torstai 31. joulukuuta 2020

Korona - suuri opettaja

Vuosi 2020 on poikkeuksellinen, opettava, muistoja herättävä - ja samalla vuosi jolloin historian akkuna suurille yhteiskunnallisille uudistuksille avautui. Otettiinko opetuksista opiksi vai ollaanko jäämässä taas kerran luokalle, kuten joskus takavuosina vielä monelle näin tapahtui?

Korona-pandemia osoittautui siksi suureksi opettajaksi, joka asetti koko maailman uusien vaatimusten eteen.  Edellisestä suuresta sodasta ja sen päättymisestä tuli kuluneeksi jo 70 vuotta, mikä tarkoitti sitä että muisto sota-ajan puutteellisesta ja kurinalaisesta elämästä ei ollut enää kaikkien biomuistissa. Etenkin vanhemmalla sukupolvella sota-ajan tiukat sääntelytoimet, olojen ankeus ja kurinalaisuuden vaatimus palautuivat kuin luonnostaan uudelleen mieleen.

Maan hallitus otti pääministeri Sanna Marinin johdolla kuitenkin jo alkuvuodesta komennon käsiinsä kun oli käynyt selväksi että Korona-infektiosta saattaa muodostua maailmanlaajuinen pandemia. Jo aikaisessa vaiheessa hallitus alkoi valmistella valmiuslain käyttöönottoa lähes sotilaallisen kurinalaisuuden hengessä. Poliittiset ryhmät ja eduskunta osoittivat laajassa parlamentaarisessa valmistelussa omaavansa tietoisuutta ja tahtoa tämän äärimmäisen poikkeuksellisen toimenpiteen toteuttamiseksi. Valmiuslakihan oli tarkoitettu käynnistettäväksi vain poikkeusoloissa, kuten sodan syttyessä, luonnokatastrofin tai vakavan kulkutaudin vaaran uhatessa. 

Suomi onnistui näiden toimien seurauksena jo alkuvuodesta pitämään tartuntatapaukset ja pandemian aiheuttamat kuolemat suhteellisen vähäisinä.  Sairaalakapasiteetti ei joutunut kriittiseen tilaan. Maan hallitus, STM ja  etenkin peruspalveluiminusteri Krista Kiuru ottivat tilanteen  tiukasti haltuun ja Ruotsin kaltaiselta suurelta katastrofilta on vältytty - ainakin toistaiseksi.

Korona-pandemian opetus oli se että poikkeusoloissa on kyettävä irtautumaan hallitusohjelmasta ja otettava "sodanjohto" hallituksen itsensä käsiin. Oli toimittava kurinalaisesti, kansalaisten terveys edellä. Tämä opetus kantoi hyvin koko alkuvuoden, mutta loppuvuodesta Koronan opetukset jo alkoivat unohtua. Vaadittiin - erityisesti matkailualalla - markkinoiden ehdoilla etenemistä ja pandemian vaatimusten alistamista yritystoiminnan kokemille uhkakuville. Nopeasti kuitenkin kävi selväksi että aina kun annetaan periksi, etenkin matkailussa, urheilussa tai viihteessä, uhkakuvat pahenevat ja pandemia leviää.

Seurasi ikäviä näytelmiä; vaadittiin vallan siirtämistä hallitukselta korona-epidemian hoidossa "nyrkille", johon pääministeri ei kuitenkaan suostunut. Se olisi tarkoittanut hallituksen tiukan linjan ehdollistamista, arvatenkin markkinoiden taloudellisten tavoitteiden suuntaan. Peruspalvelumisteri Krista Kiurulle esitettiin jo henkilökohtaista epäluottamuslausetta valtakunnan päälehden monisivuisen kyseenalaistamiskirjoituksen saattelemana. Hallitus piti kiinni strategisesta ja operatiivisesta johdosta ja tilanteen helpottaessa pysäytti valmiuslain mukaisen etenemisen ja siirtymisen tartuntatautilain edellyttämään marssijärjestykseen.

Korona-pandemia osoittautui myös suureksi opettajaksi makrotaloudessa. keväällä 2020 alkoi näkyä merkkejä siitä, että Euroopan keskeiseksi vaikuttajaksi noussut Saksa alkoi luopua budjetissaan "mustan nollan" politiikasta, kielteisestä suhtautumisesta velkaan ja etukäteissäästämisen vaatimuksesta suuria yhteiskunnallisia uudistuksia tehtäessä. Korona-pandemioan kulut ja niihin varautuminen edellyttivät suurisuuntaisia toimia. Niihin Saksa ryhtyikin aloittaen huomattavan velanoton. Se on suorastaan historiallinen poikkeus Saksan politiikassa toisen maailmansodan jälkeen. On sanottu, että korona-pandemia oli omalla tavallaan nostamassa vahvan valtion uudelleen ulos kaapista ja luurankoroolistaan, joka sille oli Euroopan Unionin konsolidoidussa perussopimuksessa  varattu. Erittäin kilpailukykyinen markkina (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) ei ollut oikea vastaus pandemian tyyppisen poikkeustilan hoitamiseen.

Korona ei ollut ainoa tekijä joka sai Saksan ja sen myötä myös muut maat - Suomi mukaanluettuna - aloittamaan poikkeukselliseksi tarkoitetun rohkean velkaelvytyksen. Viimeisten vuosien aikana on makrotalouspolitiikassa keskusteltu paljon uudenlaisesta, Modernista Monetaarisesta Teoriasta ja sen mukaisesta suhteesta makrotalouteen eritoten niissa maissa ja yhteisöissä joilla on oma keskuspankki ja päätösvalta monetaaristen ja finanssipoliittisten päätösten tekemiseen. Tämän teorian mukaan keskuspankin oaava valtio tai yhteisö ei voi koskaan joutua maksukyvyttömyyden tilaan, koska se voi omilla lisävelkaa koskevilla päätöksillään luoda kaikissa tarpeellisissa tilanteissa "rahaa tyhjästä" ja rahoittaa kaikki tarpeelliset hankkeensa. 

Muistettava tietenkin on, että Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaat - kuten Suomi - ovat luopuneet omasta itsenäisestä keskuspankista ja tätä tehtävää hoitaa Euroopan Keskuspankki EKP. Suomenkin osalta Europan Komission ja EKP:n toimet muodostuvat keskeisiksi, jos ja kun raha- ja finanssipolöitiikkaa ryhdytään käyttämään valuuttaunionin jäsenmaiden talouden ja hyvinvoinnin edstämiseen. Ilman euroopantasoisia toimia Suomen suhde euroon on sama kuin suhde vieraaseen valuuttaan.


Euroopassa päänavaajan roolia tässä suhteessa on kantanut Euroopan Keskuspankki aloittamalla monetaariset määrällisen elvytyksen (QE) toimensa jo vuonna 2014 ja jatkaen niitä toistaiseksi pitkälle eteenkin päin määritteellä "mitä ikinä se sitten vaatiikin" silloisen pääjohtaja Draghin legendaarisen ilmaisun mukaisesti. Euroopan Komissio yhtyi kesällä 2020 tähän uuteen makrotalouslinjaukseen omalla finanssipoliittisella korona-paketillaan, yhteensä 750 miljardia euroa, josta noin puolet on tukea ja toinen puoli velkaa. Euroopan Unionissa likviditeetin ylläpitämiseksi mielletty rahapolitiikka kuuluu nimenomaan EKP:n suvereniteettiin, joka pyrkii konsolidoiidun perussopimuksen mukaan olemaan kaiken politiikan ylä- ja ulkopuolella.Poliittisesta suuntautumisesta vastaa Euroopan komissio finanssipolitiikallaan pyerkii toimillaan vsuuntautumaan edessäoleviin suuriin haasteisiin. Taas osoittautui että tarvittiin vahvaa valtiota joka tomerasti ja päättävästi tarttuu toimiin kansakuntia ja koko maailmaa uhkaavan vaaran torjumiseksi.

Korona-pandemian opetukset vahvasta, demokraattisesta ja kurinalaisesta valtiosta eivät ole kuitenkaan tulleet kokonaan huomioonotetuksi. Euroopan Unioni etenee edelleen markkinakylki edellä perussopimusten mukaisesti, vaikka jäsenvaltiot joutuvatkin kantamaan keskeisen strategisen, operatiivisen ja taloudellisen taakan. Kuvaavaa on, että toimet on määritelty johtuviksi nimenomaan Korona-pandemiasta, vaikka tiedossa on että monet jäsenmaat Ranskasta alkaen odottavat kiihkeästi uutta visiota Euroopan Unionin roolista makrotaloudellisena toimijana. Heinäkuun alussa päätetyttyjen  toimien on nimenomaan edellytetty olevan kertaluonteisia, vaikka jo korona-pandemiankin vuoksi elvytystoimia on edelleen jatkettava ja jäsenvaltioiden otettava lisää velkaa rahoittaakseen pandemian aiheuttamia suuria kustannuksia kansalaisyhteiskunnalle ja myös yrityksille.

Koronan sanomaa suurena opettajana Euroopan Unionille voisi pitää julistuksena vahvan valtion nostamiseksi keskeiseksi toimijaksi paitsi luonnonkatastrofien, panmdemioiden tai rauhantilan järkkymisten  torjumisessa, myös niiden suurten rakenteellisten uudistusten toteuttamisessa, joilla on kiire ja joissa aikaa ei ole hukattavana: ilmastomuutos, digitalisaatio, kansainvaellukset ja yhtyenä kaikkein keskeisimpänä hyvinvointivaltion palveluiden tason kohottaminen investoinneilla infrastruktuuriin ja moninaisiin tarpeellisiin palveluihin koko mantereella. Myöskään sotilaallinen varustautuminen ei onnistu pelkästään markkinoiden toimin. Siinäkin - jos niin halutaan - vaaditaan vahvaakijn vehvempaa kansallista vastuunottoa.

Kuten tiedetään, Euroopan Unionin konsolidoitu perussopimus on ecdelleen sellaisenaan voimassa. Se on suuntautunut  ongelmien ratkomiseen keskeisesti markkinaehtoisten toimien kautta. Tämä muodostaa sietämättömän suuren ongelman ajatellen niitä tehtäviä jotka Euroopan Unionia odottavat. kuten määrällinen elvytys -Suomenkin osalta jo yli 50 mrd euroa - osoittaa, markkinaratkaisujen kautta resurssit valuvat helposti kokonaan muualle kuin mihin ne on tarkoitettu. Kuvaavaa on, että EKP rajoitti loppuvuodesta 2020 määrällistä elvytystä hallinnoivien pankkien ylimääräisiä osakeanteja. Kaikki rahat eivät ole yrityksille velkana kelvanneet; kun ostovoima ei ole kehittynyt riittvästi, ei ole edellytyksiä myöskään suurille markkinaehtoisille investoinneille. Pankit eivät ilmeisesti ole aikailleet määrällisen elvytyksen resurssien "pistämistä poikimaan". Tätä ongelma yritetään nyt hoitaa osakeantien rajoittamisen muodossa.

Vahvan valtion kautta tapahtuva investointi infrastruktuuriin ja palveluihibn toimii kokonaan toisella tavalla. Se luo työpaikkoja ja ostovoimaa   ja tarjoaa kannattavia investointimahdollisuuksia myös yrityksille. Vahvan valtion luurankon haahuilee edelleen Euroopassa.

Tiedossa on, että Euroopan Unionin peruskirja on luotu yksimielisyyttä edellyttävillä konsensuspäätöksillä. Brexit ja käsitys oikeusvaltiosta näyttävät tarkoittavan sitä, että yksimielisyyttä yksimielisyysvaatimuksen korvaamiseksi enemmistöpäätöksillä ei Euroopan Unionissa voida saavuttaa. Umpikuja vaatii siten muunlaista yhteistyötä, jota mm. kuuluisa ekonomisti Thomas Piketty on Social Euriope -verkkolehden haastattelussa ehdottanut. Jos ratkaisuja ei löydy, Euroopan Unionia uhkaa edelleen näivetyminen, taloudellisen polarisaation älyttömänä jatkuva vahvistuminen ja ennenpitkää hajoaminen - ellei ratkaisua keksitä. 

Yhteiskunnallisia maanvyöryjä, ilmaston ja ympäristön laukaisemia sosiaalisia tsunameja tulee eteen vielä tulevaisuudesssakin. Korona on tässä suhteessa suuri opettaja, jonka asettamista valtavista vaatimuksisa keskeistä on vahvan valtion vetäminen luurankokaapista uudelleen keskeiseksi, kansanvaltaiseksi toimijaksi. Demokratiaan ja rauhaan vetoavan Euroopan Unionin pitäisi nopeassa tahdissa ryhtyä soveltamaan tätä lähtökohtaa myös omassa rakenteessaan.

Suomi sattui olemaan korona-vuonna 2020 siinä onnellisessa tilanteessa, että meillä oli maan hallituksessa ja sen ohjelmassa vahva hyvinvointivaltio kirjattuna laajapohjaisen enemmistöhallituksen ohjelmaan. Kaiken koronasodan keskellä hallitus on ponnistellut sinnikkäästi ohjelmansa toteuttamiseksi ja onkin saanut liikkeelle monia suuria uudistuksia. Näitä ovat mm. vanhuspalvelulain hoitajamitoituksen vahvistaminen, peruskoulun laajentaminen yhdellä vuodella saumattomaksi kokonaisuudeksi koulutuksen ja pätevyyttä edeltävän työelämän välillä. Vuosikymmeniä rakennetu ja revitty SOTE-uudistus on annettu rautalankamallina eduskunnalle ja tulee keväällä 2021 käsiteltäväksi. Suuria liikennehankkeita ryhdytään toteuttamaan, työllisyydessä aloitetaan kuntakokeilu, joka parhaimmilaan merkitsee myös yli 55-vuotiaille arvokasta päätöstä työelämän loppuvuosille. Monia muitakin hankkeita on laitettu liikkeelle ja uusia ehtii vielä tulemaan. Voi todeta että historian akkuna on tämän hallituskauden aikana avoinna suurille yhteiskunnallisille uudistuksille 1960- ja 70 lukujen tapaan - viidenkymmenen vuoden yhteiskunnallisen harhailun jälkeen.

Korona siis opettaa. Mutta opiksi olisi myös otettava. sekä Suomessa että Euroopassa - ja myös muualla maailmassa.

torstai 17. joulukuuta 2020

Ranskalaisen Eurooppa-näkemyksen aika?

 Olen kaiketi jo lukijaa uuvuttaen yrittänyt kuvata, miten suurten tehtävien edessä Euroopan Unioni ja koko Eurooppa on suurten, globaalien haasteiden edessä. Uskon kirjoituksistani käyneen selville, että Euroopan Unioni on ollut pitkään lujasti sidoksissa maanosan kansallisiin rakenteisiin. Erityisesti tämä koskee suurimpia ja keskeisimpiä maita  kuten Saksaa, Englantia, Italiaa ja Ranskaa. Saksan tiukka sitoutuminen etukäteissäästämiseen, Brittien unelmat kansainyhteisön 'koskaan laskematomasta auringosta', Italian eteläeurooppalainen, huolettomalta vaikuttanut kulttuuri tai Ranskan pyrkimykset Kaarle Suuren tapaiseen Euroopan hallitsemiseen antavat merkkejä olemassaolostaan. 

Voisiko näistä erilaisista  kansallisista lähtökohdista olla hyötyä Euroopalle? Löytyisiko niistä globaalille toimijalle ominaista näkemystä? Miten selvitä ilmastokriisistä, digitalisaation saattamisesta kutakuinkin demokraattiseen hallintaan. Maahanmuutto, kulttuurien ja mannerten väliset jännitteet, sosiaaliset vastakohdat ja talouden polarisaatio ovat tunnetusti tällaisia haasteita. 

Syyskuussa ilmestynyt saksalainen viikkolehti Spiegel kiinnittää numerossaan 38 (12.9. 2020) huomiota Ranskan panokseen uusien ainesten tuomiseksi eurooppalaiseen keskusteluun. Presidentti Macron on jo useissa puheissaan vilautellut tarvetta vastata näihin megaluokan haasteisiin. Vähitellen Ranskan panos on alkanutkin näkyä eurooppalaisessa politiikassa. Ursula von der Layenin valitseminen Euroopan Komission puheenjohtajaksi tuli ehdotuksena pitkien neuvottelujen jälkeen Ranskan presidentiltä ja niinpä hänet valittiin tähän tehtävään kaikkien etukäteissuosikkien ulkopuolelta. 

Ranska on elätellyt pitkään ajatusta Euroopan aseman vahvistamisesta visiona globaali, tasavertainen toimija USA:n, Kiinan, Intian ja Venäjän kaltaisten suurvaltojen rinnalla. Saksan luopuminen tiukasta etukäteissäästämistä ja julkisen sektorin kasvua vahvasti hillitsevästä "mustan nollan" budjettipolitiikasta ja sen upottaminen keskeiseksi säännöksi Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin on hallinnut Euroopan Unionin strategista lähestymistapaa aina tämän vuoden alkuun saakka. Nyt on kuitenkin muutos tapahtunut ja kysyä sopii, mistä on tullut se tönäisy joka on saanut entisestä poikkeavan lähestymistavan liikkeelle.

Der Spiegel -lehti nostaa esiin Ranskan Eurooppaministerin Clément Beauenen yhtenä avainhenkilönä presidetti Macronin hallituksessa ja jo vuosia hänen lähipiirissään toimineena visionäärinä ja Marcronin puheiden yhtenä kirjoittajana. 

Vuoden 2019 alusta Saksa ja Ranska hyväksyivätkin yhteistoimintasopimuksen, jossa puhuttiin lähinnä yhteisestä eurooppalaisesta puolustuksesta ja jonka tulosten arveltiin jääneen aika vähäisiksi. Runsaan vuoden jälkeen on alkanut kuitenkin näyttää siltä, että suuria muutoksia on tapahtumassa Euroopan tasolla ja muutoksen suunta puhuu vahvasti ranskalaisen panoksen vahvistumisesta. Der Spiegel lehti korostaa, että monet tapahtumat ovat ikäänkuin sattumalta ajaneet Saksaa ja Ranskaa lähemmäksi toisiaan: Brittien Euroopan Unionille antamat ikävät rukkaset Brexitin muodossa, vuoden 2020 alusta iskenyt Krona-pandemia ja sen vakavat vaikutukset Euroopan valtioiden talouteen ja lisäksi Unionin sisäiset vastakkainasettelut: etelä - pohjoinen ja länsi - itä. Näyttäisi siltä että juuri Ranskan visioilla on tässä suhteessa paljon merkitystä. 

Ranska on ollut halukas kuuntelemaan myös pienempiä jäsenmaita ja näissä merkeissä presidentti Macron on vieraillut Suomessakin. Ranskan poliittisen järjestelmän tosiasiallinen murtuminen hänen valtaantulonsa yhteydessä on suorastaan pakottanut Ranskaa etsimään vastauksia myös oman maansa tilaan muualta kuin sisäpolitiikasta. Euroopan tasoisilla visionäärisillä näkemyksillä on tässä tilanteessa entistäkin suurempi merkitys. Ranskan Eurooppaministeri, 39-vuotias  Clément Beaune lienee tässä suhteessa yksi merkittävimpiä vaikuttajia.

Lisäisin tähän kokonaisuuteen vielä yhden, mielestäni merkittävän tekijän. Euroopan Unioni  ja sen jäsenmaat näyttää ollen hyvin hitaita kypsymään uuteen  makrotalousajatteluun, jossa itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö - kuten Euroopan Unioni - voi vastata taloudellisesti millaiseen haasteeseen tahansa. Kun Valuuttaunioniin liittymisen yhteydessä sen jäsenmaat luopuivat omista keskuspankeistaan ja itsenäisestä raha- ja finanssipolitiikasta, tarve uuteen makrotalouteen on noussut niin silmiinpistäväksi että vain luunkova ideologinen sitoutuminen on estänyt valtavirtaisen taloushegemonian sokaisemaa talouseliittiä näkemästä, mitä maanosa juuri nyt tarvitsee ja mitä mahdollisuuksia sillä todellisuudessa olisi käytettävissä. Suuriin ongelmiin on vastattava ja juuri nyt on se hetki, jolloin tosiasiat suorastaan pakottavat uuteen ajatteluun.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että uusia ratkaisuja on löydyttävä. Euroopan Komissio taiteilee jo nyt tähän aikaan sopimattoman kasvu- ja vakaussopimusen kanssa ja yrittää venyttää sen yhteydessä kehitettyjä poikkeustilannetta varten luotuja mekanismeja pelastukseksi. Uskon taustalla haettavan myös mahdollisuuksia koko Euroopan Unionin peruskirjan uudistamiseen ja muistaakseni mm. europarlamentaarikko Eero Heinäluoma on on jossakin tähän viitannutkin. 

Toisin kuin Saksalla, Ranskalla on suuri julkinen sektori ja myöskin tarve pitää sitä hyvinvoinnin ja vakauden tuoittajana pystyssä Ranskalla ei ole suuria luonnonvarareservejä esimerkiksi energiantuotantoa varten, mutta kylläkin rikas kansallinen kulttuuri. Ranskan leivät, juustot, viinit ja konjakit ovat maailman arvostetuimpia tuotteilta, mutta ei Ranskakaan elä pelkästään leivästä ja viinistä. 

Eurooppa on ajan pakottamien uusien kysymysten ja niihin ratkaisuja odottavien vastausten edessä. Olisiko Ranska se eurooppalainen maa, joka parhaiten kykenee näkemään suuria kokonaisuuksia?


15.1. 2021

"Me tarvitsemme vallankumouksen"...

Näin otsikoi der Spiegel 17.10. 2020 ilmestyneessä numerossa (43) nuoren, 27 vuotiaan kirjailijan Éduard Louisin haastattelun. Kirjailija  on lukenut koko syyskuun Pariisissa Monmartren kahvilaterassilla viimeisintä kirjaansa, joka kertoo hänen isästään ja työväenluokkaisesta taustastaan Pohjois-Ranskassa. Pyykkinarulla roikkuvat Ranskan presidenttien kuvat, presidenttien, joiden vallassaoloaikana ja heidän hyväksymillään päätöksillä hänen isänsä menetti terveytensä. 

Ranskalaiset eivät ole täysin vakuuttuneita presidentti Emmanuel Macronin keinoista Euroopan nostamiseksi vahvaksi suurvallaksi.  Keltaliivien kiihkeä kapina pariisissa osoitti, että Ranskassa on aitoa vihaa ja suuttumusta vähäosaisimpia sortavaa politiikkaa kohtaan. Presidenti Macron onnistui halvaannuttamaan perinteisen poliittisen jakolinjan oikeistoon ja vasemmistoon, mutta on jatkanut rikkaampien suosimista ja vähävaraisempaan kansanosaan, erityisesti työväestöön kohdistunutta riistävää politiikkaa. Polttoaineiden hinnat ja vuokratukien alentaminen viidellä eurolla olivat tekijöitä jotka synnyttivät keltaliivien massiivisen liikkeen ja rajut mielenosoitukset.

Éduard Louis sanoo tukevansa keltaliivien protestia, jonka hän näkee muistuttavan juuri perinteisen työväenluokan protestia, kuitenkin keltaliiveille ominaisessa sekasortoisessa muodossa. Hän kokee omien kokemustensa pohjalta perinteisen työväestön edustavan paitsi pääsyä tasa-arvoisempaan hyvinvointiin, myös samalla vanhoja rasistisia ja homofobisia asenteita. Hän kokee viestin menevän perille vain vihan ja suuttumuksen väkevöittämällä, tuhosuuntauisia elementtejä sisältävällä tavalla. 


tiistai 8. joulukuuta 2020

Historiallinen askel kohden parempaa

Katselin ja kuuntelin tänään YLE:n Areenasta hallituksen sosiaali- ja terveysuudistusta  - ns. SOTE-uudistusta - koskevan ministerien ja hallituspuolueiden esittelyn. Antti Rinteen ilmiö-pohjalle rakennettu hallitusohjelma näyttää nyt olevan pääsemässä tämän hallituskauden ehkä tärkeimpään rakenteelliseen uudistukseen. 

Tätä hetkeä voidaan pitää historiallisena siksi, että 'historian akkuna' on nyt avautunut tälle koko kansakunnan hyvinvointia, terveyttä ja tasa-arvoa toteuttavalle uudistukselle. Taustalla on nykyinen perustuslakimme, joka edellyttää yhteisvastuun ottamista tästä uudistuksesta. Tässä suhteessa SOTE-uudistuksen tuominen hallitukselta yksimielisenä eduskuntaan merkitsee perustuslain kannalta myös  opposition tahdon toteutumista, ovathan myös oppositiossa nyt olevat voimat olleet perustuslain ja perustuslakivaliokunnan takana tämän suuren tehtävän toteuttamispohjaa rakentamassa.

Historian siivet havisevat yhteiskunnallisessa uudistustyössä harvakseltaan. Edellinen suuri paradigmanmuutos tapahtui 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin hyvinvointivaltion uudet suuret hankkeet kuten päivähoitolaki, peruskoulu-uudistus, työeläkelainsäädäntö ja suuri joukko työelämään liittyviä sopimuslakeja, mm. laki yhteistoiminnasta työpaikoilla, työpaikkaterveydenhuoltoa koskeva laki ja työpaikkaruokailua koskevat uudistukset saatiin voimaan. Sattumoisin olivat poliittiset edellytykset pitkän sodanjälkeisen riitelyn ja vastakkainasettelun jälkeen sellaiset että nämä pitkälle meidän aikaamme ulottuneet uudistukset saatiin aikaan.

Suuret uudistukset ovat vaikuttaneet myös näiden uudistusten aikana ja jälkeen syntyneisiin sukupolviin ja ikäluokkiin. Monista asioista, kuten tasa-arvoisesta koulutuksesta, terveellisestä ravinnosta, eläkkeestä aktiivisen työuran jälkeen on tullut lähes  itsestäänselvyyksiä. Taloudcellisen perusrakenteen muutos vaikuttaa tietoisuuteemme ja arkikokemukseemme voimakkaasti. Työväenliikkeen arvoperinnön alullesaattaja ja initioija Karl Marx totesi jo aikanaan, että yhteiskunnan materiaalinen perusta ja sen rakenteet vaikuttavat jopa haistamiseen ja maistamiseen, kuten hän asian ilmaisi. 

Kun katselen tämän päivän nuoria kasvissyöjiä, eläinten suojelijoita, puiden halaajia ja pitättyväiseen elämäntapaan pyrkiviä 'uuden tietoisuuden' kehittäjiä, voi vain ihmetellen todeta kuinka oikeassa  suuri mestari oli ja kuinka pitkälle hänen havaintonsa vaikuttavat vielä tulevaisuuteen. Vastaavasti työntekijä, joka 'joutuu' yhteistoimintalain mukaisiin neuvotteluihin, kokee vinksahtaneeksi kääntyneen yhteistoiminnan valtavana uhkana itselleen.

Sosiaalisten oikeuksien, terveyden, ja tasa-arvon  kohdalla epäkohtien poistaminen on kestänyt pidempään. Meidän ikaamme on vaikuttanut voimakkaasti yksityistä intressiä ja henkilökohtaista vastuuta korostanut ajattelutapa joka on ajanut myös yhteisvastuun ja henkilökohtaisen vastuun kannattajia eri leireihin. Tämä on näkynyt erityisesti suhtautumisessa taloudellisiin resursseihin ja niiden yhteisvastuulliseen käyttöön, mutta myös suhtautumisessa muukalaisiin, muualta kuin perinteisestä elämänpiiristämme kotoisin oleviin. Tämä on näkynyt myös suhtautumisessa sosiaalisiin oikeuksiin ja demokratiaan. Nyt liikkeelle saatu hallituksen SOTE-uudistus vie meidän suuren harppauksen kohden oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa.

Katselen tätä kehitystä myös poliittisena ja yhteiskunnallisesti aktiivisena henkilönä, olenhan ollut aktiivisesti mukana sosialidemokraattisessa liikkeessä jo yli kuusikymmentä vuotta. Näen yhteyden sosiaalisuuden ja demokratian kehittämisessä myös sosialidemokratiaan aatteena, näkyväthän nämä ulottuvuudet jo liikkeen nimessä, ei ainoastaan suomesssa vaan myös kansainvälisesti; "social democracy" tarkoittaa juuri senkaltaista kehitystä mitä meidän SOTE-uudistuksemme vie eteenpäin.

Sosiaalioden dcemokratia ei ole kuitenkaan sosialidemokratian eikä minkään muunkaan aatteellisen suunnan yksityisomaisuutta eikä sitä pidä 'kapitalisoida' pelkästään yhden puolueen pääomaksi. Kysymys on koko ajan koko kansasta, sen suvereeneista ja luovuttamattomsiuta oikeuksista. Nykyisen hallituksen ilmiöpohjainen hallitus on onnistunut viiden naispuheenjohtajansa johdolla tarttumaan uuteen, kaikille tärkeään tietoisuuden tasoon ja siksi nämä voimat saavat nimensä siihen kunniatauluun, jota historia ja maailma tulee pitämään lähes uskomattomana saavutuksena. 

On luotu yhdessä edellytyksiä kansakunnan onnelle ja menestykselle. Koen suuria tunteita sanoessani tämän ja uskon sen suuresti vaikuttavan yhtyeiskuntaelämämme kuintoutumiseen ja selkeytymiseen.


perjantai 4. joulukuuta 2020

Itse asiasta kuultuna

 Katselin juuri eilen Liisa Jaakonsaaren haastattelun "Itse asiasta kuultuna". Hyvä ohjelma - josta sain idean parastaikaa ristiriitaisen uudistuksen kohteena olevan eläkeputken poistoon 55 vuotiailta ja sitä vanhemmilta.

Olen aikaisemmin esittänyt kannanoton, jonka mukaan eläkeputki kannattaa pitää nykyisellään, jos mitään parempaa ei ole tarjolla. Pahin vaihtoehto on vajoaminen viimeisiksi tarkoitettuina työvuosinaan työttömyyteen ja toimeentuloluukun asiakkaaksi. Niin  ei saa käydä.

Eläkeputkessa on yksi vika, joka pitäisi tässä yhteydessä korjata. Eläkeputki tarkoittaa siirtymistä eläkkeelle, pois työelämästä. Samalla se tarkoittaa sitä, että eläkettä ei enää kerry sitä 1,5 prosenttia palkasta kuukaudessa vaikka edessä voisi vielä olla kahdeksankin vuotta aktiivista työelämää. 12,5 prosentin pudotus työeläkkeeseen koko loppuelämäksi on paljon rahaa. Jos eläkeputkeen joutuvan palkka on ollut esim. 2500 euroa kuukaudessa, putoaa eläkkeestä odotusarvoisesti noin 300 euroa kuukaudessa samalla kun tulotaso eläkeputkessa pienenee. Lisäksi:kuinka monelle kertyy vuosittain täydet eläkekarttumat, kun katkoksia työsuhteisiin ja työssäoloon kuitenkin monille tulee?


Yli 55-vuotiaita pitäisi kaiketi pitää edelleenkin sidoksissa työelämään ja parantaa heidän mahdollisuuksiaan ansaita viimeisetkin vuodet eläketuloa. Edessä voi hyvinkin olla vielä jopa muutama vuosikymmen elämää ikääntyneenä ja kaiken kokeneena vanhuksena, seniorina ja senjoriittana.

Tarvittaisiin rakentavia ehdotuksia siitä, millaiseen työelämään eläkeputken sijasta ikääntyvä työntekijä voisi osallistua. Nyt vaikuttaa siltä että mitään ei ole tarjolla, jos sellaiseksi ei lasketa tilastojen odotusarvoista työllistymistä, johon niin useasti viitataan. Se huonompi vaihtoehto on työttömyyskorvauikselle siirtyminen ja lopulta toimeentulotuen hakeminen työttömyyskorvauspäivien loputtua.

Mitä ikääntyvällä työntekijällä on sellaista jota muilla työntekijöillä ei ole? Pitkä kokemus työelämästä, paljon hiljaista, ulospäin näkymätöntä ja välittymätöntä tietoa, erityisosaamista työelämästä, kokemuksen mukanaan tuomaa teknistä, kommunikatiivista ja sosiaalista osaamista. Kysymys kuuluu: olisiko näillä taidoilla laajempaakin käyttöä?

Kokonaisuutena katsellen yli 55 vuotiaiden kokemusosaaminen on todellinen ja toistaiseksi käyttämätön aarreaitta, jonka arvoa on vaikea edes mitata. Siihen ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Tärkeää olisi että tämä tietotaito saataisiin  laajempaan käyttöön relevanteilla toimialoilla. Näiden voimavarojen saaminen yhteiseen käyttöön edellyttää tämän ikäryhmän aktivoimista välittämään kokemuksiaan viimeisinä aktiivisuosinaan työelämässä sekä käytännön konsultteina työpisteissä, neuvonantajina sosiaalisessa kanssakäuymisessä ja vihdoin omien kokemusten ja osaamisen kirjallisena dokumentointina joko omatoimisesti tai haastattelujen ja esimerkkitilanteiden muodossa.

Mikä nimeksi tälle suurhankkeelle? Uudet työsuhteet voisivat syntyä niin julkiselle kuin yksityiselle sektorille, todennäköisimmin kuntiin, maakuntiin ja valtionhallintoon. Voitaisiin puhua työelämäkonsulteista, neuvonantajista ja kokemusasiantuntijoista. Palkkataso määräytyisi aikaisemman ammatillisen aseman perusteella, mutta tärkeätä olisi että tulotaso pysyisi vähintäänkin samana kuin mitä se oli ennen uusiin tehtäviin siirtymistä.

Näin tulisivat ikääntyvät työntekijät kuulluksi itse asiassa eli omassa osaamisessaan ja kokemuksineen kaikineen. Ymmärrettävää olisi sekin, etä kaikkien kokemukset työelämästä eivät ole niitä kaikkein ruusuisimpia. Juuri irtisanomisuhan alla olevien vanhempien työntekijöiden kokemusmpiiriin kuuluu paljon sellaista epäproduktiivista työelämästä, joka ansaitsisi tulla perinpohjaisesti selvitettyä. Myös työelämässä vallitsee filosofi Noam Chomskyn esiinnostama "Cancell Culture", sivuuttaminen, huomiotta jättäminen, luovan panoksen tyrmääminen ja hukkaaminen. Ehkä on jopa niin, että nämä loppuelämää rasittavat ja painajaisia aiheuttavat piirteet olisi nekin saatava talteen ja tutkittavaksi nykyistä tehokkaammin.

Jokainen meistä ansaitsisi tulla "kuulluksi itse asiassa", tarkoituksella kuvan saamiseksi työelämäkokemuksista, toimien kehittämiseksi virheiden korjaamiseksi ja ennenkaikka työkokemukseen liittyvän tietotaidon välittämiseksi nuoremmille sukupolville mahdollisimman seikkaperäisesti.

Palaan vielä Liisa Jaakonsaaren haastatteluun. Liisa teki listansa ja työelämäuransa sanomalehtitoimittajana ja poliitikkona. Voi olla että silläkin sektorilla kokemusten kokoamisesta on hyötyä,. vaikka Liisa ei eläketuloa heikentävään putkeen joutunutkaan. Tietääkseni Liisa Jaakonsaari onkin luvannut välittää tietotaitoaan  konsulttina ja neuvonantajana - jos tarvetta esiintyy...

tiistai 24. marraskuuta 2020

Synnytyspolttoja

Aloitan tämänkertaisen blogikirjoituksen Karl Marxin kuvauksella siitä, millä tavalla kapitalistiset tuotantovoimat joutuvat ristiriitaan vallitsevien olosuhteiden kanssa ja millä tavalla uusi vaihe yhteiskunnallisessa kehityksessä ja tietoisuudessa alkaa:

"Tietyssä kehitysvaiheessaan yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat vastakkain olemassa olevin tuotanto-olosuhteiden kanssa tai, mikä on vain sen oikeudellinen ilmaus, niiden omaisuuden suhteiden kanssa, joissa ne ovat tähän asti liikkuneet. Tuotantovoimien kehitysmuodoista nämä suhteet muuttuvat kahleiksi. Sitten tulee sosiaalisen vallankumouksen aikakausi. Taloudellisen perustan muuttuessa koko jättimäinen ylärakenne (oikeudelliset ja poliittiset organisaatiot, joita tietyt sosiaaliset tietoisuuden muodot vastaavat) kaatuvat hitaammin tai nopeammin. Yksi yhteiskunnan muoto ei koskaan häviä ennen kuin kaikki tuotantovoimat ovat kehittyneet, joiden osalta se on riittävän kattava, ja uudet tai korkeammat tuotanto-olosuhteet eivät koskaan astu näyttämölle ennen kuin aineellisen olemassaolon olosuhteet ovat tulleet esiin yhteiskunnan kohdusta. Vanhan yhteiskunnan. porvarilliset tuotantosuhteet ovat viimeinen antagonistinen muoto yhteiskunnallisessa tuotantoprosessissa ... Ihmisyhteisön aiempi historia päättyy siis tähän yhteiskuntamuotoon." 

(Karl Marx 1859 A Contribution to the Critique of Political Economy Preface)


Onko tässä ajassa merkkejä tietynlaisen tuotantotavan saapumisesta päätepisteeseensä? Edelleen: onko merkkejä siitä, että nykyisissä olosuhteissa olisi jo syntynyt sellaisia konkreettisia uusia visioita, jotka perusteellisesti muuttavat sekä tuotantosuhteita että kansalaisten ja kansojen elämisen ehtoja? 

Euroopan talouskehitys ei ole viimeisten parinkymmenen vuoden aikana antanut selvää lupausta siitä, että "erittäin kilpailukykyinen markkina", jota Euroopan Unionin Lissabonin sopimus (2. artikla, kohta 3) pitää keskeisenä ja ylivertaisena keinona talouden elpymiseen ja kansojen vaurauteen, olisi todella toimiva keino kokonaan uudelle tasolle nousemiseen. 

On käynyt pikemminkin päinvastoin; kansantulo BKT:n muodossa ei ole vuosiin kasvanut ripeästi ja siihen liittyvät mittarit ovat sisältäneet myös harhaanjohtavia elementtejä, siis muita kuin yhteistä hyvinvointia kuvaavia piirteitä. Sadan auton joukkokolari tai tuhoisa talvimyrsky nostaa BKT:tä, mutta yhteisen hyvinvoinnin kannalta kaikki tapahtunut ei ole relevanttia vaurastumisen kannalta. EU:n jäsenvaltioista Kreikka joutui austeristiseen alaspäin menevään kierteeseen ja sen käynnistäjinä olivat Euroopan Komissio, Euroopan Keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto; "trion" kymmenen vuoden takainen talousdoktriini edellyti tiukkaa säästökuuria ja Kreikka putosi hyvinvointivaltion kehityksessä kymmeniä vuosia taaksepäin. Se on luonut kumouksellista ilmapiiriä koko eteläiseen Eurooppaan, mikä näkyy mm. populististen voimien nousuna lähes kaikkialla Euroopassa.

Onko odotusarvoinen vientivetoinen talouskasvu lunastanut lupauksensa kansallisen hyvinvoinnin suhteen? Kieltämättä kansainvälisellä vuorovaikutuksella viennin ja tuonnin muodossa on perinteisesti suuri merkitys ennenkaikkea työllistäjänä. Kun kaikki Euroopan Unionin jäsenmaat alkavat parantaa vientiään kustannuskilpailulla, seurauksena on voittajien ja häviäjien   vastakohta. Erityiseksi Saksa on Euroopan Unionissa menestynyt muita paremmin. Euroopan ulkopuolelle suuntautunut vienti ei ole kyennyt kuromaan umpeen syntynyttä epätasapainoa ja siksi monissa Euroopan Unionin maissa vientikilpailu ei ole tuonutkaan lisääntyvää hyvinvointia, vaan alempia palkkoja, huonompia työehtoja, irtautumista koko sopimisen kulttuurista, lisääntyvää työttömyyttä ja näköalatonta tulevaisuutta etenkin nuoremmille sukupolville. Meillä sitä kiihkeästi ajanut Sipilän hallitus kompastui juuri  kilpailukykypyrkimykseensä ja sen yhteydessä tehtyihin tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta sisältäneisiin loukkauksiin.  Aineksia kumoukselliseen muutoshakuisuuteen nousee tästäkin melko yleisesti hyväksytystä strategiasta.

Tätä kirjoitettaessa eletään marraskuun loppua ja lämpötilat hipovat historiallisia ennätyslukemia. Ilmastomuutos näyttää paitsi tosiasialta, myös näillä subarktisilla alueilla jopa keskimääräistä nopeammalta. Edellisenä 'talvena' ns. termistä talvea ei Etelä-Suomeen tullut ollenkaan. Järvet eivät jäädy, metsätöitä joudutaan toteuttamaan sulalla maaperällä, mikä vahingoittaa routaantumatonta maaperää totuttua pahemmin. Ilmastomuutoksen on reagoitava. Keskustelua käydään siitä, tapahtuuko tämä 'markkinoiden' hyppäyksellä uuteen teknologiaan vai  pitäisikö yhteiskunnan, so. valtion olla tässä keskeinen aloitteentekijä. 

Markkinan onnistuminen on kiinni ostovoimasta, jota se ei ole ollut valmis jakamaan suurille kansankerroksille. Edellytetyllä paikallisella sopimisella pyritään edelleen pienempiin palkkakuluihin eikä rakenteellisia uudistuksia parempaan ole juuri paikallisen sopimisen luonteesta johtuen odotettavissa. Juuri tällä viikolla Elinkeinoelämän Keskusliitto irroittautui näkyvästi kolmikantaisesta työelämän tasa-arvopyrkimyksiä ajavasta neuvotteluryhmästä, syynä sosiaali- ja terveysministeriön liian pitkälle menevä ja Marinin hallitusohjelmaa toteuttava pohjaehdotus. Voidaanko yhä vähemmän ostovoimaa jakavalta elinkeinoelämältä odottaa valtavia summia maksavia ilmastomuutosta jarruttavia toimia? Minusta näyttää että tämäkään yhtälö ei toimi. Vaikka innovaatioita syntyisikin, niiden realisoiminen osaksi toimivaa yhteiskuntaa etenee toivottoman hitaasti. Ukkospilviä muistuttavia nuorten ilmastoperjantaita on odotettavissa jatkossakin tällä viikolla toteutettavan kaupallisen "mustan perjantain" (Black Friday) vastapainoksi.

Kaiken lisäksi elämme keskellä maailmanlaajuista Korona-pandemiaa, joka iskee voimakkaasti kaupallisiin hankkeisiin. Lentäminen, matkustaminen, ravintolapalvelujen käyttäminen, puhumattakaan suuresta viihde- ja kulttuuriulottuvuudesta  ovat jumiutuneet lähes kokonaan välttämättömien 'terveys edellä' rajoitustoimien vuoksi. Valtiolta edellytetään rajoitusten vastapainoksi menetysten korvaamista ja siihen onkin vastattu ennätyksellisellä velanotolla. Aikaisempi talousdoktriini velanotosta on heitetty ainakin väliaikaisesti sivuun. Sekä EU:n jäsenvaltiot että Euroopan Komissio itsekin tekevät velkaa sekä tavanomaisten budjettiensa katteeksi että korona-elvytyspakettien mahdollistamiseksi. Nämä elvytystuet ja  -lainat ovat ehdottoman tärkeitä mm. Italialle ja monelle muullekin Euroopan Unionin jäsenmaalle Korona-epidemian yhä vahvistuessa. Vahvaa valtiota hyljeksinyt markkina on nyt käsi ojossa vaatimassa valtiolta korvauksia menetetyistä tuloista. Pandemia ei kuitenkaan ole kansalaistenkaan syy, kansalaisten jota valtiovalta tässä yhteydessä viimekädessä edustaa. 


Saattaa olla että ilmastomuutos yhdessä Korona-pandemian tulee aiheuttamaan suuria muutoksia tavassa liikkua maailmalla. On pakko palata paikalliseen elämäntapaan, on pakko karsia elämänmuodosta sellaisia rönsyjä, jotka kiihdyttävät ilmaston lämpenemistä ja aiheuttavat tartuntatautien maailmanlaajuista, nopeaa leviämistä. Kun markkina ei omalta osaltaan osa edistää edes kohtuullista  tasa-arvoa työn ja toimeentulon laajaksi ylläpitämiseksi, joudutaan perustellusti epäilemään, onko noudatettu markkinaehtoinen politiikkaa ylipäätään vastaus ajan yhteiskuntavastuuta edellyttäväksi ratkaisuksi. Kuten tunnettua se aiheuttaa äärettömän vahingollista taloudellista polarisaatiota ja suureen enemmistöön kohdistuvaa kurjistumista.

Onko sitten ajassamme nähtävissä sellaisia uusia tendenssejä, jotka selvästi haastavat ikuiseksi tarkoitetun ja Euroopan Unionin peruskirjoihin konsensuksella upotetun, yksisiipisen markkinapolitiikan?

Vaikka päivän median piirissä ilmeisen tietoisesti  harjoitetussa yksiulotteisessa talouskeskustelussa ei muutosta ole havaittavissa, ollaan yhä selvemmin haastamassa noudatetun talouspolitiikan linja. Keskeiseksi kyseenalaistajaksi on noussut jälkikeynesiläisyyttä edustava  ns. Moderni Monetaarinen Teoria, jossa itsenäinen valtio tai yhteisö voi keskuspankkinsa tuella vastata mihin tahansa taloudelliseen haasteeseen. 

Mistä niiden raha on kotoisin? Vastoin kuin yleisesti kuvitellaan, se ei synny etukäteissäästämällä ja kansalaisten talletuksista. Keskuspankki ja pankit ylipäätään tekevät rahaa lainapäätöksillä ja kaksinkertaisella kirjanpidolla. Raha on osoitus velkasuhteesta, jossa resursseja luodaan pelkällä enterin painalluksella kirjanpidon yhteydessä. Tätä ulottuvuutta näyttää mm. tasavallan presidentti Niinistön olevan vaikea ymmärtää.

Euroopan Keskuspankin määrällinen elvytys (QE) on yksi osoitus tällaisesta pääomien muodostuksesta. Pankkien kautta ostetut valtioiden velkakirjat ovat kasvavana vuorena EKP:n taseissa saatavien puolella. EKP ei kuitenkaan ole edellyttänyt näiden velkakirjojen lunastamista niiden määräajan (maturiteetin) päättyessä, vaan ne on steriloitu taseisiin myöhempiä toimia varten. Itsenäinen keskuspankki voi jopa mitätöidä nämä velkakirjat 'epävarmoina saatavina' ja rahoittaa edelleen markkinaa. Miten se tapahtuu käytännössä, siitä ei paljoa hiiskuta. Der Spiegelin mukaan ainakin osa tämän toimintaan liittyvistä asiakirjoista on salaisia. Siihenkin EKP:llä on peruskirjojen mukaan täysi oikeus.

Sekä ilmastokriisi että Korona-pandemia edellyttäisivät demokraattisen valtion keskeistä roolia tehtävien investointien suunnittelussa ja koordinoinnissa. Sitä edellyttävät myös muut suuret haasteet, kuten digitalisaatio ja pakolaiskysymyksen moniulotteinen haltuunotto. Euroopan Unionin peruskirjojen mukaan kuitenkaan jäsenvaltioiden velanotosta ei ole yhteisöllä lupa ottaa vastuuta. Kuinka tällainen rakenne on saatu päätettyä 2000-luvulla sivistyneessä ja länsimaisia arvoja edustavassa Euroopan Unionissa? "Vain Jumala tietää kuinka tällainen päätös on saatu aikaiseksi." Tämä Vladimir Putinin huokaisuksi kerrottu tokaisu Venäjän kannalta huonosti menneissä aseriisuntaneuvotteluissa kuvastaa hyvin myös Euroopan Unionin onnettomalla tavalla lukkiutunutta rakennetta.

Muutoksen merkkejä on kuitenkin niin paljon ilmassa että voidaan Karl Marxia lainaten todeta ajan olevan raskaana muutoksen suuntaan ja että syntyvä uusi elämä on jo Modernin Monetaarisen Teorian muodossa antanut selviä merkkejä itsestään. Meillä Suomessakin on joukko nuoria taloustieteilijöitä, jotka ovat vahvasti tietoisia muutoksen tarpeesta ja hakevat koko ajan strategista tilannetta ratkaisevien askelten ottamiseksi. Vallankumousta ei tarvitse pakottaa sen enempää kuin lapsen syntymääkään. Se seuraa luonnostaan ja jos se ei jostakin syystä ole mahdollista, sekä äiti että lapsi ovat vaarassa menehtyä. 

Euroopan on synnyttävä uudelleen? Se edellyttää valtion kunnianpalautusta yhteisen hyvinvoinnin keskeisenä ja autorisoituna luojana. Moderni finanssi- ja rahapolitiikka tarjoavat rationaalisesti käytettynä tukevan pohjan kaikille tarpeellisille investoinneille. Yhteiskuntavastuuta karttava markkina voi olla tulevaisuudessa parhaimmillaan hyvä renki, mutta isäntänä tulee olla kansanvaltainen valtio. Ehkä tässä suhteessa pitäisi ottaa oppia Kiinasta eikä Amerikasta?

Merkitseekö tämä pelättyä kommunismia? Ei todellakaan, vaan pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio muodostaa sen uuden perustan, joka mahdollistaa irtautumisen sekavasta ja kurjuutta generoivasta ihmiskunnan esihistoriasta ja mahdollistaa vihdoin jokaiselle kansalaiselle perustan aineellisesti ja henkisesti hyvään elämään.

Me voisimme olla juuri nyt sen kynnyksellä.

5.12. 2020

Sana makrotaloudesta viikonvaihteeksi...
Jenni Virtanen 5.12. 2020 Helsingin Sanomissa:
"Elpymispakettia varten EU hankkii ennätyksellisen paljon lainaa markkinoilta EU:n budjettia vastaan. Lainaa maksetaan takaisin muun muassa suurempina jäsenmaksuina. Suomi ja nuuka nelikko ovat paketin nettomaksajia.
Suomi on ollut huolissaan elpymispaketin tarkkarajaisuudesta. Suomi on myös painottanut paketin kertaluontoisuutta. Esimerkiksi Euroopan keskuspankin pääjohtaja Christine Lagarde ehdotti lokakuussa, että mekanismista tehtäisiin pysyvä."
Korona-kriisi ei tule loppumaan vuodenvaihteeseen ja uusia toimia tullaan edelleen tarvitsemaan. Näissä toimissa valtion rooli on keskeinen. Se tukee kansalaisia ja yrityksiä, se päättää joko virkakoneiston tai hallituksen toimin rajoituksista ja vapauksista. Hallitus ottaa myös velkaa ennätystahtiin. Sitä käytetään koronakustannuksiin ja elvytykseen. Keskellä kriisiä ei ole aika ryhtyä sopeutustoimiin, niiden aika on myöhemmin.
Sopeutustoimet viittaavat edelleen siihen talouspoliittiseen aikaan, jolloin velkaa pidettiin pahimpana mörkönä ja etukäteissäästämistä suurimpana hyveenä, esimerkkinä kotitalouden velvollisuus omaan talouteensa suhtautumisessa. Juuri tässä suhteessa olemme astumassa uuteen aikaan.
EKP:n pääjohtaja on siis ilmaissut kantanaan, että Euroopan Komission velanotto ja toimet tukipakettien ja lainojen tarjoamisen muodossa eivät olisi kertaluontoisia vaan alku pysyvälle uudelle finanssi- ja rahapoliittiselle mekanismille. Pääjohtaja antaa tässä ymmärtää, että makrotaloudellisessa ajattelutavassa on tapahtumassa uusi ja vakavasti otettava paradigmanmuutos. EKP:n määrällinen elvytys ja Euroopon Komission velanotto omiin nimiinsä ovat tästä selviä merkkejä. Oletan myös Euroopan Komision puheenjohtajan Ursula von der Layenin odottavan hetkeä uusille finanssi- ja rahapolitiikan avauksille.
Kysymys on Modernin Monetaarisen Teorian vähittäisestä mutta vakavasti otettavasta tunkeutumisesta uutena lähestymistapana itsenäisen keskuspankin omaavan valtion tai yhteisön - kuten EU:n - makrotaloudelliseen lähestymistapaan. Euroopan Unioni voi MMT-ajattelutavan mukaan vastata kaikkiin taloudellisiin haasteisiin joita yhteisö kohtaa. Keskuspankki toimii joko pankkijärjestelmän kautta tai suoraan Euroopan Komission lainojen viimekätisenä rahoittajana ja myös takaajana. Sama koskee muitakin keskuspankkeja kaikkialla maailmassa. Vallalla olevan valtavirtaisen ajattelun mukaan takuu kuuluu velvollisuutena jäsenvaltioille, kuten heinäkuun alussa 2020 hyväksytyssä 'kertaluonteisessa' tuki- ja elvytyspaketissa on kysymys.
Uuden ajattelutavan kehyksessä näin ei tarvitse olla. Juuri keskuspankilla on lukuisia erilaisia instrumentteja rahapolitikan hoitoon, tästä ovat esimerkkeinä korkotason pitäminen toivotulla tasolla, ostettujen joukkovelkakirjojen jäädyttäminen (sterilisointi) tai pankkien lainanantojärjestelmän vahvistaminen niin että ne eivät ole riippuvaisia pelkästä lainojen korokotasosta. Keskuspankki voi tässä vaihtoehtoisessa lähestymistavassa jopa antaa velkoja anteeksi ja poistaa ne lopullisesti saatavien joukosta.
Rajaa uudelle ajattelulle ei itse asiassa muodosta raha ja sen saatavuus, vaan makrotalouspolitiikan suhde muihin resursseihin, kuten pääsy yhteiseen hyvinvointiin, suhtautuminen työllisyyteen, luonnonvaroihin ja mm. ilmastomuutokseen. Kysymys on valitun ideologisen linjan muuttamisesta, mikä ei ole niitä kaikkein helpoimpia tehtäviä. On palautettava luottamus vahvaan valtioon ja sen autorisoituun asemaan kestävän kehityksen ohjaajana. Markkinan huutaminen apuun ei auta, koska sen keskeinen tehtävä ei ole yhteiskuntavastuusta huolehtiminen. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio kelpaisi eettiseksi pohjaksi uudelle Euroopalle hyvinkin .

Tämän tarinan opetus on se, että lopetetaan puhuminen Euroopan Keskuspankin ja Euroopan Komission makrotalouspoliittisten toimien kertaluontoisuudesta ja hyväksytään avarampi lähestymistapa koko Euroopan kuntouttamiseen. Kulttuurisesti moni-ilmeinen Eurooppa ei synny sanktioiden vaan yhteiseen arvopohjaan vähittäin tapahtuvan kasvamisen kautta.


lauantai 21. marraskuuta 2020

Kohtalokkaassa umpiperässä

 Oikeusvaltioperiaatteesta keskustellaan niin Eduskunnassa, Euroopan Unionissa kuin mediassakin. Perussuomalaiset ovat asettuneet vastustamaan omaksuttua oikeusvaltiotulkintaa. Heidän perustelujensa mukaan oikeusvaltiokäsitys ei ole identtinen Euroopan Unionin jäsenvaltioissa - itse sisällöstä he eivät sano mitään. Kannanottoineen he ovat jääneet suuressa valiokunnassa yksin ja saaneet Demokraatin uutisen mukaan erityisen tiukkaa palautetta erityisesti Kokoomukselta. Syntynyt tilanne antaa aihetta ennustaa, että perussuomalaisten ja Kokoomuksen yhteinen oppositiopolitiikka on vaikeuksissa. Vielä vaikeampaa on kuvitella että  nämä puolueet sopisivat lähivuosina samaan hallitukseen - niin keskeistä roolia Euroopan Unioni näyttelee tämän päivän politiikassa.

"Oikeusvaltiomekanismissa" on  kysymys prosessista, "  jossa komissio, EU:n neuvosto ja Euroopan parlamentti käyvät vuosittain oikeusvaltiokysymyksiin liittyvää vuoropuhelua EU:n jäsenvaltioiden sekä kansallisten parlamenttien, kansalaisyhteiskunnan ja muiden sidosryhmien kanssa. Kyseessä on uusi prosessi, jonka perustana on oikeusvaltiokertomus." Vuoden 2020 oikeusvaltiokertomuksen mukaan siinä" seurataan oikeusvaltioperiaatteeseen liittyviä merkittäviä myönteisiä ja kielteisiä muutoksia jäsenvaltioissa. Kertomus kattaa neljä osa-aluetta (eli "pilaria"): oikeuslaitos, korruptiontorjunnan kehys, tiedotusvälineiden moniarvoisuus sekä muut hallitusjärjestelmän osien keskinäiseen valvontaan liittyvät institutionaaliset kysymykset."

Pohjimmiltaan oikeusvaltiomekanismissa on kysymys demokratiasta ja sen soveltamiseen suhtautumisesta. Yleinen ja yhtäläinen ääni- ja vaalioikeus, kokoontumis- ja järjestäytymisvapaus, oikeus itsenäisten, yhteiskunnalliseen vastuunottoon ja ohjelmallisten tavoitteidensa toteuttamiseen  tähtäävien puolueiden toimintaan kuuluvat keskeisinä globaalisti ymmärrettyyn demokratiaan. Kun valta näillä ehdoilla on saavutettu, sen jälkeen politiikka saa demokratiassa valita aika vapaasti tiensä. Demokratia näkyy sallivan rangaistukset aina kuolemantuomiota myöten ja poliittisten toimien keskiössä voi olla niin valtio kuin markkina - tai yksi valistunut tai sekopäinen kansalainen . 

Unkarin ja Puolan tapauksessa on kiinnitetty huomiota oikeuslaitoksen itsenäisyyteen (Puola) ja instituutioiden ja tiedotusvälineiden moniarvoisuuteen (Unkari). Euroopan Unionin Oikeusvaltiokertomuksen puitteissa näitä käsitellään perusteellisemmin ja laajemmin. 

Kuinka ainutlaatuisista poikkeamista suhteessa demokratiaan näissä tapauksissa on kysymys? Millä yhteiskunnallisilla ja institutionaalisilla tasoilla prosessien demokraattisuutta pitäisi tarkastella? Lisäksi kysymys on siitä, mitä pidetään hyväksyttävänä ja mitä ei?

Jos demokratia ymmärretään vain vaalijärjestelmänä joka mahdollistaa tien valtaan, variaatioita oikeusvaltiomekanismin soveltamiseen löytyy runsaasti. Kun seuraa kansainvälistä tilannetta ja esimerkiksi USA:n presidentinvaaleja, niihin valmistautumista ja vaalien toteutumista, erot 'oikeusvaltiuomekanismin' soveltamisessa käyvät ilmeisiksi. 

Huomiota USA:ssa on kiinnittänyt liittovaltion korkeimman oikeuden elinikäisiin virkoihin valittujen tuomareiden merkitys poliittisten päätösten lopullisessa legitimoinnissa. Edes korkein mahdollinen akateeminen koulutus ei tarjoa pohjaa oikeusvaltiomekanimsin demokraattisten periaatteiden suvereenisti yksimielisten ja yhdenmukaisten, rationaalisten päätösten toteutumiselle. Me kuitenkin pidämme - ja niin pitävät amerikkalaiset kaiketi itsekin - maata johtavana läntisen, demokratian arvojen tyyssijana. 

Lehdistönvapaus tarkoittaa kaiketi sitä, että moniarvoisessa ja jopa vastakohtia sisällään pitävässä yhteiskunnassa voidaan painaa  erilaisia poliittisia suuntauksia avaavia ja syventäviä painettuja sanomalehtiä - ja että niitä myös todellisuudessa on. Unkarissa on tiettävästi syyllistytty ainakin toimittajien erottamiseen tarkoituksella estää eitoivottujen mielipiteiden ja poliittisen arvo-ohjauksen toteutumista. Entä toteutuuko mielipiteenvapaus ja sen ilmaiseminen maassa, jossa ei ole kuin yhtä ainoaa lähestymistapaa tukevia ja sen kanssa taloudellisessa vuorovaikutuksessa olevia lehtiä? Muistakaamme että ilmoittelu ja mainokset ovat kaupallisen ideologian teollinen muoto Karl Marxin jo 1840-luvulla ilmaiseman näkemyksen mukaan. Miten oikeusvaltiomekanismia pitäisi tulkita tällaisissa olosuhteissa?

Demokratiaa voidaan tulkita myös laajemmin kuin pelkkänä vaalijärjestelmänä tai muodollisina osallistumisen oikeuksina. Me ja muut Euroopan Unionin jäsenmaat olemme sitoutuneet moniin kansainvälisiin sopimuksiin jotka laajentavat käsitystämme demokratiasta. Yhdistyneiden Kansakuntien Yleismaailmallinen Ihmisoikeussopimus, lasten oikeuksien sopimus. Kansainvälisen Työjärjestön ILO:n sopimukset työhön liittyvistä oikeuksista, alkuperäiskansoista ja monet muut asettavat meille velvoitteita oikeusvaltiona ja myös kansalaisina. Nämä kysymykse ovat nousseet esille myös suhtautumisessa pakolaisiin ja muiden maiden kansalaisiin.

Euroopan Unioniin liityttäessä meidänkin oikeusvaltioperiaatteitamme ja suhdettamme demokratiaan tutkittiin perusteellisesti ennen hyväksymistä Euroopan Unionin jäseneksi. Meidän oma perustuslakimme näyttää vastaavan tässä suhteessa hyvin sekä demokratian että oikeusvaltioperiaatteen vaatimuksia. 

Entä täyttääkö Euroopan Unioni ja sen konsolidoitu peruskirja oikeusvaltion ja demokratian keskeiset vaatimukset? Siltä osin oikeusvaltioperiaatteen vaatimuksen ne varmaan täyttävätkin, että kun peruskirjat on hyväksytty ja vielä yksimielisyysperiaatteella, niiden mukaan on myös elettävä. Demokratian moniarvoisuuden kannalta on kuitenkin todettava, että Euroopan Unioni asettaa yhden vaihtoehdon strategisesti keskeiseen ja määräävään asemaan. Edellytetään mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan olevan se keskeinen periaate, jolla Unionin puitteissa toimitaan. Tama on johtanut demokraattisen valtion jopa alisteiseen asemaan suhteessa markkinoiihin. Mainitkaamme esimerkkinä vaikkapa Euroopan Keskuspankin vuosien 2014-2020 määrällinen, nyt jo lähes 60 mrd:n elvytys Suomenkin osalta. Pohjoismaissa on kuitenkin  jo pitkään rakennettu kansankotia, pohjoismaista hyvinvointivaltiota vahvan valtion varaan yritystoiminnan ja yksityiseen aloitteeseen ja riskinottoon perustuvan markkinatalouden rinnalla. Näen tässä ristiriitaa pohjoismaisen ja omaksutun eurooppalaisen mallin välillä.

Se että Euroopan Unioni on päätynyt yksipuoliseen markkinaehtoiseen lähestymistapaan, näyttää perustuvan ennen kaikkea Saksan kokemuksiin maan jakautumisesta toisen maailmansodan jälkeen  läntiseen ja itäiseen,  markkinatalouspohjaiseen ja Neuvostoliittoa myötäilleeseen Saksan Demokraattisen Tasavaltaan. Berliinin muurin neuvostojärjestelmän romahtamisen jälkeen näytettiin kuvitellun että kapitalismi on saanut yksiselitteisen voiton maailman herruudesta ja että valtiojohtoista talousjärjestelmää ei enää tarvita. Uskon tämän yhteiskunnallisen tilanteen vaikuttaneen todella vahvasti Euroopan Unionin Maastrichtin sopimukseen ja sen mukana Unioniin tullesseen yksiselitteiseen uusliberaaliin lähestymistapaan. "Vain Jumala tietää, miten tällaiseen rakenteeseen on voitu yksimielisesti päästä", sanoi Vladimir Putin arvostellessaan ennen hänen aikaansa syntynyttä ydinvarustelun rajoittamista koskevaa ohjelmaa, joka antoi ansaitsematonta etua amerikkalaiselle vastapuolelle. Sama ihmettely voidaan toistaa Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen syntymisestä.

Oikeusvaltioperiaatteessa näyttää olevan kysymys demokratian ymmärtämisestä muunakin ja syvällisempänä kuin mitä pelkkä muodollinen vaalijärjestelmä merkitsee. Oikeisto-vasemmistoakselilla porvaristo - ja nyt voimissaan olevat populistiset voimat - ovat halunneet nähdä oikeusvaltion toteutuvan jo pelkän demokraattisen vaalitavan toteutumisessa. Kysymys on kuitenkin myös  instituutioiden demokraattisesta, moniarvoisesta ja ihmisoikeuksia kunnioittavasta toiminnasta. Oikeusvaltioperiaate mahdollistaa demokratian toimimisen sekä yhteistoiminnan muotona että myös elämäntapana, omistautumisena ja toimintana yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien täyden toteutumisen mahdollisuutena.

Kysymys on pitkästä mutta välttämättömästä historiallisesta prosessista, joka ei jää vaille takaiskuja ja pettymyksiä. Omasta puolestani välttäisin tarkastelemasta oikeusvaltiomekanismia pelkästään valmiina ja jo täysin tiedostettuna 'lopputuotteena'. Sen enempää ihmiset, kansakunnat eikä edes Euroopan Unioni ole tähän vielä kypsiä. Kysymys on - kuten demokratian ja oikeudenmukaisuuden suuri teoreetikko Eduard Bernstein sen ilmaisi - liikkeestä, jatkuvasta prosessista. 

Sanktiot? Rankaisemisen tie tarkoittaa yksilötasolla fyysisen ja henkisen kurituksen ja eristämisen hyväksymistä, Euroopan Unionin tasolla taloudellisia sanktioita ja kansankuntien välillä  eristäytymisen ja väkivaltaisen kumouksen ja sodan  käyttämistä välineenä oikeana pidetyn ratkaisun aikaansaamiseksi. Sanktiot antavat ymmärtää, että muutosprossesit kansallisella tasolla voisivat perustua ulkoa tuotuihin ratkaisuihin. "Vallankumous ei ole vientitavaraa" - tiedetään jo nuoren Marxin tokaisseen vuosien 1848-49 työväenliikkeen nousun yhteydessä silloin vielä pirstonaisella saksanmaalla. Sanktiot muodostavat osaltaan lisäuhan Euroopan Unionin pirstoutumiselle kokonaan.

Jos ja kun rankaisujen tielle lähdetään, rationaalinen lähestymistapa edellyttää niiden käyttämistä oikeusvaltiomekanismin kaikilla tasoilla ja kaikissa ulottuvuuksissa, joissa ihmisoikeuksia ja demokratiaa katsotaan rikotun rangaistuksia edellyttävällä tavalla. Se edellyttää rajankäyntiä suhteessa normaaliin ja hyväksyttävään yhtäällä, poikkeavan ja kurinpitoa edellyttävän välillä toisaalla. Vallan kolmijakoa joudutaan tällöin soveltamaan sekä Euroopan Unionin että kansallisella tasolla. Monimutkainen ja vaativa tehtävä, jossa ristiriidoilta ei voida välttyä. 


Rankaisujen sijaan ehdottaisin eurooppalaista "Primus interpares" -semester-valtionpalkintoa, joka kunakin Euroopan Parlamentin toimintajaksona jaettaisiin oikeusvaltiuomekanismin soveltamisessa erityisen hyvin onnistuneelle jäsenvaltiolle. Miten olisi 2000 euroa jokaista kyseisen valtion asukasta kohden?

Umpikuja johon nyt Euroopan Unionin kohdalla ollaan ajautumassa, on kohtalokasta, fataalia sekä Euroopan kansoille, Euroopan Unionille itselleen että tietoisuudelle demokratian syvimmästä olemuksesta. 


19.12. 2020


EUROOPAN unioni kävi pitkän kiistan Unkarin ja Puolan kanssa niin sanotusta oikeusvaltiomekanismista, joka hyväksyttiin myönnytysten jälkeen runsas viikko sitten. Sopu syntyi Unkarin ja Puolan uhattua kaataa EU:n ensi vuoden budjetin ja unionin koronaepidemian vuoksi laaditun 750 miljardin euron hätärahoitusohjelman.

Oikeusvaltiomekanismi koskee nimenomaan budjettivarojen ja elpymisrahoituksen valvontaa. Rahoitus voidaan evätä, jos esimerkiksi korruption tutkinta ei edisty tuomioistuimien ja viranomaisten epäitsenäisen toiminnan vuoksi.

Arvostelijoiden mukaan nyt sovitun mekanismin toimeenpano voi kestää EU-byrokratiassa pahimmillaan kaksi vuotta. Unkarin valtiollisten säätiöiden itsenäisyyden lisääminen perustuslaissa liittyy Miklóssyn mukaan juuri tähän.


keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Euroopan Unioni - mihin menet?

 Olen viime vuosien aikana kirjoittanut paljon Euroopan Unionista. Kirjoitusten sävy on ollut aluksi kysymyksiä herättävä, myöhemmin pettynyt ja viime aikoina kriittinen. Moni varmaan pitää minua kirjoitusteni perusteella ei pelkästään EU-kriittisenä, vaan jopa Euroopan Unionin vastustajana. Historiani järjestöelämässä ja suuntautumiseni kansainvälisiin kysymyksiin puhuvat kuitenkin toisenlaista kieltä.

Ensimmäisiä kertoja jouduin tekemisiin silloisen EY:n kanssa jo 1960-1970-lukujen taitteessa. Uusi, radikaalisena itseään pitänyt sukupolvi tuli mukaan politiikkaan. Vasemmiston vaalivoiton myötä vuonna 1966 tuli Paasion uusia uria aukova hallitus, Lapulaisooppera piirsi irvailevaa kuvaa 1930-luvun isänmaallisesta kansanliikkeestä, jonka edustamaa yhteiskuntaluonnetta Maaseudun Puolue ja näiden päivien perussuomalaiset näyttävät edelleen edustavan.

Lapulaisooppeeran sosialidemokraattinen henki korvautui pian marxismi-leninismiä myötäilevällä taistolaisuudella. Huomattava osa lapualaisoopperan innokkaista nuorista taiteilijanaluista kääntyi tukemaan Neuvosotoliiton proletaarisen internationalismin lie'assa olevaa taistolaisuutta, Suomen Kommunistisen Puolueen vähemmistösiipeä. Samaan aikaan nousi myös EY-vastaisuus voimakkaaksi mielenosoitusliikkeeksi. Minä en ollut siinä mukana, vaikka olinkin aktiivisesti valmistelemassa yhteyksiä kansainväliseen työväenliikkeeseen yhtenä nuorisojärjestöjohtajana. Kuvaavaa oli että myöskään suomalainen sosialidemokratia ei kovin tarkasti määritellyt kantaansa Euroopan Yhteisöön.

Täytyy myöntää etten oikein tarkkaan ymmärtänyt mitä tuossa liikennihdännässä vastustettiin. 1970-luvun alkupuolella pääsin itsekin mukaan seuraamaan Euroopan Yhteisön toimintaa yhden sosialidemokraattisen internationaalin pääsihteerinä. Tulin mukaan EY:n ylläpitämään Euroopan Nuorisorahaston toimintaan, jonka hallitukseen edeltäjäni oli raivannut tietä. Samoin olin mukana Kansainvälisten Nuorisojärjestöjen Euroopan koordinaatioryhmässä, jonka työtä ja projekteja EY tuki näyttävästi.

Senaikaisen Euroopan Yhteisön suhtautuminen kansalaisjärjestötoimintaan poikkesi huomattavasti nykyisestä, Euroopan Unionin kansalaisjärjestötoimintaa omilla rakenteillaan puskuroivasta ja sitä yritysmuotoisilla ratkaisuilla korvaavasta järjestelmästä. Puhuttiin yhteishallinto-periaatteesta (Co-management approach), jossa Euroopan Yhteisö rahoitti kansainvälisten nuorisojärjestöjen projekteja ja uskoi projektien myötä myös saavansa sisällöllistä, analyyttista tietoa ja kokemusta projektien  tuloksista. Suhtautuminen oli Euroopan Nuorisorahaston toiminnassakin molemminpuoliseen arvostukseen perustuvaa, ja tuloksia tuottavaa. Tosin jo silloin EY:n virkamiehet pyrkivät projektien teemoja ohjailemalla saamaan painoitusta muuttumaan markkinaehtoisempaan suuntaan.

Suomessa EY-vastaisuus oli edelleen voimissaan. Käydyissä keskusteluissa painotin yhteyksien pitämisen Euroopan Yhteisöön  tärkeänä sen vuoksi, että kysymys oli mukana olevien maiden hallitusten yhteistoiminnasta - kuten on edelleen, tänäänkin. Suomessa pelättiin kuitenkin Neuvostoliiton reaktioita - 1960-luvun alun noottikriisi oli vielä tuoreessa muistissa ja maan presidenttinä Urho Kekkonen ystävyys- ja yhteistoimintasopimuksen keskeisenä takuumiehenä. Julkista EY-myönteisyyttä ei Suomesta herunut. Ihmettelin omasta puolestani EY-vastaisuutta ja sen sisällöllistä tyhjyyttä. Saksalaiset olivat yhteisön ytimessä, ehkä eivät aivan johtavana voimana, mutta fasistista perintöä kantavana kansana keskeinen syy neuvostokommunismia sympatisoivien vastarintaan.

Poliittista vastakkainasettelua Euroopan Yhteisössä oli tuolloinkin, mutta Milton Friedmanin monetarismi ja sen myötä maailmanlaajuiseksi voimaksi kehittynyt uusliberalismi vielä lapsenkengissään. Vasta kun olin lopettanut työni kansainvälisessä nuorisojärjestössä ja aloittelin toimintaa kotimaisessa järjestötoiminnassa, ilmestyi englantilaisessa vasemmistolaispainotteisessa  "Encounter" -aikakauslehdessä artikkeli, joka nosti keskusteluun "privatisation" -käsitetteen. Mietittiin oikein porukalla silloisen KTV-ammattiliiton toimistossa, mitä se oikein mahtoi tarkoittaa. Olin yhtenä ehdottamassa käsitteen kääntämistä "yksityistämiseksi". 

Kuinka ollakaan, käsite yleistyi pian, mutta lihaa luiden ympärille se alkoi saada vasta 1970-luvun loppupuolella, kun mm. satamalaitoksia vaadittiin irroitettavaksi kaupunkien hallinnon alaisuudesta yhtiöittämisen muodossa.  Välimuodoksi tuolloin kehitettiin liikelaitosmalli, jossa satamat pysyivät edelleen kunnallisen itsehallinnon piirissä, mutta saivat itsenäisemmän aseman siten, että ne osallistuivat kunnan tiliasemaan ja budjetointiin laitoksen tuoton tai tappion kokonaissummalla. 

Euroopan Yhteisön markkinaehtoisen  toimintastrategian kaupallistamisen juuret ovat siis jo ainakin 1970-luvun alkupuolella. Tuohon aikaan se haki vielä muotojaan. Suuren sysäyksen eteenpäin aiheutti Berliinin muurin, DDR:n ja Neuvostoliiton romahtaminen 1980-luvun lopulla ja siitä eteenpän. Ei ihme, että markkinavoimat tunnistivat valtiojohtoisen yhteiskuntapolitiikan heikon hetken koittaneen. Kapitalismi oli voittanut maailmanlaajuisen ideologisen taistelun. Sen piti näkyä - tietenkin  - myös politiikan sisällössä. 

Kuuluisan Maastrichtin sopimuksen ja sen kasvu- ja vakaussopimuksen juuret ovat 1990-luvun alussa, siis jo ajalla ennen Suomen liittymistä Euroopan Unioniin. Meille perusteeksi integroitumiseen läntiseen suuntaan riitti mahdollisuus irtautua Neuvostoliiton ja  koko sosialistisen blokin otteesta, jonka symbolina meillä oli Neuvostoliiton kanssa solmittu ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus. Uskottiin läntiseen, demokraattisen arvoyhteisöön ja sen demokraattisen perinteeseen.

Sitä ei kuitenkaan nähty, että läntinen kapitalismi, markkinavoimat eivät halunneet demokratialta muuta kuin muodollisen suostumuksen taloudellisten vapauksien lujittamiseksi yhteisön rakenteisiin. Suomen liittyessä Euroopan Unioniin ja vähän myöhemmin Euroopan Valuuttaunioniin tämä ei ollut vielä selvästi nähtävissä eikä sen analysointi näkynyt kannanotoissa Unioniin liittymisestä puhuttaessa. En nähnyt minäkään; äänestin - tottakai - Euroopan Unioniin liittymisen puolesta ja hyväksyin myös Paavo Lipposen hallituksen päätöksen liittymisestä Europan Valuuttaunioniin ja euron käyttöönoton luonnollisena ja johdonmukaisena seurauksena yhdentymisen tien valitsemisesta.

Markkinaehtoisen Unionin rakentaminen oli jo tuolloin  pitkällä; muistan erityisesti ihmetelleeni Euroopan Keskuspankin itsenäistä asemaa instituutiona, joka "ei ota vastaan poliittisia ohjeita eikä myöskään anna niitä". Sitä jäi miettimään, että mitähän tästäkin seuraa. Tänä päivänä me tunnistamme tuon itsenäisyyden jo paljon paremmin. Jo vuosia jatkunut "määrällinen elvytys" (QE) sopii hyvin tuon itsenäisyyden tunnusmerkiksi. Sen kautta Valuuttaunioni on ottanut huomattavan määrän taloudellista määräysvaltaa kansallisilta hallituksilta, joiden perustamisdoktriinin mukaan tuli itse huolehtia taloudestaan. Euroopan Unionin keskuspankin tehtävänä ei 2010 luvun alussa hyväksytyn konsolidoidun peruskirjan mukaan ole ottaa vastuuta jäsenvaltioiden taloudesta. Markkinaperiaatteiden mukaan myös jäsenvaltiot kilpailevat keskenäänkin toimiensa taloudellisen menestyksen tai menestymättömyyden seurausten kanssa.

Euroopan sisämarkkina ja sen yhteydessä tehty yhteistyö on muuttanut luonnettaan viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Euroopan Komission  ranskalainen puheenjohtaja Jacques Delors kantoi puheenjohtajakautensa viimeisinä vuosina huolta siitä, mikä jäsenvaltioiden asema eurooppalaisessa yhteistyössä tulee olemaan. Legenda kertoo että hän sai Saksan Helmut Kohlin suullisesti suostumaan siihen, että jäsenvaltioiden rooli tasavertaisena kumppanina otettaisiin huomioon Euroopan Unionia kehitettäessä. Kuten nyt tiedämme, tämä suullinen sopimus ei päässyt sisäänrakennetuksi osaksi Euroopan Unionia. Siitä tuli puhtaasti markkinaehtoinen ja jopa markkina-alisteinen Euroopan Komissiolle annettujen kansalliseen budjetointiin ja taloudelliseen toimintaan ulottuvien vaikutusmahdollisuuksien kautta. Tarvitsee vain tutustua esimerkiksi Suomen vuoden 2021 talousarvioehdotukseen, niin huomaa kuinka tarkkaan Euroopan Komission asettamat prioriteetit on huomioitava tulevaa budjettivuotta suunnitellessa.


Viimeistään Korona-pandemia on osoittanut, että markkina ei pärjää ilman vahvaa valtiota. Samoin ei pärjää myöskään oikeiston suosima uusliberaali talousmalli, jonka ratkaisuissa markkinan ensisijaisuus on keskeistä. Kun tähän yhdistyy konservatiivisen pidättyväisyyden ajatus säästämisestä ennen kuluttamista ja velanotosta pidättäytyminen kotitalouden antaman mallin mukaisesti, ollaan jo pahasti hakoteillä suhteessa makrotalouden antamiin todellisiin mahdollisuuksiin. Itsenäisenä valtiona olemme luopuneet Valuuttaunionin myötä omasta keskuspankista - Suomen Pankki ei ole enää valtiollinen instituutio - ja siksi olemme riippuvaisia Euroopan Keskuspankin ja Euroopan Komission harjoittamasta valtavirtaisesta talouspolitiikasta.

Onko mahdollista kääntää eurooppalaista talouspolitiikkaa esimerkiksi  Modernin Monetaarisen Teorian mukaiseen suuntaan, jonka mukaan itsenäisen keskuspankin omaava yhteisö selviää mistä tahansa taloudellisesta haasteesta  finanssipoliittisin ja monetaarisin päätöksin, normaalia ja tunnustettua kaksinkertaista kirjanpitoa noudattaen?

Vastaus on Euroopan Unionin ja sen valuuttaunionin osalta kielteinen - valitettavasti. Euroopan Unionin suuret haasteet, sosiaalinen turvallisuus, täysi työllisyys ja sen mukana turvattu toimeentulo, pakolaiskysymys ja muiden mannerten - erityisesti Afrikan - vahva tukeminen, yhteinen puolustus, digitalisaation vahva koordinointi - kaikki nämä olisivat todellisia mahdollisuuksia. Euroopan Unionin kohdalla esteen muodostaa sen muuttumattomiksi tarkoitetuissa peruskirjoissa, "DNA:ssa" oleva uusliberaali rakennevirhe, jossa yksipuolisesti annetaan markkinalle keskeinen ja samalla määräävä asema talousrakenteessa. Markkinan omat ristiriitaisuudet, kuten kykenemättämyys yhteiskuntavastuuseen, pelkkä voiton tavoittelun maksimointi ja  investointihaluttomuus ostovoiman puuttuessa muodostavat pysyvän ja peruuttamattoman esteen tavalla joka tekee Euroopan Unionista yhteiskunnallisesti ramman ja muutokseen kykenemättömän. Ainoa mahdollisuusn on rikkoa konsolidoitujen peruskirjojen sisäänrakennettua ja muuttumattomaksi tarkoitettua rakennetta. 


Juuri nyt haikaillaan vahvan valtion perään ja saattaa olla että USA kykenee ennen Eurooppaa modernimpaan ja makrotalouden kaikkia mahdollisuuksia käyttävään finanssi- ja rahapolitiikkaan. Mielestäni Kiina käyttää jo nyt kieli- ja kulttuurimuurin suojassa tehokkaasti näitä mielikuvituksellisia mutta rationaalisia välineitä. Niiden myötä Euroopan Unionistakin voisi tulla yhteisö, joka pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion tavoin kykenee vastaamaan ajan suuriin haasteisiin.

Miten siihen demokraattisin ja parlamentaarisin keinoin päästäisiin - siihen en osaa antaa vastausta.