Demokraattisen elämäntavan pyhä salaisuus

Rasismikeskustelu käy kuumana ja jopa maan hallitus on joutunut tilanteeseen, jossa se ennen ensimmäistäkään ohjelmaansa liittyvää lakialoitetta joutuu puolustautumaan rasistisiksi koettuja ministereidensä tokasisuja ja lausuntoja vastaan. Tehtävä tuntuu mahdottomalta tilantessa, jossa yksittäisten  ministereiden kannanottojen lisäksi sekä heidän edustamiensa puolueiden ja yhteistyötahojen ohjelmat yhdessä hallitusohjelman kanssa muodostavat kansalaisten yhdenvertaisuuden ja tasa-arvomn kanssa ristiriidassa olevan vaihtoehtoisen lähestymistavan. Rasismi yhtenä diskriminoinnin muotona kuuluu juuri tähän lähestymistapaan, mutta muitakin on. Autoritaarinen tai väkivallan hyväksyvä asennoitumistapa kuuluu samaan kategoriaan..

Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona on  vastakohta niin rasismile kuin muillekin patologisille, epäproduktiivisille asennoitumistavoille. Elämäntapana se tarkoittaa ehdottoman yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteuttamista omassa elämätavassa, ilman alistavia tai alistuvia eleitä, ilmeitä tai ilmaisutapoja. Tätä elämäntapaa noudattava ei voi missään olosuhteissa ajatella käyttävänsä kenestäkään kanssaihmisestä alentavaa kieltä sen enempää puheissa tai kirjoituksissa eikä edes vitsinä. 

Yhdenvertaisuutta tavoitteleva elämäntapa näyttää arkielämässä tässä suhteessa aika tylsältä - ja sellaisena sitä epäproduktiivisessa, rivaliteettia ja omaa ylivertaisuutta tai kuuliaisuutta vaativassa ilmapiirissä pidetäänkin. Demokraattisen elämäntavan kurinalaisuutta ei tunnisteta ennenkuin jokin paha rikkomus sitä vastaan alkaa pirstoa ihmissuhteita ja luottamusta perhepiirissä, toimintayhteisöissä ja osallistumisessa yhteiskuntaelämään jota politiikka parhaimmillaan edustaa. Kun luottamus yhdenvertaisuuteen on menetetty, herää kysymys, voidaanko sitä enää koskaan palauttaa. "Luottamuksen voi menettää vain kerran" - tämä kaikkien tuntema tokaisu kuvaa menetyksen suuruutta, siis korvaamatonta menetystä.

 Demokratia elämäntapana on äärimmäisen vaativa taito, joka ei salli rikkeitä missään muodossa; alistava ja alistava autoritaarisuus, taipumus henkiseen, sadistiseen, fyysiseen tai aineelliseen väkivaltaan, manipuloivaan kaupallisuuteen puhumattakaan elottomaksi tekemisestä ja tappamisesta. Toisaalta ne, jotka tunnistavat kanssaihmisessään tietoisen ja onnistuneen, ehdottonta yhdenvertaisuutta toteuttavan elämäntavan, voivat sydän täynnä riemua puhutella toisiaan "hyvinä tovereina". Työväenliikkeen jäsenperheessä tapaa tätä muutoin arkielämässä itsestään manifestoimatonta uskomatonta salaisuutta silloin tällöin. Pertti Paasion sanoin:"Kotkaliikkeessä sanonnalla "Hyvä toveruus" on poikkeuksellisen suuri merkitys...

Demokratia on paitsi elämäntapaa, myös yhteistoiminnan muoto, kuten  SDP:n periaateohjelma vuodelta 1952 Reino Oittisen ehdotuksen perusteella toteaa. Sen pohjana on osanottajien kyky ja demokrattinen kansalaiskunto toteuttaa demokratiaa myös niissä tehtävissä, joissa yhteisiä asioita hoidetaan. Tätä taitoa ei oteta kirjoituspöydän laatikosta, vaan siihen on kasvettava toimintayhteisöissä usein pitkänkin kasvuprosessin muodossa. Politiikka on yksi näistä ulottuvuuksista.

Perussuomalaiset valittavat, että heidän anteeksipyyntöihinsä ei ole reagoitu asiallisesti eivätkä tiedä, mitä vielä pitäisi tehdä. Siksi he näyttävätkin päätyneen puoluekokouksessaan hyökkäykseen, ilmoittamalla että mitään anteeksipyydettävää ei ole ja puolueen ohjelmat ovat jatkossakin keskeinen ohjenuora perussuomalaiselle politiikalle.

Uuden hallituksen ministerit ovat kuitenkin käsi raamatun tai lakikirjan päällä vannoneet ja juhlallisesti vakuuttaneet noudattavansa ministeritoiminnassaan perustuslakia ja Suomen voimassaolevaa lainsäädäntöä sekä toimia oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi. Minusta näyttää siltä, että ministerivalan/juhlallisen vakuutuksen ja hallituksen keskeisten puolueiden ohjelmat ja niihin perustuva hallitusohjelma ovat keskenään sovittamattomassa ristiriidassa demokratian keskeisten muotojen, elämäntavan ja yhteistoimintaperiaatteen kanssa. 

Suhteessa rasismiin ja - sosialidemokratian kannalta - myös muihin politiikan patologisiin ja epäproduktiivisesti kaavautuneisiin muotoihin on suhtauduttava mitä kriittisimmin. Kokoomus, KD ja RKP ovat tässä ylittäneet rajan, joka ei ole sopusoinnussa perustuslakimme hengen ja sen pohjalle rakennetun lainsäädäntömme kanssa. Tämä ei ole mikään välikysymystä tavoitteleva kannanotto, vaan syvä demokratiaan kuuluva eettinen periaate. Yhdenvertaisuutta rikkovien ohjelmallisten tavoitteiden ottaminen hallitusohjelmaan muodostaa huutavan ristiriidan paitsi demokratian periaatteiden, myös perustuslakimme kanssa.

Millä tavalla demokratiaan sitoutunut yhteisö, oikeusvaltioperiaatteen mukaan toimiva hallinto ja etenkin poliittinen oppositio voi toimia?  Onko Tasavallan Presidentti ollut tilanteen tasalla nimittäessään tämän hallituksen ja hyväksyessään hyväksyessään pelkkänä rituaalina sen henkistä ja aineellista väkivaltaa sisältävän ohjelman? Mikä rooli on oikeuskanslerilla rasismia koskevan nollatoleranssin suhteen? 

Ainoa oikea nollatolenranssin muoto on ilmeisesti vain tiukka ja tinkimätön demokratian toteuttaminen omassa elämäntavassa ja sen käyttäminen lähtökohtana poliittiseen yhteistoimintaan esimerkiksi hallitustoiminnan ja myös puoluetoiminnan tai edunvalvonnan yhteydessä.  Todellista luottamusta voi syntyä vain, kun demokraattisen elämäntavan syvistä periaatteista poikenneet palaavat aidon demokratian tielle ja sanoutuvat kokonaan irti patologisia toimintamuotoja harjoittavista taustayhteisöistään - ja palaavat värittömän tuntuiseen mutta äärimmäisen arvokkaan, itseään ulkoisesti manifestoimattoman, demokraattisen elämäntavan toteuttajiksi.

Työkamari myös Suomeen?

SAK:n edustajakokouksen puolueiden puheenjohtajapaneelissa keskusteltiin sopimusten yleissitovuudesta ja suomalaisen työmarkkinajärjestelmän toimivuudesta ylipäätään. Kuten tunnettua Elinkeinoelämän Keskusjärjestö EK on sääntöpohjaisesti kokonaan irrottautunut keskeisestä sopimusjärjestelmästä. Koko Euroopan Unionin tasoinen konsernisopiminen ei ole myöskään tullut missään vaiheessa  edes keskustelun kohteeksi.

 Kun näin on, palautan mieliin että Itävalta asetti Euroopan Unioniin liittymisen ehdoksi sen, että se saa säilyttää koko liittovaltiota ja osavaltioita kattavan, kaikkia palkansaajia koskevan pakollisen työkamarijärjestelmän, joka käsittelee laajasti ja monipuolisesti  työelämään liittyviä kysymyksiä ja tekee niistä myös lakiehdotuksia. Varsinaiset palkkaneuvottelut käydään keskitetyn sopimusjärjestelmän puitteissa . 

Meillähän on yrityspuolella ollut jo pitkään valtionapua nauttiva kauppakamarijärjestelmä, joten tasapuolisuuden vuoksi ja elintärkeän työelämän laatuvaatimusten toteuttamiseksi ja ylläpitämiseksi meilläkin tarvittaisiin jokaisen palkansaajan jäsenyyteen perustuva  työkamarijärjestelmä. 

Tärkein peruste tälle on työnantajan yksipuolinen irtisanoutuminen valtakunnallisella tasolla neuvottelujärjestelmästä ja sen keittämisestä.

Toinen tärkeä peruste on jokaisen palkansaajan sub jektiivinen oikeus olla kehittämässä elämänmsä ja toimeentulonsa kannalta olennaisen tärkeän työelämän laatua, rakenteita ja sisäistä demokratiaa.  Laitan liitteeksi Itävallan Wienin osavaltion työkamarin (Arbeiterkammer) sivut, joista voi pääpiirteittäin päätellä sen valtavan asioiden kirjon, jota tässä järjestelmässä säännöllisesti työstetään.

Wienin työläiskamari esittelee sivuillaan myös laajaa tehtäväkenttäänsä. Itävallan järjestelmä työelämän laajassa ja hengeltään kansanvaltaisessa työstömisessä on vuiosikymmenien kokemukseen perustuva ja siksikin mitä vakuttavin . Tässä kuvankaappaus Wiernin työläiskamarin tehtäväkentästä:

Kun katselen Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n ja Julkisten Hyvinvointialojen ammattiliiton JHL:n eduskuntavaalitavoitteita, löytyy niistä valtaosa teemooista joita itävaltalaisissa työläiskamareissa käsitellään sekä liittovaltion että osavaltioiden tasolla. Kysymys kuitenkin kuuluu: millä keinoiolla näitä tavoitteita aiotaan toteuttaa? Siihen tarvitaan kaikkien yhteiskuntaryhmien hyväksyntää ja myötävaikutusta, onhan työelämä kaikkia koskettava elintasoomme, toimeentuloomme ja hyvinvointiimme vaikuttava massiivinen kokonaisuus. Kun ammattiyhdistyskenttä on sekin monella tapaa pirstoutunut eikä yhteistä neuvottelurakennetta enää ole olemassa, olisi vaikuttavaa saada aikaan valtionkirkkoa muistuttava virallisesti yhteiseksi hyväksytty ja julistettu rakenne näiden kakille tärkeiden kysymysten käsittelemiseksi avoimessa ja demokratian parhaita periaatteita kokoavassa yhteisessä rakenteessa. Valtakunnallinen työkamari olisi tähän eurooppalaisten esimerkkien pohjalta mitä mainioin rakenne.

Loppu unissakävelylle

Demokratiat tarvitsevat strategian kohdatessaan konfliktin autoritääristen valtioiden kanssa. Tästä aiheesta kirjoittaa saksalaisen der Spiegel -lehden toimittaja Dirk Kurbjuweit lehden numerossa 12, joka on päivätty18.3. 2022, siis maaliskuulle vähän vaille kuukausi Venäjän Ukrainaan tekemän hyökkäyksen alkamisen jälkeen. Toimittaja Kurbjuwet näkee läntisen arvoyhteisön olevan pulassa; kuinka ratkaista oikeuden ja vapauden välinen ristiriita tilanteessa jossa sotilaallista konfliktia varjostaa sen äärimmilleen eskaloitumisen mahdollisuus. Se koskee sodan laajenemista Venäjän ja Ukrainan välisestä maailmanlaajuiseksi ja tavanomaisten aseiden käytöstä ydinsodaksi.

Vuonna 1962 syntynyt toimittaja Kurbjuweit läntisen arvomaailman kehittäneen kaksi pimeää strategiaa, kaksoismoraalin ja ajautumisen jatkuvasti umpikujaan, koska se ei kykene vastaaamaan oikeuden ja vapauden väliseen ristiriitaan. Toimittaja kuvaa tämän ristiriidan syntyä Amerikan historian avulla. Läntisten arvojen puolustaminen johtaa hyvin usein konflikteihin, joissa ihmisoikeudet joutuvat vastakkain aikaisemmin asetettujen oikeutettujen arvojen kanssa. Hän mainitsee amerikkalaisten sotilaiden irakilaisiin vangittuihin kohdistaman  väkivallan ja julmuuden mm. Abu Churaibin ja Guantanamon vankiloissa oikeuden ja vapauden nimissä toteutettujen taisteluiden aikana. Poliittinen umpikuja ilmenee mm. Ukrainassa käytävässä sodassa, jossa Ukraina on jätetty puolustamaan itse itseään ilman tarvittavaa ja riittävää sotilaallista tukea joukkojen ja aseiden muodossa. 

Oikeus ja vapaus ovat luonteeltaan universaaleja arvoja, jotka koskevat kaikkia ja erityisesti silloin kun niihin vedotaan syntyneissä konflikteissa. Usein kuitenkin käy niin, että kun omat vapaudet joutuvat vaikkapa sanktioiden ja vastasanktioiden valtataistelussa vaaraan, universaali oikeus saa väistyä ainakin siksi aikaa kun omat edut ja materiaalinen turvallisuus on saatu taattua. Arvojen taistelussa käy helposti niin että autoritaariset voimat hallitsevat maailmaa. Näin on käymässä myös Ukrainan taisteluissa. Sille luvattiin assosiaatiosopimuksen muodossa jäsenyyden mahdollisuus Euroopan Unionissa ja samalla annettiin tarkemmin määrittelemätön mahdollisuus myös NATO-jäsenyyteen jollakin aikavälillä. Nämä olivat houkuttelevia visoita maalle ja kansalle, jonka oma kulttuuri oli ollut yli 70 vuotta neuvostovallan alla ja osa tätä kautta rakennettavaa yhteisöllistä kulttuuria. Ukraina taistelee lännen demokraattisten arvojen, oikeuden ja vapauden puolesta jonka länsi on sille asettanut tarjolle. Vastassa on kuitenkin äärimmäisen autoritaarinen ja asenneilmastoltaan epäproduktiivinen Venäjä, joka ei aristele käyttää mitä hyvänsä aseita menossa olevan taistelun voittamiseksi ja tavoitteidensa toteuttamiseksi.

Ukrainan tapaus ei toimittajan mielestä ole historiassa ensimmäinen, jossa suuria arvoihin perustuvia lupauksia ei ole toteutettu. Samanlaista taistelua käydään eri puolilla maailmaa. Kiinassa valtataistelun kohteena ovat mm. buddhalainen Tiibet ja islaminuskoa edustavat uiguurit. Entiset sosialistimaat Venäjän naapurissa joutuivat luopumaan itsenäisyydestään ja hyväksymään neuvostovallan ylivoiman ja arvoherruuden. Myöskään USA ei ole mielellään katsellut vasemmistolaisia voimia antalantintakaisissa Etelä- ja Keski-Amerikan maissa, vaan on käynyt armotonta tasitelua boikotein ja väliintuloin melkeinpä kaikissa näiss'ä maissa vuoronperään. Tässä suhteessa etupiiriajattelu on globaalia arkipäivää. Kysymys on pikemminkin säännöstä, joka toistuu yhä uudelleen ja uudelleen. Nykyisen tilanteen tekee aikaisempia hankalammaksi se että nyt tiedotusvälineet ovat paikan päällä ja levittävät kuvaa kärsimyksistä ja ihmisten taistelusta lähes online - muodossa kaikkialle maailmaan. Tämä asettaa arvoillaan taistelua käyvän lännen hankalaan asemaan, kun näyttää siltä että se ei tee kaikkea sitä mitä sen puheet tosiasiassa edellyttäisivät.

Toimittaja Kurbjuweit ei näe apua tulevan myöskään kansainvälisistä instituutioista. YK:ssa turvallisuusneuvoston yksittäiset maat kykenevät torppaamaan yhteiset esitykset. Euroopan Unioniin eivät kuulu kaikki Euroopan maat ja osa nyt jo sisällä olevista kapinoi demokraattista oikeusvaltioperiaatetta vastaan. Euroopan Unionin omakin sääntöperusta on kyseenalainen asettuessaan yksipuolisesti markkinatalouden tueksi ja sen ensisijaistajaksi demokraattisia arvoja edustavien jäsenvaltioidensa kustannuksella. Myös NATOssa käydään kauppaa demokratian kustannuksella; tästä olemme oman jäsenyyshakemuksemme ja yhdessä Ruotsin kanssa saamassa juuri uutta, jossakin määrin turhauttavaa  kokemusta. Taloudellisten mahtimaiden instituutiot G7 tai G20 eivät ole kaikille avoimia foorumeita, vaan mukanaolijoita valitaan etunäkökohtien, ei välttämättä demokraattisten arvojen 6mukaan. Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maat eivät ole mukana näissä istituutioissa  YK:ta lukuunottamatta, jota sitäkin hallitsevat arvoiltaan ristiriitaiset turvallisuusneuvoston jäsenet.

Mikä neuvoksi tässä tilanteessa, jossa arvojen ja vapauden välinen ristiriita uhkaa laajentua maailmansodaksi ja koko maapalloa uhkaavaksi ydinsodaksi? Huolestuttavaa on se, että diplomatialle ei näytä olevan tilaa. Mitä tulee autoritaaristen maiden sisäiseen dynamiikkaan, toimittaja lähtee siitä että vallankumous ei näissä asioissa ole vientitavaraa joka voidaan tuosta ja noin vain istuttaa voitetun sodan jälkeen kulttuuriltaan kokonaan toisenlaiseen arvoyhteisöön. Tämä on tuskallinen mutta välttämätön huomio. Myös jo olemassaolevia demokratioita on suojeltava.

"Loppu unissakävelylle" otsikolla julkaistu Spiegelin juttu lähtee siitä, että on rakennettava maailmaan nykyistä löyhempi mutta samalla kattava demokraattisten valtioiden yhteisö tai viitekehys, joita yhdistää vähintäänkin vaaleissa toteutettu mahdollisuus pluralistiseen demokratiaan. Väkivalloin ei demokratiaa voi viedä mihinkään maahan. Tätä varten tarvitaan realistinen ohjelma, ei idealistista "lehtereille puhumista" kuten entinen työtoverini kuvaili lennokkaita ja demagogisia vaatimuksia. Tavoitteet eivät välttämättä ole jaloja, koska joudumme varmaan pitkään näkemään autoritaarisia, väkivaltaan, arvoilla kauppaa käyviä ja jopa tuhosuuntaisia hallituksia ja niiden hallintoja. Jos tavoitteet asetetaan tässä suhteessa liian korkealle, on demokratia se joka menettää vastakkainasettelussa mainettaan. On jaksettava uskoa siihen, että kansojen omasta keskuudesta nousee voimia jotka ryhtyvät oman kulttuurinsa lähtökohdista vaatimaan ja toteuttamaan ihmisarvoista yhteiskuntaa - omassa maassaan.