Kansallistaminen uudessa nousussa?

Saksan SPD:n nuorisojärjestön "Jungsozialisten" puheenjohtaja Kevin Kühnert on herättänyt huomiota Saksassa ryhtyessään puhumaan suuria omaisuusmassoja hallitsvien yritysten omistamisen rajoittamisesta, yhteiskunnallistamisesta. Sksalaisessa lehdistössä Kühnert on leimattu välittömästi DDR-tyyppisen valtiollistamisen ja kuopatuksi tulleen marxilaisleniniläisen sosialismin takaisinkutsujaksi. Kevin Kühnert on kuitenkin SPD:n jäsen ja kannanottonsa hän perustelee jatkuvasti puolueen sääntöihin ja periateohjelmiin. SPD:n periaateohjelmassa todetaan:""Demokraattinen sosialismi on meille näkemys vapaasta, oikeudenmukaisesta ja solidaarisesta yhteiskunnasta, jonka toteuttaminen on meille pysyvä tehtävä."

Kevin Kühnert on vedonnut mm. BMV:n omaisuuden ottamiseksi yhteiskunnallisen valvontaan (Enteignung) nykyisen, Euroopan Unionin ja erityisesti Saksan suosimaan tarjontapolitiikkan sijasta, joka ei kiinnitä juurikaan huomiota ostovoimaan,  vaan suosii suurien - suunnattoman suurien - omaisuuksien kasautumista niskan päälle päässeille suuryrityksille. Saksalaiset autonvalmistajat kaikki ovat tällaisia, minkä lisäksi ne ovat juuri tällä vuosikymmenellä osoittautuneet vilpillisillä keinoilla, vääriä ja itselleen edullisia lukemia antavilla tietokoneohjelmilla kilpailua harrastaviksi keinottelijoiksi. 

Kevin Kühnertin kannanotto Jusojen puheenjohtajana on johtanut hänen leimaamiseen täysin kyvyttömäksi keskustelijaksi, nuoren yliopistokeskustelijan ääriradikaaliksi perustyypiksi, joka ei sovi saksalaiseen "keskustelukäytävään" nostaessaan esiin alimpaan helvettiin tuomitun DDR:n arvopohjasta muistuttavia teemoja, kuten kansallinen, valtiollinen omistaminen, julkisen sektorin merkittävä rooli oikeudenmukaisen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamisessa. Näyttää siltä, että saksalainen lehdistö ei enää pidä vapaan, oikeudenmukaissen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamista edes sosialidemokraattisen puolueen tehtävänä.

Tosiasia kuitenkin on että Kevin Kühnert on Saksan SPD:n nuorisojärjestön Jusojen puheenjohtaja, jo 29 vuotias jolloin on jo lupa tehdä vakavasti otettavaa poliittista karriääriä saksalaisessakin yhteiskunnassa. Hänen sulkemisensa "poliittisen keskustelukäytävän" ulkopuolelle on todella inhottavaa ja rumaa keskustelukulttuuria. Asiasta kirjoittava Samira el Ouassil, sanomalehtitieteilijä (Zeitungswissenschaftlerin) toteaakin saksalaislehtien Kevin Kühnertiä koskevasta kirjottelusta."Viva la Desinformation!" Eläköön disinformaatio!


Yhtenä suurena tekijänä nuorsosialistien yhteiskunnallisen valvonnan lisäämiseen tähtäävien kannanottojen takana on mm. pääkaupungin Berliinin vuokra-asuntokannan laajamittaineen siirtyminen kansainvälisten sijoittajafirmojen haltuun. Vuonna 2004 Berliinin kaupunki myi omistamansa suuren yleishyödyllisen asuntoyhteisön 51000 asuntoa 405 miljoonalla Eurolla kansainvälisille sijottajille. Tällä hetkellä noiden asuntojen kokonaishinnaksi arvioidaan (der Spiegel no 11 9/3 2019) 4,8 miljardia euroa. Berliinissä on kaikkiaan 220 000 vuokra-asuntoa ja mm. kansainvälinen pörssiyhtiö "Deutsche Wohnen" (Saksalaiset asuvat) omistaa niistä 110 000 eli määrältään noin puolet puolet Berliinin vuokra-asuntokannasta. Vuokrat on nostettu äärimmäisen korkeiksi eikä enää keskiluokkainen saksalainenkaan voi olla varma, kykeneekö maksamaan asuntonsa vuokraa. Yksistään vuonna 2017 nousivat vuokrat Berliinissä kaksitoista prosenttia. Tätä uhkakuvaa vahvistaa työelämän muuttuminen yhä pirstonaisemmaksi ja epävarmemmaksi.

Eipä siis ihme että Berliinistä on lähtenyt liikkeelle "kansannousu" suurten vuokra-asuntoyritysten omistusoikeutta vastaan. Hankkeen nimi on "Deutsche Wohnen & Co kansallistettava". Saksan perustuslaissa on edelleenkin tietyissä oloissa kansallistamista edellyttävä kohta (15 §), jos voitontavoittelu alkaa vaarantaa yhteistä hyvinvointia:"Maa, luonnonvarat ja tuotantovälineet voidaan muuntaa yhteiseksi omaisuudeksi tai muuksi julkishallinnon muodoksi sosiaalistamista varten riippuen aiheutetun vahingon luonteesta ja laajuudesta."

Tällä nimienkeruu -kampanjalla on kaikki edellytyket edetä kaupungin päätöksentekokoneistossa loppumetreille saakka. Vasemmistopuolue "Die Linke" ja Vihreät näyttävät tukevan aloitetta ja myös suuri soa SPD:n kannattajista. berliinin sosialidemokraattien muuten radikaalina tunnettu pormestari Michael Müller pitää tällaista päätöstä äärimmäisenä keinona (Ultima ratio) eikä ole suoraan asettunut sitä tukemaan. Taustalla on Berliinin kylmänsodanaikaiset kokemukset piiritettynä kaupunkina ja saksalaisten purkamaton pelko "sosialistisoia ratkaisuja" kohtaan olkoonkin, että ne tehtäisiin kansanvaltaisin hallinnollisin toimin.

"Deutsche Wohnen" yritys on aloittanut puolestaan voimakkaan kampanjan tätä yli 3000 vuokra-asuntoa omistavaa yritystä kohtaan suunnattua kansallistamiskampanja vastaan. Ensiksikin se vaatii 36 miljardin euron korvauksia mahdollisessa kansallistamistapauksessa. "Kampanja tähtää potentiaalisti kaikkea yksityisomistusta vastaan ja kuuluu näin vasemmitopuolue Die Linken poliittiseen toimintaspektriin.", toteaa "Deutsche Wohnen" yrityksen tiedottaja Manuela Damianakis.

Mutta kuinka tainnuttaa vuokralla-asuvien selvästi ilmenevä viha kansainvälisyten suuryritysten riistoa vastaan? Juson puheenjohtajan Kevin Kühnertin kannanotoilla kansallistamisen puolesta on pohjaa sekä Saksan perustuslaissa, SPD:n periaateohjelmissa ja ennenkaikkea  Saksassa hyvin yleisen asumismuodon, vuokralla-asuvien kansalaisten pelon ja moraalisen suuttumuksen valtaamissa mielissä.

Entä Suomessa? SDP:n puheenjohtajan Anttti Rinteen vetämissä hallitusneuvotteluissa on noussut kaksi asiaa tässä suhteessa keskeisen pohdiskelun kohteeksi: 1) Julkisen hallinnon johtava rooli ns. SOTE-uudistuksessa ja 2) julkkisen ja yksityisen kilpailuperiaatteen poissulkeminen sosiaali- ja terveydenhoidossa keskeisenä lähtökohtana. Käyköhän niin, että kohta aletaan kansaa tosissaan pelotella reaalisosialismin haihtuvalla muistolla? Miten suhtautuu tilanteeseen juuri äänestysikään tuleva ja näistä asioista vain narratiivisia kokemuksia omaava nuorempi sukupolvi?

Työn olemuksesta - ja vieraantumisesta

Jaan tämän Lauri Ihalaisen työn käsitteen avartamista koskevan raportin linkkinä täällä blogissani.

Kirjoitin jutun ilmestyessä Facebook-sivullani:"Alustavasti vaikuttaisi siltä, että tässä haetaan edelleen parempaa sopeutumista palkkatyön - ei työn vapauttamisen yhteiskuntaan." Kun SDP:n työn arvojen syventämisessä lähdetään liikkeelle inhimillisistä arvoista ja päädytään esittämään parempaa sopeutumista ja omista  lähtökohdista luopumista muutoin kuin toimeentulon hankkimismielessä, voidaan jo aavistaa että suhteessa sosialidemokratian arvopohjaan tässä joustetaan niin pitkälle, että alkuperäinen tavoite ihmisen täydestä toteutumisesta siirtyy horisontin taakse.

Jokaisessa sosialidemokratian työtä ja ihmisen omaehtoisuuden toteutumista käsittelevässä ohjelmassa pitäisi aina aluksi muistuttaa "työn vapauttamisen" suuresta tehtävästä ja ohjelman sellaisenaan pitäisi olla askelmerkkejä sisältävää suuntautumista arvopohjan suuntaan, nykyisen tilan kiistäjänä ja uuden vaihtoehdon selkeänä ja ymmärretävänä, yhteiseen taisteluun kutsuvana julistuksena. Näin ei näytä olevan laita tässäkään työn syvintä olemusta käsittelevässä ohjelmassa. Sunnuntaipuheista koskien ihmisyyttä taivutaan konkreetisissa toiminnassa pääoman ja yhä sen ehdoilla tapahtuvan esineellistymisen suuntaan.

Lainaan tähän omana suomennoksenani pienen pätkän saksalaisen pitkäaikaisen nuorisojärjestöjohtajan (Sozialistische Jugend Deutschlands - SJD-Die Falken) ja aatteellisen vaikuttajan Lorenz Knorrin (s. 1921) sekä Walter Tschapekin (s. 1928) kirjasta "Kar Marx meidän aikanamme" (Karl Marx in unserer Zeit, ISBN 978-3-88864-462-7, 2009, ss 92-94):

"Jatkuva yksityisomaisuuden varmistaminen ylipäätään ja tuotantovälineissä aivan erityisesti herättää kuitenkin vastarintaa ja protesteja tätä jatkuvaa ja kiihtyvää epäinhimillisyyttä kohtaan.Tämä muodostaa työväenliikkeen historiallisen tehtävän kapitalistisen yhteiskunnan ylittämiseksi ja samalla tehtävän saada lopetettua ihmisen kanssaihmistään kohtaan harjoittama riisto ja saada aikaan yhteiskunta, jossa "jokaisen vapaa kehittyminen on kaikkien vapaan kehittymisen ehto" (Marx). Kieltämisen kieltämisen tie tulee täten sovellettavaksi käytännön politiikaksi.

Ihminen olennaisine elin- ja kasvupyrkimyksineen tulee tässä esineellistetyssä maailmassa luokitelluksi ihmisyyttä alemmaksi eli osaksi tuotantoprosesssia, ei luovaksi toimijaksi sellaisenaan. Yhteiskunnallisen suhteen esineellistäminen "tavarafetishismiksi" johtaa siihen, että ihmissuhteet toteutuvat ja tunnistetaan tai ollaan tunnistamatta sekä toteutetaan esineellistyneenä suhteena.

Yhteiskunta, jonka tunnuksena on ihmisyys mutta joka esineellistää kaiken ja johtaa kaiken rahasta, on ristiriidassa ihmisyyden kanssa. Se nostaa esineellistymisen ylimmäksi johtotähdeksi, vaikka sen täytyisi nostaa ihmisen toteutumismahdollisuus ylimmäksi periaatteeksi. Marx kirjoittaa: "Ihminen tulee sitä köyhemmäksi mitä enemmän hän tuottaa rikkauksia ja mitä enemmän tuotanto lisää valtaa ja sen liikkuma-alaa. Ihminen tulee sitä enemmän hyvinhiotuksi tavaraksi mitä enemmän hän tavaraa luo. Esinemaailman korostaminen heikentää ihmisten maailmaa suorassa suhteessa. Työ ei tuota ainoastaan tavaraa, se muokkaa samalla  ihmistä ja tekee työläisestä tavaran, ja jopa samassa suhteessa jossa hän tavaroita tuottaa." Ihminen "tavarana" on sovittamattomassa ristiriidassa sunnuntaipuheissa ylistetyn ihmisenä olemisen kanssa, niin kirkossa kuin hämärretyissä puheissa tosielämässä.

Edelleen Marxia: "Tavara jonka työ tuottaa, tuote, ilmenee nyt hänelle olemukseltaan vieraana,  riippumattomana voimana suhteessa tekijäänsä. Työn tulos on työtä, joka ilmenee nyt esineenä/asiana ja on siten työn esineellistymä. Tämä työn esineellistyminen näkyy kansantaloudessa työläisen kehittymisenä, vastakkainasettelu tuotteen menettämisenä ja sille alisteisena, sen hankkiminen vieraantumisena." Se alkuperäinen suhde, jossa tuottaja tunnistaa työnsä tuloksen ja tilanteensa paranemisen, ei ole enää käsillä! Sen sijasta tuotettu tavara/tai asia ilmenee vieraana, uhkaavana, se ei palvele enää tekijänsä itsemääräämisoikeutta, se on ilmaus etääntymisestä, vieraantumista tuotetusta tuotteesta.

Tämä vieraantuminen vaikuttaa monella tavalla:
1) Työntekijän vieraantumisena tekemästään tuotteesta; se ei toimi enää hänen tuotteenaan, se on hänelle vieras;
2) Vieraantumisena työstään, koska kysymyksessä on taloudellinen pakko ja ei siten edusta enää tekijänsä itsensä toteuttamista ja itsemääräämisoikeutta;
3) Vieraantumisena omasta ihmisluonnostaan ja lajiolemuksestaan; ihmisen ja luonnon välillä vallinnut symbioosi on tuhottu;
4) Yksilöiden vieraantuminen toisistaan yhteiskunnallisina olentoina; he eivät kohtaa enää solidaarisina yhteistyön tekijöinä vaan kilpailijoina, joka ilmenee usein vastakkaisina ja vihamielisinä suhteina. Kilpailu nostaa esiin täysin erilaiset ominaisuudet kuin mitä ystävällinen ja hyviin naapurisuhteisiin perustuva yhteistyö.
>P>
"Kaikkien fyysisten ja henkisten tuntojen tilalle astuu vieraantuminen kaikissa muodoissaan, omistamisen henki." Yksilön haluaminen supistuu kapitalistisessa tavaratuotannossa "omistamisen haluamiseksi", mikä vastaa tuottamistavan esineellistymistä. Aineellinen yksityisomaisuus on siten ilmaus yksilön elämän vieraantumisesta."

Kun nyt linkitän Demarissa olleen ohjelman esittelyn tähän blogiin, pyydän lukijaa - varsinkin sosialidemokraattisia arvoja hakevaa ja kunnioittavaa - tarkastelemaan ohjelman lähtökohtien ja käytännön ehdotusten suhdetta toisiinsa. Kun puhutaan sosialidemokratian umpikujasta ja vallitsevasta arvotyhjiöstä, näkyy se mielestäni selkeästi tässäkin työn syväluotaukseksi tarkoitetussa ohjelmassa.

Raaistumisen aika

Palaan tässä mieliaiheeseeni, sosiaalipsykologiaan, yhteiskunnan rakenteiden ja ihmisluonnon väliseen suhteeseen ja dynamiikkaan. Rohkenen puhua rakenteiden ja asenteiden välisestä dynaamisesta suhteesta. Kiitos siitä lankeaa jo  lähes sata vuotta sitten vaikuttamaan alkaneille suurille herättäjille. Osa heistä löysi tiensä Frankfurtin kouluun (Frankfurter Schule), joka muodostui Frankfurtin Goethe-yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen yhteyteen Max Horkheimerin johdolla. Yksi näistä suurista osaajista oli Erich Fromm, jonka analyysiin, ajatuksiin ja tuotantoon olen pyrkinyt tutustumaan yhteyden siihen saatuani. Se on motivoinut minua myös kielitaidon hankkimisessa niin, että vähitellen olen kyennyt seuraamaan Frankfurtin koulun ajatuksenjuoksua sillä kielellä, millä tekstit on alunperin kirjoitettu.

Perusajatus tässä analyysissa on seuraava: yhteiskunnan rakenteet vaikuttavat ihmismieleen ja ihmisen tapaan toimia. Ihmisen on vaistopohjastaan irronneena lajiolentona löydettävä vastauksia elämisensä ja olemassaolonsa ristiriitaan. Kysymys on henkiinjäämisestä, pärjäämisestä elämässä, vakaan ja vankan pohjan löytämisestä elämälle. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä lähtökohta ole jatkuvasti esillä perheissä, vanhempien ja lasten välisessä vuoropuhelussa, tulevaisuuden mahdollisuuksien hahmottamisessa. Kysymys on onnistumisesta tai epäonnistumisesta elämässä.

Frankfurtin koulu, jonka vaikuttajilla oli vahva yhteys mm. austromarxismiin ja sen ajan yhteiskunta-analyysiin, ymmärsivät, että yhteiskunnan rakenteilla oli ratkaisevaa vaikutusta ihmisen luonteeseen, kasvumahdollisuuksiin ja onnistumiseen.

Tuohon aikaan syntyi toisaalla, työväenliikkeen arvoperinnön ulkopuolella  vahva kiinnostus psykologiaan ja erityisesti psykoanalyysiin, jonka mestarillinen kehittäjä oli Sigmund Freud. Hänen ansioitaan psykoanalyysin metodologian kehittäjänä ei kiistetä tänäkään päivänä. Se mistä keskustellaan on se, onko ihmisen psykologisen ja tiedostamattomien motiivien keskeisenä vaikuttajana sukupuolisuuteen liittyvä motiivi vai joku muu. Erich Fromm, sekä Freudin että Marxin ajatusten tuntija ja kunnioittaja päätyi ensimmäisenä olettamukseen, että Freudin nerokkaiden psykoanalyyttisten havaintojen keskeinen motiivi ei ollut Oidipuskompleksi ja pojan kilpailu isän kanssa äidin rakkaudesta, vaan ne yhteiskunnalliset olosuhteet, joihin elämässä oli välttämättä annettava vastaus selviytyäkseen, voidakseen hyvin ja onnistuakseen ihmisenä.

Vastaus ihmisenä toimimiseen voi tuloksen kannalta Frommin mukaan olla joko elämää ylläpitävä, sitä kuntouttava ja vahvistava tai elämää kahlitseva, omia tai kanssaihmisten mahdollisuuksia rajoittava. Fromm puhuu luonneanalyysissaan produktiivisesta ja epäproduktiivisesta "oireryhmästä", syndroomasta. Ihminen on karkoitettu paratiisin luonnollisesta, vaistonvaraisesta elämäntilanteesta valitsemaan hyvän ja pahan välillä. Valitse siis hyvä. Ortodoksisen juutalaisen kasvatuksen saaneena Fromm ei kaihda nostaa esimerkkejä kristinuskon ja juutalaisuuden  eettisestä taustasta, joiden avulla hän luo historiallista syvyyttä tähän ihmisen ikuiseen etsimiseen ja vastauksen hakemiseen.

Tämä sinänsä ymmärrettävä ja luonnolliseltakin tuntuva havainto ihmisen luonteenrakenteen ja vallitsevien olosuhteiden välisestä vuorovaikutuksesta on luvalla sanottuna vallankumouksellinen löytö. Minua se on kiehtonut jo 1960-luvulta lähtien, enkä ole luopunut sen tutkimisesta, vaikka työtoverit ja ystävät eivät ole aina osanneet lähestymistapaani arvostaa tai kannustaa sen kehittämiseen. Se ohjasi kuitenkin työskentelytapaani  läpi vuosien järjestöelämässä. Kentän ihmisten arvostus oli kiihkeää ja voimakasta. Piti olla jakuvasti luennoimassa "työväenliikkeen arvoperinnöstä", sen soveltamisesta luottamusmiestoimintaan, ohjaajana toimimiseen ja tapaan johtaa yhdistyksen toimintaa.

Olisiko tässä analyysissa,lähestymistavassa aineksia oman aikamme ilmiöiden arvioimiseen? Frommin työ 1930-luvun Saksassa keskeytyi maastapakoon ja pelastautumiseen vapaamieliseen USA:han, jossa hän kehitti karakterologiansa, luonneoppinsa ehyeksi kokonaisuudeksi ja rikastutti suunnattomasti myös ajan psykologista ja sosiaalipsykologista ilmapiiriä. Hän ei kaihtanut myöskään kritiikkiä, jota hän viljeli kolmannen valtakunnan natsijohtoa kohtaan, mutta ei myöskään suhteessa aikansa työväenliikkeeseen. Hänen mukaansa se ei ollut sellaisessa henkisessä tilassa että se olisi kyennyt vastustamaan Hitlerin johtamaa autoritaarista, rotusyrjintään,  vihaan ja tuhoamiseen suuntautunutta politiikkaa.

Tänä päivänä olemme todistamassa USA:n, toisen maailmansodan aikana vapaamielisyyden ja demokratian lippua kantaneen suurvallan omaa retkahtamista Frommin luonnehtiman epäproduktiivisen oireryhmän toteuttajaksi. Historia ei toimintatapojen tasolla ehkä toistu samanlaisena, mutta luonteenpiirteistön ja siihen perustuvien ratkaisujen tasolla kaava on edelleen sama. Autoritaarisuuteen, omistamiseen, kylmäkiskoiseen kaupallisuuteen, militarismiin ja väkivaltaan suuntautuvat ratkaisumallit ovat nousussa. Ihmisiä erotellaan hyviin ja pahoihin ihonvärin, uskonnollisen näkemyksen, poliittisen vakaumuksen ja lausuttujen mielipiteiden perusteella. Kuolemanrangaistuskin taitaa tulla uudelleen käyttöön eikä lisääntyvillä karkotuksilla, rajoituksilla tai muilla liukuhihnalla toteutetuilla lopullisilla ratkaisuilla (Endlösung) ole enää laadullista eroa siihen mitä 1930-luvun Saksassa tapahtui. Kysymys on vain määrästä ja muodoista, millä tätä läpeensä epäproduktiivista politiikkaa toteutetaan.

Elämän dialektiikkaan näkyy kuuluvan se, että parin-kolmen sukupolven välein palataan taas uudelleen siihen raakalaismaiseen ilmapiiriin, joka oli vallalla vielä minun lapsuudessani ja joka sai ilmauksensa hirvittävässä toisessa maailmansodassa. Raaistumisen aika näkyy avoimessa epäproduktiivisessa toimintatavassa myös omassa maassamme, kun kaupallisuudesta, omistamisesta, idolien palvonnasta ja autoritaarisesta yritysjohtamisesta tehdään normaaliuteen kuuluvaa, kaikkien elämää ohjaavaa käytäntöä. Seuraukset tulevat olemaan luonteenrakenteen kehittymisessä ja suuntautumisessa kaameita, jos Frommin analyysi yhteiskunnan ja luonteenrakenteen muovautumisesta pitää paikkansa.

Taitaa käydä samoin kuin  kävi vajaa sata vuotta sitten Euroopassa: produktiivinen luonteenpiirteistö ja siihen perustuva ihmistä ja yhteisöä kunnioittava elämänasenne, toisenlaista yhteiskuntaa toivova visio säilyy vain hyljeksityissä, valtavirrasta sivussa olevissa yhteisöissä, 'ihmiskunnan vihollisten' keskuudessa, Mika Waltaria vapaasti siteeratakseni. Trendinä on yhteiskunnallisten olojen raaistuminen ja sillä tulee olemaan epäproduktiivisuutta lisääviä seurauksia myös toimintatavoissa.

Miten vastarintaliikettä rakennetaan, alkaa olla ajankohtainen kysymys yhden jos toisenkin kansalaisen ajatuksissa. Jotta produktiivisia vastauksia löydetään, tulee myös tilanneanalyysin olla humanistisia, elämää ja hyvinvointia ylläpitäviä arvoja tukevaa.

Zenin tapaan: kun oppilas on valmis, on mestarikin lähellä...

Tahto on taitolaji

"Politik är att vilja!" Tämä twitterinomainen tokaisu tuli kuuluisaksi ruotsalaisen karismaattisen sosialidemokraatin Olf Palmen kirjan nimenä. Politiikka on tahtomista - ja sosialidemokraattisen politiikan ilmentymänä se on aivan tietyn tyyppistä tahtomista. Yritän seuraavassa osoittaa, että tahtomista on sitäkin monta lajia. Mielestäni tahtominen on  yhteiskunnallisesti ehdollistuva luonteenrakenteen ilmentymä, joka voi saada politiikassa ja yhteiskunnallisena suuntautumisena sekä produktiivisia, elämää ja yhteisöä ylläpitäviä tai niiden kasvua ja kehittymistä haittaavia ja jopa ehkäiseviä muotoja.

Aloitetaan tahdon myönteisestä, kasvua ja yhteisön voimistumista tarkoittavasta tahdosta ja sen ilmenemisestä.

Produktiivisen, luovan ja asenteeltaan demokraattisen ihmisen toiminnassa tahto ilmenee sinnikkyytenä suhteessa toimintatapoihin ja päämääriin. Kysymys on pysyvästä pyrkimyksestä, joka ilmenee autenttisuutena, eheytenä toimintatavoissa, suhteessa kanssaihmisiin ja elämäntapaan. Se näkyy myös vastuullisuutena, kestävänä toiminnallisena latauksena jonka laatu ei muutu vaikka esimerkiksi iän myötä voimavarat vähenevätkin. Suomalainen "sisu" on parhaimmillaan juuri tällaista vakuuttavaa ja peräänantamatonta tahtomista.

 Kysymys on pysyvästä mielentilasta, joka koko ajan hakee ilmenemismuotoja ja toteutamismahdollisuuksia. Luova, tavoitteistaan tietoinen ihminen on tällaisen tahtotilaan havahduttuaan valmis käyttämään aikaansa, mielikuvitustaan  ja voimiaan toimintatapojensa ja tavoitteidensa hahmottamiseen. Pienikin uusi havainto tavoitteesta herättää mielenkiintoa, tulee pohdiskelun ja työstämisen kohteeksi, alkaa elää ja voimistua. Vedantakulttuurin mukaan tässä on kysymys kosmisen voiman pyhästä ja salatusta ominaisuudesta, joka välittömästi alkaa tukea aitoa, ehyttä ja ihmistä vahvistavaa pyrkimystä. Se alkaa muuttua konkreettisiksi sisällöiksi, toimintastrategiaksi, lyhyen ja pitkän tähtäimen tavoitteiksi. "Politik är att vilja" on tässä suhteessa mitä totisinta totta.

Tahtomisessa, myös poliitisessa tahtomisessa olemme joutuneet näkemään ja tunnistamaan myös toisenlaista suuntautumista. Sen yleisnimikkeeksi  sopii arroganssi, röyhkeys erilaisine alalajeineen. Kysymys on eiproduktiivisesta, yhteisöllisyyden ja kasvun suhteen kaavautuneesta, rajoittavasta mielentilasta. Tuo tahtotila saa monenlaisia ilmauksia sekin.

Olemme joutuneet kokemaan sekä ihmiskunnan historiassa että henkilökohtaisessa elämässä, miltä tuntuu elää autoritaarisen, narsistisen ja alistumista vaativan ihmisen lähipiirissä, työtoverina, elämänkumppanina, toimijana yhteisössä tai julkisessa tehtävässä. Tällainen henkilö pyrkii pitämään toisten ihmisten tahtoa "omassa taskussaan". Autoritaarinen auktoriteeti vaatii ehdotonta kuuliaisuutta, kritiikitöntä suhtautumista kaikkeen hänen tekemiseensä. Kapinointi tai vastaan asettuminen on suurin synti mihin ihminen voi autoritaarisessa yhteisössä syyllistyä. Vastarintaa ei sallita, siitä rangaistaan. Tahtotilana tämä demokratialle ja yhteisöllisyydelle vihamielinen luonteenpiirteistö on vakava uhka - eikä mitenkään harvinainen, valitettavasti.

Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologi Erich Fromm on kiinnitänyt huomiota myös autoritaarisen asenteen toisen puoleen, alistumisen haluun, pelkkään muiden tahdonilmaisujen vastaanottamiseen. Autoritaarisissa oloissa suuri enemmistö vaikenee tai antaa mielihyvin tukensa vahvoille johtajille. Näin kävi Saksassa 1930-luvulla suurelle osalle työväestöä, joka ei ollut henkisesti sellaisessa tilassa että olisi kyennyt vastustamaan Hitlerin valtaantuloa. Päinvastoin, monet läksivät mielihyvin mukaan ja samaistuivat vallan saaneeseen arvojen, asenteiden ja toimintatapojen kulttuuriin.

Entä omaisuuden hamuaminen kokonaisuudesta piittaamatta? Tuloerot ovat kasvaneet viimeisen ihmisiän aikana suunnattomiin mittoihin. Kohtuullinen turvallisuus ja jopa elämänlaatu edellyttävät oloissamme ainakin jossakin määrin omistamista. Siihen ei liity röyhkeyttä, koppavuutta, ylpeyttä tai häikäilemättömyytä. Suomi omine uuninpankkokapitalisteineen edustaa vielä harvinaisen tasa-arvoista yhteiskuntamallia, vaikka omaisuuksien kahmimiseen suuntautuva ylimielisyys, arroganssi on tahtotilana meillekin tuttua. Ajallemme tyypillistä on, että yhteisten voimavarojen kokoaminen yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi ja koko kansakunnan kuntouttamiseksi on epäsuosittua ja vahvassa poliittisessa vastatuulessa. Euroopan Unionistakaan ei alkuodotuksista huolimatta ole tässä suhteessa tullut apua. Yksityistäminen, kaupallistaminen, eriarvoistaminen ja sen mukana tuleva nöyryyttäminen saa yhä uusia muotoja. Muodollisesti tätä hamuamista perustellaan tienä yhteiseen hyvinvointiin. Vähänkään pidemmälle tätä perusteluketjua pohtiva huomaa pian, että oman elämänlaadun parantaminen tätä kautta on reaalisen elämänkaarihorisontin tuolla puolen, tavoittamatttomissa.

Väkivaltaisuus oman tahtotilan toteuttamismuotona on tämän päivän eurooppalaisille - taas kerran - hyvin tuttua. Edelliset sukupolvet, jotka kuvittelivat että voima on samaa kuin totuus, taistelivat ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa, tunnetuin seurauksin.  Kysymys on todellakin voimankäytöstä, milloin pienemmästä milloin suuremmasta. Joskus riittää viittaus taloudelliseen ylivoimaan, joskus käytetään taloudellisia ja muita pakotteita, luodaan uhkakuvia ja pelotteita. Väkivaltaiseen tahtotilaan taipuvaiset kohtaavat usein sillä viimeisellä rannalla, jolla kaikki on - taas kerran - menetetty.

Puhuttaessa terrorismista kysymys on väkivaltaa ja sadismia kohtalokkaammasta tahtotilasta, nimittäin elottomksi tekemisestä, totaalisesta vastustajaksi koetun hävittämisestä, tuhoamisesta ja "lopullisesta ratkaisusta", kuten Saksan 1930-luvun tuhosuuntaiset voimat sitä nimittivät. Elottoman rakastaminen, toimimattomaksi tekeminen saa sekin arkipäivässä moninaisia muotoja alkaen torjuvasta tai muista välinpitämättömyyttä heijastelevista asenteista, kuten roskaamisesta, likaamisesta, kiinnostuksesta tuhoamiseen, jatkuen  mobbaamiseen ja rääkkäämiseen - jopa tappamiseen saakka. Röyhkeyden ja arroganssin tahtotilaa sekin on.

Kun politiikassa puhumme demokratiasta elämäntapana ja yhteistyön välineenä, pitäisi poliittiseen valintaan liittyä myös oman tahtotilan tutkiskelua ja sinnikästä  elämää ja yhteisöä ylläpitävän tahtotilan avaamista. Kysymys ei ole kaikkein helpoimmasta tehtävästä. Se vaatii päivittäistä pohdiskelua ja harjoitusta, soveltamista omaan elämäntilanteseen ja myös ajan yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Hyväntekijöitä ja kaappareita

Saksalainen kirjailija Günter Grass kirjoitti 1970-luvun lopulla kirjan "Das Treffen in Telgte", suomeksi "Kirjailijakokous". Se kertoo 30-vuotisen sodan päätösvaiheissa vuonna 1647 järjestetystä kirjailijakokouksesta, jossa osanottajat käsikirjoitustensa avulla kuvaavat pyrkimyksiä uuteen maailmajärjestykseen ja rauhaisampaan yhdessäoloon kuin mitä vuosisadan alku on ollut. Kokous päättyy tulipalon muodossa murhenäytelmään ja samalla osoittautui, että "kirjailijat" olivat tulleet kokonaan muissa tarkoituksissa koko talven kestäneeseen kokoukseen. Itse kukin heistä näyttää tekevän kokonaan toisenlaista businesta kuin mikä tapaamisen alkuperäinen tarkoitus oli.

Aikaamme näyttää kuuluvan ilmiö, jossa alunperin hyvässä uskossa ja tarkoituksessa aloitettu toiminta alkaa muuttua ja osoittautuu loppupeleissä vastakohdakseen. Se näkyy erityisesti sosiaalisia tarkoituksia varten, hyvässä uskossa perustetuista yhteisöistä, jotka yhteisin varoin rahoitettuna aloittavat yhteistä hyvää tarkoittavat palvelunsa, mutta muuttuvat matkan varrella kaupallista ja myös vallassaolevien henkilökohtaista  menestystä palveleviksi "kovan rahan" toimijoiksi.

Erityisesti viime aikoina on puhuttu alunperin vuokra-asuntoja tuottamaan ryhtyneistä organisaatioista, mm. Valtakunnallisesta Vuokratalo-osuuskunnasta VVO:sta, Nuorisoasuntosäätiöstä ja näiden rahoittajasta ARA:sta ja RAY:sta, joiden politiikka on yhä selvemmin painottumassa businesstyyppiseen toimintaan. Sen sekaantuminen vaalirahoitukseen jo osoitti että eduntavoitteluintriigejä on sekä organisaatioiden hallinnolla että niiden taustalla olevilla poliittisilla suuntauksilla. Hyväntekijä on yhä ilmeisemmin muuttumassa kaappariorganisaatioksi, nykyajan mustan lipun alla purjehtivaksi piraatiksi.

Tähän liittyy myös Raha-automaattiyhdistyksen toimintamotiivien muutos ja yritys yhteiskunnallisena instituutiona sopeutua EU:sta tulevaan markkinaehtoiseen ohjaukseen. Sosiaalinen motivaatio on heikentynyt, kansalaisjärjestökenttää on ajettu ylhäältä rakennettuihin aitauksiin, arvopohja on kaventunut. Tällä on todennäköisesti huomattava vaikutus siihen, että erilaisia oman tulevaisuuden varmistamiseen tähtääviä organisaatioita yhä luodaan. Linnareissut eivät himmennä sädekehää, yhä uudestaan lähdetään liikkeelle.

Sisäpiireissä perustelut ovat ilmeisen hyväksyviä; on kysymys menestymisestä vaaleissa, oman eturyhmän edunvalvonnasta, yksityisen osapuolen saamisesta mukaan hyvän tarkoituksen edistämiseen. Onko yhteinen intressi, yhteisöllisyys, kansallinen intressi kokonaan katoamassa?

Näyttää siltä että ministerit ja ministeriöt, kukin vuorollaan ja omista lähtökohdistaan yrittävät puuttua asioiden kulkuun. Tarkoitusperät tahtovat kuitenkin jäädä suurelle yleisölle epäselviksi. Onko ministeri vahvistamassa vaiko estämässä menossa olevaa muodonvaihdosta?

Kaikkein suurin kaappaus taitaa olla tapahtumassa kuitenkin valtakunnallisessa tulopolitiikassa, työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen välisten neuvottelujen piirissä. Elinkeinoelämä on saanut vuosittain miljardihelpotuksia verotuksen keventymisen, eläkevastuiden keventämisen ja suoranaisten tukien muodossa sillä perusteella, että vihdoinkin saataisiin käänne aikaan, kilpailukyky paranisi ja uusia työaikkoja alkaisi syntyä, vienti alkaisi vetämään.

Juuri mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut. Oletukseni on että elinkeinoelämä on saanut kymmenien miljardien eurojen helpotuksia ja tukia sitten vuoden 2008 jolloin nykyisen lamakauden katsotaan alkaneen. Tukien määrä on jo nyt niin suuri ettei aktiivisesti yhteiskuntaelämää ja politiikkaa seuraavakaan kykene enää hahmottamaan, mitä kaikkea vuosien varrella hyvän tarkoitukseen, työllisyyden parantamiseksi,  viennin edistämiseksi ja  talouskasvun aikaansaamiseksi on elinkeinoelämälle annettu. Mihin tuet ovat menneet, siitä ei ole julkisuudessa keskusteltu eikä ilmeisesti myöskään tutkimuksia tehty. Tuloerot ovat kuitenkin kääntyneet kasvuun ja kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on kasvamaan päin. Väitetään että vähätuloisin viidennes kansasta ei pääse tämän tuloryhmän alhaisen eliniän vuoksi koskaan nauttimaan maksamistaan työeläkkeistä. Valtavirtaista talouspolitiikkaa tukeva media - jonka ilmoitustulot ovat riippuvaisia elinkeinoelämän yritysten ilmoituksista - on johdonmukaisesti ja kritiikittömästi myötäillyt tapahtunutta.

Nyt kun yhteiset voimavarat ovat loppumassa ja käänne yhteisten arvojen kannalta uhkaa kääntyä entistä tuhoisammaksi, elinkeinoelämä on pistämässä pillinsä pussiin ja lopettamassa neuvottelutoiminnan valtakunnan tasolla. Katse on käännetty paikallisiin neuvotteluihin, hajanaisiin edunvalvontarakenteisiin, josko sieltä olisi vielä nyhdettävissä jotakin. Kun puhun kaappari-instituutioista tarkoitan tällä juuri hyvillä tarkoituksilla kuorrutettua toimintaa, "kirjailijakokousta" jonka todelliset tarkoitusperät ovat kokonaan muita kuin mistä julkisuudessa puhutaan.

Kansalaiselle osoitettu kysymys tässä yhteydessä on seuraava: osaatko vielä erottaa rosvon ja hyväntekijän?

Kokoomuksen monet kasvot

Kokoomus pitää parastaikaa puoluekokoustaan Lappeenrannassa, puheenjohtajaksi on kolme ehdokasta, Stubb, Orpo ja Lepomäki. Minulle on ollut aina jossakin määrin hankalaa erottaa porvarillisen politiikan eri sävyjä toisistaan. Yhteistä niille kaikille on ollut se että käydään kuumana jonkin vision puolesta, vision jolle on ensin  alistuttava ja jonka saavuttamisen tuloksena saadaan aikaan oletettua yhteistä hyvää.

Minun asteikossani markkina-alisteisuus edustaa sitä jyrkintä oikeistolaista linjaa, jota porvaristo on valmis perustelemaan yksilön vapaudella, usein ihan äärimmilleen vietynä. Tämän vapauden janalla toisessa päässä on yhteisvastuun ja yhteisöllisen lähestymistavan vältteleminen ja toisessa valmius viime kädessä väkivalloin puolustamaan omaisuutta ja omistamisen vapautta riippumatta siitä millä keinoilla se on hankittu.

Toista päätä edustaisi tietynlainen myöntyminen sekatalouteen, jossa markkinat ja kansalaisyhteiskunta muodostavat vuorovaikutteisen kokonaisuuden. Markkinat eivät yksin voi luoda kysyntää - ne tarvitsevat sitä ja ostovoimaa voidakseen toimia. Kokoomuksen vuoden 1968 vaalien presidenttiehdokkaan Matti Virkkusen tokaisu "työmies on palkkansa ansainnut" taitaa edustaa juuri tätä ymmärrystä. Toisaalta yhteisen vastuunoton puitteissa voidaan itsenäisellä raha- ja finanssipolitiikalla, verovaroilla ja maksullisilla palveluilla koota pääomaa yhteisiin investointeihin, yhteisen palvelurakenteen luomiseen ja perustan luomiseen terveelle markkinataloudelle. Maltillisempi lähestymistapa on valmis myös realistisempaan, naapurinkin kansalaisarvon ja kulttuurisen perinteen kunnioittamiseen niin, ettei ihan ensimmäiseksi olla rakentamassa aseellista väkivaltakoneistoa tai aloittamaan missiota omien arvojen vakiinnuttamiseksi vieraalla maaperällä.

Keskivälille sijoittaisin tietyssä mielessä pragmaattisen ja siinä mielessä tosiasioihin perustuvan lähestymistavan, jossa poliittisen toiminnan vallitsevat reunaehdot otetaan huomioon. Tämän päivän Suomessa noita reunaehtoja määrittää yhä lisääntyvällä voimalla Euroopan Unioni, sen sisämarkkinat ja vapaakaupan myötä myös globaalille tasolle ulottuvat yhteismarkkinat. Mielestäni Aleksander Stubb on EU:n rakenteiden tuntijana ja kielitaitoisena toimijana aika lähellä tätä toimintatapaa.

Maltillinen pyrkimys sekatalousjärjestelmän rakentamiseen on se alusta jossa sosialidemokratia ja konservatiivinen yhteistoimintahakuisuus voisivat kohdata toisensa ja rakentaa hyvinvoivaa tulevaisuutta. Kun katselen tämän päivän kilpailukykysopimusta ja ammattiyhdistysliikkeen vastaantuloa tämän rujouksia sisältävän sopimuksen aikaansaamiseksi, näen siinä yritystä löytää yhteinen pohja markkinoiden ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion voimien yhdistämiseksi.

Ongelmana on vain se että Euroopan Unioni on yhä selkeämmin muuttumassa yksipuoliseksi, markkinavetoiseksi ja jopa markkina-alisteiseksi yhteisöksi. Raha- ja finanssipolitiikan yksisilmäinen markkinahenkisyys näyttää aiheuttavan yhä suurempia ongelmia ja vaarana on että valuvikainen rahapolitiikka ennenpitkää romahduttaa koko Euroopan Unionin rakennelman. Miten pragmaattinen kokoomuslaisuus ja eurooppalainen konservatismi vaaraan reagoivat, se on toistaiseksi jäänyt avautumatta. Briteissä pelataan parin viikon sisällä juuri tällä nopalla suurta uhkapeliä.

Kokoomuslainen näköalattomuus ja pelkästään vientivetoiseen kasvuun rakentaminen tarkoittaa sitä, että hyvinvointia haetaan Euroopan Unionin ulkopuolelta ja siellä joko hyvällä hyvinvointipolitiikalla tai ääripään rikastumisella aikaansaaduilla resursseilla. Lähtökohta on paitsi kilpailuhenkinen myös riistävä. Muotopuoli markkina-alisteisuus tarkoittaa sitä että vahva vanha Eurooppa ei kykene lunastamaan hyvinvointiin, turvallisuuteen, rauhaan ja demokratiaan viittaavia lupauksiaan.

Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kykeneekö tulevaisuuden Kokoomus puolustamaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion parhaita arvoja, jotka ovat muokanneet  pohjoismaista luonteenpiirteistöä vahvasti avaraan, markkinoita ja yhteisöllistä kansanvaltaa  samanaikaisesti soveltavaan suuntaan. Olisiko Petteri Orpo se henkilö, joka osaisi vakuuttavasti tarjota arvopohjaamme eurooppalaiseen ja kansainväliseen keskusteluun?

Lepomäen asenteissa näen samanlaista ehdottomuutta ja rajautuneisuutta, jota olen löytänyt itsestänikin, tosin toisista lähtökohdista. Tuon taistelun kävin 1960-luvulla pohdiskellessani omaa arvomaailmaani suhteessa kommunisteihin ja sosialidemokraatteihin. Olen havaitsevinani Lepomäen ehdottomissa asenteissa samoja piirteitä, joita aikanaan löytyi  taistolaiskommunistien luonteenpiirteistöstä. Yhteys on tunnetasolla ja luonteenpiirteistön ilmauksena niin läheinen, etten ollenkaan ihmettele sitä, että kiivaasta taistolaisesta kommunistista saattoi kädenkäänteessä sukeutua muodonvaihdoksen kautta tiukan porvarillista arvomaailmaa kannattava ja ajava kapitalisiti.

Kirjoitin tämän analyysin ennenkuin tiesin, kuka voittaa Kokoomuksen puheenjohtajavaalin. Jännittävää nähdä, minkä tulevaisuusvision maan johtava porvarillinen puolue ottaa suuntaviitakseen.

Pitäisikö ryhtyä työläisporvariksi?

Otsikon kysymys syntyi maaliskuun 2016 viimeisen päivän Demokraatin houkuttelemana. Olisin laittanut linkinkin, mutta lehti oli häveliäästi jättänyt tämän jutun linkittämättä avoimeen digipainokseensa. Lehdessä entinen sosialidemokraattinen kansanedustaja, europarlamentaarikko, kirjailija ja tohtori Lasse Lehtinen kuvaili oikeistososialidemokraattisuuttaan, taustojaan ja elämänmenoaan.

Olin minäkin tukemassa hänen vaalityötään silloin kun hän pyrki muistaakseni toiselle kaudelle eduskuntaan. Tosin silloin en osannut enkä halunnut aavistella tätä oikeistososialidemokraattisuutta. Hän piti diaprojektoreineen erinomaisen ja kiinnostavan esityksen sosialidemokratiasta ja yhteiskunnasta. Minä muiden kuulijoiden mukana siellä pohjois-Savon reunakulmilla pidin kovasti lupsakkaalla tyylillä tapahtuneesta esiintymisestä. Myös hänen alakerroistaan Ilta-Sanomissa tykkäsin kovasti. Kielenkäyttö oli mitä erinomaisinta, pakinatyyli mitä hauskinta.

Hänen tohtorinväitöskirjansa "Aatosta jaloa ja alhaista mieltä" on toinen tohtorinväitöskirja, joka löytyy kirjahyllystäni. Toisen sain tohtoriksi väitelleeltä väitöstilaisuuteen tulleen kutsun mukana sen vuoksi että olin keskusteluilla tukenut hänen tohtorinväitöskirjansa sosiaalipsykologista osuutta. Lasse Lehtisen väitöskirja oli minun mielestäni korkeatasoinen ja avasi ymmärtämään myös monia Kekkosen aikaan liittyneitä ilmiöitä juuri sillä tavalla, jota itsekin olin aavistellut. Ei tuntunut mukavalta huomata että ulkopolitiikkaa hyväksikäyttäen maan sisäinen demokratia altistettiin autoritaariselle, ulkopuoliselle ja varsin suorasukaiselle vaikuttamiselle. Tämän päivän tilanne Euroopassa ja "sisämarkkinoilla" antaisi aihetta vastaavanlaiseen tohtorinväitöskirjaan.

Mutta nythän on tarkoitus puhua oikeistososialidemokratiasta, joka - kuten Lasse Lehtinenkin - suhtautuu Eurooppaan syvän myönteisesti. Pitäisi siis tutkia tarkemmin, onko oikeistososialidemokratia tai työläisporvari rähmällään läntisiin demokratiasovellutuksiin vai riittääkö maanosan tilkkutäkkimäinen kulttuuriperintö tähän hyvänolontunteeseen. Minäkin rakastan istumista wieniläisessä kahvilassa, saksalaisessa Gasthausissa tai maaseudun kotoisaa ilmapiiriä ja tarjoilua jossakin päin Eurooppaa. Tosin varsinaisen hyvänolontunteen huipentumaa edustaa kuitenkin hyvä keskustelu, analyyttinen yhteiskunnallinen luento tai tavanomainen eurooppalainen elämä vivahduksineen.

Työläisporvariksi ryhtyminen tai pääseminen on aina osoittautunut vaikeaksi, ehkä poikavuosia lukuunottamatta jolloin olin mukana perustamassa salaseuraa. Se sitten kuitenkin osoittautui tavoitteeksi aloittaa partiotoimintaa. Olin kuitenkin jo ehtinyt kiintyä työväentalon rientoihin isän, äidin ja muiden kavereiden mukana eikä uusi salaseura siten saanut minussa tuulta siipiensä alle.

Salaseura porvarillisena yhteydenpitomuotona, veljeyden vaalijana, aineellisen ja henkisen tuen antajana? Kun katselen leijonia, rotareita, vapaamuurareita, kauppakamareita, nuorkauppakamareita, kansallisseuroja ja säätiöitä, huomaan porvarillisuuteen mieltyneellä olevan aikamoisen, itseasiassa huikean verkoston keskinäisen yhteydenpidon välineitä. Järjestäytymiseltään ja toimintasisällöiltään ne ovat porvarillisia puolueosastoja lukuunottamatta  kurinalaisia ja sulkeutuneita. Pääsy noihin yhteisöihin ei ole omasta tahdosta kiinni, pitää osoittaa tavalla tai toisella olevansa vakuuttunut porvarillisen, liberaalin ja ilmeisesti myös uusliberaalin taloudellisen ajattelun ja menestymisen ylivoimaisuudesta. Ylivoimaista se tänä päivänä toki onkin - sekä parlamentaarisesti että resursseiltaan. Eurooppa kokonaisuudessaan on vahvan porvarillisen hegemonian otteessa. Pitäisi siis osata asettua voittajien puolelle ja hyväksy taloudellisen eliitin ylivoima. Aika monet palkansaajistakin hallitsevat tämän minulle ylipääsemättömän vaikeaksi osoittautuneen taidon.

Työväenyhdistyksen kesäjuhlassa muuan Aatto Lindlöf Viitasaaren Löytänältä lausui runon ihmisyydestä joskus 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Kun välinpitämättömyys eriarvoisuudesta ja kovakorvaisuus ihmisten kohtaloja kohtaan nostaa - minussakin - päätään, nousevat Aaton pellolla ja työssä päivetyneet kasvot muistuttamaan minua ihmisyydestä. Vakavat, lämpimät kasvot ja runon sanoma pitävät minua edelleen otteessaan. Monen muun ajan saatossa tulleen kokemuksen ja sisältöulottuvuuden mukana.

Eliitin ylivoimaisuus ja sen tahtoon alistuminen? Demokraatin lehtiversiossa Lehtinen suositteleekin vasemmistososialidemokraateille ensisijaisesti äänestäjän rooliin tyytymistä ja poliittisten ratkaisujen jättämistä pragmaattisesti, realistisesti ja sopuisasti porvarilliseen valtavirtaan suuntautuneille oikeistodemokraateille. Käytän tätä ilmaisua siksikin, kun Lasse Lehtinen näkisi SDP:n nimen mieluimmin Suomen Demokraatteina kuin Sosialidemokraattisenana Puolueena. Kuten blogini nimikin kertoo, en henkilökohtaisestin uskaltaisi ryhtyä nimittämään itseäni demokraatiksi, niin monenlaista sisältöä ja sosiaalista sovellutusta tämän termin sisälle - ja minuunkin - mahtuu.

Yhdessä suhteessa koen olevani aika lähellä oikeistolaista, porvarilliseen maailmankatsomukseen sisältyvää lähestymistapaa. Tarkoitan mielen hillitsemistä tilaisuuksissa joissa on väkeä yhteiskuntaelämän eri laidoilta. Tavalliselle sosialidemokraatille sellaisia tilaisuuksia tarjoutuu perhejuhlissa ja sukulaisten tapaamisissa. En aloita poliittista ryöpyttämistä ja yritän välttää kovaa sanaharkkaa luottaen siihen että jokaisen rehellistä mielipidettä on kunnioitettava. Tosin korostettiinhan tätä taitoa jo lapsuuden ajan varhaisnuorisotoiminnassa työväentalolla. Kotkakuntokirjan toinen käsky kuului:"Kunnioita jokaisen ihmisen rehellistä mielipidettä." Ensimmäisessä kehoitettiin:"Ole rehellinen ajatuksissa, sanoissa ja teoissa."

Minä en tiedä pahoittaako oikeistososialidemokraatti mielensä sen vuoksi että porvarilliseen asennoitumiseen kuluu niin vahva arvo-, taso- ja omistuserojen osoittaminen. Tavallinen porvaripalkansaaja on ainakin kateellinen ja elättelee etenkin ohitustilanteessa julkisella väylällä tunnetta kykenevänsä osoittamaan että hänen arvo- ja elämysmaailmansa on kokonaan toista maata. Tai ainakin olisi, jos noita peltipoliiseja ei ilmestyisi muutaman sadan metrin välein muistuttamaan yhtäläisistä arvoista ja reunaehdoista kaikille kansalaisille.

Semanttista saivartelua

Tiistain 22.12. 2015 Demokraatti julkaisi ison, kahden sivun artikkelin työmarkkinapolitiikkaan ja sen historiaan liittyvän muistin pätkimisestä. Kansanedustaja Lauri Ihalaista haastateltiin ja sanoma oli, että joulun aikana olisi vielä rauhassa harkittava yhteiseen työmarkkinapöytään tulemista. Mahdollisuuksia on, mm. kuuluisat EMU-puskurit näytetään unohdetun kokonaan. Tärkeää on yhteisen vastuun henki ja varautuminen Valuuttaunionion (EMU) aikana tapahtuviin mahdollisiin häiriöihin. EMU-puskurien ja henkilöstörahastojen käyttöä olisi nyt käsillä olevassa vaikeassa  taloustilanteessa harkittava käyttöönotettavaksi.

Missä määrin todellisia mahdollisuuksia pelastustien löytämiseen EMU-puskureiden kautta on? Työttömyysvakuutuspuskuri tyhjennettiin jo 2014 ja eläkevastuupuskuri on yksityisten työeläkelaitosten taseissa. Julkinen sektori ei osallistunut ollenkaan puskureiden kartuttamiseen, joten valtion tai kuntien taloudellisen tilanteen parantaminen ei ole tätä kautta mahdollista. Työeläkevakuutuslaitos TELA on julkaissut EMU-puskureista valaisevan kysymysarjan, joka kannattaa käydä lukaisemassa. Noita varoja voitaisiin käyttää työeläkemaksujen väliaikaiseen pienentämiseen, mutta Tela:n analyysin mukaan jo kahdenkin vuoden maksujen alentaminen vaikuttaisi haitallisesti sijoitusvarojen määrän kasvuun.

EMU-puskureiden käyttö on tosiasiassa rajattu tiukasti yksityisen puolen työeläkemaksujen väliaikaiseen laskuun ja silläkin olisi Tela:n selvityksen mukaan pidemmällä aikavälillä haitallisia seurauksia. Julkisen sektorin, siis valtion budjettivajeiden tai kuntien ahdingon helpottamiseeen EMU-puskureita ei voida käyttää ollenkaan. Voi olla että alkuperäiseen sopimukseen on kirjoitettu muutakin, mutta ne ovat tuohon aikaan liittyviä, yhteiseen uskoon liittyviä periaatteellisia kannanottoja.

Olen harrastanut täällä blogissani aika terävää mutta mielestäni analyyttista kritiikkiä koskien Euroopan Unionin ja sen valuuttaunionin keskeisiä, suuntaa määräviä kannanottoja. Tela esittelee yllälinkitetyllä sivullaan myös Maastrichtin sopimukseen liittyviä, budjettia ja velkaantumista koskevia EU-rajoituksia. Tämän lisäksi tulevat Euroopan Keskuspankin toimintaa koskevat faktat: minkäänlainen suora julkisen sektorin hankkeiden rahoittaminen ei ole mahdollista. Se on kategorisesti kielletty. Tässä on todettava että EMU-puskurit eivät yllä tämän valuvian hoitoon käytännössä millään tavalla.

Edellä sanottu ei ole saivartelua, vaan yritystä nähdä todellisuus sellaisena kuin se Euroopan Unionissa ilmenee. Tämä ei tarkoita, etteikö vaihtoehtoiselle politiikalle ole edelleenkin tilaa.

Otsikon mukaan haluaisin tässä esittää myös semanttista saivartelua, jutun ilmaisuihin liittyvää arviointia. "Järjestöt lähtivät myös siitä, että vientialat - avoin sektori - määrittävät palkanmuodostuksen tason, vaikka tätä ei Ihalaisen mukaan varsinaisesti kirjoitettukaan ylös." Näin saattaa todellakin olla. Puuttuisin tässä vain ilmaisuun "avoin sektori".

Lehden kirjoituksen mukaan - ja yleisesti käytössä olevana tapana - yksityinen sektori on avointa ja julkinen suljettua. Sanotaan että yksityinen sektori toimii avoimessa kilpailutilanteessa ja siksi se itsekin olisi toiminnaltaan avointa. Julkinen sektori taas toimii lakiteitse suojatussa tilanteessa ja on siksi suljettua suhteessa yksityiseen. Onko todella näin?

Euroopan Unionissa on jo pitkän aikaa  nähty myös konservatiivien vaativan yksityisen ja julkisen asettamista "samalle viivalle" silloin kun tarjouksia palvelujen suorittajasta haetaan ja niitä kilpailutetaan. Yksityinen sektori - etenkin suuret kansainväliset yritykset -  ovat tulleet vauhdilla kilpailemaan julkisista palveluista. Menestys on ollut vaihtelevaa. Pidemmällä aikavälillä yksityiset palveluntarjoajat ovat osoittautuneet kokonaisuudessaan lähes säännönmukaisesti kalliimaksi - todella kalliiksi - vaihtoehdoksi. Kilpailua käydään edelleen ja tulossa olevan SOTE-ratkaisun yhteydessä entistäkin kovemmin. Julkinen, omaan toteutukseen perustuva palvelutarjonta ei ole enää suojattua - se toimii käytännössä yhtenä osapuolena avoimessa kilpailussa. Tässä suhteessa voi sanoa sekä yksityisen että julkisen olevan osa avointa kilpailua.

Kun kuuluisat vapaakauppasopimukset TTIP, CETA ja TISA astuvat voimaan, tilanne muuttuu entisestäänkin yritysten - globaalien jättiläisten - eduksi. Muutokset ovat todella tuntuvia sekä sääntelyn purkamisen että yritysten toimintavapauden kannalta. Kuuluisa välimiesoikeuskäytäntö näyttää johtavan jopa siihen, että jos yksityinen ja julkinen  tuottavat samaa tai samanlaista palvelua, yksityinen yritys voi haastaa julkisen sektorin erityiseen tätä varten perustettavaan tuomioistuimeen "vapaan kilpailun häiritsemisestä".

Semantiikkaa ja saivartelua? Edellä sanotulla haluan korostaa että Demokraatin jutussa korostettu "avoin sektori" on nykyoloissa epätarkka ja viittaa aikaan ja olosuhteisiin, joita meillä ei liene edes ollutkaan muulloin kuin sodanjälkeisenä säännöstelyaikana. Yhteiskunnan suuret perusratkaisut ovat tähdänneet yhteisyyteen, mahdollisuuksien avoimuuteen ja vastaamaan kansalaisten käsitykseen oikeudenmukaisuudesta. Käytännössä pragmaattinen lähestymistapa - ns. talonpoikaisjärki - on sanellut sen, kuka osaa, mitä tehdään ja mihin se riittää.

Avoimen ja julkisen suhde muuttuu vielä kokonaan toiseksi, jos asiaa tarkastellaan kansanvallan, siis demokratian lähtökohdista. Valtaosa suomalaisia kunnioittaa demokratiaa ja itse asiassa olemme ylpeitä kansanvaltaisesta perinteestämme. Valtio ja kunnat edustavat tässä suhteessa hallinnoltaan avointa, yksityiset yritykset enemmän tai vähemmän suljettua hallintotapaa. Rekisteriviranomaiset asettavat yksityiselle sektorille mm. osakeyhtiölaissa ne avoimuuden vähimmäisehdot, joita on noudatettava. Se on kuitenkin kaukana jokaisen mukanaolijan kansanvaltaisesta, demokraattisesta osallistumisesta.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakenteineen yksi niistä ulottuvuuksista, jossa demokratia on edennyt kansainvälisenkin mittapuun mukaan kadehdittavan,  tai - jos sitä inhoaa tai vierastaa - jopa pelottavan pitkälle. Demokratiaa nenän vartta katselevien mielestä  saivari - muna-asteella oleva loinen - on täällä päässyt kehittymään liian pitkälle ja kutittelee ilkeästi omaa lautastaan tuijottavan ja henkilökohtaista omistustaan kasvattamaan haluavan ajatushautomoa. Kansanvallan kannalta kuitenkin julkinen ja yhteinen on avointa, yhtiö rakenteineen ja hallintotapoineen julkisuudelta - ja myös tulosta tekeviltä työntekijöiltä - suljettua. Eikä kysymys ole pelkästään semantiikasta, vaan tilanteesta johon tulevaisuudessa on saatava suuri puurokauhallinen osallistamista mukaan - rauhan ja demokratian nimissä.

Minne kaikki kadonneet?

”Mitä tulee vallankumouksellisesta vallankumousta seuraavana päivänä?” Tämän retoorisen kysymyksen heitti Olof Palme aikanaan ja vastasi samantien: ”Varovainen uudistaja”. Tämä palmemainen, ironinen kommentti ei ole vailla merkitystä tänäkään päivänä. Kysymys koskee sitä motivaatiota, jolla uudistuksia ja myös valtaa ja asemaa vaaditaan. Tähän päivään tämä liittyy monella tavalla: vaaditaan uusia eduskuntavaaleja tai kansanäänestystä Euroopan Unionin jäsenyydestä. Vastustetaan visiota muutoksesta ja vaaditaan tiukasti paluuta kotiin, useimmiten vanhoihin ja ilmeisesti aikansa eläneisiin rakenteisiin. Tai vaaditaan muutosta tavalla joka edelleen pönkittäisi omaa valtaa ja poliittisia asemia. Saattaa tämä liittyä sosialidemokratiaankin tänä keväänä, kun ministerikierrätys kuulemma käynnistyy.

Omistushaluiselle, hamuavalle ihmiselle saattaa olla hyvinkin tyypillistä kiihkeä ja tiukka ilmaisutapa, muutoksen vaatiminen. Hän on valmis nyrkinpuinnin lisäksi aika veristenkin vaatimusten esittämiseen. Mutta kun valta on saatu ja pahin nälkä tyydytetty, tällainen vallankumouksellinen asettuu paikoilleen ja useimmiten vähät välittää muiden tarpeista tai hädästä. Tähti sammuu, muutostarve on yhtäkkiä hävinnyt jonnekin.

”Noiden hullujen metodi on halu tuhota kirveellä koko yhteiskuntarakenne - se on heidän metodinsa, Polonius sanoisi. Englantilaiset chartistit ovat nälän eivätkä näkemyksen esiinpakottamia. Niinpian kun he ovat tyydyttäneet nälkänsä paahtopaistilla sekä luumuvanukkaalla ja janonsa hyvällä oluella, he eivät enää ole vaarallisia. Kylläisinä he pudottautuvat kuin iilimadot maahan.” Näin kuuluu Karl Marx arvostelleen paitsi vanhemmalla iällä verisistä vallankumoushaaveistaan luopunutta ja katoliseksi kääntynyttä Heinrich Heinea, kuuluisaa runoilijaa ja ystäväänsä, mutta myös omistushaluisia ja vallannälkäisiä chartisteja, jotka väittivät edustavansa sosiaalista ja yhteiskunnallista uudistusliikettä. Samalla Marx ylisti hegeliläisen koulukunnan sosialistisia aatteita kannattavia suuria loogikoita, jotka ”epäilemättä ovat Saksan kyvykkäimpiä ajattelijoita ja kaikkein energisimpiä persoonallisuuksia”.

Uudistusten vaatijoita näyttää siis olevan vähintään kahta, aika paljon toisistaan poikkeavaa lajia. Muutamia – ei kovinkaan harvoja - ajaa eteenpäin nälkä, joka suuntautuu henkilökohtaiseen valtaan ja asemiin. Niin pian kuin tuo nälkä on tyydytetty, raivokkaat vaatimukset katoavat ja tämä kapinallinen taistelija katoaa kuin vesipisara maahan. 1970-luvun vasemmistolaiselle, etenkin ns. taistolaiselle kapinaliikkeelle taisi käydä juuri tällä tavalla. Heistä tuli intellektuelleja, he saivat valtaa ja asemia – ja katosivat.

Toisen lajin uudistajia ovat ne jotka esittävät visioita ja mielikuvia toivottavasta kehityssuunnasta, tulevasta ja ovat valmiita sitkeästi ja vastarinnasta piittaamatta tuomaan näkemystään esille, ilmeisesti elämänsä loppuun saakka. Vaikka maa heidän ympärillään palaisi tuhkaksi, niin aina ja yhä uudelleen nousee tuo tuore ajatuksen verso vaatien uutta näkemistä, revisiota ja tavoitteen uudelleen muotoilua, reformia. On aika traagista, että uuden esittäjää ja henkilkökohtaisen vallan tavoittelijaa ja uusia sisältöjä painottavaa uudistajaa ei juurikaan osata erottaa toisistaan.

Onko niin, että uusi keskiluokka joka on jo päässyt paistinsa ja punaviininsä ääreen ja on jo keskeisimmän, kiihkeimmän toiveensa saavuttanut? Yhteiskunnallisten uudistusten taakka ei enää kosketa samalla tavalla kuin aikaisemmin ja on turvallisempaa ja helpompaa antaa toisten jauhaa tylsää politiikkaa. Jos näin on, passiivisuus äänestystilanteessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa kertoo aika paljon yhteiskunnallisesta luonteenpiirteistöstämme.

Yhteiskunnallisia uudistuksia toivotaan, uutta menestystarinaa odotetaan ja kaivataan. Minkälaisia persoonia me haluamme kansakunnan johtajiksi? Sohvalla päivätorkkuja ottava ja punaviiniä maistelevia entisiä uudistajia, maallista hyvää yli mielikuvituksen rajojen hamuavia narsisteja vai rohkeita, leppymättömiä, aina uudelleen tuhkasta nousevia visionäärejä?