torstai 13. helmikuuta 2020

Vihapuhe ja vapaa assosiaatio

Sosiaalinen media ja vapaa assosiaatio

Sosiaalinen media on nostanut esiin uuden käsitteen - "vihapuhe". Kukapa meistä ei olisi joutunut 'tökätyksi' tai tölväistyksi Facebookissa, Twitterissä tai jossakin muussa sosiaalisen median ilmenemismuodossa samaan tapaan kuin työyhteisön pikkujouluissa tai muussa vapaamuotoisessa tilaisuudessa.

On vaadittu myös vihapuheen kieltämistä ja ennenkaikkea omaa 'sosiaalista kontrollia', hyvissä tavoissa pysyttelemistä, toisen koskemattomuuden loukkaamattomuutta.

Ongelma ei liene ihan näin helposti voitettavissa. Tapa jolla ilmaisemme itseämme, on kiinteästi sidoksissa ympäröivän maailman odotuksiin. Tavallisesti yritämme tehdä 'hyvän vaikutuksen', eli pyrimme käyttäytymään odotusten mukaisesti. Työpaikkahaastattelu tai seurustelutilanne lienevät hyviä esimerkkejä itsensä 'stailaamisesta' sellaiseen malliin, jonka odotamme olevan hyväksi itsellemme ja menestyksellemme. Omat, todelliset tunteet ja odotukset eivät silloin ole ensisijaisia, keskeistä on ulkopuolisen maailman meille asettamat vaatimukset.

Frankfurtin koulun tunnettu sosiaalipsykologi Erich Fromm puhuu ihmisen tietoisesta ja tiedostamattomasta olemisen tasosta; kaikki meidän toiveemme ja pyrkimyksemme eivät ole yleisesti hyväksyttyjä ja siksi ne pyritään torjumaan, tunkemaan pois tietoisuudesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nämä pyrkimykset kokonaan häviäisivät. Ihminen voi pyrkiä hyvään tai pahaan; olosuhteet joissa elämme ja kasvamme vaikuttavat suuresti suuntautumiseemme.  Erityisesti 'vapaan assosiaation' tilassa pyrkivät esiin ne luonteenpiirteet ja asenteet, jotka kertovat todellisesta olemuksestamme ulospäin tarjotun ulkoisen esiintymisen sijasta.

Miten vapaa assosiatio ilmenee? Joissakin erityistilanteissa ihmisen käyttäytyminen muuttuu kokonaan toiseksi, mitä hän normaalioloissa esittää. Tunnettua on esim. humalatilassa  ilmenevä agressiivisuus ja väkivalta, mustasukkaisuus, pöyhkeily, arvaamaton toimintatapa. Nuori rakkaus saattaa avioliiton solmimisen jälkeen muuttua yhtäkkiä painajaiseksi, kun rakkauden ja ymmärtämisen sijasta kiihokkeena olikin voimakas toisen omistamisen halu ja hallitsematon mustasukkaisuus. Perhepiirissä ilmaistaan usein asioita jotka eivät siedä päivänvaloa - tällaista on esimerkiksi perheväkivalta. Unissa nousee esiin mielihaluja ja toimintatapoja, joista on itsekin yllättynyt.  Vapaan assosiaation tilassa ihminen ilmaisee todellisia eikä vain rationalisoituja, ympäristön vaatimuksiin sovellettuja 'hyväksyttäviä' asenteita ja arvoja. Entä sosiaalinen media?

Sosiaalinen media näyttää luoneen uuden vapaan assosiaation tilan, jossa ei tarvitse esittää itseään hyväksyttävänä, vaan jossa voi purkaa todellisia, usein piilossa pidettyjä tuntemuksiaan. Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipsykologi Erich Fromm pitää vapaan assosiaation tilaa tärkeänä todellisten tunteiden ja motiivien paljastajana. Hän kirjoittaa: "Psykoanalyysi on ensisijaisesti menetelmä, jonka avulla henkilö pyrkii paljastamaan tämän alkuperäisen minän. "Vapaa assosioiminen" merkitsee sitä, että ilmaistaan tunteet ja ajatukset, kerrotaan totuus; totuus ei tällöin sisällä vain sitä mitä sanotaan ja ajatellaan, vaan ennenkaikea, että pyritään ajattelemaan alkuperäisiä ajatuksia, eikä sellaisia joita henkilö arvelee itseltään odotettavan. Freud kiinnitti erityistä huomiota 'pahojen' seikkojen torjumiseen.Tuntuu siltä, ettei hän kylliksi ottanut huomioon sitä, missä määrin myös 'hyvät' asiat ovat torjunnan kohteena." (Erich Fromm: Vaarallinen vapaus, s. 194 alaviite, 1962).
Samassa yhteydessä Fromm kirjoittaa 'valeminän' ja 'todellisen minän' välisestä erosta:"Tämä sieluntoimintojen korvaaminen epäaidoilla vie lopulta siihen, että alkuperäinen korvataan valeminällä. Alkuperäinen, aito minä on sielullisten toimintojen alkuunpanija. Valeminä on vain agentti, joka edustaa sitä osaa jota henkilön odotetaan esittävän, ja tämän edustustehtävän se suorittaa kyseisen henkilön aidon minän nimissä. Ihmisellä voi olla monta roolia ja henkilökohtaisesti hän voi olla vakuuttunut, että jokaisessa näistä rooleista hän on 'hän'. Todellisuudessa hän kaikissa näissä rooleissa on se mikä hänen odotetaan olevan ja useilla ihmisillä, ellei peräti enimmillä, aito ja alkuperäinen minä korvautuu valeminällä.  Jokus unissa, kuvitteluissa tai kun henkilö on juonut, osa alkuperäistä minää voi tulla esiin, hänellä voi olla tunteita ja ajatuksia, joita hän ei enää vuosiin ole kokenut. Usein ne ovat huonoja tunteita ja ajatuksia, jotka hän on torjunut sen takia että on niitä hävennyt tai pelännyt. Toisinaan ne kuitenkin saattavat olla parasta mitä hänessä on ja hän on torjunut ne pelätessään niiden voivan olla naurettavia tai herättävän suuttumusta."

Vaatisi pitkää kirjoitusta sen kuvaamiseksi, miten tärkeänä Erich Fromm pitää vapaan assosiaation merkitystä henkilön, kansanryhmän tai jopa kokonaisen kansakunnan luonteenladun, 'yhteiskuntaluonteen' tutkimisessa. Kuvaavaa on että keskeisessä, jo 1930-luvulla tehdyssä, myös 'vapaata assosiaatiota' kenttätutkimuksessa käyttäessään Fromm päätyi tulokseen, että Saksan työväenliike ei ollut sellaisessa henkisessä tilassa että se olisi kyennyt vastustamaan Hitlerin ja natsismin valtaannousua. Suuren enemmistön asenteet ja arvot olivat todellisuudessa samansuuntaisia Hitlerin autoritaarisen ja tuhosuuntaisen luonteenpiirteistön kanssa. Se selitti myös natsi-Saksan nopean nousun valtaapitäväksi voimaksi.

Kun siis kansa vihaa, nujertaa, uhkailee ja pelottelee sosiaalisessa mediassa, twiiteissä ja Facebookissa, mistä se kertoo? Se kertoo siitä, että hyvin peitetyn ulkoisen esiintymisasun alla on vakavia epäproduktiivisia, patologisia painetiloja, erilaisia ei-hyväksyttynä pidettyjä arvostuksia jotka pyrkivät tässä sosiaalisen median tarjoamassa 'vapaan assosiaation' tilassa  esilletulooon ja - jos olosuhteet - sen esimerkiksi vaaleissa sallivat - nousta alitajunnasta uudelleen tietoisuuteen ja tietoisen henkilökohtaisen ilmaisemisen, toiminnan ja poliittisen lähestymistavan muodoksi. Kysymys voi olla halusta omistaa äärettömästi, alistaa tai alistua, käyttää väkivaltaisia ratkaisumalleja,  huijata populistisilla toimintatavoilla tai jopa saattaa toimimattomaksi tai hengettömäksi jokin kansanryhmä tai toimintaulottuvuus joka ei sovi omaan, epäproduktiividseksi luonnehdittavaan 'todelliseen' minään ja sen motiiveihin.

Kyllä myös hyvälaatuiset motiivit, tunteet ja ajatukset voivat tulla torjutuiksi; tässä yhteydessä tekisi mieli mainita kansan 'hiljainen enemmistö' joka välttelee ilmaisemasta todellisia mielipiteitään - myös siinä tapauksessa, että ne saattaisivat olla todella myönteisiä ja produktiivisia yhteisön, kansakunnan tai jopa koko mantereella vallitsevan yleisen ilmapiirin kannalta. Pelätään olla eri mieltä, tulla merkityksi 'erikoiseksi', epänormaaliksi, naurettavaksi tai jopa hulluksi. Tämä johtaa vastaanottavaan,  alistuvaan autoritaariseen elämäntapaan, jota voi kutsua 'automaattiseksi yhdenmukaisuudeksi'.

Kyllä sosiaalisesta mediasta löytää myös elämää ylläpitäviä, spontaanisti ilmaistuja, vapauttavia ulostuloja. Myös omasta hakeutumisesta johonkin viitekehykseen tai 'kuplaan' riippuu, millaisia herätteitä sosiaalisen median vapaasta assosiaatiotilasta saa.

Sosiaalisen median vihapuhe, agressiivisuus, uhkailu ja pelottelu on sanan sosiaalipsykologisessa mielessä tosiasiassa mitä tärkein tietolähde. Normaalioloissa tuo tunnetila saattaa vain vilahtaa ilmeissä tai eleissä, sosiaalisen median käytössä oman tietokoneen tai puhelimen kanssa ilmaisut saavat yhtäkkiä selkeitä ja karkeita, henkilön todellista minää ilmaisevia muotoja. Sosiaalinen media ei unohda mitään; oman Facebook-sivun seinältä ja toimintalokista voi käydä katsomassa, minkälainen luonteenlaatu normaaliksi katsottavan tavallisen ihmisen alitajunnasta löytyy. Uskon myös, että sosiaalipsykologinen tutkimus voi tulevaisuudessa kertoa paljon siitä, mikä tätä kansakuntaa todellisuudessa 'riivaa' tai kannustaa. Mitä epäproduktiivisen elämänmuodon piirteet ovat yleisimpiä? Halu omistaa yhä enemmän ja enemmän? Vakaa halu kurittaa ja nöyryyttää, asettaa sanktioita ja edellyttää tällä tavoin taipumista, tuloksia? Intohimo hauskuuttaa populistisella huulenheitolla ja rohkaista muitakin tulemaan 'ulos kaapista'? Ja vihdoin: välinpitämättömyys elämästä, yhteisestä ihmisyydestä, yhä ilmeisemmästä yhteisestä kohtalosta tällä ainutlaatuisella planeetalla?

Mitä sitten olisivat produktiiviset vapaan assosiaation ilmenemismuodot? Sellaiseksi kuvittelen spontaanisti itseään ilmaisevan, uusia 'löytöjä' alitajunnastaan tekevän, ympäristöään rikastuttavan ja ulospäin energiaa ja voimaa säteilevän, ihmisenä olemisen ja vapauden valtakuntaa jatkuvasti omalla toiminnallaan laajentavan  kansalaisen.

maanantai 3. helmikuuta 2020

Ilmastorahasto ja sen resurssit

Olisikohan niin, että hallituksen ilmastoseminaarin tiedotustilaisuuden yhteydessä 3.2. 2020 saatiin ensimmäisen kerran vihiä siitä, miten Euroopan Unionin määrällisen elvytyksen mukanaantuomia euromiljardeja käytetään? Tarkoitus näyttää olevan muuttaa Valtion Kehitysrahaston Vaken ilmettä niin, että se toimisi 'vastinkappaleena' Euroopan Unionin suuntaan ilmastopoliittisten tavoitteiden toteuttamiseksi hallituksen ohjelman puitteissa, tavoitteena hiilineutraali Suomi vuonna 2035.

Vakehan syntyi oikeastaan yllättäen pääministeri Sipilän aloitteiden pohjalta; sitä on kritisoitu sekä oikealta että vasemmalta. Sille kertyi nopeasti 2,3 mrd:n omaisuuspohja jota se voi käyttää uuden yritystoiminnan luomiseen ja nyt, Ilmastorahaston muodossa yritystoiminnan hiilineutraaliutta tavoittelevaan muodonmuutokseen. Vaken perustamista koskevassa valtioneuvoston muistiossa todetaan, että kehitysyhtiö tulisi olemaan budjettitalouden ulkopuolinen toimija. Muistion mukaan eduskunnan suostumus Vaken yhtiöomistusten myynteihin tarvitaan vain, jos järjestelyn johdosta valtio lakkaa olemasta yhtiön ainoa omistaja tai luopuu enemmistöstään yhtiössä.

EKP:n määrällisen elvytyksen miljardit sopisivat erittäin hyvin tällaisen valtionyhtiön perustamisen motiiviksi. Sinne kertyviä varoja ei suoranaisesti käytetä hallituksen budjetin katteeksi, vaan yritysten tukemiseen ilmastorahaston muodossa tavalla, jolla ne voisivat kehittää tuotantoprosessejaan ja jopa tuotteitaan  - ajattelen tässä mm. turvevoimalla toimivia energialaitoksia - ilmastoystävälliseen suuntaan.

Miksi EKP:n määrällisen elvytyksen varoja on käytettävä nimenomaan valtion ulkopuolisten yksityisten yritysten kautta? Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen  125 artiklassa (aiempi EY-sopimuksen 103 artikla)  todetaan, että
 "Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi."
Näitä resursseja ei siis voitaisi käyttää esimerkiksi kuntakeskusten energian ja lämmöntuotannon rakenteiden uusimiseen silloin kun ne toimivat kunnan tau kaupungin 'omana toimintana'. Jos ja kun näin on, tulee tässä näkyviin perussopimusten yksipuolinen markkinahenki ja torjuvan kielteinen suhtautuminen demokraattiseen valtioon toimijana. Voitaneen kuitenkin todeta, että jos edelläkuvaamani prosessi on sisällöltään oikea, voidaan sillä ohjata 'markkinaa' nopeaan uudistumiseen ilman että siihen joudutaan tuhottomasti uhraamaan suoranaisia veroeuroja. Samalla tässä tulee tulevaisuutta ennakoivan endogeenisen talouspolitiikan dynaaminen mahdollisuus markkinan osalta näkyviin.

Toisen suuren kysymyksen muodostaa valtion tuen merkitys mahdollisesti kilpailua vääristävänä ulottuvuutena. Perussopimuksen 107 artiklassa (aiempi EY-sopimuksen 87 artikla)  todetaan , että
"Jollei perussopimuksissa toisin määrätä, jäsenvaltion myöntämä taikka valtion varoista muodossa tai toisessa myönnetty tuki, joka vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua suosimalla jotakin yritystä tai tuotannonalaa, ei sovellu sisämarkkinoille, siltä osin kuin se vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan."
Millä tavalla tämä kilpailua vääristävä elementti eliminoidaan, siinä tulee ainakin osittain Ilmastorahastoksi muuttuvan Vaken osaaminen ja tasapainoilutaito käyttöön tavalla, jota on mielenkiintoista seurata. Ilmastorahaston kehittämisvaroja haluaa varmasti yksi ja toinen yrityssektori ja toimiala mieluusti myös omaan kehitystyöhönsä.

Omassa, jo tänään (3.2. 2020) antamassaan tiedotteessa Vake toteaa omasta roolistaan seuraavaa:
"Elämme poikkeuksellista ajanjaksoa seuraavan vuosikymmenen ajan. Konkreettisilla toimilla ilmastonmuutoksen torjumiseksi on kiire, mutta käynnissä oleva kansainvälisen ja kansallisen lainsäädännön perinpohjainen muuttaminen ja sitä kautta näkyvät tulokset vaativat aikansa. Julkisen pääoman on mahdollista kirittää investointeja tapahtumaan aikaisemmin ja laajempina kuin ne toistaiseksi puhtaasti yksityisin voimin tapahtuisivat”, toimitusjohtaja Paula Laine kommentoi julkistusta."

Vaken hallituksen puheenjohtaja Reijo Karhinen jatkaa:
"Vaken avulla valtion on mahdollista ohjata merkittävä panostus ilmastoinvestointeihin. Ilmastorahasto on konkreettinen teko kohti hallitusohjelman kunnianhimoisia tavoitteita. Ilmastorahaston painoarvo nojaa sen mittaviin pääomiin sekä ripeään toimeenpanoon."
Lisäksi kannanotossa todetaan, että
"Keskeinen pullonkaula ilmastoratkaisujen rahoituksessa liittyy teolliseen mittakaavaan skaalaavaan, markkinapuutetta korjaavaan rahoitukseen. Tässä roolissa Vake voisi toimia myös EU:n ilmastorahoituksen kansallisena vastinkappaleena. Yhtiö tarttuu tarkempaan valmisteluun osaltaan omistajan toiveiden mukaisesti."

Strateginen lähestymistapa näyttäisi siis olevan nopeasti löytymässä. Vaikka kukaan ei ole asiaa julkisesti todennut, täytyy näin suurten pääomien nopea irroittaminen ilmastomuutoksen kansalliseen torjuntaan olla ulkopuolelta saatavien resurssien suuntamisessa. EKP:n määrällinen elvytys tuntuisi sopivan tähän tarkoitukseen erinomaisesti ilman että se  vaarantaa hallituksen budjettia ja sosiaalista  ilmettä.

Sipilän hallitus ei ehtinyt - eikä tavoitteistaan johtuen oikein osannutkaan ottaa mitään erityistä markkinan toimintamuotoa kehittämisen kohteeksi. Uuden Euroopan Komission asettuminen omalta osaltaan ilmastokriisin päättäväisen torjujan toteuttajaksi näyttäisi tarkoittavan sitä, että resursseista Ilmastorahastolla ei tule olemaan puutetta.

EKP:n määrällisen elvytyksen tuomaa taloudellista piristysruisketta on vaikeaa ohjata yritystukiin ja markkinan piristämiseen tavalla, joka ei loukkaa markkinakilpailua ja joka ei muodostu 'varjovaltion' kaltaiseksi hankkeeksi johtuen juuri peruskirjan strategisesta ohjauksesta, ohjauksesta joka ei Immanuel Kantin "kategorisen imperatiivin" mukaan  sinne todellisuudessa kuuluisikaan.

Ilmastorahasto ei olisi mikään huono - pikemminkin aitoa toivoa herättävä -  kohde Euroopan Keskuspankin määrälliselle elvytykselle. Yksi varoituksen lause on kuitenkin kirjoitettava tämän blogipäivityksen loppuun: sen enempää Suomen Pankki, hallitus, valtionvarainministeriö eikä mikään muukaan taho ole puhunut oikeastaan mitään EKP:n määrällisestä elvytyksestä, jota tänäkin vuonna suunnataan valtion velkakirjojen osto-ohjelman kautta ilmeisesti yli 3 miljardia euroa pelkästään Suomeen ja kokonaisuudessaan parisataa miljardia Euroopan Valuuttaunionin 342:n miljoonan kansalaisen yhteisöön.

Jos olen väärässä, niin ilmastorahasto on kova isku hallituksen sosiaalipoliittiselle ilmeelle.

perjantai 31. tammikuuta 2020

Britannia EU:lle: Hyvästi!

Muistelen vanhaa suomalaista elämäntapaa ja toimintaa tilanteessa, jossa välit katsottiin menneen lopullisesti poikki. Ennen oven lyömistä vauhdilla kiinni tiuskaistiin:"Hyvästi!" Sen jälkeen ei oltu puhe- eikä paljon muissakaan väleissä.

Britannian lähtöä enteili pitkään sen suhteellisen myöhäinen jäseneksitulo Euroopan Yhteisöön (EY), taipumus noukkia rusinat pullasta hankkimalla itselleen mitä erilaisimpia etuuksia  alkaen jäsenmaksuista, Unionin laitosten sijoittamisesta britteinsaarille, jatkuen muhkeisiin maataloustukiin ja lisäksi huolenpito siitä, ettei Brittien kielellisiin (englanti) tai maantieteellisiin (Gibraltar) etuoikeuksiin puututa.

Miten tällainen luonteenpiirteistö toimii yksilötasolla? Minulle tulee mieleen jonoissa etuilijat, liikenteessä säännöistä piittaamatttomat ohittajat, hedelmätiskin kaivajat ja pullapitkojen puristelijat elintarvikemyymälöissä, katujen ja tienvarsien muista piittaamattomat roskaajat - muutamia kuvaavia esimerkkejä mainitakseni.

Tällainen "epäproduktiivinen" toiminta yksilötasolla on tulosta tietynlaisesta turvallisuushakuisuudesta, jossa kanssaihmistä ei oteta huomioon vaan jossa oma etu muista piittaamatta on etusijalla. Kunnioittamani sosiaalipsykologinen analyytikko, Frankfurtin koulukunnan johtava sosiaalipsykologinen filosofi Erich Fromm kuvaa tällaista käyttäytymistä nimellä "Hoarding orientation", hamuava ja omistava asennoituminen. Siihen voi liittyä myös alistamista, ryöstämistä   ja väkivaltaa   - tai jos on alistuva ja itsensä heikommaksi tunteva - myös näpistelyä, varastamista ja pettämistä jos se vain tuo itselle jotakin hyötyä.

Oletko joskus joutunut huomauttamaan etuilijalle tai myymälävarkaalle hänen epäsopivasta käyttäytymisestään? Ilmaistun vihan määrä on tuollaisessa tilanteessa käsin kosketeltavissa ja se osoittaa, kuinka syvällä luonteenpiirteistössä rohmuava, muista piittaamaton elämänasenne istuu.

Vaatisi tietenkin perusteellista tutkimusta siitä, miten tällainen asennoituminen voi muodostua kokonaisen kansakunnan yhteiskuntaluonteeksi ja millä tavalla 'omistava' asennoituminen on sidoksissa haluun alistaa, käyttää voimaa ja väkivaltaa, soveltaa omanvoitonpyyntiä kaupankäynnissä ja liikesuhteissa tai ylipäätään ihmissuhteissa. Voisin kuvitella että hamuava ahne ihminen ei paljon kanssaihmisensä kohtalosta piittaa. Konservatiivisen pääministerin uhkapeli Britannian EU-jäsenyydellä osoitti, että hinta voi muodostua kohtalokkaaksi koko Euroopan tulevaisuudelle.

Britannia on tainnut soveltaa koko EU:ssa olemisensa ajan edellä kuvaamaani asennepohjaa omaan poliittiseen toimintaansa yhteiseksi tarkoitetun eurooppalaisen yhteisön sisällä. Joku voisi nähdä siinä vanhan kolonialistisen toimintatavan jatkumon teollisen ja digitalisoituvan modernin Euroopan oloissa. Tunnettu sääntö on että luonteenpiirteistöön istutetut toimintatavat istuvat sitkeässä ja niitä on vain äärimmäisen harvoin mahdollista muuttaa joksikin muuksi, varsinkin niiden vastakohdaksi, elämää ylläpitäväksi ja yhteisöä rikastuttavaksi toimintatavaksi. Isien pahat teot - mutta toki myös hyvätkin - joko kostautuvat tai parhaillaan periytyvät kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, kuten isossa kirjassa tästä ilmiöstä todetaan.

Olisi tuntunut oikeastaan luonnolliselta, että irtautumishalu olisi  tullut ilmaistua pikemminkin jonkin selvästi vasemmistoenemmistöisen hallituksen ja sitä tukevan kansakunnan toimesta kuin vahvasti jo sukupolvia vaikuttaneen konservatiivisen puolueen ja sen johtaman kansakunnan taholta. Euroopan Unioni on sekin hengeltään vahvasti konservatiivista, uusliberaalia oikeistopolitiikkaa tukeva - ideologisesti ohjattu - rakennelma erittäin kilpailukykyisine markkinaodotuksineen (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3).

Markkinoiden ensisijaisuuden asettaminen demokraattisen valtion edelle - periaate jota esimerkiksi Rooman sopimuksessa ei vielä mainittu - loukkaa tietenkin  syvästi sellaisten poliittisten liikkeiden - etenkin perinteisen vasemmiston -  toimintaa ja ohjelmatyötä, jotka rakentavat vahvan ja kansanvaltaisen valtion, kuntien  ja julkisen sektorin varaan palveluissaan ja koko kulttuurissaan. Kun ei edes valtion ja markkinan yhdenvertainen sekatalousjärjestelmä ole Euroopan Unionissa mahdollista, ei olisi ihme että juuri sieltä olisi demokratian nimissä ja autoritaaristen, yksipuolisten sopimusten johdosta todettu: "Let My People Go" ; yleisesti on kuitenkin vasemmiston piirissä osoitettu kritiikistä huolimatta suorastaan poikkeuksellista kärsivällisyyttä ja jopa alistumista Erich Frommin "Vaarallisessa Vapaudessa" kuvailemaan automaattiseen yhdenmukaisuuteen. Lähtökohtana on ollut sekä perinteinen kansainväliseen solidaarisuuteen ja yhteistyöhön uskominen sekä ohjelmatasolla ilmaistu toive sosiaalisesta ja oikeudenmukaisesta Euroopasta.

Britanniassa perusteet eivät ole rakenteellisten, peruskirjatasoisten ratkaisujen kritiikissä, vaan poliittisessa strategiassa jossa oman edun tavoittelun rinnalle on nostettu juuri oman lautasen reunan ulkopuolella olevia asioita - kuten esimerkiksi väestömäärään perustuvan suhteellisen osuuden vastaanottaminen pakolaisvirran osalta. Asenteet ovat tässä suhteessa sukua Unkarissa, Puolassa, ja muuallakin Euroopassa tapahtuneeseen oikeistolaistumiseen ja kansallisen, nationalistisen ja ikävimmillään jopa rotusortoon viittaavan ajattelun kanssa. On yllättävää kuinka pitkälle äärimmäisyyksiin voidaan mennä sellaistenkin kansakuntien keskuudessa, jotka ovat hyväksyneet YK:n ihmisoikeusjulistuksen ja koko joukon siihen perustuvia, pysyviksi tarkoitettuja kannanottoja.  Niissä eivät ole lähtökohtana lyhyen tähtäimen taloudelliset intressit, vaan syvästi humaaninen, jakamattomiin ihmisoikeuksiin kuuluva lähtökohta.

Vaikka Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen vilkuttaakin lähtiäisiksi ja sanoo "Me rakastamme teitä!", taustalla voi kuulla oven läimähtävän vakaumuksellisesti kiinni. Kuinka hyvin Britannia selviää asenteineen jatkossa "America first" ajattelun, mustan pörssin kulansseeraajaksi ja kiusantekijäksi soveliaan brittiläisen kansanluonteen kanssa, se jää nähtäväksi. Onko ahneella paskainen loppu? Onko edessä enemmän sotaa kuin rauhaa muistuttava tilanne? Seuraako joku muu, hamuamisen varaan rakentava euromaa jäljessä? Ja lisäksi: kuinka pitkälle Euroopan poliittinen vasemmisto voi sietää yhä epäproduktiivisemmiksi kääntyviä ilmaisuja, tekoja ja irtiottoja? Ja mitä tekee Brittien Labour tässä tilanteessa?

Vanheneva kansalainen näkee tässä kansakuntien selän kääntyvän niille odotuksille, joita toisen maailmansodan melskeissä ja sen jälkeen kasvaneet suuret ikäluokat parhaimmillaan toivoivat. Ei tullut räätälöimäämme takkia vahvan hyvinvointivaltion muodossa, tuli vain liivit - ja nyt niistäkin ovat napit lentämässä...

tiistai 28. tammikuuta 2020

Hiekalle rakennettu

Onko EKP:n rahapolitiikan kivijalan uudelleenmuotoilua se, että muutetaan sanonta "alle" sanaan "noin" kun puhutaan inflaatiotavoitteesta? Todellisuudessa tarvitaan sekä Euroopan Unionin finanssipoliittisen linjan avaamista ja sitä kautta avoimempaa ja moni-ilmeisempää monetaristista politiikkaa. Se edellyttää muutoksia EU:n konsolidoidussa peruskirjassa.

Modernin Monetaarisen Teorian mukaan itsenäisen keskuspankin omaavan valtion tai yhteisön rahan vähyys tai loppuminen ei ole mahdollista, koska se voi tarvittaessa aina ja kaikissa olosuhteissa luoda tarvittavia pääomia 'tyhjästä' eli omilla päätöksillään ja kirjanpidollaan. Euroopan Keskuspankki käyttää jo nyt tätä instrumenttia määrällisessä elvytyksessään, mutta vain pankkien ja markkinoiden suuntaan. Tuntuisi luonnolliselta että tällainen ulottuvuus olisi EKP:lla käytettävissä myös valtioiden ja tietenkin erityisesti Valuuttaunionin jäsenvaltioiden suuntaan. Tämä mahdollisuus on kuitenkin torjuttu Euroopan Unionin keskeisissä asiakirjoissa, mm. sen konsolidoidussa peruskirjassa. Päätös on ehdoton ja se koskee valtiota ja sen kaikkia alarakenteita omaa pankkia (Suomen Pankki) lukuunottamatta - kuntataso mukaanluettuna. Koko eurooppalainen politiikka sosiaalista pilaria myöten johdetaan tästä aikanaan ideologisesti valitusta lähtökohdasta. Tämä on helposti havaittavissa seuraamalla Eurooopan Unionin elinten päätöksentekoa ja ja niiden sisältöjä.
Miksi tällainen yksipuolinen linja sitten valittiin Euroopan Unionin poliittiseksi lähtökohdaksi? Koko toisen maailmansodan jälkeinen aika käytiin kylmää sotaa rautaesiripun molemmin puolin; vastakkain olivat kommunisitisiksi tai sosialistisiksi itseänsä kutsuneet Neuvostoliitto ja sen johdettavana ollut valtion johdolla ja yksipuoluejärjestelmää toteuttanut blokki, vastassaan läntinen, kapitalistinen maailma, joka rakensi 'vapaan markkinatalouden' varaan.

Jossakin määrin näiden väliin ja ulkopuolelle jäi Euroopan pohjoisosassa Ruotsissa kehitetty ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion pohjaksi muodostunut 'kansankoti', jossa noudatettiin demokraattisiin rakenteisiin perustuvaa sekatalousjärjestelmää ja joka osoittautui erinomaisen hedelmälliseksi, toimivaksi ratkaisuksi. Läntiselle maailmalle yksipuolisesti valtiojohtoinen, yksipuoluejärjestelmään perustuva vaihtoehto muodostui jäykkyydessään ja byrokraattisuudessaan kauhukuvaksi, josta erityisesti Saksa oli huolestunut, olihan maa jakautunut läntiseen ja itäiseen, lopulta itsenäisiksi valtioiksi katsottaviin kokonaisuuksiin. Pelottava valtiojohtoinen järjestelmä DDR:ssä vaikutti joka tapauksessa vahvasti saksalaiseen yhteiskuntaluonteeseen ja tämä vaikutti Euroopan Unionia luotaessa enemmän ratkaisuihin kuin pohjoisessa sinnitellyt kansanvaltainen hyvinvointivaltio.

Saksa on ollut aina paitsi sijaintinsa ja asukasmääränsä, myös talousihmeeseensä ja korkeaan insinööritaitoonsa perustuen Euroopan johtava maa, huolimatta kolmanteen valtakuntaan, kansallissosialismiin ja sen tuhoisiin rakenteisiin perustuvista peloista. Saksaa sekin haavoitti pitkään, mutta vähitellen vanha kansallistunto on noussut uudelleen vaihtoehto Saksalle (AfD) liikkeenä ilmeisesti syvällä saksalaisessa luonteeenlaadussa olevan piirteistön seurauksena. Saksa on omassa politiikassaan torjunut valtioon ja sen rakenteisiin perustuvan politiikan tehden koko ajan yhä enemmän ja enemmän tilaa markkinaratkaisuille.

Kun Euroopan Unionia rakennettiin, erityisesti 1980-luvulta lähtien tämä valtion vieroksunta johti EU:n perussopimusten yhteydessä ehdottoman etusijan antamiseen markkinoille; katseen kääntäminen länteen, irtautuminen idän järjestelmistä tuntui sekä helpotukselta että hyvältä turvallisuusratkaisulta. Me emme huomanneet, että tuohon uuteen rakenteeseen ei kuulu sellaista sekatalouteen perustuvaa ratkaisumallia, johon olimme pohjoismaissa tottuneet. Kun vahva valtio on samalla hyvin keskeistä sosialidemokraattisessa hyvinvointiajattelussa, joutui myös eurooppalainen sosialidemokratia 'erittäin kilpailukykyisen markkinan' pakkopaitaan, josta sosialidemokratia maksaa edelleenkin kovaa hintaa paitsi kannatuksen hiipumisen, myös erilaisten pysyviksi näyttäviltä jääneiden sosiaalisen kurjuuden ja 'köyhyyteen tuomitun' valtion ongelmien muodossa.

Dynaaminen valtio voisi hyvinkin finanssi- ja rahapolitiikallaan pystyä hoitamaan yhteiskunnallisen jälkeenjääneisyyden - myös Euroopan Unionin oloissa - jos sille finanssi- ja rahapolitiikalla nämä mahdollisuudet annettaisiin. Esteenä uudistumiselle on peruskirjoihin konsensuksella rakennetut esteet, joita voidaa poistaa vain samantasoisilla uusilla päätöksillä. EKP:n kivijalan uudistamista koskevat varovaiset lausunnot antavat ymmärtää, miten vaikea ja vaarallinen tie tämä on. Berliinin konservatiivista karhua on vaikeaa taivuttaa, koska muutos osoittaisi että koko poliittinen rakennelma Euroopan Unionissa perustuu väärään, yksipuoliseen, rauhan ja demokratian (Rooman sopimus sic!) kannalta epäonnistuneeseen peruskirjan muotoiluun. Kuka uskaltaa osoittaa Euroopan talouseliittiä ja sanoa että te olette olleet koko ajan väärässä? Ei EKP:n johtokaan taida uskaltaa 'viheltää' sormillaan kirkossa?

On toinenkin samaa luokkaa oleva tyhmyys, joka sisältyy edelleen 1920-luvun jätti-inflaatiota pelkäävään Saksaan ja sen perustuslakiin, jonne on naulattu jo vuonna 1949 ja edelleenkin voimassaolevat valtion kasvun rajat. Tämä sama rakenne näkyy vain hieman muunnetussa muodossa Maastrichtin sopimuksessa ja sen tunnetuissa velkaantumista ja kasvua koskevissa rajoituksissa. Tämä Saksan perustuslain 'kategorinen imperatiivi' määrää voimakkaasti saksalaista poliittista keskustelua ja ohjelmanmuodostusta laidasta laitaan; sieltä ei voi tulla esitystä Maastrichtin sopimuksen muuttamisesta, olisihan se samalla Saksan perustuslain vastaista toimintaa ja niinmuodoin myös Saksan perustuslakituomioistuimen mukaisesti rangaistavaa 'isänmaan petturuutta'. Se muodostaa myös uskottavan syyn sille, miksi kunnioitettu saksalainen sosialidemokratia Euroopan keskiössä voimakkaasta retoriikasta huolimatta ei yllä strategisesti merkittävään, vaihtoehtoja tarjoavaan eurooppalaiseen politiikkaan.

Euroopan Unionin ja keskuspankin 'kivijalan' rakentaminen uudelleen on kaikkea muuta kuin korkopolitiikan nyansseilla leikkimistä. Moderni, asianmukaisilla finanssipäätöksillä tuettu rahapolitiikka pystyisi ja päässälaskutaidoilla vastaamaan Euroopan suuriin ongelmiin, jos ei tarvitsisi pelätä ankaria rangaistuksia ja joutumista tyhmyyden ja konformistisen automaattisen yhdenmuukaisuuden häpeäpaaluun.

Oletukseni on, että tämä ristiriita on Euroopan Unionin ja EKP:n tiedossa. Varovaisin sanakääntein yritetään löytää maaperää vakavalle uudistumiskeskustelulle. On hämmästyttävä srateginen virhe kirjoittaa johonkin aikaan liittyviä strategisia ohjeilta maan tai yhteisön perustuslakiin, lakiin jonka pitäisi vahvistaa demokratiaa, strategista moniarvoisuutta ja toimia demokratian kulmakivenä. Taitaa olla niin, että vain lasten ja lapsenmielisiksi tulevien suusta voi kuulla tunnetun mutta järkyttävän totuuden: keisarilla ei ole vaatteita vaikka niin kuvitellaan.

Ilmeisesti paluu lapseksi tulemiseen on totta tämän kirjoittajankin kohdalla. Siitä huolimatta se saattaa olla totta.

31.1. 2020

31.1. 2020
Helsingin Sanomat lainaa pääkirjoitukseensa Hämeessä ilmestyvän lehden ilmeistä vaatimusta luopua hallitusohjelmasta ja ryhtyä seuraamaan Talouden arviointineuvoston kriittiseksi kuvattua linjausta.
Talouden arviointineuvosto perustaa arviointinsa Valtionvarainministeriön laskelmiin ja ennustuksiin, ilmenee sen omista perusteluista vuoden 2910 arviointiraportissa.Valtionvarainministeriö puolestaan seuraa – joutuu seuraamaan – pelkästään Euroopan Unionin asettamaa päälinjaa ’mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan’ toimintaedellytysten toteuttamisesta. Jos Euroopa unionin yksipuolinen markkinaorientoituminen ja demokraattisen valtion syrjiminen on lähtökohtana, ei yhteistä hyvinvointia ja vahvaa kansanvaltaista valtiota tavoitteleva Sanna Marinin hallitus voi odottaa talouden arviointineuvostolta myönteistä ja rohkaisevaa lausuntoa. Totta on vain se, että hallitus joutuu hakemaan ulospääsyä kilpailukykyumpikujasta luomalla edellytyksiä työllisyydelle ja sitä kautta talouden kasvulle ahtaan kujanjuoksun tunnelmissa. Silti se saattaa siinä onnistua – Portugalin tapaan.

Huomiota kiinnittää se että vaikka Euroopan Keskuspankki on marraskuussa 2019 aloittanut uudelleen määrällisen elvytyksen luoden likviditeettiä yritystoiminnalle valtion velkakirjojen oston muodossa ja investointien ja työpaikkojen luomisen odotuksin, mitään investointibuumia yritysmaailman puolelta ei ole näkyviissä. Olisi luullut että arviointineuvostolla on jotakin sanomista tästä erityisestä hankkeesta ja sen mahdollisista vaikutuksista.

perjantai 24. tammikuuta 2020

Ilmastomuutosta kiihdyttävät taitekohdat

Frakfurter Rundschau kirjoittaa 24.1. 2020

Vuonna 2015 kansainvälinen yhteisö päätti Pariisin sopimuksessa: ilmaston lämpeneminen olisi pidettävä kahdessa asteessa, mutta mieluummin 1,5 asteessa. Tätä rajaa ei ole valittu mielivaltaisesti, mutta syyt siihen ovat vain vähän kansalaisten tiedossa.

Jos se ylitetään, ilmastokriisi uhkaa laajentua, mistä tutkijat varoittavat. Ongelma: Jos ilmasto- ja maajärjestelmässä laukeaa ​​tiettyjä "käänne-elementtejä", voi tapahtua ketjureaktioita, jotka nostavat lämpötilaa hallitsemattomasti. Sitten uhkaa ”kuuma ajanjakso”, jonka aikana maa lämpenee neljästä viiteen astetta ja joka lopettaa nykypäivän ihmisen sivilisaation.

16 käänne-elementtiä voisi nopeuttaa ilmastonmuutosta
Tutkijat ovat tunnistaneet 16 näistä käänne-elementeistä, jotka laukeavat ​​eri lämpötilan kynnysarvoilla. Paletti vaihtelee Grönlannin ja Antarktiksen  valtavista jäälevyistä maapallon ikiroutaiseen maaperään, Amazonin sademetsään ja Golf-virrasta Intian monsuuniin.

Nämä käänne-elementit ovat "planeettamme Akilleen kantapää", sanoi Potsdamin ilmastovaikutusten tutkimuslaitoksen (PIK) entinen johtaja ja hallituksen neuvonantaja, professori Hans-Joachim Schellnhuber. Hän varoittaa: "Meidän ei pitäisi aktivoida näitä käännemekanismeja ollenkaan." Jos järjestelmät kaatuvat, suurinta osaa niistä ei voida enää palauttaa vanhaan tilaansa, vaikka ihmiskunta eläisi yhtäkkiä ilman päästöjä.

Hyvä esimerkki siitä, kuinka käänteen tapahtuminen voi lisätä ilmaston lämpenemistä, on esimerkiksi ikiroudan sulaminen, ikiroudan joka kattaa yhden kuudesosan maapallon pinta-alasta - Siperiassa, Alaskassa ja Pohjois-Kanadassa. Lämpeneminen, joka on ollut keskimäärin 1,1 astetta globaalisti, on jo käynnistänyt tämän prosessin. Sulatus ei vahingoita vain rakennuksia ja teitä, se myös vapauttaa suuria määriä kasvihuonekaasuja, CO2: ta ja metaania. Pelkästään ikiroutaisten maa-alueiden pinta-ala sisältää noin 1500 miljardia tonnia hiiltä, ​​mikä on noin kaksi kertaa enemmän kuin koko maan ilmakehässä. Käynnistyksen jälkeen itsevahvistuvaa sulamisprosessia ei voida pysäyttää - ja valtavia määriä kasvihuonekaasuja vapautuu. Se johtaisi "turbolämpenemiseen".

Varoitukset käänne-elementeistä eivät ole uusia
Samoin vakavat seuraukset kasvihuonekaasujen tasapainolle uhkaavat, jos Amazonin sademetsät kuivuvat ja boreaaliset metsät pohjoisessa, esimerkiksi Pohjois-Kanadassa ja Venäjän taigassa, tuhoutuvat edelleen. He myös varastoivat valtavia määriä hiiltä, ​​joka sitten pääsee ilmakehään ja antaa planeetan lämpiämiselle vauhtia. Sitten metsä muuttuu hiilidioksidivarastosta hiilidioksidilähteeksi.

Käännekohtavaroitukset eivät ole uusia. Ilmastotieteilijät tiesivät jo 1980-luvulla, että jos päästöt kasvavat loputtomiin, ilmastojärjestelmässä tapahtuu perusteellisia muutoksia. Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että aika, jolloin ilmastonmuutoksen vaikutuksia ei voida enää åysäyttää, voitaisiin saavuttaa odotettua nopeammin.

Viime vuoden lopulla ryhmä johtavia tutkijoita varoitti tunnetussa lehdessä "Nature", että yli puolet 16 käännekomponentista oli jo vaarallisen lähellä. Kommentin pääkirjoittaja Timothy Lenton varoitti "planeettahätätilanteesta". Maapallon järjestelmän kaatuminen uuteen tilaan ei ehkä enää ole meidän käsissämme, sanoo Ison-Britannian Exeterin yliopiston globaalijärjestelmien instituutin johtaja.

Ihmiskunnan voidaan sallia päästää vain 500 miljardia tonnia kasvihuonekaasuja
Tutkijat laskivat, kuinka paljon kasvihuonekaasuja globaali yhteisö voi edelleen päästää ilmakehään voidakseen ylläpitää turvallisuusrajaa 1,5 astetta  50 prosentin todennäköisyydellä. Se on noin 500 miljardia tonnia.

Tämä määrä loppuisi, jos vain nykyiset yli 40 miljardin tonnin hiilidioksidipäästöt pysyisivät tällä tasolla 12 vuoden ajan. Lenton-tutkijaryhmän mukaan ikiroudan ja metsien hävittämisen aiheuttamat lisäpäästöt voivat olla jopa 300 miljardia tonnia, jos kaatopaikat ovat tosiasiassa välittömässä läheisyydessä - 100 miljardia ikiroudan äkillisestä sulamisesta ja 200 miljardia metsien kuolemasta tai palamisesta  Amazonissa ja pohjoisilla leveysasteilla. Luonto-kommentissa todetaan: yhdessä muiden päästöjen kanssa "jäljellä oleva talousarvio on jo ylitetty." Tämä tarkoittaa, että 1,5 asteen raja tulisi käytännössä jo unohtaa.

Ihmiskunta on menettämässä hallinnan ilmastomuutoksesta
Toistaiseksi maailman hallitukset ovat kuitenkin vielä kaukana pysähtymisestä kahteen asteeseen,  puhumattakaan 1,5 asteesta. YK: n ympäristöohjelman Unep mukaan maapallon suunta on plus 3,2 astetta vuoteen 2100 mennessä, jos valtiot saavuttavat aiemmin sovitun hiilidioksiditavoitteensa. Jos he eivät tee niin, maapallo voi lämmetä jopa 3,9 asteeseen. Molemmissa tapauksissa laukeaisi joukko käännettä kiihdyttäviä elementtejä.

Hallitusten odotetaan esittävän parempia ilmastotavoitteita tänä vuonna. Ei ole selvää, ovatko ne riittäviä hidastamaan ilmastokriisiä.

Maan jään sulaa, valtameret nousevat - ilmastonmuutos on kiihtymässä. Tutkijat olettavat, että käännekohta on jo saavutettu.

----

Ilmastomuutoksen uhasta tullaan vielä kirjoittamaan ja puhumaan niin paljon, että joudun omalta osalta pysäyttämään julkisen pohdiskelun tässä linkittämääni blogikirjoitukseen. Suuria käännekohtia on tapahtumassa - ja ne edellyttäisivät samantasoista tiedostamisen vallankumousta ja heräämistä kansojen ja kansalaisten mielissä. Ilmeisesti se on jo kuitenkin liian myöhäistä...

torstai 23. tammikuuta 2020

Yhtä puuttuu - ja sen mukana kaikki

William (Bill)  Mitchell 19.1. 2020

Modernin Monetaarisen Teorian kehittäjä Bill Mitchell on pitänyt merkittävän puheenvuoron Adelaidessa Australiassa 19.1. 2020 koskien ilmastomuutosta, sen ratkaisemiseksi sosiaalisesti kestävällä tavalla. Blogissaan hän aluksi torjuu vasemmistossa usein kuullut 'mantran¨"Verota rikkaita" ratkaisuna ilmastomuutoksen torjumiseen oikeudenmukaisella tavalla; hän ei pidä mahdollisena myöskään sitä, että tämän suuren tehtävän kulut laitettaisiin nykyisen reaalitalouden maksettaviksi. Hän osoittaa että ilmastomuutoksen aiheuttajat jakautuvat samalla tavalla kuin tuloerotkin - pieni vähemmistö tuottaa suurimman osan hiilidioksiidikuormasta ja siten myös maapallon lämpötilan noususta. Tässäkin tilannekuvaa hallitsee Oxfamin raportin mukaan  äärimmäinen eriarvoisuus samaan tapaan kuin tulonjaossakin. Ratkaisuna hän näkee irtautumisen valtavirtaisesta, markkinoiden ensisijaisuuteen perustuvasta talousajattelusta ja maailman talouden, ennenkaikkea itsenäisten valtioiden ja yhteisöjen kuten EU talouden kehittämistä endogeeniseen, finanssipolitiikan mahdollisuuksia ilman ideologisia rajoituksia käyttävään toimintatapaan, ensisijaisena välineenä demokraattinen valtio ja sen rakenteet.


On tapahduttava perusteellinen muutos itsenäisen keskuspankin omaavissa valtioissa ja yhteisöissä. Modernin Monetaarisen Teorian mukaan minkäänlaista puutetta ei ole rahasta ja ilmastomuutos on voitettavissa, jos tieteellistekninen kehitys sen sallii. Tämä edellyttää perusteellista muutosta taloudellisessa ajattelutavassamme.

Ilmastomuutoksen vaatimaa taloudellista panostusta ei voida odottaa eikä saada rikkaimmalta eliitiltä, vaikka sen 10%:n kärki tuottaakin 50% ilmastopäästöistä. Myöskään maailman valtaväestöä ei voida asettaa sellaiseen kurimukseen, jossa se tuloistaan ja resurseistaan luopumalla alkaisi maksaa ilmastomuutoksen torjumisen edellyttämiä, arvaamattoman suuria taloudellisia panostuksia. Perinteisen 'eksogeenisen', valtavirtaisen talousajattelun puitteissa vastaaminen  ilmastomuutokseen
reaalitalouden puitteissa ja edellyttämällä teollisen tekniikan täydellistä sopeuttamista ilmastomuutoksen torjumiseen - se ei todellisuudessa ole mahdollista.

Taloudellisten mahdollisuuksien luominen ilmastomuutoksen torjumiseen edellyttää yhtä suurta muutosta keskuspankkitaloudessa: valtioita, todellisessa vastuussa olevia demokraattisia elimiä on vahvistettava sallimalla finanssipoliittinen  elvytys ja ilmastomuutoksen edellyttämä endogeeninen resurssointi. Euroopan Unionin tapauksessa tämä muutos on mahdollista vain muuttamalla konsolidoidun peruskirjan säännöksiä niin, että valtion - ja myös Euroopan Unionin itsensä - täysimittainen poliittinen vastuunotto mahdollistetaan. Päätöksen on oltava yksimielinen samalla tavalla kuin nykyisen voimassaolevan peruskirjan kohdalla aikanaan tehtiin. Peruste tällä täysin oleelliselle demokratiaprosessille on ilmastomuutoksen torjunta niillä tieteellisillä ja teknisillä keinoilla jotka tällä hetkellä ja tästä eteenpäin ovat käytettävissä. Tämä yksi ainoa toimi voi ratkaista ihmiskunnan kohtalon ja sen aikaansaaminen on välttämätöntä. Tämän muutoksen torjuminen tarkoittaa ihmiskunnan arkun naulaamista lopullisesti kiinni - jos sellainen robotti sattuu olemaan olemassa.

Modernin Monetaarisen Teorian yhden keskeisen kehittäjän William (Bill) Mitchellin mukaan olisi oikeampaa puhua massiivisesta vihreästä muutoksesta kuin "uudesta vihreästä sopimuksesta" (New Green Deal), koska muutos ei voi perustua läntisen teollisen ja kaupallisen kulttuurin ulottamiseen koko mailmaan vaan kysymys on suuresta ja perusteellisesta muutoksesta koko tuotanto- ja kulutuskulttuurissa. Suuren muutoksen vaihtoehtona on sosiaalinen ja ilmastollinen epäonnistuminen.
Tällaisesssa tilanteessa taloudellisten ylijäämien vaatiminen valtioilta on Mitchellin mukaan suuri erehdys, joka vahingoittaa edessäolevaa yritystä ryhtyä reagoimaan ilmastomuutokseen kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Miksi emme voi luottaa markkinoihin ilmastomuutoksen torjumisessa? Markkina kokonaisuudessaan on Mitchellin mukaan uusliberaali viitekehys. Se toimii ainoastaan hintaperusteisesti. Ilmastomuutoksen torjunnan kannalta se tarkoittaa aina sellaisen hintakompromissin rakentamista, jossa saastuttavat ja eisaastuttavat tekniikat yritetään saattaa kustannusten kannalta tasapainoon. Uusliberaali markkinaratkaisu tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että koko atmosfääri, myös maaperä ja meret  tulevat yksityistämisen ja kaupallistamisen kohteiksi.

Uusliberaali konsepti on ollut kaikkialla - myös Euroopan Unionissa - tuhoisa paikallisille yhteisöille, niiden kulttuureille ja niiden eheydelle. Markkinaratkaisut ovat myös tunnottomia (insensitive) suhteessa tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Samoin markkina on tunteeton jakeluverkostojen suhteen koska se ei perustu henkilöä ja ääni periaatteeseen tai perustuslain yhdenvertaisuusmääräyksiin, vaan siihen kuka kykenee maksamaan.

Demokratiaan uskova ihminen ei voi luottaa järjestelmään, jonka perustana ei ole kansalaisten ääni vaan käytettävissä oleva raha. Kaikkein tärkeimpänä Bill Mitchell pitää sitä, että markkinaperusteiset ratkaisut eivät pyri kokonaisvaltaiseen ilmastomuutoksen torjuntaan vaan hakevat koko ajan kompromissia liiallisen ja kohtuullisen saastuttamisen välimaastossa. Markkina ei ole "biologiasensitiivinen", mistä syystä meidän kansalaisten on oltava erityisen riski- ja vaaratietoisia.
Ei ole olemassa tieteellistä keinoa määritellä markkinan vastuunottoa ja ratkaisumallia maan, veden tai ilman saastumiselle. Siksi emme voi luottaa markkinan hintaperusteiseen toimintatapaan ilmastomuutoksen torjumisessa.

Siksi on rakennettava sääntöperusteiseen, demokraattisen valtion johtamaan prosessiin ilmastonmuutoksen torjumisessa. Demokraattisen järjestelmän on kerrottava markkinalle, mitä se saa tehdä ja mitä ei. Demokraattisten elinten on oltava päätöksenteon keskiössä, koska ne edustavat meitä eivätkä suljettuja korporaatioita.

Ilmasto-ongelmaa ei voida ratkaista yksin; sen kumppanina on oltava elämisen mahdollistavat palkat, sosiaaliset palvelurakenteet ja siedettävä toimeentulo eläkkeellä. Uusliberaali markkina saattaa luvata ilmastomuutoksen torjuntaan tähtääviä teknisiä ratkaisuja omissa tuotteissaan, mutta yhteiskuntavastuuta se ei suostu kantamaan.

Ilmastomuutosta ja sen torjuntaa ei voida erottaa sosiaalisesta vastuusta - ne ovat syy- ja seuraussuhteessa toisiinsa. Siksi ilmastomuutos haastaa uusliberalismin ja koko kapitalistisen markkinaperusteisen järjestelmän.

Miten muutos sitten toteutetaan - siitä ei ole puhuttu kovinkaan paljon. Puhutaan päästökaupasta siellä ja täällä, mutta olisi välttämätöntä puhua koko tuotantojärjestelmästämme. Vihreä muutos Mitchellin kielenkäytössä siirtyminen (transition) tarkoittaa sellaisten sosiaalisten edellytysten luomista että muutos myös kansalaisten arjessa käy mahdolliseksi. Muutoksen hallinnan täytyy lähteä liikkeelle kansalaisten tarpeista, ei yritysten voitontavoittelusta.

Kysymys ei ole joko työstä tai ilmastonmuutoksesta. On kysymys joko molemmista tai sitten ei mistään. Kuten Kanadan  Kommunikaatio-,Energia- ja  paperialan ammattiliiton puheenjohtaja Brian Kohler sen muotoili:" Jos hyökkäätte työpaikkojamme vastaan ja jos epäonnistutte työn ja toimeentulon merkityksen ymmärtämisessä, luotte vastakkainasettelun jota ette voi voittaa. Te tulette vain pakottamaan meidät sellaiseen teidän ja työntekijöiden yhteenottoon,  jossa te, me, yhteiskunta ja ympäristö - nämä kaikki ovat häviäjiä." Jos työntekijät pakotetaan luopumaan työpaikoistaan ilmastomuutosuhan vuoksi, tulevat he puolustamaan työpaikkojaan ja liittymään yhteen jopa työnantajiensa kanssa. Emme voi vain lopettaa työpaikkoja antamatta mitään tilalle, koska kysymys on heidän elinehdoistaan.

Meidän ei tule valittaa sitä että haluamme laajan ja vahvan julkisen sektorin. Meidän ei tulisi huolestua siitä, että tarvitsemme laajan julkisen aktiviteetin. Julkiselle sektorille on hankittava taloudellista kapasiteettia vastata ilmastomuutoksen hallinnan edellyttämiin tehtäviin. Työtasa-arvo ja siihen kuuluva toimeentulo kuuluu olennaisena ja välttämättömänä  osana ilmastomuutoksen hallintaan.

Nyt tarvitaan strategista johtamista. Poliittiset puolueet ovat valinneet - ainakin Australiassa - kauhean, järkyttävän roolin. Tarvitsemme sellaisen poliittisen koalition, joka on valmis hyväksymään ilmastomuutoksen  tosiasiat ja demokratian edellyttämät sosiaaliset ja rakenteelliset elementit.

Mitchell mainitsee Adelaidessa pitämässään esitelmässä ajatuspajojen synnyn jo presidentti Nixonin presidenttikaudellapyrkimyksessä taistella  sosialistien ja kommunistien liian suurena pidettyä vaikutusvaltaa vastaan. Hyvin usein niitä rahoitetaan pääoman rahoitusinstrumenteilla ja Amerikassa jopa CIA on osallistunut  ajatuspajojen rahoittamiseen. Tällä tavalla vasemmistolainen narratiivi on ajettu sivuraiteelle ja korvattu markkinoita tukevalla keskustelulla. Vasemmisto ei ole koskaan ollut kovin vahva strateginen toimija ja hyvin usein se on hajonnut erilaisiin kuppikuntiin voimien yhdistämisen sijasta.

Luentonsa lopuksi Mitchell hahmottelee ilmastomuutoksen torjuntaa ja täystyöllisyyttä edistävän
liikkeen, "ajatuspajan" toiminnan sisältöä: miten levittää ja palvella julkista sanaa, kouluttaa, miten luoda logistiikkaa, resursseja ja yhteisöllistä osallistumista, miten hallinnouida poliittisia aloitteita niin että ne johtavat toimintaan, miten edistää poliittista osallistumista ja aloitteellisuutta. Poliittiset puolueemme ovat tässä suhteessa vielä munan hautomisen tilassa - mutta niiden sisällä uusi liike on jo syntymäisillään.

Mikä on tämän tarinan keskeinen opetus?  Se on Modernissa Monetaarisessa Talousteoriassa, endogeenisessa finanssitaloudessa, jonka mukaan itsenäisen yhteisön (EU) tai valtion keskuspankki voi luoda taloudellisia resursseja finanssipäätöksillään ja kirjanpidollaan. Valtavirtainen talous ei ole toistaiseksi onnistunut näkemään talous- ja rahapolitiikan tarjoamia mahdollisuuksia, vaan on yrittänyt etukäteissäästämisen ja sihen liittyvän kurin avulla saataa taloutta tasapainoon. Ilmastomuutoksen torjuminen edellyttää koko poliittisen talouden aktivoimista maailmanlaajuisella tasolla.

Yhtä siis puuttuu - ja sen mukana kaikki.


Lisäys: 
Oxfam raportin pääsisältö suomeksi, (kuvat löytyvät itse raportista):
Ilmastomuutos liittyy erottamattomasti taloudelliseen epätasa-arvoon: se on kriisi jota ohjaavat  'omistavien' kasvihuonekaasupäästöt" ja jotka osuvat kovimmin niihin "joilla ei ole mitään". Tässä ohjeessa Oxfam osoittaa- hiilidioksidipäästöjen maailmanlaajuisen epätasa-arvon  arvioimalla ja vertaamalla rikkaiden ja köyhien kansalaisten elämäntapoja kulutuspäästöjä eri maissa.

Silmiinpistävää on, että arviomme tämän eriarvoisuuden laajuudesta viittaavat siihen, että köyhimmät - puolet maailman väestöstä - noin 3,5 miljardia ihmistä - aiheuttavat yksilöllisellä kulutuksellaan  vain noin 10%  kaikista maailman päästöistä; ylivoimaisesti suurin osa näistä ihmisistä  asuu kuitenkin  maissa jotka ovat kaikkein alttiimpia ilmastonmuutokselle.

Noin 50% näistä päästöistä puolestaan johtuu rikkaimmista 10%:sta ihmisistä ympäri maailmaa, joilla on keskimäärin hiiltäjalanjälki on 11 kertaa niin korkea kuin väestön köyhimmillä puoliskolla, ja 60 kertaa niin suuri kuin köyhimmällä 10%:lla. Rikkaimman 1%:n  keskimääräinen jalanjälki voi olla  maailmanlaajuisesti 175 kertaa suurempi kuin köyhimmän 10%:n.

Pariisin COP21-neuvostossa neuvotellaan hallitusten välillä sopimuksesta niiden alueella tuotettujen kokonaispäästöjen perusteella, todellisia voittajia ja häviäjiä ovat heidän kansalaisensa. Kaupan lakmustesti tulee olemaan se, tuottaako se jotain niille köyhimmille ihmisille, jotka ovat ilmastonmuutoksesta vähiten vastuussa ja kuitenkin haavoittuvimmat asuinpaikastaan johtuen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Lakmustesti_(politiikka)

Oxfamin uusi tietoanalyysi, joka määrittelee arvioidun kokonaisvaltaisen elämäntavan kulutuspäästöt eri maissa vaihdellenn tulojen mukaan ryhmien sisällä (määritelmät ja menetelmät katso laatikossa 1), ei ainoastaan osoita vain globaalin hiili-eriarvoisuuden äärimmäistä luonnetta, vaan myös auttaa torjumaan joitain myyttejä, joita on vuosia esiintynyt YK: n  ilmastokeskustelun ympärillä koskien sitä, ketkä aiheuttavat ilmastonmuutosta.

Vertailemalla rikkaampien ja köyhempien  kansalaisten hiilijalanjälkeä useissa maissa auttavat osoittamaan, että vaikka jotkut maat ”kehittyvissä talouksissa”, kuten Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa ja Etelä-Afrikassa aiheuttavat korkeita ja nopeasti kasvavia päästöjä, elämäntavan kulutuksen päästöt jopa rikkaimpien kansalaisten osalta ovat jonkin verran pienempiä  heidän tulotasoaan vastaavissa ryhmissä vastaavat rikkaissa OECD - maissa, vaikka tämä onkin muuttumassa ja jatkuu  niin edelleen ilman kiireellisiä ilmastotoimia. Elämäntapapäästöt satojen miljoonien köyhimpien kansalaisten keskuudessa svätn sijaan se pysyy huomattavasti alhaisempana kuin jopa OECD-maiden köyhimpien kansalaisten keskuudessa.

Vaikka rikkaimmat kansalaiset voivat ja heidän tulisikin osallistua yksilöinä leikkaamalla omia päästöjään elämäntapamuutosten avulla, missä tahansa he elävätkin, he eivät voi ratkaista ilmastokriisiä pelkällä vapaaehtoisella toiminnalla.
Heidän valintaansa rajoittavat usein heidän hallitustensa päätökset kaikilla aloilla, energiasta liikennepolitiikkaan.
Epäilemättä Pariisin heikko sopimus ei koske  enää heille samalla tavalla etujaan kuin se on köyhimpien ja vähiten ilmastopäästöistä  vastuullisten köyhien kohdalla.
Yhä useammat rikkaimmasta 10 %:sta kokevat Ilmastonmuutoksen vaikutukset keskuudessaan  ja ovat mobilisoimassa  hallituksiaan vaatien toimenpiteitä.

Ainoat hyötyjät puutteellisista ilmastotoimista Pariisissa ja sen ulkopuolella on paljon pienempi eliitti, jolla on hankittuja etuoikeuksia jatkaa korkeita hiilidioksidipäästöjä ja syvästi epätasa-arvoisessa globaalitaloudessa.
Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastokokousten välillä, miljardöörien lukumäärä Forbes-luettelossa kiinnostuksen kohteina fossiilisten polttoaineiden alalla on noussut 54: stä vuonna 2010 - 88:aan vuonna 2015, kun taas heidän koko henkilökohtaisen omaisuutensa koko on kasvanut noin 50% yli 200 miljardista dollarista yli 300 miljardiin dollariin.
Hallitusten on Pariisissa noustava puolustamaan valtaansa ja seisottava kansalaistensa puolella - köyhimpien, vähiten päästöjä aiheuttavien ja kaikkein haavoittuvimpien puolella - jos Pariisissa on tarkoitus päästä sopimukseen niiden hyväksi, jotka tarvitsevat sitä eniten.



perjantai 17. tammikuuta 2020

Kahden tason taloutta

Kuten tiedetään on Euroopan Keskuspankki harjoittanut määrällistä elvytystä vuoden 2014 marraskuusta vuoden 2018 loppuun useammallakin eri tavalla, kuitenkin pääasiassa ostamalla Valuuttaunionin jäsenvaltioiden velkakirjoja. EKP:n tapa ilmaista luvut nettomääräisinä ei kerro koko totuutta; määrät ovat todellisuudessa bruttomääräisinä kerrottua suurempia, yrittäväthän jäsenvaltiot pienentää alijäämiään.

Kuinka tehokasta määrällinen elvytys on ollut? EKP:n keskeisten asiakirjojen mukaan tavoitteena on 'erittäin kilpailukykyinen markkina' (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3), mikä tarkoittaa sitä että määrällistä elvytystä suunnataan yritysten likviditeetin vahvistamiseen ja investointien lisäämiseen. Tämä on muodollinen perusta määrälliselle elvytykselle - likviditeetti on sellaisenaan yksi tärkeimpiä markkinoiden toimimisen ehtoja. Yritykset tekevät säännöllisesti investointianalyyseja ja ostovoima on kysynnän ohella toinen tärkeä tekijä sille, lähdetäänkö investoimaan vai ei. Koko määrällisen elvytyksen ajan investointien vähäisyys on ollut suuri ongelma eikä määrällinen elvytys ole sitä kyennyt ratkaisemaan.

Määrällisen elvytyksen suuntautuminen markkinoille herättää kysymyksen: kuinka jäsenvaltiot selviytyvät likviditeettiongelmistaan ja onko markkinaelvytyksestä aidosti hyötyä myös kansalaisyhteiskunnalle, kotitalouksille ja reaalitaloudelle?

Kyllä pääomaa ilmeisesti valuu jossakin määrin myös niin valtionhallintoon kuin reaalitalouteenkin; pääoman määrä on sielläkin on tasaisesti elvytyksen aikana kasvanut. Der Spiegelin (nro 52, 23-24/12 2019) julkaisema  allaoleva kuva kuvaa pankeille ja yrityksille suunnatun määrällisen elvytyksen suhdetta reaalitalouteen.

Tässän kuvassa keskuspankkirahan määrää kuvaa MO-käyrä ja M3 pankkien, yritysten ja kotitalouksien käytössä olevaa rahamäärää. Prosentuaalisesti EKP:n liikkeellelaskema "raharuuvi" rahamäärä on kolminkertainen verrattuna realitalouteen.

Kun EKP jäsenpankkeineen (mm. Suomen Pankki) ostaa valtion velkakirjoja taseisiinsa, se tarkoittaa vastaavansuuruisen likviditeetin syntymistä valtion rahaliikenteeseen. Tuota rahaa voidaan käyttää kirjanpidollisesti korvaamaan valtion muutoinkin harjoittamaan yritystoiminnan tukemista eri muodoissa, jolloin käyttöpääomaa vapautuu muihin  tarkoituksiin. Oletukseni on, että kaikkea tätä rahaa ei ole välittömästi käytetty yritystukiin, vaan luotu odotusarvoisia mahdollisuuuksia valtion tätä toimintaa harjoittaviin rakenteisiin paisuttamalla niiden taseita sen lisäksi että mahdollisuus anteliaaseen yritystukeen on kasvanut.
Tietenkin osalla markkinaa on ollut mahdollisuus kasvattaa investointejaan tätä kautta ja myös sillä on pidetty yllä rakentamista ja työllisyyttä. Kun katsoo kuvaa ja valtavia käytössä olevia pääomamääriä, voi todeta että paljon on jäänyt yritysten taseisiin, vararahastoihin ja ties minne käyttämättömiä resursseja.

Spiegelin 52/2019 kuvan yhteydessä käyty väittely kahden ekonomistin välillä koskikin sitä, aiheuttaako määrällinen elvytys perinteisen, tietyin aikavälein toistuvan talousromahduksen vai onko taloushistoria kokemassa määrällisen elvytyksen myötä siirtymisen kokonaan uuteen aikaan, jossa inflaatio ei pääse enää uhkaamaan entiseen tapaan keskeistä taloudellista perustaa. Keskustelijat Marc Friedrich ja Peter Bofinger edustivat kahta jokseenkin vastakkaista käsityskantaa. Friedrich odottaa suurinta romahdusta kautta aikojen ja Bofinger näkee mahdollisuuksia kehittää EKP:n strategiaa kohden 'endogeenista sekataloutta' jossa markkinoiden ohella valtiolla ja julkisella sektorilla on nykyistä suurempi merkitys.

Ylläoleva kuva antaa suuntaa osoittavan vertailumahdollisuuden  siitä, miten määrällinen elvytys toimii ja mitkä ovat sen suurimpia heikkouksia. Yksi niistä on pääomiin nähden odottamattoman heikko suorituskyky, pääomien pakeneminen taseisiin, osakkeisiin ja 'ties minne'; ainakin osalla markkinoita on suuri halu kätkeä rahaa verottajan ja suuren yleisön ulottumattomiin. Se lisää pääoman polarisoitumista ja kansalaisten jakautumista valtavaan austeristisesta politiikasta kärsivään enemmistöön ja pieneen miljoonapalkkoja ja -palkkioita saavaan , ulottumattomissaolevaan ja eristäytyvään oligarkiaan. On mielestäni oikeutettua puhua tämän tyyppisen määrällisen elvytyksen skitsofreniasta, jossa odotukset ja tulokset ovat lähestymistavasta johtuen pahassa ristiriidassa.

Edelleenkin informaatio määrällisen elvytyksen toteutuksesta ja toiminnasta on äärimmäisen niukan informaation varassa. Kun on kysymys näinkin suuresta ja kokonaan uudella tavalla toimivasta rahataloudesta, olisi jo pelkän talouden ymmärtämisen kannalta tärkeää saada selkeä kokonaiskuva tästä määrällisestä elvytyksestä. Vai onko niin, että Euroopan Unionin keskeisten peruskirjojen pohjalta tehdäänkin  määrällisen elvytyksen nimissä tehdään myös laadullista politiikkaa, Qualitative Easing? 

Joka tapauksessa eurooppalaisessa - ja ilmeisesti myös globaalissa - taloudessa on kaksi tasoa, reaalinen ja virtuaalinen. Virallinen, valtavirtainen talousajattelu puhuu pääasiassa korkojen kasvun ja velaksi elämisen pohjalle rakentuvasta eksogeenisesta taloudesta. Virtuaalinen, keskuspankkien fiskaalisiin ja monetaarisiin päätöksiin perustuva endogeeninen talous elää omaa, demokraattista valtiota aliarvioivaa ja markkinoiden valtaa kasvattavaa - todellisuutta mullistavaa elämäänsä.