Kuka nyt kolistelee?

Edellinen blogini oli tarkoitettu ironiseksi talouspoliittisen tilanteen psykologisoinniksi, se todettakoon tiedoksi siltä varalta, että kirjoitukseni olisi ymmärretty ainoaksi ohjeeksi vallitsevaan, uhkaavaksi koettuun taloudellisyhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Yksilön kannalta säästäminen on tietenkin välitön reaktio ja joskus jopa ratkaisu rahan ja resurssien puutteeseen – silloin kun niitä jo ennalta on olemassa. Elinkeinoelämän uhkaavat puheet talouslamasta saattavat todellakin johtaa tilanteeseen, jossa ihmiset lakkaavat kuluttamasta, palkkojen laskemisen, työpaikan menettämisen, terveyden pettämisen tai muun uhkakuvan pelossa. Ongelmat työelämässä heijastuvat ennenpitkää – useimmiten välittömästi – myös perheeseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Sen sijasta että yksilötason reagointi toisi parannusta asiaan, tilanne saattaa yhteiskunnan kokonaistalouden kannalta kääntyä päinvastaiseksi. Sosioekonomisen tilanteen järkkyminen siis näyttää päinvastoin lisäävän sellaisia kustannuksia, joista alunpitäen olisi kriisin vuoksi pitänyt säästää.

Porvarillinen talouspolitiikka ottaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen pysyvänä ja muuttumattomana faktana, silloinkin kun se ilmiselvästi kouristelee itseaiheuttamissaan ongelmissa. Kyvyttömyys muuttaa olosuhteita, etsiä epäortodoksisia ja ennakkoluulottomia vastauksia kriisiin on yhteiskuntaluonteemme edellyttämää positiivisuutta, positivismia. Yritys analysoiden löytää vastauksia kriisiin osoittautuu mahdottomaksi, jos ei nähdä analogiaa harjoitetun talouspolitiikan ja sen seurausten välillä.

Euroopan Unioni on konservatiivien, siis yritysvetoista markkinataloutta ensisijaisena ja ainoana vaihtoehtona toteuttava strateginen visio, jota yhteisön elimet, virkakoneisto ja lobbaajien verkosto pitävät yllä ja yrittävät kehittää sekä pitkällä tähtäimellä että nyttenmin myös erilaisilla rescue-toimenpiteillä, ilman visiota siitä mihin oikeastaan tämä strategia johtaa. Pienenkin hengähdystauon aikaansaaminen näyttää olevan omiaan luomaan epäselvää uskoa siihen että ehkä tästä vielä jotenkin eteenpäin selvitään.

Eurooppalaisessa kaapissa on kuitenkin luuranko, joka aika-ajoin ryhtyy kolistelemaan ja antamaan merkkejä siitä että henkinen kuolema ei välttämätä seuraakaan fyysistä majallemenoa.

Neuvostotyyppisen autoritaarisen  - ja tästä syystä työväenliikkeen arvoperinteen kanssa sovittamattomassa ristiriidassa olevan – yhteiskuntakokeilun jälkeen olisi rohjettava uudelleen nähdä, että kansanvaltaisen, transparentin ja yhteisiä voimavaroja karttuttavan yhteiskuntarakenteen avulla voitaisiin muuttaa suuntaa ja alkaa parantaa henkitoreissaan olevan maanosan verenkiertoa ja energiatasoa ylipäätään. On sääli että tuon yhteiskuntakokeilun aiheutama paniikkihäriön kaltainen henkinentila vaivaa edelleen yhteiskunnallista analyysia ja talousajattelua.

Pohjoismaiset, kansanvaltaiset ja yhteiskunnan – siis valtion ja kuntien  vahvan pääoma- ja palvelurakenteen – varaan rakentuneet hyvinvointivaltiot ovat kohtuullisesti menestyneet vielä nykyisissäkin kriisiksi ja lamaksi luonnehdituissa olosuhteissa. Totta on että nopea sodanjälkeinen teollistuminen ja sen mukana tullut talouskasvu mahdollisti pohjoismaisen mallin. Mutta yhtä totta on myös se että tuo mahdollisuus olisi menetetty ilman vahvaa hyvinvointivaltiota samaan aikaan rakentanutta sosialidemokratiaa.

Kasvu yksin ei takaa yhteistä hyvinvointia. Yhtyneenä irrationaaliin odotusarvopolitikkaan se voi yhtä hyvin muodostua mielettömäksi eriarvoisuutta ja epätoivoa tuovaksi kaaokseksi. Kasvun tulosten kasaaminen kansanvaltaisella tavalla yhteistä hyvinvointia tuottaviksi laadullisiksi ominaisuuksiksi on sen sijaan se avain, joka mahdollistaa elämän laadun ja hyvinvoinnin laajoille kansalaispiireille, parhaimmillan koko kansalle.

Kyllä ajatuksia ja ehdotuksia siitä, mitä vieläkin voitaisiin tehdä, on olemasa ja niitä esitetään. Kun ne eivät ole linjassa vallitsevan taloususkon kanssa, ne eivät saa myöskään asianmukaista käsittelyä sen enempää mediassa kuin hallintokoneistossakaan.

Kansanvallan ominaisuuksiin kuuluu myös se, että hyvinvoinnin rakentamisen on perustuttava kansalta vaaleissa saatuun mandaattiin. Kun suggestiomahti on median kautta tuhoisan, todellisen riistämisen mahdollistavilla voimilla, takaiskuja yhteisen hyvinvoinnin kehittämisessä ei voida välttää. Kun osaaminen ja tietoisuus perustuvat nyt hakusessa olevaan vahvaan osallistumiseen ja kykyyn tehdä yhteiskunnallista analyysia, voisi veikata nykyisen lamailmapiirin jatkuvan vielä pitkään. Tarvittaisiin kykyä nähdä toisin, re-visioida. Samoin tarvittaisiin vaihtoehtoisen politiikan uudelleenmuotoilua, re-formeja. Suuret yhteiskunnalliset uudistukset odottavat vielä tulemistaan aikahorisontin taivaanrannan takana.

Työväenliikkeen arvoperinteseen kuuluu myös yhteiskunnallisten muutosten tapahtuminen vastakohtien kautta kohden kehittyneempiä muotoja. Ennenpitkää välttämättömiin muutoksiin herätään. Ne vaativat tuekseen myös visionäärisiä näkijöitä, rationaalisia ja osaavia johtajia, jotka ovat osanneet vetää oikeat johtopäätökset ja löytävät myös maailmalta – meidän tapauksessamme ensisijassa Euroopasta – samaan suuntaan ohjaavia, rationaalisia voimia.

Kuka nyt eteisessä kolistelee? Se ei taida kuitenkaan olla joulupukki...