Jokainen tarkistus on tarkistettava...

Edessä murros?
Euroopan Keskuspankin 19.3. 2020 tekemä päätös 750 miljardin määrällisestä elvytyksestä Korona-virusepidemian aiheuttaman globaalin kriisin seurauksena merkitsee sitä, että makrotason finanssi- ja rahapolitiikassa on tapahtumassa valtava murros. Se että Christine Lagarden johtama Euroopan Keskuspankki ja sen neuvosto uudistavat nyt edellisen pääjohtajan Mario Draghin aloittaman, vuosina 2014-2018 toteutetun  määrällisen elvytyksen oikeastaan jo toiseen kertaan - onhan määrällistä elvytystä jatkettu jo marraskuusta 2019 myös EKP:n juuri valitun uuden johdon toimesta - merkitsee todellista muutosta makrotalouden monetaarisesa politiikassa. Rahaa ei tehdä enää etukäteen säästämällä schwaabilaisen perheenäidin käytännöllisen lähestymistavan mukaan, vaan poliittisilla päätöksillä säädöksissä annettujen valtuuksien puitteissa, tarkoittaa juuri tätä murrosta. Yksi kerta on poikkeus, toinen kerta on yllättävä sattuma - mutta kolmas kertaa tarkoittaa jo tendenssiä...

Verrattuna Valuuttaunionin kansalaisten määrään (360 miljoona) tämä tarkoittaa noin 2000 euron suuruista lisärahoitusta jokaista eurokansalaista kohden. Määrä ei suhteessa tarpeisiin ole vielä mitenkään kauhistuttavan suuri - mutta etukäteissäästämisen avulla ajatellen koko Valuuttaunionia tuollainen euromäärä olisi saavutettavissa vasta vuosia kestävän ponnistelun tuloksena.

Kysymys ei ole etukäteen jossakin valmiina olevasta setelivarastosta eikä edes Euroopan Keskuspankki olisi tällaisia summia kyennyt mitenkään kokoamaan, vaikka erityisesti saksalainen talouspolitiikka on tätä kaiken aikaa edellyttänyt etenkin omalta valtionhallinnoltaan perustuen vuonna 1949 hyväksyttyyn Saksan perustuslakiin. Tätä kömmähdystä - strategisen tavoitteen istuttamista perustuslakiin -  ei ole tässä suhteessa muutettu. Tätä samaa edellytetään edelleen Euroopan Unionin jäsenvaltioilta;  EKP:n mandaatti  kieltää euromaiden suoran rahoittamisen (artikla 123), josta mm. Antti Ronkainen mainitsee Suomen Kuvalehdessä uusia päätöksia tuoreeltaan referoidessaan.

Saksa ja sitä talouspoliittisesti peesaavat maat kuten Hollanti ja Belgia - ja myös Suomi aika pitkälle? - ovat nyt Ronkaisen artikkelin mukaan joutuneet taipumaan yksimieliseen päätökseen rahapoliittisen tykin käyttämisestä määrällisen elvytyksen välineenä. Tämä on suuri, mullistava muutos eikä se voi olla jättämättä jälkiä valtavirtaisen talousdoktriinin eksogeeniseen talouskuripolitiikkaan. Erityisen suuri vaikutus tällä täytyy olla saksalaiseen ajatteluun ja heidän perustuslakinsa onnettomaan strategiseen tulkintaan velkaantumis- ja kasvurajoista. Toisaalta tämä luo toivoa Euroalueen kriisimaille, kuten Italialle, Ranskalle, Espanjalle ja Kreikalle (ns. PIIGS-maat) ja uskon tämän saavan aikaan välähdyksen myös Ranskan presidentin Emmanuel Macronin silmissä toisenlaisen Euroopan mahdollisuudesta. Tähän saakka saksalaiset ovat onnistuneet pitämään Macronin visiot enemmän tai vähemmän näkymättömissä.

Mistä tässä on kysymys? Mielestäni tässä otetaan nyt ensi askeleita Modernin Monetaarisen Teorian mukaisen makrotalousajattelun suuntaan. Raha maksun välineenä ei perustu enää kultakantaan, vaan luottamukseen jonka mukaan itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö voi selvitä finanssi- ja rahapoliittisesti mistä hyvänsä haasteesta, ts. se ei voi mennä konkurssiin. Setelirahoitusaikana esteen saattoi muodostaa seteleiden jatkuva painaminen, nollien lisääminen setelien arvoihin ja yhä suurempien ja eriarvoisten setelimäärien hallitseminen; digitaalisena aikana tällaiset ongelmat ovat käytännössä poistuneet. Hirveästi pelätty inflaatiovaarakin on siirtynyt taka-alalle; omana bisneksenään kriisiarviointia suorittavat arviointilaitokset ovat menettämässä otettaan korkoaseen käytössä ja Euroopan Keskuspankkikin joutuu tekemään erityistoimia riittävän inflaatioasteen saavuttamiseksi. Pankit olisivat hätää kärsimässä miinuskorkoisen luotonannon kanssa, jos  EKP  ei tekisi sitäkin vastaan puskurointitoimenpiteitä.

Kuten olemme huomanneet, Euroopan Keskuspankin omalla päätöksellään tekemä raha velkasuhteen ja erityisten taseenvahvistusohjelmien (purchase-programs) muodossa on nimenomaan määrällistä elvytystä, johon sillä on mandaatti. Määrällisen elvytyksen laajentaminen jäsenvaltioiden suuntaan on jyrkästi perussopimusten artikloissa kielletty. Jos vastaaminen kaikkiin jäsenvaltioita kohtaaviin haasteisiin mahdollistettaisiin, voisi hyvinkin puhua laadullisesta endogeenisesta elvyttämisestä. Se mahdollistaisi jäsenvaltioiden rapautuvien julkisten rakenteiden, infrastruktuurin uudistamisen ja sosiaalisen turvallisuuden kohentamisen nykyaikaa vastaavalle tasolle kaikissa maissa. Myös täystyöllisyysen toteuttaminen kävisi nopealla aikataululla mahdolliseksi, samoin resurssien käytön suhteuttamisen esim. ilmastomuutoksen tai raaka-aineiden kohtuullisen asettamiin raameihin. Keskuspankilla on tähän tasapainottamiseen erityinen "sterilisaatio"-väline käytössään, jolla voidaan säädellä käytettävissä olevan maksuvälineen määrää joko sitä lisäämällä tai vähentämällä.


Makrotalouspolitiikka on siis astumassa melkeinpä väistämättä uuteen aikakauteen. Tätä politiikkaa harjoittavat läntiset, yksityisen omistamisen privileegioihin perustuvat keskuspankit kaikkialla, kuten  USA:ssa, Kanadassa ja Japanissa. Sitä harjoittavat myös suuret, yksipuoluejärjestelmän suunnitelmataloudet, keskeisenä esimerkkinä Kiina. Kiinan tapauksessa yrityksiä tuetaan avokätisesti, mutta yhdellä ehdolla: niiden on suostuttava toimimaan Kiinan hallituksen ja sitä dominoivan kommunistisen puolueen asettamien arvopäämäärien mukaisesti. Tavoitteena on Kiinan nostaminen maailman johtavaksi supervallaksi vuoteen 2050 mennessä. Jo televisiosta olemme voineet huomata että myös valtion rakenteisiin kuten infrastruktuuriin satsataan äärimmäisen voimakkaasti. Yksityiseen aloitteellisuuteen perustuva teollisuus näyttää kukoistavan. Vielä jokunen vuosi sitten Kiina oli kansantuotteeltaan vain 1/10 länsimaiden vastaavasta. Nousu on ollut nopeaa. Veikkaukseni on, että Kiina käyttää endogeenista, modernia finanssi- ja rahapolitiikkaa sekä määrällisesti että laadullisesti. Kansanedustukseen perustuvaa valtiota ja sen rakenteita ei jätetä kehittämättä - kuten Euroopassa on Euroopan Unionin viimeisenä kolmena vuosikymmenenä - ja jo aikaisemminkin - tapahtunut.

Missä on eurooppalainen sosialidemokratia, jonka olettaisi olevan vahvasti puolustamassa vahvaa valtiota ja vaatimassa ennakkoluulottomasti makrotalouspolitiikan välineiden saamista käyttöön myös yhteisen, parlamentaarisen ja kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mahdollistamiseksi? Näyttää käyneen niin, että sosialidemokratia ei ole Suomessakaan päässyt irtautumaan valtavirtaisen talousajattelun kahleista. Ei siitä ole päässyt irtautumaan kokonaan myöskään Vasemmistoliitto, mutta siellä on on tapahtunut vaivihkaa käänne oikeaan suuntaan: keskeiset modernin monetaarisen talousajattelun aktivoijat ovat siirtyneet Vasemmistoliiton hallitusryhmän (Patrizio Laine) tai ministerien (Lauri Holappa Anderssonin) talouspoliittisiksi avustajiksi. Aalto-yliopistossa tätä 'heterodoksista' talousajattelua edustaa professori Heikki Patomäki, jota Paavo Lipponen riensi muistelmissaan moittimaan sivistymättömäksi... Patrizio Laine toimi aiemmin SAK:n talouspoliittisena asiantuntijana, mutta muutti sieltä Toimihenkilöunionin talouspoliittiseksi neuvonantajaksi. Tällaiset muutokset ovat pahanenteisiä sekä suomalaisen sosialidemokratian että maan suuriman ammatillisen keskusjärjestön kannalta. Totean omasta puolestani professori Bill Mitchelliä lainaten, että MMT on ideologisesti neutraali väline - sitä voidaan käyttää poliittisesti niin hyviin kuin huonoihinkin tarkoituksiin.


Entä tämän blogikirjoituksen otsikko? Kysymys on Karl Marxin toisesta tärkeästä maksimista, jolla hän filosofisen ajattelun  parhaita perinteitä noudattaen ilmaisi yhden  demokratian keskeisistä periaatteista. Virheelliset ja vanhanaikaiset ajattelutavat on nähtävä uudelleen (re-vision) ja muokattava paremmin aikaa vastaaviksi (re-form). Virheet kuuluvat elämään:"Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta." - Se on Karl Marxin toinen maksimi - syvää sosiaalipsykologiaa sekin.

Jotta kirjoitus ei menisi aivan ylettömän pitkäksi, ilmoitan palaavani tähän asiaan erityisesti lähestyvän SDP:n puoluekokouksen ja sen periaatejulistuksen tiimoilta...

19.3. 2020 klo 23.10
Ilpo Rossi:  
Kuuntelin juuri saksankielisen 3Sat kanavan uutisia; siellä Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen tiedotti, että johtuen Korona-viruksen aiheuttamasta poikkeustilasta Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen 60%:n velkaraja ei ole voimassa ja jäsenvaltiot voivat tarvittaessa rahoittaa toimenpiteitään lisävelanotolla. Tämä Komission päätös koskee kaikkia Euroopan Unionin jäsenmaita. Tämä tarkoittaa sitä että Maastrichtin sopimuksessa pysyväksi asetettu velkaantumisraja ei ole toistaiseksi voimassa.

Joutsenlaulu?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli vieraana tämän lauantain (22.2.2020) TV1:n ykkösaamussa; puutun tässä yhteydessä hänen puheenvuoroissaan olleeseen pariin kohtaan - ensimmäinen niistä koskee Kiinaa ja sen yksipuoluejärjestelmää. Niinistön mukaan Kiina on tässä suhteessa autoritaarinen diktatuuri - ja tähän kannanottoon on suomalaisen sosialidemokraatin helppo yhtyä. Sosialidemokratialle "demokraattinen sosialismi" tarkoittaa järjestelmää, jossa jokaisella aatteella on periaatteellinen oikeus ryhmittyä arvojensa ja tavoitteidensa ympärille, ja pyrkiä poliittisena liikkeenä vastuunottoon yhteiskunnan elimissä ja yrittää toteuttaa tavoitteensa, jos parlamentaarinen, kansaa edustava enemmistö niin tahtoo.

Toinen kannanotto, joka on toistunut tavan takaa tasavallan presidentti Niinistön lausunnoissa, on eurooppalaisen ja läntisen  demokratian puolustaminen. Hänen mukaansa Euroopan Unioni ilmeisesti tarvitsisi yhteisen, yhteisesti rahoitetun puolustusjärjestelmän eurooppalaisen ja läntisen arvoyhteisön tueksi, tarvittaessa yksinkin mutta mieluusti läntisiä, demokraattisia arvoja puolustavan NATO:n kanssa. Tämä kävi ilmi tässäkin haastattelussa puhuttaessa USA:n asettamien NATO:n jäsenmaksuvaatimusten täyttämisestä, joista mm. Saksan Liittotasavalta on jatkuvasti tinkinyt vaikka se NATOn jäsenenä sotilasliittoa kannattaakin.

Kiina on lähes puoltatoista miljardia kansalaista edustava autoritaarinen diktatuuri, joka ei salli moniarvoista poliittista rakennetta. Se kieltää sellaisten poliittisten voimien esiinmarssin, jotka kyseenalaistavat kansan parhaaksi ja valtion varaan rakentuvan poliittisen autoriteetin ja sen tavoitteleman 'kommunistisen' hyvinvointivaltion.

Eurooppa ja Euroopan Unioni sallii kyllä monipuoluejärjestelmän, mutta salliiko se poliittisen toiminnan ja vastuunoton näiden arvojen ympärillä ja niiden saavuttamiseksi?

Saksassa on juuri tapahtunut äärioikeistolainen veriteko Hanaun kaupungissa Frankfurtista länteen. Nyt on noussut äänenpainoja, jotka ehdottomasti torjuvat Saksassa jo toistasataa kuolonuhria vaatineet äärioikeistolaiset liikkeet; niistä vaaleissa menestynyt AfD (Alternative für Deutschland)   on tuominnut terroristiteon vaikka se todellisuudessa antaakin tuulensuojaa (Pertti Paasion loistava ilmaus!) äärioikeistolaisille voimille. Kysymys kuuluu: pitäisikö äärioikeistolaiset puolueet kieltää, koska niiden arvot eivät vastaa käsitystämme demokratiasta? Eikö olisi rationaalista ja järkevää kieltää YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen mukaisen yhteisen ihmisarvon torjuva ja sitä vastaan taisteleva ja jopa väkivaltaa käyttävä kansanliike poliittisena, valtaan pyrkivänä puolueena?

Autoritaarinen poliittinen rakenne voi ilmetä muullakin tavalla kuin avoimena poliittisten puolueiden kieltämisenä. Autoritaarisuus ei pyri välttämättä kokonaan nitistämään tappamalla sitä uhmaavaa ihmistä tai liikettä; pehmeämpiäkin keinoja ehdottomaan voimankäyttöön on olemassa. Kriittinen kansalainen saa pitää mielipiteensä, pääasia on että pitää turpansa kiinni. Aikaa myöten monet näyttävät valitsevankin autoritaarisuuden, sen ilmenemisen alistuvana, nöyrtyvänä ja jopa uskollisuutta osoittavana puolena. Tämä vaikeneva, nöyrtyvä 'hiljainen enemmistö' ei todellisuudessa todellakaan ole pieni erityisryhmä - kysymys saattaa olla todellakin jopa enemmistöstä. En pitäisi mahdottomana että näin on myös sosialidemokraateiksi itsensä kokevien kansalaisten keskuudessa.

Euroopan Unionin peruskirjoissa 'erittäin kilpailukykyinen markkina' (Lissabonin sopimus, 2. artikla, kohta 3) siis erilaisten yritysten kautta tapahtuva toimeliaisuus on peruskirjatasoiseti asetettu tämän sisämarkkinayhteisön ensisijaiseksi tavoitteeksi. Tämä näkyy myös niin, että mm. rahapolitiikka suunnataan johdonmukaisesti suojeltujen yksityisten pankkien kautta markkinavoimia tukemaan. Euroopan Unioni kieltää  jäsenvaltioiden suoran monetaarisen tukemisen ja finanssipolitiikkakin on jäsenvaltioiden suuntaan todella rajoitettua. Nyt kun EU:n ministerineuvostotasoiset neuvottelut EU:n rahoituskehyksestä suhteessa ovat kariutuneet, näyttää epätodennäköiseltä että Euroopan Unioni kykenisi millään tavalla vastaamaan ilmastohaastetta, suurelta osin ilmastomuutoksesta johtuvaa pakolaisuutta tai digitaalista kehitystä koskeviin  valtaisiin haasteisiin. Euroopan Unioni on konsolidoidussa peruskirjassaan käytännössä rajannut demokraattisen valtion, siis jäsenvaltionsa, aktiivisen ja tähän tarkoitukseen resursseja generoivan  toimintakentän ulkopuolelle.

Mistä tällainen rajaus johtuu? Syitä on etsittävä Euroopan Unionin geopoliittisesta ytimestä, Saksasta. Siellä käytiin toisen maailmansodan jälkeen näyttävin vastakkainasettelu marxilaisleniniläisen teorian mukaisen auktorisoidun valtion, DDR:n  ja 'sosiaalista markkinataloutta' ajamaan lähteneen Saksan liittotasavallan välillä. Tämä 'neljäkymmenvuotinen sota' päättyi 1989 Berliinin muurin kaatumiseen ja Saksan yhdistymiseen. Tämä vastakkainasetetlu jätti syvät haavat ja uurteet saksalaiseen ajatustapaan valtiosta poliittisena toimijana ja keskeisenä valtiomahtina. Rakennetaan markkinan varaan, vahva valtio edustaa byrokraattista, reaktionääristä sosialismia; Saksan liittotasavalta on liittovaltioineen jäänyt tavallaan oman historiansa vangiksi ja on kyvytön tukemaan esimerkiksi sellaista rakennetta kuin pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio. Tämä näkyy erittäin selvästi Euroopan Unionin 1990-luvulla hahmotellussa perusrakenteessa, siinä Euroopan Unionissa, johon me 1990-luvulla liityimme. Siinä keskeinen toimija on markkina - valtio on taloudellisena toimijana alistettu selväsanaisesti markkinoille Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa, jota Saksa yhtenä keskeisenä toimijana liittokansleri Helmut Kohlin kaudella oli muotoilemassa. Euroopan Unionin muuttaminen sekataloutta tukevaksi, nykyaikaista finanssi- ja rahapolitiikkaa käyttäväksi instituutioksi ei voi saada Saksasta tukea - se olisi maan perustuslain vastaista toimintaa.

Jo tämä lähtökohta merkitsee eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta sitä, että se ei pääse toteuttamaan Euroopan Unionissa hyvinvointivaltion kannalta keskeisen instrumentin kehittämistä, vahvaa, kansanvaltaista hyvinvointivaltiota. Mutta onko vielä jotakin muuta ratkaisevaa, joka rajaa juuri sosialidemokratian tai nykyaikaisen talousteorian tarjoamaa mahdollisuutta vahvan hyvinvointivaltion rakentamiseksi paitsi Euroopassa, myös sen tarjoamana aatteellisena visiona muulle maailmalle?

Toinen haavoittava tekijä on inflaation pelko, joka erityisesti rampauttaa valtavirtaista talousajattelua. Saksaa se rampauttaa 1920-luvun hurjan inflaation aiheuttaman talouden romuttumisen muodossa. Kun Saksan perustuslaki hyväksyttiin vuonna 1949, toista maailmansotaa ja Hitlerin kansallissosialismin nousua edeltänyt tuhoisa inflaatio oli edelleen muistissa. Siksi perustuslakiin kirjattiin strateginen, myös inflaatiota puskuroiva määrällinen tavoite, jonka mukaan liittovaltion tai osavaltioiden budjetin kasvu ei saanut ylittää tiettyä prosenteissa asetettua kasvurajaa. Toinen perustuslakiin otettu tavoite koski suhdetta velkaan; velan avulla tapahtuvaa kasvua pyrittiin määrätietoisesti rajoittaman seuraamalla 'schwaabilaisen perheenäidin' talousopetusta: rahat on ensin säästettävä ennen kuin voidaan kuluttaa tai investoida. Nämä molemmat strategiset periaatteet tuotiin Saksan toimesta myös Euroopan Unionin konsolidoituun perussopimukseen, jota on samantasoinen asiakirja kuin Euroopan Unionin perustuslaki.

Tällaisten strategisten tavoitteiden tuominen perustuslakiin on ristiriidassa parlamentaarisen demokratian kanssa mitä syvimmässä mielessä. Jo Immanuel Kant kiinnitti huomiota 'Kategorisessa imperatiivissaan' siihen,  että moraaliseksi periaatteeksi - siis peruskirjatasoiseksi ehdottomaksi käskyksi - sopii vain sellainen periaate, jonka voidaan katsoa sopivan laiksi jokaiselle. Saksan perustuslain strategiset pykälät ja Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan rajaukset valtion taloudellisesta roolista eivät sovi tällaisiksi kategorisiksi imperatiiveiksi. Nämä strategisen tavoitteet rajaavat europpalaisen sosialidemokratian mahdollisuudet rakentaa vahvaa, kansanvaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa - siltä näyttää - ikuisiksi ajoiksi  omassa maanosassamme, puhumattakaan sosialidemokratian kansainvälisestä, 'maan ääriin' ulottuvasta visiosta.

Onko Euroopan Unioni länsimaisen demokratian vahva ja ehyt linnake? Onko se sitä niin vahvasti että sitä on myös sotilaallisesti ja nykyaikaisin teknisesti äärimmilleen kehittynein asein ja digitaalisin 5-G tekniikoin puolustettava? Onko Euroopan Unioni unelmiemme mukainen demokraattinen yhteiskunnallinen rakenne?

Valitettavasti joudun tässä vastauksenani toteamaan, että Euroopan Unioni ei ole perustuslaillinen demokratia, vaan autoritaarinen rakenne, joka diktatuurien tapaan kieltää vapauden ja kansanvallan toteuttamisen vahvan hyvinvointivaltion muodossa, jota eurooppalainen sosialidemokratia nimenomaan edustaa. Se ei tapahdu sosialidemokratian kieltämisenä puolueena, mutta se tapahtuu sellaisten strategisten tavoitteiden sisällyttämisenä perustuslakitasoisiin asiakirjoihin, jotka rajaavat sosialidemokratian poliittista toimintaa vastoin liikkeen arvoperustaa ja  jotka eivät sinne 'kategorisina imperatiiveina' ollenkaan kuuluisi. Tästä syystä sosialidemokratia ei voi toteuttaa visiotaan ja historiallista tehtäväänsä Euroopan Unionin nykyisen rakenteen puitteissa.

Mitä tarkoitan tässä yhteydessä joutsenlaululla? Kun kuuntelen eurooppalaisen - tai saksalaisen - sosialidemokratian ylväitä, retoorisesti voimakkaita puheenvuoroja ja toisaalta vaikenemista saksalaisten ja eurooppalaisten rakenteiden autoritaarisesta, sosialidemokratian tavoitteiden mukaisten ratkaisujen kieltämisestä, koen tämän kauniin laulun soivan pelottavan lähellä joutsenen, 'unelman'  lopullista kuolemaa . Vai käykö niin kuten Hertta Kuusinen, SKP:n agitaattori ja kansanedustaja 1940-luvulla totesi:"Älkää aliarvioiko sosialidemokraatteja; ne taistelevat kaikkein kovimmin silloin kun niillä on selkä seinää vasten."

Onko joku havainnut taistelun olevan käynnissä?

Yhdellä siivellä ei voi lentää

Tarvitaan investointeja, jotta saadaan sitä mitä tarvitaan; siinä samalla syntyy työpaikkoja. Mitä työvaltaisempaa, siis inhimillistä työvoimaa tarvitseva kyseinen tarve ja siihen tehtävä investointi on, sitä enemmän syntyy työpaikkoja, palkkatyötä - ja toimeentuloa,  joka työntekijän kannalta on ratkaisevaa. Investointi sellaisenaan edustaa tavoitteen määrällistä ja laadullista ulottuvuutta, joka kirjanpidossa tasaa lisääntyvänä omaisuutena siihen sijoitetun pääoman.  Tietyillä edellytyksillä investointia ja sen tulosta voidaan kutsua edistykseksikin - riippuen siitä, mitä tuotetaan ja kuinka hyvin se palvelee kansalaisten toiveita ja tarpeita.

Onko sillä väliä, kuka investoi? Yksityisellä investoinnilla ja julkisella investoinnilla on huomattava ero sekä sen syntyvaiheessa että lopullisena tuloksena ihmisen ja hyvinvoinnin - esimerkiksi ympäristön - kannalta. Ero johtuu ensisijaisesti siitä, että yksityisellä sijoituksella tulee olla kysyntää kansalaisten keskuudessa. Samoin investoinnin edellytyksenä on se, että kansalaisilla on riittävästi ostovoimaa. Jos kysyntää ja ostovoimaa, kumpaa tahansa puuttuu, yksityiseen investointiin ei kannata lähteä olipa se kuinka tarpeellinen tahansa. Ei ole myöskään viisasta eikä moraalisesti oikein houkutella jo olemassa olevia yrityksiä investoimaan jos edellytykset sen onnistumiselle puuttuvat. Kysymys on vapaaseen kilpailuun liittyvästi riskinotosta, joka myös oikeuttaa sellaisen ylimäärän, "voiton" tavoittelun että yrittäjä saa katetta sekä sijoittamalleen pääomalle että panoksestaan projektin onnistumiseen ja laadukkaaseen suorittamiseen.

Vielä kyseenalaisempaa on houkutella nuorempaa sukupolvea ryhtymään yrittäjäksi aikana, jolloin ostovoima ja kysyntä eivät ole voimissaan. Kysymys on uhkapelistä, koska uusi yrittäjä kilpailee silloin vakiona pysyttelevän ostovoiman jakaantumisesta toisten yrittäjien kanssa. Yhden onnistuminen on pois toisen pussista, siitä mitä jää "viivan alle" lopullisessa tuloksessa ja taseessa. Jos kysyntää tai ostovomaa ei ole riittävästi, investointiin on turha lähteä vaikka resursseja, rahaa sattuisikin olemaan käytettävissä.

Julkisen sektorin investointi syntyy erilaisen prosessin tuloksena. Se perustuu kansalaisten keskuudessa ilmaistuna tarpeena  ja pyrkimyksenä tuon tarpeen tyydyttämiseen. Se voi olla mikä tahansa kansalaisia kiinnostava ulottuvuus alkaen sosiaalisesta palvelusta, kansalaisten yhdenvertaisuuden tavoittelusta, aina kulttuurin tuottamiseen tai yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittämiseen. Myös "pehmeä sektori" tuottaa ja teknisesti automatisoituvassa maailmassa sillä on yhä enemmän merkitystä.

Kun tarve on ilmaistu, julkinen sektori, veronkanto-oikeudella varustettu valtio tai kunta tekee päätöksen ja perustaa projektin. Se ei välttämättä edellytä investoinnin edellyttämän rahan olemassaoloa, koska rahaa voidaan synnyttää perustamalla projekti ja lainaamalla rahaa. Projektin perustaja vastaa myös siitä että riittävää kysyntää hankkeen tulokselle on olemassa. Se myös maksaa hankkeen toteuttajalle aiheutuneet kustannukset.

Voi olla että julkisella sektorilla ei ole investoinnin edellyttämiä henkilöstöresursseja, "teknistä laitosta" hankkeen toteuttamiseen. Tällöin astuu kuvaan mukaan yrittäjä, joka toteuttaa hankkeen. Julkinen sektori voi ja sen pitääkin kilpailuttaa tarjoukset ja löytää oikea hinta/laatusuhde hankkeen toteuttamiselle.

Kansalaiselle toteutettu hanke merkitsee jotakin uutta ulottuvuutta arkielämässä; koulua, päiväkotiua, lenkkipolkua, urheilutaloa, kirjastoa - tai jotakin vielä tiedostamatonta, täysin uutta ulottuvuutta. Ajattelen tässä yhteydessä osallistavien rakenteiden kehittämistä, kansansivistystä, kansalaisjärjestöjen elvyttämistä, viriiliä yhteisöllisyyteen, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon kasvattavia rakenteita. Kaikki tämä merkitsee mahdollisuutta yrityksille,  kansalaisjärjestöille ja maksajalle, julkiselle sektorille uutta laadullista ja määrällistä tasoa hyvinvontiyhteiskunnassa. Talouden kielellä kysymys on yhteisestä, julkisesta säästämisestä - ei säästämisestä julkisesta.

Mistä rahat? Arvaan että tämä on tietenkin seuraava ja sinänsä oikeutettu kysymys. Itsenäinen valtio, jolla on oma pankki ja oma valuutta, omaa edellytykset laittaa pystyyn mikä hyvänsä tarpeelliseksi katsotun projektin. Se voi luoda tarvittavan pääoman omilla päätöksillään ja kirjanpidolla. Hankkeen aiheuttaman velan se voi kuitata poistoina suhteessa käyttöikään tai rahoittaessaan vaikkapa kansalaistoimintaa mahdollistaa velkojen lyheneminen negatiivisella korolla ja laskennallisella määrällisellä tai laadullisella hyödyllä, jonka hyvinvointivaltio saa hankkeen toteuttamisesta. Itsenäinen valtio ei voi mennä konkurssiin.

Miksi tätä ei sitten tehdä? Tai miksi esimerkiksi Kiina näyttää toimivan tähän suuntaan maailmanlaajuisesti rakentamisen, innovaatioiden,logistiikan ja kaupan alalla? Katse kääntyy Euroopan Unionin perusrakenteisiin, jotka estävät itsenäiselle valtiolle niin tarpeellisen rahapolitiikan dynaamisen sopveltamisen. Käy vilkaisemassa Euroopan Unionin Peruskirjan konsolidoidussa toisinnossa artikloita 127 - 139, jotka rajaavat jäsenvaltion itsenäisen rahapolitiikan keinovalikoiman ulkopuolelle. Tämä on valtava puute Euroopan Unionissa ja sen ytimessä, valuuttaunionissa. Paitsi että se muodostaa pysyvän esteen maanosan rationaaliselle kehittämiselle, se uhkaa ajaa koko Euroopan globaaliksi alikehittyneeksi takapajulaksi. Se on liian kova hinta aikanaan tehdystä ideologisesta valinnasta pitää valtio dynaamisen kehittämisen ulkokehällä.

Yksityisen investoinnin tarve ja suunnitelma syntyvät yrittäjän odotuksista mahdolliseen menestykseen ja se voi olla kansalaisyhteiskunnan, yksityisen kuluttajan tai ympäristön kannalta hyvää tai huonoa. Pääasia on kysynnän ja ostovoiman lisäksi siis voiton - rajoittamattoman voiton - tavoittelu. Julkisen sektorin investointi vastaa kansalaisten keskuudessa ilmaistuun tarpeeseen ja julkisen sektorin mahdollisuuteen toteuttaa tämä hanke. Kuinka hyvin yksityinen tai julkinen investointi on vastuullinen tuloksen jakautumisesta tai investoinnin seurauksista juuri nyt ajankohtaisen ilmastomuutoksen ja ympäristövaikutuksen osalta? Siihenkin on otettava investointipolitiikassa kantaa.

Investointipolitiikan kannalta siis molempia tarvitaan sekä julkista etä yksityistä toimijaa. Kumpikaan puoli ei pärjää yksin: julkisen sektorin tehtävä on luoda kysyntää ja ostovoimaa, yksityisen sektorin tarjottava tilanteesen sopivaa tuottamista ja palvelua.

Yhdelläsiivellä ei voi lentää - siksi tarvittaisiin avausta sekatalouden, julkisen ja yksityisen mahdollisuuksien täyteen hyväksikäyttöön.

Pää kylmänä ja profiili matalana

Olen jo vuosia arvostellut Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaa yksipuolisesta, ensisijaisesti markkinavalintojen pohjalta tapahtuvasta  suuntautumisesta tulevaisuuteen. Markkinoiden innovatiivisuuden ja aloitteellisuuden huomioonottaminen ei sinänsä tarvitse  olla huono lähestymistapa. Arveluttavaksi sen tekee Euroopan Unionin konsolidoidussa perussopimuksessa peitellysti mutta tiukasti ilmaistu periaate olla käyttämättä rahapolitiikkaa jäsenvaltioiden suhteen viimekätisenä lainaajana  ( last resort  lender).  Tämä oikeus itsenäisen valtion omilla keskuspankeilla on luonnostaan. Tosin EKP:n yrityksille suuntaama määrällinen elvytys (QE) jäsenvaltioiden velkakirjojen ostamisen muodossa ja todellisuudessa rikkoi tätä periaatetta.



Tämä periaate yhdistyneenä valtavirtaiseen  eksogeeniseen, rajallisen rahan logiikkaan on se tekijä, joka ajaa Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaita ahdinkoon. Kreikka joutui ensimmäisenä kokemaan Euroopan Komission autoritaariset otteet Unionin keskusvallan, Saksan valtionavarainministerin Wolfgang Schäublen toimiessa orkesterinjohtajana. Nyt on Italia vaaravyöhykkeessä; aloitteentekijänä ei ole Kreikan tapaan vasemmistolaiset voimat, vaan kansallismielinen ja siinä mielessä äärioikeistolainen "viiden tähden" koalitio. Se uhmaa nyt Euroopan Unionin hatusta vedettyjä - mutta eksogeeniseen politiikaan luonnostaan kuuluvia - velka- ja budjettirajoitteita velkaantumismääräyksistä piittaamattomalla uudistuspolitiikallaan. Konflikti on odotettavissa eikä kukaan tiedä ainakaan vielä, miten se on ratkaistavissa. Hallituskriisi? Nopeasti nousevat korot ja kallistuva raha? Polvilleen pudottava ja menoja rajoittava kuuri Kreikan tapaan? Tai läpi sormien katselu? Ranskan presidentti Macron, joka on vaatinut resursseiltaan voimakkaampaa Eurooppaa, katselee vielä sivusta menossa olevaa tilannetta.



Euroopan suurimman oppositiovoiman, sosialidemokraattien poolitiikka on suhteessa talous-  ja rahapolitiikaan ollut epämääräistä. Retoriikassa on noussut keskeiseksi perinteiset sosialidemokratian perusarvot ja niiden toteuttaminen Europan Unionin sääntöjen ja valtavirtaisen talouspolitiikan sisällä. Jotakin voidaan toki saada niinkin aikaan, mutta suuret julkiset investoinnit infrastruktuuriin,  kansanterveyteen, sosiaaliseen turvaan, kasvatukseen, koulutukseen ja kansansivistykseen jäävät julkisen sektorin taloudellisen ahdingon johdosta joko toteutumatta tai asettuvat niin pitkälle aikajanalle että ne monipuoluejärjestelmässä ja markkinoiden vallassa olevan median puristuksessa katkeavat tuon tuostakin vallan vaihtumiseen. Ei ihme että pako kansalliseen suurista ihmiskuntaa uhkaavista vaaroista ja aavistuksista huolimatta saa lisää tilaa  kansalaisten mielissä  oikeistopopulismin muodossa eri puolilla maanosaamme. Lyhyesti, myös sosialidemokratia on rampautunut yksipuolisen talous- ja rahapolitiikan raameissa, mikä näkyy näköalattomuutena, aloitekyvyttömyytenä ja uskottavuuden puutteena. Ratkaiseva askel uudelle tasolle on vielä ottamatta.



Muodollisesti Euroopan Unionin perussopimuksia voidaan muuttaa vaan yksimielisellä, konsensukseen pohjautuvalla päätöksenteolla. Peruskirjat ovat syntyneet tällä tavoin ja olisi epäjohdonmukaista olettaa että niitä jollakin muulla tavalla voitaisiin muuttaa. Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaa asettaa esteitä ja rajoituksia koko maanosan kehittämiselle ja - johtuen rakenteiden ehdottomuudesta ja muuttumattomaksi tarkoitetuitsa luonteesta - heikentää vakavasti koko maanosaa kansanvaltaan ja moniarvoisuuteen rakentavana arvoyhteisönä. Euroopan kohtalona näkyy olevan yhden ainoan totuuden varassa eläminen, olkoonpa se sitten reaalisosialismiksi nimitetyn itäblokin yksipuoluejärjestelmä tai nyt ainoaksi oikeaksi ja pysyväksi sementoitu markkinaehtoinen  vaihtoehto - yhden ja ainoan dimension ilmenemä sekin.



Tilannetta pahentaa alkamassa oleva kauppasota, jonka initioijana on USA:n presidentti Donald Trump "America first" johtotähtineen. Tämä ajaa eurooppalaisen teknisen osaamisen ja insinööritaidon vakavaan tilanteeseen. Erityisesti Saksassa ollaan huolissaan kaupan vaikeutumisesta länteen samaan aikaan kun Kiina on yhä voimakkaammin tunkeutumassa Eurooppaan. Kun vielä kymmenen vuotta sitten Eurooppa investoi Kiinaan kaksi kertaa enemmän kuin Kiina Eurooppaan, tilanne on kymmenessä vuodessa kääntynyt päälaelleen: Kiinan Eurooppaan  suuntaamien investointien määrä on vähintäänkin nelinkertainen Euroopan Kiinaan suuntaamien investointeihin verrattuna. Lisäksi volyymi on kasvanut kolmikymmenkertaiseksi: vuonna 2008 Kiina investoi Eurooppaan 0,7 miljardin euron edestä, kun summa vuodesta 2017 eteenpäin on jo kolmenkymmenen miljardin luokkaa. Esimerkiksi Saksasta kiinalaiset yritykset ovat ostaneet vuosien 2010-2017 välillä 213 yritystä, joiden hinnat ovat liikkuneet vähintään sadoissa miljoonissa euroissa. Kiinalainen sijoittaja on mm. suurin yksittäinen Daimler Benzin omistaja yli 10 %:n osuudella.



Käännekohdaksi - huolestuttavaksi sellaiseksi - tässä siteerattu der Spiegel -lehti näkee päivämäärän 18. toukokuuta 2016. Silloin kiinalainen Minea-jättiyritys osti automatiikkaa, erityisesti robotteja tuottavan saksalaisen "Kuka"-yrityksen 4,5 miljardilla eurolla.  Kuka tekee ilmastointijärjestelmiä ja jääkaappeja ja myös robotteja autovalmistuksen. Kuka-yritystä on pidetty saksalaisen teollisen uudelleenpäivityksen "Industrie 4.0" ydinosaajana. Viidesosa maailman jääkaapeista tehdään nykyään kiinalaisen "Haier" - yrityksen toimesta. Robotiikan ydin on siirtymässä Saksasta Kiinaan. Shundeen, jossa vuodesta 2014 valmistetaan 75 000 robottia vuosittain . Ja robottien mukana saksalainen insinööritaito valuu vähitellen kiinalaiseen osaamiseen.



Industrie 4.0 on suunnitelma nostaa  saksalainen insinööritaito ja osaaminen maailman kärkeen. Kiinan vastaava hanke on "Made in China 2025", joka perutustuu kolme vuotta sitten pidetyn Kommunistisen Puoluen puoluekokouksen suunnitelmaan; vuoteen 2025 mennessä Kiinasta on tultava "vahva" teollinen toimija maailmassa, vuoteen 2035 mennessä teollinen "mahtitoimija" ja vuoteen 2049 mennessä johtava teollinen maailmanmahti. Silloin Kiinan Kommunistinen puolue täyttää sata vuotta.



Amerikan ja Saksan huolestuneisuus on aitoa. Kiina rakentaa kärsivällisesti ja ulospäin äärimmäisen pehmein ottein maailmanvalloitustaan käyttäen hyväksi läntisen maailman heikkouksia. Uuden silkkitien rakentaminen resursseja säästämättä on tuomassa tuloksia. Euroopan Unionin puristuksessa Kreikka on myynyt Ateenan liepeillä olevan Pireuksen satamansa kiinalaisille ja siitä on tullut osa tulevaisuuteen tähtäävää silkkitietä. Silkkitien päätepiste on Saksan teollisen alueen ytimessä Duisburgissa. Sinne tulee jo nyt viikoittain 25 junaa - matka kestää keskimäärin 13 vuorokautta - puolet siitä EU:n jäsenmaiden rajamuodollisuuksissa. Eräät itä-Euroopan jäsenmaat Kreikan ohella tukevat kiinalaisia hankkeita ja niiden päästämistä myös Unionin politiikassa sisään eurooppalaiselle markkinoille. Vapaiden markkinoiden periaate ei voi sulkea kiinalaisia yrityksiä ulkopuolelle. Austeristisella politiikalla aiheutettu hätätila hakee myös EU:n jäsenvaltioita hakemaan tukea Unionin ulkopuolelta, kuten Kiinasta ja Venäjästä.



Miten on mahdollista että vielä vuosikymmen sitten köyhäksi, tulotasoltaan korkeintaan yhteen kymmenesosaan eurooppalaisesta tasosta yltävä "lumppuriskin" Kiina on kymmenessä vuodessa noussut Euroopan Unionissa huolta aiheuttavaksi taloudelliseksi voimatekijäksi? Miten Kiina rahoittaa valtavia investointejaan omaan maahansa,  Afrikkaan, Aasiaan, tai Euroopan Unionin alueelle? Yritysostoissa mm. Saksassa on pelätty sen tapahtuvan palkkatason ja työelämän ehtojen laskemisella kiinalaiselle tasolle. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Kiinalaiset omistajat ovat antaneet yritysten - kuten esim. Kukan ja Volvon - jatkaa entiseen tapaan, kiinalaisen omistajan nimi ei näy missään.  Punaisia lippuja ei ole tehtailla näkynyt muuten kuin metallialan liittojen satunnaisissa  mielenosoituksissa. Työntekijöitä on palkattu lisää ja valtakunnalliset työehtosopimukset on täytetty viimeistä piirtoa myöten. Verrattuna Euroopan Unionin omiin kilpailuttamisperiaatteisiin kiinalaiset omistajat ovat palauttaneet "rauhan maahan". Mistä resurssit näihin valtaviin, maailmanlaajuisiin ja tästä horisonttiin ulottuviin kehittämishankkeisiin tulevat?



Sellaiset maailmanmahdot kuin Venäjä ja Kiina eivät ole sitoutuneet samanlaisiin rahapoliitisesti kahlitseviin eksogeenisiin periaatteisiin kuin Euroopan Unioni ja sen keskuspankki EKP. Mielestäni on aihetta uskoa että Kiinassa projekteja laitetaan liikkeelle pelkillä päätöksillä ja kirjanpidollisilla toimilla. Kiinaa on sen kielen ja kulttuurin erilaisuuden vuoksi vaikeaa seurata ajantasaisesti. Läntiset maat - mm. Saksa - ovat laittamassa Kiinassa pystyyn tutkimuslaitoksia "fact finding" -periaatteella ymmärtääkseen mitä kaikkea Kiinassa on  tapahtumassa. Vaatimaton veikkaukseni oin, että Kiina hyödyntää endogeenista, sopimuksiin perustuvaa resurssienmuodostusta ja pitää tällä tavalla yllä paitsi jatkuvaa, voimakasta talouskasvua, myös kunnianhimoista - ja samalla todentuntuista - "Made in China 2025" ohjelmaansa.



Euroopan Unionin uudistuminen sisältäpäin on sen oman historan kokemusten valossa tehty äärimmäisen vaikeaksi, kenties mahdottomaksi. Amerikan Yhdysvallat on jäämässä omaksi saarekkeekseen, joka on tipahtamassa vauhdista oman narsistisen asennemaailmansa ja heikon yhteiskuntatietoisuutensa seurauksena. Erityisesti Kiina, tuo kieli- ja kulttuurimuurin suojassa kasvava suurvalta saa yhä lisää tuulta siipiensä alle. Jos nykymeno jatkuu, Kiina juhlii ylivertaista teknologista ja teollista asemaansa maailmassa vuonna 2049 - ja mahdollisesti jo paljon ennen sitä.

Eli Kiinan viime vuosituhannen lopun johtajan Deng Xiau Pingin sanoin:"Pitä pää kylmänä ja profiili matalana".

---

Tämä blogikirjoitus perustuu saksalaisen viikkolehden der Spiegelin laajaan Kiina-artikkeliin numerossa 21/19.5. 2018. IR

Xing lái Eurooppa!

(Referoin tässä kirjoituksessa der Spiegelin 11.11.2011 ilmestynyttä Kiina-arviota)

"Xing lái" on kiinaa ja se  suomeksi tarkoittaa "herää"! Se komeilee punaisella taustalla saksalaisen viikkolehden der Spiegelin kansikuvana 11.11. 2017 julkaistussa numerossa. Herätyshuuto on tarkoitettu Euroopalle. Lehden otsikkoartikkelissa kerrotaan, miksi Kiina on noussut maailmanmahdeista ykköseksi. Herätushuuto on tarkoitettu ennenkaikkea Euroopan Unionille, jonka tarkoituksena Lissabonin sopimisen aikoihin vuonna 2011 oli nostaa Eurooppa johtavaksi maailmanmahdiksi. Näin ei ole käymässä; sekä Eurooppa että Amerikan Yhdysvallat ovat menettämässä asemiaan suunnannäyttäjinä.

Olen blogikirjoituksissani ilmaissut lukuisia kertoja huoleni Euroopan tilasta, sen talous- ja rahapolitiikasta. Yksipuolisten ja väärien valintojen seurauksena Eurooppa käy monen rintaman sotaa eikä varsinaisesta edistyksestä ole juuri merkkejä näkyvissä.

Toista on Kiinassa. Der Spiegel kertoo tämän maailmanmahdin heräämisestä ja määrätietoisesta pyrkimyksestä johtavaksi jättiläiseksi maailmassa. Kiinan kehitys sitten Deng Xiau Pingin kauden on ollut uskomattoman nopeaa. Euroopan ja "läntisen arvoyhteisön" (minun ilmaukseni) olisi syytä herätä huomaamaan miten Kiina toimii geopolitiikassa, rahataloudessa, tekniikan kehittämisessä, jalkapallossa ja kulttuurin alueella. Lehti nostaa huikaisevia esimerkkejä näiltä valitsemaltaan viideltä alueelta.

Kiina ei ole ollenkaan äänekäs ulkopolitiikassaan, vaikka se onkin selvästi ilmaissut toimenpiteillään, että Etelä-Kiinan merellä ja sen reunamilla olevat valtiot kuuluvat idän jättiläisen etupiirialueelle. Se ei ole osallistunut uutisia hallitseviin kriiseihin ja se aiheuttaa harvoin skandaaleja, jotka puolestaan hallitsevat läntistä uutisointia. Kiinan kansallisen uutistoimiston Xinhuan mukaan kaksisataa vuotta sitten Kiinaa rampauttaneen ja nöyryyttäneen ooppiumsodan jälkeen maa on pyrkimäsä uudelleen maailman kärkeen. Tavoitteena on olla ykkönen vuonna 2050 ja jos joku yrittää tätä kehitystä estää, Kiina tulee iskemään strategisella voimalla takaisin ja siihen se on pekingiläisen "Global Timesin" mukaan valmistautumassa.

Kiina hyötyy nykyisestä maailmanjärjestyksestä. Meret ovat vapaasti käytettävissä kuljetuksiin. Kiina haluaa vahvistaa asemaansa Maailman kauppajärjestössä. Kiina ei halua muuttaa maailmaa itsensä näköiseksi, kuten tekivät katolilaiset espanjalaiset Väli- ja Etelä-Amerikassa, Neuvostoliiton Kommunistinen puole viime vuosisadalla tai republikaanit Yhdysvalloissa. Kiinalla ei ole tällaista poliittista missiota, joka lähtisi sen turvallisuus- tai talousintresseistä.. Kiinan poliittisiin kriiseihin sekaantumista välttelevä suhtautumistapa ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö Kiina haluaisi päästä vaikuttamaan. Kiinassa on enemmän kuin kaksi kertaa enemmän asukkaita kuin Euroopan Unionissa, yli neljä kertaa enemmän kuin USA:ssa ja kymmenen kertaa enemmän kuin  Venäjällä.Viimeisen vuosikymmenen aikana Kiina on tuottanut kolmanneksen maailman taloudellisesta kasvusta. Se on 92. maalle suurin kauppakumppani. Kiina on suurin raaka-aineostaja ja myös automarkkina maailmassa. Se tuottaa enemmän aurinko- ja tuulienergiaa kuin kaikki muut yhteensä.

Kiina rakentaa uutta "silkkitietä Kiinan ja Euroopan välille tie- ja rautatieverkostoilla, satamilla ja öljy- ja kaasupurkiprojekteilla. Projekti maksaa 900 miljardia dollaria ja ulottuu Malesiasta ja Pakistanista Valko-Venäjälle ja Puolaan Euroopan puolella. Kiina auttaa pääomillaan niitä tarvitsevia maita Aasiassa, Afrikassa ja Itä-Euroopassa. Maailmanpankissa ja Kansainvälisessä Valuuttarahastossa Kiina haluaisi kasvattaa osuuttaan - ja äänioikeuttaan. Kiina on luonut useita suuria kauppayhteisöjä Venäjän, Intian ja Etelä-Aasian valtioiden kanssa. Myös Euroopan Unionin jäsenmaita on niissä mukana.

Kiinan geopoliitista merkitystä Saksassa kuvaa se, että ulkoministeri Sigmar  Gabriel on luonut ulkominsteriön yhteyteen aivan uuden Kiinan kysymyksiä käsittelevän osaston.

Taloudessa Kiinan resurssit ja voima on omaa luokkaansa. Frankfurtissa luodaan  rautatieaseman liepeille uutta asunto- ja liikekeskusta huimaavan korkeine rakennuksineen kiinalaiseen malliin. Kiinalaiset ovat sijoittaneet  maailmalla. Lehti ei osaa tarkkaan kertoa, millä rahalla kiinalaiset yritykset kauppoja tekevät, mutta lähteet tuntuvat olevan ehtymättömiä. Kiinalaisten säästämisaste on uskomattoman korkea, 48 prosenttia saksalaisten 27. vastaan. Lehden tietojen mukaan maailman kymmenenstä rikkaimmasta naisesta kuusi tulee Kiinasta.

Kiina tulee ostamaan vuosia 2015-34  6300 Airbus- ja Boeing- matkustajalentokonetta. Se tarkoittaa kuutta suurta matkustajakonetta joka viikko. Kiina on pelastanut myös Volkswagenin amerikkalaisten paljastamien ja kalliiksi käyneiden tietokoneohjelmaväärennysten jälkeen - muuten koko yritys saattaisi olla konkurssissa. Puolet sen voitoista tulee Kiinasta.

Kiina on tekoälyn kehittämisessä erittäin pitkällä; pian maksaminen kiinalaisissa ravintoloissa ja tavarataloissa perustuu nopeaan - tunnuslukujen näpyttelyä nopeampaan - kasvotunnistukseen. Kiina on heti USA:n jälkeen maailmassa toisella tilalla keinoälyn kehittämisessä. Kiina on kehittänytr valtavia Online-aluistoja kuten Baidu, Aloibaba tai Tencent. Älypuhelinten kymmenen eniten myyvän merkin joukossa on kome kiinalaista. Tämä merkitsee myös sitä, että Kiina hallitsee vahvasti myös keinoälyyn perustuvia sosiaalisen kontrollin rakenteita. "Rehellinen Shanghai" alusta palkitsee hyvin käyttäytyviä ja rankaisee sosiaalisia rajoja rikkovia. Kiinan Kommunistinen puolue kehittää "punaista pilveä" jäsentensä kaikinpuolisen toiminnan koordinoimiseksi.

Yllättävää kyllä Kiina on aktiivinen myös jalkapallon maailmassa; se ostaa seuroja ja jalkapalloilijoita; siirtyminen kiinalaiseen seuraan ei tuo ehkä mainetta jalkapalloilijana, mutta siirtymisestä voi kuitata huiman palkkion joka tapauksessa. Näyttää siltä että Kiina tavoittelee myös etulyöntiasemaa jalkapalloon ja ylipäätään urheiluun liittyvissä televisiotekniikassa.

Kulttuuri? Kiina valtaa alaa Science-Fiktionin alueella ja tekee sopimuksia Hollywoodissa. Kiinalainen elokuvamarkkina on jo toiseksi suurin maailmassa - ja kasvaa yhä edelleen. Kiina ei hallitse tietotekniikassa pelkästää rautaa, se on voimalla tulossa mukaan myös softan puolelle. Kiina on jo nyt rakentanut yli 500 Konfutse-keskusta eri puolille maailmaa, meitä lähin sijaitsee der Spiegel -lehden mukaan Ruotsissa. Määrä lyö moninkertaisesti laudalta Guggenheim-tyyppiset kulttuurimaaperävaltaukset.
---
Kiina on Napoleonin ilmauksen mukaan todellakin kuin heräämässä oleva jättiläinen. Talous- ja rahapolitiikassa se ei noudata sellaista yksiulotteista politiikkaa kuin Euroopan Unioni. Omilla talous- ja rahapoliittisilla toimillaan Kiina voi laittaa liikkeille hankkeita maailmanlaajuisesti. Avarasti ja rahapolitiikan  kaikkia välineitä käyttävä Kiina on ylivoimaisessa asemassa verrattuna omien ideologisten rajoitteidensa vangiksi jääneeseen Eurooppaan ja USA:han. Xing lái Eurooppa!
---
11.1. 2018
Helsingin Sanomat kirjoittaa Euroopan heräämisestä Kiinan valtaviin ostohankkeisiin. Osa niistä suuntautuu myös Suomeen.