Tuo ilmi voimavarojasi!

Luovuus käsitteenä on suhteellisen uusi, vaikka se tämän päivän sukupolvelle on mitä tavanomaisin käsite. Koulussa, työelämässä, harrastuksissa - kaikkialla edellytetään luovuutta, omien voimavarojen esilletuomista.

Ensimmäisen kerran jouduin tämän käsitteen kanssa tekemisiin 1960-luvulla, kun ryhdyin kääntämän ruotsinkielestä lapsille ja nuorille tarkoitettua esteettisen kasvatuksen aineistoa nimeltään "Skapande lek". Leikki on sellaisenaan luovuuden ja sosiaalisuuden ilmausta. Kääntämäni aineisto ohjasi nuoria systemaattiseen värien, pintojen ja muotojen esittämiseen. Kysymys oli uudesta tietoisuudesta ja sen soveltamisesta käytäntöön nuorisotoiminnassa.

Kuten hyvin tiedetään, suomalaiselle luominen useimmiten tarkoitti arkista lumenluontia ja vitsikkäästi luovuudesta puhuttaessa tähän viitattiinkin. Kristillisessä kielenkäytössä jo tulivat mukaan henkiset arvot; Jumalan synonyyminä käytettiin ja käytetään edelleenkin ilmaisua "Luoja". Hän on luonut maailman ja kaiketi luomiskertomus on mitä vahvin kuvaus luovuuden voimasta. Luovuus ei kuitenkaan kristinopinkaan mukaan rajaudu pelkästään kaikkivaltiaan ominaisuudeksi. Luoja loi raamatun mukaan ihmisen omaksi kuvakseen ja antoi siten samalla ihmiselle kaikki ne voimavarojen ilmaisumahdollisuudet, joita meillä on tapana antaa kaikkivaltiaalle itselleen.

Luovuuden ilmeneminen on meille tietynlainen mysteeri, emmehän me tiedä mistä ihmiselle noita tavanomaisuuden ylittäviä voimavaroja siunaantuu. Kysymys ei ole tavanomaisesta puurtamisesta ainakaan ainoana ilmaisun kehittämisen muotona. Mukaan tulee intuitio, pieni, ohimenevän hetken mielessä vilahtava uusi ulottuvuus. Jokainen meistä tunnistaa tämän usein ohimenevän hetken, joka olisi tarjolla uutena mahdollisuutena.

 Suhtautuminen tuohon hetkeen paljastaa samalla tavanomaisen ja luovan asennoitumisen eron. Tavallisesti jätämme havainnon "omaan arvoonsa" ja pian se jo unohtuukin. Luova ihminen herää, nousee jopa puoliunesta ylös tai hakeutuu kirjoitus- tai muiden ilmaisuvälineidensä ääreen ja tekee ensimmäiset muistiinpanot. Se ei vaadi paljon ponnistelua, heräte mielen syvyyksistä tulee spontaanisti ja tarjoutuu samantien kehiteltäväksi. Keskittynyt esiinnousseen pohdiskelu alkaakin jo avata siihen sisältyviä uusia ulottuvuuksia. Parhaimmillaan lähes olemattomasta mielen häivähdyksestä avautuu uusi maailma joka alkaa manifestoida itseään.

Uskon edelläkuvatulla tavalla esteettisen ilmaisun eri muotojen, kten musiikin, kuvataiteen ja kirjallisuuden lähteneen liikkeelle, tehneen havaitsijasta harrastajan ja häntä hämmästelevien nostaneen etsijän ja löytäjän taiteilijaksi, muusikoksi, maalariksi, säveltäjäksi. Luovan ilmaisun maailma on rajaton ja tuo mahdollisuus lienee meissä jokaisessa muodossa tai toisessa olemassa.

Kun on kysymys uuden löytämisestä ja esilletuomisesta, astuu kuvaan mukaan myös muutosvastarinta, joka helposti pyrkii leimaamaan uutta tavoittelevan vähintäänkin erikoiseksi ellei peräti hulluksi. Turhaan ei puhuta "luovasta hulluudesta", koska siinä useimmiten on kysymys tavanomaisuuden rajojen ylittämisestä. Se vaatii rohkeutta, vapaata mieltä. Muistan Yrjö Kallisen korostaneen omassa heräämisessään rohkeutta luottaa omiin havaintoihinsa ja olla alistumatta yleisen mielipiteen asettamiin "normaaliuden" raameihin.

Joitakin rajoituksia luovuudelle ja sen käytölle on kuitenkin asetettava. Kun on kysymys ihmisestä ja ihmislajista, jonka käytössä tällaisia taitoja ja voimia on, tulee luovuuden myös asettua ihmiskunnan palvelukseen sen suojelijaksi ja rikastuttajaksi. Vastuullisuus kanssaihmisiä kohtaan kuuluu luovien voimien ilmaisemisen etiikkaan. Luovuus ei ole väkivaltaista eikä se loukkaa omaa tai kanssaihmisten koskemattomuutta.

Samoin siihen kuluu autenttisuus; luovuutta ei ole toisten keksinnöillä ja havainnoilla herrasteleminen. Plagiointi ei ole luovuutta, vaikka usein myös jo muiden keksimä ja kehittämä on oman luovuutemme pohjana. On annettava aina kunnia sille, kenelle kunnia kuuluu. Kyllä toistenkin saavutuksia voi ylistää - ja pitääkin, varsinkin  kun omat havainnot ovat tulleet rikastetuksi niiden kautta.

Luovuuteen kuuluu myös eheys, integriteetti, oman näkemyksen puolustaminen ja siinä pitäytyminen ainakin niiun kauan, kuin vastaansanomattomasti  havainto on osoitettu vääräksi tai hedelmättömäksi. Havainto, löytö voi olla yhteensopimaton oman aikansa kulttuurin kanssa - mutta itse kulttuuri, arvot ja asenteet ovat nekin jatkuvassa liikkeessä ajan virrassa. Tämän hetken arvottomana pidetty ulottuvuus saattaa aikahorisontin takana osoittautua mullistavaksi, pelastavaksi ja yhteistä hyvää vahvistavaksi tekijäksi.

Luovuus pyrkii rikastuttamaan omaa ja kanssaihmisten elämää, eikä se välttämättä pyydä edes vastalahjaa tai korvausta omasta suorituksestaan. Luovuus on mystinen voima, joka liikkeellelähtiessään pyrkii manifestoimaan itseään ilmaisun ja jakamisen kautta.

Nykyään puhutaan paljon tekijänoikeuksista ja sisällöntuottajan oikeudesta korvauksiin, immateriaalioikeuksista. Markkinayhteiskunnassa se on ymmärrettävää, sillä luovuus joutuu helposti riiston, varkauden ja kiittämättömyyden kohteeksi. Kiittäämttömyys on maailman palkka, niinhän sananlaskussa sanotaan.  Oikeamielinen yhteiskunta pitäisi huolta lahjakkuuksistaan, kansantaiteilijoistaan, luovista hulluistaan.

Ylenpalttinen rikastuminen ja sen edellyttäminen "idolien" palkitsemisen muodossa taitaa pikemminkin hajoittaa ja pirstoa sitä keskittymiskykyä, josta luovat ideat kumpuavat. Luovuuttaan rakastava pyrkii kurinalaiseen elämään siksi, että hän pitää hänelle avautuvaa ja löytöjään niin arvokkaana, etteivät mitkään maalliset intohimot saa muodostua esteeksi odotettavissa olevalle kehitykselle ja uusille löydöille.

Yksinkertainen elämä, pelkistäminen ei ole vastakohta luovuudelle ja sen mukana tulevasta ilosta ja elämästä nauttimiselle. Mieleeni tulee aina kuvaus erään yhteisössään kunnioitetun  Zenin mestarin löytymisestä; kunnioitettu tokaisija ja mietiskelijä löydettiin joen varresta kasvimaaltaan arkisista askareista.

Luovuuteen liittyy vielä ainakin yksi, mielenkiintoinen paradoksi; kysymys ei ole aktiivisuudesta vauhdin pitämisen tarkoituksessa, itsensä stressaamisesta äärimmilleen tai tuen hakemisesta hurraavista kansanjoukoista. Kysymys on pysähtymisestä, keskittymisestä, hiljentymisestä, mielen tyhjentämisestä - jotta tavanomaisuuden rajat ylittävät virikkeet saavat mahdollisuuden nousta "suuresta tuntemattomasta" ja alkaa ilmiantaa itseään. Tässä suhteessa muut kulttuurit voivat antaa suuria opetuksia länsimaiselle markkinahengelle, kilpailulle, voittamiselle ja häviämiselle. Kysymys on pysähtymisen kautta tulevasta salaisesta ja pyhästä  energiasta.

Näin toteaa joogaopettajani, joka päivittäin rohkaisee minuakin olemaan sitä mitä minä todella olen.

Kosmisen tietoisuuden liike

Onko ihminen kosmisesti tietoinen elävä olento? Kysymys saattaa kuulostaa mystiikalta ja arkitodellisuuden ylittävältä tuulenhaistelulta. Sitä se varmasti onkin, jos ei yritetä avata sitä, mitä kosmisella tietoisuudella voitaisiin tarkoittaa. Lähden tässä tähän uhkarohkealta tuntuvaan pohdiskeluun.

Se pitänee aluksi todeta, että elävänä olentona ihminen on jokseenkin poikkeuksellinen, ei fyysisesti eikä biologialtaan, mutta henkisesti kylläkin. Kysymys on tietoisuudesta, sen monipuolisuudesta ja ulottuvuuksista - mutta samalla myös sen ristiriitaisuudesta elämään ja olemiseen liittyviä ongelmia ratkottaessa. Ihminen on todellakin paratiisista, vaistonvaraisesta luontoyhteydestä karkoitettu olento. Tuliset kerubit pitävän raamatun genesis-luvun mukaan huolta siitä, että paluuta paratiisiin ei ole. Ihmisen on pärjättävä niine ominaisuuksineen, mitä hänelle elämä on tähän mennessä antanut.

Ihminen on kasvien ja muiden eläinten tapaan tietoinen elämästään. Eläinkunta on elämänsä lisäksi tietoinen ulkoisesta todellisuudesta ja kasveista poiketen lisäksi ulkoisesta maailmasta, siitä todellisuudesta jossa on tultava toimeen. Eläinkunta on löytänyt biologisen lokeronsa, jossa se voi vaistopohjansa avulla selvitä ja jatkaa sukuaan. Ihminen poikkeaa kasveista ja muusta eläinkunnasta paitsi vaistopohjansa kuihtumisen ja köyhtymisen suhteen, myös toisessa mielessä: ihminen on tietoinen itsestään, sisäisestä todellisuudestaan, ajasta ja universumista, suuruudesta ja pienuudesta, universumista kohden mikrokosmosta ja universum(e)ista kohden laajenevaa maksimaalista todellisuutta.

Tämä tietoisuus itsestä ja muun eläinkunnan vastonvaraiset kyvyt ulottuvasta todellisuudesta tekee ihmisestä juuri poikkeuksellisen, aikaa ja paikkaa, materiaa ja henkeä pohdiskelevan kokonaisuuden. Kuinka pitkälle mikrokosmos ulottuu? Onko atomeja, neutroneja ja positroneja pienemmät hiukkaset, kvarkit materiaa vai pelkkää energiaa? Onko niillä fyysisiä ominaisuuksia? Vai ovatko tieto, energia ja materia alituisessa riippuvuussuhteessa keskenään? Cernissä Sveitsissä yritetään törmäyttää pienimpiä hiukkasia yhteen, jotta voitaisiin todistaa että ne ovat pohjimmiltaan ainetta. Tässä on ilmeisesti lähes 90%:sti onnistuttukin.

Tähtitiede on on ottanut huikaisevia askeleita eteenpäin avaruuden, universumin tutkimisessa ja popularisoimisessa. Tiedämme että lähellämme, 200 miljoonan valovuoden päässä on toinen linnunrataa muistuttava galaksi, Andromeda. Se on jopa havaittavissa pimeänä ja kirkkaana yönä sumuisena läiskänä linnunradan kupeessa. Tietoisuus siitä että galakseja on miljardeja ja että ne universumissa näyttävät kiihtyvällä vauhdilla etääntyvän, lienee merkki aikojemme alussa olleesta alkuräjähdyksestä.

Tietoisuus kosmisista ulottuvuuksista, materiasta, ajasta ja energiasta on juuri sitä kosmista ulottuvuutta, jota ihminen muusta eläinkunnasta poikkeavana lajina, nisäkkäänä kantaa mukanaan. Kehoomme se liittyy vain aivojemme valtavana kokona, mutta tietoisuus itse ei ole päällepäin näkyvä ominaisuus muutoin kuin informaation muodossa. Tietoisuus ei liity kokoon eikä ulkoiseen kauneuteen eikä edes terveydentilaan. Stephen Hawkins, eräs aikamme tunnetuimipia tiedemiehiä, yltää huikaiseviin analyyseihin sairauden aiheuttamasta rujoudestaan ja liikuntakyvyttömyydestään huolimatta.

Kun nyt sanon että juuri kosmisen tietoisuuden mahdollisuus ihmisessä on tärkeä ihmislajin yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa korostava tekijä, tarkoitan sillä kosmisen tietoisuuden mahdollisuuden avautumista ihmisessä ulkonäöstä, ihonväristä, fyysisestä koosta ja jopa iästä tai koulutuksestakin riippumatta. Tietoisuus ihmisessä olevista mahdollisuuksista on niin poikkeuksellista, että juuri näiden arvokkaiden ominaisuuksien varjeleminen ja kehittäminen on tärkein ihmiskunnan tehtävä. Puhuminen ihmisyydestä ja ihmisen mahdollisuuksien kunnioittamisesta irrottaa kosmisen tietoisuuden autoritaarisista, ihmistä alistavista ja rajoittavista rakenteista ja vaatii olosuhteita, joissa tämän tietoisuuden suunnattomat ja ilmeisesti alati vahvistuvat ominaisuudet pääsevät kukoistamaan.

Sota, materian ja informaation asettaminen tuhoamaan ihmisiä ja kosmisella tietoisuudella luotuja rakenteita, on kaiketi mitä kauhistuttavin, lopullinen  tragedia ja samalla osoitus siitä, että kaikki emme ole vielä kasvaneet kosmisen tietoisuuden kantajiksi. Tässä suhteessa ihmislaji näyttää olevan edelleen kasvuvaiheessa, elämän ja kuoleman, tuhoutumisen ja havahtumisen välisessä vuorovaikutustilassa.

Voiko edelläsanotusta vetää yhteiskunnallisia, poliittisia johtopäätöksiä? Jos kosminen tietoisuus ymmärretään ihmisyyteen liittyvänä erikoispiirteenä, ilmeisesti voidaan. Ihmislajia ja sen kehitystä on suojeltava, sitä on herätettävä ja valistettava, jotta se huomaa itsessään olevan mahdollisuudet ja niiden käytön sekä visionääriseen harmoniaan yhtäällä - tai totaaliseen tuhoon ja kehitystarinan loppumiseen toisaalla.

Kysymys tässä suhteessa ei ole oikeasta eikä vasemmasta, kapitalismista tai sosialismista, uskonnosta tai uskonnottumuudesta. Kysymys on niistä ominaisuuksista, joita me useimmiten kuvittelemme avaruuden jossakin kolkassa olevalla toisenlaisella elämänmuodolla olevan: se ponnistelee todennäköisesti yhtenäisenä ja määrätietoisena  kosmisen ulottuvuuden mahdollisuuksien realisoimiseen. Kohden tätä universaalin tietoisuuden tilaa, jota kanadalainen kirjailija Rickhard Maurice Brucke on 1920-luvulla kirjoittamassaan kirjassa avannut, on ihmislajin yhä määrätietoisemmin ponnisteltava. Edessä on uskomaton määrä mahdollisuuksia - sekä hyvään että pahaan.

Tapanani on poliitisesti ja yhteiskunnallisesti aktiivisena ihmisenä kirjoittaa ja puhua myös politiikasta ja sukuperinnökseni luokiteltavasta  sosialidemokratiasta. Sanoisin aamuvarhaiseen mietiskelyyni perustuvalla tuntumalla, että sosialidemokratian tulee olla kosmisen tietoisuuden liike.

Etsimisestä

Joogaharjoitusten yhteydessä on noussut esiin "kosmisen ulottuvuuden" käsite. Minulle - niinkuin monille muillekin - tämä ilmaisu on vaikuttanut tietynlaiselta uskonasialta jota on ollut vaikeaa lähteä jäsentämään. Kuitenkin se on alitajunnassa jatkanut muhimistaan ja välillä nostanut itseään ilmaisuna tietoisuuteen. Niin nytkin.

Joitakin vuosia sitten minulle niin mieluista Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologia Erich Frommia lukiessani törmäsin alaviitteessä mainittuun kirjailijaan Richard Maurice Bruckeen, joka oli jo 1920-luvulla kirjoittanut kirjan Kosmisen tietoisuuden kokemuksesta. Kiinnostuin aiheesta ja tilasin kirjan kirjastomme kansainvälisen palvelun kautta. Kysymys oli varsin harvinaisesta kappaleesta, jota en saanut kirjastosta edes kotiin luettavaksi, vaan kirjaa piti lukea kirjaston lukuhuoneessa. Tein kirjasta referaatin, joka on linkin takana luettavissa. Kysymys ei ole siis käännöksestä vaan sisällön pääpiirteittäisestä avaamisesta. Mainitsen tämän copyright-vaatimusten vuoksi.

Tietoisuus on jo sellaisenaan vaativa teema käsiteltäväksi, mutta viittaan tässä yhteydessä Vedantakulttuurin tarjoamaan jakoon kasvien, eläinten ja ihmisen tietoisuuden eroista. Ihminen on tietoinen elämästään, itsestään ja ulkoisesta todellisuudesta. Eläin on tietoinen ulkoisesta todellisuudesta ja elämästä. Kasvi elää, mutta ei ei ole tietoinen sisäisestä tai ulökoisesta todellisuudesta siinä mielessä että kykenisi muuttamaan toimintakonseptiaan. Tästä voidaan tietenkin kiistellä, kysymys on kuitenkin elämään ja tietoisuuteen liittyvästä pääsäännöstä.

Se että ihminen on tietoinen itsestään, elämänsä rajallisuudesta, aika- ja avaruusulottuvuudesta ylipäätään, on jo tärkeä merkki kosmisesta tietoisuudesta. Me elämme tietenkin yhdessä hetkessä, silmänräpäyksessä, jonka edessä oleva aika on tulevaisuutta ja tuon hetken jälkeinen aika historiaa. Kykenemme tunkeutumaan varsin pitkälle menneisyyteen. Pohdiskelemme maailmankaikkeuiden syntyä, elämän historiaa ja tulevaisuutta maapallolla. Fossiileista jaluunsiruista  voimme tutkimuksen avulla tuoda esiin runsaasti faktatietoa menneisyyden eläimistä, kasveista, ihmisestäkin.. Arkeologiset kaivaukset yhdistettynä geenitutkimukseen paljastavat yhä enemmän tietoa menneisyydestä. Oma linnunratamme kiertää kerran 200. miljoonassa vuodessa oman keskustansa ympäri. Ihmiskunta, tietoisena olemassaolostaan, on ensimmäisen kierroksensa alkutaipaleella. Jos tietoinen galaksinen olemassaoloaikamme typistettäisiin ajanlaskumme kellonaikoihin, voitaisiin todeta että Homo Sapiens elää vuorokautensa ensimmäistä minuuttia.

 Avaruudessa ihmettelemme maailmankaikkeuden olemusta, sen näkyviä ja näkymättömiä ulottuvuuksia. Tiedämme että linnunratamme on vain yksi miljoonien tai miljardien galaksien joukossa. Tunkeudumme yhä pienempiin ainesosasiin, pohdiskelemme aineen ja universumin alkuhetkeä, koetamme ratkaista suuren mysteerin, elämän syntyä. Tallennamme omaa elämääme ja historiaamme, tosin vaihtelevalla ja tekniikan kehittymisenkin myötä vielä huteralla pohjalla. Ihmisen soluinformaatioon on kuitenkin DNA:n ja geenien periytymisen muodossa tallentunut uskomaton määrä jatkuvuutta ja pysyvyyttä.

Ihmismuisti vaikuttaa rajalliselta ja rajoja siihen muodostuu jo ihmisen eliniän perusteella. Emme tiedä onko elämää tai korkeampaa tietoisuutta olemassa. Elämme hetken tietoisina elämän ja universumin suuresta kierrosta. Mihin uskoa? Minkä varaan rakentaa vakaumuksensa ja varmuutensa? Uskoako Jumalaan, korkeampii voimiin vai rakentaako historian sisäiseen todellisuuteen ja siinä tavoiteltavaan harmoniaan?

Kristinusko näyttäisi korostavan asioihin, esineisiin tai ihmishahmoiseen jumalaan uskomisen sijasta etsimisen merkitystä. Toinen käsky kieltää jumalan nimen mainitsemisen missään muodossa. Samoin se kieltää esineiden ja jopa omaisuuden, pääoman palvomisen. Kolmas käsky vaatii meitä tavoittelemaan harmoniaa viettämällä yksi päivä viikosta lepopäivänä, tavoiteltavan harmonian hengessä.

Vedantakulttuuri puhuu ihmisen arkaaisesta muistista. Sen mukaan mikään ei tuosta alkukantaisesta muistista katoa tai unohdu. Kaikki on palautettavissa uudelleen tietoisuuteen. Hypnoosin avulla mieleemme voidaan palauttaa asioita, joita emme uskoneet ollenkaan muistavamme. Tietoisuuden syvyysulottuvuus on tässä mielessä edelleen avaamisen ja etsimisen kohteena.

Poliittinen ja yhteiskunnallinen tietoisuus  on tässä hahmottelemassani mielessä myös osa kosmista ulottuvuutta. Siinä tavoitellaan aikaa ja tilaa ajatellen ihmiselle annetun lahjan, tietoisuuden täyttä toteutumista. Ihmiskunnan suuret mestarit ovat liittäneet myös ehdottoman rakkauden, elämää ylläpitävän, biofiilisen, kanssaihmisestä välittämisen, ketään ulos rajaamatta, osaksi tuota kosmista tietoisuutta.

Tämä etsiminen, tapaus ihmisen ymmärtäminen osana suurta kokonaisuutta, ajassa, tilassa ja muina  ulottuvuuksina, se jatkuu edelleen. Ihmisen tietoisuus on siis yhteydessä kosmiseen ulottuvuuteen. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan uskosta, vaan etsimisestä - jatkuvasta etsimisestä.

Suuri tarinani

Poliittisesti aktiivisena, ihmisestä ja yhteiskunnasta kiinnostuneena ihmisenä olen tässä vuosien varrella koettanut kirjoittaa sosialidemokratian suurta tarinaa. Välillä se on hipaissut ajankohtaista käytännön politiikkaakin. Etenkin silloin, kun suuria käänteitä on ollut tapahtumassa, joko hyvään tai huolestuttavaan suuntaan. Myöntää täytyy että ilonaiheita on ollut harvakseltaan, murheita ja huolia sitäkin enemmän.

Keskeisenä lähtökohtana kirjoittamassani tarinassa on ollut ihminen ja hänen mahdollisuutensa elää täysipainoista ja turvattua elämää. Pitkän tähtäyksen tavoitteena on aina analyysissani ollut "tapaus ihmisen" mahdollistava yhteiskunta. Tavoite voi tuntua kaukaiselta ja hämärältäkin, mutta uskon tämän kysymyksen askarruttaneen ihmiskuntaa jo vuosituhansien ajan. Samalla se on kuitenkin radikaali, juuriin menevä. Pohjimmiltaan mikään ei ole politiikassa tärkeämpää kuin ihmisen hyvinvointi, ihmisoikeudet ja mahdollisuudet toteuttaa itsessään piilevät voimavarat.

Uskontokäsityksenikin kasvaa tuosta samasta lähtökohdasta. Onko kristinuskon tarkoitus Jumalan palvominen ja palveleminen? Jo toisessa käskyssä se jyrkästi kielletään. Kolmannessa asetetaan tavoitteeksi harmonia, tasapaino. Se on niin tärkeää, että kerran viikossa on vietettävä päivä vaalien sopusointua itsensä, kanssaihmistensä ja luonnon kanssa. Tuo pelkistävä, yksinkertaisuutta tavoitteleva visio määrittää myös näkemystäni luonnosta ja sellaisesta naturalismista, jossa ihminen on osa luontoa ja sen tasapainoa.

Ihminen on toimintansa, elinehtojensa, ajatustensa ja tunteidensa kautta aktiivinen, valintoja tekevä vaikuttaja. Tietoisuus itsestään, luovuudestaan, ulkopuolisesta maailmasta ja elämän rajallisuudesta nostaa esiin toiveen itsensä toteuttamisesta, omaehtoisuudesta. Alistuminen pelkäksi välikappaleeksi, toisten tahdon toteuttajaksi merkitsee ihmiselle orjuutta ja elämätöntä elämää.

Omaehtoisuudesta kasvaa myös ihmisen käsitys työstä. Työ voi parhaimmillaan olla suuri siunaus, omaehtoisuuden ylistyslaulua, mutta se voi muodostua myös helvetiksi joka rampauttaa ja vie ennenaikaiseen hautaan. Ihminen haluaa päästä eroon pelkästä työläisenä olemisesta. Tässä mielessä työväenliikkeen lopullinen tavoite on tehdä itsestään tarpeettomaksi. Tavoitteena ei ole kaikkia koskeva palkkaorjuus, niinkuin tällä hetkellä näytettäisiin uskovan. Tavoitteena tulee olla palkkaorjuuteen perustuvan ihmisen esihistorian päättyminen ja tietoinen, vakuuttunut pyrkimys ihmisen nostamisesta jumalien kaltaiseksi, mahdollisuuksiaan käyttäväksi toimijaksi.

Omistaminen? Kyllä omaisuutta ja sen suojaa tarvitaan ainakin perustarpeiden tyydyttämiseen. Käskyt kieltävät himoitsemasta sitä mikä toisen on. "Älä varasta" on Moosekselle välitettäväksi annettu eettinen elämänohje. Sosialisti Proudhon piti omistamista varkautena. Omistamisen hirvittävät erot ja sen synnyttämä vastakohtaisuus osoittaa, että ihmiskunta ei ole pitänyt kiinni kymmenessä käskyssä annetusta moraalisesta ohjeesta. Toisen ihmisen työn tulosten varastaminen on kaiketi rikos ihmiskuntaa kohtaan?

Uskon että alitajunnassa oleva visio saa ihmiset uskomaan demokratiaan, yhdenvertaisuuteen ja kansanvaltaiseen tapaan hallita niitä yhteisöjä joissa ollaan mukana. Meidän on oltava tietoisia, että harvainvalta voi rautaisella otteella edelleenkin hallita yhteisöjämme, kääntää muodollisen demokratian vastakohdakseen. Yhdessäolemista ja yhteisöjämme emme voi paeta, mutta sellaisia muotoja sille meidän on kyettävä kehittämään, että voimme tuntea katsovamme toisiamme samalta tasolta. Kun harmoniaa tavoitellaan, sen tunteen on perustuttava henkilökohtaiseen kokemukseen.

Puhuin alussa sosialidemokratian suuresta tarinasta, jonka varaan olen omaa sisäisen ja ulkoisen tasapainon tavoitteluani rakentanut. Tämä tie on osoittautunut elämän pituiseksi etsimiseksi. Asiat eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla. Asiat voisivat olla toisinkin. Yhä uudelleen ja uudelleen nousee mielen syvyyksistä tarve löytää "tapaus ihmisen" toteutumiselle uutta sisältöä, uusia ratkaisumalleja.

Minä tunnen kuitenkin yhteyttä kaikkiin niihin jotka etsivät ja jotka ovat antaneet ajatuksissaan ja henkisessä maailmassaan tilaa päivittäiselle meditaatiolle, hiljentymiselle ihmistä koskevan vision syventämisessä.

Yrjö Kallinen politiikan moraalista

Yrjö Kallinen:
Politiikan moraalista
"Jos joku lukijoista sattuisi muistamaan erään radioesitykseni "Moraalisista ennakkoluuloista" - esitys sai myöhemmin  painetun asun Werner Söderströmin julkaisemassa puheiden kokoelmassa - niin hän varmaan oudostelisi sitä, että tällä kertaa puhun moraalista politiikan yhteydessä. Silloinhan rohkenin väittää, että koko moraalia tarvitsemme vain silloin, kun sydämestämme on sammunut luonnollinen myötätunto lähimmäisiämme kohtaan ja eritoten silloin, kun omahyväisyytemme ja kovuutemme tarvitsevat pyhäpukua.

Asia on kuitenkin siten, että emme voi hyljätä käytännöstä jotakin sanaa sen vuoksi, että sitä myös väärinkäytetään. Emme voi esim. lakata puhumasta  rauhasta, vaikka näemmekin kaikkialla varustauduttavan sotaan rauhan nimessä.

Totta puhuen tämän kertainen aihenimi: "Politiikan moraali", on minulle annettu ja samallla ehdotettu, että maailmaa aika kauan vaeltaneena ja sitä puolelta jos toiseltakin tarkastelleena ihmisenä sanoisin siitä muutaman sanan.

---

Esitän tässä erään ajatuksen, joka käsittääkseni on teoreettisesti täysin looginen ja jota tosiasiat tukevat. --- Ajatus on tämä:
Luonnossa, historiassa ja ihmiselämässä ympärillämme ei ole mitään irrallista. Sotakaan ei ole, äärimmäisyyden esille ottaaksemme, mikään irrallinen ilmiö. Sen syynä eivät ole aseistetut armeijat, kuten antimilitaristit usein kuvittelevat. Aseistautuminen tietysti aina johtaa vasta-aseistautumiseen, ja kilpavarustelu päätyy sotaan. Mutta kilpavarustelun ja sodan syyt, samoin poliittisen tiimellyksen ja sen moraalittomuuden juuret ovat jokapäiväisessä elämässämme, yleisesti vallitsevissa arvostuksissamme, uskomuksissamme ja pyrkimyksissämme.

---

Niin kauan kuin yleisesti uskomme keskinäisen kilpailun sekä arvoon että väistämättömyyteen, elämä tulee olemaan pääasiallisesti kilpailua, taistelua ja sotaa. Ja niin kauan kuin tämä asiantila vallitsee, se selvästi näyttää ainoalta mahdolliselta. Taistelun, etuilemisen, toisten yläpuolelle kiipeämisen tila todellistaa ja tarpeellistaa itsensä siten, että kaikki muunlainen tuntuu ilmeisen mahdottomalta, naurettavalta tai vaaralliseltakin.

---

Kun uskomme, että ihminen on ihmiselle susi, kuten jo vanhassa latinassa sanottiin, niin elämä muodostuu susien elämäksi. Jos joku rohkenee esittää toisenlaisen olotilan mahdollisuutta, hänet on helppo nujertaa sanomalla: Katso miten lampaiden käy tässä susien maailmassa! Susimaisuus kuvastuu tajuumme tosiasiana. Sen vaihtoehdoksi asetamme lammasmaisuuden, emme suinkaan edes hevosmaisuutta, ihmismäisyydestä puhumattakaan.

Susimaisuus ihmisessä tarvitsee kiihokkeita ja siksi ajattelunkin täytyy olla jyrkkien vastakohtien sävyttämää, väkevää, dramaattista. Vaihtoehtoina siis ovat joko susimaisuus tai lammasmaisuus. Mikä tehoava realismi tuntuukaan tällöin olevan alati toistetussa ohjesanassa: Syö tai tule syödyksi!

---

Onko ihme, jos nuorisomme valitsee n.s. realismin tien, jonka päässä viittoo menestys, kunnia ja ehkä nimi historiaan? Lapsesta pitäen meille taotaan päähän sekä kotona että koulussa menestymisen, toisten edelle pääsemisen aatetta ja tahtoa. Meidät kasvatetaan elämäntaistelua varten, meitä aseistetaan tiedoilla ja taidoilla, jotta voittaisimme tuossa taistelussa, saisimme paljon toisten saadessa vähän.

---

Mitä sitten on politiikka? Sehän ei ole eikä voi olla mitään muuta kuin yleisesti vallitsevassa kilpailun ja taistelun tilassa esiintyvien pyrkimys- ja voimatihentymien huipentunutta kamppailua. Joskus on käytetty vertausta jonka mukaan poliitikko on keihään kärki, mutta keihään vartta pitelee hänen takanaan oleva eturyhmitys, puolue tai kansa. Vertaukset ontuvat, sillä poliitikko on myös jossakin määrin omaehtoinen tekijä, mutta sellaisenakin hänen täytyy olla toimeenpanija, jossa huipentuu, pelkistyy ja terävöityy takanaolevien voitontahto.

---

Tätä siis tahdon sanoa: Politiikan moraalissa ja moraalittomuudessa tulee esille yleisen elämänmenomme moraali ja moraalittomuus. Jos kerta pidämme realistisena ajatteluna ihmisen vertaamista suteen ja kansoja susilaumoihin, jotka hyökkäävät ilman muuta jokaisen puolustuskyvyttömän kimppuun, niin totta maar tämän kaltaisen "reaalitajun" mukaisesti panemme politiikkaa hoitelemaan pitkähampaisimmat sudet.

---

Hitler oli kirotun oikeassa sanoessaan, että jos hän onnistuu, niin myöhemmät sukupolvet tulevat ylistämään häntä eikä juuri kukaan kysy, minkälaisin menetelmin hän voitti. Saman tietää ja samaan uskoo minkä tahansa ideologian esille nostama vahva mies. Häikäilemättömimmät tyypit rynnistävät valtaan ei vain siellä, missä diktatuurin aate avoimesti tunnustetaan, vaan myös siellä, missä kansanvallasta enimmin puhutaan.

---

Tuhoamisvälineemme ovat rajattomasti tehokkaammat kuin petoeläimen välineet, ja jos siitä huolimatta elämme petoeläimen tavoin, tulos on ilman muuta selvä.

---

Maailman mieletön kompuroiminen kohti kuilua osoittaa, että arvokas on hyljätty ja arvoton on omaksuttu. Ja niinpä politiikkakin, ja eritoten se, mikä upeilee n.s. "reaalipolitiikan" nimellä, on suurimmalta osaltaan taikauskoista mammonan palvontaa, pimeätä ideologiaa, uskoa sanan kehnoimmassa mielessä ja kelpaa elämänohjeeksi vain siinä tapauksessa, että hyväksymme yhteisen tuhon tavoittelemisen arvoiseksi päämääräksi.

---

Lännen johtavat poliitikot vakuuttavat meille tuon tuostakin: Kommunistien johtajat ovat reaalipoliitikkoja - he kunnioittavat voimaa ja vain voimaa! Tämä sanotaan puolittaen ylistäen, koska samanlainen reaalipolitiikan käsitys on sanojilla itselläänkin. Natsien oppi rajoittamattoman julmuuden periaatteineen oli ja on vain puhtaaksi viljeltyä "reaalipolitiikkaa", joskin laskelmiin pääsi pujahtamaan virheitä.

---

Missähän olisi, tällä pienellä pallollamme maa ja kansa, joka kaiuttaisi herätyshuudon sanoutumalla irti tuosta kivikauden uskosta, jollainen atomikaudella merkitsee vain tuhoa, eikä mitään muuta kuin tuhoa? Missä olisi kansa, kyllin valveutunut, rohkea ja luja osoittaakseen kansoille tien rauhaan hylkäämällä sodan kerta kaikkiaan, takomalla miekat auroiksi ja astumalla rauhan tilaan keneltäkään aseellista suojaa anelematta? - Carlyle lupasi nuorille mahdollisuuden piirtää taivaanlakeen kertomuksen sankarillisesta elämästä: mitähän jos jokin kansa piirtäisi sekä taivaanlakeen että ihmissuvun historiaan kertomuksen tietoisesta siirtymisestä petoeläinperinteistä ihmisyyden aikakauteen? Kukapa tietää, mitä kauaskantoisia seuraamuksia moisella teolla saattaisi olla ajankohtana, jolloin järkevimmät kaikkialla käsittävät ihmissuvun olemassaolon olevan vaakalaudalla hetkestä hetkeen."

(Yrjö Kallisen kirjoitus on julkaistu kokonaisuudessaan  Sosialistisen Aikakauslehden numerossa 3/1955)

Lopullinen ratkaisu?

Se että köyhille ja kurjille, prekariaatille ja proletariaatille tarkoitettua ghettoa Helsingin Vesalaan voidaan meidän oloissamme julkisesti esittää, kertoo paitsi esittäjästään myös jotain meistä kaikista, kyvystämme analysoida ihmisen luonteenlaatua, kasvamista ja kaavautumista , eheytymistä ja vieraantumista, ylipäätään kykyämme erottaa rosvo hyväntekijästä.

Erillisen gheton perustaminen kurjuuteen vaipuneille perustunee pääosin seuraavanlaiseen ajatuksenjuoksuun. Ihmiset ovat lahjoiltaan, kyvyiltään ja potentiaaleilta voimavaroiltaan pysyvästi erilaisia. Kansalaiset voidaan jakaa pääosin kahteen ryhmään, omilla voimillan toimeentuleviin ja luusereihin, häviäjiin. Hienompaakin jakoa voitaneen kehittää, mutta se vaatii lisää työkaluja, esimerkiksi pisteytystä. Häviäjiä ja niiden muodostama uhkaa ei voida välttää ja siksi tämä kansanosa on eristettävä alueelle, joka on tarkasssa valvonnassa. Miten tätä joukkoa käsitellään on poliittisen päätöksenteon kysymys. Koska siitä ei ole menestyjille mitään hyötyä vaan haittaa, on tätä haittavaikutusta pyrittävä johdonmukaisesti vähentämään. Kiusallinenhan tuollainen uhkaava alue on ja siksi ennenpitkää pitää löytää lopullinen ratkaisu, jolla ruma tulehduspesäke poistetaan kokonaan. 

Hitlerin Saksa kehitti suhteessaan juutalaisiin, mustalaisiin, eri mieltä oleviin ja toisenlaista vaihtoehtoa etsiviin oman lopullisen ratkaisumalliinsa sopivan sanankin: Endlösung, loppuratkaisu. Voisi vielä todeta että usko vallankumoukseen ja sen jälkeiseen välttämättömään diktatuuriin väliaikaisenakin ratkaisuna edustaa poliittisen työväenliikkeen puolella samaa destruktiivista, tuho- ja uhosuuntaista ajattelutapaa.

Se että tällaista nykymaailmassa pohditaan ja sitä tekevät poliittista ja yhteiskunnallista vastuuta saaneet henkilöt, taitaa olla aika yleistä sekä meillä erttä muuallakin Euroopassa. Ratkaisumalliksi sitä ei esitetä kovin avoimesti ja julkisesti, koska vanhemmat ihmiset ovat kokeneet mm. toisen maailmansodan. Nuoremmalla sukupolvella taipumus destruktiiviseen ratkaisutapaan on latenttina olemassa, mikä näkyy paitsi yksittäisinä tekoina myös politiikassa tällaisten yksittäisten ehdokkaiden asettamisena ja tukemisena. Pinnallinen suhtautuminen historiaan, yhteiskuntaan tai yhteiskunnallisten asioiden hoitoon ylipäätään mahdollistaa sen että lähimenneisyydessä tuhosuuntaisiksi osoittautuneet keinot ja menetelmät nousevat ikäänkuin uusina vaihtoehtoina uudelleen keskusteluun.  Vaalitapamme tukee vastoin pohjoismaista ratkaisumallia idoleiden, tavalla tai toisella kuuluisiksi tulleiden nostamista eduskuntaan ja jopa hallitukseen poliittiseen päätöksentekoon. Pitkän linjan kasvaminen yhteistoimintaan ja vastuunottoon niin että koeteltu kansalaiskunto pääsee oikeuksiinsa, ollaan heittämässä ”vanhojen puolueiden” mukana historian roskatynnyriin. Minä pidän tätä tendenssiä tuhosuuntaisena ja vastemielisenä senkin vuoksi, että se avaa tiedä epäproduktiivisista asenteista (vrt. Erich Fromm) lähteville huonoille ja jopa pelottaville poliittisille linjauksille.

Työväenliikkeen arvoperinnön keskeinen ajatus on nostaa ihminen  toimijaksi, rakentaa tapaus ihmisen mahdollistava yhteiskunta ja senmukainen, kansanvaltaiseen – siis ihmiskeskeiseen – päätöksentekoon perustuva yhteisen hyvinvoinnin rakenne. Tässä ajattelussa jokainen ihminen on mahdollisuus jolle on luotava itsensä toteuttamisen mahdollistavat toimintaolosuhteet. Kysymys on pitkästä projektista, joinka juuret löytyvät ihmiskunnan humanistisesta perinteestä eri aikakausilta ja eri maanosista. Lähtökohtana on että onnistumista tukevissa olosuhteissa ihminen on kuntoutettavissa aktiiviseksi toimijaksi ja kykeneväksi rakastamaan aidosti myös itseään. Tehdä parannus, tulla tietoiseksi itsestään, havaita piileviä voimavaroja, havahtua kosmiseen tietoisuuteen – tällaisilla ilmaisuilla meidän ajassamme kuvataan tätä vastaamista uusiin mahdollisuuksiin. 

Millä tavalla pitäisi vastata lopullista ratkaisua tarkoittaviin Vesala-kannanottoihin? Kansanvaltaista yhteiskuntaa on ryhdyttävä vahvistamaan heikentämisen sijasta. Uusia instrumentteja on kehitettävä resurssien saamiseksi rohkeisiin visioihin. On ryhdyttävä rakentamaan osallistamisen valtatietä. Työelämän kurjistamisen rinnalle ja tilalle on luotava visiota ja ratkaisumalleja ihmisen voimavaroja vapauttavista rakenteista. Kasvatuksen ja opetuksen tehtävänä on nostaa myös tiedon, taidon, tieteen ja taiteen kumulatiivinen arvoperinto jatkuvan kasvamisen perustaksi.

Professori Himanen on ilmaisut työryhmineen tämän asian valtioneuvostolle tekemässään raportissa ainutlaatuisen tasokkaasti:"Viimeiset 50 vuotta hyvinvointivaltio on keskittynyt vain yhteen asiaan: pahoinvoinnin vähentämiseen. Seuraavat 50 vuotta on keskityttävä siihen, miten varsinaisesti edistetään hyvinvointia." ( "Kestävän kasvun malli", ss. 95-96).

Mietteliästä joulua...

Ollaan laskeutumassa jouluun. Minun käsitteistössäni tämä tarkoittaa hiljentymistä, rauhoittumista ja jopa tietynlaista nauttimista tästä vuoden pimeimpien viikkojen ajasta. Vuosisatainen kristillinen joulusanoma puhuu joulurauhasta, mielen hiljentymisestä ja kristinuskon perussanoman välittymisestä tätä kautta ihmismieleen. Joulun ajan, ehkä koko elämän perustarkoitus on rauhoittuminen, henkinen, spirituaalinen ja jopa kosminen tietoisuus. Tietäjien kulkua ohjaava tähti, maailman vapahtajan etukäteen tiedossa ollut syntymä, avaruusolentojen kaltaisten enkeleiden ilmestyminen paimenille ja etenkin se että vastasyntynyt on hengeltään ihmisen biologian ulkopuolelta tulevaa, universaalia alkuperää. Sen ottaminen todesta pistää mietteliääksi.

Materiaalisia arvoja noissa olosuhteissa edusti Rooman valtakunta, joka piti ennusteita ja niiden mukaan toimimista hyökkäyksenä Rooman valtakunnan autoriteettia vastaan. Kaikkien vastasyntyneiden poikalasten tappaminen osoitti sen että Rooma piti oppia vaarallisena, vaikka tiettävästi alueella vaikuttaneet juutalaiset eivät taivaallista sanoman tuojaa odottaneetkaan. He tavoittelivat uskossaan messiaanista aikaa, historian sisällä syntyvää harmoniaa, jossa ihminen elää sopusoinnussa itsensä, kanssaihmistensä, luonnon ja ja oman toimintansa kanssa. Tuota uskoa symbolisoi sapatti – yksi päivä viikossa piti vietettämän tuon vision hengessä. Se oli Mooseksin laintauluihin kirjoitettu – ne oli tuo kankeakielinen kansanjohtaja saanut tiedoksi pilveltä, joka jyrkästi kielsi käyttämästä itsestään mitään nimeä ja vaati nimen, esineiden ja niistä johdettujen käsitteiden ehdotonta välttämistä ankaran rangaistuksen uhalla. Sen sijaan oli palvottava harmoniaa, tasapainoa, ehyttä elämää, integriteettiä, lyhyesti sanottuna lähes äärimmilleen pelkistettyä elämäntapaa viikon seitsemännen, pyhän päivän muodossa.

Uskoako kosmiseen, universaaliin voimaan, vaiko materiaaliseen, elämälle musertavia ehtoja  asettavaan todellisuuteen, vai olisiko sittenkin mahdollista luoda harmonia maan päälle jatkuvalla harjoituksella joka huipentuu viikottaiseen, harmionian hengessä vietettyyn vuorokauteen?

Nykyajan joulu näyttäisi yrittävän sovittaa yhteen näitä kaikkia kolmea lähestymistapaa. Kosmista, ylimaallista tietoisuutta välittää perinteinen kristillinen joulumme joululauluineen, virsineen, adventteineen, hiljetymisineen, joulukirkkoineen, joulutähtineen, uskonnollisine perinteineen.

Materiaalista joulua ja maallisia arvoja edustaa tietenkin kaupallinen joulu, joka seuraa joulumyynin edistymistä ja houkuttelee juhlan kunniaksi kansan tekemään reilusti ostoksia, hankkimaan ruokaa, juomaa ja tavaraa enemmänkuin mitä joulupukin pulkkaan tai pieneen kerrostaloasuntoon mahtuu. Logistiikka jouluostosten tekemisen jälkeen ei ole enää kaupan ongelma, siitä huolehtii itsekukin omalla tavallaan. Yksi tapa on hyväntekeväisyys, markkinatalouden anteliaisuuden muoto, täsmäohjattu hyvänmielen tuoja juuri sillä kertaa julkisuuteen nostetulle kohderyhmälle. Hyvää mieltä sekin tuo, tosin valikoidusti ja armorikkautta säännöstellen jakaen.

Joulun viettäminen hiljaisuudessa ja historian sisäiseen harmoniaan todellisena mahdollisuutena uskoen? Se taitaa edellyttää uudelle tietoisuuden tasolle kasvamista. Vielä tänäänkin vallalla oleva käsityksen mukaan työväenliikkeen arvoperintö olisi olemukseltaan erityisen materialistinen. Lakot, palkankorotusvaatimukset, ammattiyhdistysliike ja poliittinen työväenliike näiden vaatimusten tukena muka viittaavat siihen. Viimeksi Tampereen itsenäisyyspäiväjuhlan yhteydessä esiintynyttä väkivaltaa epäiltiin jonkin työväenliikkeen ääriryhmän tekoseksi, kateuden ja ahneuden epätoivoiseksi ilmenemismuodoksi. 

Voi se näinkin olla, mutta tosiasiassa työväenliikkeen visio harmoniasta on lähempänä sapatin pelkistävää ja turhasta pidättäytymisen henkeä kuin kaupallisuuden tarjoamaa äärimmäisen materialistista, ikuiseen imeväisyyteen perustuvaa tavarataivasta.

Materialistista työväenliikkeen arvoperintö on toki siinä mielessä, että aineelliset olosuhteet sanelevat armottomalla voimalla ehtoja ehyelle elämälle. Muodot vaihtelevat joulun ajan taivaita tavoittelevasta tavaratarjonnasta julkisen hyvinvoinnin avoimeen alasajon vaatimukseen – eikä yksin meillä vaan kaiketi koko globaaliin kaupallistumiseen ehdollistuneessa maailmassa. Rauhaa hakevalle jää henkilökohtaisen arvovalinnan varaan se, hakeeko joulurauhaa kosmisesta, ylimaallisesta ja tuonpuoleista tavoittelevasta sanomasta, vaiko historian sisäisen harmonian hakemisesta pelkistämisen ja pyhäpäivien tässä hengessä viettämisen muodossa.

Tekee siis mieli toivottaa mietteliästä joulua.