Makrotalouden puutteet johtavat autoritaarisiin ratkaisuihin

Suomessa on alkamassa helmikuun alussa valtava poliittisten lakkojen suma. Se ei tosin lopullisesti pysäytä suomalaista yhteiskuntaa, mutta poliittisena kannanottona sillä on paljon merkitystä. Julkisen velan supistamisen ohella hallitus ajaa läpi mittavaa työelämän heikennysten kokonaisuutta. Ennen vaaleja silloinen oppositio kiinnitti kyllä huomiota valtion velan suuruuteen, mutta ilmeisen salassa  valmistelluista aikeista työelämän dramaattiseen muuttamiseen vaiettiin kokonaan.

Työoikeuden emeritusprofessori Seppo Koskisen mukaan hallituksen vientivetoinen malli on kansainvälisten sopimusten vastainen ja poliittisia lakkoja koskevat rajoitussuunnitelmat ovat tyypillisiä autoritaarisille järjestelmille, koska poliittiset työtaistelut kuuluvat demokratiaan.

Ammattiyhdistysliikkeessä on lähinnä palvelualojen ja julkisen alan ammattiliittojen  toimesta yritetty kyseenalaistaa vientivetoista sopimuspolitiikkaa. Perustelut eivät ole olleet kovin vakuuttavia muilta osin kuin ammattiyhdistysliikkeen itsenäisyyden ja toimintaoikeuksien puolustamisen kannalta.  Kaiken lisäksi lakkosuma koskee tänä talvena suurelta osin koko Euroopan Unionia, jossa - samoin  perustein kuin Suomessakin - on jouduttu kovaan vastakkainasetteluun ja vaikeisiin ristiriitoihin. Tärkeää olisi löytää taloudellisia perusteita noudatetun poliittisen lähestymistavan heikkouksista ja - kuten uskon - yhteensopimattomuudesta  Euroopan Unionin tavoitteleman yhteisen hyvinvoinnin, rauhan ja demokratian kanssa. Kuten työoikeusprofessori Koskinen toteaa YLEn uutisten välittämässä kannanotossa, keskinäiseen kilpailuun ja sen perusteella tehtäviin työelämäheikennyksiin perustuvat ratkaisut eivät ole sopusoinnussa demokratian kanssa.

Kysymys siis kuuluu: missä vika loppujen lopuksi piilee? Mikä saa hallituksen - ja ilmeisesti koko maanosan - toteuttamaan politiikkaa, joka johtaa tuloerojen kasvuun ja vuosikymmeniä voimassaolleiden kansainvälisten sopimusten rikkomiseen?

Osoituksena siitä, että makrotaloutta - siis kuntien, valtioiden ja valtiota suurempien yhteisöjen kuten Euroopan Unionin talouuta voidaan hoitaa muullakin tavalla kuin mihin Euroopan Unioni on sitoutunut, on USA:n valtioliiton (United States Assiciation) raha- ja finanssipolitiikka. Kuten tiedetään, USA:lla on liittovaltiona velkaa yli 30000 miljardia dollaria, mutta se ei ole estänyt  presidentti Bidenin hallitusta laskemasta liikkeelle lähes 800 miljardin dollarin  lakikokonaisuuden, jonka ytimessä on ilmastomnsuojelulla perusteltu "Inflation Reduction Act" (IRA) sekä joukko tietoyhteiskuntaan siirtymistä edistäviä lakeja. Koko tämä paketti rahoitetaan tekemällä velkaa. Velka muuttuu päätöksen tekemisen myötä todellisiksi maksuvälineiksi - julkisyhtesön velka on kansalaisten ja yritysten pääomaa kirjanpidon tasapainoperiaatteen mukaan.. Suuret monikansalliset yrityksen Euroopassa seuraavat der Spiegel -lehden 45/2023 julkaistun jutun mukaan tätä kutsua ja siirtävät edullisten lainoitusehtojen myötä pääkonttoreitaan ja tehtaitaan  USA:han.

Nähtävissä on, että eurooppalainen makrotalouspolitiikka ei pysty vastaamaan tähän mielestäni  Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) mukaiseen makrotaloudelliseen ratkaisuun. Syynä  tähän on Euroopan Unionia ja sen keskuspankkia EKP:tä perustettaessa peruskirjaan maakohtaisesti työstetyillä konsensuspäätöksillä päätynyt velkajarrupolitiikka, jossa Unioni - vaikka saakin keskuspankin kautta käyttöönsä yhteisvaluutan ja sen mukana päätösvallan raha- ja finanssipoilitikasta - kuiten kieltäytyy käytämästä näitä välineitä yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi. Kysymys on MMT:n endogeennisen, omapäätöksisen ja eksogeenisen, ulkoa määräytyvän  raha- ja finanssipoltiikan ratkaisevasta erosta. 

Millä tavalla uutta rahaa syntyy nyky-yhteiskunnassa? Kun kultakannasta on luovuttu Bretton Woods-sopimuksella jo yli viisikymmentä vuotta sitten, uuden rahan painamisen ja - digitaalisessa maailmanajassa - synnyttämisen perustana on velka, siis päätökset ryhtyä uusiin toimiin, kuten USA:ssa sekä erityisesti Bidenin mutta myös Trumpin politiikan pohjalta on tehty. Uusi raha syntyy - uskokaa tai älkää - nimenomaan velkapäätöksillä. Tämä on mahdollista valtiolle, valtioliitolle tai yhteisölle, jolla on oma valuutta ja omapäätöksinen (endogeeninen)  oikeus vaikuttaa alueensa raha- ja finanssipolitiikkaan. USA - ja todennäköisesti myös Kiina ja jopa Venäjä  - käyttävät tätä mahdollisuutta hyväkseen - Euroopan Unioni on omissa perussopimuksissaan sulkenut itseltään pois tämän mahdollisuuden.

Tästä voimmekin palata takaisin vientivetoisen sopimuspolitiikan ideologiseen arvopohjaan. Muiden maiden voittaminen tavaratuotannossa niin, että kotimaassa tuotettu menee kaupaksi myös muissa jäsenyhteisön maissa ja sen ulkopuolellakin tarkoittaa kirjanpidon identiteettiperiaatteen mukaan hyötymistä muiden maiden kustannuksella kyseisen vientituotteen kaupaksisaamisessa. Hinnat on saatava lähes aina muita maita alhaisemmiksi, jos mielii menestyä. Se merkitsee taloudellista kierrettä alaspäin niissä maissa, joiden kilpailuedellytykset tuotantokulttuurin, maantieteellisen sijainnin tai  esimerkiksi poliittisen syrjinnän vuoksi vertailumaita heikommat. Menestymisen vuoksi on luovuttava paitsi tehdyistä tuotteista, on myös tuotettava muita maita halvemmalla. Jotakin, yleensä mitä hyvänsä, ympäristöstä, ilmastosta tai resurssien rajallisuudesta piittaamatta.  Nämä ovat niitä kilpailuyhteiskunnan nurjia puolia.

Moderni makrotalous voisi palvella kokonaan toisella tavalla tuotantoa työllisyyttä, yhteistä toimeentuloa ja työllisyyttä. Se ei perustu olennaiselta osaltaan kilpailutalouteen vaan yhteistyöhön, koordinaatioon ja kaikille tarpeellisen toimeentulon tuottamiseen. Kysymys ei ole ainoastaan tavaratuotannosta, vaan produktiivisuudesta, sen henkisistä ja aineellisista ulottuvuuksista ylipäätään. Vieraan valuutan - oman päätöksenteon ulkopuolella olevan - varaan sitä ei kuitenkaan voida rakentaa. Euro on tässä suhteessa Suomellekin - ja kaikille euroalueen jäsenmaille - vieras valuutta, jota raha- ja finanssipolitiikkan muodossa ohjaa Euroopan Komissio omilla päätöksillään. Nykyisen perussopimksen mukaan Euroopan Unioni ei ota vastuuta jäsenmaiden velkaantumisesta, mikä tarkoittaa juuri velkavetoisen taloudenpidon sulkemista kokonaan Euroopan Unionin ulottuvilta. Tässä suhteessa Eurooppa noudattaa uuskeynesiläistä., valtavirtaista, uusliberaalia "mikrotalous"-politiikkaa. Se johtaa pakonomaisiin autoritaarisiin, kurjistamista ja vastakohtia lisääviin ratkaisuihin. 

Oikeistohenkinen hallitus ei voi käyttää edes sitä rajoitettua mahdollisuutta, joka rakentuu vahvan valtion ja hyvin rahoitettujen julkisten palvelujen kautta toteutuvaan menestymiseen. Sanna Marinin johtama halltis oli COVID19-pandemian jälkeisissä otollisissa rahoitusolosuhteissa hyvin lähellä onnistumista inflaation kohtaamista vahvemman ja taloudellisesti laajemman julkisen sektorin muodossa. Tämä kehitys kuitenkin katkesi vaaleissa ja sen seurauksena olemme saaneet syliimme nykyisen äärioikeistolaisen kaaoksen.

Mikä olisi siis  vastaus sopimuspohjaisen ja rationaalisen työmarkkinapolitiikan mahdollistamiselle? Vastausta on haettava kotimaan lisäksi myös sieltä, missä on yhteiskuntapolitiikan keskeiset avaimet käytettävänään. Euroopan Unionin makrotalouspolitiikkaa, sekä raha- että finanssipolitiikkaa, olisi kyettävä muuttamaan rahan ja resurssien muodostumisen kannalta ajanmukaisemmaksi samaan tyyliin kuin mitä muut suuret makrotalousalueet jo nyt tekevät. Muutoksen aikaansaaminen on äärimmäisen vaikeaa, koska tuhoisa velkajarrupolitiikka on betonoitu yksimielisyyttä vaativilla päätöksillä Euroopasn Unionin perussopimuksiin. Tätä taloudellista anemiaa aiheuttavaa makrotaloutta on nyt harrastettu päätöspohjaisesti jo vähintään 1990-luvun alusta lähtien. Nyt aletaan olla niillä rajoilla, joilta todellinen syöksy kohden pohjamutia alkaa. Taloudellisesti Eurooppa on rusentumassa suurten makrotalousalueiden välisessä kilpailussa.

Meillä seurataan yleensä tarkasti läntistä arvoyhteisöä ja erityisen uskollisesti on lähdetty sotimaan sotilas- ja puolustuspoliitisen laajentumisen puoleta, joka sekin tähtää - ainakin USA:n kannalta  "Make America Great Again" (MAGA) - yksinapaisen maailmanpolitiikan toteuttamiseen. Viisikymmentä vuotta jatkunut ETYK-henkinen luottamuksellisen ilmapiirin luominen ja pidättäytyminen sotilaaallisesta voimankäytöstä on taaksejäänyttä elämää. Makrotalouspolitiikassa yritetään peesata merentakaista suurmahtia, ymmärtämättä kuitenkaan, mitä todella on tapahtumassa.

Juuri tämän kirjoittamisen aikoihin on siis käynnistymässä suuri  poliittinen lakkoaalto. Protesti on oikeutettu, mutta talouspoliittiset vastaukset vaihtoehtoisen politiikan osalta ovat jääneet myös ammattiyhdistysliikkeen osalta sumeiksi ja epäselviksi.  Muuyaman kuukauden päästä meillä on eurovaalit, ja silloin  olisi mahdollisuus ilmaista vaihtoehtoisia ajatuksia ja valita rationaalista makrotalouspolitiikkaa edustavia poliittisia voimia europarlamenttiin.

Sellaisia voimia ei ole kuitenkaan näkyvissä. Lakkojen ja kiihtyvän vastakkainasettelun tunnelmissa,  edessäolevaa dystopiaa peläten etenemme kohden kevättä.

Tajunnan räjäyttävä mahdollisuus

Terveydenhoitoalan lakko jatkuu ja on tulossa tietynlaiseen käännekohtaan 11.4. 2022 lähtien lakkojen uhatessa laajentua paitsi alueellisesti myös terveydenhoitoalan lisäksi koko kuntakenttään. Aamutelevision jälkiviisaissa toimittaja ja valmentaja Anna Perho oli valtavirtaisen taloustieteen oppien mukaisesti huolissaan hallituksen velanoton kasvusta ja jälkipolvien maksettavaksi jäävästä yha suuremmasta laskusta. Yritysalan ammattuilainen Jan Erola toi jonkin verran vastakkaisia argumentteja keskusteluun. Lisäksi Perho kauhisteli julkisen alan byrokratiaa ja johtamisen joustamattomuutta - uusliberaalin dogmipaketin oppeja tämäkin.  Vaikutelmaksi kuitenkin jäi että terveydenhoitolan ja koko kuntakentän palkkojen jälkeenjääneisyys on ristiriitainen vaatimus lakko-oikeuden periaatteellisesta hyväksyttävyydestä huolimatta. Siksi pakkolain aikaansaaminen välttämättömän terveyttä ja henkeä uhkaavan hoidon mahdollistamiseksi on paikallaan.

Onko tämä valtavirytaisen talousajattelun jatkuvasti toistuva mantra todellakin niin pätevä ettei toista vaihtoehtoa ole edes olemassa? Omalta osaltani olen sitä mieltä, että juuri julkiseen sektoriin ja sen henkilökuitaan ja palkkoihin liittyy monia sellaisia dynaamisia moninkertaistajia, jotka kustannusten nousun aiheuttamien oletettujen tulevaisuusuhkien sijasta kääntyvätkin aivan päinvastaisiksi, dynaamisiksi tekijöiksi joita valtavirtatalous ei osaa eikä ilmeisesti haluakaan nähdä myönteisinä, koko kansankunnan hyvinvointia ja vaurautta eteenpäinvievinä tekijöinä. Poikkeuksen tästä säännöstä muodostaa todennäköisesti vain puolustusvoimat ja valmistautuminen sotaan. Siellähän tulosta heikentää hankitun ja kalliin ja uutta luomattoman materiaalin nopea tuhoutumisen mahdollisuus hyvinvoinnin ja vaurastumisen odotusarvojen ollessa samanlaikaisesti mitä suurimmassa määrin uhattuja.

Mitä nämä moninkertaistajat ovat? Lainaan tässä aikaisempaa blogikirjoitustani, jossa olen tätä ulottuvuutta hahmottanut. 

"Kysymys on kansalaisen roolista kuluttajana, kysyntää luovana voimana ja erityisesti julkiseen sektoriin - kuntaan ja valtioon - liittyvien moninkertaistajien (multipliers) käynnistäjänä. Tässä suhteessa olemme kaikki vähintäänkin tasavertaisia. Syystä tai toisesta ilman palkkaa olevat ovat kuitenkin heikommassa asemassa, koska he eivät kykene tyydyttämään kulutusnälkäänsä eivätkä pääse rakentamaan omaa elämäänsä samalla tavoin kuin jo työelämässä, vakituisessa työsuhteessa ja enimmäkseen kokopäivätyössä olevat kansalaiset.

Tärkeää on siis palkka ja sen kautta toimeentulon ja jokapäiväisten tarpeiden tyydyttäminen kuluttajana ja kansalaisena. Tässä vaiheessa astuvat kuvaan mukaan edellämainitsemani moninkertaistajat. Työstä maksetaan veroja sekä valtiolle, kunnalle että seurakunnalle. Verotulot palaavat heti takaisin kiertoon (velocity) ja ovat kunnan, työllisyyden kuntakokeilussa nimenomaan myös kunnan käytettävissä. Amerikkalaisen tutkijan mukaan maksettu palkka kiertää vuoden aikana jopa yhdeksän "lompakon" kautta silloin kun on kulutusnälkää ja tyydyttämättömiä tarpeita. Kun verojen kautta tapahtuva tulonmuodostus julkisella sektorilla on välittömien ja välillisten verojen muodossa 50 %:n luokkaa, merkitsee nopea kierto samojen resurssien tuoton moninkertaistumista. Juuri tähän nopean kiertoon (velocity) saattaa liittyä se että julkisen sektori muodostaa dynaamisen kasvun mahdollistajan.

Julkiset tehtävät kunnissa suuntautuvat julkisten, valtuustoissa ja muissa päätävissä elimissä tehtyihin päätöksiin. Tätä kautta taataan että työn tulokset suuntautuvat palvelemaan kuntalaisten tarpeita sekä määrän että laadun suhteen. Kuntakokeilussa luotavat työpaikat näyttäisivät ainakin sormituntumalla palvelevan erityisesti elämän laatua. Tätä kautta syntyviä työsuhteita voidaan suunnata sinne missä apua ja tukea tarvitaan kaikkein eniten. Samoin  kuntakokeilun avulla voidaan luoda uusia ulottuvuuksia kulttuurin, taiteen ja kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksien aktivoinnin suuntaan. Tulosta syntyy siis aina ja pysyvänä järjestelmänä se tuottaa vääjäämättömästi myös produktiivista tulosta.

Julkisen sektorin keskeinen piirre ovat kunnossaolevat työehdot ja palkkasopimukset. Suurin osa julkisella sektorilla työskentelevistä on mukana taulukkopalkoissa, jotka takaavat - siis pitäisi taata - sekä työn vaativuuden mukaisen korvauksen että palkkatyön edellyttämän toimeentulon tasa-arvoisena työntekijänä. Tällä on suuri merkitys sekä kulutusmahdollisuuksien että verokertymän kannalta. Samalla palkan kautta kertyy myös vanhuuden varaa, työeläkettä. Tästäkin syystä pysyvä työsuhde on  lähes jokaiselle välttämätön tulevaisuuden turvan kannalta. 

On myös muista toimijoista johtuvia, julkisen sektorin hyväksi ja eduksi painottuvia tekijöitä. Julkisen sektorin ei tarvitse keskittyä erityisesti voiton tekemiseen, vaan kaikki varat ovat käytössä varsinaisen projektin, tässä tapauksessa toimeentulopohjan tarjoavan työn luomiseen. 

Julkisten - varsinkaan kunnallisten tehtävien - siirtymistä pois paikkakunnalta tai peräti maasta ei juurikaan tarvitse pelätä. Verotulot kertyvät aina ja pääsääntöisesti omaan kuntaan. Lisäksi on vielä mainittava kunta - ja jatkossa maakunta - suurena paikallisena ja alueellisena työnantajana. Tästä seuraa tiettyjä skaalaetuja hallinnossa, töiden teknisessä toteutuksessa ja materiaalisessa perustassa, joihin varsinkaan pienet yritykset eivät yllä."

Kun nyt ollaan siirtymässä vuoden 2023 alusta uuteen SOTE-lainsäädäntöä soveltavaan aikaan, olisi valtiovallalla mahdollisuus juuri nyt korjata samalla kertaa julkisen sektorin palkkarakenteiseen vuosikymmenten mittaan syntyneitä arvostus- ja rakennevirheitä, jotka näkyvät nimenomaan  huonona palkkana, henkilökunnan motivaation ja jaksamisen heikentymisenä, yhä kiihtyvänä alan vaihtamisena hyvässä työllisyystilanteessa ja täysin irrationaalina arvostuksen puutteena yhteisesti päätettyjen julkisten tehtävien ammatimaisessa hoitamisessa.

Erityisesti julkisen alan ammattiliittojen vaatimuksiin rakentavasti ja myönteisesti reagoiminen olisi kunnille juuri nyt harvinaisen edullista. Siirtyyhän koko terveydenhoidin ja sosiaalialojen henkilökunta valtion palkkalistoille vuoden 2023 alusta. Verotulot kuitenkin jäävät edelleen kunnallisveron osalta kuntiin, mikä vahvistaa niiden pärjäämismahdollisuuksia siirtymävaiheessa. 

Valtiolle hyöty korkeammista palkoista tulee bkt:n kasvamisen kautta, jolloin EU:n talous- ja kasvusopimuksen sinänsä kontraproduktiiviset budjetin kasvua ja velanottoa koskevat prosenttirajoitukset lasketaan suuremmista summista. Tämä on toiminut tällä kaudella valtion olosuhteiden pakosta tapuhtuneen velanoton myötä koko kansakunnan eduksi siten että velkasuhde on parantunut samalla kun Suomi voidaan jättää tuleville sukupolville entistäkin ehyempänä ja dynaamisempana - vaikka jopa globaaliksi vaaraksi eskaloituva Venäjän tuhosota Ukrainassa kaikkea tällä hetkellä varjostaakin.

Hallituksen vetäytyminen kokonaan pois neuvotteluista aikana, jolloin työnantajapuoli ei enää kokonaisuutena edes osallistu koko prosessiin, vaatisi myös revisiota poliitisessa ajattelussa. Valtiolla työnantajana ja julkisella sektorilla kokonaisudessaan on oikeus omaan näkemykseen sekä sen henkilökunnan roolista että merkityksestä. Lisäksi sen asema ja rooli  työnantajana poikkeaa yksityisen sektorin strategisesta lähestymistavasta oleellisesti. 

Lyhyesti sanottuna: ammattiliittojen vaatimukset julkisen terveydenhoidon ja koko kunta-alan suhteen ovat täysin perusteltuja, eivätkä ne toteutuessaan millään tavalla vaaranna julkisen talouden tilaa, vaan tuovat siihen jopa velaksi toteutettuna vahvaa, itsensä reilusti takaisinmaksavaa dynamiikkaa.