänkaltaista kehitystä ajavat. Se ei ole malli, mitä sosialidemokraattien on syytä hyväksyä. Jospa SPD saisikin EU:n kurssia reivatuksi suuntaan, missä kansalaisten Eurooppa vahvistuisi markkinamenon vahvistumisen sijaan. Muutoin: Felberillä on kiinnostavia esityksiä mm. siitä, kuinka talouden tulosta tulisi mitata, jotta saisimme, mitä haluamme, esim. halutessamme jättää kestävään talousmenoon sopeutuvan pallon tuleville polville. Suosittelen lukemistoksi."
---
Ilpo Rossi: "Felberin analyysia löytyy myös Youtubesta. keskeistä tällä hetkellä lienee se, minkä suunnan maltilliset konservatiivit ottavat, kun sosialidemokratia vaatii enemmän sosiaalisuutta ja valtion roolin vahvistamista myös eurooppalaisen yhteistyön tasolla. Vaarana näyttää olevan se, että konservatiivit ottavat mieluummin kumppanikseen äärioikeistolaisia, nationalistisia voimia kuin ryhtyvät Euroopan Unionin rakenteiden muuttamiseen. Näinhän on käynyt viimeksi Itävallassa - ja meilläkin perussuomalaisista eronneet kelpaavat ottopojiksi hallitukseen. Christian Felber puhuu "yhteisen hyvän taloudesta" - jollaista me sosialidemokraatitkin ymmärtääkseni tavoittelemme. Laitan tähän yhden linkin hänen esitykseensä - ihan itseänikin varten... "

---

Edellä käyty keskustelu osoittaa, miten tärkeää roolia eurooppakysymykset näyttelevät ja miten kuumeisesti Saksan SPD joutuu etsimään tietä sosiaalisemman, solidaarisemman ja ihmisoikeuksia kunnioittavamman eurooppalaisen kehittämisen suuntaan. Se että Helsingin Sanomat ei Saksan SPD:n ja CDU:n välisissä neuvotteluissa nosta eurooppalaista ulottuvuutta ollenkaan esille vaan olettaa pelkkien sisäpoliittisten kysymysten olevan keskuksessa, on joko huonoa journalistiikkaa tai sitten taitavaa johdattelua kohden epäolennaista.

SOTE-laiva kulkee kallellaan

Yksityistämistä ja kaupallistamista tukevan, Kokoomuksen vaatiman pakollisen vapaan valinnan ja Keskustapuolueen poliittisista valtasyistä ajaman, uuden hallinnon tason luominen maakuntamallin muodossa, suuressa sosiaali- ja terveyspoliittisessa uudistuksessa (SOTE) on vielä kolmaskin ulottuuus, joka tuntuu hatusta vetäistyltä ja yksityisestä intressistä lähtevältä tavoitteelta. SOTE-ratkaisun yhteydessä pitäisi säästää kolme miljardia. Tätä ei vaadita budjettia heti leikkaamalla, vaan kasvua hillitsemällä siitä laskennallisesta perustasta joka on sisällytetty pitkän tähtäimen ohjelmiin.

En puutu tässä itse rahasummaan, vaan säästötavoitteen periaatteelliseen lähtökohtaan ja sen aiheuttamiin seuraamuksiin. Säästämisellä on tavallaan kahdet kasvot, joiden arvolähtökohta on erilainen ja joka SOTE-uudistuksen yhteydessä näyttää jääneen avaamatta.

Kun puhutaan julkisesta säästämisestä yksityisen intressin lähtökohdista, säästäminen tarkoittaa yhteisten kulujen vähentämistä, karsimista minimiin, jotta yksityinen kulutus ja rahankäyttö voitaisiin tältäkin osin maksimoida. Kun taas säästämisestä puhutaan yhteisen edun lähtökohdista, merkitsee säästäminen voimavarojen kokoamista ja kasvattamista yhteisten hankkeiden toteuttamiseksi, uusien, SOTEsta puhuttaessa yhteistä hyvinvointia, sosiaalista turvallisuutta lisäävien, uutta teknologiaa ja keksintöjä kokonaisvaltaisesti soveltavien ratkaisujen löytämiseksi. Kysymys on yhteisöllisistä, uutta voimaa ja dynamiikkaa luovista ratkaisuista.

Säästötavoitteen motiivin ymmärtämisellä ja valitsemisella on tietenkin radikaaleja seurauksia itse järjestelmän kehittämisen kannalta. Jos motiivina on – kuten nyt näyttää olevan – yksityiseen intressiin perustuvan säästämistavoitteen sisällyttäminen SOTE-uudistukseen, merkitsee se julkisen sektorin kehittämisen kannalta jatkuvaa kustannusten vähentämispainetta. Toiminnot, kuten investoinit, palvelurakenteet ja hoitotoimenpiteet rajataan vähimpään mahdolliseen. Uudet tekniset, kustannuksia aiheuttavat innovaatiot eivät pääse näyttämään mahdollisuuksiaan, jos ”väärä säästäminen” jatkuvasti rajaa ne käyttöönottamisen ulkopuolelle. Sopeutumisella ja ”älykkäillä ratkaisuilla” on taipumus tulla kuvaan vasta sitten kun vahinko on jo tapahtunut. Julkisen sektorin maine jäykkänä, uudistusvastaisena, kielteisiä ja torjuvia vastauksia antavana nousee uuteen potenssiin. Samalla tulee todistettua luonteeltaan ”sosialististen”, kansanvaltaiseen päätöksentekoon perustuvien toimintatapojen jälkijättöisyys ja avuttomuus ratkaisumallien tarjoajana.

Nyt näyttää siltä että SOTEn soveltamiseen tuleva palveluseteli ei olisikaan määräsummainen rahallinen etu, vaan oikeus käyttää joko julkista tai yksityistä palvelulaitosta sosiaalisen tai terveydellisen palvelun saamisen hyväksyttävänä todisteena. Jos avoin shekki on tältä osin yksityisten palveluntarjoajien käytettävissä, merkitsee se palvelujen ja toimintojen istuttamista hoitotoimenpiteisiin tavalla, jossa vain mielikuvitus on rajana.

Tänä syksynä tehdyt, perustuslakikomitean vaatimat korjaukset ovat jossakin määrin lieventäneet tätä avoimen rahavirran mahdollisuutta, mutta kokonaan murtuvaa patoa ei ole missään tapauksessa tukittu. Yksityinen puoli haluaa tietenkin käyttää kaikkia kuhunkin hoito- tai palvelutoimenpiteeseen liittyviä mahdollisuuksia. Asiakkaan, kansalaisen kannalta tällä on suuri laadullinen merkitys toimenpiteitä tehtäessä. Itsellänikin on tästä jo esimerkkejä palveluseteliä käytettäessä hammashoidon ja viimeksi kuulolaitteiden hankkimisen yhteydessä. Avoin shekki yksityiselle palveluntarjoajalle näkyy laadukkaana ja monipuolisena hoitona ja palveluna. Tämä on seikka, joka puolustaa vahvasti sekajärjestelmää tässä suuressa uudistuksessa.

Kuinka julkisellla puolella voitaisiin SOTE-ratkaisuun liittää uusien innovaatioiden dynamiikkaa? Pelkkä säästötavoite rajaa SOTEen liittyvän näköalan kapeaksi ja lyhytnäköiseksi ja vailla kehittämismahdollisuuksia olevaksi byrokraattiseksi suoritukseksi. Yksi mahdollisuus olisi varata koko ajan tietty prosentuaalinen osuus sosiaali-ja terveydenhoidon rahoituksesta infrastruktuurin ja teknisen laatutason ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Julkisen ja yksityisen palvelutuotannon tulee laatutasoltaan olla jatkuvasti vertailtavissa myös hinnaltaan – ja siten, että julkinen puoli saa suoritetta kohden saman resurssitason kuin yksityinen sektori.

Säästäminen ei yhteisölliseltä kannalta saa merkitä voimavarojen vähentämistä vaan kartuttamista. Tässä mielessä hallitusohjelmaan sisälltetty säästötavoite osoittaa painopisteen asettuneen yksityisen intressin korostamiselle tämän suuren ja kansantaloudellisesti merkittävän uudistuksen yhteydessä. Sosiaali- ja terveydenhoitotoimi kestävät hyvin korkeammankin kustannustason ja etenkin silloin, kun tavoitteena kansan kuntouttaminen elämään täysillä, niin ruumiillisesti kuin henkisestikin.

Kuulen jo mielessäni vastaväitteitä, jotka perustuvat resurssien vähäisyyteen, julkisen sektorin velkaantumiseen, velkojen jättämisen tulevien sukupolvien hoidettavaksi. Samalla juuri marraskuun ensimmäisellä viikolla 2017 on kuultu 2,5 miljardin tuen antamisesta Finnveran toimesta Suomen telakkateollisuudelle. Hur det är möjligt? Kuinka se on mahdollista? What is going on?

Olenvtoisaalla blogipäivityksissäni kirjoittanut paljonkin EuroopanUnionin ja Euroopan Keskuspankin talous- ja rahapolitiikanmarkkinasuuntautumisesta, yksipuolisuudesta ja siipirikkoisesta suhtautumisesta juuri rahapolitiikassa yhteisiin kansanvaltaisiin rakenteisiin. Finnveran markkinatukien ja SOTEn yksityisen intresssiin perustuvien ratkaisujen asettaminen rinnakkain pitäisi herättää jo peruskoulunkin yhteiskunnallisella oppimäärällä huomaamaan , että yhteinen laiva kulkee pahasti kallellaan. Elinkeinoelämän Valtuuskuntakin on hiljaa kuin valtiosihteeri Audin takakontissa. Valtionvarainministeriö ei kerro sanallakaan siitä, mistä moiset rahat löytyvät. Euroopan Keskuspankin määrällinen elvytys vaikuttaa, mutta julkinen sektori siitä ei kostu kuin välillisesti.

Tämä ei enää kuulu SOTEen, saatat sanoa. Molemmat, markkinatuet ja SOTE kuuluvat kuitenkin kansalliseen taloudenpitoon. Kokonaisuutta on katseltava myös myös tämän SOTE-väännön yhteydessä.

SOTE-säästöissä ja telakkatuissa satavuotias Suomi-laiva kulkee edelleen pahasti kallellaan. Kummalta puolelta yhteinen vene alkaa hörpätä vaarallisessa määrin vettä, siitä sopii keskustella. Tässä ovat SOMEn edellyttämä reaalitalous ja paratiisiristeilijöiden unelmahöttö tällä kertaa vastakkain.

Slow down!

Suuri, liittopäivävaaleja edeltävä  - ja ainoa - tv-väittely Saksan CDU:ta, kristillisdemokraatteja edustavan liittokansleri Angela Merkelin ja sosialidemokraattien puheenjohtajan Martin Schulzin välillä käytiin eilen 3.9. 2017 ja se näytettiin keskeisillä tv-kanavilla, mm. RTL-kanavalla, joka näkyy koko saksankielisellä alueella  ja on tilattavissa myös meillä. Tulos väittelystä oli selvä jo etukäteen. Sitten puheenjohtajaksi valitsemisensa jälkeen Saksan SPD on hävinnyt kolmet osavaltiovaalit. "Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden" teema ei aukea kansalaiselle kilpailua korostavassa ja voittajia palvovassa ilmapiirissä. Angela Merkel peitti taidokkaasti kokeneena poliittisena keskustelijana selkänsä taakse kaikkein kovapintaisimman ja todellisuudessa koko Eurooppaa piinapenkissä pitävän poliittisen oikeiston. Martin Schulz teki sen mitä tehtävissä oli. Lähtökohta oli suurelta osin sisäpoliittinen, saksalaisen keskiluokan lähtökohdista maailmaa katseleva ja arvottava. Kävitkö viime sunnuntaina jumalanpalveluksessa?

Tärkeitä teemoja kaivattiin. Poliittinen koalitio Saksan hallituksessa on myös omiaan vaimentamaan terävää ja analyyttista vastakkainasettelua. Saksassa puhutaan pilkallisesti "GroKodealista", mikä viittaa sekä suureen koalitioon että krokotiiliin saksalaisen poliittisen pragmaattisuuden epämiellyttävänä symbolina.

Eurooppakysymyksistä nousi keskeiseksi Saksan ja Turkin välinen kiista. Presidentti Erdoganin hallitsema Turkki on ottanut agressiivisen asenteen Saksan suuntaan ja siellä on mm. pidätettynä saksalaisia lehtimiehiä. Turkin turhautuminen EU:n kansa käytäviin, jo toistakymmentä vuotta kestäneisiin jäsenyysneuvoytteluihin on muuttanut ääntä kellossa suhteessa Eurooppaan. Angela Merkel on läpi vuosien suhtautunut kielteisesti Turkin jäsenyysvaatimuksiin, sosialidemokraatit ovat olleet pikemminkion edistämässä Turkin jäsenyyspyrkimyksiä jo pääministeri Lipposen aikana tapahtuneesta EU:n puheenjohtauuskaudesta lähtien. Turkin nykyinen presidentti Erdogan on osoittautunut taitavaksi , joskin autoritaariseksi toimijaksi ja islamilaisen arvoimaailman puolustajaksi myös poliittisessa elämässä.  Turkilla on vahva valtti lähi-idän pakolaispolitiikassa, tulihan suuri pakolaisvyöry Eurooppaan pari vuotta sitten juuri Turkin kautta. Turkki teki myös aikaisemmin tänä vuonna pidetyissä vaaleissaan vahvasti vaalityötä myös Saksan suuren turkkilaisvähemmistön keskuudessa, mikä sekin lisäsi jännitteitä. Merkel ilmoitti aloittavansa keskustelut EU:n jäsenmaiden kesken jäsenyysneuvottelujen lopettamisesta Turkin kanssa. Schulz tarjosi tämän lisäksi myös taloudellisia pakotteita. Tämä oli se keskeinen kysymys joka Saksan suhteesta Euroopan Unioniin nousi päällimmäiseksi.

Saksan autoteollisuuden tietotekniikkarötöksistä ja dieselverosta keskusteltiin myös. Autoteollisuus on kuitenkin niin keskeisessä asemassa Saksan vientimarkkinoilla, ettei siitäkään suuria mielipide-eroja pääsyt syntymään.

Suuret rakenteelliset kysymykset eivät nousseet vahvasti esiin käydyssä keskustelussa suhteessa Euroopan Unioniin ja poliittinen vastakkainasettelukin oli puuroutuvaa. Tämän selkeytymättömän poliittisen ilmapiirin vallitessa on ymmärrettävää, että puolet saksalaisista eivät ilmaise mielipidetiedusteluissa mielipidettään. Yhteiskunnalliset erot ovat suuria ja pikemminkin kasvamaan päin kuin vähenemässä. Sosialidemokraattisen liittokansleri Gerhard Schröderin aikana 2000-luvun alkupuolella liikkeellelähtenyt Harz IV -ajattelu on iskenyt syvää juopaa saksalaiseen yhteiskuntaan. Työttömäksi jääneen tai muuten sosiaalista tukea tarvitsevan täytyy käytännössä kuluttaa ensin koko omaisuutensa autoa myöten ennenkuin yhteiskunnan tuki aidosti aktivoituu. Meillähän omaisuuden suoja on ollut tässä suhteessa vahvempi: yksin jääneen lesken ei ole tarvinnut luopua omakotitalostaan tai asunnostaan, vaikka on ollutkin sosiaalisen avun ja tuen tarpeessa.

Saksan tilanteesta tulee mieleen apostoli Paavalin korintolaisille lähettämä poliittinen viesti, joka tunnetaan vihkikaavoista rakkauden korkeana ylistyslauluna. "Vaikka sinä puhuisit enkelien kielillä, olisivat sanasi kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, jos sinulla ei ole rakkautta." Poliittiset, pragmaattiset kompromissit niin Saksassa kuin meilläkin ovat muuttaneet sosialidemokraattien puheet ihmisten mielissä epäuskottavaksi sanahelinäksi. Näistä asetelmista lähdetään Saksassa vaaleihin ja sama ilmapiiri vallitsee meilläkin.

Tämän ongelman edessä ollaan ja nyt kysytään, millä tavalla liike voi tällaisesta kriisistä selvitä. Vanheneva järjestöväki ei kykene enää kovaan kiihdytykseen eikä nuorempi polvi usko saavansa ikääntyviltä puolueen jäseniltä sellaisa neuvoja, joilla maailma löytäisi sosialidemokratia edustaman oikeudenmukaisuusajattelun uudelleen. Poliittisen keskustelun välineet, omat sanomalehdet ovat käytännössä kadonneet, järjestöt ja osallistuminen rapautuneet, kääntyminen muodollisen koulutuksen suuren merkityksen korostamiseen on jättänyt omaehtoisen, "toisen" sivistystien varjoon ja näivettymään. Osallistamisen rakenteet ovat ylipäätään käyneet horjuviksi ja satunnaisiksi. Väkeä vetävät vain yhteiskunnasta poiskääntyneet herättäjäjuhlat ja musiikin tai urheilun ympärille kasvanut idolien palvonta.

Yksilötasolla kaiketi jokainen meistä on joutunut kokemaan tuon tunteen sivullisuudesta, marginaalissa olemisesta, valtavirran seuraamisesta rannalta eikä kohisevassa koskessa mukana seilaten. Mitä olet silloin kehittänyt omaksi elämänmuodoksesi ja tavaksesi selviytyä statistin osassa? Tähän kysymykseen joutuu lähes jokainen sosialidemokraatti tästä eteenpäin vastaamaan.

Omalla kohdallani olen elämän varrella joutunut pohdiskelemaan tätä useinkin. Eräs  vastaus - zenbuddhismista se muistaakseni tulee - on "tiikeri pensaasssa" asennoituminen. Ei tiikerikään hyppää kaukana olevan saaliin perään muristen ja laukaten. On odotettava kunnes saalis on niin lähellä, että sen kiinnisaaminen on todennäköistä ja jopa varmaa. On kuitenkin oltava hereillä, pidettävä tietoisuutta elävänä ja seurattava maailman menoa näennäisen passiivisena. Kun historiallinen hetki tulee ja poliittinen ikkuna avautuu - silloin on hypättävä.

Kun yleinen ilmapiiri ei ole otollinen, on myös vaihdettava taktiikkaa strategisen tavoitteen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi. Joogamestarini puhuu levollisesta tietoisuuden tilasta, kyvystä hiljentyä, koota omat ajatukset, antaa mielen tyhjentyä, kunnes luova ja toimiva vaihtoehto kasvaa esiin mielen syvyyksistä ja yhteiskunnallisen tilanteen saattelemana. Ajan on oltava raskaana uuden tulemiselle; silloin voi myös uutta syntyä. Mainostamalla tai pakottamalla ei valmista tule.

Slow down! Pysähtyminen ja otollisemman hetken odottaminen tuntuu kiireisessä ja kuumeisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä melkein synniltä. Ainakin omalla kohdallani olen huomannut että parhaat blogikirjoitukseni ja  arvopohdiskeluni ovat syntyneet pysähtymisen, mietiskelyn ja omaan, arvopohjaan liittyvän pohdiskelun tuloksena. Ulkopuolinen paine on ollut tuolle pohdiskelulle tarpeen tietoisuuden taustalla, mutta hälinän ja huiskeen tuloksena ei niiden avautuminen ole  tapahtunut. Hälinän rinnalla tarvitaan hiljaisuutta ja oikeaa  hetkeä, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Kun nyt tuntuu ettei Suomi eikä maailma sosialidemokratiaa kaipaa, voi esittää myös vastakkaisen väitteen: maailma ei kaipaa mitään niin kiihkeästi kuin yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja yksiselitteisiä tekoja ja rakenneratkaisuja niiden saavuttamiseksi. Vaihtoehtoja ja visioita on olemassa ja lisää on löydettävissä. Tulee vielä aika, jolloin nyt selkänsä kääntävä tarttuu sosialidemokraattisiin ratkaisuihin kuin hukkuva oljenkorteen. Silloin on avauduttava ja rikastutettava sosiaalisia suhteita ja maailmaa.

Hiljennetään siis vauhtia ja annetaan uusien ratkaisujen nousta mielen syövereistä ja ajan ahdingosta. Slow down!