Rohkea Reetta - jo nuoruudessaan

Sokea Greta?

Aluksi johdantoa syyskuun 2019  lopulta Taloussanomien uutisartikkeliin nojautuen: 

EKP:n pääjohtaja Mario Draghi - pääjohtaja vielä kuukauden - kaipaa euroalueen yhteistä finanssipolitiikkaa yhteisen rahapolitiikan lisäksi. "Euroalueella on yhteinen rahapolitiikka, mutta finanssipolitiikkaa jäsenvaltiot tekevät itsenäisesti. Finanssipolitiikalla tarkoitetaan sitä, miten julkinen talous kerää ja käyttää varoja."

Draghin vihjeiden takana on tukala ja vahingollinen - pysyviä vahinkoja jatkuvasti aiheuttava - Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin sementoitu lähestymistapa. Sen mukaan yhteinen finanssipolitiikka voi suuntautua ainoastaan "erittäin kilpailukyisen markkinan" luomiseeen. Valtioiden yhteinen - so. valtioiden omiin budjetteihin kohdistuva endogeeninen - yhteisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva - finanssipolitiikka on käytännössä kokonaan ja vieläpä tiukoin sanakääntein kielletty. Edes korjaustoimissa ei saa horjuttaa peruskirjojen markkina-alisteista lähestymistapaa - se on eettisillä säännöillä suljettu pois mahdollisuuksien joukosta.

Itse asiassa pääjohtaja Draghi ei saisi edes haikailla Valuuttaunionin jäsenvaltioihin suuntautuvan fiskaalipolitiikan suuntaan, mutta nyt, toimintakautensa lopulla hän ottaa riskejä myös tässä suhteessa. Tosin hän ei mainitse, millaista fiskaalipolitiikkaa valtioiden suuntaan tulisi harjoittaa, ellei sellaiseksi lasketa hänen kaavailemaansa yhteistä budjettia. Siinähän Komissio tai talouspoliittinen ministerineuvosto saattaisi yhteisen budjetin kautta saattaa liikkeelle sellaisia strategisia toimia jotka vahvistaisivat jäsenvaltioita.

Näen tässä Italian ja Ranskan yrityksen irtautua Saksan tiukkoihin taloussääntöihin sitoutuneesta talouspolitikasta. Samat periaatteet jotka Draghin mielestä vaivaavat Euroopan Unionia, löytyvät myös Saksan vuodelta 1949 olevasta perustuslaista, tosin hieman eri tavalla painotettuina.

Draghin varovaiset kiertoilmaisut antavat ymmärtää, että Euroopan Unionin ja samalla myös EKP:n pitäisi voida irtautua peruskirjoihin ikuisiksi ajoiksi ankkuroiduista uusliberaaleista elementeistä. Pidemmän päälle Ranska, Italia ja Espanja, koko EU:n eteläinen ulottuvuus ja vähitellen myös pohjoisemmat jäsenmaat joutuvat yhä pahempaan kurimukseen kovin vanhanaikaiseksi ja yksisiipiseksi osoittautuvan eurooppalaisen fiskaalipolitiikan johdosta.

Sellaisesta hyvinvointivaltiosuuntauksesta joka toi Pohjolaan muualla maailmassa tuntemattoman yhteisen hyvinvoinnin, ei voi nykyisillä säännnöillä olla puhettakaan.

Siksi Draghin viestiä pitäisi ennenkaikkea yhteistä, kansanvaltaista hyvinvointivaltiota ja -Eurooppaa tavoittelevien voimien tulkita kaiken kokeneen eroavan pääjohtajan tärkeänä sanomana tulevaisuutta ajatellen.

---

Koskien suhteellisen kriittistä lähestymistapaani eurooppalaiseen todellisuuteen mm. Facebookin kommenteissa on vaadittu evidenssiä ja väitetty lähestymistapani olevan virheellinen. Mitä evidenssiin tulee, Euroopan Unioni on suoriutunut taloudellisista haasteistaan korkeintaan välttävästi ja verrattuna muihin globaaleihintoimijoihin – kuten Kiinaan – todennäköisesti jopa kehnosti. Sen että kokonaisia kansakuntia – kuten Kreikka - joutuu taloudelliseen ja sosiaaliseen syöksykierteeseen pitäisi käydä evidenssistä, näytöstä siitä että Eurooppalaisen makrotalouden lähtökohdat ovat virheellisiä, perustuvat siis vääriin premisseihin, perusedellytyksiin.

Kaavautuneesta ja eitoivottuihin tuloksiin johtavasta eurooppalaisesta  syndroomasta olenkirjoituksissani syyttänyt muutamaa virheellistä olettamusta. Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa – sitä voitaisiin kaiketi kutsua jopa nykyisen Euroopan perustuslailliseksi asiakirjaksi – on otettu asioita jotka peruskirjaan eivät kuulu. Strategiset tai taktiset perusteet, tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalisena, toimintaa ohjaavana perusteena. Talouden ehdoton alistaminen ”mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle” tai jollekin strategiselle poliittiselle tavoitteelle perustuslaissa rikkoo tätä kategorisen imperatiivin tärkeää filosofista sääntöä vastaan.

Immanuel Kant kehitti filosofiaansa kategorisen imperatiivin käsitteen. Kysymys on asennoitumistavasta, joka edustaa universaaleja, kaikkia koskevia periaatteita tavalla, joka voitaisiin julistaa koko yhteisöä koskevaksi laiksi.  ""Kategorinen imperatiivi tarkoittaa ehdotonta käskyä. Se on toimintaa ohjaava sääntö." - " Ihmisten toimintaa kulloinkin ohjaava velvollisuus selviää pohtimalla, voitaisiinko jokin teko hyväksyä yleiseksi säännöksi." Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että "tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana. Teko on aidosti moraalinen vain, jos niin kuuluu tehdä. Moraali näkyy velvollisuudentunnossa. Ihminen joutuu oman järkensä perusteella tunnistamaan velvollisuudet."

Virheisiin kuuluu myös koko joukko valtavirtaisen talouden olettamuksia. Saksan perustuslakiin otettiin aikanaan (1949) kasvua ja velkaantumista rajoittavia säännöksiä. Taustana oli Saksan ennen toista maailmansotaa 1920-luvulla kokema hyperinflaatio, jonka kokemukset olivat vielä toisen maailmansodan jälkeenkin tuoreessa muistissa. Valtiontalouden ymmärtäminen kotitalouden ehdoilla toimivaksi siinä mielessä että ensin on säästettävä ennenkuin voidaan investoida, muodostuu valtavaksi taloudelliseksi rasitteeksi. Moderni valtio tekee aina velkaa saattaessaan liikkeelle projekteja ja suuria investointeja. Edes pankit eivät käytä peruspääomaansa lainoittaessaan yritysten hankkeita. Euroopan Unioni ei voi hankkeineen koskaan ajautua konkurssiin; lainasuhde perustuu aina velkasuhteen rakentamiseen. Oman keskuspankin omaava maa – siihen kai Euroopan Unioniakin voidaan verrata – voi rahoittaa kaikki hankkeensa ilman konkurssivaaraa; määrällinen biljoonaluokan määrällinen elvytys osoitti, että inflaatio ei ole keskeinen vaaratekijä poliittisilla päätöksillä ja kaksinkertaisella kirjanpidolla elvytettäessä.

Euroopan Unionin perustuslaillinen yksiulotteisuus rampauttaa niitä voimia, jotka haluavat rakentaa tulevaisuutta vahvan demokraattisen valtion varaan. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio tunnistetaan toki Euroopan Unionissa "vahvana pohjoisena", mutta käytännön toiminnassa pohjoismaat joutuvat jatkuvasti alistumaan mahdollisimman tehokkaan markkinan "ensiyön oikeuteen". Kun tähän lisäksi liittyy pohjoismaiden itsensä vaitonaisuus omien arvojensa läpiviemisen suhteen koko unionin alueella, voidaan tätäkin pitää virheellisenä olettamuksena. on suoraan sanottava, että pohjoismaisen "kansankodin" periaate ei saa juuri minkäänlaista tukea Euroopan Unionin perusasiakirjoista eikä ohjelmatyöstä.

Vaihtoehdoksi ns. valtavirtataloudelle onkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana noussut keynesiläisistä lähtökohdista kasvava Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), jota syyskuun lopulla mm. Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi piti kokeilemisen arvoisena lähestymistapana. Sen keskeinen sanoma on, että Euroopan Unionin ja sen keskuspankin noudattama linja on poliittinen valinta, jolla on nähdyn kaltaisia seurauksia.

Strategisten ja taktisten toimenpiteiden sisällyttäminen perustuslakiin tai senluontoiseen asiakirjaan on karmea virhe poliittisen vapauden ja moniarvoisuuden kannalta. Sen että demokraattinen valtio suljetaan perustuslaillisesti keskeisen vaikuttajan ja toimijan roolista, luulisi herättävän jokaisen itseään demokraattina pitävän mitä voimakkaimpaan kritiikkiin, suorastaan hätähuutoon. Miksi näin ei tapahtu? Miksi poliittiset päättäjät, suuret puolueet, valtiosäännön tai talouden aasiantuntijat eivät reagoi?

Tässä tullaankin aikamme yhteen suurimmista ongelmista, modernin ihmisen kyvyttömyyteen ajatella, tuntea tai haluta jotakin itse – minkä luulisi olevan tärkein modernin yhteiskunnan hyve. Pelko leimauta neurootikoksi, olemalla erilainen kuin yleinen mielipide edellyttää, on tavallisen ihmisen elämän yksi suurimpia pelkoja; siinä voi menettää työnsä ja koko uransa, kaveripiirinsä, ystävänsä, joutua täysin eristetyksi – ja täydellisen eristyksen pelko aiheuttaa pakoa automaattiseen yhdenmukaisuuten. Erich Fromm, Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulun johtava sosiaalipsykologinen hahmo  kuvaa kirjassaan ”Vaarallinen Vapaus” tätä seuraavasti: ”Mutta tämä yksilön voimaton eristyneisyys, jota nämä kirjailijat ovat kuvanneet ja jonka monet niinsanotut neurootikot ovat tunteneet, ei tiedostu tavalliselle keskitason ihmiselle, siihen hän on liian arka. Hän suojautuu jokapäiväisen toiminnan rutiiniin, yksityiselämänsä ja yhteiskunnallisen kanssakäymisensä turviin, hän peittää tietoisuuden kaikenlaisilla huvituksilla, tapaamisilla, ’jonnekin menemisillä’.’hauskanpidolla’. Mutta yksinäisyys ja hämmennys eivät kaikkoa. Tällaista tilaa ihmiset eivät voi kestää iänkaikkisesti. He eivät jaksa kantaa taakkaa jonka ’vapaus jostakin’ muodostaa; jolleivät he voi muuttaa negatiivista vapautta positiiviseksi vapaudeksi, heidän on paettava kaikkea vapautta. Ne yhteiskunnalliset pääväylät, joita myöten vapautta on paettu, ovat: alistuminen johtajan alaisuuteen, kuten facistisissa maissa on käynyt, ja pakonomainen samankaltaistuminen, mikä on tapahtunut demokratioissamme.”

Mitäs tekemistä sokealla Reetalla on tämän blogin kanssa? Pikku tyttönä hän huomasi Anderssenin sadun kuvaamana, että keisari ei olekaan pukeutunut viimeisen muodin mukaan vaan että keisarilla ei ole vaatteita. Teini-ikäisenä hän purjehti Atlantin yli YK:n yleiskokoukseen ja joutui toteamaan että suuriinkaan valtionpäämiehiin ja päättäjiin ei voi luottaa. Vanhana ja näkövammaisenakin hän säilytti itsenäisyytensä ja laukoi totuuksia asioista, joihin tavanomaisuuksiin paennut kansalainen ei näyttänyt yltävän.

Mielestäni evidenssiä virhearvioista ja automaattiseen yhtenmukaisuuteen vajoamisesta on riittävästi.

Säästämistä vai velkaa?

Budjettiriihessä neuvotellaan hallituspolitiikan  ja  Suomen talouden  tulevaisuudesta. Vastakkain näkyvät olevan hallituksen elvyttävään suuntaan tähtäävä politiikka, jossa varoja sijoitetaan työllisyyttä edistäviin toimiin. Niiden - ja niistä saatavien verotulojen avulla pyritään kattamaan elvytyksestä aiheutuvista kuluista se osa, jota nykyisessä budjetissa tehdyillä varauksilla ei saada katettua.
Oppositio - lähinnä Kokoomus puheenjohtajansa Orpon suulla kyseenalaistaa juuri tämän, laskennalliseen tulon odotusarvoon perustuvan poliittisen lähtökohdan. Kokoomuksen arvopohjan mukaan kuluja on supistettava, menoja vähennettävä ja  ja pyrittävä tällä tavalla tasapainoon. Perusteluina esitetään mm. samanlaista lähestymistapaa kuin mikä on  tavallisella kotitaloudella - Saksassa schwaabilaisella perheenäidillä -  taloutensa suhteen. Vain se voidaan kuluttaa, mikä etukäteen on säästetty. Konservatiivisten, eksogeeniseen talous- ja rahapolitiikkaan suuntautuvan taloudellisen valtavirran  mielestä  muunlainen toiminta on lastemme tulevaisuudesta leikkaamista, tulevan sukupolven asettamista meidän kulutuksemme maksumieheksi. Surullista, kauheaa ja moraalisesti mitä arveluttavinta, eikö totta?

Tässä vaiheessa lienee aiheellista esittää kysymys: mistä raha modernissa yhteiskunnassa oikein syntyy? Ennen vanhaan rahaa tehtiin setelipainolla, mikä digitaalisessa ajassa on suurelta osin historiaa. Millä tavalla raha seteleinä tai digitaalisina arvoina tulee talouteen ja kuinka se siirtyy kansalaiselle, tavalliselle kuluttajalle? Tähän kysymykseen talous- ja rahapolitiikan tulee antaa vastauksia - ja tällä on tärkeä yhteys sekä säästämiseen että velkaan.

Syntyykö säästämällä rahaa? Ei taida syntyä - sehän on vain pidättäytymisestä tämänhetkisestä kulutuksesta. Velan lyhentäminen tarkoittaa että kulutuksesta pidättäydytään siltä osin lopullisesti. Uusia työpaikkoja ei synny, eikä synny lisää verotettavaa työtuloa. Syntyy kulutuksen supistamista, palvelujen vähentämistä, epäonnistuneita aktiivimalleja ja vähäisenkin inflaation aikana uutta kirjanpidollista velkaa prosentteina - mikä pakottaa edelleen kiristämään säästöruuvia. Uutta rahaa ei synny sen enempää seteleinä kuin digitaalisinakaan arvoina. Tässä mielessä säästäminen ei ole julkisen talouden  kasvun väline oikeastaan ollenkaan.

Nykyaikana uutta rahaa, vaihdon välinettä syntyy muodostamalla velkasuhde, siis tekemällä velkaa. Tämä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta näin asia todellisuudessa on. Erityisen tärkeää tämä on valtiontaloudessa - yritysvastuussa tilanne on toinen, koska siinä on otettava kansalaisten ostovoima erityisesti huomioon ennen investointia - mikä on velkasuhde sekin.  Yksinkertaisimmillaan velkasuhde tarkoittaa projektiin suunnattua päätöstä, jonka kustannusvaikutukset kirjataan tilinpitoon vastaavalle puolelle käytettävissä olevana pääomana ja vastattavien puolelle velkana. Projektin toteutuessa kustannuksia maksetaan ja toteutunut osuus kirjataan taseeseen uutena omaisuutena. Kun projekti on toteutunut, taseen vastaavien puolella projektin tulos näkyy omaisuutena - joka on määrältään vähintään samansuuruinen kirjatun velan kanssa vastattavien puolella. Tulostaseessa lopputulos on tasapainotettu tehdyllä projektilla, omaisuustaseessa velka kuitataan  toteutuneen projektin arvolla. Tilinpidon kokonaisuudessa lisääntynyt omaisuus pienentää kokonaisvelan suhteellista osuutta vaikka sellaisenaan aikaisempaa velkaa ei olisikaan maksettu pois. Se ei siis jää tulevien sukupolvien hoidettavaksi. Tässä suhteessa veronkanto-oikeudella varustetulla julkisella yhteisöllä on erilainen suhde velkaan kuin kotitaloudella.

Euroopan kokonaisuudessa koko Unionin tulisi käyttää laaja-alaisesti ja dynaamisesti talous- ja rahapolitiikkaa Modernin Monetaristisen Teorian (MMT) hengessä. Tähän ei Euroopan Unioni eikä sen keskuspankki EKP kykene demokraattisen valtion osalta  sen vuoksi, että se on itse peruskirjoissaan kieltäytynyt ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden talouspolitiikasta. Miksi? Syitä tähän kannattaisi talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa pohtia tarkemmin ja perusteellisesti. Saksan hyperinflaatio 1920-luvulla vaikuttaa vieläkin vahvasti Saksan 1949 hyväksyttyyn perustuslakiin - se muodostaa esteen niiden keinotekoisten rajoitusten poistamiseksi, joita mm. Maastrichtin sopimuksessa ja sen soveltamisessa on - Saksan perustuslakia mukaillen - synnytetty.

Toisen suuren esteen muodostaa lähes koko 1900-luvun jatkunut vastakkainasettelu ns. sosialististen ja kapitalististen arvomaailmojen välillä. Reaalisosialismi upposi ja sen mukana murtui myös Berliinin muuri ja koko Saksan Demokraatinen Tasavalta DDR lakkasi valtiona olemasta. Tästä jäänyt yhteiskunnallinen krapula ei siedä valtion ja julkisen sektorin todellista merkitystä vuorovaikutteisena ja erilaisilla periaatteilla toimivana suureena suhteessa yritysmaailnaan. On syytä myös olettaa, että nuorempi sukupolvi ei enää tunnista kolmekymmentä vuotta sitten vallinnutta ideologista vastakkainasaettelua eikä osaa nähdä sitä yhtenä pysyväksi muodostuneena perusteena Euroopan Unionin nykyiselle rakenteelle.

Realisosialismin uppoamisen lisäksi myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio on joutunut sijaiskärsijäksi tästä autoritaarisesta reaalisosialismin perinnöstä Euroopan Unionissa. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu reaalitalouden puitteissa; Euroopan Unionin uudet haasteet ovat kuitenkin niin mittavia, että niiden selättämiseksi tarvitaan uudenlaista talous- ja rahapolitiikkaa. Oletukseni on, että vahvan kieli- ja kulttuurimuurin takana 1,5 miljardin kansalaisen Kiina toteuttaa jo tätä monetaristista politiikkaa - sen pääomasatsaukset ovat kooltaan niin valtavia ja niitä on paljon - puolisentoistatuhatta - kaikkialla maailmassa. Mitään estettä siihen ei ole, koska MMT on ideologisesti arvoneutraali  monetaristinen talousteoria. Sillä on paljon kannatusta mm. USA:n demokraattien keskuudessa (mm. RickharDWolf, ja Bernie Sandersin talousneuvonantaja  Stephanie Kelton) ja muuallakin (Bill Mitchell). Todennäköisen Brexitin jälkeen se tarjoaa pelastusrenkaan myös Britannialle - jos siellä uusiin mahdollisuuksiin älytään tarttua.

Köyhyys ja kurjuus - ja sen ylläpitäminen - modernissa, tuotannollisesti ja teknologisesti kehittyneessä tietoyhteiskunnassa on ideologinen arvovalinta, josta olisi korkea aika vapautua ja ottaa aidosti vastuuta kansalaisyhteiskunnista Euroopassa ja muuallakin maailmalla. Vapaa, markkina-alisteinen media ei tue riittävässä määrin uusia, mahdollisuuksia antavia lähestymistapoja tässä suhteessa. Oma vasemmisto-keskustalainen hallituksemme voisi saada valtavasti lisää tuulta purjeisiinsa tekemällä tässä suhteessa rohkeampaa analyysia - sosialidemokraattien kenttäväen keskuudessa sitä jo tehdään. Tie ei ole raskaiden historiallisten kokemusten valossa helppo eikä ongelmaton - mutta ei se sitä ole ennenkään ollut.

Bertold Brechtin  sanoin: "Tieteen tehtävä ei ole avata tietä ikuiselle viisaudelle, vaan asettaa rajoja ikuiselle erehdykselle."


19.10. 2019

"EU-MAIDEN johtajien piti perjantain huippukokouksessa antaa suuntaviivat EU:n tulevien vuosien budjetille, mutta sopu rahankäytöstä ei ole kokouksen jälkeen yhtään sen lähempänä kuin sitä ennenkään. Tavoitteena on, että vuosien 2021–2027 runsaan tuhannen miljardin euron budjetista voitaisiin sopia jo joulukuussa, mutta ainakaan Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker ei tähän usko.

”En usko, että joulukuussa tulee päätöstä. Kaikki toistivat kantansa, jotka jo tiesimme. Ei tullut uusia elementtejä, ei ohjausta, ei mitään”, Juncker sanoo.

Budjettineuvotteluiden edistäminen on Suomen EU-puheenjohtajuuskauden suurin ponnistus. Suomi oli valmistellut perjantain kokoukseen oman kompromissiesityksen, jonka pääministeri Antti Rinne (sd) esitteli muille päämiehille."

Rakkautta ensi silmäyksellä?

En taida olla ainoa, jolle USA:n presidentin Donald Trumpin ja Pohjois-Korean johtajan Kim Jong Unin lämminhenkinen tapaaminen Singaporessa kesäkuun 10. päivänä herätti ihmetystä ja jätti ymmälleen. Takana on vuosikymmenien vihanpito, Pohjois-Korean eristäminen ja eristäytyminen, Etelä-Aasian rautaesirippu Pohjois- ja Etelä-Korean välillä. Kolmannen polven perhediktaattori saavutti itse asiassa muutamassa viikossa neuvottelukosketuksen, josta läntiset johtajat Donald Trumpin suhteen voivat vain haikailla. Juuri ennen Singaporen matkaa Trump jätti allekirjoittamatta G7-maiden neuvottelutuloksen Kanadassa sanoen, että USA:ta pidetään säästöporsaana jotka kuka tahansa voi käydä tyhjentämässä. Kanadan nuorta ja charmikasta johtajaa Trudeauta Trump nimitti epärehelliseksi ja heikoksi. Kuinka voi olla mahdollista että heti tämän perään syntyy näin lämminhenkinen tapaaminen Pohjois-Korean diktaattorin ja kommunistisen arkkivihollisen kanssa?

Saattaa olla, että selitys tähän on olemassa ja se liittyy sekä Kiinan että Pohjois-Korean muuttuneisiin asenteisiin ja uudistuneeseen lähestymistapaan muita maita kohtaan. Kim Jong Un on pitänyt säännöllistä yhteyttä Kiinaan, joka suurvaltana on asettunut suojelemaan ja  tukemaankin Pohjois-Koreaa, vaikka äänenpainot suhteessa asevarusteluun ovat olleet varoittelevia. Olisiko mahdollista että Kim Jong On olisi kiinanvierailuillaan löytänyt uuden lähestymistavan maailmaan ja ryhtyisi nyt sitä soveltamaan?

Kiina on omaksunut uuden tyylin, jonka alulle panijana voidaan pitää Deng Xiaou Pingiä, jonka kuuluisa talouteen liittyvä lause kuuluu:"Kissan värillä ei ole väliä, kunhan se pyydystää hiiriä." Kiina on omaksunut uuden talouspolitiikan, avautumisen kapitalistiseen ja insinööritaidoiltaan ainakin jossain määrin ylivertaiseen länteen. Kiinan kasvu on jatkunut voimakkaana jo vuosikausia. Vuorovoikutuksen kasvamisen lisäksi on toinenkin tekijä, jossa Kiina on omaksunut uuden tyylin. Se on sopimuksiin perustuva, endogeeninen talouspolitiikka. Resursien kasvattaminen ei rajoitu pelkästään vaihtokauppaan, vaan uusien projektien liikkeellelaittamiseen ja niiden rahoittamiseen jättivaltion velan kasvattamisella. Kiina ei voi mennä konkurssiin. Siellä ymmärretään että uusi säästäminen perustuu juuri velanottoon, saavathan ihmismassat tätä kautta töitä ja voivat alkaa huolehtia omastakin tulevaisuudestaan. Minusta näyttää siltä, että Kiina on omaksunut oikeaoppisesti jälkikeynesiläisen, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan, jonka voimin se runnoo hurjalla vauhdilla kohden taivaita hipovia tuloksia.

Uudesta asennoitumisesta  kirjoittaa der Spiegel -lehti numerossaan 25/16.6. 2018 - todeten että Kim Jong Un on jo nyt aloittanut ulkomaisten osaajien kutsumisen maahansa. Trumpin kerrotaan näyttäneen tilaisuudessa Kimille videon, jossa rakennetaan pilvenpiirtäjiä, suurnopeusjunia ja pikaveneitä, kunhan Pohjois-Korea vastapainoksi lupaa luopua ohjus- janydinasekokeiluistaan. Näyttäisi siltä, että Kim Jong On on luvannut Trumpin kanssa neuvotellessaan amerikkalaiselle yritysmaailmalle pääsyn rakentaman pohjois-Koreaa kohden uutta tulevaisuutta. Mistä rahat tähän uuteen suuntaukseen? Pohjois-Korean talous voi perustua vain joko Kiinan tukeen tai endogeeniseen, sopimuksiin perustuvaan rahan määrän lisäämiseen, siis velkaan. Niin kauan kuin valuutoilla on vaihtosuhde olemassa, nollalla digitaalitaloudessa ei ole niin suurta merkitystä, kuin mitä sillä on rajoitetun rahan eksgeenisesa politiikassa - jota Trump ja Euroopan Unioni omalla tahollaan harjoittavat.

Voi hyvin ymmärtää, että Trump on ihastunut tähän avaukseen. Pohjois-Korean johtajan nöyryys ja kiltteyskin on varmasti tehnyt vaikutuksen. "Rakkautta ensi silmäyksellä" voi tällaisessa tilanteessa syntyä vain, jos taustalla on uskottava, molempia hyödyttävä strategia. Kim Jong Onilla on ollut varmasti tarjottavanaan jotakin muutakin kuin pelkkä ydinaseesta ja ohjuskokeiluista luopuminen. Minun oletukseni on, että takana on uudenlainen, Trumpin kannalta katsottuna lupaavia sijoituksia ja projekteja tarjoava talousajattelu. Uskon Kim Jong Unia puolestaan vakuuttaneen Kiinan nopea nousu talousmahdiksi ja sen taustatuki vastaavanlaisen politiikan aloittamiseen pienemmässä, 25. miljoonan asukkaan Pohjois-Koreassa.

Kiinaa ei USA taida onnistua pidättelemään. Onnistuuko se pitkällä tähtäyksellä Pohjois-Korean kanssa? Olkoon kuinka tahansa, käänne parempaan suuntaan USA:n ja Pohjois-Korean suhteissa on tosiasia. Vielä kuuluu ääniä Pohjois-Korean epäluotettavuudesta atomivoiman suhteen. Kim Jong Onin strategia ei taida kuitenkaan perustua ydinaseeseen ja tuhovoimaan, vaan Kiinalta opittuun ja lännelle outoon talous- ja rahapolitiikkaan. 

Asian tekee vieläkin omituisemmaksi se, että sekä Kiinan että Etelä-Korean oppi-isänä taitaa olla brittiläinen liberaali, 1930- ja 40-lukujen suuri taloustietäjä John Maynaard Keynes.

2.11. 2018 
USA:n presidentti Trump ja kiinan presidenti Xi ovat keskustelleet torstaina 2.11. 2018 puhelimessa ystävälliseen ja yhteistyöhakuiseen suuntaan. Pohjois-Korean tilanteesta "China Daily" kertoo keskustellun seuraavaa:

"Osapuolet vaihtoivat myös näkemyksiä Korean niemimaan tilanteesta.

Xi sanoi, että tämän vuoden alusta lähtien Korean niemimaan tilanne on muuttunut positiivisesti.

Kiina arvostaa Trumpin ja Korean Korean demokraattisen kansantasavallan johtajan Kim Jong-un: n tapaamista ja johtamista tulokseen, joka edistää Korean niemimaan ydinvoiman vähentämistä ja Korean niemimaan poliittista ratkaisua Xinhua News Agency -raportin mukaan.

Kiina toivoo, että Yhdysvallat ja Korean demokraattinen kansantasavalta huolehtivat toistensa huolenaiheista ja edistävät entisestään Korean niemimaan ydinaseiden irrottamista rinnakkain niemimaan rauhanomaisen mekanismin rakentamisen kanssa, Xi totesi ja lisäsi, että Kiina jatkaa rakentavaa rooliaan.

Trump sanoi, että tämän vuoden alusta lähtien Yhdysvaltojen ja Pohjois-Korean väliset neuvottelut ovat edistyneet myönteisesti.

Yhdysvaltojen puolelle on suuri merkitys Kiinan tärkeälle roolille Korean niemimaalla. Se on valmis jatkamaan viestinnän ja koordinoinnin vahvistamista Kiinan kanssa, Trump sanoi Xinhua-raportin mukaan."

Euroopan ytimeen

Olen Euroopan Unionia koskevissa kirjoituksissani toistuvasti kuvannut Euroopan Unionin peruskirjojen yksiulotteista ja autoritaarista luonnetta. Tämä on tietenkin yllättänyt ja ehkä loukannutkin niiden tuntoja, jotka pitävät Euroopan Unionia länsimaisia arvoja edustavan demokraattisena arvoyhteisönä. 

En ole tehnyt sitä siksi että vastustaisin eurooppalaista yhteistyötä ja toimia maanosan vakauttamiseksi ja tervehdyttämiseksi. Syynä on ollut se, että Euroopan Unioni on perussäännöissään rajannut itse toimintamahdollisuuksissaan endogeenisen, itsenäiselle valtiolle rajoittamattoman velkasuhteiden luomisen ja tällä tavalla suurten yhteiskunnallisten tehtävien, investointien, palveluiden ja muiden suurten kysymysten hoitamismahdollisuuden oman tehtäväpiirinsä ulkopuolelle.

Perusopimusten kirjaus, joinka mukaan EKP tai Euroopan Komissio ei ota vastuuta jäsenvaltioidensa luotonannosta tarkoittaa endogeenisen rahapolitiikan rajaamista vain yritysten suuntaan tapahtuvaksi. Samalla se tarkoittaa myös sitä, että klassisen talousliberaalin John Maynard Keynesin kehittämä antisyklinen ja lamoja sekä kriisejä vastaan tehtäväksi tarkoitettu talouspolitiikka ei ole mahdollista.

Kuvaavaa on, että Der Spiegel -lehden (Nr. 17, 21.4. 2018)  haastattelussa Baijerin osavaltioon mahtipuolueen CSU:n entinen puheenjohtaja ja nykyisen koalitiohallituksen sisäministeri Horst Seehofer toteaa seuraavaa: "Kaiken sen mitä me Euroalueella institutionaalisesti muutamme, tulee tiukasti seurata vakaussopimuksen periaatteita. Me emme saa langeta velkaunioniin, sillä kaikki mitä Euroopan Unionissa voidaan kuvitella tehtävän, joudutaan maksattamaan joko Saksan kansalla tai lisääntyvällä velalla. Angela Merkelin kanssa olen tästä samaa mieltä ja tätä kantaa meidän on edustettava myös suhteessa Ranskan presidenttiin."

Onko asia todella näin?
Euroopan Unionia voidaan hyvinkin verrata rahapoliittisesti itsenäisen valtioon, jolla on oma keskuspankki EKP. Tosin EU:lla ei ole verotusoikeutta eikä sen nykyisten peruskirjojensa mukaan voi ottaa vastuuta jäsenvaltioidensa veloista. Kuten yrityksille pankkien kautta suunnatusta määrällisestä elvytyksestä (QE) tiedetään, EKP voi laskea liikkeelle määrättömästi valuuttaa pelkäämättä joutuvansa konkurssiin. Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaat voivat kuitenkin joutua rahapoliittisesti konkurssia muistuttavaan tilaan. Tätä tilannetta kuvaa eriniomaisesti Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirja "Rahatalous haltuun - irti kurjistavasta talouspolitiikasta", Likekustannus Oy 2014 ss. 153-155) seuraavasti:

"Kun valtionrahalla viime kädessä selvitetään kaikki maksut, ei rahapoliittisesti suvereeni valtio voi koskaan joutua maksukyvyttömäksi. Rahapoliittisella suvereniteetilla on kolme ehtoa. Ensinnäkin valtion on laskettava itse liikkeelle viimekätistä maksuvälinettä. Esimerkiksi euromaat eivät ole rahapoliittisesti suvereeneja valtioita, sillä niiden käyttämän valuutan liikkeellelaskija on EKP. Toiseksi rahapoliittisesti suvereeni valtio ei voi olla merkittävässä määrin velkaantunut ulkomaisessa valuutassa. Esimerkiksi kehitysmaiden velkakriisi on suurelta osin johtunut suurista dollarimääräisistä veloista, joista kehitysmaiden valtiot eivät ole kyenneet selviytymään. Valtionvelka sinänsä ei olisi voinut aiheuttaa kehitysmaiden velkakriisiä. Kolmanneksi rahapoliittisesti suvereenin valtion on käytettävä kelluvaa valuuttakurssia."
---

"Rahapoliittisesti suvereenin valtion tapauksessa (lähes) kaikki sen velkavastuut on kirjattu sen omassa valuutassa. Tämä tarkoittaa sitä, että rahapoliittisesti suvereeni valtio selviää kaikista maksusitoumuksistaan yksinkertaisesti siirtämällä sovitun summan edestä itse liikkeellelaskemaansa keskuspankkirahaa velkojan tilille. Keskuspankkirahaa valtio voi hankkia joko verottamalla tai lainaamalla sitä luottomarkkionoilta tai omasta keskuspankistaan. On kuitenkin olennaista ymmärtää, että lopulta kaikki keskuspankkiraha on luotu keskupankin suorittamana tilikirjauksena. Myös keskuspankkirahan kerääminen verotuksen ja luottomarkkinalainaamisen avulla on edellyttänyt sitä, että keskuspankki on aiemmin luonut ja laskenut liikkeelle tämän valuuttaerän.

Rahapoliittisesti suvereeni valtio ei missään tapauksessa voi ajautua maksukyvyttömäksi vasten tahtoaan. Vaikka luottomarkkinat eivät jostain syystä haluaisi ostaa tällaisen valtion velkakirjoja, olisi sen edelleen mahdollista rahoittaa kulutuksensa suoraan keskuspankkiluototuksen avulla.Tosin rahapoliittisesti suvereenien valtioiden velkakirjoille yleensä riittää kysyntää aina. Velkakirjamarkkinoilla tiedetään, että tällaiset valtiot eivät voi ajautua maksukyvyttömiksi, joten pitkien valtionlainojen korkotaso säilyy maltillisena. Sen sijaan rahapoliittisesta suvereniteetistaan luopuneiden maiden korkotasoon liittyy aina myös maksukyvyttömyyspreemio."
---
Kun nyt alamme valmistautua eurovaaleihin ja haemme sisältöä kansanvaltaan, sosiaalisuuteen ja dynaamiseen kehitykseen tähtäävälle politiikalle, on tärkeätä nähdä Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikan rajoittuneisuus. Kun markkinoihin päin kallellaan oleva linja on kirjattu peruskirjoihin, on myös politiikan muutoksen perustuttava vaatimukseen peruskirjojen avaamisesta ja niiden keskeisen sisällön muuttamisesta yksipuolisesta markkinaorientaatiosta sekatalouden suuntaan. On muistettava että yritysmaailma ei yksin voi luoda tasaista ja mittavaa ostovoiman kasvua ja siihen perustuvaa kysyntää. Se tehtävä on valtion ja valtioluonteisten yhteisöjen kuten rahapoliittisesti itsenäisen Euroopan Unionin vastuulla.

Kieltäytyminen peruskirjojen avaamisesta ja muuttamisesta merkitsee Euroopan Unionin yksisiipisen politiikan jatkumista, sosiaalisesti ja demokraattisesti suuntautuneiden poliitisten voimien visioiden sivuuttamista, perinteisen vasemmiston tahtotilan ja ohjelmien toteutumisen estämistä ja lopulta koko Euroopan halvaannuttamista. Siksi tämä vaatimus on voitava esittää avoimesti ja julkisesti. Esimerkiksi sosialidemokratian ei pidä jatkaa väärän lojaalisuuden tiellä, vaan juuri tärkeissä peruskysymyksissä on pureuduttava "Euroopan ytimeen" - erästä takavuosien valtiomiestä tässä yhteydessä lainatakseni. 

Logiikka ontuu...

Logiikka ontuu - ontui jo kaksi vuotta sitten, kun kirjoitin tämän postauksen Facebook-sivuilleni - jostain syystä en silloin päässyt blogisivuilleni. facebookin algoritmit palauttivat kirjoittamani uudelleen tietoisuuteen ja luettuani kirjoittamani totesin että ajankohtaisuus ja tuoreus ei  sanomasta ole haihtunut. Pikemminkin siihen on tullut uusia sävyjä lisää perustuslakimme ja ylimpänä autoriteettina olevan Euroopan Unionin peruskirjan markkinasuuntautuneisuuden ja julkista, kansanvaltaista rakennetta odotusarvoiselle politiiikalle alistamisen kautta.

"Logiikka ontuu...
Elinkeinoministeri Olli Rehn ja pääministeri Juha Sipilä ovat useaan kertaan todenneet, että jos valtion kautta tapahtuva elvytys olisi toimiva ratkaisu, pitäisi Kreikan, Espanjan ja Portugali eli näiden PIIG-maiden olla taloudellisesti mitä parhaimmassa kunnossa. Näiden maiden taloudellinen tilanne siis osoittaisi että valtion kautta tapahtuva elvytys ei ole toimiva ratkaisu.

Entä pohjoismaat? Niissä on vuosikymmeniä rakennettu julkisen sektorin varaan, verot ovat Unionin korkeimmalla tasolla, mutta myös talous on – ehkä Suomea lukuunottamatta – edelleen erinomaisessa kunnossa. Rehnin ajatuksenjuoksun mukaan pohjoismaisen hyvinvointimallin olisi pitänyt ajaa myös pohjoismaiden taloudet rapakuntoon jo ajat sitten.

Rehnin analyysista herää ainakin kaksi pohtimisen arvoista kysymystä. Ensiksikin, onko valtion kautta tapahtuva elvytys todellakin kehno vaihtoehto, pankkien, investointiyhteisöjen ja yritysten kautta tapahtuvaan elvytykseen verrattuna? Toinen kysymys kuuluu, missä määrin Keskustapuolue on ylipäätään ollut julkisen sektorin varaan rakentuvan hyvinvoinnin kannalla?

 
Vaatisi seikkaperäistä tietoa siitä, missä olosuhteissa Kreikan velkaantuminen on tapahtunut. Pääsääntö näyttää olleen vahva yksityisen sektorin mukaantulo investointeihin, valtion järjestämät takuut rahoitukselle ja toteutuksen yhteydessä mukaan iskenyt korruptio, jonka johdosta huomattava osa varoista on päätynyt veroparatiisien pankkien tileille. Kreikka myöntää itsekin tämän olleen maan tavan. Olettaisin taustojen löytyvän muutaman vuosikymmenen takaisista autoritaarisista, rojalistiseen valtaan ja ehkä myös kirkon bysanttiseen kaikkivoipaisuuteen, siis vahvaan asemaan perustuneista käytännöistä. Sellaista avointa ja demokraattista hallintoa, yhtyneenä vähäiseen tai lähes järjestäytymättömään korruptioon kuin mikä on sävyttänyt pohjoismaista hallintoa ja hyvinvointiratkaisuja - sellaista ei Välimeren maista ole löydettävissä. Tuloksena on hukkaan, hankkeiden kannalta epäolennaiseen, tehottomaan ja jopa rikolliseen jemmaamiseen valuva raha ja olemattomat tulokset sijoitetun pääoman määrään nähden. Käynnissä olevan prosessin aikana nykyinen Syrizan johtama hallitus on Kreikassa tämän avoimesti myöntänytkin.

Pohjoismaissa vahva sosiaalinen omatunto ja rehti, korruptioon vaikeasti taivutettavissa oleva elämäntapa on johtanut toisenlaiseen tulokseen. Yhteisillä päätöksillä, yhteisellä voimien kartuttamisella, avoimella kansanvaltaisella hallinnolla ja yksityistä voittoa tavoittelemattomilla käytännöillä on pystytty osoittamaan, että veroa kanta yhteisö voi olla tavattoman voimakas pääoman kokoaja, yhteisiin hankkeisiin sijoittaja ja tehokas pääomien käyttäjä. Kun julkisen sektorin hankkeet ovat lisäksi paljon henkilöstöä vaativia ja samalla palkkapolitiikassaan ehdottoman avoimia ja järjestäytyneitä, muodostavat näihin hankkeisiin sijoitetut varat veronmaksun kautta voimavaroja kartuttavan, myönteisen kehän, edellyttäen tietenkin että sijoittaminen yhteisiin hankkeisiin on pitkäjänteistä. 

Yksityinen yritys tarvitsee sijoituksilleen kysyntää ja ostovoimaa. Julkinen investointi taas puolestaan luo kysyntää ja ostovoimaa. Siksi yhteinen säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa luo tärkeän perustan julkisen sektorin kautta tapahtuvalle elvyttämiselle.

Missä määrin Suomen Keskustapuolue tunnistaa itsensä vahvan hyvinvointivaltion initioijaksi ja kehittäjäksi? Vaikka puhutaan hyvinvointivaltion pelastamisesta, niin keinovalikoima näyttää päinvastaista. Tästä seuraa että sellaiset elvyttävät toimet jotka olisivat yhteiskunnallisen eheyden kannalta tarpeellisia koko Euroopassa, jäävät nyt kehittämättä. Voi olla että hallitus saa Euroopan konservatiiviselta hegemonialta synninpäästön ja luvan jatkaa, mutta kansan kannalta tulos näyttää uhkaavasti kääntyvän päinvastaiseen suuntaan.

Pelkkä odotettavissa oleva virheliikkeiden korjaus ei auta jos ajosuunta on kokonaisuudessaan väärä. 
(Kirjoitan tämän poikkeuksellisesti "talteen" tänne Facebook-sivulle kun en asetusten pomppimisen vuoksi pääse kirjoittamaan blogisivulleni, IR.)"

Lisäys 11.6. 2018:

Kaksi vuotta sitten Euroopan keskuspankki oli jo jatkanut puolitoistavuotta aikaisemmin alkanutta määrällistä elvytystä, josta Suomikin pääsi osalliseksi. Kreikkaa rangaistiin sen suurten velkojen vuoksi eikä sitä otettu heti alusta määrällisen elvytyksen piiriin - se tapahtui vasta vuoden 2017 lopulla. Myös kreikan tapauksessa tämä määrällinen elvytys on piristänyt taloutta jossakin määrin. Määrällinen elvytys julkisia rakenteita vahvistamalla olsi olut vieläkin tehokkaampaa, näin oletan. 

Johdon mukaista politiikkaa

Moni varmaan ihmettelee sitä, että samaan aikaan kun taloudesta kerrotaan hyviä uutisia, hallitus kurittaa indeksien ja opintotukien leikkaamisella kaikkein avuttomimmassa asemassa olevien kansalaisten taloudellista ja yhteiskunnallista asemaa. Löytyykö mistään rationaalisia perusteita tällaiselle politiikalle? Riittääkö perusteeksi se että nyt on varauduttava vieläkin huonompiin aikoihin ja että tämän vuoksi avuttomien ryhmien leikkaukset ovat perusteltuja?

Kyllä useimmat huomaavat irrationaalin, järjettömältä vaikuttavan perustelutavan - mutta harvat osaavat löytää syvempiä perusteluja tällaiselle politiikalle. Vielä harvemmat osaavat kääntää tässä yhteydessä katseensa Euroopan Unionin suuntaan, josta kuitenkin jo kaiketi 70% kotimaisen lainsäädännön keskeisistä ohjausmekanismeista tulee. Löytyisikö hallituksen politiikan rationaliteetti tästä suunnasta? Siltä minusta näyttää.

Euroopan Unionin toimintaa ohjaavat perusarvot, jotka rakentuvat ylväästi rauhaan ja demokratiaan. Perusarvojen pohjalta on kuitenkin saatu aikaan Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja, joka kääntää tietyssä mielessä nämä  periaatteet vastakohdikseen. Keskeinen voimatekijaä ja vaikuttaja Euroopan unionissa ovat markkinat ja kaupan vapaudet, valtioiden rooli lainsäädännön ensisijaisena toimeenpanijana ja vastuunkantajana on jäädytetty jonnekin 1990-luvun alun tasolle. Silloin muuri saksojen välillä murtui ja liittotasavallan hallitus pääministeri Helmut Kohlin johdolla otti tehtäväkseen huolehtia "läntisen arvoyhteisön" ylivoiman ja hegemonian toteutumisesta. Silloin lyötiin lukkoon periaatteet, joiden pohjalta syntyi nyt voimassa oleva EU:n konsolidoitu peruskirja. Se kieltää yhteisen hyvinvoinnin rakentamisen Unionin talous- ja rahapoltiikan avulla jäsenvaltioiden varaan ja asettaa pankit ja yritykset demokraattisten ja tässä mielessä avointen julkisten rakenteiden sijaan keskeiseksi toimijaksi. Rautaesiripun takainen sosialismi siirrettiin lopullisesti sivuun. Sosialidemokraattien luoma pohjoismainen hyvinvointivaltio, demokraattisen sosialismin vaikuttava symboli joutui kuitenkin samalla markkinaperiaatteen ja hallinnoltaan suljetun kaupallisuuden armoille.

Näistä keskeisistä periaatteista seuraa kaupallisten, markkinoiden varaan ojjattavien ratkaisujen lisääntyminen. Tässä tehtävässä meidän hallituksemme on ottanut suorastaan valtavan loikan Euroopan Unionin hegemoniseksi julistaman politiikan suuntaan. Kaupallistaminen etenee, mutta julkisyhteisö joutuu yhä useammin ja mitä erilaisimmilla yhteiskunnallisen toiminnan alueilla katselemaan aidan raosta ulkopuolelta, miten markkinat hoitavat yhteisiksi tarkoitettuja asioita. Tässä mielessä Suomen hallitus on "Euroopan ytimessä" Saksan kanssa  ja toteuttaa lähinnä kaikkia muita vastaan kilpailevan Saksan kanssa tiukan talouskurin ja tarvittaessa muita jäsenvaltioita kohtaan austeristisia toimia harjoittavaa eurooppapolitiiikkaa. Tässä suhteessa nykyhallituksen toimet ovat täysin rationaalisia, "eurooppahenkisiä" eivätkä juurikaan sodi kaupallisuutta ja markkinameininkiä etusijalla pitävää politiikkaa vastaan.

Tosin merkkejä siitä, että hallituksen toimet sisältävät ristiriidan, on olemassa. Sote-lainsäädäntöä ei haluta viedä EU-tuomioistuimen tarkastettavaksi, koska se ilmeisesti maakuntahallinnon aseman osalta saattaisi merkitä Keskustapuolueen unelman, hyvinvointivaltiohenkisen ja keskustan ylivoimaisesti johtaman maakuntahallinnon torppaamista. Myös Kokoomus rakoilee tässä suhteessa; yhä uusia kansanedustajia ja kunnallishallinnon porvarillisia päättäjiä on alkanut kauhistella nyt toteutumassa olevan Sote-lainsäädännön seurauksia. Vaikuttaa siltä, että valistuneen porvariston ja maalaiskeskustan sisällä oivalletaan, että maata viedään kauhistuttavalla vauhdilla kohden tuntematonta - tai pahoja aavistuksia sisältävää  - tulevaisuutta.

Kirjoitin Facebookissa 17.4. 2018 kommenttipuheenvuoron hallituksen raamibudjeteista,  siis pitkälle tulevaisuuteen ulottuvan  ulottuvan suunnittelun,  käytävän keskustelun yhteydessä tästä ymmärtämättämyyden ja tietynlaisen, pelkästään Suomeen keskittyvän  viattomuuden ilmapiiristä seuraavasti:

"Kuuntelin Eduskunnan raamibudjettikeskustelun avaus- ja puoluepuheenvuorot - ja ihmettelin sitä, että EKP:n määrällinen elvyttäminen (QE) ei noussut edes opposition pääpuheenvuoroissa esille: tarkkoja tietoja määrällisen elvyttämisen suuruudesta tällä hallituskaudella ei ole ilmeisesti saatavissa, koska asiasta on pidetty äärimmäisen matalaa profiilia. Kun Suomen väkiluku on melko tarkkaan 1% Euroopan unionin väkiluvusta, jo tällä perusteella voidaan arvioida että määrällisen elvytyksen potti on ollut n. 30 mrd vuosina 2015- 2018. Suomen kerroin on ilmeisesti väkilukua suurempi joten myös määrällinen elvytys on tätäkin suurempaa. Karkea arvioni on että määrällinen elvytys on vähentänyt velanoton tarvetta 7 mrd:n verran vuositasolla. Hallitus antaa ymmärtää että sen loistava hallituspolitiikka olisi ponkaissut talouden kasvuun. Määrällinen elvytys ei voi suuntautua suoraan valtion menojen kattamiseen - yritystukiin ja niihin verattaviin kulueriin kylläkin. Tästä seuraa julkisen talouden jatkuva kurjistuminen ja avuttomiin väestöryhmiin suunnatut leikkaukset. Mistä johtuu että hallituksen poliittiset toimet eivät johda jatkuvaan kasvuun vaan odotukset ovat pikemminkin pessimistisiä? Oletukseni on, että kun EKP:n johtoon todennäköisesti loppuvuodesta tulee saksalainen Wolfgang Schäublen austeristisen politiikan jatkaja, määrällinen elvytys supistuu minimiin ja velkakierre voimistuu uudelleen. Uskon kyllä valtionvarainministeri Orvon olevan vahvasti tietoinen näistä pääomavirroista, mutta miksi herättää makrotaloutta ymmärtämätöntä oppositiota perussuomalaisesta unimaailmasta?"

Uusliberalistisen ja aidon liberalismin ero on siinä, että vanha "hyvä" liberalismi on vapaa keinojen suhteen myös rahapolitiikassa. Samalla tavalla kuin itsenäinen valtio voi luoda hankkeita ja pääomaa päätöksillään, Euroopan Unioni ja sen keskuspankki voisivat tukea myös valtioita ja koko Unionia suurissa ja tärkeissä hankkeissa samaan tapaan kuin nyt on tuettu yrityksiä määrällisen elvytyksen muodossa 2014-2018 tuhansilla miljardeilla euroilla. Itse asiassa Ranskan presidentti Macron ehdotti juuri tänään pakolaiskysymyksen hoitamista eurooppalaisilla päätöksillä. Ainoan suuren esteen muodostaa Euroopan Unionin ja EKP:n konsolidoitu peruskirja, joka ideologisin, neuvostotyyppisen sosialismin pelkoon pohjautuvin perustein kieltää tämän liberaalin, keynesiläisen vaihtoehdon. Eurooppalaiselle sosialidemokratialle tämä olisi luonteva, sosiaalinen ja demokraattinen visio tulevaisuuden eurooppapolitiikaksi

Hallituksen politiikka on siis johdon mukaista - ei johdonmukaista. Syynä tähän on konservatiivinen ja uusliberaali hegemonia ja sen tuottama irrationaali - ettn sanoisi järjetön ja sydämmetön - eurooppalainen ilmapiiri. 

Pullon henki

Maaliskuun 2018 alussa USA:n presidentti Trump on ilmoittanut massiivisista, jopa 25 prosentin  tulleista teräksen ja alumiinin tuonnille ja tänään 12.3. 2018 35. prosentin tulleista saksalaisille autoille. Vapaakauppasopimusten verkosto alkaa repeillä ja tekee sen täysin odottamattomalla tavalla: vapaakauppasopimusten reilu peli ei riitäkään USA:lle. Ei riittänyt sekään että yritykset saavat vapaakaupassa ensisijaisen roolin suhteessa demokraattiseen valtioon ja sen laitoksiin. Paljastuu, että koko vapaakaupan tavoitteet ovat paitsi ideologisia suhteessa demokraattisen valtioon ja yksityiseen voitontavoitteluun, myös pohjimmiltaan amerikkalaisen protektionismin suojaksi ajateltu maailmanlaajuinen verkosto. "America first" ei näytä toteutuvankaan läntisen arvoyhteisön järkähtämättömien, henkiseen kallioon hakattujen periaateiden muodossa. Jotta perimmäiset ja todelliset tavoitteet toteutuisivat, USA on presidenttinsä Trumpin johdolla aloittamassa kauppasotaa, joka uhkaa romuttaa luottamukselliset suhteet ja niiden varaan rakennetut, reiluksi peliksi ja vapaaksi kilpailuksi oletetut rakenteet.

Euroopan Unioni on nyt joutumassa käymään taistelua uudella ja odottamattomalla rintamalla. Kauppasota on vaarassa nousta politiikan uudeksi muodoksi. Kun tiedetään että sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua, avautuu uusi vihamielinen rintama Euroopan Unioninkin ratkaistavaksi. Ongelmia on paljon ja olen jo aikaisemmin puhunutkin "seitsenpäisestä lohikäärmeestä", joka joutuu nyt kehittämään uuden, tultasyöksevän pään puolustautuakseen kauppasodassa.

Saksa on joutumassa terästeollisuuksineen, pitkälle kehittyneine  teknologioineen ja autoteollisuuksineen erityisellä tavalla tämän vaarallisella tavalla uhkaavan kauppasodan keskiöön. Jos uusi koalitiohallitus jatkaa konservatiivisen CDU:ta edustavan entisen valtionvarainministerin Wolfgang Schäublen linjoilla, kovenevat autoritaariset otteet ovat mitä todennäköisin tapa yrittää ratkaista saksalainen ja eurooppalainen ongelmavyyhti. Valtionvarainministeriksi on kuitenkin nyt nousemassa Olaf Scholze, sosialidemokraattisen SPD:n väliaikainen puheenjohtaja, tässä tehtävässä  huhtikuulle saakka. Hän on onnistunut erinomaisesti Hampurin pormestarina. Hänelle aukeaa nyt historiallinen paikka löytää uudentyyppisiä ratkaisuja sekä tähän että moniin muihinkin konservatiivisen ja uusliberaalin poliittisen toimintastrategian aiheuttamiin älyttömiin - irrationaaleihin - ongelmiin.

Sekä Saksa että Eurooppoa voisi näyttää kokonaan toisenlaiselta, jos olisi kykyä uuteen asennoitumiseen. Euroopan ei tarvitse olla niin avuton kuin miltä nyt näyttää.
Juuri nyt olisi tärkeä hetki katsella uudelleen Euroopan Unionin toimintatapaa, sen talous- ja rahapolitiikkaa - ja vastata vaihtoehtoisella tavalla sekä alkavaan kauppasotaan että muihinkin Unionin suuriin ongelmiin. Euroopan Unionin konsolidoitua peruskirjaa olisi muutettava yksipuolisesta, markkinoihin suuntautuvasta ja sille ehdollistetusta finanssipolitiikasta sekatalouden, siis myös demokraattisen valtiokoneiston avaamien mahdollisuuksien suuntaan. Tämä mahdollisuus on nykyisissä peruskirjoissa ja mm. Maastrichtin sopimuksessa rajattu mahdollisimman ahtaalle. Euroopassa valtiot alkavat yhä enemmän muistuttaa ravinnon puutteessa kehittymättömäksi jäävää sikiötä. Myös valtiot olisi saatava määrällisen elvytyksen piiriin; olisi aloitettava massiivinen sosiaalisen Euroopan rakennustyö sen määrällisen elvytyksen tyyliin, joka vuosina 2014-2018 on suuntautunut vajaatehoisena ja epätasapainoisena yritysmaailman hankkeiden tueksi. Tuota vaihetta voitaisiin presidentti Rooseveltin amerikkalaisen 1930-luvun mallin mukaan kutsua otsikolla New Deal 2.0.

Uusi asennoituminen vaatii eurooppalaisen valtaenemmistön, valistuneiden porvareiden pragmaattista ja ennakkoluulotonta heräämistä uuteen aikaan. Neuvostokommunismia ei tarvitse enää pelätä, demokraattinen, jälkikeynesiläiseeen finanssi- ja rahapolitiikkaan nojautuva uusi asennoituminen voi avata Pandoran lippaan. Euroopan Unionin perussopimuksella pulloon pantu eurooppalainen hyvä henki on päästettävä tekemään ihmeitä. Kauppasotaan ei tarvitse vastata yhtä suurella hulluudella. Eurooppalaiselle teräkselle, alumiinille ja saksalaisille autoillekin riittää markkinoita omassa maanosassa ja joka tapauksessa itseriittoisen Amerikan ulkopuolella.

Lisäys 26.3. 2018:
Joulukuun 1. päivänä 2017 Euroopan Sosialidemokraattisen Puolueen (PES) neuvosto hyväksyi Lissabonin kokouksessaan Eurooppa-politiikkansa suuret linjat tuleville vuosille. Tuossa ohjelmassa todetaan aika selkeästi, että EU:n politiikassa täytyy tapahtua muutos. Liian kauan aikaa EU:n fiskaalisia säätöjä on tulkittu  rajoittavalla tavalla, mikä estää valtioita investoimasta kasvuun ja joka aliarvioi sosiaalisia oikeuksia: "For too long, European fiscal rules have been interpreted in a restrictive way, hampering the ability of countries to invest and grow, and undermining social rights. These fiscal rules are no longer fit for the needs of our societies. They need to be revised to promote and encourage fiscal flexibility and stronger investment in sustainable development. We need a simpler and more transparent application in order to secure the sustainability, predictability and equal treatment of budgets along with the prosperity of our societies". Tämä kannaotto tarkoittaa mielestäni sitä, että Euroopan Unionin peruskirjoja ja ennenkaikkia sen konsolidoitua peruskirjaa on avattava ja koko rakennetta muutettava sekatalouden suuntaan.

Pitäs olla, pitäs olla...

Sosialidemokratia  tavoittelee  poliittisena liikkeenäyhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, kansanvaltaista halinnollista rakennetta ja aktiivista kansalaisyhteiskuntaa. Kysymys on poliittisen, taloudellisen ja sivistyksellisen demokratian toteuttamisesta sen kaikissa ulottuvuuksissa. Tämä kuvaus ei ole suora kopio mistään asiakirjasta tai päätöksestä, mutta tämä tällainen henki on löydettävistä mistä hyvänsä sosialidemokratian julkaisemasta ohjelmasta aina käytännön toiminnan perusteluihin ja yksityisen toimijan motiiveihin saakka.

Se käytännön väline jolla sosialidemokratia näitä tavoitteitaan pyrkii toteuttamaan on kansanvaltainen, demokraattinen ja resursseiltaan riittävän vahva valtio, valtio tässä ymmärettynä parlamentteineen, eri tasojen julkisine hallintoineen ja laitoksineen. Valtiota pienempiä julkisen hallinnon rakenteita ovat kunta ja ehkä tulossa olevan maakunnat, sitä suurempia taas sellaiset ylikansalliset elimet kuin Euroopan Unioni ja Yhdistyneet Kansakunnat alajärjestöineen. NATO ei ole valtiollinen elin, vaan ihmisten ja tekniikan sotilaalliseksi koneistoksi muovaava järjestö.

Ihanteellinen lähtökohta, eikö niin? Eihän tällaista kukaan halua estää - vai haluaako? Jos haluaa, pitäisi luoda sellainen vallankäytön väline, perustuslaki, joka nimenomaisesti kieltää yhteisen vastuunoton, voimavarojen kokoamisen tavoitteiden toteuttamiseksi ja ylipäätään kansalaisaktiviteetin tällaisten tavoitteiden toteuttamiseksi. Tukeeko Euroopan Unioni tätä sosialidemokratian lähtökohtaa? Tai salliiiko se sosialidemokratian arvopohjan miniarvoisuuden, pluralismin ja demokratian mukaisena "läntisenä arvoyhteisönä"?

Euroopan Unioni, joka sekin alunperin luotiin rauhan ja demokratian linnakkeeksi, kuvaa yhteisessä, lopulta konsensuksella hyväksytyssä konsolidoidussa peruskirjassaan toimintatapaansa seuraavasti:

125 artikla
(aiempi EY-sopimuksen 103 artikla)
1. Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi. Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi.

Valtion toiminta perustuu suurelta osin sellaiseen talouspolitiikkaan, jossa nimenomaan otetaan uusia vastuita, luodaan hankkeita ja kirjataan fiskaalisessa muodossa valtion pankin kirjanpitoon. Euroopan Unionin lähestymistapa on tässä suhteessa torjuva ja ristiriidassa hyvinvointivaltion kehhittämisen keskeisten periaatteiden kanssa. Sosialidemokratian piirissä niin suosittua keynesiläistä, vastasyklistä, valtion elvyttämiseen tähtäävää talouspolitiikkaa EU ei tunnista eikä tunnusta lainkaan.

Tällaista 125. artiklan mukaista lähestymistapaa sosialidemokratian tehtävää hahmottava poliittinen johtaja tai hallitus katselee todennäköisesti karsaasti ja näkee sen toimintaoikeuksia vahvasti rajoitettavan. Miksi sosialidemokraattien johtamat hallitukset eivät kritisoi tätä lähestymistapaa ja vaadi sitä muutettavaksi, otettavaksi uudelleen tarkasteluun? Vastaus saattaa löytyä EU:n konsolidoidun peruskirjan tästä artiklasta:

130 artikla(aiempi EY-sopimuksen 108 artikla)Käyttäessään sille perussopimuksilla ja EKPJ:n ja EKP:n perussäännöllä annettuja valtuuksiaan tai suorittaessaan niillä sille annettuja tehtäviään ja velvollisuuksiaan Euroopan keskuspankki tai kansallinen keskuspankki taikka Euroopan keskuspankin tai kansallisen keskuspankin päätöksentekoelimen jäsen ei pyydä eikä ota ohjeita unionin toimielimiltä, elimiltä tai laitoksilta, jäsenvaltioiden hallituksilta eikä miltään muultakaan taholta. Unionin toimielimet, elimet ja laitokset sekä  jäsenvaltioiden hallitukset sitoutuvat kunnioittamaan tätä periaatetta ja pidättymään yrityksistä vaikuttaa Euroopan keskuspankin tai kansallisten keskuspankkien päätöksentekoelinten jäseniin heidän suorittaessaan  tehtäviään.

Tältä pohjalta johdetaan se markkinaehtoinen "sisämarkkinaperiaate" joka saa sitten sovellutuksia Euroopan Unionin ja sen jäsenvaltioiden politiikassa. Jäsenvaltioita ja niiden viranomaisia  ohjaavia ja sitovia dokumentteja on kertynyt neljännesvuosisadan aikana valtava määrä. Uusissa asiakirjoissa viitataan aina aikaisempiin ja ne johtavat loogisesti aina tähän konsolidoituun peruskirjaan, jota kahden pykälän osalta olen lainannut. Peruskirja on kirjoitettu matkan varrella uudelleen ja artikloiden numerointia on muutettu, kuten lainauksista käy ilmi. Koko määräysviidakon hallinta on kenelle hyvänsä lähes ylivoimainen tehtävä. Lisäksi tulevat päätökset, joita ei julkisteta tai jotka on delegoitu itsenäisesti päätösvaltaa käyttävälle elimelle. Kannattaa käydä lukemassa!

Kun katselee näitä Euriopan Unionin keskeisiä asiakirjoja, voi kuitenkin todeta että ne seuraavat tiukasti ja säännönmukaisesti konsolidoidin peruskirjan henkeä ja kirjainta. Kun meillä ollaan nyt vaatimassa SOTE-lainsäädännön viemistä Eurooppa-oikeuden ja Euroopan Komission tarkastettavsksi, kysymyksessä on viime kädessä peruskirjan hengen ja koko Euroopan Unionin tehtävän tulkinta. Aika-ajoiun näyttää siltä, että Eurooppaoikeus ja Euroopan Komissio olisivat joutumassa ristiriitaan - haluaahan komissio noudattaa tiukasti "markkinaperiaatetta".

Kun nyt puhutaan sosialidemokratian näköalattomuudesta ja hampaattomuudesta, kyvyttömyydestä puuttua suuriin ja ilmeisesti yhä kasvaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin kotimaassa ja Euroopassa, tulevat mieleen suomalaisen kansanlaulun sanat: "Sinä olet isorikas - minä vallan köyhä. Pitäs olla, pitäs olla uskollinen nöyrä."

Konservatiivinen visio Euroopasta

Mikä on konservatiivinen visio yhteisestä, demokraattisesta, mahdollisimman dynaamisesta ja kilpailukykyisestä Euroopasta? Euroopan Komissio ja sen puheenjohtajha Jean Claude Juncker on ollut aika varovainen visioissaan. Saksan pian paikkansa jättävä valtionvarainministeri Wofgang Schäuble on saksalaisen viikkolehden Der Spiegelin raportoimana (Der Spiegel nro 41 7/10 2017) esitellyt oman suunnitelmansa, "ei-paperin" äskettäin pidetyssä valtionvarainministereiden neuvoston kokouksessa. Euroopan Komissiolta pitää ottaa valta pois Euroopan taloudellisessa stabilisoimisessa ja Unionin vakausmekanismille pitää antaa lisää valtaa. Vakausmekanismin pitää toimia Euroopan Komission "toiminnatarkastajana". Mitä Schäuble tavoittelee?

Ensiksikin Saksan eroava valtionvarainministeri on halunnut osoittaa, että hän on iskussa edelleen ja että hänen edustamansa tiukka, austeristiseksi nimetty talouskurinsa on tarkoitettu pysyväksi elementiksi  tulevaisuuden Euroopan talouspolitiikassa. Schäublen markkina-Eurooppa ei rakenna tulevaisuuden hyvinvointia valtioiden varaan muulla tavalla kuin vaatimalla niiden pitäytymistä tiukan taloudenpidon linjalla. Yksityiseen intressiin perustuvan lähestymistavan tehtävänä on pitää valtio pienenä yövartijavaltiona. Tavoitteena on yritysten ja markkinoiden varaan perustuva "kapitalistinen hyvinvointivaltio", lainatakseni taannoisen suomalaisen brändityöryhmän ja sen puheenjohtajan Jorma Ollilan ilmaisua.

Scäublen lähestymistapa ja hänen "ei-paperinsa" ei tunne eikä tunnusta keynesiläistä talous- ja rahapoliittista lähestymistapaa ollenkaan. Siinähän valtion tehtäväksi määritellään taloudenhoidon antisyklinen periaate, jossa rahapolitiikalla tasoitetaan nousu- ja laskukausia siten, että mahdollisimman tasainen talouskasvu käy mahdolliseksi. Pikemminkin Schäuble  Euroopan Unionin tavoin pitää valtion aktiivista talous- ja rahapoliittista aloitteellisuutta vaarallisena harhaoppina, joka onkin Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin keskeisissä asiakirjoissa  suljettu kokonaan ja ehdottomasti pois toimenpidevalikoimasta. Ainakin Ranska on aika-ajoin nähnyt tämän ulottuvuuden hyvin tärkeäksi ja ilmeisesti matkan varrella jotakin tukea on "selän takana" Ranskalle tässä suhteessa annettukin. Miksikään poliittiseksi ja strategiseksi ohjelmaksi se ei ole kuitenkaan missään vaiheessa noussut, vaikka esimerkiksi karismaattisen Jacques  Delorsin visioihin tämä vielä 1980-luvulla kuuluikin.

Kysymys voisi olla paljon muustakin kuin töyssyjen ja kuoppien tasoittamisesta. Euroopan Keskuspankin määrällisen elvytyksen kokonaismäärä näkyy EKP:n taseessa huimana, Der Spiegelin mukaan aina 4,7 biljoonaan euroon (4700 mrd euroa) nousevana vastuunottona. Tämä yrityksille suunnattu aito unelmahöttö ei voi olla vaikuttamatta jossakin määrin myös reaaliseen talouskasvuun. Demokraattisten rakenteiden kautta toteutettuna, infrastruktuurin ja palveluiden parantamisena - sitä esimerkiksi Kiina tekee koko ajan - tai pakolaisvirran aitona työllistämisenä, eläkeläisten aseman parantamisena, työttömyyden nitistämisenä - kaikki tämä olisi ollut mahdollista samalla määrällisellä elvyttämisellä ja aidon, terveen suhteen rakentamisena yritysmaailmaan. EKP:n taseen vastattavien eurovuoret näkyvät pysyvänä symbolina siitä mitä jäi konservatiivien ideologisen huuman vuoksi tekemättä.


Tuleva Saksan liittopäivien todennäköinen puheenjohtaja Wolfgang Schäuble aikoo aitona konservatiivina ja markkinoiden riskipolitiikan hyväksyjänä kuitenkin valjastaa myös yritykset vastuunottoon eurooppalaisen vakausmekanismin toiminnasta. Hän ehdottaa, että kriisitilanteessa myös yritysten ja sijoittajien on opettava vastuuta kansallisen taloudellisen hätätilanteen koittaessa. Tätä voidaan pitää sellaisena tasa-arvotulkintana, johon konservatiivisella maailmankatsomuksella on parhaimillaan mahdollisuus yltää.

Schäublen esitys on samalla kertaa konkreettinen  ja suhteellisen yksityiskohtainen vastaveto Ranskan Macronin toistaiseksi strategisista syistä lähes salaa hautomalle "uuden alun Euroopalle", jossa  suvereniteetti, yhtenäisyys ja demokratia ovat Der Spiegel-lehden haastattelun (nro 42/14.10. 2017) mukaan keskeisessä roolissa. Se tarkoittaa Euroopan Unionin vahvistamista ja ilman täysivaltaista talous- ja rahapolitiikkaa se ei ole mahdollista. Macron on jossakin yhteydessä väläytellyt Eurobondin nimellä tunnettua koko yhteisöä koskevaa rahoitusmallia. Saksan Schäuble ei ole - tietenkään - lämmennyt tällaisille ajatuksille, vaan luo omilla ehdotuksillaan muuria Macronin toistaiseksi vain yleisellä tasolla julkaisemaa linjaa vastaan.

Macronin kyky valloittaa ainakin vanhempia naisia näkyy myös hänen suhteessaan Saksan liittokansleriin Angela Merkeliin. Macron ylistää lähes määrättömästi Merkelin taitoja ja on varmasti saanut vastakaikua ajatuksilleen myös Saksan liittokanslerin suunnalta. Onnetomuudeksi voidaan todeta, että jo liian pitkään jatkunut siipirikko politiikka on johtanut äärioikeiston ja kansallismielisen, väkivaltaan, vihanpitoon ja milöitarismin korostamiseen suuntautuvan poliittisen vaihtoehdon esiinnousuun. Sen asema on jo nyt niin vahva, ettei hallituksen muodostaminen Saksassakaan näytä helpolta eikä vaaleissa syntyneillä voimasuhteilla välttämättä edes mahdolliselta. Macron onnistui kuitenkin äärioikeiston väliaikaisessa lannistamisessa, mutta samalla siinä tuli lannistettua koko vanha poliittinen voimakenttä - perusteellisesti.

Vielä on siis vähän toivoa Euroopan pelastamiseksi yhä suurempia hajaantumisilmiöitä osoittavan maanosan politiikassa. Macron on työpolitiikassaan lähempänä konservatiivista ajattelua kuin vasemmistolaista. En tunne Ranskaa niin hyvin, että tietäisin millaisia yleistä kansalaismielipidettä loukkaavia "viiden tonnin yhtäkkisiä palkankorotuksia" ja muita perustelemattomia eturyhmäajattelun mukanaantuomia piirteitä voimakkaan ammattiyhdistysliikkeen rakennepolitiikka on maahan tuonut. Mielestäni mahdolliset virheet eivät kuitenkaan oikeuta koko ammattiyhdistysliikkeen roolin tukahduttamista - se on ristiriidassa Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen ja Kansainvälisen työjärjestön ILO:n periaatteiden -siis demokratiakäsityksemme - kanssa.

Suomessa ei ole keskustelussa pilkahtanut esiin Saksan ja Euroopan Komission politiikan vastakkainasettelu siinä mitassa kuin mitä se nyt julkaistussa Wolfgang Scäublen "ei-paperissa" osoittautuu olevan.

Kuten tiedetään, Suomen hallitus on liimautunut eurooppalaisenkin käsityksen mukaan tiiviisti Saksan ja Wofgang Schäublen edustamaan austeristiseen, tiukan konservatiiviseen talous- ja rahapolitiikkaan. Oppositio on ilmaissut kriittisyytenhsä tätä linjaa kohtaan kieltämällä sen sisällään pitämän arvomaailman. Mitä oppositio ei ole tehnyt? Se ei ole esittänyt vaihtoehtoa, ei keynesiläistä sen paremmin kuin muutakaan - ehkä valtionarainministeri Jutta Urpilaisen kaudellaan junailemaa erityisratkaisua Kreikan erityislainan yhteydessä. Eurooppahenkistä, uuden Euroopan visiota sanan keynesiläisessä hengessä on lupa odottaa sosialidemokraateilta, sekä työväenliikkeen arvoperinnön että keynesiläisen antisyklisen politiikan hengessä.

Kahden pahan välissä

Ranskan presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen haikaillaan taas kovasti arvoliberalismin perään. Ensimmäisen kierroksen voittaja Macron on ilmaissut olevansa eurooppamyönteinen ja haluavansa uudistaa Euroopan Unionia. Macron toimi jonkin aikaa Hollanden kauden alkuvaiheesa Ranskan sosialistihallituksen valtionvarainministerinä, mutta joutui ristiriitaan hallituspuolueen politiikan kanssa ja erosi. Uusi tuleminen tapahtuu nyt sitoutumattomana keskitien kulkijana. Linjaa kuvataan milloin keskustavasemmistolaiseksi, riippumattomaksi keskustalaiseksi tai keskustaoikeistolaiseksi suuntautumiseksi.

Ranskalainen keskitie tarkoittanee koalitioiden hakemista arvoliberaalissa hengessä kaikista niistä suunnista joista yhtymäkohtia yhteisiin linjauksiin olisi löydettävissä. Kysymykseen tulenevat Euroopan kansanpuolueet ja kristillisdemokraatit, liberaaleihin arvoihin vetoava ja koviin oikeistolaisiin painotuksiin taipuva Euroopan parlamentin Alde-ryhmä ja edelleen Euroopan Parlamentin toiseksi suurimpana ryhmänä esiintyvä Demokraattien ja Sosialistien ryhmä. Myös Vihreä liike on ilmeisen sopiva yhteistyökumppani vaikka sen hohto Euroopan tasolla onkin hiipumassa.

Euroopan Unionin politiikka on muuttunutt viime vuosina konsensushenkisestä yhä selvemmin markkinapainotuksia korostavaksi. Pohjan tälle suuntautumiselle muodostavat Euroopan Unionin voimassaolevat keskeiset perusasiakirjat. Taustalla on vahva usko markkinoiden uudistavaan ja sitä kautta uutta luovaan  ja pelastavaan voimaan. Surullinen tosiasia kuitenkin on, että sitten valuuttaunionin luomisen viriiliä dynamiikkaa ei ole Euroopan Unionin kehittämiseen tullut. Sen sijaan on tullut alusta alkaen yhteiskunnallisen uudistumisen vauhdin hiljeneminen ja pysähtyminen - sekä alkava taantuminen heikompien jäsenmaiden alkaessa pudota pois kyydistä. Puhutaan jo erivauhtisista kehityksistä jäsenmaiden kohdalla.

Perinteiseen vahvaan, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioon nojaava sosialidemokraatti voisi todeta, että näin käy välttämättä kun ryhdytään rakentamaan politiikkaa pelkkien markkinoiden varaan, Valtio ja kansalaisyhteiskunta toimijana on suljettu lähes kokonaan pois mm. Maastrichtin sopimuksessa ja Euroopan Keskuspankin peruskirjassa  toiminnallisena vaihtoehtona. "Määrällisen elvytyksen" vastaanottajana ja toimivana subjektina EU:n jäsenvaltio on julkisesti ilmaistussa suuntautumisessa kokonaan pois laskuista. Uudistetun peruskirjan versiossa ilmaisu on piilotettu muotoon, jossa EKP kieltäytyy ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden sitoumuksista. Se tarkoittaa että rahapoliittiset toimet suunnataan markkinoille, pankeille ja investointilaitoksille. Tosin näille suunnattu määrällinen elvyttäminen kätkee piilotetun ja julkistamatta jätetyn kanavan jäsenvaltioiden velkakirjojen siirtämisestä vaivihkaa EKP:n taseisiin. Se on kuitenkin vastoin sääntöihin lukittua oppikirjaa - ja siksi siitä ei myöskään puhuta.

Kilpailupolitiikka puolestaan rajaa mahdollisuuksia ostovoiman nostamisen ja kulutuskysynnän lisäämiseen. Tämä viralliseksi poliittiseksi totuudeksi kohonnut linjaus tarkoittaa, että yritykset eivät uskalla ryhtyä investoimaan, koska makrotasolla kysynnän ja ostovoiman lisäystä ei ole odotettavissa. Suuret optiot ja tuloerojan polarisoituminen eivät auta mitään, koska tulojen lisääntyminen ylimmissä tuloluokissa ei lisää kulutusta. Ostovoiman puute suurten massojen keskuudessa, ylimpien tulonsaAjaryhmien kulutuskyvyn rajallisuus ja markkinoiden kyvyttömyys luoda ostovoimaa muodostavat sen myrkkykeiton, joka ajaa Euroopan Unionia yhä pahempaan umpikujaan.

Sosialidemokraattisella politiikalla - jota väitetään vanhenevien kansalaisten väistyväksi yhteiskunnalliseksi suuntaukseksi - olisi tähän tepsivä ja nopeasti vaikuttava keino. Kysymys on määrällisen elvyttämisen suuntaamisesta suoraan jäsenvaltioille tavalla, jossa vastataan hyviksi koetuilla tavoilla kansalaisten sosiaalisiin, kulturellisiin ja koulutuksellisiin tarpeisiin.  Itse asiassa koko Euroopan poliittinen vasemmisto hakee vastausta juuri tästä suunnasta. Populistiset voimat saattaisivat myös hyväksyä valtioiden kautta tapahtuvan määrällisen elvytyksen. Perussuomalaisten ja populistien rajat sulkevaa ja sotilaallista varustautumista kannattavaa linjaa voisi kuitenkin kutsua tavaksi toteuttaa keynesiläistä rahapolitiikkaa äärioikeistolaisella ja sosiaalisen kuntoutumisen kannalta taantumuksellisella tavalla.

Aikamme paradokseihin kuuluu sekin, että tästä opillisesti täysin oikeistolaisesta politiikasta on seurannut Euroopan Unionin heikentyminen ja Iso-Britannian konservatiivisen enemmistön puoluetaktisista syistä käyntiinsaattama Brexit-ilmiö.  Brittien toryt eivät ole kuitenkaan liikkeellä sosiaalisemman Euroopan puolesta, vaan väittävät Unionin politiikan olleen liian sosiaalista ja vapaamielistä. Tämän ilmauksena on nähty maahanmuuttajien ja pakolaisten kasvavat virrat, joiden pääsy jakamaan etuoikeutettujen ruokapatoja on ehdottomasti estettävä. Samalla pakolaisten elvyttävä tuotantopotentiaali uhkaa jäädä kokonaan käyttämättä.

Merkkejä siitä, että Unionin kautta olisi aikahorisontin tällä puolen nähtävissä järkiintymistä ja aivan välttämättä tarvittavaa perusasennoitumisen muuttumista, ei ole näkyvissä. Suomen nykyinen hallitus edustaa tässä myös Euroopan Komission yksipuolista ja tuhosuuntaista ydinsanomaa. Meilläkään ei valoa tunnelin päässä ole näkyvissä. Valtionvarainministeri Orpo viittasi puolivälihiiren (kysymyksessä ei ole kirjoitusvirhe!) päätökseksi  "suureen sosiaalipoliittiseen uudistukseen" vuoden 2019 vaalien jälkeen. Mitä se muuta voisi tarkoittaa kuin Saksan Hartz IV -tyyppistä sosiaalisen ulottuvuuden kiristämistä, jonka mukaan tuen tarpeessa olevan on käytettävä kaikki henkilökohtaiset varansa asuntoa ja autoa myöten ennenkuin viime käden hengissäpitävää tukea on saatavissa.

Samaan aikaan uskotaan jo talouden olevan nousu-uralla. Hallituksen puoliväliriihen lausunnoissa ei näkynyt tähän viittaavia iloisia ilmauksia. Eurooppa on muuttunut henkisesti "Abendlandiksi" jossa ideologisista syistä ja itäeurooppalaistyyppisen autoritaarisen valtiososialismin pelossa kielletään myös kansanvaltainen, pohjoismaissa hyväksi koettu kansankoti, hyvinvointivaltio.

Ranskan eroa EU:sta ajavalla äärioikeistolaisella Le Penin puolueella on Euroopan Unionin itsensä käyttöön antamat aseet Ranskan irrottamiseksi Unionista ja samalla rauhaa ja demokratiaa tukemattoman yhteismarkkinasuuntautumisen kuoppaamiseksi koko mantereen tasolla. Äärioikeisto ei kuitenkaan tavoittele sosiaalisempaa, yhteistyöhenkisempää ja kansalaista kuntouttavaa kehitystä, vaan mitä ilmeisimmin paluuta 1930-luvun aatteellisiin aineksiin. Irrationaali yritys ratkaista mantereen ongelmat markkinoiden avulla on päättymässä irrationaaliin yritykseen ratkaista ongelmat kansallisella, nationalistiseen linnoittautumiseen ja varustautumiseen suuntautuvalla politiikalla.

Mikä on sosialidemokratian vastaus tähän asetelmaan?   Kirjailija ja sosialisti Mark Twainin vastaus tähän ristiriitaan oli seuraava:"Kahdesta pahasta älä valitse kumpaakaan." Keskustaliberaalin ranskalaisen Macronin vastausta voidaan tässä vaiheessa vain arvailla.

Fiskaalisia bondeja helikopterirahan sijasta

Enrico Grazzini: Fiskaalisia bondeja helikopterirahan sijasta

Miksi fiskaalinen raha on parempaa kuin helikopteriraha ja kotitalouksien rahoittamisessa laudalta deflaation pelon ja nykyisen austerismin? Tästä kirjoittaa 8.11. 2016  "Social Europe"-verkkolehdessä Enrico Grazzini, joka on talousjournalisti, esseisti ja konsultoi talouden ja liiketoiminnan sisällöistä. Hän työskennellyt yli kolmekymmentä vuotta useille italialaisille sanoma- ja aikakauslehdille kuten Corriere della Sera, MicroMega, Il Fatto Quotidiano ja Economia e politica.

"Tässä tutustumme fiskaalisen rahan ja valtion tietynlaisten veroetuvelkakirjojen (Tax Discount Bonds (TBDs) väliseen eroon ja "helikoperirahaan, joka tarkoittaa keskuspankin (Euromaista puhuttaessa EKP) suoraa rahoitusta kansalaisten taskuihin - eli määrällistä elvytystä suoraan ihmisille. Helikopterirahaa ovat monet ekonomisitit suositelleet, kuten  Eric Lonergan and Martin Wolf, Financial Timesin pääkommentaattori talousasioissa, pitäen sitä parhaana 'viimeisenä keinona' kysynnän lisäämiseksi ja keinona kohdata seuraava mahdollinen kriisi. Samaan aikaan Labourin puoluejohtaja Jeremy Corbyn on ehdottanut tätä keinoa optimaalisena tienä vahvistaa taloutta tasa-arvoisella tavalla. Yhtäkaikki, fiskaalinen rahoitus on paras -ja saattaa olla myös ainoa - tie päästä käteisen puutteesta ja hillitä riistopolitiikkaa.

Ryhmä italialaisia taloustieteilijöitä on ehdottanut Italian hallitukselle tällaisten veroetuvelkakirjojen (TPD) liikkeellelaskemista tienä edistää kokonaiskysyntää ja nostaa bruttokansantuotetta ilman julkisen velan lisääntymistä. Nämä 'bondit' ovat euromääräisiä osuuksia  joita valtio laskee liikkeelle ja päteviä veroalennuksen saamiseen; niiden kestoaika on 2/3 vuotta liikkeellelaskusta ja siten välittömästi muutettavissa lailliseksi valuutaksi. Näitä velkakirjoja voitaisiin myöntää kustannuksitta ja ne voisivat nopeasti lisätä kulutuskysyntää. Niistä voisi muodostua sitä 'happea' jota tarvitaan maksuvalmiuskriisistä pääsemiseksi, tulojen lisäämiseksi ja uuden hyvinvoinnin luomiseksi 'keynesiläisen moninkertaistamisen' periaatteella. Tosiasiassa otaksumme, että fiskaalinen monestaminen (kääntäjän ilmaisu, joka viittaa sekä rahaan että monistamiseen) toimii samanmääräisenä kuin sitä toteutetaan, silloin kun sekä pääoma että työvoima ovat runsaissa määrin alikäytössä ja korot lähellä nollaa.

Projektimme tavoittelee suuren bondimäärän liikkeellelaskua kolmen vuoden aikana; kokonaismäärä voisi olla 2-3% kansallisesta BKT:sta ja ne aiheuttaisivat (terveen) taloudellisen shokin, lisäisivät reilusti kysyntää ja vauhdittaisivat taloutta. Tällaiset bondit eivät ole maksukelpoista eurovaluuttaa: siten, lähtien eurokriteereistä, ne eivät muodostu taloudelliseksi vastattavaksi eikä niitä voida laskea velaksi. Kiitos monestamisen vaikutuksen nopea BKT:n kasvu tulisi tuottamaan enemmän rahallista liikevaihtoa, niin että potentiaalisen alijäämän tasapainottaminen tapahtuisi kahden vuoden jälkeen fiskaalisena supistamisena liikkeellelaskusta.

Lisätäkseen kulutusta, tämä 'vapaa raha' kohdennettaisiin perheille käänteisessä suhteessa tuloihin samalla kun yrityksille niitä annettaisiin suhteessa niiden työntekijämäärään, tavoitteena laskea työvoimakustannuksia, lisätä yritysten kilpailukykyä ja pitää kauppa täten tasapainossa. Myös valtio voi käyttää näitä bondeja julkisen työn rahoittamiseen, työllisyyden ja yksityisten investointien lisäämiseen.

Koska bondit on osoitettu maksutta talouksille ja liike-elämälle, niitä voidaan helposti verrata HM-rahoitukseen (Helikopteriraha)  (vrt. Milton Friedmanin, J.M. Keynesin  ja Ben Bernaken ehdotuksiin). Fiskaaliraha FM on hyvin samanlainen  mutta ei sama kuin HM. Näistä on erilaisia variantteja, mutta HM:n laskee aina liikkeelle keskuspankki, kun taas FM:n laskee liikkeelle kansallinen hallitus. HM on samaa kuin että keskuspankki painaa rahaa ja antaa sitä suoraan kansalaisille lisätäkseen kysyntää. FM eli fiskaaliraha on valtion täysin takaamaa, veroa korvaavia hyvityksiä. Pähkinänkuoressa ero on se että helikopterirahassa keskuspankit ovat päätoimijoita, fiskaalirahassa taas päätoimijoita ovat kansalliset hallitukset.

Tavalliselle kansalaiselle  sekä helikopteriraha että fiskaalinen bondi näyttävät 'tuulentuomalta' rahalta. Mutta fiskaalinen bondi on paljon parempi ratkaisu euroalueelle sekä institutionaalisista että poliittisista syistä. Europpan Keskuspankin olisi hyvin vaikeaa painaa rahaa ja luovuttaa sitä suortaan kansalaisille.

Jopa 'määrällinen elvytys' (QE) - eli EKP:n painama raha joka hyödyttää pääasiassa euroalueen pankkeja - on kyseenalaistettu Saksan Keskuspankin ja hallituksen toimesta. Se johtaa suoraan Saksan suosimaan austeristiseen politiikkaan,  joten Saksan viranomaiset eivät missään tapauksesa hyväksy helikopterirahaa. Päinvastoin, fiskaalinen bondi voidaan aina laskea vapaasti liikkeelle kansallisen hallituksen toimesta, koska jokainen Euroalueen valtio on suvereeni rahapolitiikassaan ja koska fiskaalinen raha on täysin yhteensopiva Euroalueen sääntöjen kanssa.

Fiskaalista rahaa voidaan verrata helikopterirahaan eli suoraan kansalaisille suunnattuun elvytykseen, mutta se ei ole sama asia. Corbyn voisi mieliä Englannin Pankin laittavan tuoretta rahaa rahoittaakseen valtion pankin ja julkiset investoinnit. Mutta EKP ei koskaan voisi hyväksyä helikopterielvytystä Euroalueella, koska se tarkoittaa kansallisten hallitusten budjettien rahoittamista ja ruokkii kansallisten hallitusten kontrollia taloudesta. Sitä vastoin fiskaalinen raha ei tarkoita julkisen velan rahoittamista eikä myöskään valtion määräysvaltaa taloudesta. Fiskaalisen rahaprojektin mukaan kansalliset hallitukset voisivat siirtää fiskaalsia bondeja suoraan kotitalouksille, yrityksille ja (ainoastaan kiintiöidysti) hallitusten hallinnoitavaksi."
(Käännös IR)

Jälkikirjoituksena totean, että Enrico Grazzini ehdottaa tässä ensi kertaa mallia, joka mahdollistaisi jälkikeynesiläiseksi löuonnehdittavan fiskaalisen elvytyksen Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin voimassa olevien säännösten puitteissa.