Eurooppalainen kärsimysnäytelmä

 Makrotalouspolitiikassa tapahtuu.

Päättymässä olevalla viikolla USA:n presidentti Joe Bidenin julkaisi uuden elvytyspaketin joka on kooltaan jättimäinen, 2300 miljardia dollaria. Uutisen mukaan tästä on tarkoitus käyttää kokonaista 650 miljardia pelkästään julkisen infrastruktuurin parantamiseen. Se onkin tarpeen, sillä 'markkinan' hallisemassa USA:ssa valtaväylät, kadut ja sillat ovat uutisten mukaan huonossa kunnossa. 

Erona Euroopan Unionin laina- ja elvytyspakettiin, joka on kooltaan 750 mrd euroa kertaluonteisena tuki- ja lainapakettina on siis se, että tukea suunnataan myös julkisiin investointeihin. Euroopan Unionissa jäsenvaltioiden suora tukeminen on konsolidoidun perussopimuksen mukaan kiellettyä. Toinen suuri ero on myös kertaluonteisuus, kun taas USA:ssa tukitoimia jatkettaneen ilman sen suurempia esteitä jatkossakin, vaikka tämän liittovaltion kokonaisvelka on jo muutenkin yli 28000 miljardia dollaria.

Ehdotuksessa, joka mennee ilman muuta läpi sekä demokraattienemmistöisissä Edustajainhuoneessa että Senaatissa, suunnitellaan Reutersin mukaan 650 miljardin sijoituksia liikenteeseen. Sillä parannetaan 32 000 kilometrin edestä tieverkostoa, kymmenen "taloudellisesti merkittävää siltaa" ja 10 000 muuta siltaa. Tieturvallisuuteen on summasta  varattu 20 miljardia, raideverkostoon 80 miljardia, lentokenttiin 25 miljardia ja sisävesiliikenteeseen 17 miljadia.

Kun katsoo Suomen hallituksen ehdotusta Euroopan komission tuki ja elvytyspaketin kansalliseksi toteuttamiseksi, siinä ei puhuta julkisen infrastruktuurin ja palveluiden parantamisesta suoraan mitään, vaikka toki hallitusohjelman painopistealueiden mukaan tarkoitus on edetä. Myös käsittelyvauhti on hitaanpuoleista ja sen toteutumisen tiellä on vielä monia esteitä viime vuoden heinäkuun alussa tehdyn huippukokouksen yksimielisestä päätöksestä huolimatta. Mukaan on kytketty Suomen aloitteesta oikeusvaltioperiaatteen toteuttaminen, jonka alustava ja rajoittunut tulkinta uhkaa jo pudottaa ainakin Puolan että Unkarin pois koko ohjelmasta. Jos näin on käy, nämä maat voivat äänestää koko laina- ja tukipakettia vastaan, jolloin jo joudutaan hakemaan uusia ratkaisuja. On puhuttu mahdollisuudesta toteuttaa se Thomas Pikettyn ehdottamana   'samanmielisten' projektina, jollaisesta on jo esimerkki Saksan ja Ranskan välillä solmitun ja ilmeisesti EU:n tukeman  yhteistoimintasopimuksen muodossa. 

Nyt on vain niin, että Saksassa sikäläinen perustuslakituomioistuin on asettunut vastustamaan laina- ja tukipaketin vastaanottoa viitaten Saksan vuonna 1949 hyväksyttyyn perustuslakiin, joka asettaa sekä liittovaltion että osavaltioiden alijäämille tiukat rajat. Niiden mukaan Saksa ei saa ottaa vastaan tätä tuki- ja lainaerää, koska se on ristiriidassa Saksan perustuslain kanssa. Jos tämä kanta Saksassa menee läpi, on mitä ilmeisintä että Saksa ei tule hyväksymään Euroopan komission lainoja myöskään muille maille. On muistettava että sisämarkkinat rakentuvat yhteistyön lisäksi markkinakilpailulle ja Saksan joutuminen tässä suhteessa huonompaan asemaan muihin EU:n jäsenmaihin nähden ei voi tulla kysymykseen. Saksan perustuslakituomioistuinhan kyseenalaisti jo Euroopan Komission tuki- ja lainapaketin, koska Euroopan Unionin kasvu- ja vakausopimuksen ehdot ovat lähes suoraa lainausta Saksan voimassaolevan perustuslain teksteistä.

Tähän traagiseen virheeseen, jossa peruskirjatasoiseen asiakirjaan sisällytetään johonkin aikaan perustuvia strategisia määräyksiä kategorisena imperatiivina, uhkaa nyt Euroopan Unionin markrotalouspolitiikan uudistaminen kaatua. Mukana on kaksi perustavaa laatua olevaa - ja kohtalokasta - ajatusvirhettä. Ensimmäinen niistä on valtion sulkeminen toimijana lähes kokonaan pois kuvasta ja elvytyksen suuntaaminen kokonaan muille markkinatoimijoille. Syynä tähän, mm. pohjoismaista, vahvaan valtioon rakentavaa sosialidemokratiaa rampauttavaan lähestymistaapaan ovat Saksan kahtijakautuminen kylmän sodan seurauksena. Se johti Saksan Demokraattisen Tasavallan (DDR) syntymiseen ja autoritaariseen yksipuoluejärjestelmään vahvan sosialistisen, yksityistä markkinaa syrjivän ja sen jopa kieltävän järjestelmän syntymiseen. Tämän seurauksena Saksan Liittotasavallan puolella on nähtävissä suorastaan valtava pelko valtion vahvistamista vastaan yhteiskunnallisena toimijana. Tästä syystä myöskään DDR:n poliittisen järjestelmän perillinen eli "die Linke" (Vasemmisto) ei puolueena näytä kelpaavan Saksan liittovaltion hallitukseen, vaikka osavaltiotasolla (Bremen, Thüringen) jo näin on käynyt. Tästä seuraa mm. se että Saksan julkiset rakenteet ja palvelut ovat kehittyneet heikosti ja niitä korvaamaan on luotu muunlaisia, osavaltioiden itsenäisyydestä johtuen erilaisiin ratkaisuihin perustuvia rakenteita.

Se toinen syy on perustuslakitasoisesti pelätty velkaantuminen ja vaatimus etukäteissäästämisestä silloin kun julkisia rakenteita parannetaan ja hankkeita  käynnistetään.   Saksa pelkää velanottoa perustuslakitasoisesti ja tämä ajattelutapa on juurtunut syvään saksalaiseen poliittiseen ajatteluun. On tehtävä mitä muuta hyvänsä mutta velkaa ei saa ottaa. Hyvän esimerkin tästä pelosta tarjoaa se austeristinen politiikka, jota Saksan valtionvarainministeriön (Schäuble) johtolla toteutettiin Kreikkaa kohtaan vuoden 2008 USA:ta ja Eurooppaa kohdanneen talousromahduksen jälkeen. EKP:n pääjohtajan Mario Draghin aikaansaaman EKP:n monetaarisen määrällisen elvytysohjelman toteutus vuoden 2012 jälkeen muutti tilannetta jossakin määrin niin, että jopa Kreikka pääsi vuoden 2016 lopulla takaisin määrällisen elvytyksen piiriin. Kreikan velkavuori ei ole kuitenkaan pienentynyt, vaan on jatkanut kasvuaan - siitä vain ei nyt puhuta suureen ääneen.

USA on siis astumassa taas kerran rivakasti eteenpäin rohkean monetaarisen elvytyksen tiellä, jossa liittovaltion aikaisemmalla velalla ei näytä olevan merkitystä ja joka sitä paitsi suuntautuu yksityisen markkinan lisäksi myös julkisten rakenteiden parantamiseen lähes yhtä suurella dollarimäärällä kuin mitä koko Euroopan Komission korona-elvytyspaketti on tukineen ja lainoineen. Toimeenpanossa ei ilmeisestikään viivytellä, mikä antaa aiheen olettaa että USA toipuu Trumpin palleaiskusta nopeasti samaan aikaan kun Euroopan Unioni ottaa edelleen lukua, nyrkkeilyanalogiaa käyttääkseni.

Oman lukunsa mannerten välisessä kilpailussa muodostaa tietenkin Kiina, joka käyttää kommunistisen puolueen suvereniteettiin perustuvaa sekatalousjärjestelmää eli vahvaa valtiota ja   vahvasti monetaristisin keinoin tuettua ja järjestelmälle lojaalia yritysmaailmaa kaikin keinoin hyväkseen. Kiinaa suojaa autoritaarisen järjestelnän lisäksi kulttuuri- ja kielimuuri, joiden taakse eivät länsimaiden sanktiot eivätkä sotilaalliset uhkailut näytä ulottuvan. Lisäksi 1,4 miljardin asukkaan Kiina pysäytti Korona-pandemian kuin seinään ja on palannut nopeasti taloudellisen kasvun tielle. Kiinan hankkeet ovat saaneet myönteisen vastaanoton myös monissa Euroopan Unionin jäsenmaissa.  Lisäksi Euroopan Unionin yhteisönä hylännyt Venäjä on kääntynyt selvästi öljyputkineen ja hankkeineen Kiinan suuntaan. Euroopan Unioni  on merkillisen yksin ja aneemisen tuntuinen tässä mannertenvälisessä, suurvaltain hallitsemassa voimien mittelyssä.

Mihin menet Eurooppa?

Ultima ratio - viimeinen keino

Kun ajattelen vanhojen suurten puolueiden nykytilannetta, koen sen ajatumisena tilanteeseen, jota Helsingin Sanomien takavuosien tunnetun pilapiirtäjän Kari Suomalaisen eräs karrikatyyri hyvin kuvaa. Siinä autoilija on ajanut umpikujaan, jossa eteenpäin ajaminen on kielletty, samoin kääntyminen oikealle tai vasemmalle. Kuvaa täydentääkseen Kari oli keksinyt vielä yhden liikennemerkin lisää: myös takaisinkääntyminen, "U-käännös" oli kielletty.

Äärioikeiston - ja sellaiseksi eurooppalaisessa "keskustelukäytävässä" (der Spiegelin käyttämä ilmaus) mielletty populististen oikeistovoimien nousu estää konservatiiveilta ja liberaaleilta enemmän kääntyminen jyrkästi oikealle. Työväenliikkeen ja perinteisen vasemmiston kääntyminen demokraattisista käytännöistä vielä jyrkempää suuntaan vanhan proletariaatin diktatuurin ja väkivaltaisen kumouksen suuntaan ei näytä sen enempää ajankohtaiselta kuin mahdolliseltakaan. Yksiulotteinen Euroopan Unionin markkinoihin suuntautuminen ja sekatalousmallin - siis julkisen ja yksityisen varaan rakentuvan vuorovaikutteisuuden - jyrkkä kielto konsolidoiduissa peruskirjoissa merkitsee voimakasta jarrua dynaamiselle finanssipolitiikalle ja siten kieltotaulua eteenpäinmenolle kaikista ja ilmeisesti yhä uusista yrityksistä huolimatta. Peruuttaakaan ei voi, koska "läntistä arvoyhteisöä" on puolustettava jopa siihen sopimattomilla keinoilla. Umpikuja, Sackgasse; paikalleen jämähtämistä tai jopa sosiaalisessa ja taloudellisessa turvallisuudessa taantuvaa kehitystä ennakoivat rakenteet povaavat edelleen huonoa - aivan liian huonoa - menestystä yhteiselle Euroopalle, jonka toivottiin muodostuvan rauhan, demokratian, turvallisuuden ja yhteisen hyvinvoinnin linnakkeeksi.

Ennenpitkää ovat poikkeukselliset toimet tarpeellisia Euroopan pelastamiseksi. Niitä on jo nähtykin: kaiketi neljääntuhanteen miljardiin euroon noussut EKP:n määrällisen elvytyksen ohjelma oli yksi perussääntöjen rajoja hipova ja osin ylittäväkin toimenpide, korvasihan se valuuttaunionin jäsenvaltioissa todellisuudessa sellaisia markkinoiden tukitoimien rahoituksia, jotka muuten olisi pitänyt kustantaa suoraan budjettivaroista. Tarjontapolitiikka ei mahdollista yritysten rahoituksen kautta tapahtuvaa onnistumista, jos laajaa ostovoimaa ei ole käytettävissä. Valtion logiikka ja investoinnit toimivat eri tavalla kuin yksityisen toimijan spekulointi sijoitustensa ja investointiensa menestyksestä. Tämä tosiasia ei ole saanut riittävää huomiota EKP:n määrällisen elvytyksen analyysissa. Määrällisen elvytyksen toteutuksesta ja vaikutuksista on vaiettu meillä lähes tyystin, mikä ei tee helpommaksi sen rationaalisten vaikutusten ja merkityksen arvioimista.

Olen jo aikaisemmin useissa yhteyksissä väittänyt, että tästä umpikujasta ei päästä muuten ulos kuin tarttumalla äärimmäisiin keinoihin eli "Ultima ratioon". Sanonta tulee kolmikymmenvuotisesta sodassa ja tarkoittaa kuninkaiden oikeutta ratkaista epätoivoinen tilanne omalla päätöksellään. Termiä käytetään myös työoikeudessa, joskin vähän erilaisessa tarkoituksessa: työntekijää on suojeltava irtisanomiselta kaikilla mahdollisilla keinoilla ja vasta viimeisenä keinona "ultima ratio" eli irtisanominen voi tulla käyttöön.

Euroopan Unionin tapauksessa se tarkoittaisi konsolidoitujen peruskirjojen avaamista ja ennenkaikkea finanssipolitiikan tiukoista säännöistä irtautumista. Maastrichtin sopimuksen tiukka velanoton rajoittaminen ja kansallisten budjettien 3%:n vuosittainen kasvuraja ovat tällaisia, irrationaalisiksi ja huonosti perustelluiksi koettuja rajoitteita. Kotitalous ja kansantalous eroavat toisistaan oleellisesti jo peruslähtökohdissaan: kotitaloudella ei ole veronkanto-oikeutta ja valtiorakenne (pidän Euroaluetta tässä suhteessa valtioon verrattavana)  voi oman itsenäisen pankkinsa ja finanssi- ja rahapolitiikkansa keinoin pelastaa itsesä ja jäsenvaltionsa millaisesta kriisistä tahansa - edellyttäen että se käyttää näitä välineitään ongelmien poistamiseen. Euroopan Unionikaan ei voi mennä konkurssiin. Heikkoa finanssipoliittista performanssia voitaisiin huomattavasti - oleellisesti - parantaa muuttamalla peruskirjoja niin, että koko finanssi- ja rahapolitiikan spektri voitaisiin tarvittaessa - juuri nytkin ajankohtaisessa tilanteessa - ottaa käyttöön. Kysymys ei ole vasemmistolaisesta vallankumouksesta, vaan liberaalin keynesiläisen talousajattelun ajankohtaistamisesta.

Peruskirjojen avaamisesta ei eurovaalitaisteluissa suoraan puhuttu mitään. Muutama rohkea (nais)ehdokas käytti vaalitaistossa ja puheenvuoroissaan "systeeminvaihdoksen", paradigmanmuutoksen tarpeellisuuden ilmausta. "Emme tarvitse ilmastonmuutosta - järjesjestelmänmuutoksen me tarvitsemme" - näin totesi itävaltalainen nuori eurovaaliehdokas Julia Herr - omassa vaalivideossaan. Tämä on se "ultima ratio", jonka edessä Euroopan Unioni ennenpitkää - ilmeisesti hyvin pian - todellisuudessa on.

Vanhan ammattiyhdistystoimitsijan "ultima ratioon" viitaten: "Jos mikään muu keino ei auta, niin yritä rehellisyyttä."

Vasemmistopopulismi vs. veljeyden vankila

Mistä on kysymys, kun nuori Sveitsissä, Frankfurtissa ja Lontoossa uraa tehnyt pankkimanageri jättäytyy huippupalkatuista strategisista tehtävistä sivuun, muuttaa Berliiniin, ryhtyy kirjailijaksi ja alkaa kirjoittaa valtion suuresta merkityksestä investoijana ja yhteisen hyvinvoinnin luojana? Alexander Schimmelbusch kirjoittaa kolmantena kirjanaan vasemmistopopulistiseksi leimatun kirjan "Hochdeutschland" , jonka päähenkilö Victor haikailee sympatioita tavoittelematta vahvan valtion perään. Der Spiegelin toimittajat Alexander Jung ja Markus Brauck haastattelevat tätä poikkeuksellista kirjailijaa Spiegelin Karl Marxin syntymän 200-vuotispäivän merkeissä julkaistussa "kapitalisminumerossa" Nro 19 5.5. 2018. Miksi nostan tämän esiin blogissani?

Alexander Schimmelbuschin ammatti- ja elämänura on poikkeuksellinen siinä suhteessa, että hän on tullut talous- ja rahapolitiikassa uusiin, toisenlaisiin ajatuksiin. Kuilu köyhien ja rikkaiden välillä - luokkaero koulutetun ja kouluttamattoman väen välillä - näkyy Saksan suurkaupungeissa räikeämpänä kuin mitä se oli Schimmelbuschin nuoruudenpäivinä.

Toimittajat kysyvät, onko tällä jotakin tekemistä korkeiden manageripalkkojen kanssa? Kirjailijan mielestä joistakin tehtävistä maksetaan ylipalkkaa samaan aikaan kun eräät tärkeät koulutusalat ovat aivan ilmeisessä palkkakuopassa. Aikaisemmat hyvinpalkattujen normimersut ovat muuttuneet paljon maksaviksi palkanlisäkkeiksi joilla luodaan statusta. Kirjan päähenkilö ottaa tämän kärjistyksenä esille.

Lisäksi hän näkee eroja valtioiden toimintatavassa kansalaisten vaurauden kasvattamisessa.  Esimerkkinä hän nostaa Kiinan saksalaisiin yrityksiin pumppaamat miljardit, joiden kanssa saksalaiset yritykset eivät kykene taloudellisesti kilpailemaan. Kirjassa hän nostaa vasemmistopopulistisena ideana pidetyt valtioiden investointibondit, joiden tehtävänä olisi vastata suurista tulevaisuusinvestoinneista.

Tällaisia tulevaisuusbondeja on jo monilla valtioilla; hän mainitsee esimerkkinä jopa pienen aavikkodiktatuurin Qatarin. Kun Kiina osallistuu lähes 10 %:lla Daimler Benzin osakeomistukseen, sitä pidetään  vapaan markkinatalouden ilmauksena. Saksassa nousisi kirjalijan mukaan kuitenkin kauhea melu, jos liittovaltio tekisi saman ryhtyen yritysosakkaaksi.

Toimittajat kysyvät, onko mielekästä Saksalle toimia samalla tavalla kuin Kiina sen tunkeutuessa osake- ja yritysmarkkinoille, "vapaaseen markkinatalouteen" samalla kun miljoonia ihmisiä pidetään leireillä ja vankiloissa. Alexander Schimmelbuschin mielestä on viime kädessä kuitenkin kysymys Saksan kansalaisten edusta. Ei ole oikein romuttaa kansallista omistusta samaan aikaan kun toisenlaisilla talous- ja rahapoliittisilla säännöillä pelaavat kahmivat omistuksia sekä Saksassa, Euroopassa että muilla mantereilla.

Eikö vaarana ole valtiokapitalismi entisen DDR:n tapaan? Tottakai valtion omistus on järjestettävä hallinnollisesti toisella tavalla. Norjalla, Kuweitilla (ja myös Suomella työeläkerhastojen muodossa, IR) on rahastojen kautta tapahtuvaa osallistumista yritysmaailmaan eivätkä yritykset ole tästä mitenkään kärsineet. Kirjailija tuo kirjassaan esille myös omistamiselle asetettavan ylärajan, josta hän käyttää nimitystä "80 %:n vaatimus"; hän ei mainitse rahamääräistä rajaa, vaan kynnyksen, jonka 80% kansasta voisi hyväksyä. Hän myöntää että omistusoikeuden rajoittaminen on perustuslaillinen kysymys, mutta kysymys on myös kansan "sielusta", sen oikeustajusta.
---
Tällainen pohdiskelu on sekä Saksassa että Euroopassa aika harvinaista. Mielikuvitusta ilmeisesti himmentää Euroopan Unionin asettamat ehdottomat talous- ja rahapoliittiset rajat. Sellaisiin ulkopuoliset maat eivät ole sitoutuneet ja voivat käyttää itsenäisten pankkiensa rahapolitiikkaa kokonaisvaltaisesti. Myös nämä maat voivat käyttää yritysrakenteita välikätenä omistuksilleen. Kun endogeenisella, päätöksiin ja sopimuksiin kirjatulla  rahalla ei ole määrällisiä rajoja, ulkopuolisilla toimijoilla on kaikki mahdollisuudet tulla yritysten kautta laillisesti osakkaiksi ja myös osinkojen kerääjiksi. Omistus perustuu myös osakeomistuksiin ja suurilla sijoittajilla on se todellinen valta. Omat työeläkerahastomme ja Norjan vastaavat - volyymiltaan ainakin viisinkertaiset - hyötyvät jo nyt valtavista sijoitustensa tuotoista.

Veikkaukseni on, että paine Euroopan Unionin yksiulotteisen lähestymistavan perusteelliseen korjaamiseen ei tule Unionin sisältä, vaikka Lisabonin sopimukseen perustuen erityinen kansalaisasloitteen mahdollisuus on olemassa. Poliittinen järjestelmä muodollisesta moniarvoisuudestaan huolimatta ei näytä olevan kykenevä uudelleenarviointiin - ainakaan vielä. Ulkopuolinen maailma tulee todennäköisesti näyttämään maanosallemme kaapin paikan, jos siihen ei mahdollisuutta ole muulla tavoin.

Voi olla että myös oma maamme vaurastuu tätä kautta, yritysvetoisesti, mutta meidän vaurastumisemme perustuu suuressa määrin reaalitalouden säästöihin. Kun alussa Alexander Schimmelbuschin merkillepanema tulonjakokuilu näkyy jo katukuvassakin poikkeuksellisen selvästi, olisi aika ryhtyä pohtimaan Euroopan Unionin perussopimusten "pallo jalassa" elämisen mielekkyyttä.

Tämä veljeyden vankilaan viittaava ilmaisu tulee Fb-kaveriltani Seppo Tuoviselta.

Huutava ristiriita?

SOTE-hankkeessa näyttävät perusasiat olevan edelleen pahemman kerran ristissä. Iltasanomissa julkaistun - sinän perustuslakivaliokunnan työn suojattua asemaa rikkovan - uutisen mukaan maakuntauudistus ei voi toteutua, koska hallitus varaa budjettikehyksessään terveyden- ja sosiaalihuoltoon riittämättömän määrän resursseja. Hallintoelintä - tässä tapauksessa tulevaa maakuntahallintoa - ei voi asettaa tilanteeseen, jossa se ei pysty toteuttamaan perustuslain sille asettamaa tehtävää: Valiokunta viittaa tässä etenkin perustuslakiin kirjattuun julkisen vallan velvollisuuteen turvata kaikille kansalaisille riittävät sote-palvelut (19 §) sekä perusoikeudet ja ihmisoikeudet (22 §). Näiden lisäksi maakuntien rahoituksen riittämättömyys voisi valiokunnan lausuntoluonnoksen mukaan muodostua perustuslailliseksi ongelmaksi myös kansalaisten yhdenvertaisuuden kannalta (6 §). Luonnoksen perusteella hallituksen esitys ei valiokunnan mukaan turvaa maakuntien edellytyksiä suoriutua velvoitteistaan.

Ministerivalassaan tai juhlallisessa vakuutuksessaan jokainen hallituksen ministeri lupautuu noudattamaan perustuslakia ja palvelemaan ainoastaan ja vain kansalaisten etua ja oikeuksia:""Minä N.N. lupaan ja vannon kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä (vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta), että minä virassani noudatan perustuslakeja ja muita lakeja sekä toimin oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi."

Tuomarinvalassa - jonka minäkin olen työtuomioistuimen jäsenenä vannonut - on säilynyt muuttamattomana vuodesta 1734. sanotaan:

"Minä N. N. lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta (vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta), että minä parhaan ymmärrykseni ja omantuntoni mukaan kaikissa tuomioissa tahdon tehdä ja teen oikeutta niin köyhälle kuin rikkaallekin ja tuomitsen Jumalan ja [Ruotsin] lain ja laillisten sääntöjen mukaan: etten koskaan minkään varjolla lakia vääristele enkä vääryyttä edistä sukulaisuuden, lankouden, ystävyyden, kateuden ja vihan tahi pelon tähden taikka lahjan ja antimien tahi muun syyn takia, enkä syytöntä syylliseksi taikka syyllistä syyttömäksi tee. Minä en myöskään ennen tuomion julistamista enkä sen jälestä ilmaise oikeutta käyville enkä muille niitä neuvotteluita, joita Oikeus suljettujen ovien takana pitää. Kaiken tämän tahdon täyttää ja täytän uskollisesti, rehellisenä ja totisena tuomarina, ilman kavaluutta ja juonia, niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja hengen puolesta."

Vuonna 2017 nämä vannomiset ovat muuttuneet vakuutuksiksi, mutta sormet pidetään edelleen joko raamatun tai lakikirjan päällä, joten laadullisesti on kyse edelleen samasta moraalisesta velvoitteesta.

Mitenkähän tässä kävisi tai käy, jos SOTE-lait vietäisiin myös EU:n oikeusistuinten käsiteltäväksi? Muodollisestihan Euroopan Unioni perustuu rauhan ja demokratian tavoitteluun. Tosiasiassa kuitenkin konsolidoidussa peruskirjassa - tässä linkki sen toisintoon - markkinoille annetaan määräävä asema suhteessa demokraattisesti valittuihin instituutioihin, parlamentttiin, ministerineuvostoihin ja erikseen vielä näistä erilleen rakennettuun Euroopan Keskuspankkiin ja Investointipankkiin. Niilläkin on muodollinen demokraattinen rakenne mutta konsolidoitu peruskirja määrittelee lähestymistavan EU-keskeiseksi ja toiminnan sisällöllisesti valtion ja julkisen omaa toimintaa rajaavaksi ja antaa - kuten mm. EKP:n määrällisestä elvytyksestä on havaittavissa - etusijan vastuunotolle markkinamekanismien joustavasta toiminnasta ja "hyvinvoinnista". 

Kansalaisten hyvinvointi perustuu EU:ssa odotusarvoiseeen ajatteluun, jonka ehtona on onnistuminen markkinoilla. Tällaista ehtoa ei Suomen perustuslaissa ole. Viime kädessä valtio joutuu vastaamaan kansalaisten hyvinvoinnista. Ennen Euroopan Unioniin liittymistä takaajana ja edellytysten luojana eduskunnan lisäksi oli oma ja itsenäinen Suomen Pankki, joka yhdessä valtioneuvoston kanssa kykeni rahapoliittisesti vastaamaan kaikkiin perustuslaillisiin vaatimuksiin.

Euroopan Unionin Konsolidoidun perussopimuksen tulkinta kohdistuu perussopimuksen toimivallasta kysymykseen siitä, onko sosiaali- ja terveyspolitiikka yksinomaan jäsenvaltion päätettävissä. Kysymys on EU:n yksinomaisesta tai jaetusta päätöksentekovallasta. Kuitenkin talous- ja kauppapolitiikka kuuluvat  yksinomaan Euroopan Unionin hallitsemaan toimivaltaan. Juuri talouden osalta hallitus on kehysbudjetoinnin muodossa määritellyt jo etukäteen maakunnille tulevan rahoituksen periaatteellisen kehyksen - taustalla on ajatus pysyttelemisestä EU:n jäsenvaltioiden taloutta rajaavien ja ohjaavien päätösten puitteissa. 

Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikasta määrätään konsolidoidun perussopimuksen artikloissa 120-133: Artikalassa 125 todetaan seuraavasti:"Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi. Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi."

Euroopan Komissiolla on laajat oikeudet valvoa ja tarvittaessa puuttua asetettujen budjettirajoitusten ylityksiin juuri tämän konsolidoidun perussopimuksen nojalla. Tässä siis lainsäätäjät, juristit ja muut EU-oikeuden aiantuntijat joutuvat pohtimaan, onko SOTE-uudistus pelkästään kansallinen hanke vai onko sillä kosketuspintaa sellaisiin EU-toiminnan alueisiin jotka kuuluvat nimenomaan Euroopan Komission ja sen elinten päätösvaltaan. Talouspolitiikka, vapaakauppapolitiikka ja rahapolitiikka ovat ainakin EU:n yksiselitteisesti johtamia. Muunkin hallinnon osalta hallituksella on velvollisuus pyrkiä politiikkansa yhteensovittamiseen Euroopan Unionin säädösten kanssa.

Kumpi ratkaisee, Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja vai Suomen perustuslaki, jos ne joutuvat ristiriitaan? Olen ymmärtänyt niin, että perustuslakimme on alisteinen Eurooppa-oikeudelle ja Euroopan Komissiolta, oikeusistuimeltatai instituutioilta tulevat määräykset ja tulkinnat ovat ensisijaisia.

Mieslestäni ei ole liioiteltua todeta, että perustuslakimme ja Euroopan Unionin peruskirjojen välillä vallitsee selvä - etten sanoisi huutava - ristiriita. Paljasjalkatuomarina minusta näyttää siltä että tässä oikeudellinen logiikka on menossa pahemman kerran umpisolmuun. Kun vielä totean että kaiken taustalla on 1900-luvun lopun voimakas ideoliginen vääntö "reaalisosialismin" romahtaessa omaan irrationaalisuuteensa ja läntisen arvoyhteisön pyrkimys sementoida markkinayhteisö toimijana ainoaksi ja ensisijaiseksi, onnistuttiin luomaan pysyvä ristiriita yhteisen ja yksityisen, valtion ja "markkinan" välille. Tämä ristiriita ja sen aiheuttama stagnaatio uhkaa heikolla hetkellä koko Euroopan Unionin tulevaisuutta.

Meillä tämä periaatteellinen ristiriita on nyt joutumassa todelliseen testiin perustuslakimme tulkitsemisen ja Euroopan Unionin peruskirjojen yhteensovittamisen muodossa. 

New Deal 2.0

USA on julistanut taloussodan Euroopalle ja koko muulle maailmalle. Tuontitullien asettaminen raudalle, teräkselle ja alumiinille ovat ristiriidassa sekä maailman kauppajärjestön WTO:n pitkän tähtäyksen pyrkimysten että jo vuosia kehitteillä olleen vapaakauppajärjestelmän kanssa. Molempiin näihin liittyy ongelmia jo ennestäänkin, ennenkaikkea markkinahengen kiihdyttämän globaalin kilpailun ja tuloeroja kasvattavan taloudellisen polarisaation muodossa.

Euroopan Komission kakkosmies Jyrki Katainen kuvasi televisiohaastattelussa 1.3. 2018 hyvin Euroopan joutumista "kahden tulen" väliin. USA:n tuontitullit vaikeuttavat eurooppalaisen, Kataisen mukaan joissakin tapauksissa aivan erityisiä laatuominaisuuksia sisältävän teräksen ja tullien alle joutuvien metallituotteiden kilpailukykyä suhteessa USA:n omaan tuotantoon heikentyy. Samalla toisaalta Kiina kilpailee jo nyt omalla teräksen ja alumiinin tuotannollaan painaen hintoja entistäkin alemmaksi.

Euroopan Komission puheenjohtaja Jean Claude Juncker ilmoittikin jo Euroopan Unionin ryhtyvän välittömiin toimiin maksujen asettamiseksi amerikkalaisille tuotteille Euroopassa. Globaali taloussota kiristyy astetta kovemmaksi ja uhkaa eskaloitua uusiin tuotteisiin, uusille palvelualoille ja tuhoaa jo nyt sitä luottamusta, jonka varassa läntinen arvoyhteisö lepää NATO:n yhteistä puolustusta myöten.

Euroopan vastaus tähän sodanjulistukseen on luonnollinen ajatellen sitä lähestymistapaa, jonka Euroopan Unioni on sisämarkkinoita luodessaan omaksunut. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan vapaiden markkinoiden kilpailusta, vaan markkinaehtoisen ja yhä enemmän markkina-alisteiseksi muuttuvan eurooppalaisen talousrakenteen suhteesta demokraattisen valtioon ylipäätään. Kilpailua ei käydä ainoastaan yritysmaailman ja sen eri odotusten välillä, vaan myös markkinoiden ja hyvinvointivaltion toimintamahdollisuuksien välillä.

Kuten Euroopan Unionin   konsolidoidusta peruskirjasta ja siitä johdetusta - nyt jo jättimäisessä - ohjelmallisessa kokonaisuudesta voidaan todeta, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion asema on jo kauan ollut vaarassa jäädä täysin alisteiseksi markkinoiden ensisijaisuudelle. Euroopassa pohjoismailla on eniten kokemusta yhteisen hyvionvoinnin rakentamisesta valtion ja julkisen sektorin rakenteiden varaan. Euroopan Unionin lähestymistapa ei ole tunnistanut yhteisöllisen motiivin dynamiikkaa, vaan on käytännössä arvolähtökohdissaan kieltäytynyt sen kehittämisestä ja peruskirjassaan luonut yhteistä hyvinvointia ulossulkevan, hylkivän järjestelmän.

Oikea vastaus Euroopan Unionin vahvistamiseen olisi ollut yhteisten, demokraattisten rakenteiden vahvistaminen kaikilla tasoilla, mukaan lukien Euroopan Unionin omat hallinnolliset ja toiminnalliset  ulottuvuudet. Taloustieteessä tätä lähestymistapaa on totuttu nimittämään keynesiläiseksi, antisykliseksi lähestymistavaksi. Poliittisessa kielenkäytössä keynesiläistä lähestymistapaa suosiva sosialidemokratia puhuu "demokraattisesta sosialismista", yhteisistä kansanvaltaisista rakenteista. Niiden lähtökohta on talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksien täysi hyödyntäminen myös julkisen sektorin suuntaan. Sen Euroopan Unioni nykyisessä lähestymistavassaan sulkee mahdollisuutena lähes kokonaan pois.

Voidaan kysyä, miksi näin on tapoahtunut? Pitää muistaa, että linjavalinta tapahtui  ideologisessa mielessä jo hyvin varhain. Tarkoitus oli paitsi rauha ja demokratia perustetun hiili- ja teräsunionin muodossa, myös kylmään sotaan olennaisesti liittyvän, Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi nimitetyn autoritaarisen ja tässä mielessä vulgaarin "sosialismin" torjuminen. Euroopan Unionin kehittyvien rakenteiden piti sulkea neuvostokommunismin mallin mukainen kehitys poisi laskuista Euroopassa. Merkittävimmän uhan tälle muodosti Saksan jakautuminen läntisen liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasvaltaan DDR:ään. Tämä kylmän sodan seurauksena syntynyt vastakkainasettelu johti ideologisin perustein vahvan valtion poissulkemiseen Euroopan Unionin sisämarkkinoilta. Vahinko vain, että tämä sama lähestymistapa sulki pois myös yhteisen sektorin ja sen varaan rakentuvan pohjoismaisen hyvinvointimallin pois vaihtoehtojen joukosta. Miksi tätä asiaa ei hoksattu Euroopan Unioniin konsensuksella liityttäessä, on sekin mielenkiintoinen kysymys. Neuvostotyyppisen reaktionäärisen hyvinvointivaltion poissulkeminen johti myös demokraattisen, progressiivisen vaihtoehdon nurkkaanajamiseen.

Kun puhutaan alkaneesta kauppasodasta kasvavine tullimuureineen, miten edelläkuvattu liittyy Euroopan vastaukseen USA:n reaktiönääriseen "Amerikka ensin" politiikkaan?

Raudalle, teräkselle ja alumiinille - ja paljolle muullekin riittää Euroopassa kysyntää, kunhan niille luodaan keynesiläisellä, antosyklisellä elvytyspolitiikalla uudet ja kasvavat markkinat. Jos EU ei ehdointahdoin kiellä tätä mahdollisuutta, paradigmanvaihdolla tähän on kaikki mahdollisuudet. Parhaana todisteenä tästä on jo toteutettu ja vieläkin menossa oleva, jäsenvaltioiden kautta yritysmaailmaan suuntautuva määrällinen elvytys (QE), jonka mittasuhtet nousevat vähintäänkin 3000 miljardiin euroon. Mikään muu kuin peruskirjojen sekatalousmallia ehkäisevä rakenne ei estä uuden lähestymistavan ottamista. Eurooppa voisi sisämarkkinoillaan lisätä investointeja infrastruktuuriin ja palveluihin valtavasti. Puutetta ja turhautumista on koettu jo riittävästi. Tämä olisi myös oikea vastaus USA:n tullimuurin kasvattamiseen. Sotaan ei pidä lähteä silloin kun muitakin ratkaisuja on tarjolla. Vastaus tähän viimeisimpään tulta syöksevään dragonimaiseen operaatioon on yhteisten demokraattisten rakenteiden elvyttäminen, New Deal 2.0 tietokonekieltä käyttääksemme.

Kysymys on niin polttavasta yhteiskunnallisesta ja koko mannerta koskevasta haasteesta että myös irrationaalia jääräpäisyyttä ja perustelematonta ylpeyttä edustavan poliittisen oikeiston, äärioikeistolaisten nationalistien, teräksestä ja alumiinista eroon pyrkivien vihreiden ja monoliittista vasemmistoa tavoittelevien voimien on otettava uusi, tietoinen jälkikeynesiläinen talous- ja rahapoliittinen asento. Nykyisestä Euroopan Unionista on tulossa muuten "seitsenpäinen lohikäärme", joka ei johda alkuperäisiin tavoitteisiin, rauhaan ja demokratiaan vaan kaikkia mahdollisia epäproduktiivisia piirteitä sisältävään taantumiseen primitiiviselle tasolle.

Yritys tervehtyy - potilas sairastaa

Hampurin ja Düsseldorfin seudulla etsijät ilmestyivät varoittamatta sikälaisen osavaltion sairaskassan tiloihin ja ottivat mukaansa 45 suurta laatikkoa, yhteensä 320 miljoonaa laskua tutkittavakseen. Mistä syystä? Siitä, että sairaskassojen epäillään laskuttavan liikaa niitä rahoittavaa valtiota ja jopa kehittävän menetelmiä laskutuksen lisäämiseksi.

Tämä tarina perustuu der Spiegel-lehden numeron 50 (9.12. 2017) taloussivuillaan julkaisemaan artikkeliin. Rinnastukset Suomen tilanteeseen ovat luonnollisesti minun tekemiäni. Se antaa kuitenkin aihetta pohtia hallituksen ehdottaman ja pian päätöksentekovaiheeseen tulevan SOTE-ratkaisun onnistumismahdollisuuksia - myös sanan taloudellisessa merkityksessä.

Saksassa järjestelmä on erilainen kuin Suomessa, mutta nyt suuren SOTE-uudistuksen yhteydessä on vapaan pakollisen valinnan myötä syntymässä vastaavanlainen tilanne sairaalayritysten ja maakuntahallinnon välille. Yritykset näkevät SOTE-järjestelmän olevan avoin shekki rahastamiseen ja tuloksen tekemiseen.

Tärkeän rahastuksen kohteen muodostavat riskiryhmät, kuten suuria kansantauteja sairastavat ja tietenkin myös  ikääntyvät kansalaiset. Julkinen hallinto pyrkii varautumaan näiden riskitekijöiden hallitsemiseen rahoituksella ja yritykset puolestaan paremman kansanterveyden nimissä perusteellisemmalla ja laajamittaisemmalla hoidolla.

Hampurin hallinto on tullut tulokseen, jonka mukaan rahastajia on ryhdyttävä kontrolloimaan paremmin. Kuittikontteja on käytävä läpi ja katsottava, mitä oikein on laskutettu. Kysymys ei ole sen enempää laadullisesti kuin määrällisestikään ihan pienestä tehtävästä. Lainsäädäntöä on lähes mahdotonta saada vedenpitäväksi. Tarvitaan armeijoita talouden ja terveydenhoidon asiantuntijoita tällaisen tarkastuksen tekemiseen. Yritykset puolestaan kehittävät voimassaolevan lainsäädännön kannalta muodollisesti tarkastelunkestäviä ja lisää rahaa tuovia järjestelmiä.

Vastakkain ovat siis kustannuksia hillitsemään pyrkivät viranomaiset ja nälkäiset, kilpailuhenkiset  ja ahneet yritykset. Saksassa on kysymys koko järjestelmän romahtamisen vaarasta ja sama saattaa koskea tietenkin myös Suomea. Yritysten ja valtion intressit ovat vastakkaisia mitä resurssien käyttöön tulee. Julkisen sektorin "omana työnä" juuri tätä vaaraa ei ole. Siellä talouskuri pitää, mutta säästöjen vuoksi vaara toiminnan ja kehityksen pysähtymisestä on ilmeinen. Terveydenhoito ja sosiaalitoimi - nehän ovat molemmat SOTEssa valinkauhassa - ovat tähän saakka olleet Suomessa kustannuksiltaan vähintäänkin kohtuullisella tasolla.

Saksassa sairaskassat palkitsevat lääkäreitä uusien diagnoosien tekemisestä. Algoritmejä käytetään hyväksi ja yrityksen pilvipalvelu tekee lääkärille ehdotuksia siitä, mitä kunkin diagnoosin yhteydessä kannattaa vielä erikseen tutkia. Yritys palkitsee neljänneksittäin lääkäreitä uusien diagnoositarpeiden löytämisestä. Lääkäri saa neljännesvuosittain bonuksen uusista, hoitoa vaativista diagnooseista. Summa kasvaa suhteellisesti sitä mukaa kun uusia diagnoositarpeita löytyy. Yritys tervehtyy, potilas tulee yhä sairaammaksi, enemän hoitotoimia tarvitsevaksi.

Viranomaiset ovat yrittäneet löytää keinoja tämän yritysten rahastuskoneen pysäyttämiseen terveydenhoidossa. Lainsäädäntö ja siihen perustuvat toimenpiteet laahaavat jäljessä, keinoja pitää järjestelmä ajantasaisena on lähes mahdotonta löytää. Tilanne on vähän samanlainen kuin tietotekniikkamurroissa: hakkerit ovat aina askeleen edellä. Pääseekö Suomessa yrityksen kirjanpitoa ja laskuja edes tarkastelemaan - nehän kuuluvat yrityssalaisuuden piiriin?

Mitä tämä tarkoittaa siis esimerkiksi meidän pian päätöksentekoon tulevassa SOTE-lainsäädännössämme? Näyttää siltä, että terveysalan yritykset tervehtyvät ja voivat ainakin taloudellisesti ruhtinaallisesti, mutta potilaat tulevat yhä sairaammiksi ja ilmeisesti myös köyhemmiksi. Terveydenhoitoalan kustannuksia ei kyetä pitämään kurissa. Julkisen ja yksityisen terveyden- ja sairaanhoidon toimintamahdollisuudet polarisoituvat. Rahastajat ovat aina askeleen edellä - ehkä kokonaisen peninkulman. Vahtikoiran ääni ei  tule  järjestelmään yltämään.

Rahantekoa rahalla

Pankkikonserni Nordea muuttaa siis osoitteensa ja joitakin toimintoja Tukholmasta Suomeen. Muuttokustannukset eivät todennäköisesti ole suuret, lisääntyvät voitontekomahdollisuuset pankille sen sijaan todennäköisesti huomattavan melkoiset. Mistähän tässä mahtaa oikein olla kysymys? Julkisuuteen kerrottu on varmastikin sekoitus faktaa ja todellisen yritysstrategian peittelyä. Sen verran voi kuitenkin melkoisella varmuudella sanoa, että kysymys on rahasta ja sen tekemisen mahdollisuuksien parantamisesta.

Pankkijätin muuttopuuhat käynnistyivät talvella, kun Ruotsin hallitus kertoi suunnittelevansa pankeilta perittävän vakausmaksun korottamista huomattavasti. Ruotsissa vakausmaksut on tarkoitus kerätä suoraan valtion budjettiin verojen tapaan, kun esimerkiksi EU:n pankkiunionissa ne laitetaan erilliseen pankkien vakausrahastoon. Nordean vakausmaksu olisi sen omien laskelmien mukaan kymmenkertaistunut nykyisestä 50 miljoonasta eurosta. Nordea näyttää tekevän n. 6 mrd:n tulosta vuositasolla.

Pääkonttorin sijainnissa Suomi siis kilpaili Ruotsin ja Tanskan kanssa. Tanska on porvarillisesti hallittu maa kuten Suomikin, mutta se ei kuulu itsenäisen rahapolitiikkansa ja kruununsa vuoksi Valuuttaunioniin, vaikka joutuukin monessa suhteessa sen toiminnallisia ehtoja seuraamaan. Kilpailu EU:n jäsenvaltioiden välillä on yksi niitä raadollisia seurauksia markkinaehtoisesta eurooppapolitiikasta. Ruotsin toimintatapaa voi katsella myös sosialidemokraattisenemmistöisen hallituksen näkökulmasta. Vakausmaksu on perusteltavissa yritysten yhteiskuntavastuulla. Nordealle ei käynyt se, että pankin vakausmaksulla vahvistetaan Ruotsin valtiota ja voimavarojen kokoamista yhteisten, poliittisten tavoitteiden toteuttamiseksi.

Suomessa politiikan sisältö on toinen, valtiota ei systemaattisin toimenpitein vahvisteta eikä pankille koidu samantapaista yhteiskuntavastuuta. Yritysvastuun näkökulmasta tämä on tietenkin huomattava etu. Mukana tässä liikehdinnässä on muitakin "liikkuvia osia", jotka saattavat nostaa Nordean tulosta ja voitontekomahdollisuuksia huomattavasti.

Tässä on kysymys Euroopan Valuuttaunionin ja Euroopan Keskuspankin politiikasta mitä suurimmassa määrin. "Pääkonttorin siirtyessä Tukholmasta Helsinkiin siirtyy Nordea samalla EU:n pankkiunionin valvontajärjestelmän alle."  Nordean pääjohtajan von Koskullin mukaan pääkonttorin siirtäminen Suomeen on tärkeää, jotta Nordea on saman sääntelyn alla muiden eurooppalaisten pankkien kanssa. Nordea arvioi säästävänsä noin miljardi euroa, kun se välttää Ruotsin vakaus- ja talletussuojamaksut ja alkaa maksaa vastaavia maksuja EU:n kriisinratkaisurahastoon sekä Suomen talletussuojarahastoon.

Kukaan ei ole nostanut tässä vaiheessa keskusteluun sitä seikkaa, että Euroopan Keskuspankin toimesta on menossa jo kolmatta vuotta jatkuva ns. "Määrällinen elvytys" (QE), jossa EKP ostaa pankkien kautta valtioiden joukkovelkakirjalainoja. Ei ole epäilystäkään siitä etteikö tämä osto-ohjelma hyödytä varsin suuressa määrin myös pankkien tuloksentekoa. Kysymys ei ole suuria kuluja aiheutavasta toimesta, pikemminkin päätöksin ja kirjanpidollisin toimin tehtävistä siirroista ja niistä maksettavista korvauksista.

Kun Euroopan Keskuspankki ostaa Suomenkin valtion velkakirjoja pankkien kautta 600:lla miljoonalla eurolla kuukausittain, on jo pelkkä välityspalkkio ostossa ja edelleenmyyynnissä hyvää bisnestä. EKP on vakaa ostaja.  Suomessa välittäjäksi sopivien, täällä sijaitsevien pankkien määrä on pieni, joten Nordealle tässä on selvä ja helppohoitoinen tuloksentekopaikka. Kun pääjohtaja von Koskull puhuu 1-1,2 mrd:sta säästöistä euroissa, määrää voi pitää realistisena ja todennäköisesti todellista oletusta pienempänä. Jo pelkästään määrällisen elvytyksen markkinat Euroopan Unionin alueella ovat 3,2 - 4,7 biljoonan, siis tuhannen miljardin luokkaa. Määrällinen elvytys ei suuntaudu pelkästään valtion velkakirjojen ostoon vaan suurelta osin myös toimiin yritysmaailman kanssa. Pankkien välitystoiminta tässä on yksi, ilmeisesti melko suuri   toiminta-alue.

Pääkonttorin osoitteen muuttaminen Suomeen on ensimmäinen vaihe. Jo määrällisen elvytyksen rahavirrat ovat koko Euroopan tasolla suuria ja hakeutuminen yhteistyöhön tai fuusioituminen jonkin eurooppalaisen pankin kanssa vahvistaisi edelleen jalansijaa euroalueella. Samalla se  todennäköisesti lisäisi mahdollisuuksia joukkovelkakirjojen välittämiseen myös muissa euromaissa. Ja kaikenkaikkiaan - tämä on vain yksi aspekti markkinaehtoisen Euroopan rahapolitiikassa.

Epävarmuuksiakin tähän muuttoon kuuluu. EKP:n Keskuspankin johto vaihtuu tämän syksyn aikana ja tehtävään on tunkemassa Saksan ja sen Bundesbankin edustaja. Saksan suhde määrälliseen elvytykseen on ollut koko ajan kriittinen. Kuvaavaa on, että esimerkiksi Kreikka on vasta pääsemässä jonkinlaisella osuudella oman EKP-filiaalinsa kautta määrällisen elvytyksen ohjelmaan.

Kun siis Suomenkin taloudessa sanotaan menevän hyvin, on tarkennettava että elinkeinoelämän rahoitus on määrällisen elvytyksen myötä viimeistä piirtoa myöten kunnossa. Määrällisen elvytyksen ohjelma ja sen muodostama ohjattu pääomavirta, "flow" pitää huolta siitä, että pääomaa on yritystukiin, verohelpotuksiin, osinkoihin, optioihin ja rahan tekemiseen rahalla. Samalla se vapauttaa tukipolitiikan osalta valtion muihin tehtäviin suuntautuvaa rahoitusta - tai mahdollistaa velkojen vähentämisen.  Reaalitalouteen - tai sanoisinko kansantalouteen - sen siirtämien on toinen juttu. Tarvittaisiin kysyntää ja ostovoimaa. Polarisoituva ostovoima ei kuitenkaan kovin helposti siirry kulutukseen, koska kansakunnan ostovoima on rajallinen ja lisääntyy kulutustarpeensa jo pääosin tyydyttäneessä päässä.

Päivän Helsingin Sanomissa on aiheesta mielenkiintoinen analyysi lähinnä valtion verotuottojen näkökulmasta.


Lisäys 11.11. 2017
Tällainen 2,5 miljardin euron rahoituspulssi Finveralta - kuinka se on mahdollista? Minun veikkaukseni on, että tässä näkyy Euroopan Unionin "määrällisen elvytyksen" (Quantitative Easing) vaikutus. Kysymys on valtion velkakirjojen ostosta Euroopan Keskuspankin taseeseen; Suomen osuus tämän vuoden osalta taitaa olla lähempänä 7 miljardia kuin viittä. Kohteita on vaikea löytää siksi, koska määrällisen elvytyksen tarjoama pulssi tulee suunnata yritystoiminnan tukemiseen niin ettei EU:n kilpailulainsäädäntöä loukata. Telakkateollisuus on tässä suhteessa nerokas kohde, koska monissa Euroopan maissa tämä tärkeä ala on ilmeisesti hiipunut varsin alavireiseksi, kun taas Suomesssa on kasvettu huippuluokan suorituksiin. Määrällinen elvytys ei jakaudu tasaisesti koko maahan, vaan tämäntapainen "suunnattu anti" on löytänyt nousukiitoon lähteneen telakkateollisuuden kohteekseen. Toistaiseksi tämä käy, mutta kun kuuluisat suuret vapaakauppasopimukset astuvat voimaan, silloin tilanne todennäköisesti muuttuu. Valtio voi kaiken lisäksi laskea liikkeelle uusia joukkovelkakirjoja ja siitä huolimatta valtion kokonaisvelkaantumisen aste laskee, niin että päästään taas alle Maastrichtin sopimuksen 60%:n rajan.
Suomen omalla talouskasvulla ilman määrällistä elvytystä ja sen sallimaa läpivirtausta velkakirjojen myynnin ja oston muodossa ei ymmärtääkseni voi olla näin suurta vaikutusta. Ei ole valittamista - muuten kuin siltä osin että kuuluisaan SOTEen määrällistä elvytystä ei voi käyttää - se on Euroopan Unionin konsolisoidussa peruskirjassa nimenomaan kielletty.
Nyt varmasti kysytään, voiko tämä olla mahdollista? Kysyttäneen myös miksi määrällisen elvytyksen Suomen osuudesta ja sen käytöstä ei puhuta tai informoida mitään? Sitä minä en tiedä.

Lisäys 2.12. 2017
Onko määrällinen elvytys Suomelle vaarallista?
Missä tämä määrällinen elvytys näkyy? Se näkyy valtionkonttorin velkakirjojen myyntinä ja uusien liikkeellelaskemisena, ilmeisesti myös Suomen Pankin tuloksessa ja ennenkaikkea Euroopan Keskuspankin taseessa, myönnettyinä velkoina vastaavaa puolella ja velkakirjojen ostosta maksettuna pääomana vastattavaa puolella.

EKP voi periaatteessa vaatia Suomea lunastamaan nämä velkakirjat reaalisella pääomalla esimerkiksi tapauksessa, jossa Suomi haluaisi erota Euroopan Unionista. Tässä suhteessa määrällinen elvytys - niin merkityksellistä ja hyväätekevää kuin se onkin - muodostaa myös poliittisen painostusvälineen, jonka käyttäjänä Euroopan Komission ohella on tässä tapauksessa Euroopan Keskuspankki.

Alunperin on kuitenkin ollut tarkoitus, että EKP ei sekaannu politiikkaan ja pysyttelee sen ulkopuolella. Käytännössä - esimerkiksi Kreikan tapauksessa - EKP on yhtenä "troikan" jäsenenä ollut painostamassa Kreikkaa maksamaan reaalirahalla ne lainat, joita eurooppalaiset pankit ovat korko-odotuksin rehellisille ja epärehellisille yrittäjille Kreikan talouden kehittämisen nimissä antaneet.


Lähdetietoa:
Suomen Pankin artikkeli määrällisen elvytyksen vaikutuksista 10.6.2015:

Setelirahoitus Wikipedian mukaan