Taloudelliseen kansanvaltaan

Kun aikanaan, jo yli kuusikymmentä vuotta sitten opiskelin demokratian ulottuvuuksia Työväen Akatemiassa, kansanvaltaan katsottiin kuuluvan useita ulottuvuuksia. Puhuttiin poliittisesta, taloudellisesta ja sivistyksellisestä kansanvallasta. Poliittisesta  demokratiasta on näidenkin vuosikymmenten aikana käyty ankaraa taistelua. Työväenliike otti alusta alkaen toimintamuodokseen henkilö ja ääni periaatteen osuustoiminnassa, ammattiyhdistysliikkeessä ja omissa joukkojärjestöissään. Tuon askeleen mittavuutta ei kannata aliarvioida. Myös moderni yhteiskunta joutuu miettimään, miten yksilön vapaus, ihmisoikeudet ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen voidaan kytkeä yhteen. Vastaus ei ole anarkia, kaikkien sota kaikkia vastaan, eikä myöskään passiivisuus, vaan demokraattista elämäntapaa ja osaamista vaativa kansanvalta. Sen pohjalle meidän  hallitusmuotomme ja perustuslakimme rakentuvat.

Taistelussa poliittisen demokratian puolesta täytyy koko ajan olla valppaana. Sodan jälkeinen sosialidemokratian ja neuvostopainotteisen marxismi-leninismin suuri periaatteelinen ero liittyi juuri käsitykseen demokratiasta. Vuonna 1919 perustettu Suomen Kommunistinen puolue hylkäsi selvin sanoin demokratian ja rakensi toimintansa aina 1980-luvun lopulle 'kommunistisen puolueenm johtavan roolin' varaan. Sosialidemokratian tehtäväksi jäi puolustaa monipuoluejärjestelmää valtiollisella tasolla ja suhteellista vaalitapaa myös työväenliikkeen suurissa joukkojärjestöissä kuten osuuskauppaliikkeessä ja ammattiyhdistysliikkeessä. Tähän vastakkainasetteluun perustuu sosialidemokraattien aatteellisesta lähestymistavastaan käyttämä sanapari "demokraattinen sosialismi"

Kun kuuntelee tänään Suomen perustuslaillisten puheenjohtajan Halla-ahon  kritiikkiä Marinin hallitusta kohtaan, keskeinen perustelu näyttää olevan liian vahva valtio, joka raskaiden verojen muodossa estää yksilön vapaan toiminnan. Kokoomuksen Orpon mukaan valtio käyttää kansalaisten varoja ja taloudellisen vastuun tulee hänenkin mukaansa olla yksilöllä. Näistä anarkistisista lähtökohdista nousee opposition jatkuva kritiikki hallitusta ja sen politiikkaa vastaan. Vaaditaan kehysraameissa pysymistä, niihin palaamista ja sopeutustoimia, vaikka toisaalta myönnetäänkin että ilmasto-, ympäristö, digitalisaatio tai maanpuolustus vaativat yhteisiä ponnisteluja. Vastakkain ovat yksilölliset, usein anarkistiset tarpeet ja toiveet - ja sitten yhteisiin, kansanvaltaisiin päätöksiin perustuva lähestymistapa. Lyhyesti, kansanvaltainen hyvinvointivaltio ei ole yksilöllisyyden vastakohta, vaan askel anarkiasta ja passiivisuudesta korkeammalle, yhteensovitetun toiminnan tasolle 

Taloudellisen demokratian kannalta tärkeää olisi saada talouden kokonaiskuva ja kehittäminen itsesäätöiseen, siis kansanvaltaiseen hallintaan sen sijasta että Adam Smithin "näkymätön käsi" jatkuvasti puuttuisi ulkoapäin taloudellisten prosessien hallintaan. Makrotaloudessa puhutaankin endogeenisesta, itsesäätöisestä ja eksogeenisesta, ulkoa ohjatautuvasta lähestymistavasta. Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin voidaan todeta että nykyinen, valtavirtaan edustava, hengeltään uusliberaali talousajattelu lähtee juuri eksdogeenisesta, ulkoa ohjautuvasta, jatkuvasti uusia ja epämääräisiä uhkia luovasta talouskäsityksestä. 

Modernin Monetaarisen Teorian mukainen itsesäätöinen, endogeeninen talousajattelu  näyttää nyt nousevan valtaan erityisen selkeästi USA:ssa presidentti Joe Bidenin hallinnon ansiosta. Itsesäätöisyys tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että velkaa ei tarvitse pelätä, koska maan keskuspankki pysytyy vastaamaan mihin tahansa taloudelliseen haasteeseen vaikka USA:n velkakello tikittää yli kahdenkymmenen tuhannen miljardin lukemissa. Uusiin hankkeisiin tuleva raha ei ole amerikkalaisten etukäteen säästämää, vaan velalla luodaan uusia projekteja, jotka 'oppikirjan mukaan' kuitataan kirjanpidossa nollaantuneiksi kun  projekti on toteutunut. Myöskään kirjanpitomme ei tosin osaa täysin kuvata niitä laadullisia ulottuvuuksia, joita hyvinvointivaltiota vahvistavilla ingfra- ja palveluhankkeilla luodaan. Tältä osin poliittisen talouden fiskaalinen toimintakertiomus ei ole täysin tyydyttävä. Pitää vielä mainita, että raha siis syntyy tyhjästä velkapäätöksillä ja kirjanpitoulottuvuutena. Sen tukena on yksinkertaisesti vain luottamus ja valuutan vaihdettavuus. Kultakannasta luopuminen , sitoutuminen kullan arvoon päättyi jo viisikymmentä vuotta sitten Pretton Woods-sopim uksen irtautumispäätöksillä.

Endogeeninen, itsesäätöinen moderni raha- ja finanssipolitiikka (MMT) edustaa taloudellisen demokratian  suurta harppausta uudelle, edelleen moniarvoiselle tasolle. MMT on ideologisesti neutraali lähestymistapa, jota voidaan käyttää erilaisiin ideologisiin tarkoituksiin. 

Selvyyden vuoksi on tässä todettava, että Euroopan Valuuttaunioniin liittymisen myötä menetimme myös oman valuutan ja myös huomattavalta osalta päätösvallan raha- ja finanssipolitiikasta. Euro on meille eksogeeninen, ulkoapäin ohjautuva valuutta eikä meillä ole itsenäistä, omaa keskuspankkia. Siksi olemme suurelta osin riippuvaisia Euroopan Keskuspankin rahapolitiikasta ja Euroopan Komission finanssipolitiikasta. EKP ei toimi Suomen hallituksen viimekätisenä lainanantajana, vaan päinvastoin: Euroopan Unionin peruskirjassa EKP:n ja Komision vastuunotto valuuttaunionin jäsenmaiden lainoista on jyrkästi kielletty. Tästä syystä tarvitsisimme aktiivista raha- ja talouspoliittista osallistumista Euroopan Unionin tasolla. Tämä kummallinen muotopuolisuus taitaa koitua Euroopan Unionin kohtaloksi mannertenvälisessä makrotalouspoliittisessa kilpailussa.

Situtuminen pelkästään yritysten, pankkien ja rahoituslaitosten kasvua ja yhteistä hyvää luoviin, oletettuihin mahdollisuuksiin edustaa puoletaan ulkoa ohjautuvaa, odotusarvoista, eksogeenista talousajattelua.  Rahaa syntyy tyhjästä vain yritysten, ahtaasti tulkitun 'markkinan' tarpeisiin. Myös määrällinen elvytys, jota EKP toteuttaa, suuntautuu pankkien kautta pelkästään yrityksille. Kun tiedetään yritysten kiihkeä pyrkimys irroittautua kaikesta yhteiskuntavastuusta, oikeastaan ainoaksi keinoksi saada sinne pumpattu keskuspankkiraha myös yhteiskunnalliseen vastuuseen on verotus. USA:n uusi Bidenin hallitus onkin kiristämässä huimasti sekä yritysverotusta että vuosittaisia miljoonatuloja keräävien yksityishenkilöiden verotusta.

Itsesäätöisyys, ulkoaohjautuvuus, endogeenisuus ja eksogeenisuus ovat tärkeitä käsitteitä demokratian talousulottuvuuden ymmärtämisessä. Kokoomus, perussuomalaiset ja viimeksi - aivan erityisen selvästi - myös Keskustapuolue puheenjohtajansa Annikka Saarikon esiintuloilla on asettumassa perinteisen valtavirtaisen, eksogeenisen, ulkoaohjautuvan talousajattelun kannalle. Tästä syystä on erityisen huolestuttavaa se, että Annikka Saarikosta on tulossa valtionvarainministeri Matti Vanhasen jälkeen ilmeisesti jo tällä hallituskaudella.

Taloudellinen viisaus ei näy viihtyvän Suomessa, suomalaisessa politiikassa eikä valtavirtaisen, eksogeenisen talouden oppeja toistelevassa ja maailman menoa välilä kauhistelevassa, välillä ihmettelevässä suomalaisessa mediassa. Onneksi meillä on joukko nuoria taloustieteilijöitä, jotka lähinnä sosiaalista mediaa ja Vasemmistoliiton Kansan uutisia hyväksikäyttäen ovat saaneet jonkin verran ajatuksiaan ja analyysiaan julkisuuteen, Suomalainen ja eurooppalainen sosialidemokratia eim ole vielä havahtunut makrotaloudessa menossaolevaan käänteeseen. Suuri talouslaiva on jo kääntymässä ja ennenpitkää se täytyy tulla havaituksi myös sosialidemokratian piirissä. Valtavirran uusliberaali peesaaminen ei tarjoa sosialidemokratian ohjelmallisesti tavoittelemaa taloudellista demokratiaa, itsesäätöistä, kansnvaltaisiin rakenteisiin perustuvaa endogeenista lähestymistapaa.

Toukokuun ensimmäinen on työn vapauttamisen suuri juhlapäivä. Taloudellinen demokratia kuuluu sen saavuttamiseen, olkoonpa se sitten kuinka monen mutkan takana tahansa.

Siipirikko yrittää lentoonlähtöä

Tasavallan presidentin Sauli Niinistön puheesta suurlähettiläskokouksessa 25.8. 2020 on noussut aika kiihkeä keskustelu. Kysymys on Euroopan Unionin perussopimusten mukaisesta toiminnasta, siinä pysyttäytymisestä tai niiden laveasta, joustavasta tulkinnasta. Tasavallan presidentti siteerasi Helsingin Sanomien pääkirjoitusta 29.7. 2019:

”Avoin keskustelu EU:n suunnasta olisi toteutunut, jos paketin vaatimia muutoksia olisi tehty perussopimusten muutosten kautta. EU:n toimintaa säätelevien perussopimusten muuttaminen on kuitenkin niin hidas ja kansallisten ratifiointien vuoksi epävarma tie, että sitä pitkin ei haluttu edetä. Kun kiirekin oli. Niinpä esteitä paketin tieltä raivattiin tulkitsemalla sopimusten artikloja luovalla tavalla.”

Hän totesi edelleen:

"Näin kuvasi Helsingin Sanomien pääkirjoitus 29. heinäkuuta EU:n elvytyspaketin syntyvaihetta. Pääkirjoitus huomauttaa myös, että samaan tapaan, tulkinnan kautta, unionissa on edetty muissakin asioissa.
Tuota näkemystä on vaikea kiistää. Euroalueen vakaus- ja kasvusopimuksen piti asettaa rajat velkaantumiselle ja budjettivajeille. No bail out –periaatteen piti olla yksiselitteinen. Euroopan keskuspankin ei ajateltu ryhtyvän jäsenmaiden velkapapereiden haltijaksi. EU:n budjettia ei pitänyt rahoittaa lainarahalla.
Kävikö niin? Säännöt perussopimuksissa ovat kyllä ennallaan, mutta tosiasiallinen tilanne näyttää hyvin toiselta. Nuo taloudenpidon keskeiset periaatteet ovat vuosi vuodelta liudentuneet, osin kokonaan kadonneet. Ainutkertaisten tulkintojen jälkeen, kerta toisensa jälkeen."

Tasavallan presidentillä ei ole huomauttamista itse konsolidoitujen peruskirjojen suhteen, nehän on jäsenvaltioiden toimesta, neuvottelujen jälkeen yksimielisesti, siis konsensuksella hyväksytty. Juuri sen vuoksi myös niiden muuttaminen on niin vaikeaa, kenties mahdotonta.

Miksi peruskirjoja sitten pitäisi muuttaa?  Mielestäni siihen  olisi kaksi perusteltua syytä. Ensimmäinen ja mielestäni ehkä tärkein on peruskirjoihin upotettu strateginen ja ideologisesti värittynyt  periaate, jonka mukaan Euroopan Unioni rakentaa toimintansa mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) varaan. Tämän lähestymistavan ensisijaisuus on viety EU:ssa mahdollisimman ja jopa äärimmäisen pitkälle. Käytännössä kaikki toiminta rakentuu 'markkinan' varaan. Euroopan Unioni kieltäytyy peruskirjoissaan ottamasta minkäänlaista vastuuta jäsenvaltioidensa lainanotosta, mutta tukee avokätisesti ja turhia kyselemättä markkinaa. Pankkijärjestelmä on tässä tärkeä yhteistyökumppani Euroopan Keskuspankin kanssa. Uskon TP:n ajattelevan, että edullisenkin lainarahan varaan rakentaminen on yrityksille riskialtista puuhaa, jos ostovoimaa ei ole osoitettavissa. Investointeihin käytetyt rahat on maksettava takaisin, vaikka korkokuluja ei tulisikaan. Yritysten välinen kilpailu saattaa vääristyä, jos yhtä toimijaa tuetaan ja toinen jätetään ilman. Tämä on tärkeä näkökohta myös vientivetoisessa taloudessa. Velalla subventoitu vienti nostaa kilpailijat muissa jäsenmaissa takajaloilleen.  Suurilla panostuksilla ei ole kuitenkaan saatu ihmeitä aikaan; investoinnit takkuavat ja yritykset mieluummin saneeraavat kuin ottavat isoja riskejä. On ilmeisesti väärin yrittää saada yritykset investoimaan, jos ostovoimaa tai ostohalukkuutta - kuten Korona-pandemiassa - ei ole olemassa.

Myös valtiot ovat myyneet velkakirjojaan pankkien kautta. Ne ovat päätyneet suurelta osin EKP:n taseisiin. Kyllä myös yritykset ovat ostaneet näitä velkakirjoja. Niitä pidetään hyvänä sijoituksena uhkia täynnä olevassa maailmassa. Velkakirjoja myyvät valtiot eivät ole kuitenkaan saaneet käyttää näitä varoja mihin hyvänsä tarkoitukseen. Niidenkin on suuntauduttava mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan, sen innovaatio- ja kehitystoiminnan ylläpitoon. Hallitusten omat toimet julkisen sektorin vahvistamiseksi infrastruktuuriin ja palveluihin panostamalla ei ole tullut kysymykseen. Tämä on edelleen tehtävä muulla lainarahalla. Sekin onnistuu, jos korot ovat niin alhaalla kuin nyt ovat.

Veronkanto-oikeudella varustetut julkiset yhteisöt, valtio ja kunta, saisivat varmuudella hankkeensa menestyksellisesti liikkeelle ja pystyisivät tällä tavoin menestymään omassa toiminnassaan ja luomaan myös markkinalle reaalisia toimintaedellytyksiä työtehtävien määrän ja ostovoiman lisääntymisen kautta. Pohjoismaistyyppinen hyvinvointivaltio on nykyisten sääntöjen puitteissa yhteensopimaton osa Euroopan Unionin tulevaisuusvisioihin vaikka EU:n lähivuosien prioriteeteissa puhutaankin "Ihmisen hyväksi toimivasta taloudesta".  Niiden mukaan "Tätä varten on välttämätöntä vahvistaa pieniä ja keskisuuria yrityksiä, EU:n talouden selkärankaa. Myös pääomamarkkinaunioni on toteutettava, ja talous- ja rahaliittoa on syvennettävä. "  Vahvasta hyvinvointivaltiosta ei siis mainita sanaakaan. Markkinoihin suuntautuneena yhteisönä Euroopan Unioni on makrotalouspolitiikassaan yksipuolinen ja ideologisesti rampa. Markkinan heikkous on myös sen läpinäkymättömyys, yksipuolinen sitoutuminen voitontavoitteluun ja yritysvastuuseen yhteiskuntavastuun sijasta.

Toinen merkittävä tekijä, joka haastaa Maastreichtin kasvu- ja vakaussopimuksen etukäteissäästämiseen, budjettikuriin ja velkaantumisen välttämiseen tähtäävän strategian kulkee nimellä Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), joka makrotalouspolitiikassa on sen verran tuore ilmiö, että sen merkitystä ei ole yliopistoissa avattu vanhemmille, yli nelikymppisille talousasiantuntijoille opetettu kaiketi ollenkaan. Kysymys on etukäteissäästämisen sijasta talouden kasvattamisesta velanotolla. Tämä on mahdollista maalle tai yhteisölle, jolla on oma itsenäinen keskuspankki. Talouden ihmeellisyyksiä on se, että uutta rahaa luodaan juuri velkaa tekemällä. Se ei tarkoita seteleiden painamista, vaan finanssipoliittisia päätöksiä ja niiden todentamista kaksinkertaisella kirjanpidolla ja 'enteriä painamalla'.

Itsenäisen Keskuspankin omaava yhteisö ei voi ajautua konkurssiin. Omilla itsenäisillä päätöksillään, ns. "endogeenisella" finanssi- ja rahapolitiikallaan se kykene selviämään mistä hyvänsä haasteesta. Se voi pitää yrityksiltä ja pankeilta ostamansa velkakirjat taseissaan, sterilisoida ne vuosikausiksi vaatimatta niistä korkoa tai lunastamista. Keskuspankki voi omilla päätöksillään jopa nollata velkakirjat kirjanpidossaan ja luoda täten mahdollisuuksia taloudelliselle toimeliaisuudelle. Juuri tätä Euroopan Unionin ministerineuvosto on nyt kertaluontoisesti tukenut hyväksyessään monivuotisen budjettikehyksen ja sen mukana Korona-elvytyspaketin.

Tätä makrotalouden uutta käännettä edustaa mm. australialainen professori  Willian (Bill) Mitchell, joka on myös Aalto yliopiston vieraileva professori ja joka osallistui juuri marraskuussa 2019 Brysselissä EKP:n makrotalouden uusia tuulia käsitelleeseen viikonloppuseminaariin. Minulle ei ole tullut yllätyksenä se, että alkuvuodesta 2020 eurooppalaisen makrotalouden suunta alkoi monen kummastukseksi kääntyä eksogeenisestä (ulkosyntyisestä)  etukäteissäästämisestä ja No bail-out' talouslinjasta MMT:n piirissä kehiteltyyn itsesäätöiseen, endogeeniseen  suuntaan. Kysymys ei ole täysin uudesta asiasta. Luottamukseen kultakannan sijasta perustuva vakaa rahajärjestelmä on ollut kehitteillä jo 1990-luvulta lähtien. Suuret talousvallan kuten Japani, USA ja etenkin Kiina käyttävät sisäsyntyistä finanssi- ja rahapolitiikkaa lähes täysin mitoin hyväkseen. Rahasta ei tunnu olevan puutetta (Kiina) ja valtavat velkamäärät (Japani) eivät estä velkarahalla tapahtuvan kasvun jatkumista. Inflaatiotakaan ei ole näköpiirissä - suuret talousmahdit pystyvät pitämään pankkijärjestelmänsä toimintakykyisenä muilla keinoin kuin inflaatiota aiheuttavalla korkealla korkotasolla.

Tämän ideologisesti neutraalin uuden makrotalouspoliittisen ulottuvuuden heikoin kohta koskee Euroopan Unionissa sen konsolidoitujen peruskirjojen yksipuolista ideologista suuntautumista markkinan tukemiseen. Hyvä sekatalousjärjestelmä edellyttäisi myös valtion, kuntien ja veronkanto-oikeudella varustettujen julkisen yhteisöjen (osavaltiot, maakunnat, seurakunnat) varaan rakentuvia tukiohjelmia. Julkisyhteisön rooli ja tehtävä poikkeaa selvästi markkinaehtoisesta toiminnasta ja kuten nyt nähdään, ilman tehokasta valtiota markkina ei selviydy työllistämis- ja kasvutehtävästään.  Euroopan Unionissa jäsenvaltiot ovat luopuneet omasta valuutastaan ja siksi ne ovat menettäneet mahdollisuuden omaan endogeeniseen finanssi- ja rahapolitiikkaan.

Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle voi vain todeta, että juuri tämä yksisiipinen, siis pelkästään markkinoiden varaan rakentuva makrotalouspolitiikka muodostaa suuren vaaran koko Euroopan Unionille. Markkinoiden kautta tapahtuva rahoitus ei näytä valuvan kuin pieneltä osin kuluttajien ostovoimaan. Odotusarvot eivät toteudu markkinoiden kautta sosiaalisena turvallisuutena, yhteisenä hyvinvointina ja vakautena. Sen sijaan rahat katoavat pankkien ja yritysten taseisiin, vararahastoihin, odotusarvoisiin derivaatteihin kuten osakkeisiin ja jopa harmaaseen talouteen. Yksipuolinen, markkinoille suuntautuva määrällinen elvytys on taipuvainen lisäämään taloudellista polarisaatiota Euroopan Union alueella. Tämä on toinen suuri uhka jonka edessä Euroopan Unioni ja sen jäsenmaat ovat.

Modernia makrotaloutta voidaan käyttää sekä tiukan uusliberaaleihin ja uuskonservatiivisiin ohjelmiin tai yhteisen hyvinvoinnin luomiseen jäsenvaltioiden kautta. Tässä suhteessa MMT on ideologisesti neutraali 'pullon henki', jonka palauttaminen takaisin vankilaansa saattaa olla epärealistinen toive. Kultakannasta irronnut, luottamukseen, poliittisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva endogeeninen, sisäsyntyinen makrotalous on ennen pitkää hyväksyttävä. Sellaisenaan se ei muodosta vaaratekijää Euroopan Unionille. Vaaran muodostaa peruskirjoihin upotettu yksisiipinen ideologinen lähestymistapa, josta Saksa ja sen mukana Euroopan Komissio on etukäteissäästämisestä luopumisen ja velanoton hyväksymisen muodossa luopunut. Edelleen on kuitenkin voimassa sokea ja irrationaali luottaminen pelkästään markkinan voimaan. Ainakin hallituksen vasemmistovoimien, sosialidemokraattien ja Vasemmistoliiton tulisi nähdä tämä siipirikkoinen lähestymistapa ja vaatia tältä osin järkevämpää, rationaalisempaa politiikkaa myös järjestelmän oikeudellisen perustan osalta - eli peruskirjojen avamista ja sekatalouden (valtio+markkinat) vahvistamista. Näin toteutuisi myös Jacques Delorsin, Euroopan Komission kolmenkymmenen vuoden takaisen puheenjohtajan Saksan liittokanslerilta Helmuth Kohlilta saama suullinen lupaus aidon sosiaalivaltion ulottamisesta myös eurooppalaisiin toimintakäytäntöihin.

Vaaran vuodet eivät ole ohi - mutta niiden sisällöllinen ongelma saattaa olla erilainen kuin mitä Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö puheessaan suurlähettiläille kuvasi. Uhkakuvan muodostaa siipirikkoisen Euroopan Unionin lentoonlähtöyritys uusissa makrotaloudellisissa olosuhteissa.

Lisäys 8.9.2020

Saman teemaan liittyy myös Kreeta Karvalan kirjoitus Iltalehdessä 8.9. 2020: hänen linkittämässään saksalaislehdessä haastateltu  valtionvarainministeri Olaf Scholz toteaa elvytyksen luonteesta: "Jälleenrakennusrahasto on todellinen edistysaskel Saksalle ja Euroopalle, jolta ei voida kääntyä takaisin. EU ottaa yhdessä velkaa ensimmäistä kertaa hyödyntämällä sitä kohdennetusti kriisiä vastaan ja samalla sitoutumalla aloittamaan sen takaisinmaksun pian - kaikki nämä ovat syvällisiä muutoksia, kenties suurimmat muutokset euron käyttöönoton jälkeen. Sillä nämä vaiheet johtavat väistämättä keskusteluun EU: n yhteisistä tuloista, mikä puolestaan on edellytys paremmalle ja toimivammalle Euroopan unionille. Tämä voi tulla nopeasti ajankohtaiseksi. Koska elvytys on maksettava pian takaisin, sen ei pitäisi tapahtua EU: n normaalin talousarvion kustannuksella. Siksi ovat omat resurssit järkevä ratkaisu, esimerkiksi meriliikenteen ja lentoliikenteen päästökaupan kautta, verotettaen finanssitransaktioita tai maailmanlaajuisia digitaalisia alustoja." 

Jos siis Saksan tahto toteutuu, elvytys Komission velan avulla ei jää ainutkertaiseksi.

a

Vientivetoisen vai sisäisen kasvun ehdoilla?

Vientivetoinen kasvu korona-kriisin jälkeisessä sopeutusvaiheessa - millaisia ovat mahdollisuudet tämän 'mantran' toteuttamiseen valtavirtaista ajattelua ja lähestymistapaa noudattavassa taloudessa? Kaikki maat - eivät ainastaan Euroopan Unionin jäsenmaat - pyrkivät parantamaan kilpailukykyään ja myymään tuotteitaan köyhtyneille markkinoille. Kaikkialla vaaditaan tuotantokustannusten laskua jotta kilpailussa pärjättäisiin. Palkkakustannuksia pitää laskea, saneeraustoimet pitää viedä äärimmilleen ja lisäksi pitää luopua omassa maassa  niiden tuotteiden kulutuksesta, jotka menevät vientiin.

Minusta näyttää siltä että tämä yhtälö ei voi korona-kriisin jälkeisessä tilanteessa toimia eikä ole realistinen. Avaimen tähän tilanteeseen voi muodostaa vain  sisäisiin finanssipoliittisiin päätöksiin perustuva endogeeninen makrotalouspolitiika, jonka avaimet Euroopan Unionin ovat Euroopan Keskuspankin Euroopan Keskuspankin käsissä. Kaikkein tehokkainta elvytystä olisi velkojen ja tukien suuntaaminen jäsenvaltioille, jotka voivat laittaa käyntiin investointeja ja uusia hankkeita samaan tapaan kuin mitä Suomen hallitus jo nyt tekee. Kysymys on samalla kertaa sekä elvytyksestä että sopeutuksesta.

Euroopan Unionin ongelma on sen peruskirjoista - ja jo vuosikymmenien tottumuksesta nouseva - jossakin määrin irrationaali usko siihen, että pelkästään 'mahdollisimman kilpailukykyistä markkinaa' (Lissabonin sopimus, 2 artikla, kohta 3)  tukemalla päästäisiin kasvun vauhtiin. Mikä tekee tästä toimintalinjasta irrationaalin ja huonosti - ellei lähes kokonaan - toimimattoman? Vastaus löytyy markkinan ja julkisen, veroa kantavan pakkoyhteisön eli valtion ja kunnan erilaisista  lähestymistavoista.

Yritys edellyttää uusia investointipäätöksiä tehdessään, että on olemassa kysyntää ylläpitävää ostovoimaa. Pelkkä kysyntähalukkuus ei riitä, ostovoimaa täytyy olla. Kun sitä ei ole, kuluttajat velkaantuvat ja pitääkseen taloutensa edes jonkinlaisessa kunnossa niiden on pitäydyttävä ylimääräisestä kulutuksesta. Tietääkseni meillä Suomessakin on jo yli 300 000 kansalaista, joilla on ongelmia velkojensa ja lainanottonsa kanssa. Uudet investoinnit ja uudet yritykset joutuvat kilpailemaan keskenään ostovoimakakusta joka ei ole kasvamassa. Yritykset tekevät tarkkoja sijoitusanalyyseja ennenkuin ryhtyvät investoimaan jotta sijoitetulle pääomalle saataisiin riittävä tuotto. Aina tässä ei onnistuta; Suomenkin teollisuuden historia on pullollaan esimerkkejä epäonnistuneista investoinneista, vääristä odotuksista ja tästä syystä romahtaneista yrityksistä.

Yritysmaailmassa puhutaankin 'yritysvastuusta' yhteiskuntavastuun sijasta. Yritykset eivät ota yhteiskuntavastuuta, päinvastoin ne pyrkivät siitä eroon. Tästä on Euroopan Unionissa esimerkkinä Barroson ja Junckerin, kahden 2010-luvun Euroopan komission johtajan ajama politiikka. Yritykset onkin vapautettu lähes kokonaan yhteiskuntavastuusta. Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunta on noudattanut politiikassaan systemaattisesti tätä pyrkimystä. Vientiin perustuva kasvu on luonteeltaan eksogeenisista, ulkoisten tekijöiden vaikutuksille altista ja niiden ehdoilla tapahtuvaa 'onnistumista'. Korona-pandemian oloissa siinä onnistuminen on mitä suurimmassa määrin riskipitoista ja saattaa vaatia niin suuria uhrauksia että tosiasiassa tulos on päinvastainen.

Valtion ja kunnan, veroa kantavien pakkoyhteisöjen rooli on aivan erilainen. Pakkoyhteisöjä ne ovat siinä mielessä että jokaisen kansalaisen on oltava jonkin valtion kansalainen ja jonkin kunan asukas ja veroa maksava jäsen. Päätöksenteko perustuu kansalaisyhteiskuntaan, monipuoluejärjestelmään ja oikeuteen olla vaikuttamassa yhteiseen päätöksentekoon. Yhteisillä päätöksillä tuodaan esiin kansalaisten odotuksia ja tarpeita. Kannettavat verot - ja myös velanotto - tähtää näiden tarpeiden tyydyttämiseen. Käytettävissä pääomilla tehdään investointeja ja kehitetään palveluja. Nämä päätökset synnyttävät hankkeita, joihin  kutsutaan toteuttajia ja palkataan työvoimaa. Verotusoikeudella toimiva valtio ja kunta ovat tässä suhteessa aina kilpailukykyisiä; niiden luomat hankkeet luovat väistämättä uusia työpaikkoja. Julkisen sektorin investointeihin liittyy myös tärkeä laatu-ulottuvuus koulutuksen ja kansalaistaitojen muodossa. Sillä luodaan edellytyksiä 'laadulliselle menestymiselle' viennissä ja kansainvälisessä taloudessa ylipäätään.

Euroopan Unionin tapauksessa kuvaan astuu myös Euroopan Keskuspankki, joka voi omilla päätöksillään rahoittaa minkä hyvänsä hankkeen.  Tällainen kasvu on sisäsyntyistä, endogeenista.  Keskuspankki ei voi tästä syystä koskaan mennä konkurssiin eikä mikään pääomaa vaativa haaste ole sille ylivoimainen. Endogeeninen makrotalouspolitiikka on lisäksi luonteeltaan neutraalia - sitä voidaan käyttää niin hyviin ja toimiviin kuin huonoihin ja jopa tuhosuuntaisiin tarkoituksiin.

Kun nyt pohdiskellaan osallistumista Euroopan Komission ja EKP:n mittaviin laina-, tuki- ja elvytysohjelmiin, voidaan eurooppalaisen elvytyksen ohjelmat nähdä itsenäisen, euroopantasoisen pakkoyhteisön sisäsyntyisenä, endogeenisia piirteitä omaavana, vahvana toimena jotta Pandemia-kriisistä - ja muutamista muista samanaikaisista kriiseistä - voitaisiin selviytyä. Valtavirtaisen talousajattelun takavuosina tekemät virheelliset strategiset päätökset kuitenkin heijastuvat edelleen vahvasti muutosta hakevan Euroopan talousajatteluun. Kaikkein pahin ongelma on Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin betonoitu yksiulotteinen päätös kilpailukykyisen markkinan  autuaaksi tekevästä voimasta.

Kylmän sodan päättyessä Berliinin muurin hajoamiseen ja neuvostotyyppisen 'sosialismin' kaatumiseen valittiin erityisesti Saksassa poliittinen strategia, jossa valtio asetetaan alisteiseksi markkinalle. Tällainen päätös on pohjoismaisittain katsottuna valtava demokratiaa halveksuva, yhteisiä tarpeita aliarvioiva strateginen virhe, joka Euroopan Unionin peruskirjoihin istutettuna merkitsee ratkaisevaa puutetta ja näkyy jatkuvana alisuoritteisuutena erityisesti taloushankkeissa. Markkina toimii yritysvastuun hengessä ja investoi vain jos voittoja on odotettavissa. Siksi määrällisen elvytyksen valtavat pääomat ovat taipuvaisia jäämään taseisiin, omien osakkeiden ostoihin, vararahastoihin ja pahimmillaan valuvat ns. harmaaseen talouteen. Kun lisäksi on ryhdytty näkemään raha itse monetaarisena keinona luoda odotusarvoilla lisää rahaa, siitä on itsestään tullut vain eriarvoisuutta aikaansaava tuottamaton tuotantohyödyke. Sen tunnusmerkkinä on se valtava pääomien polarisaatio, josta Thomas Piketty on 'uudessä pääomassaan' tehnyt 700:n sivun verran historiallista analyysia.

Pelättävissä on, että kun nyt edetään yksityiskohtaisempiin suunnitelmiin Euroopan Komission ja EKP:n elvytysratkaisujen toteuttamisessa, Euroopan unionin peruskirjan määräykset antavat edelleenkin pääsuunnan tehtäville toimenpiteille. Ne merkitsevät jo nyt rahalla valmiiksi kyllästetyn markkinan tukemista jopa ilmaisella rahalla, koska lainaraha ei tahdo enää tehdä kauppaansa. Jäsenvaltiot kärvistelevät sen sijaan edelleen eksogeenisen talousajattelun edellyttämän mahdottoman tehtävän edessä. kuinka maksaa yrityksille lainoina ja tukina annetut valtavat pääomat vientikilpailun edellyttämillä tavoilla takaisin lähivuosien aikana.

Pelättävissä siis on, että Euroopan Komission suuri suoran tuen paketti ei ole jäsenvaltioiden vaan markkinan käytettävissä. Kuinka ne tätä rahaa yritysvastuunsa puitteissa käyttävät? pörssikurssien nopea nousu tänä keväänä antaa viitteitä siitä, että markkina hoitaa koronapandemiaa pääosin muilla, yrityssalaisuuden piiriin kuuluvilla tavoilla kuin reaalitalouteen suunnatuilla investoinneilla. Syyt ovat ymmärrettäviä - ja ne pitäisi ymmärtää myös eurooppalaisessa makrotalouspolitiikassa.

Euroopan Komission pandemiapaketista ilmeisesti lainaraha on sitä, mitä myös jäsenvaltiot voivat käyttää. Jos se on ehdollistettu 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' aikaansaamiseen, siitäkään ei taida olla suurempaa hyötyä. Valtioiden on voitava käyttää pääomia omiin investointeihinsa, palvelurakenteensa parantamiseen ja kansalaisten välittömien, vaaleissa ilmaistujen tarpeiden ja tavoitteiden tyydyttämiseen.

8.6. 2020
Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn kirjoitaa tänään mielenkiintoisesti finanssipoliittisen elvyttämisen mahdollisuudesta 'poikkeusoloissa' ja 'Maastrichtin sopimuksen korttitalosta'. Merkittävä - toivoa herättävä kannanotto!

26.7. 2020
Talouspolitiikan suuressa linjassa on tapahtumassa suuri käänne, jota suhtautumisen muutos Saksassakin maan perustuslakiin sidottuun velkaantumisen rajoittamiseen edustaa.Tämä on yllättävää -  käänne on yhtäkkiä tosiasia. Euroopan Keskuspankissa tämän käänteen aloitti pääjohtaja Mario Draghi vuodesta 2014 alkaneella ja ainakin tämän vuoden loppuun lähes keskeytyksettä jatkuneella määrällisellä monetaarisella elvytyksellä. Tätä uutta linjaa jatkaa nyt elvyttävän finanssipolitiikan muodossa Euroopan Komissio ottamalla nimiinsä 750 mrd:n suuruiset lainat edelleen tukien ja lainojen muodossa jäsenvaltioiden käyttöön Korona-epidemian aiheuttamien vaurioiden hillitsemiseksi ja korjaamiseksi. Kertaluontoisuudestaan huolimatta kysymys on endogeenisesta, sisäsyntyisestä talouspolitiikasta, joka on aika uusi ilmiö Euroopassa ja joka eroaa selvästi tähän saakka noudatetusta valtavirtaisesta, hengeltään uuskonservatiivisesta ja uusliberaalista eksogeenisesta, ulkosyntyisestä talouspolitiikasta. Muutosta näytetään pelkäävän aivan mahdottomasti ja koko ajan näkyy esimerkkejä pyrkimyksestä palauttaa 'vanha järjestys' säästöpolitiikan ja suomalaiseen mustan nollan politiikkaan. Modernia Monetaarista Teoriaa (MMT) ei ole vanhemman polven talousmiehille (eikä varsinkaan juristeille)  yliopistoissa opetettu ja siksi sitä pelätään kuin lehmä uutta konttia. Valtavirtainen talousajattelu lisäksi syrjii tietoisesti myös uuden polven talousosaajia, jos he rohkenevat ilmaista kantojaan säästöpolitiikan turmiollisuudesta kasvulle, työllisyydelle ja riittävälle toimeentulolle. Maailman ehkä tunnetuin MMT-asiantuntija ja uranuurtaja on australialainen projessori William (Bill) Mitchell, joka toimii myös vierailevana luennoitsijana Helsingin Yliopistossa. Tämänkesäinen vierailu on jäänyt Korona-pandemian vuoksi ilmeisesti väliin. Hänen Helsingissä pitämistään luennoista ei ole mediassa näkynyt yhtään mitään. Tällainen syrjiminen ja sivuuttaminen johtavien talousgurujen toimesta osoittautuu nyt kohtalokkaaksi, kun muutos näyttää yhtäkkiä tempaavan mukaansa myös Euroopan Unionin keskeiset instituutiot. Jos olisin akateemisesti koulutettu talousasiantuntija, kuuntelisin Bill Mitchellin Helsingin Aalto-yliopistossa  pitämät luennot mitä tarkimmin...

Miksi media ei avaa tätä ulottuvuutta makrotalouspolitiikan ihmeellistä käännettä? Minkälaista talousoppia yliopistoissa oikein opetetaan? Miten on mahdollista tällainen sokeus ja kyvyttömyys analyysiin historialliseksi luokiteltavan ilmeisen käänteen lähtiessä liikkeelle? Mistä vaikeneminen kielii?

Onnenkantamoinen?

Saksa panee koronabudjetillaan vielä Suomeakin paremmaksi
Saksa on juuri julkaisut oman elvytysbudjettinsa, jonka  on 125 mrd euroa; se on suhteessa selvästi suurempi kuin Suomen julkaistu lisätalousarvio, joka Saksan tasoon verrattuna olisi voinut nousta ehkä 8 mrd:iin euroon. Siellä rahalinkoa johtaa CDU - Kokoomuksen arvostettu sisarpuolue. Tämä merkitsee valtavaa muutosta Saksan talouspoliittisessa ajattelussa - juuri sieltähän on kotoisin "mustan nollan" periaate eli periaatteessa ei yhtään velkaa.

Endogeenisen (sisäsyntyisen, päätöksiin ja kirjanpitoon perustuvan) finanssipolitiikan elementit ovat siis edelleen vahvistumassa. Kun Keskusta aikoo nyt haastaa hallituksen sopeutustoimilla (paluulla Sipilän linjaan), niin ei voi muuta sanoa kuin että suunta on täysin päinvastainen kuin esimerkiksi Saksassa. Uskon muiden euromaiden seuraavan Saksan - ja Suomen -  perässä. Jos kritiikkiä haluaa esittää, se on suunnattava 'markkinan' kyvyttömyyteen käytössä olevasta rahasta huolimatta saattaa liikkeelle investointeja. Hallituksen lisäbudjetti, jonka yksityiskohdista kuullaan ilmeisesi 5.6. 2020 osoittaa selvästi että velkarahallakin saadaan aikaan konkreettista kasvua. Samalla se todistaa oikeaksi Modernin Monetaarisen Teorian väitteen, että valtion tasolla säästämällä saadaan aikaan köyhyyttä ja että uudet velkasuhteet luovat kasvua ja vaurautta kansalaisille.

Saksan Koronapaketin heikkoutena voidaan pitää sitä, mikä Suomen lisäbudjetissa on lähes keskeistä: Saksassa CDU ei hyväksynyt kunnille annettavaa lisärahoitusta. Toinen merkittävä ero on arvonlisäveron laskeminen autojen romutuspalkkion sijasta. Tällöin kansalainen saa tukea paitsi uuden auton ostamiseen, myös uusien lenkkareiden oston yhteydessä.

Palava olkikupo vai onnenpotku?
Päivän 4.6. 2020 Die Zeit lehdessä tätä "konjunktuuriohjelmaa" kommentoi Mark Schieritz; kun kysymys on mitä mielenkiintoisimmasta käänteestä myös saksalaisessa politiikassa, olen kääntänyt kirjoituksen tähän kokonaisuudessaan:


"Hallituksen talouden elvytyspaketti tukee taloutta ja tekee maasta tulevaisuudenkestävän. Koalitio osoittautuu onnenkantamoiseksi.

Ensinnäkin: Tällä hetkellä kukaan ei voi ennustaa varmuudella, merkitseekö viime yönä päätetty talouden elvytysohjelma käännettä Coronan kriisin taloudellisten seurausten torjunnassa. Tämä kriisi on liian suuri siihen - eikä sen vaikutuksia ole toistaiseksi ymmärretty tarpeeksi. Mitä voidaan sanoa: Pitkien neuvottelujen jälkeen koalition johtajat ovat esittäneet toimenpidepaketin, joka antaa toivoa taloudellisesta ja poliittisesta näkökulmasta.

Taloudellisesti ohjelmassa yhdistetään lyhyen aikavälin tavoite vakauttaa talouden kokonaiskysyntä pitkän aikavälin tavoitteeseen, joka on sosiaalis-ekologinen muutos. Ensinnäkin taloudelliselta kannalta ei ole väliä mihin valtio käyttää rahaa - kunhan se käytetään ja se luo työllisyyttä ja tuloja. Hallitus, kuten brittiläinen taloustieteilijä John Maynard Keynes kerran ehdotti, voisi myös maksaa ihmisille reikien kaivamisesta ja niiden uudelleen täyttämisestä. Tai kuten Baijerin pääministerin Markus Söderin lausahdus eilen illalta osoittaa: "Jopa olkikupon polttaminen antaa lämpöä."

130 miljardin Lisäpanostukset  saavat todennäköisesti aikaan maan taloudellisen toimintalämpötilan nousun. Tuki taloudellisesti heikoille kunnille, erityistuet perheille, alhaisemmat sähkökustannukset, helpotukset yrityksille, ylimenotuet erityisiin vaikeuksiin joutuneille aloille, kuten pubeille, hotelleille ja tapahtumajärjestäjille - ja ennen kaikkea väliaikainen merkittävä arvonlisäveron alennus 19 prosentista 16 prosenttiin.  Alemman verokannan pitäisi johtaa alempiin myyntihintoihin, mikä tukee yksityistä kulutusta. Lisäksi toimenpide auttaa etenkin pienituloisia ihmisiä, jotka käyttävät suuren osan kuukausipalkastaan elinkuluihinsa. Julkinen velka kasvaa jälleen lisämenojen seurauksena, mutta se pysyy kehyksessä, joka ei vaikuta maan rahoitusvakauteen. Joten rahaa käytetään hyvin.

Lyhyestä tähtäimestä  pitkään aikaväliin
Alv-alennus yhdistää myös lyhyen ja pitkän aikavälin. Se on tietenkin samalla piilotettu  autojen romutuspalkkio, koska kalliiden tuotteiden, kuten ajoneuvojen, arvonlisävero on erityisen korkea. Jos oletetaan, että asiakas siirtyy kokonaan uuteen autoon, säästö olisivat vähintään 900 euroa ostohinnan ollessa 30 000 euroa. Mutta toisin kuin autojen romutuspalkkiossa, josta on aiemmin keskusteltu, nyt saa  myös rahaa ALv:n laskun kautta myös polkupyörien, skootterien tai juoksukenkien ostamisesta. Kestävämpään liikkuvuuteen siirtymisen kannalta tämä on fiksu siirto, varsinkin kun sähköautoille maksetaan myös korkeampia tukia. Yhdessä ylimääräisten tutkimus- ja digitalisointi-investointien kanssa tämä elvytyspaketti on ehdottomasti tulevaisuuden paketti.

Tässä vaiheessa olisi voinut tietenkin kuvitella kunnianhimoisempiakin lähestymistapoja - esimerkkinä monivuotinen investointisuunnitelma, jota ammatillinen keskusjärjestö (DGB) ja Saksan teollisuuden liitto ovat ehdottaneet yhteisessä asiakirjassaan. Mutta kuten aina, parempi on hyvän vihollinen: hallitus jättää syrjään ideologiset perustavanlaatuiset keskustelut ja taistelee taantumaa vastaan hyvin harkitusti ja pragmaattisesti. Näinä aikoina tämä ei ole itsestäänselvyys, varsinkin kun tiedetään lisävelan ottamisen etenkin unionille (CDU+CSU) olevan käänne kokonaan uuteen, samalla kun  ja SPD: n oli luovuttava kunnille suunnatusta kauaskantoisesta taloudellisesta tuesta.

Ei sijaa populistiselle 'vaistojen seuraamiselle'
Tämä johtaa meidät paketin poliittiseen ulottuvuuteen, jota ei pidä tarkastella erikseen. Sitä täydentää miljardien eurojen  eurooppalainen jälleenrakennusohjelma, joka juontaa juurensa ranskalais-saksalaiseen valmistelutyöhön - ja jota muutama viikko sitten tuskin olisi uskottu mahdolliseksi tässä muodossa. Molemmissa tapauksissa Angela Merkel ja Olaf Scholz eivät  alkuperäisen epäröinnin jälkeen antaneet sijaa populististen vaistojen seuraamiselle,  vaan tarttuivat tähän mahdollisuuteen asiaperusteisesti. On kirjoitettu paljon mielikuvituksen puutteesta suuressa koalitiossa. Tässä kriisissä se osoittautuu maalle onnenpotkuksi."

Korona, raha ja kaikkien kriisien äiti

Korona-virus on kuolemanvakava asia globaalisti. Voisiko tällä kohtalokkaalla epidemialla olla mitään myönteisiä vaikutuksia? Tuntuu tietenkin makaaberilta että tällainenkin kysymys nousee mieleen. Se on kuitenkin tehtävä kun katselee mitä Korona-viruksen torjunnan merkeissä on tapahtumassa.

Yhtäkkiä näyttää siltä, että rahasta on tämän ilmeisen tuhoisan pandemian seurauksena  ja sen aiheuttamien ongelmien torjumiseksi ei näyttäisi olevan minkäänlaista puutetta; oman hallituksemme 15 miljardin panostukset ja jopa 50 miljardiin yltävät vakuudet ovat todellisuutta. Euroopan Keskuspankki on päättänyt laajentaa määrällistä elvytystä (QE) entisen lisäksi vielä 750 miljardilla. Euroopan Unioni on ilmoittanut että kiveen hakattua kasvu- ja vakaussopimuksen 60 %:n velkakattoa ei toistaiseksi ole olemassa. USA:ssa presidentti Trump on puhunut jopa 2000 mrd:n määrällisestä elvytyksestä. Liittovaltiolla on jo nyt velkaa 23 000 miljardia (1 miljardi on tuhat miljoonaa) ja se kasvaa 3 miljoonaa dollaria minuutissa. Myös Saksa, joka on perustuslakinsakin vuoksi äärimmäisen allerginen velanotolle, on valtionvarainministeri Olaf Scholzen mukaan satsaamassa 150 miljardia Korona-viruksen torjumiseen.

Makrotalouden rajat paukkuvat sekä Suomessa että maailmalla. SDP:n puheenjohtajan Rinteen lupaama 'vappusatanen' menossa olevalla hallituskaudella kaikkein heikoimassa asemassa oleville eläkeläisille tuntui valtavirtatalouden mielestä vielä kolme kuukautta sitten aivan liian uhkarohkealta ja ylioptimistiselta lupaukselta. Sen kustannukset taitaisivat kokonaisuudessaan olla vain 1/30 osa siitä mitä jo nyt on  välittöminä toimina luvattu markkinoille. Köyhyysloukussa olevien eläkeläisten aseman parantaminen on näissä mittasuhteissa verrattavissa 'hyttysen pieruun Saharassa', vanhaa ja haisematonta vertausta tässä käyttääkseni.

Tällaista murrosta ilman Korona-viruksen puhkeamista olisi taidettu joutua odottamaan vielä jonkun aikaa, vaikka monien Euroopan tulevaisuuden puolesta pelkäävien - kuten minunkin - mielestä muutos tulisi välttämättä tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. On otettu käyttöön eksogeeniselle, valtavirtaiselle talouspolitiikalle tabuksi muodostunut ja sen teoreettisena mahdottomuutena poissulkema  määrällinen elvytys, jossa keskuspankki - tässä tapauksessa Euroopan Keskuspankki - luo omilla päätöksillään ja valtuuksiensa puitteissa  kirjanpidollista mutta samalla todellista rahaa markkinan likviditeetin säilyttämiseksi ns. taseenvahvistusohjelmilla (Purchaseprograms). Edellinen Sipilän (Keskusta), Orpon (Kokoomus)  ja Terhon (Siniset, in memoriam) hallitus otti sulan hattuunsa onnistuneesta talouspolitiikastaan, vaikka todellisuudessa sen kurjistavaa politiikkaa piti taloudellisen vedenpinnan yläpuolella EKP:n massiivinen määrällinen elvytys, Suomenkin osalta vähintäänkin n. 8 miljardin vuosittaisilla taloudellisella piristysruiskeilla. Heti kun määrällinen elvytys loppui vuoden 2018 lopussa, alkoivat talouden käyrät osoittaa potenssin heikkenemisen merkkejä. Määrällinen elvytys aloitettiinkin uudelleen jo marraskuun 2019 alusta ja jatkuu ainakin tämän vuoden loppuun saakka.

Nykyisellä määrällisellä elvytyksellä on kuitenkin vielä keinotekoisia rajoituksia ja ne löytyvät Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan talous- ja rahapoliittisista ehdoista, heijastuksena  Euroopan taloudellisen keskusmahdin Saksan perustulaista ja sen käymästä, osin katkerasta mutta lopulta voitokkaasta taistelusta Saksan Demokraattisen Tasavallan kukistamiseksi. Tämä heijastus tarkoittaa valtion ja parlamentaarisen julkisen rakenteen alistamista markkinaehtoiselle lähestymistavalle, ei ainoastaan Saksassa, vaan koko Euroopan Unionissa - ja etenkin Euroopan Valuuttaunionissa, johon Suomikin kuuluu. Se näkyy siten, että vain markkinoita tuetaan, ei demokraattista valtiota, koska sitä pidetään heikkona ja epäluotettavana taloudellisena toimijana - valtavirtaisen, eksogeenisen talousajattelun piirissä. Tällä talousajattelulla on voimakkaasti  priorisoitu asema yritys- ja pankkimaailmassa ja tietenkin myös vapaassa, puolueettomassa, markkinoiden ilmoituksilla ja ehdoilla toimivassa tavarafetisistisessä mediassa. Yritysmaailman mainokset ovat jo nuoren Karl Marxin mukaan taloudellisen valtavirran teollinen ideologinen tuote.

Kun siis nyt Finveran kautta välitetään tukea markkinoille, se tapahtuu pankkien kautta ja toivotaan että pankit tältä osin kantaisivat yhteiskuntavastuuta. Sen ne varmaan tekevätkin, kunhan niille aiheutetut kustannukset laskun mukaan korvataan. Finveran tukea ei voida välittää esimerkiksi Kelan jo valmiina olevan ja jokaiseen yksityiseen henkilöön ulottuvan verkoston kautta, vaikka sen avulla kansalaisen kurjuutta voitaisinkin nopeasti helpottaa. Miksi? Siksi että Kela on julkinen valtion laitos ja EKP:n määrällisen elvytyksen ohjaaminen tätä kautta merkitsisi toiminnan muuttumista kielletyksi, valtion ja sen laitosten kautta tapahtuhtuvaksi toiminnaksi. Valtio takaa ja pankit jakaa - näin hallituksen slogan näissä oloissa kuuluu. Kun tuki kulkee nyt yritysten kautta, niille siirtyy myös liikesalaisuuden piiriin kuuluva määräysvaltaa työntekijöidensä taloudellisesta kohtalosta. Perustuslaillinen vastuu kansalaisten hyvinvoinnista on kuitenkin edelleen valtiovallalla.

Korona-pandemia on siis muodostanut kriisitilanteen, jossa poikkeukselliset, epätavalliset keinot ovat mahdollisia. Ovea on nyt raotettu merkittävällä tavalla endogeenisen makrotalouden suuntaan - kysymys on Modernista Monetaarisesta Teoriasta. Tästä ei ole enää kovin pitkää matkaa ajatukseen, jonka mukaan myös valtiota ja Euroopan Unionia itseään ryhdytään finanssipoliitisin päätöksin rahoittamaan suurten, koko manteretta koskevien ongelmien, uhkakuvien ja tehtävien hoitamiseksi. Ennenpitkää huomataan, että kun määrällistä elvytystä alkaa virrata myös julkiselle sektorille, sinne avautuu valtavat markkinat infrastruktuurin ja julkisten palveluiden koko ajateltavissa olevan kirjon hoitamisen muodossa. Tässä tarjoutuisi mahdollisuus myös 'markkinalle'  sellaisiin investointeihin, joita nykyinen määrällinen elvytys ei pysty toteuttamaan vaikka rahaa virtaakin. Miksi? Siksi että markkina investoi vain, jos on ostovoimaa. Sitä ja kulutuskysyntää luodaan juuri julkisten investointien ja taseiden kasvattamisen kautta.

Mutta: määrällinen elvytyshän alkoi jo lähes kuusi vuotta sitten. Silloin ei Korona-viruksesta tiedetty vielä mitään. Onko tässä yhtälössä jotain outoa?

En voi olla viittaamatta tässä yhteydessä Aalto-yliopiston maailmanpolitiikan professoriin Heikki Patomäkeen ja hänen kirjoitukseensa "Kaikkien kriisien äidistä" .


Koronakriisi on laukaissut tietoisuuden räjähdyksenomaisesti koko maailmassa ja erityisesti makrotaloudessa. Kriisien äiti taitaa sittenkin olla uusliberalistisen aikakauden ja sen valtavirtaisen talouden suuret heikkoudet ja katastrofaaliset seuraukset vastakohtien kärjistymisenä, tulojen polarisoitumisena, ilmastomuutoksena ja kaikkien näiden seurauksena tapahtuvana yhteiskuntien väivaltaistumisena ja maanpakolaisuutena. Kysymyksessä on maailmanlajuinen dominoefekti, jossa onnettomuudet seuraavat toisiaan. Näiltä laviineilta on yritetty koko ajan sulkea silmät, koska niitä ei vallalla olevan taloudellisen doktriinin puitteissa kyetä hoitamaan.

Korona-virus on saanut makrotalouden mannerlaatat liikkeelle. Talouseliitti katselee ja kommentoi tapahtumaa huuli pyöreänä ja silmät selällään. On käymässä ilmeisen selväksi se, että tuloerot, taloudellinen polarisaatio, muutamien yletön rikkaus ja suurten  so. kansan köyhyys on ideologinen valinta.

Mutta nyt on taloudellisista arvoista piittaamaton kuningas - Korona-virus - panemassa asioita uuteen järjestykseen.

Haluaisin uskoa että makrotaloudessa tapahtuva mielikuvamuutos on tämän karanteeniajan suuri heräämistapahtuma.

Kehnot säännöt on luotu rikottaviksi

Aamun uutisista kuulen Turkin päätöksestä avata omasta puolestaan siellä oleville, arvatenkin yli miljoonalle pakolaiselle raja heidän pääsemisekseen Eurooppaan. Juuri ennen uutisia seuraan hetken Ruotsin television tuottamaa ohjelmaa 1940-lukulaisista; siinä yritysjohtaja panee merkille naisten nousevan osuuden yhteiskunnallisessa vastuunotossa ja jopa yritysmaailmassa. Hänen mukaansa olemme siirtymässä matriarkaattiin, äidin ehdottoman rakkauden periaatteella toimivan yhteiskuntaan. Se tulee merkitsemään suurta muutosta patriarkaatin, ehdollisen rakkauden periaatteilla ja usein miesten johdolla rakennettuun yhteiskuntaan.

Nämä kaksi todellisuutta ovat nyt joutumassa todellisuuden ja tositapahtumien esiinnostamaan ristiriitaan, joka vaatii ja johon etsitään ratkaisua. Tarkoitan tällä Kreikan ja Turkin rajalla olevaa, tällä hetkellä yli kolmenkymmenen tuhannen lähi-idän pakolaisen värjöttelyä talvisessa säässä nuotioiden ääressä, ilman riittävää vaatetusta, ruokaa tai mitään todellista huolenpitoa tai huoltoa. He odottavat nyt Euroopalta päätöksiä.  On syntymässä tilanne, joka vaatii ratkaisua ja johon on vastattava.

Tämän kysymyksen eteen joutuvat ensimmäisenä tuohon alueeseen rajoittuvat maat, Kreikka, Bulgaria ja Romania. Vastaukset ovat olleet patriarkaaliseen, ehdollisen rakkauden periaatteeseen pohjautuvia. Ensimmäinen periaate on ollut rajojen ehdoton sulkeminen. Toinen - jota Britannia nyt aktiivisesti kehittää - on se, että ainoastaan hyvin koulutetut, omaa varallisuutta omaavat ja itsestään huolehtimaan kykenevät voidaan päästää maahan. Kun katselen Unkarin, Slovakian ja Itävallan asenneilmapiiriä, luvassa on rajojen sulkemisia, vihamielisiä ja etnofobisia asenteita, silmien sulkemista edessä olevalta humanitääriseltä katastrofilta.

Voisiko eurooppalainen todellisuus tarjota toisenlaista vaihtoehtoa? Tämä vanheneva maanosa tarvitsisi todellisuudessa nopeassa tahdissa lisää nuorta, työikäistä sukupolvea rakentamaan paitsi omaa tulevaisuuttaan, myös vahvistaman ikääntyvää Eurooppaa. Olisiko mahdollista yhdistää pakolaisvirrassa mukanaoleva dynaaminen voima uudenlaisen todellisuuden, 'uuden normaalin' luomiseen, joka muuttuisi  rasitteeksi koetusta ja vihatusta voimavaraksi ja uusia näköaloja avaavaksi, uudeksi yhteisen hyvinvoinnin tulevaisuudeksi?

Nyt palaan uudelleen Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikkaan, jota olen useaan otteeseen eri yhteyksissä arvostellut sitoutumisestä tähän aikaan relevanttia vastausta antamattomista, sopimattomista ideologispohjaisista säännöistä. Ne - kuten Euroopan kasvu- ja vakaussopimus nykymuodossaan - eivät tarjoa vastauksia sen enempää täällä vieläkin vallitsevaan kurjuuten ja eriarvoisuuteen, kuin suurten humanitääristen ongelmien ratkaisuunkaan - jollainen pakolaisten virta aivan ehdottomasti on. Tällainen ei tilanteen tarvitsisi olla. Sen muuttaminen edellyttää kuitenkin talous- ja rahapolitiikkaan liittyvän 'Gordionin solmun' avaamista. Patrtiarkaaliset lähestymistavat eivät tarjoa tähän muuta vastausta kuin kurjuuden - niin aineellisen kuin henkisenkin - hyväksymistä ja mikä vielä pahempaa ja rumempaa: vetäytymistä kansalliseen kuoreen ilman vastauksia koko ihmiskuntaa koskeviin haasteisiin.

Euroopan uuden Komission johdossa on nainen, Ursula von der Layen, suurperheen äiti ja tunnettu rohkeista perhepoliittisista ratkaisuistaan Saksan sosiaaliministerinä. Rahapolitiikkaa Euroopan keskuspankissa johtaa myös nainen, Christine Lagarde. Vastaavasti Suomessa on yllättäen uusi hallitus, jossa maata  on johtamassa  viiden puolueen asettamia naisministereitä. Uskon näiden kaikkien pohtivan parastaikaa kuumeisesti, mitä olisi tehtävä nyt eteennousevan pakolaiskriisin ratkaisemiseksi. Kun totean, että Euroopan Unionin jäsenmaiden poliittinen todellisuus ei tarjoa mahdollisuutta järkevään ja inhimillisen ratkaisuun, on tämä johtopäätös mitä todennäköisimmin mitä suurimmassa ristiriidassa sekä matriarkaalisen, ehdottoman rakkauden periaatteen kanssa. Nyt tarvitaan Immanuel Kantin ¨kategorisen imperatiivin¨ jokaista ihmistä oikeudenmukaisesti kohtelevan periaatteen ottamista käytäntöön.
Se tarkoittaa Euroopassa sitä, että ideologisista ja strategisista syistä hyväksytyn kasvu- ja vakausopimuksen säännöt laitetaan sivuun ja vastataan ennakkoluulottomasti edessäolevaan ongelmaan. Ratkaisu voidaan hahmottaa seuraavasti.

Euroopan Unionin komissio toteaa välttämättömyyden ratkaista pakolaiskriisi produktiivisella ja ennakkoluulottomalla tavalla. Euroopan Komissio tekee finanssipoliitisen päätöksen pakolaiskriisin ratkaisemiseksi yhdessä EKP:n kanssa asettamalla poliittisella päätöksellä käyttöön Euroopan valtioille euromääräisen summan, joka vastaamaan väestömäärään suhteutettua osuutta pakolaistilanteen nopeaksi järjestämiseksi Turkin Euroopan puoleisella alueella, pakolaisten rekisteröimistä, huoltoa ja kuljetusta käytettävissä olevin liikennevälinein kohdemaihin.  Tällä rahoituksella varmistetaan myös pakolaisten asian kokonaisvaltainen hoitaminen vastaanottajamaissa, asumista, sosiaalista hyvinvointia, koulutusta, kotouttamista ja työelämään sijoittamista myöten.

Itsenäisen keskuspankin omaavan Euroopan Unionille tämä ei ole taloudellisesti ongelma missään muodossa - ainoastaan nykyiset säännöt rajoittavat toimeen ryhtymistä. Paljonko tällainen operaatio tulisi maksamaan? Otetaan lähtökohdaksi jokin teoreettinen summa, esimerkiksi 100 000 euroa yhtä pakolaista kohden; kymmenen maksaa miljoonan, 1000 maksaa sata miljoonaa, 100 000 maksaa kymmenen miljardia, miljoona maksaa 100 miljardia. Summa on  suuri - mutta ei mielikuvituksen rajaa ylittävä; maksoihan Euroopan Keskuspankki omilla rahapoliittisilla päätöksillään pääjohtaja Mario Draghin aloitteesta vuosina 2014-2018 vähintään 3200 miljardia määrällistä elvytystä erilaisten velkakirjojen osto-ohjelmien muodossa, ei valtioille vaan yrityksille ja markkinalle. Miten tämä raha jakaantui ja miten se käytettiin, on edelleen selvittämättä.

On siis käytettävä samaa keinoa, määrällistä elvytystä, mutta suunnattuna tällä kertaa jäsenvaltioille edessäolevan pakolaisongelman humanitäärisen ja dynaamiseen hoitamiseen. Totta on että sääntöjä on rikottava, sääntöjä jotka ovat  vuosikymmenien takaisen maailmanpoliittisen tilanteen ja senaikaisen strategisen ymmärryksen hallitsemia. Voin kuvitella, että asennoitumistavan muutos YK:n ihmiusoikeusperiaatteiden suuntaan voi onnistua juuri nykyisillä voimilla, jos he ymmärtävät feminisminsä sillä ainoalla oikealla tavalla, jota matriarkaalinen lähestymistapa tarkoittaa. Myös pakolainen on samanlainen ihminen kuin kuka meistä tahansa. Väkivallan sijasta on vastattava tähän haasteeseen matriarkaalisella,  ehdotoman 'äidinrakkauden' periaatteeella, sovelletuna ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Syntyvä pakolaiskriisi voidaan ratkaista - ja se voidaan ratkaista nopeasti, produktiivisesti ja dynaamisesti ajatellen Euroopan ja maailman tulevaisuutta. Voidaan luoda malli, joka ennenpitkää auttaa koko maailmaa ratkaisemaan ilmastokriisin ohella myös pakolaisuuden, joka sekin taitaa ainakin osittain olla muuttuvan ilmaston syytä.

10.3. 2020
Turkin ja Kreikan (ts. Euroopan Unionin) rajalla syntynyt pakolaiskriisi ja sen ratkaisuyritykset kuvaavat hyvin Euroopan Unionin kyvyttömyyttä ratkaista suuria yhteiskunnallisia - tässä tapauksessa globaaleja - ongelmia. Euroopan Unioni on jo vuonna 2016 tehnyt sopimuksen Turkin kanssa pakolaisten pitämisestä Turkin puolella Euroopan Unionin maksaessa miljardeja euroja Turkille tämän tehtävän jonkinasteisesta hoitamisesta - hoidon laadusta ja humanitaarisuudesta ei ole taidettu tässä yhteydessä sopia yhtään mitään. Nyt Turkki on alkanut käyttää tätä sopimusta ja sen noudattamisen keskeyttämistä strategisena poliittisena aseena. Sanoia kai voidaan, että tämän sopimuksen yhteydessä ei ole tähänkään saakka yritetty vastata kansainväliset ihmisoikeusnormit täyttävällä tavalla.
Haluan kiinnittää huomiota tässä yhteydessä samaan aikaan Euroopan Keskuspankin määrälliseen elvytykseen, jota jaetaan Euroopan Unionin alueelle yrityksille ja markkinapohjaisille rakenteelle keskimäärin 20 mrd euroa kuukausittain ainakin tämän vuoden loppuun saakka. Kun nyt Korona-vitus on saanut aikaan yht'äkkisen pörssikurssien romahduksen, on odotettavissa että määrällistä elvytystä markkinoiden tukemiseksi todennäköisesti vahvistetaan edelleen.

Huomaa että määrällinen elvytys suuntautuu markkinoille eikä valtioille vaikka valtioiden velkakirjoja tässä EKP:n toimesta pääsääntöisesti ostetaankin. Markkinat eivät vastaa mitään pakolaiskriisiin, siihen on valtioiden vastattava. Määrällinen elvytys valtioiden suuntaan saattaisi muodostaa ratkaisevan keinon syntyneen pakolaiskriisin hoitamiseksi dynaamisella, inhimillisellä ja samalla produktiivisella tavalla. Itsenäisen keskuspankin omaava yhteisö kuten EU voisi todennäköisesti ilman mitään riskejä rahoittaa valtioiden kautta koko pakolaiskysymyksen hoitamisen kaikkine siihen liittyvine ilmiöineen, kuten edellä olen päässälaskunomaisesti osoittanut. Jo nykyisillä päätöksillä EKP tukee Valuuttaunionin markkinoita ainakin kaksinkertaisella summalla jo tämän vuoden aikana verrattuna siihen, mitä pakolaiskriisin haltuuonotto tulisi maksamaan. Kysymys olisi valtavasta piristysruiskeesta eurooppalaiselle taloudelle. Tällainen suora tuki valtioille olisi merkitykseltään kokonaan eri luokkaa kuin 'markkinoiden likviditeetin' vahvistaminen.

Miksi tällaista ei tehdä - eikä siitä edes puhuta? Se on hyvä kysymys ja se kuvastaa Euroopan Unionin finanssi- ja rahapoliittista yksisilmäisyyttä,  joka on strategisena tavoitteena upotettu Euroopan Unionin peruskirjoihin. Peruskirjan on puolestaan kirjoitettu ja sovittu konsensuksella niin, että niiden muuttaminen talous- ja rahapolitiikankaan osalta ei ole todennäköisesti lainkaan mahdollista. Euroopan Valuuttaunioni on sulkenut itsensä omituiseen 'veljeyden vankilaan' ja heittänyt päätöksiä tehdessään vankilan avaimen kaltereiden läpi ulottumattomiin. Nyt kun pitäisi suurten kysymysten edessä tehdä ratkaisuja, keinoja ei nykyisten perussääntöjen ja niiden pohjalle laadittujen mekanismien puitteissa ole olemassa.
Mistä löytyy se Kalevalan peukalonmittainen mies, joka kaataa tämän aurinkoa peittävän ja päivän paistamisen estävän ja raikastavaa tuulta pidättelevän ideologisen tammen?

12.3. 2020
Ilpo Rossi:

Euroopan Komissio on ottanut kantaa Korona-viruksen vastaisessa taistelussa: Euroopan Unionin perussopimusten mukaisesti Komissio voi tukea pieniä ja keskisuuria yrityksiä sekä työmarkkinoita; terveydenhoitoalan tuki tarkoittanee markkinaperusteisia ratkaisumalleja. Julkista terveydenhoitoa Komissio ei voi tällä 25 mrd:n tukipaketilla  juurikaan tukea, vaikka juuri se pohjoismaisessa hyvinvointimallissa ottaa päävastuun myös tämän virustaudin vastaisesta strategiasta ja  terveydenhuoltotoimista. Mielenkiintoista kuulla jatkossa päätösten tarkempi toteutustapa ja se, miten hallituksemme tähän Komission suunnitelman suhtautuu. Markkinaperusteisena vastaus saattaa arvokkaan sijasta muotoua jokseenkin irvokkaaksi?                                                    "Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen sanoi tiedotustilaisuudessa, että valtiot saavat tukea niitä yrityksiä, jotka sitä viruksen takia tarvitsevat.

Kasvu- ja vakaussopimuksen annetaan joustaa tässä tilanteessa. Komissio työstää ehdotuksensa ennen ensi maanantain euroryhmän kokousta.

Lisäksi komissio perustaa Korona-sijoitusrahaston. Tavoite on koota 25 miljardia euroa, jotka voidaan ohjata terveydenhuoltoalalle, pienille ja keskisuurille yrityksille sekä työmarkkinoille.

Äkillisesti komissio aikoo vapauttaa talouden suojatoimiin 7,5 miljardia euroa hätäapuna. Komissio päättää yksityiskohdista tänään (torstai 12.3. 2020); jos EKP pitää tiukasti kiinni rahapoliittisista säännöistä, tukea voivat saada mm. ykstyisen puolen yritykset, mukaanluettuna terveydenhoitola. Julkisen sektorin tukeminen on periaatteessa kiellettyä. Tukea voisivat siis saada yritykset, jotka eivät kanna suoranaista yhteiskuntavastuuta, mutta julkisen puolen pitäisi kantaa itse kokonaisvastuu. Jos lentoyhtiöitä tuettaisiin Koronaviruksen aiheuttamien menetysten johdosta, valtiojohtoinen Finnair ei periaatteessa kuuluisi EKP:n tuella avustettavien yritysten joukkoon. Sekä Euroopan Komissio että EKP ovat nyt erityistoimissaan vedenjakajalla.

28.6. 2020
Viittaan tässä blogikirjoituksessa Immanuel Kantin "Kategoriseen imperatiiviin", jonka mukaan yhteiseksi moraaliseksi normiksi ei voida ottaa sellaista normia, jota ei voida yleisesti hyväksyä. Euroopan Unionin peruskirjassa on käynyt juuri näin. Markkinaperiaatteen autorisoiminen yleiseksi ja kaikkea talopudellista toimintaa ohjaavaksi periaatteeksi on ristiriidassa erityisesti sosialidemokratian mutta myös nykyisen vasemmistoliiton ja jossakin määrin yhteiskunnallisesti uudelleenasennoituneiden vihreiden periaatteellisen lähestymistavan kanssa. Jotta Kantin "kategorisen imperatiivin tulkinta ei jäisi ainoastaan allekirjoittaneen näkemysten varaan, lainaan tähän Frankfurtin koulukunnan informaatioteoreetikkona mainetta saanutta Jürhen Habermasia, joka sanoo tästä vaativasta periaatteesta seuraavaa:

"On kiinnostavaa miten tekijät, joiden filosofiset lähtökohdat ovat erilaiset, törmäävät tällaista moraaliperiaatetta etsiessään jatkuvasti samoille ideoille rakentuviin peruskysymyksiin. Kaikki kognitivistiset etiikat nimittäin tarttuvat Kantin kategorisesa imperatiivissaan esittämään intuitioon. Minua eivät tässä kiinnosta Kantin eri muotoilut vaan taustalla oleva idea, jonka on tarkoitus ottaa huomioon pätevien moraalisten kieltojen persoonaton tai yleinen luonne. Moraaliperiaate määritellään siten, että se sulkee epäpätevinä pois kaikki normit, joihin kaikki mahdolliset asianosaiset eivät erityisin perustein voi  yhtyä. Yksimielisyyden mahdollistavan sitaperiaatteen tarkoituksena on taata se, että ainoastaan sellaiset normit hyväksytään päteviksi, jotka ilmaisevat yhteistä tahtoa; kuten Kant yhä uudelleen muotoilee, niiden on sovelluttava "yleiseksi laiksi". Kategorinen imperatiivi voidaan ymmärtää periaatteeksi, joka edellyttää toimintatapojen ja maksiimien tai niissa huomioitujen (siis toiminnan normeissa kiteytyvien) intressien yleistettävyyttä. Kant haluaa eliminoida epäpätevinä kaikki tämän vaatimuksen kanssa "ristiriidassa" olevat normit. Hänellä on "mielessään se sisäinen ristiriita, joka syntyy toimijan maksiimeissa silloin kun tämän käyttäytyminen voi johtaa aiottuun tulokseen ainoastaan siten, että kyseinen käyttäytyminen ei ole yleistä." Tosin tällaisesta ja vastaavista siltaperiaatteen muotoilusta juontuva johdonmukaisuuden vaatimus on johtanut formalistisiin väärinkäsityksiin sekä valikoiviin lukutapoihin."
(Jürgen Habermas: "Järki ja kommunikaatio", s. 117 luvussa "Diskurssietiikka")

Yhtä puuttuu - ja sen mukana kaikki

William (Bill)  Mitchell 19.1. 2020

Modernin Monetaarisen Teorian kehittäjä Bill Mitchell on pitänyt merkittävän puheenvuoron Adelaidessa Australiassa 19.1. 2020 koskien ilmastomuutosta, sen ratkaisemiseksi sosiaalisesti kestävällä tavalla. Blogissaan hän aluksi torjuu vasemmistossa usein kuullut 'mantran¨"Verota rikkaita" ratkaisuna ilmastomuutoksen torjumiseen oikeudenmukaisella tavalla; hän ei pidä mahdollisena myöskään sitä, että tämän suuren tehtävän kulut laitettaisiin nykyisen reaalitalouden maksettaviksi. Hän osoittaa että ilmastomuutoksen aiheuttajat jakautuvat samalla tavalla kuin tuloerotkin - pieni vähemmistö tuottaa suurimman osan hiilidioksiidikuormasta ja siten myös maapallon lämpötilan noususta. Tässäkin tilannekuvaa hallitsee Oxfamin raportin mukaan  äärimmäinen eriarvoisuus samaan tapaan kuin tulonjaossakin. Ratkaisuna hän näkee irtautumisen valtavirtaisesta, markkinoiden ensisijaisuuteen perustuvasta talousajattelusta ja maailman talouden, ennenkaikkea itsenäisten valtioiden ja yhteisöjen kuten EU talouden kehittämistä endogeeniseen, finanssipolitiikan mahdollisuuksia ilman ideologisia rajoituksia käyttävään toimintatapaan, ensisijaisena välineenä demokraattinen valtio ja sen rakenteet.


On tapahduttava perusteellinen muutos itsenäisen keskuspankin omaavissa valtioissa ja yhteisöissä. Modernin Monetaarisen Teorian mukaan minkäänlaista puutetta ei ole rahasta ja ilmastomuutos on voitettavissa, jos tieteellistekninen kehitys sen sallii. Tämä edellyttää perusteellista muutosta taloudellisessa ajattelutavassamme.

Ilmastomuutoksen vaatimaa taloudellista panostusta ei voida odottaa eikä saada rikkaimmalta eliitiltä, vaikka sen 10%:n kärki tuottaakin 50% ilmastopäästöistä. Myöskään maailman valtaväestöä ei voida asettaa sellaiseen kurimukseen, jossa se tuloistaan ja resurseistaan luopumalla alkaisi maksaa ilmastomuutoksen torjumisen edellyttämiä, arvaamattoman suuria taloudellisia panostuksia. Perinteisen 'eksogeenisen', valtavirtaisen talousajattelun puitteissa vastaaminen  ilmastomuutokseen
reaalitalouden puitteissa ja edellyttämällä teollisen tekniikan täydellistä sopeuttamista ilmastomuutoksen torjumiseen - se ei todellisuudessa ole mahdollista.

Taloudellisten mahdollisuuksien luominen ilmastomuutoksen torjumiseen edellyttää yhtä suurta muutosta keskuspankkitaloudessa: valtioita, todellisessa vastuussa olevia demokraattisia elimiä on vahvistettava sallimalla finanssipoliittinen  elvytys ja ilmastomuutoksen edellyttämä endogeeninen resurssointi. Euroopan Unionin tapauksessa tämä muutos on mahdollista vain muuttamalla konsolidoidun peruskirjan säännöksiä niin, että valtion - ja myös Euroopan Unionin itsensä - täysimittainen poliittinen vastuunotto mahdollistetaan. Päätöksen on oltava yksimielinen samalla tavalla kuin nykyisen voimassaolevan peruskirjan kohdalla aikanaan tehtiin. Peruste tällä täysin oleelliselle demokratiaprosessille on ilmastomuutoksen torjunta niillä tieteellisillä ja teknisillä keinoilla jotka tällä hetkellä ja tästä eteenpäin ovat käytettävissä. Tämä yksi ainoa toimi voi ratkaista ihmiskunnan kohtalon ja sen aikaansaaminen on välttämätöntä. Tämän muutoksen torjuminen tarkoittaa ihmiskunnan arkun naulaamista lopullisesti kiinni - jos sellainen robotti sattuu olemaan olemassa.

Modernin Monetaarisen Teorian yhden keskeisen kehittäjän William (Bill) Mitchellin mukaan olisi oikeampaa puhua massiivisesta vihreästä muutoksesta kuin "uudesta vihreästä sopimuksesta" (New Green Deal), koska muutos ei voi perustua läntisen teollisen ja kaupallisen kulttuurin ulottamiseen koko mailmaan vaan kysymys on suuresta ja perusteellisesta muutoksesta koko tuotanto- ja kulutuskulttuurissa. Suuren muutoksen vaihtoehtona on sosiaalinen ja ilmastollinen epäonnistuminen.
Tällaisesssa tilanteessa taloudellisten ylijäämien vaatiminen valtioilta on Mitchellin mukaan suuri erehdys, joka vahingoittaa edessäolevaa yritystä ryhtyä reagoimaan ilmastomuutokseen kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Miksi emme voi luottaa markkinoihin ilmastomuutoksen torjumisessa? Markkina kokonaisuudessaan on Mitchellin mukaan uusliberaali viitekehys. Se toimii ainoastaan hintaperusteisesti. Ilmastomuutoksen torjunnan kannalta se tarkoittaa aina sellaisen hintakompromissin rakentamista, jossa saastuttavat ja eisaastuttavat tekniikat yritetään saattaa kustannusten kannalta tasapainoon. Uusliberaali markkinaratkaisu tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että koko atmosfääri, myös maaperä ja meret  tulevat yksityistämisen ja kaupallistamisen kohteiksi.

Uusliberaali konsepti on ollut kaikkialla - myös Euroopan Unionissa - tuhoisa paikallisille yhteisöille, niiden kulttuureille ja niiden eheydelle. Markkinaratkaisut ovat myös tunnottomia (insensitive) suhteessa tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Samoin markkina on tunteeton jakeluverkostojen suhteen koska se ei perustu henkilöä ja ääni periaatteeseen tai perustuslain yhdenvertaisuusmääräyksiin, vaan siihen kuka kykenee maksamaan.

Demokratiaan uskova ihminen ei voi luottaa järjestelmään, jonka perustana ei ole kansalaisten ääni vaan käytettävissä oleva raha. Kaikkein tärkeimpänä Bill Mitchell pitää sitä, että markkinaperusteiset ratkaisut eivät pyri kokonaisvaltaiseen ilmastomuutoksen torjuntaan vaan hakevat koko ajan kompromissia liiallisen ja kohtuullisen saastuttamisen välimaastossa. Markkina ei ole "biologiasensitiivinen", mistä syystä meidän kansalaisten on oltava erityisen riski- ja vaaratietoisia.
Ei ole olemassa tieteellistä keinoa määritellä markkinan vastuunottoa ja ratkaisumallia maan, veden tai ilman saastumiselle. Siksi emme voi luottaa markkinan hintaperusteiseen toimintatapaan ilmastomuutoksen torjumisessa.

Siksi on rakennettava sääntöperusteiseen, demokraattisen valtion johtamaan prosessiin ilmastonmuutoksen torjumisessa. Demokraattisen järjestelmän on kerrottava markkinalle, mitä se saa tehdä ja mitä ei. Demokraattisten elinten on oltava päätöksenteon keskiössä, koska ne edustavat meitä eivätkä suljettuja korporaatioita.

Ilmasto-ongelmaa ei voida ratkaista yksin; sen kumppanina on oltava elämisen mahdollistavat palkat, sosiaaliset palvelurakenteet ja siedettävä toimeentulo eläkkeellä. Uusliberaali markkina saattaa luvata ilmastomuutoksen torjuntaan tähtääviä teknisiä ratkaisuja omissa tuotteissaan, mutta yhteiskuntavastuuta se ei suostu kantamaan.

Ilmastomuutosta ja sen torjuntaa ei voida erottaa sosiaalisesta vastuusta - ne ovat syy- ja seuraussuhteessa toisiinsa. Siksi ilmastomuutos haastaa uusliberalismin ja koko kapitalistisen markkinaperusteisen järjestelmän.

Miten muutos sitten toteutetaan - siitä ei ole puhuttu kovinkaan paljon. Puhutaan päästökaupasta siellä ja täällä, mutta olisi välttämätöntä puhua koko tuotantojärjestelmästämme. Vihreä muutos Mitchellin kielenkäytössä siirtyminen (transition) tarkoittaa sellaisten sosiaalisten edellytysten luomista että muutos myös kansalaisten arjessa käy mahdolliseksi. Muutoksen hallinnan täytyy lähteä liikkeelle kansalaisten tarpeista, ei yritysten voitontavoittelusta.

Kysymys ei ole joko työstä tai ilmastonmuutoksesta. On kysymys joko molemmista tai sitten ei mistään. Kuten Kanadan  Kommunikaatio-,Energia- ja  paperialan ammattiliiton puheenjohtaja Brian Kohler sen muotoili:" Jos hyökkäätte työpaikkojamme vastaan ja jos epäonnistutte työn ja toimeentulon merkityksen ymmärtämisessä, luotte vastakkainasettelun jota ette voi voittaa. Te tulette vain pakottamaan meidät sellaiseen teidän ja työntekijöiden yhteenottoon,  jossa te, me, yhteiskunta ja ympäristö - nämä kaikki ovat häviäjiä." Jos työntekijät pakotetaan luopumaan työpaikoistaan ilmastomuutosuhan vuoksi, tulevat he puolustamaan työpaikkojaan ja liittymään yhteen jopa työnantajiensa kanssa. Emme voi vain lopettaa työpaikkoja antamatta mitään tilalle, koska kysymys on heidän elinehdoistaan.

Meidän ei tule valittaa sitä että haluamme laajan ja vahvan julkisen sektorin. Meidän ei tulisi huolestua siitä, että tarvitsemme laajan julkisen aktiviteetin. Julkiselle sektorille on hankittava taloudellista kapasiteettia vastata ilmastomuutoksen hallinnan edellyttämiin tehtäviin. Työtasa-arvo ja siihen kuuluva toimeentulo kuuluu olennaisena ja välttämättömänä  osana ilmastomuutoksen hallintaan.

Nyt tarvitaan strategista johtamista. Poliittiset puolueet ovat valinneet - ainakin Australiassa - kauhean, järkyttävän roolin. Tarvitsemme sellaisen poliittisen koalition, joka on valmis hyväksymään ilmastomuutoksen  tosiasiat ja demokratian edellyttämät sosiaaliset ja rakenteelliset elementit.

Mitchell mainitsee Adelaidessa pitämässään esitelmässä ajatuspajojen synnyn jo presidentti Nixonin presidenttikaudellapyrkimyksessä taistella  sosialistien ja kommunistien liian suurena pidettyä vaikutusvaltaa vastaan. Hyvin usein niitä rahoitetaan pääoman rahoitusinstrumenteilla ja Amerikassa jopa CIA on osallistunut  ajatuspajojen rahoittamiseen. Tällä tavalla vasemmistolainen narratiivi on ajettu sivuraiteelle ja korvattu markkinoita tukevalla keskustelulla. Vasemmisto ei ole koskaan ollut kovin vahva strateginen toimija ja hyvin usein se on hajonnut erilaisiin kuppikuntiin voimien yhdistämisen sijasta.

Luentonsa lopuksi Mitchell hahmottelee ilmastomuutoksen torjuntaa ja täystyöllisyyttä edistävän
liikkeen, "ajatuspajan" toiminnan sisältöä: miten levittää ja palvella julkista sanaa, kouluttaa, miten luoda logistiikkaa, resursseja ja yhteisöllistä osallistumista, miten hallinnouida poliittisia aloitteita niin että ne johtavat toimintaan, miten edistää poliittista osallistumista ja aloitteellisuutta. Poliittiset puolueemme ovat tässä suhteessa vielä munan hautomisen tilassa - mutta niiden sisällä uusi liike on jo syntymäisillään.

Mikä on tämän tarinan keskeinen opetus?  Se on Modernissa Monetaarisessa Talousteoriassa, endogeenisessa finanssitaloudessa, jonka mukaan itsenäisen yhteisön (EU) tai valtion keskuspankki voi luoda taloudellisia resursseja finanssipäätöksillään ja kirjanpidollaan. Valtavirtainen talous ei ole toistaiseksi onnistunut näkemään talous- ja rahapolitiikan tarjoamia mahdollisuuksia, vaan on yrittänyt etukäteissäästämisen ja sihen liittyvän kurin avulla saataa taloutta tasapainoon. Ilmastomuutoksen torjuminen edellyttää koko poliittisen talouden aktivoimista maailmanlaajuisella tasolla.

Yhtä siis puuttuu - ja sen mukana kaikki.


Lisäys: 
Oxfam raportin pääsisältö suomeksi, (kuvat löytyvät itse raportista):
Ilmastomuutos liittyy erottamattomasti taloudelliseen epätasa-arvoon: se on kriisi jota ohjaavat  'omistavien' kasvihuonekaasupäästöt" ja jotka osuvat kovimmin niihin "joilla ei ole mitään". Tässä ohjeessa Oxfam osoittaa- hiilidioksidipäästöjen maailmanlaajuisen epätasa-arvon  arvioimalla ja vertaamalla rikkaiden ja köyhien kansalaisten elämäntapoja kulutuspäästöjä eri maissa.

Silmiinpistävää on, että arviomme tämän eriarvoisuuden laajuudesta viittaavat siihen, että köyhimmät - puolet maailman väestöstä - noin 3,5 miljardia ihmistä - aiheuttavat yksilöllisellä kulutuksellaan  vain noin 10%  kaikista maailman päästöistä; ylivoimaisesti suurin osa näistä ihmisistä  asuu kuitenkin  maissa jotka ovat kaikkein alttiimpia ilmastonmuutokselle.

Noin 50% näistä päästöistä puolestaan johtuu rikkaimmista 10%:sta ihmisistä ympäri maailmaa, joilla on keskimäärin hiiltäjalanjälki on 11 kertaa niin korkea kuin väestön köyhimmillä puoliskolla, ja 60 kertaa niin suuri kuin köyhimmällä 10%:lla. Rikkaimman 1%:n  keskimääräinen jalanjälki voi olla  maailmanlaajuisesti 175 kertaa suurempi kuin köyhimmän 10%:n.

Pariisin COP21-neuvostossa neuvotellaan hallitusten välillä sopimuksesta niiden alueella tuotettujen kokonaispäästöjen perusteella, todellisia voittajia ja häviäjiä ovat heidän kansalaisensa. Kaupan lakmustesti tulee olemaan se, tuottaako se jotain niille köyhimmille ihmisille, jotka ovat ilmastonmuutoksesta vähiten vastuussa ja kuitenkin haavoittuvimmat asuinpaikastaan johtuen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Lakmustesti_(politiikka)

Oxfamin uusi tietoanalyysi, joka määrittelee arvioidun kokonaisvaltaisen elämäntavan kulutuspäästöt eri maissa vaihdellenn tulojen mukaan ryhmien sisällä (määritelmät ja menetelmät katso laatikossa 1), ei ainoastaan osoita vain globaalin hiili-eriarvoisuuden äärimmäistä luonnetta, vaan myös auttaa torjumaan joitain myyttejä, joita on vuosia esiintynyt YK: n  ilmastokeskustelun ympärillä koskien sitä, ketkä aiheuttavat ilmastonmuutosta.

Vertailemalla rikkaampien ja köyhempien  kansalaisten hiilijalanjälkeä useissa maissa auttavat osoittamaan, että vaikka jotkut maat ”kehittyvissä talouksissa”, kuten Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa ja Etelä-Afrikassa aiheuttavat korkeita ja nopeasti kasvavia päästöjä, elämäntavan kulutuksen päästöt jopa rikkaimpien kansalaisten osalta ovat jonkin verran pienempiä  heidän tulotasoaan vastaavissa ryhmissä vastaavat rikkaissa OECD - maissa, vaikka tämä onkin muuttumassa ja jatkuu  niin edelleen ilman kiireellisiä ilmastotoimia. Elämäntapapäästöt satojen miljoonien köyhimpien kansalaisten keskuudessa svätn sijaan se pysyy huomattavasti alhaisempana kuin jopa OECD-maiden köyhimpien kansalaisten keskuudessa.

Vaikka rikkaimmat kansalaiset voivat ja heidän tulisikin osallistua yksilöinä leikkaamalla omia päästöjään elämäntapamuutosten avulla, missä tahansa he elävätkin, he eivät voi ratkaista ilmastokriisiä pelkällä vapaaehtoisella toiminnalla.
Heidän valintaansa rajoittavat usein heidän hallitustensa päätökset kaikilla aloilla, energiasta liikennepolitiikkaan.
Epäilemättä Pariisin heikko sopimus ei koske  enää heille samalla tavalla etujaan kuin se on köyhimpien ja vähiten ilmastopäästöistä  vastuullisten köyhien kohdalla.
Yhä useammat rikkaimmasta 10 %:sta kokevat Ilmastonmuutoksen vaikutukset keskuudessaan  ja ovat mobilisoimassa  hallituksiaan vaatien toimenpiteitä.

Ainoat hyötyjät puutteellisista ilmastotoimista Pariisissa ja sen ulkopuolella on paljon pienempi eliitti, jolla on hankittuja etuoikeuksia jatkaa korkeita hiilidioksidipäästöjä ja syvästi epätasa-arvoisessa globaalitaloudessa.
Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastokokousten välillä, miljardöörien lukumäärä Forbes-luettelossa kiinnostuksen kohteina fossiilisten polttoaineiden alalla on noussut 54: stä vuonna 2010 - 88:aan vuonna 2015, kun taas heidän koko henkilökohtaisen omaisuutensa koko on kasvanut noin 50% yli 200 miljardista dollarista yli 300 miljardiin dollariin.
Hallitusten on Pariisissa noustava puolustamaan valtaansa ja seisottava kansalaistensa puolella - köyhimpien, vähiten päästöjä aiheuttavien ja kaikkein haavoittuvimpien puolella - jos Pariisissa on tarkoitus päästä sopimukseen niiden hyväksi, jotka tarvitsevat sitä eniten.

Kahden tason taloutta

Kuten tiedetään on Euroopan Keskuspankki harjoittanut määrällistä elvytystä vuoden 2014 marraskuusta vuoden 2018 loppuun useammallakin eri tavalla, kuitenkin pääasiassa ostamalla Valuuttaunionin jäsenvaltioiden velkakirjoja. EKP:n tapa ilmaista luvut nettomääräisinä ei kerro koko totuutta; määrät ovat todellisuudessa bruttomääräisinä kerrottua suurempia, yrittäväthän jäsenvaltiot pienentää alijäämiään.

Kuinka tehokasta määrällinen elvytys on ollut? EKP:n keskeisten asiakirjojen mukaan tavoitteena on 'erittäin kilpailukykyinen markkina' (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3), mikä tarkoittaa sitä että määrällistä elvytystä suunnataan yritysten likviditeetin vahvistamiseen ja investointien lisäämiseen. Tämä on muodollinen perusta määrälliselle elvytykselle - likviditeetti on sellaisenaan yksi tärkeimpiä markkinoiden toimimisen ehtoja. Yritykset tekevät säännöllisesti investointianalyyseja ja ostovoima on kysynnän ohella toinen tärkeä tekijä sille, lähdetäänkö investoimaan vai ei. Koko määrällisen elvytyksen ajan investointien vähäisyys on ollut suuri ongelma eikä määrällinen elvytys ole sitä kyennyt ratkaisemaan.

Määrällisen elvytyksen suuntautuminen markkinoille herättää kysymyksen: kuinka jäsenvaltiot selviytyvät likviditeettiongelmistaan ja onko markkinaelvytyksestä aidosti hyötyä myös kansalaisyhteiskunnalle, kotitalouksille ja reaalitaloudelle?

Kyllä pääomaa ilmeisesti valuu jossakin määrin myös niin valtionhallintoon kuin reaalitalouteenkin; pääoman määrä on sielläkin on tasaisesti elvytyksen aikana kasvanut. Der Spiegelin (nro 52, 23-24/12 2019) julkaisema  allaoleva kuva kuvaa pankeille ja yrityksille suunnatun määrällisen elvytyksen suhdetta reaalitalouteen.

Tässän kuvassa keskuspankkirahan määrää kuvaa MO-käyrä ja M3 pankkien, yritysten ja kotitalouksien käytössä olevaa rahamäärää. Prosentuaalisesti EKP:n liikkeellelaskema "raharuuvi" rahamäärä on kolminkertainen verrattuna realitalouteen.

Kun EKP jäsenpankkeineen (mm. Suomen Pankki) ostaa valtion velkakirjoja taseisiinsa, se tarkoittaa vastaavansuuruisen likviditeetin syntymistä valtion rahaliikenteeseen. Tuota rahaa voidaan käyttää kirjanpidollisesti korvaamaan valtion muutoinkin harjoittamaan yritystoiminnan tukemista eri muodoissa, jolloin käyttöpääomaa vapautuu muihin  tarkoituksiin. Oletukseni on, että kaikkea tätä rahaa ei ole välittömästi käytetty yritystukiin, vaan luotu odotusarvoisia mahdollisuuuksia valtion tätä toimintaa harjoittaviin rakenteisiin paisuttamalla niiden taseita sen lisäksi että mahdollisuus anteliaaseen yritystukeen on kasvanut.

Tietenkin osalla markkinaa on ollut mahdollisuus kasvattaa investointejaan tätä kautta ja myös sillä on pidetty yllä rakentamista ja työllisyyttä. Kun katsoo kuvaa ja valtavia käytössä olevia pääomamääriä, voi todeta että paljon on jäänyt yritysten taseisiin, vararahastoihin ja ties minne käyttämättömiä resursseja.

Spiegelin 52/2019 kuvan yhteydessä käyty väittely kahden ekonomistin välillä koskikin sitä, aiheuttaako määrällinen elvytys perinteisen, tietyin aikavälein toistuvan talousromahduksen vai onko taloushistoria kokemassa määrällisen elvytyksen myötä siirtymisen kokonaan uuteen aikaan, jossa inflaatio ei pääse enää uhkaamaan entiseen tapaan keskeistä taloudellista perustaa. Keskustelijat Marc Friedrich ja Peter Bofinger edustivat kahta jokseenkin vastakkaista käsityskantaa. Friedrich odottaa suurinta romahdusta kautta aikojen ja Bofinger näkee mahdollisuuksia kehittää EKP:n strategiaa kohden 'endogeenista sekataloutta' jossa markkinoiden ohella valtiolla ja julkisella sektorilla on nykyistä suurempi merkitys.

Ylläoleva kuva antaa suuntaa osoittavan vertailumahdollisuuden  siitä, miten määrällinen elvytys toimii ja mitkä ovat sen suurimpia heikkouksia. Yksi niistä on pääomiin nähden odottamattoman heikko suorituskyky, pääomien pakeneminen taseisiin, osakkeisiin ja 'ties minne'; ainakin osalla markkinoita on suuri halu kätkeä rahaa verottajan ja suuren yleisön ulottumattomiin. Se lisää pääoman polarisoitumista ja kansalaisten jakautumista valtavaan austeristisesta politiikasta kärsivään enemmistöön ja pieneen miljoonapalkkoja ja -palkkioita saavaan , ulottumattomissaolevaan ja eristäytyvään oligarkiaan. On mielestäni oikeutettua puhua tämän tyyppisen määrällisen elvytyksen skitsofreniasta, jossa odotukset ja tulokset ovat lähestymistavasta johtuen pahassa ristiriidassa.

Edelleenkin informaatio määrällisen elvytyksen toteutuksesta ja toiminnasta on äärimmäisen niukan informaation varassa. Kun on kysymys näinkin suuresta ja kokonaan uudella tavalla toimivasta rahataloudesta, olisi jo pelkän talouden ymmärtämisen kannalta tärkeää saada selkeä kokonaiskuva tästä määrällisestä elvytyksestä. Vai onko niin, että Euroopan Unionin keskeisten peruskirjojen pohjalta tehdäänkin  määrällisen elvytyksen nimissä tehdään myös laadullista politiikkaa, Qualitative Easing? 

Joka tapauksessa eurooppalaisessa - ja ilmeisesti myös globaalissa - taloudessa on kaksi tasoa, reaalinen ja virtuaalinen. Virallinen, valtavirtainen talousajattelu puhuu pääasiassa korkojen kasvun ja velaksi elämisen pohjalle rakentuvasta eksogeenisesta taloudesta. Virtuaalinen, keskuspankkien fiskaalisiin ja monetaarisiin päätöksiin perustuva endogeeninen talous elää omaa, demokraattista valtiota aliarvioivaa ja markkinoiden valtaa kasvattavaa - todellisuutta mullistavaa elämäänsä.

Yhdellä siivellä ei voi lentää

EKP aloittaa taas marraskuun alusta valtioiden velkakirjojen osto-ohjelman. Määristä kertoi Helsingin Sanomat 13.9. 2019 ja oletusarvona voisi pitää Suomen tapauksessa noin 200 miljoonan ostoja kuukausitasolla mikä on noin yksi prosenttti 20 miljardin kokonaisesta kuukausierästä. Italiasta tuleva talouskomissaari on ilmoittanut pyrkivänsä kasvu-ja vakaussopimuksen uudistamisen/muuttamiseen. 

Tämä enteilee sitä, että tavalla tai toisella osto-ohjelman on palveltava myös valtiota. Italia itse on raskaasti velkaantunut. Pelkästään yrityksiin ja markkinoille suuntautunut elvytys vaarantaa vapaata ja rehtiä kilpailua. Nordean tulo Ruotsista Suomeen tapahtui myös siksi että Valuuttaunionin jäsenmaassa Suomessa se pääsee osalliseksi tästä määrällisestä elvytyksestä. 

Määrällinen elvytys vähentää valtion tarvetta velanottoon, koska määrällisellä elvytyksellä voidaan korvata valtion muutoin suorittamia tukitoimia yrityksille. Vuosien 2014-2018 valtavista elvytystoimista meillä vaiettiin visusti ja siksi tarkkoja lukuja ei kerrottu sen enempää Suomen Pankin kuin valtionvarainministeriönkään toimesta. Hallituksen kannalta EKP:n ilmoitus määrällisen elvytyksen uudelleen aloittamisesta on myönteinen uutinen - ja sitä se saattaa olla myös komissaari Urpilaisen kannalta. Tavalla tai toisella elvytyksen tulisi suuntautua myös julkisten investointiohjelmien toteuttamiseen ja ostovoiman lisäämiseen, jos elvytyksellä aiotaan saada eurooppalaista konetta toden teolla käyntiin…



EKP:n elvytystä on katsottava ennenkaikkea rahapoliittisesta näkökulmasta; Euroopan Komissiolla ja ennenkaikkea talouskomissaarilla on sekä oikeus että velvollisuus sanoasanansa Euroopan Unionin fiskaalipoliittisesta linjasta. Kun nyt Italian komissaari on astumassa tähän virkaan, on jo nyt kuultu ajatuksia koko Maastrichtin sopimuksen (Sopimus Euroopan Unionista) pohjana olevan Kasvu- ja vakaussopimuksen ottamisesta tarkasteluun.



Euroopan Unionin etelällä on perusteltuja syitä ottaa peruslähtökohdat tarkastelun kohteeksi. Maat ovat syvästi velkaantuneita eikä reaalitalouteen sidoksissa oleva austeristinen kurinpalautuspolitiikka kykene sukupolvienkaan aikana ratkaisemaan endogeenisesti kasvavaa rahataloutta. Kun pankkien ja valtioidenkin on mahdollisuus luoda rahaa velkasitoumuksilla ja vain mielikuvituksen rajoittaessa määrää, on reaalitaloudella mahdoton vastata velkaantumisen antamaan haasteeseen. Keskuspankkirahoitus on luonnollinen tapa vastata valtioiden infrastruktuurin, tehtävien ja palveluiden antamaan haasteeseen. Musta nolla, velaton valtio on nollatoimija myös sosiaalisen vastuunottajana.
EKP:n tuleva, marraskuun alusta 2019 tehtävänsä aloittava pääjohtaja Christine Lagarde on puhunut pankkiunionin ohella myös pääomaunionin viemisestä eteenpäin. Mikä pääomaunioni oikein on? Tästä ei ole kovin tarkkaa tietoa ainakaan minulla; Linkin takana oleva lyhyt kolumni kuvaa sitä, onko pääomaunioni rikkaruoho vai kukkanen. Lyhyesti voidaan todeta, että se näyttäisi tarkoittavan EU:n nykyisen perussopimuksen linjanvetojen yhä tiiviimpää ja ehdottomampaa sementoimista Euroopan Unionin tulevaisuuslinjaksi.
Italialla ja Ranskalla – vähintäänkin näillä – olisi tarvetta saada muutettua Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikkaa sellaiseen endogeeniseen talous- ja rahapoliittiseen lähestymistapaan, jossa hyvinvointivaltion - vahvan sellaisen - arvo palautettaisiin.Komissaareista se antaisi kaikille uusia näköaloja, mukaanluettuna Jutta Urpilaisen kumppanuussalkku. Ilman rahapoliittisia välineitä Kiina ei ole sivuutettavissa Afrikassa – eikä pikapuolin muillakaan mantereilla.
Taustalla on aika yksinkertainen selviö; demoraattinen valtio ja markkinat ovat erilaisia toimijoita sekä motivaatioltaan, lähestymistavaltaan että käytettävissä olevilta keinoiltaan. Itsenäisen keskuspankin omaava valtio – sellaiseksi kaiketi Euroopan unionikin on luettava – voi luoda vapaasti velkasuhteita projektejaan ja kaikkia rahoitustarpeitaan varten. Tähän mennessä toteutettu tuhansiin miljardeihin nouseva keskuspankkirahoitus määrällisen elvytyksen muodossa on jo osoittanut, että inflaatio ei ole endogeenista rahoittajaa uhkaamassa – jos ei sellaiseksi lasketa strategista poliittista tuhoamisyritystä mahdollisen vaihtoehtoisen, modernin talouspolitiikan vallatessa alaa. Omatekoinen toisen talouspoliittisen jalan - demokraattisen valtion - amputoiminen merkiutsee tuhosuuntaista tietä koko toisen maailmansodan jälkeistä aikaa sävyttäneelle pyrkimykselle luoda Euroopasta demokraattinen, taloudellinen ja kulttuurinen yhteisö. 
Modernin monetaarisen teorian kehittäjä, australialainen professori Bill Mitchell luennoi muuten juuri tässä viikonvaihteessa EKP:n järjestämässä työpajassa: ” Next week, I will be in Europe speaking to some large financial institutions including Amundi (Paris), Pimco (Berlin) and then a workshop at the European Central Bank, financial market interests in London, and more”, kirjoitti hän 11. syyskuua blogissaan.
Kykeneekö uuusi Euroopan komissio puheenjohtajansa Ursula von der Layenin johdolla aikaansaamaan käänteen eurooppalaisessa politiikassa moniarvoiseen, poliittista pluralismia edustavaan suuntaan? Jos Komission puheenjohtaja pysyy uskollisena Saksan perustuslaille, entinen meno näyttäisi jatkuvan eikä muutosta lähestymistapaan ole odotettavissa . 
Mitkä ovat tällöin vaihtoehdot? Äärioikeistolaiset voimat ovat kasvaneet Euroopassa ja ne pyrkivät voimakkaasti, voisi sanoa "keinoja kaihtamatta" takaisin kansallismieliseen politiikkaan. Se merkitsee Euroopan Unionin hajoamista. Markkinaehtoinen talousjärjestelmä ei voi luoda ostovoimaa eikä sellaisia rakenteita, jota moderni maailma tarvitsee, varsinkaan ilmastokriisin osoittaessa yhä vakavampia ilmenemismuotoja. 

Yhdellä siivellä ei voi lentää - siksi sekatalousmalli avaisi tietä tulevaisuuden hyvinvoivaan - mutta ei varmastikaan kriisittömään - tulevaisuuteen.