Elvyttämisestä ja näivettämisestä

Suomen kestävän kasvun ohjelma

Valtionvarainministeri Matti Vanhanen esitteli 14.2. 2021 kansliapäällikkönsä kanssa Euroopan Komission tuki- ja lainapakettiin perustuvaa "Kestävän kasvun" ohjelmaa. "Suomen kestävän kasvun ohjelma pyrkii muun muassa vähentämään päästöjä, nostamaan työllisyyttä ja nopeuttamaan hoitoon pääsyä. Tässä linkki myös ministeri Vanhasen tätä ohjelmaa esittelevään videoon.

Keskustelu on vasta alkamassa

Keskustelu tästä ohjelmasta ja sen neljästä pilarista on tietenkin vasta alkamassa. Ohjelmassa ei esitelty mitään yksityiskohtaisia sovellutuksia, vaan lähestymistapa oli yleisluontoinen. Merkittävää on että konkrettisen sisällön lukkoonlyöminen tapahtuu päällekkäin edessäolevien kuntavaalien kiihkeimmän vaiheen kanssa.

Ruuhkainen kevät häiritsee keskustelua

Pelättävissä siis on että esitykset menevät - koripallokieltä käyttääkseni - "sukkana" läpi ilman mainittavampaa keskustelua. Kun kaikki EU:n jäsenmaat esittävät samaan aikaan omat ohjelmansa, joita niitäkin pitäisi pystyä seuraamaan ihan vertailun ja sisältöjen suuntautumisen vuoksi, voi ennustaa että keväällä on tässä suhteessa edessä aikamoinen 'hullunmylly'.

Maakuntakeskustelut painottuivat julkisiin infrahankkesiin?

Alustava ohjelma on vaativa ja sisältöesityksiä kerännyt maakuntakierros on tehty. Ministeri Vanhasen esityksestä kävi ilmi että maakuntatasolla on tehty erittäin runsaasti kaikenlaisia mutta myös mm. infrastruktuuriin liittyviä ehdotuksia. Euroopan Komission linja seuraa kuitenkin tarkasti konsolidoitujen perussopimusten henkeä, jonka mukaan keskeisenä toimintakumppanina tulee olla 'erittäin kilpailukykyinen markkina'.

Julkisten hankkeiden toissijaisuus?

Vanhanen totesikin, että pelkästään julkiseen infran ja palveluihin suuntautuvia ehdotuksia on niin paljon että yksin ne riittäisivät kattamaan koko koronatukipaketin ja -lainaosuuden käytön. Hän ilmaisi myös sen tosiasian että julkistn sektorin hankkeiden osuus voi olla vain pieni siivu koronatukipaketin kokonaisuudesta.

Kokonaisvaltaisesti ja pitkäjännitteisesti

Miten yrityspohjaisesti sitten luodaan kokonaisuuksia kattavia uusia toimintaklustereita niin että hallituksen tämä vaatimus toteutuu? Ministeri Vanhanen piti tätä tärkeänä haasteena, koska Euroopan Unionin on kokonaisuutena kyettävä kilpailemaan muiden globaalien toimijoiden kuten USA:n, Kiinan, Japanin, Intian tai Kanadan kanssa, jotka ovat myös liikkeellä pitkäjännitteisesti - ei kertaluontoisesti kuten EU - finanssipoliittisen ja monetaarisen elvytyksen keinoin.

Demokraattisen valtion rooli

Yhä ilmeisemmäksi käy, että hyvän uuden, laaja-alaisen ja kokonaisuuksia luovan infran ja kehittämisratkaisujen tulisi olla vahvasti valtioneuvoston, siis demokraattisen valtion ohjauksessa. Vanhasen mukaan yksityisen sektorin ja valtion työnjakoa tai yhteistoimintaa ei tässä yhteydessä ole vielä ratkaistu. Tiedossa on, että juuri julkinen infrastruktuuri on mm. Saksassa erittäin heikossa kunnossa; esimerkiksi koko maata kattavaa laajakaistaverkostoa Suomen tapaan ei juurikaan ole olemassa.

Euroopan Unionin ideologinen rakenne painottaa yritysten suuntaan

Muodostuuko Euroopan Unionin oma toimintarakenne esteeksi dynaamiselle eteenpäinmenolle - se on yksi suurista kysymyksistä 'Kestävän kasvun' ohjelman eurooppalaisessa toteuttamisessa.

Moninkertaistajat - multipiers - ja niiden merkitys

Ministeri Vanhanen korosti tässä yhteydessä tehtävien ratkaisujen merkitystä siitä näkökulmasta, että tehtävien ratkaisujen tulee tuottaa yhden euron sijoituksella kahden tai jopa useamman kertainen tuotto. Kysymys on talouden 'moninkertaistajista (multipliers). Julkisella sektorilla on tässä suhteessa eräitä tärkeitä etuja puolellaan. Julkisen sijoituksen (valtion, maakunnan, kunnan) ylijäämä mm. verotuksen kautta jää edelleensijoitettavaksi samaan tai uusiin julkisiin hankkeisiin. Yrityksen keskeinen tehtävä on tuottaa voittoa, joka helposti valuu kokonaan pois toteutetun hankkeen kehyksestä yhtiön ja sen omistajan taseisiin ja erittelemättömiin tarkoituksiin. Investointeihin ei ole viime vuosina juurikaan satsattu.

Julkisen ja yksityisen ero

Julkinen on avointa ja yritystoiminta - kilpailusyistä - läpinäkymätöntä ja ulkopuolisilta suljettua. Julkiset sijoitukset paljon työllistäviin hankkeisiin kuten esimerkiksi palvelurakenteeseen ovat erityisen tehokkaita kulutuksen nopean kierron vaikutuksesta. On tärkeää myös todeta taloudellisena moninkertaistajana palkkoja ja työehtoja koskeva kattava sopimusjärjestelmä, koska se tunnetusti mahdollistaa mahdollisimman tasaisen ja siksi tehokkaasti toimivan tulonjaon. Optiot ja huikeat tulospalkat eivät osallistu talouden moninkertaistamiseen samalla panoksella kuin tasaisen ja koordinoudun tulonjaon järjestelmät. Julkinen investoi itse hallinnossa, valtuustoissa, lautakunnissa ja kansalaiskeskuseluissa ilmaistuihin tarpeisiin, yrityksen investointien keskeisenä ehtona on mahdollisuus tehdä voittoa. Ero julkisen ja yksityisen investoinnin välillä edustaa kahta erilaista arvomaailmaa. Moninkertaistajaksi laskee mm. SDP:n aikaisempi puheenjohtaja Antti Rinne sairauksien ennaltaehkäisyn. Yksistään sen mahdollistaminen laaja-alaisesti nostaisi maan ulos melkein millaisesta taloudellisesta kuopasta tahansa.

Vahva hyvinvointivaltio on vahvuustekijä

Olen tässä pohtinut Korona-elvytyspaketin vaikuttavuuden mahdollisuuksia tukien ja lainojen tehokkaan käytön näkökulmasta. Oletukseni on, että vahvan julkisen sektorin ja kansanvaltaisen hyvinvointivaltion hallitsema Pohjois-Eurooppa on taipuvainen pärjäämään rahankäytössä paremmin kuin Etelä-Euroopan jäsenvaltiot. Myös Saksan taipumus sivuuttaa julkinen sektori heikentää siellä lainojen ja tukien käytön tehokkuutta, jota korkea tekninen osaaminen ja keskeinen sijainti Euroopassa toki kompensoivat.

Raha- ja finanssipolitiikka muutoksessa

Kun tähän lisätään varsin vahva todennäköisyys siitä, että nämä erittäin pitkän aikavälin lainat ja tuet eivät ainakaan kokonaisuudessaan lankea jäsenmaiden maksettavaksi, uskon voitavan elää tämän paketin kanssa. Ratkaisevaksi muodostuu Euroopan Komission ohjaus, mikä muodostaa pohjoismaisen, mielellään julkista sektoria toiminta-alustana käyttävän lähestymistavan kannalta ratkaisevan epävarmuustekijän.

Omallakin lainanotolla pärjätään

Onko tämä elämän ja kuoleman kysymys hallitukselle välikysymyskeskustelussa? Ei välttämättä, koska matalan korkotason oloissa hallitus voi selkeästi ja omalla vastuullaan ja omilla ohjelmallisilla tavoitteillaan elvyttää myös julkisen sektorin suuria hankkeita ja koordinoida hankekokonaisuuksia huomattavasti paremmin kuin mitä Euroopan Komission rakenteelliset ehdot tarjoavat.

Elvytyksen suuntautumisella on merkitystä

Niin oudolta kuin se ehkä tuntuu, elvytys voi väärin toteutettuna muodostua myös näivettämiseksi, jossa uudet dynaamiset ratkaisut jäävät piiloon, toiminta ei tapahtu koordinoidusti ja koko kansaa palvellen tai rahat valuvat taas suurelta osin teille tietymättömille.

Nähtäväksi jää kuinka käy.

Korona - suuri opettaja

Vuosi 2020 on poikkeuksellinen, opettava, muistoja herättävä - ja samalla vuosi jolloin historian akkuna suurille yhteiskunnallisille uudistuksille avautui. Otettiinko opetuksista opiksi vai ollaanko jäämässä taas kerran luokalle, kuten joskus takavuosina vielä monelle näin tapahtui?

Korona-pandemia osoittautui siksi suureksi opettajaksi, joka asetti koko maailman uusien vaatimusten eteen.  Edellisestä suuresta sodasta ja sen päättymisestä tuli kuluneeksi jo 70 vuotta, mikä tarkoitti sitä että muisto sota-ajan puutteellisesta ja kurinalaisesta elämästä ei ollut enää kaikkien biomuistissa. Etenkin vanhemmalla sukupolvella sota-ajan tiukat sääntelytoimet, olojen ankeus ja kurinalaisuuden vaatimus palautuivat kuin luonnostaan uudelleen mieleen.

Maan hallitus otti pääministeri Sanna Marinin johdolla kuitenkin jo alkuvuodesta komennon käsiinsä kun oli käynyt selväksi että Korona-infektiosta saattaa muodostua maailmanlaajuinen pandemia. Jo aikaisessa vaiheessa hallitus alkoi valmistella valmiuslain käyttöönottoa lähes sotilaallisen kurinalaisuuden hengessä. Poliittiset ryhmät ja eduskunta osoittivat laajassa parlamentaarisessa valmistelussa omaavansa tietoisuutta ja tahtoa tämän äärimmäisen poikkeuksellisen toimenpiteen toteuttamiseksi. Valmiuslakihan oli tarkoitettu käynnistettäväksi vain poikkeusoloissa, kuten sodan syttyessä, luonnokatastrofin tai vakavan kulkutaudin vaaran uhatessa. 

Suomi onnistui näiden toimien seurauksena jo alkuvuodesta pitämään tartuntatapaukset ja pandemian aiheuttamat kuolemat suhteellisen vähäisinä.  Sairaalakapasiteetti ei joutunut kriittiseen tilaan. Maan hallitus, STM ja  etenkin peruspalveluiminusteri Krista Kiuru ottivat tilanteen  tiukasti haltuun ja Ruotsin kaltaiselta suurelta katastrofilta on vältytty - ainakin toistaiseksi.

Korona-pandemian opetus oli se että poikkeusoloissa on kyettävä irtautumaan hallitusohjelmasta ja otettava "sodanjohto" hallituksen itsensä käsiin. Oli toimittava kurinalaisesti, kansalaisten terveys edellä. Tämä opetus kantoi hyvin koko alkuvuoden, mutta loppuvuodesta Koronan opetukset jo alkoivat unohtua. Vaadittiin - erityisesti matkailualalla - markkinoiden ehdoilla etenemistä ja pandemian vaatimusten alistamista yritystoiminnan kokemille uhkakuville. Nopeasti kuitenkin kävi selväksi että aina kun annetaan periksi, etenkin matkailussa, urheilussa tai viihteessä, uhkakuvat pahenevat ja pandemia leviää.

Seurasi ikäviä näytelmiä; vaadittiin vallan siirtämistä hallitukselta korona-epidemian hoidossa "nyrkille", johon pääministeri ei kuitenkaan suostunut. Se olisi tarkoittanut hallituksen tiukan linjan ehdollistamista, arvatenkin markkinoiden taloudellisten tavoitteiden suuntaan. Peruspalvelumisteri Krista Kiurulle esitettiin jo henkilökohtaista epäluottamuslausetta valtakunnan päälehden monisivuisen kyseenalaistamiskirjoituksen saattelemana. Hallitus piti kiinni strategisesta ja operatiivisesta johdosta ja tilanteen helpottaessa pysäytti valmiuslain mukaisen etenemisen ja siirtymisen tartuntatautilain edellyttämään marssijärjestykseen.

Korona-pandemia osoittautui myös suureksi opettajaksi makrotaloudessa. keväällä 2020 alkoi näkyä merkkejä siitä, että Euroopan keskeiseksi vaikuttajaksi noussut Saksa alkoi luopua budjetissaan "mustan nollan" politiikasta, kielteisestä suhtautumisesta velkaan ja etukäteissäästämisen vaatimuksesta suuria yhteiskunnallisia uudistuksia tehtäessä. Korona-pandemioan kulut ja niihin varautuminen edellyttivät suurisuuntaisia toimia. Niihin Saksa ryhtyikin aloittaen huomattavan velanoton. Se on suorastaan historiallinen poikkeus Saksan politiikassa toisen maailmansodan jälkeen. On sanottu, että korona-pandemia oli omalla tavallaan nostamassa vahvan valtion uudelleen ulos kaapista ja luurankoroolistaan, joka sille oli Euroopan Unionin konsolidoidussa perussopimuksessa  varattu. Erittäin kilpailukykyinen markkina (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) ei ollut oikea vastaus pandemian tyyppisen poikkeustilan hoitamiseen.

Korona ei ollut ainoa tekijä joka sai Saksan ja sen myötä myös muut maat - Suomi mukaanluettuna - aloittamaan poikkeukselliseksi tarkoitetun rohkean velkaelvytyksen. Viimeisten vuosien aikana on makrotalouspolitiikassa keskusteltu paljon uudenlaisesta, Modernista Monetaarisesta Teoriasta ja sen mukaisesta suhteesta makrotalouteen eritoten niissa maissa ja yhteisöissä joilla on oma keskuspankki ja päätösvalta monetaaristen ja finanssipoliittisten päätösten tekemiseen. Tämän teorian mukaan keskuspankin oaava valtio tai yhteisö ei voi koskaan joutua maksukyvyttömyyden tilaan, koska se voi omilla lisävelkaa koskevilla päätöksillään luoda kaikissa tarpeellisissa tilanteissa "rahaa tyhjästä" ja rahoittaa kaikki tarpeelliset hankkeensa. 

Muistettava tietenkin on, että Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaat - kuten Suomi - ovat luopuneet omasta itsenäisestä keskuspankista ja tätä tehtävää hoitaa Euroopan Keskuspankki EKP. Suomenkin osalta Europan Komission ja EKP:n toimet muodostuvat keskeisiksi, jos ja kun raha- ja finanssipolöitiikkaa ryhdytään käyttämään valuuttaunionin jäsenmaiden talouden ja hyvinvoinnin edstämiseen. Ilman euroopantasoisia toimia Suomen suhde euroon on sama kuin suhde vieraaseen valuuttaan.

Euroopassa päänavaajan roolia tässä suhteessa on kantanut Euroopan Keskuspankki aloittamalla monetaariset määrällisen elvytyksen (QE) toimensa jo vuonna 2014 ja jatkaen niitä toistaiseksi pitkälle eteenkin päin määritteellä "mitä ikinä se sitten vaatiikin" silloisen pääjohtaja Draghin legendaarisen ilmaisun mukaisesti. Euroopan Komissio yhtyi kesällä 2020 tähän uuteen makrotalouslinjaukseen omalla finanssipoliittisella korona-paketillaan, yhteensä 750 miljardia euroa, josta noin puolet on tukea ja toinen puoli velkaa. Euroopan Unionissa likviditeetin ylläpitämiseksi mielletty rahapolitiikka kuuluu nimenomaan EKP:n suvereniteettiin, joka pyrkii konsolidoiidun perussopimuksen mukaan olemaan kaiken politiikan ylä- ja ulkopuolella.Poliittisesta suuntautumisesta vastaa Euroopan komissio finanssipolitiikallaan pyerkii toimillaan vsuuntautumaan edessäoleviin suuriin haasteisiin. Taas osoittautui että tarvittiin vahvaa valtiota joka tomerasti ja päättävästi tarttuu toimiin kansakuntia ja koko maailmaa uhkaavan vaaran torjumiseksi.

Korona-pandemian opetukset vahvasta, demokraattisesta ja kurinalaisesta valtiosta eivät ole kuitenkaan tulleet kokonaan huomioonotetuksi. Euroopan Unioni etenee edelleen markkinakylki edellä perussopimusten mukaisesti, vaikka jäsenvaltiot joutuvatkin kantamaan keskeisen strategisen, operatiivisen ja taloudellisen taakan. Kuvaavaa on, että toimet on määritelty johtuviksi nimenomaan Korona-pandemiasta, vaikka tiedossa on että monet jäsenmaat Ranskasta alkaen odottavat kiihkeästi uutta visiota Euroopan Unionin roolista makrotaloudellisena toimijana. Heinäkuun alussa päätetyttyjen  toimien on nimenomaan edellytetty olevan kertaluonteisia, vaikka jo korona-pandemiankin vuoksi elvytystoimia on edelleen jatkettava ja jäsenvaltioiden otettava lisää velkaa rahoittaakseen pandemian aiheuttamia suuria kustannuksia kansalaisyhteiskunnalle ja myös yrityksille.

Koronan sanomaa suurena opettajana Euroopan Unionille voisi pitää julistuksena vahvan valtion nostamiseksi keskeiseksi toimijaksi paitsi luonnonkatastrofien, panmdemioiden tai rauhantilan järkkymisten  torjumisessa, myös niiden suurten rakenteellisten uudistusten toteuttamisessa, joilla on kiire ja joissa aikaa ei ole hukattavana: ilmastomuutos, digitalisaatio, kansainvaellukset ja yhtyenä kaikkein keskeisimpänä hyvinvointivaltion palveluiden tason kohottaminen investoinneilla infrastruktuuriin ja moninaisiin tarpeellisiin palveluihin koko mantereella. Myöskään sotilaallinen varustautuminen ei onnistu pelkästään markkinoiden toimin. Siinäkin - jos niin halutaan - vaaditaan vahvaakijn vehvempaa kansallista vastuunottoa.

Kuten tiedetään, Euroopan Unionin konsolidoitu perussopimus on ecdelleen sellaisenaan voimassa. Se on suuntautunut  ongelmien ratkomiseen keskeisesti markkinaehtoisten toimien kautta. Tämä muodostaa sietämättömän suuren ongelman ajatellen niitä tehtäviä jotka Euroopan Unionia odottavat. kuten määrällinen elvytys -Suomenkin osalta jo yli 50 mrd euroa - osoittaa, markkinaratkaisujen kautta resurssit valuvat helposti kokonaan muualle kuin mihin ne on tarkoitettu. Kuvaavaa on, että EKP rajoitti loppuvuodesta 2020 määrällistä elvytystä hallinnoivien pankkien ylimääräisiä osakeanteja. Kaikki rahat eivät ole yrityksille velkana kelvanneet; kun ostovoima ei ole kehittynyt riittvästi, ei ole edellytyksiä myöskään suurille markkinaehtoisille investoinneille. Pankit eivät ilmeisesti ole aikailleet määrällisen elvytyksen resurssien "pistämistä poikimaan". Tätä ongelma yritetään nyt hoitaa osakeantien rajoittamisen muodossa.

Vahvan valtion kautta tapahtuva investointi infrastruktuuriin ja palveluihibn toimii kokonaan toisella tavalla. Se luo työpaikkoja ja ostovoimaa   ja tarjoaa kannattavia investointimahdollisuuksia myös yrityksille. Vahvan valtion luurankon haahuilee edelleen Euroopassa.

Tiedossa on, että Euroopan Unionin peruskirja on luotu yksimielisyyttä edellyttävillä konsensuspäätöksillä. Brexit ja käsitys oikeusvaltiosta näyttävät tarkoittavan sitä, että yksimielisyyttä yksimielisyysvaatimuksen korvaamiseksi enemmistöpäätöksillä ei Euroopan Unionissa voida saavuttaa. Umpikuja vaatii siten muunlaista yhteistyötä, jota mm. kuuluisa ekonomisti Thomas Piketty on Social Euriope -verkkolehden haastattelussa ehdottanut. Jos ratkaisuja ei löydy, Euroopan Unionia uhkaa edelleen näivetyminen, taloudellisen polarisaation älyttömänä jatkuva vahvistuminen ja ennenpitkää hajoaminen - ellei ratkaisua keksitä. 

Yhteiskunnallisia maanvyöryjä, ilmaston ja ympäristön laukaisemia sosiaalisia tsunameja tulee eteen vielä tulevaisuudesssakin. Korona on tässä suhteessa suuri opettaja, jonka asettamista valtavista vaatimuksisa keskeistä on vahvan valtion vetäminen luurankokaapista uudelleen keskeiseksi, kansanvaltaiseksi toimijaksi. Demokratiaan ja rauhaan vetoavan Euroopan Unionin pitäisi nopeassa tahdissa ryhtyä soveltamaan tätä lähtökohtaa myös omassa rakenteessaan.

Suomi sattui olemaan korona-vuonna 2020 siinä onnellisessa tilanteessa, että meillä oli maan hallituksessa ja sen ohjelmassa vahva hyvinvointivaltio kirjattuna laajapohjaisen enemmistöhallituksen ohjelmaan. Kaiken koronasodan keskellä hallitus on ponnistellut sinnikkäästi ohjelmansa toteuttamiseksi ja onkin saanut liikkeelle monia suuria uudistuksia. Näitä ovat mm. vanhuspalvelulain hoitajamitoituksen vahvistaminen, peruskoulun laajentaminen yhdellä vuodella saumattomaksi kokonaisuudeksi koulutuksen ja pätevyyttä edeltävän työelämän välillä. Vuosikymmeniä rakennetu ja revitty SOTE-uudistus on annettu rautalankamallina eduskunnalle ja tulee keväällä 2021 käsiteltäväksi. Suuria liikennehankkeita ryhdytään toteuttamaan, työllisyydessä aloitetaan kuntakokeilu, joka parhaimmilaan merkitsee myös yli 55-vuotiaille arvokasta päätöstä työelämän loppuvuosille. Monia muitakin hankkeita on laitettu liikkeelle ja uusia ehtii vielä tulemaan. Voi todeta että historian akkuna on tämän hallituskauden aikana avoinna suurille yhteiskunnallisille uudistuksille 1960- ja 70 lukujen tapaan - viidenkymmenen vuoden yhteiskunnallisen harhailun jälkeen.

Korona siis opettaa. Mutta opiksi olisi myös otettava. sekä Suomessa että Euroopassa - ja myös muualla maailmassa.

Korona - suuri opettaja

Korona-pandemia jatkuu ja on saanut toisessa aallossaan yhä voimakkaampia ilmenemismuotoja. Näyttää myös siltä että pysyvää immuniteettia ei sairastamisen jälkeenkään ole odotettavissa, joten saattaa käydä niin että tämä virus jää vuosikausiksi lymyämään eri puolille maailmaa ja nousee yhä uudestaan ja uudestaan koko ihmiskunnan vaivaksi. Jos immuniteettia ei sairastumisen jälkeen ole odotettavissa, sitä tuskin saadaan myöskään rokotteen avulla.

Euroopan Komissio ja Unionin jäsenmaat ovat ryhtyneet yllättävän tarmokkaisiin toimiin pelastaakseen "erittäin kilpailukykyisen markkinan" joka nyt on monelta osin - erityisesti lohtua ja iloa tuovan kulutuksen osalta - joutumassa yhä vaikeampaan asemaan. Euroopan Unionissa heikoksi tarkoitettu valtio on joutunut muuttamaan strategiaansa ja hyväksymään uuden lähestymistavan, paradigman, jonka mukaan velan tekeminen ei olekaan syntiä. Velkaan tehdään ja paljon, mutta Koronan yhä kiihtyessä mikään ei tunnu riittävän. Kertaluonteiseksi kaavailtu Euroopan Unionin koronaelvytyspaketti suorine tukineen ja velkaosuuksineen helpottaa hetkeksi, mutta arvattavasti jo nyt pohditaan keinoja kuinka päästä tästä maailmoja mullistavasta tilanteesta kestävämpään tilanteeseen.

Sekin on todettava että tässä uudessa tilanteessa markkinasta ei ole kansalaisten auttajaksi. Päinvastoin, se näkyy tarvitsevan yhä suuremnpia avustus- ja tukimääriä heikoksi tarkoitetulta valtiolta. Onneksi tämän vuoden alkupuolella tapahtunut paradigmanmuutos Saksassa ja myös Euroopan Unionissa mahdollisti elvytyspaketin aikaansaamisen. Konkurssiaaltoa on saatu siirrettyä tuonnemmaksi, mutta jos pandemiaa ei saada pysäytetyksi edessä on markkinatalouden keskeisten veturien kuten matkustamisen, ravintola- ja huvittelubisneksen pysähtyminen ja näivettyminen murto-osaan entisestään. Tämä saattaa osoittautua ilmastomuutoksen pysäyttämisen kannalta myös siunaukseksi - mutta yhdellä ehdolla: entiseen ei ole enää koskaan paluuta. On palattava yksinkertaisempaan elämäntapaan ja hyväksyttävä se että markkina ei pysty meidän henkeämme pelastamaan, hyvinvoinnin ja ylenpalttisen runsauden tuottamisesta puhumattakaan.

Tämä tulee olemaan äärimmäisen vaikea paikka niille, jotka yrittävät löytää kestäviä vastauksia entisen lähestymistavan, kaikkeen onnistuneita vastauksia antavan markkinan kannalta. Yritysten tukeminen ei tässä tilanteessa auta, sillä optio tulonmuodostuksen ulottumisesta tavallisten kansalaisten ulottuville ei toimi. Yritykset eivät investoi, koska asiakkaita ei ole. Tämä on uusi tekijä aikaisemman investointeja ehkäisseen tekijän, ostovoiman puuttumisen rinnalla. Miten elvyttää, kuin megakone lakkaa pyörimästä?

Kertaluonteisen velkaelvytyksen hyväksyminen Euroopan Unionin  ja sen itsenäisen keskuspankin tasolla oli ensimmäinen askel irtautumisessa valtavirtaisesta uusliberaalista talousdoktriinista, joka on betonoitu absoluuttiseksi totuudeksi EU:n konsolidoituun peruskirjaan. Koronapandemian toisen aallon nyt iskiessä voi  ennustaa, että velalla elvyttäminen ei tule jäämään kertaluonteiseksi. Myöskään keskuspankin määrällisestä elvytyksestä ei voida luopua, vaikka tuo jo nyt tuhansiin miljardeihin euroihin  nouseva valtion velkakirjojen osto-ohjelma ei ole ilmeisesti tähänkään mennessä saavuttanut yrityksiä, vaan on jäänyt välittäjinä toimivien pankkien taseisiin ja odotusarvoisiin ohjelmiin. YTritykset eivät ole halunneet investoiuda lainarahalla ostovoimaltaan epävarmoissa olosuhteissa. Markkinalle alisteinen valtio ei ole tähänkään saakka hyötynyt osto-ohjelmista muuten kuin välillisesti ja nimellisesti; suuria ja tarpeellisia  yhteiskunnallsia uudistuksia ei ole EU:n jäsenmaissa saatu liikkeelle.

Moderni Monetaatrinen Teoria (MMT) opettaa, että keskuspankin omaava valtio tai yhteisö ei voi ajautua konkurssiin ja että se periaatteessa selviää mistä tahansa haasteesta. Velkaa voidaan tehdä, projekteja voidaan perustaa ja sisällyttää ne kaksinkertaisen kirjanpidon periaatteilla yhteisön taloudenpitoon. Ei ole estettä jatkaa velanottoa pidempäänkin - onhan esimerkiksi USA velkaantunut jo 1800-luvulta lähtien ilman pelkoa konkurssiin ajautumisesta.  Paradigman muutos edellyttää kuitenkin markkinan ja demokraattisen valtion toiminnan keskeisen periaatteellisen eron ymmärtämistä: valtio tekee velkaa ja investoi kansalaisten ilmaisemiiin tarpeisiin, yritys investoi tehdäkseen voittoa. Yritys ei ota yhteiskuntavastuuta eikä se voi niinmuodoin ratkaista edes oman olemassaolonsa ehtoja, kun megakone alkaa yskiä ja menettää tehoaan.

On siis keksittävä uusia keinoja. Pohjoismainen sosialidemokratia on jo vuosikymmeniä rakentanut vahvan valtion ja sen hyvinvointipalvelujen varaan. Kysymys ei ole ainoastaan hetkellisestä housujen lämmittämisestä, vaan vahvan valtion puskuriominaisuuksista: vahva valtio pystyy omilla toimillaan pitkään puskuroimaan yskivän talouden heikkouksia vastaan. Jos valtion tukena on sen roolin ymmärtävä keskuspankki, monia kurjistumiseen liittyviä ongelmia voidaan poistaa ennenkaikkea kansalaisten perusoikeuksien ja perusturvan toteuttamisella. Markkina ei tähän kykene. Tämä on sanottava vielä toiseen kertaan: Yritysvastuulla toimiva liiketoiminta ei edes tavoittele kansalaisten perusturvan mahdollistamista; keskeistä on se että viivan alle tuloslaskelmassa jää mahdollisimman paljon voittoa. Taseessa oleva omaisuus ei ole yritysten osalta tarkoitettu yhteiseen hyvinvointiin; se on yrityksen resurssia ja jo lähtökohtaisesti kilpailuysyistä läpinäkymätöntä, intransparenttia ja perustuslaissa suojattua omaisuutta.

Milton Friedman, uusliberaalin talousdoktriinin oppi-isä ehdotti ennustettavissa olevan hätätilöan tarpeisiin 'helikopterirahaa' eli ostovoiman jakamista keskushallinnon toimesta seteleinä suoraan kansalaisille. Hänen ehdotuksensa tulee ajalta ennen digitaalista vallankumousta. Idean toteuttaminen voisi tähän maailmanaikaan tapahtua yksinkertaisesti perustamalla jokaiselle EU-kansalaiselle keskuspankin EU-tili ja sen täydentäminen enteriä painalla säännöllisin väliajoin.

Korona-aika tämäkään ei toimi tavalla jota valtavirtaisen taloustieteen suuri guru väläytteli. Korona-pandemian oloissa tilillä olevaa ostovoimaa ei sitäkään voi käyttää iloiseen kulutusjuhlaan jota yritysmaailma niin innokkaasti ja välttämättömänä puolustaa. Korona-pandemia on osoittanut että rahan mahdilla on silläkin vain rajallinen voima. 

Tarkoituksenmukaimpaa MMT:n iden toteuttamista olisi demokraattisen valtion, siis Euroopan Unionin ja Valuuttaunionin jäsenvaltioiden kunnianpalautus ja taloudellinen kuntoutus turvaa tuovien sosiaalisten parusrakenteiden ja palvelujen mahdollistasinen muodossa suoraan Euroopan Komission ja keskuspankinelvytystoimenpiteillä. Kysymys on selviämisessä hengissä ja mahdollisimman terveenä koko maailmaa koettelevan pandemian aikaansaamasta todellisesta uhkasta. Vain hyvinvointivaltio voi vastata tähän tarpeeseen. Sitä ei voi perinteinen markkina toteuttaa muutoin kuin alisteisena yhteistä hyvää tavoittelevalle hyvinvointivaltiolle.

Euroopan Unioni ja Euroopan Komissio on siten ratkaisevan haasteen edessä. Europarlamentaarikko Eero Heinäluoman mukaan parlamentti valmistautuu Euroopan Unionin peruskirjan ja peruslähtökohtien tarkistamiseen ilmeisesti muutaman vuoden periodilla. Ennustaminen on vaikea laji, mutta nyt voi jo sanoa että muutoksen on tapahduttava nopeassa aikataulussa. Tämä toteamus ei ole pelkästään blogin kirjoittajan mielipide, vaan Korona-pandemian sanelema kategorinen imperatiivi: kysymys on kansakuntien selviämisestä oloissa joissa entiset opit eivät enää toimi.

Täten Korona toimii suurena, ehdottomana auktoriteettina ja opettajana. Mitä pikemmin tämä hyväksytään, sitä suuremmat ovat mahdollisuudet selviytyä kohden seesteisempia aikoja. Jo ilmastomuutoksen uhka kertoo, että aika entinen ei koskaan enää palaa. On otettava lusikka kiltisti 'kauniiseen käteen'.

______

30.10. 2020

Kuvaavaa tapahtumassa olevalle muutokselle on arvojen kääntyminen täysin päälaelleen. Näin sanoi Sixten Korkman vielä vuonna 2011 EVAn raportin yhteydessä:

“Hyvinvointivaltion rahoituksen vaikeutuessa on pakostakin pohdittava julkisen talouden kokoa, verotuksen tasoa ja hyvinvointilupausten rajoja”, sanoo Sixten Korkman tänään julkaistussa EVA Raportissaan ”Onko hyvinvointivaltiolla tulevaisuutta?”.

Julkinen talous on kestämättömällä tolalla. Hyvinvointivaltion tulevaisuutta ei voida rakentaa julkisen velkaantumisen varaan. Hyvinvointilupauksia annettiin vuosina, jolloin väestön ikärakenne oli poikkeuksellisen edullinen. Lupausten lunastaminen on vaikeampaa vastedes, kun väestön ikärakenne on historiallisen epäedullinen. Demografia, globalisaatio ja teknologia muuttavat talouden reunaehtoja.

Hyvinvointivaltioon kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia ja vaatimuksia. Vaikeita valintoja on tehtävä myös hyvinvointivaltion osalta. Viittaukset leikkausten tarpeettomuuteen talouskasvun varjolla, Korkman leimaa puolueiden ”poliittiseksi toiveajatteluksi”. Muuttumattoman politiikan oletuksilla hyvinvointivaltio ajautuu rahoitukselliseen umpikujaan.

Raportin mukaan hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää ennen kaikkea riittävää työntekoa ja yrittäjyyttä, mikä tulee ottaa myös veropolitiikan lähtökohdaksi. Verotuksen kiristäminen olisi pulmallista, sillä korkeiden veroasteiden aiheuttamat tehokkuustappiot ovat merkittäviä ja ne kasvavat veropohjien kansainvälisen liikkuvuuden myötä.

Avainasemassa on myös julkisten palveluiden tuottavuuden parantaminen. Raportin mukaan hyvinvointipalveluiden ns. universaalisuuden periaatetta joudutaan arvioimaan kriittisesti. ”Hyvinvointivaltiolla on edessään uudistuminen tai surkastuminen”, Korkman kiteyttää."

30.10. 2020

Social Europe -verkkolehti julkaisi juuri IMK:n (Makroekonomiaa käsittelevä Instituutti) analyysin heinäkuussa hyväksytyn Korona-elvytyspaketin vaikutuksista jäsenmaiden julkisen sektorin kasvuun vuosina 2023-2026. Tämän analyysin perusteella näyttäisi siltä että Euroopan Komissio on tekemäsä varteenotettavan paradigmanmuutoksen elvytyspaketin tukiosan muodossa jäsenmaiden julkisen sektorin vahvistamiseksi erityisesti Etelä- ja Itä-Euroopan maissa. Kehittyneemmissä EU-maissa ja etenkin pohjoismaissa paketin vaikutukset jäävät suhteellisesti pienemmiksi johtuen joko jo ennestään vahvasta julkisesta sektorista tai muuten hyvintoimivasta taloudesta. Lainaus loppupäätelmistä:

"Koska RRF (EU's Recovery and Resilience Facility eli Euroopan Unionin  27.7. 2020 hyväksymä elvytys- ja kestävyyspaketti) on tarkoitettu suurelta osin julkisten julkisten investointien rahoittamiseen kasvattamalla pääomia voidaan odottaa niiden kasvavan ohjelman toteutuessa. Jatkuva investoinnit julkiseen pääomaan ovat itse asiassa ratkaisevan tärkeitä kestävän talouden kannalta ajatellen elpymistä ja myös vastaamiseksi  pitkän aikavälin haasteisiin hiilestä irtautumiseksi. Ilman RRF: ää julkinen pääomakanta todennäköisesti olisi vähenemässä joissakin Etelä-Euroopan maissa. Ottaen huomioon raskaasti negatiivinen julkisten pääomakantojen kehitys joissakin maissa viime vuosikymmenellä, osittain johtuen kaikkialla EU: ssa toteutetuista austeristisista toimenpiteistä - nykyaikaisen ja tuottavan julkisen pääoman merkitys innovatiivisten talouksien kannalta on tervetullutta, kun EU vihdoin pyrkii enemmän kasvua edistävään talousstrategiaan."

Työttömyys - ideologinen valinta

Työttömyyden hoidosta puhutaan näinä päivinä paljon. Hallitus ei opposition mukaan ole tehnyt yhtään konkreettista, nimenomaan työttömyyden poistamiseen tähtäävää aloitetta. Kokoomus puhuu sadantuhannen uuden työpaikan luomisesta, kuitenkin tavalla joka ei maksaisi yrityksille mitään eikä siten lisäisi ostovoimaa. Voitaneen kai sanoa, että kurjuuden jakamisella ei työttömyyttä voiteta, tai ei saavuteta ainakaan sellaista työllisyyttä, joka takaisin toimeentulon työtä tarvitsevalle.

Oma uskomukseni - ja uskon sen olevan myös hallituksen käsitys - että jo nyt on tehty aikamoinen joukko sellaisia uudistuksia ja investointeja hallinnon eri aloitta, jotka lisäävät työllisyyttä ja luovat ihan oikeita, sopimusyhteiskunnan mukaisia työpaikkoja. Tästä kielii myös se, että Suomen bruttokansantuote ei olekaan pudonnut sama vauhtia kuin muualla Euroopassa. Vähän yli 3 prosentin pudotus vaikean Korona-laman olosuhteissa merkitsee Euroopan parasta saavutusta ja hyvää ponnahduslautaa nopeaan elpymiseen. Korona-kriisin toinen aalto ja mahdollinen pitkävaikutteisuus saattaa tuoda muutoksia tilanteeseen. Todennäköisesti nekin toimivat vahvaa hyvinvointipolitiikkaa hallitsevassa Suomessa eri tavalla kuin mahdollisimman kovaan vientikilpailuun ja oletetusti  sen edellyttämään kilpailukykypolitiikkaan pyrkivät voimat.

Me olemme jäseniä Euroopan Unionissa ja siksi toimeentuloon ja työllisyyteen tähtäävän politiikan tulisi olla koko maanosan kattavaa, koordinoitua ponnistelua yhteisen päämäärän, täystyöllisyyden ja taatun toimeentulon saavuttamiseksi.  Vientikilpailu Euroopan tasolla ei  tavoittele tällaista tulosta. Tulee olemaan voittajia ja häviäjiä, kasvu tulee suuntautumaan epätasaisesti ja jopa niin, että osissa Eurooppaa jäädään pysähdystilaan tai jopa taannutaan.

On kaiketi selvää että tällainen työllisyyspolitiikka ei voi olla sosiaalista oikeudenmukaisuutta edustavien poliittisten voimien tavoitteena. Näihin päiviin saakka edellytetyllä säästämispainotteisella talouspolitiikalla jopa kokonaiset sukupolvet joutuvat paitsi odottelemaan kasvun alkamista, myös tinkimään nykyisestäkin elintasostaan. Monet pelkäävät jo että uudet sukupolvet joutuvat tyytymään selvästi alhaisempaan elintasoon kuin vanhempi sukupolvi, sodanjäkeiset suuret ikäluokat ja heidän lapsensa. Siirtymistä ei tapahdu pelkästään alemmista sosiaalisista luokista koulutuksen kautta ylöspäin, vaan kierre voi viedä myös toiseen suuntaan. Tilannetta kärjistävät tuontatovoimien jatkuva tehostuminen, tekninen kehitys ja automaatio, digitalisaatio ja - ehkä tärkeämpänä kuin aavistammekaan - ilmastomuutos ja sen vaatima säästäväinen suhtautuminen luontoon ja ympäristöön, kaiken kasvun materiaaliseen perustaan. Taloudellinen polarisaatio on niin vahvaa, että säästäminen tai edes hyvä koulutus ei takaa paluuta tasa-arvoisempaan kehitykseen. Uhkaavana ja sekä tunteita että ilmapiiriä kuumentavana ulottuvuutena on jatkuva maapallon lämpötilojen nousu, jäätiköiden sulaminen, uusi normaali, joka kilpailuhenkisen markkinan ja taloudellisen polarisaation olosuhteissa yhä kärjistää tätä ratkaisematonta jännitettä.

Sitä jää siis kysymään, onko tähän strategiasolmuun - tämä on huhtikuussa 2020 edesmenneen Pertti Paasion käyttämä nimitys - nähtävissä mitään ratkaisua? Olemmeko tuomitut elämään tässä tuhoisaa loppua ennustavassa Ragnarök-tunnelmassa vai voisiko tilanteeseen löytyä uusia ratkaisumalleja.

Tämän vuoden aikana tapahtunut muutos - tosin Kronan aiheuttaman kriisin aiheuttamaksi yksittäistapaukseksi luonnehdittu - on tapahtumassa eurooppalaisessa makrotalopuspolitiikassa. Se on lähtenyt liikkeelle vastoin perustuslakien (Saksa) ja konsolidoitujen peruskirjojen (EU) sisälle betonoituja, siis ehdottomiksi tarkoitettuja strategisia linjauksia. Etukäteissäästäminen kotitalouksia esimerkkinä käyttäen, "mustan nollan" budjetit ja ehdottomana tabuna pidetty velkarahalla elvyttämien ovat haihtumassa kuin elokuisen sinitaivaan ohuet pilvenhattarat. Tilalle on tullut aikaisempaan verrattuna jopa uhkarohkea velkaelvytys sekä kansallisella tasolla että nyt myös Euroopan Komission nimissä ja sen toimesta. Peruskirjojen säännöt sallivat tämän vain luonnonkatastrofiksi luokitelluissa poikkeustapauksissa, jollaiseksi Korona-pandemia on luokiteltu.

Euroopan Komission lainanotto, EKP:n jo kuusi vuotta jatkunut määrällinen elvytys, korkojen pysyminen nollan tuntumassa ja jopa sen alle, pankkien suojaaminen erityistoimenpiutein tällaisessa tilanteessa, EKP:n lunastamien velkakirjojen 'jäädyttäminen' EKP:n taseisiin - kaikki nämä kertovat käänteestä makrotaloudessa endogeenisen, sisäsyntyisen ja omiin päätöksiin perustuvan makrotalouden ottamisesta vihdoin käyttöön, joskin visioiltaan rajoitettuna ja olemassaolevien rakenteiden hillitseminä. Muutos ennakoi Modernin Monetaarisen Teorian vaikutusta Euroopan Keskuspankissa ja Euroopan Komission makrotalouspolitiikassa ja se näkyy tapahtumassa olevassa muutoksessa. Tosiasia on, että itsenäisen keskuspankin omaavan yhteisö - jollainen Euroopan Unioni komissionsa, neuvostojensa ja parlamenttinsa johtamana yhteisönä on, voi vastata mihin hyvänsä fiskaaliseen haasteeseen eikä ole pelättävissä että yhteisö joutuisi tämän vuoksi konkurssiin missään olosuhteissa. Se että resursseja voidaan luoda finanssipoliittisilla ja monetaarisilla päätöksillä ja perinteisellä kaksinkertaisella kirjanpidolla pelkkään luottamukseen perustuen, on samalla kertaa sekä selkeä että pelottava visio. Yhdessä digitalisaation ja automaation kanssa näet voitaisiinkin luoda järjestelmä, jossa rahasta ei ole puutetta ja jonka käytölle vain luonnolliset resurssit - kuten työvoima ja luonnonvarat - asettavat rajoja.

Moderni Monetaarinen Teoria lupaa juuri tällaista toivorikasta näkymää. Se pyritään kuitenkin työntämään pois valokeilasta valtavirtaisen, uusliberaalisti painottuneen talouseliitin toimesta. MMT:lle ei ole suotu tilaa talouspoliittisessa keskustelussa; kaupallisista markkinoista riippuvainen, sen teollisesta muodosta eli mainonnasta tulonsa saava ja kauttaaltaan kaupallistunut media on sulkenut silmänsä ja korvansa tältä kumoukselliselta muutokselta. Nyt kun se kuitenkin alkaa tapahtua, uhkaavan katastrofin alaisena,  konservatiivisen ja uusliberaalin enemmistön ehdoilla, ovat valtakuntien keskeisimmätkin vaikuttajat lähes irrationaalissa mielentilassa makrotalouden uuden käänteen edessä.

Palataanpa tässä takaisin työllisyyspolitiikkaan. Euroopan Komissiolla ja Euroopan Keskuspankilla on lähes kaikki edellytykset kääntää politiikan suuntaa niin, että suuret sosiaaliset ja luonnonkatastrofiin verrattavat ongelmat kuten työttömyys ja riittämätön toimeentulo voidaan muutamassa vuodessa tai yhdessä vuosikymmenessä hallitusti poistaa. Työtä on löydettävissä tarpeellisessa määrin mm. julkiselta sektorilta, sen infran ja palveluiden ja uusien, osallistamista, hyvinvoitia ja turvallisuutta kehittäviltä toimialoilta. Työehtosopimusten mukainen palkkataso voidaan turvata jos niin halutaan. Optiot, työsuorituksesta irroitetut, pelkkään ahnehtivaan mielikuvitukseen perustuvat palkkiot voidaan luokitella rikokseksi ilmastomuutosta ja ihmiskuntaa vastaan. MMT:n mukaisilla toimilla ei ole välttämätöntä kiihdyttää luonnon, ilmaston ja maaperän raiskaamista kohden entropiaa (Eero Paloheimo).

Jotta tämä täyden toimeliaisuuden tavoitetta kuvaava blogi ei jäisi pelkästään minun ehkä sairaana pidetyn mielikuvitukseni tuotteeksi, lainaan tähän referaattina juuri 19.8. 2020 ilmestynyttä MMT-professori Bill Mitchellin blogikirjoitusta, jossa hän arvostelee Australian Keskuspankkia (ARB) ja sen johtajaa poliittisesti vinksahtaneesta valtavirtaiseen talouspolitiikkaan sitoutumisesta seuraavasti:

"Australian keskuspankin pääjohtaja Philip Lowe vahvisti viime viikolla, että väite keskuspankin riippumattomuudesta poliittisesta prosessista on teeskentelyä. Kuvernööri on omaksumassa poliittisen roolin ja on jo antanut useita julkilausumia, joita ei voida analyyttisesti tukea tai perustella useiden vuosikymmenien ajan käytössä olleilla todisteilla. Hän vaatii kaiken modernin  rahapoliittisen teorian koskevan myönteisen  julkisen keskustelun estämistä, mikä on tietenkin vaatimuksena mielenkiintoista.
Yhä useammat ihmiset alkavat ymmärtää MMT: n perusteet ja huomaavat, että tämä ymmärrys avaa kokonaan uuden poliittisen keskustelun, joka on suurelta osin painettu näkymättömiin valtavirtaisen talouden harhakuvien taakse. Tämä koskee erityisesti oman keskuspankin avulla valuuttaa lisäävän hallituksen mahdollisuuksia poliittisiin valintoihin ja valmiuksia ja erilaisen politiikan toteuttamiseen.
Ihmiset ymmärtävät että yli 2,4  miljoonaa australialaista työntekijää, joilla ei tällä hetkellä ole tarpeeksi työtä (yli miljoona virallisesti työttömänä)on seurausta Australian hallituksen kyvyttömyydestä vastata tilanteeseen talouspolitiikallaan. He ymmärtävät edelleen, että hallitus käyttäytyy vanhoillisesti, koska se edelleen luulee voivansa palata ylijäämäiseen talouteen ennen pitkää, eikä siksi halua lainata liikaa (mitä se sitten tarkoittaakin). MMT: n ajattelutapa kertoo meille, että hallitus voi luoda niin monta työpaikkaa kuin tarvitaan täyden työllisyyden saavuttamiseksi ja keskuspankki voi vain mahdollistaa sen aiheuttamat menot ilman että hallitusta  tarvitsee lainkaan ottaa lainaa. He esittävät nyt päivittäin kysymyksiä: miksi RBA ei auta tällä tavalla. RBA-poliitikkojen (esimerkiksi johtajan) kieltäytyminen on vähintäänkin säälittävää.

---
Professori Bill Mitchell kuvaa australialaisena oman maansa keskuspankin johtajan vanhoillista, uusliberaalia poliittista asennetta joka pitää yllä miljooniin nousevaa työttömyyttä. Tämä blogipäivitys on merkittävä siksi, että se autaa ymmärtämään  myös Euroopan Komission varovaista siirtymistä velkavetoiseen, oman keskuspankin (EKP) rinnalla toteutettuun makrotalouspolitiikkaan etukäteissäästämisen sijasta.  Tosin pyrkimyksestä täystyöllisyyteen ollaan vielä kaukana - ymmärtämättömät jäsenmaat ja Suomi niiden mukana - vaativat tehtyjen toimenpiteiden pysyttämistä kertaluontoisina. Oikea vaatimus olisi vaatimus vastata Euroopan kansalaisten keskeisiin tarpeisiin, joista oikeus täyteen työpanokseen ja toimeentuloon on yksi keskeisimpiä.

Vientivetoisen vai sisäisen kasvun ehdoilla?

Vientivetoinen kasvu korona-kriisin jälkeisessä sopeutusvaiheessa - millaisia ovat mahdollisuudet tämän 'mantran' toteuttamiseen valtavirtaista ajattelua ja lähestymistapaa noudattavassa taloudessa? Kaikki maat - eivät ainastaan Euroopan Unionin jäsenmaat - pyrkivät parantamaan kilpailukykyään ja myymään tuotteitaan köyhtyneille markkinoille. Kaikkialla vaaditaan tuotantokustannusten laskua jotta kilpailussa pärjättäisiin. Palkkakustannuksia pitää laskea, saneeraustoimet pitää viedä äärimmilleen ja lisäksi pitää luopua omassa maassa  niiden tuotteiden kulutuksesta, jotka menevät vientiin.

Minusta näyttää siltä että tämä yhtälö ei voi korona-kriisin jälkeisessä tilanteessa toimia eikä ole realistinen. Avaimen tähän tilanteeseen voi muodostaa vain  sisäisiin finanssipoliittisiin päätöksiin perustuva endogeeninen makrotalouspolitiika, jonka avaimet Euroopan Unionin ovat Euroopan Keskuspankin Euroopan Keskuspankin käsissä. Kaikkein tehokkainta elvytystä olisi velkojen ja tukien suuntaaminen jäsenvaltioille, jotka voivat laittaa käyntiin investointeja ja uusia hankkeita samaan tapaan kuin mitä Suomen hallitus jo nyt tekee. Kysymys on samalla kertaa sekä elvytyksestä että sopeutuksesta.

Euroopan Unionin ongelma on sen peruskirjoista - ja jo vuosikymmenien tottumuksesta nouseva - jossakin määrin irrationaali usko siihen, että pelkästään 'mahdollisimman kilpailukykyistä markkinaa' (Lissabonin sopimus, 2 artikla, kohta 3)  tukemalla päästäisiin kasvun vauhtiin. Mikä tekee tästä toimintalinjasta irrationaalin ja huonosti - ellei lähes kokonaan - toimimattoman? Vastaus löytyy markkinan ja julkisen, veroa kantavan pakkoyhteisön eli valtion ja kunnan erilaisista  lähestymistavoista.

Yritys edellyttää uusia investointipäätöksiä tehdessään, että on olemassa kysyntää ylläpitävää ostovoimaa. Pelkkä kysyntähalukkuus ei riitä, ostovoimaa täytyy olla. Kun sitä ei ole, kuluttajat velkaantuvat ja pitääkseen taloutensa edes jonkinlaisessa kunnossa niiden on pitäydyttävä ylimääräisestä kulutuksesta. Tietääkseni meillä Suomessakin on jo yli 300 000 kansalaista, joilla on ongelmia velkojensa ja lainanottonsa kanssa. Uudet investoinnit ja uudet yritykset joutuvat kilpailemaan keskenään ostovoimakakusta joka ei ole kasvamassa. Yritykset tekevät tarkkoja sijoitusanalyyseja ennenkuin ryhtyvät investoimaan jotta sijoitetulle pääomalle saataisiin riittävä tuotto. Aina tässä ei onnistuta; Suomenkin teollisuuden historia on pullollaan esimerkkejä epäonnistuneista investoinneista, vääristä odotuksista ja tästä syystä romahtaneista yrityksistä.

Yritysmaailmassa puhutaankin 'yritysvastuusta' yhteiskuntavastuun sijasta. Yritykset eivät ota yhteiskuntavastuuta, päinvastoin ne pyrkivät siitä eroon. Tästä on Euroopan Unionissa esimerkkinä Barroson ja Junckerin, kahden 2010-luvun Euroopan komission johtajan ajama politiikka. Yritykset onkin vapautettu lähes kokonaan yhteiskuntavastuusta. Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunta on noudattanut politiikassaan systemaattisesti tätä pyrkimystä. Vientiin perustuva kasvu on luonteeltaan eksogeenisista, ulkoisten tekijöiden vaikutuksille altista ja niiden ehdoilla tapahtuvaa 'onnistumista'. Korona-pandemian oloissa siinä onnistuminen on mitä suurimmassa määrin riskipitoista ja saattaa vaatia niin suuria uhrauksia että tosiasiassa tulos on päinvastainen.

Valtion ja kunnan, veroa kantavien pakkoyhteisöjen rooli on aivan erilainen. Pakkoyhteisöjä ne ovat siinä mielessä että jokaisen kansalaisen on oltava jonkin valtion kansalainen ja jonkin kunan asukas ja veroa maksava jäsen. Päätöksenteko perustuu kansalaisyhteiskuntaan, monipuoluejärjestelmään ja oikeuteen olla vaikuttamassa yhteiseen päätöksentekoon. Yhteisillä päätöksillä tuodaan esiin kansalaisten odotuksia ja tarpeita. Kannettavat verot - ja myös velanotto - tähtää näiden tarpeiden tyydyttämiseen. Käytettävissä pääomilla tehdään investointeja ja kehitetään palveluja. Nämä päätökset synnyttävät hankkeita, joihin  kutsutaan toteuttajia ja palkataan työvoimaa. Verotusoikeudella toimiva valtio ja kunta ovat tässä suhteessa aina kilpailukykyisiä; niiden luomat hankkeet luovat väistämättä uusia työpaikkoja. Julkisen sektorin investointeihin liittyy myös tärkeä laatu-ulottuvuus koulutuksen ja kansalaistaitojen muodossa. Sillä luodaan edellytyksiä 'laadulliselle menestymiselle' viennissä ja kansainvälisessä taloudessa ylipäätään.

Euroopan Unionin tapauksessa kuvaan astuu myös Euroopan Keskuspankki, joka voi omilla päätöksillään rahoittaa minkä hyvänsä hankkeen.  Tällainen kasvu on sisäsyntyistä, endogeenista.  Keskuspankki ei voi tästä syystä koskaan mennä konkurssiin eikä mikään pääomaa vaativa haaste ole sille ylivoimainen. Endogeeninen makrotalouspolitiikka on lisäksi luonteeltaan neutraalia - sitä voidaan käyttää niin hyviin ja toimiviin kuin huonoihin ja jopa tuhosuuntaisiin tarkoituksiin.

Kun nyt pohdiskellaan osallistumista Euroopan Komission ja EKP:n mittaviin laina-, tuki- ja elvytysohjelmiin, voidaan eurooppalaisen elvytyksen ohjelmat nähdä itsenäisen, euroopantasoisen pakkoyhteisön sisäsyntyisenä, endogeenisia piirteitä omaavana, vahvana toimena jotta Pandemia-kriisistä - ja muutamista muista samanaikaisista kriiseistä - voitaisiin selviytyä. Valtavirtaisen talousajattelun takavuosina tekemät virheelliset strategiset päätökset kuitenkin heijastuvat edelleen vahvasti muutosta hakevan Euroopan talousajatteluun. Kaikkein pahin ongelma on Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin betonoitu yksiulotteinen päätös kilpailukykyisen markkinan  autuaaksi tekevästä voimasta.

Kylmän sodan päättyessä Berliinin muurin hajoamiseen ja neuvostotyyppisen 'sosialismin' kaatumiseen valittiin erityisesti Saksassa poliittinen strategia, jossa valtio asetetaan alisteiseksi markkinalle. Tällainen päätös on pohjoismaisittain katsottuna valtava demokratiaa halveksuva, yhteisiä tarpeita aliarvioiva strateginen virhe, joka Euroopan Unionin peruskirjoihin istutettuna merkitsee ratkaisevaa puutetta ja näkyy jatkuvana alisuoritteisuutena erityisesti taloushankkeissa. Markkina toimii yritysvastuun hengessä ja investoi vain jos voittoja on odotettavissa. Siksi määrällisen elvytyksen valtavat pääomat ovat taipuvaisia jäämään taseisiin, omien osakkeiden ostoihin, vararahastoihin ja pahimmillaan valuvat ns. harmaaseen talouteen. Kun lisäksi on ryhdytty näkemään raha itse monetaarisena keinona luoda odotusarvoilla lisää rahaa, siitä on itsestään tullut vain eriarvoisuutta aikaansaava tuottamaton tuotantohyödyke. Sen tunnusmerkkinä on se valtava pääomien polarisaatio, josta Thomas Piketty on 'uudessä pääomassaan' tehnyt 700:n sivun verran historiallista analyysia.

Pelättävissä on, että kun nyt edetään yksityiskohtaisempiin suunnitelmiin Euroopan Komission ja EKP:n elvytysratkaisujen toteuttamisessa, Euroopan unionin peruskirjan määräykset antavat edelleenkin pääsuunnan tehtäville toimenpiteille. Ne merkitsevät jo nyt rahalla valmiiksi kyllästetyn markkinan tukemista jopa ilmaisella rahalla, koska lainaraha ei tahdo enää tehdä kauppaansa. Jäsenvaltiot kärvistelevät sen sijaan edelleen eksogeenisen talousajattelun edellyttämän mahdottoman tehtävän edessä. kuinka maksaa yrityksille lainoina ja tukina annetut valtavat pääomat vientikilpailun edellyttämillä tavoilla takaisin lähivuosien aikana.

Pelättävissä siis on, että Euroopan Komission suuri suoran tuen paketti ei ole jäsenvaltioiden vaan markkinan käytettävissä. Kuinka ne tätä rahaa yritysvastuunsa puitteissa käyttävät? pörssikurssien nopea nousu tänä keväänä antaa viitteitä siitä, että markkina hoitaa koronapandemiaa pääosin muilla, yrityssalaisuuden piiriin kuuluvilla tavoilla kuin reaalitalouteen suunnatuilla investoinneilla. Syyt ovat ymmärrettäviä - ja ne pitäisi ymmärtää myös eurooppalaisessa makrotalouspolitiikassa.

Euroopan Komission pandemiapaketista ilmeisesti lainaraha on sitä, mitä myös jäsenvaltiot voivat käyttää. Jos se on ehdollistettu 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' aikaansaamiseen, siitäkään ei taida olla suurempaa hyötyä. Valtioiden on voitava käyttää pääomia omiin investointeihinsa, palvelurakenteensa parantamiseen ja kansalaisten välittömien, vaaleissa ilmaistujen tarpeiden ja tavoitteiden tyydyttämiseen.

8.6. 2020
Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn kirjoitaa tänään mielenkiintoisesti finanssipoliittisen elvyttämisen mahdollisuudesta 'poikkeusoloissa' ja 'Maastrichtin sopimuksen korttitalosta'. Merkittävä - toivoa herättävä kannanotto!

26.7. 2020
Talouspolitiikan suuressa linjassa on tapahtumassa suuri käänne, jota suhtautumisen muutos Saksassakin maan perustuslakiin sidottuun velkaantumisen rajoittamiseen edustaa.Tämä on yllättävää -  käänne on yhtäkkiä tosiasia. Euroopan Keskuspankissa tämän käänteen aloitti pääjohtaja Mario Draghi vuodesta 2014 alkaneella ja ainakin tämän vuoden loppuun lähes keskeytyksettä jatkuneella määrällisellä monetaarisella elvytyksellä. Tätä uutta linjaa jatkaa nyt elvyttävän finanssipolitiikan muodossa Euroopan Komissio ottamalla nimiinsä 750 mrd:n suuruiset lainat edelleen tukien ja lainojen muodossa jäsenvaltioiden käyttöön Korona-epidemian aiheuttamien vaurioiden hillitsemiseksi ja korjaamiseksi. Kertaluontoisuudestaan huolimatta kysymys on endogeenisesta, sisäsyntyisestä talouspolitiikasta, joka on aika uusi ilmiö Euroopassa ja joka eroaa selvästi tähän saakka noudatetusta valtavirtaisesta, hengeltään uuskonservatiivisesta ja uusliberaalista eksogeenisesta, ulkosyntyisestä talouspolitiikasta. Muutosta näytetään pelkäävän aivan mahdottomasti ja koko ajan näkyy esimerkkejä pyrkimyksestä palauttaa 'vanha järjestys' säästöpolitiikan ja suomalaiseen mustan nollan politiikkaan. Modernia Monetaarista Teoriaa (MMT) ei ole vanhemman polven talousmiehille (eikä varsinkaan juristeille)  yliopistoissa opetettu ja siksi sitä pelätään kuin lehmä uutta konttia. Valtavirtainen talousajattelu lisäksi syrjii tietoisesti myös uuden polven talousosaajia, jos he rohkenevat ilmaista kantojaan säästöpolitiikan turmiollisuudesta kasvulle, työllisyydelle ja riittävälle toimeentulolle. Maailman ehkä tunnetuin MMT-asiantuntija ja uranuurtaja on australialainen projessori William (Bill) Mitchell, joka toimii myös vierailevana luennoitsijana Helsingin Yliopistossa. Tämänkesäinen vierailu on jäänyt Korona-pandemian vuoksi ilmeisesti väliin. Hänen Helsingissä pitämistään luennoista ei ole mediassa näkynyt yhtään mitään. Tällainen syrjiminen ja sivuuttaminen johtavien talousgurujen toimesta osoittautuu nyt kohtalokkaaksi, kun muutos näyttää yhtäkkiä tempaavan mukaansa myös Euroopan Unionin keskeiset instituutiot. Jos olisin akateemisesti koulutettu talousasiantuntija, kuuntelisin Bill Mitchellin Helsingin Aalto-yliopistossa  pitämät luennot mitä tarkimmin...

Miksi media ei avaa tätä ulottuvuutta makrotalouspolitiikan ihmeellistä käännettä? Minkälaista talousoppia yliopistoissa oikein opetetaan? Miten on mahdollista tällainen sokeus ja kyvyttömyys analyysiin historialliseksi luokiteltavan ilmeisen käänteen lähtiessä liikkeelle? Mistä vaikeneminen kielii?