perjantai 25. syyskuuta 2020

Muun muassa ja rivien välissä


Ovatko oikeusvaltioperiaate ja vahva valtio keskenään ristiriidassa?

"SUOMI on painottanut jo pitkään oikeusvaltioperiaatteen merkitystä Euroopan unionissa. Oikeusvaltioperiaate tarkoittaa unionin perusarvojen noudattamista. Niitä ovat muun muassa ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio. Jokainen jäsenvaltio on sitoutunut näihin perussopimuksessa." Helsingin Sanomain toimittaja Jenny Virtanen kirjoittaa tästä tänään 25.9. 2020 analyysiartikkelissaan.

"Muun muassa"... 

Perussopimuksissa on  yhtenä perusarvona  sitouduttu myös mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan ensisijaisuuteen (Lissabonin sopimus, 2. artikla, kohta 3) Perussopimuksissa on hyväksytty myös se etteivät EU eikä EKP ota vastuuta jäsenvaltioiden, niiden instituutuioiden  eikä ylipäätään julkisen sektorin rahoituksesta. Nimenomaan se on juuri kiellettyä. 

SDP:n puheenjohtaja Sanna Marin näkyy puolustavan julkista sektoria juuri sen vuoksi, että yritykset ja markkina ei näytä kantavan yhteiskuntavastuutaan, vaan vetäytyvät siitä juuri nyt kun kaiken lisäksi Korona-kriisin vuoksi kamppaillaan selviytymisestä erityisen - siis historiallisen -  vaikeissa olosuhteissa.”Minusta näyttää, että vahvalle hyvinvointivaltiolle ja julkiselle sektorille on tarvetta tulevaisuudessakin. Emme voi valitettavasti luottaa siihen, että yritykset huolehtivat ihmisistä ja ympäristöstä.” Näin sanoo Sanna Marin Kauppalehden tuoreessa haastattelussa.


Markkinan ensisijaisuutta ei ole oikeusvaltioperiaatteen yhteydessä hallituksen taholta erityisesti korostettu, vaan tässä yhteydessä on nostettu esille vapaat vaalit, lehdistön vapaus, yhteiskunnallisten instituutioiden kuten yliopistojen pluralistisuus, moniarvoisuus tai oikeuslaitoksen riippumattomuus. Ei ole kiinnitetty huomiota siihen, että markkina, jolle on annettu aivan keskeinen rooli koko Euroopan Unionin vakauden säilyttämisessä ja vaurauden tuottamisessa, ei näytä kykenevän kumpaankaan näistä tärkeistä tehtävistään.

Kun oikeusvaltioperiaatteesta keskustellaan, ei näin tärkeää kohtaa pitäisi jättää ilmaisun "muun muassa" taakse pimentoon. Näin näyttää kuitenkin koko ajan tapahtuvan.

Euroopan Unionin ja erityisesti EKP:n ponnistelut markkinan tärkeän aseman säilyttämiseksi eivät ole olleet vähäisiä. Käänne tapahtui vuonna 2012, kun EKP:n pääjohtaja Mario Draghi lupasi tehdä "kaiken mitä tarvitaan" euron aseman säilyttämiseksi, siis markkinoiden toimintakyvyn ja tässä yhteydessä mainitun likviditeetin säilyttämiseksi. Yksin Suomeen on kuuden vuoden aikana virrannut EKP:n määrällistä elvytystä valtion velkakirjojen osto-ohjelman kautta Suomen Pankin (se ei ole valtiollinen elin, vaan osa EKP:n itsenäistä keskuspankkijärjestelmää) pääjohtajan Olli Rehnin mukaan reilusti yli 50 miljardia euroa. Yritystukea on tullut kaikkien valtiollisten toimien lisäksi siis yli 8 miljardia (8000 miljoonaa euroa) vuosittain. Miten tämä valtava summa on kulkeutunut EKP:n maksamista valtion velkakirjoista edelleen yrityksiin - siitä ei ole saatu tarkempaa tietoa. Jo pelkkä tavanomainen bruttokirjanpito edellyttäisi tämän näkyvän valtion fiskaalisissa toimintakertomuksissa. Ei näy eikä ilmeisesti valtion tilintarkastajatkaan tiedä - eivät ainakaan kerro - miten tällainen rahavirta kulkeutuu valtionkonttorin kautta yritysrahoitukseksi. Vuosien intensiivisellä seurannallakaan ei ole ainakaan minulle käynyt selväksi, miten tällainen on mahdollista ilman että asiasta puhutaan julkisesti ja ymmärrettävästi.

Kun oikeusvaltioperiaatteesta puhutaan, niin tällainen "muun muassa" taakse kätkeytyvä, Suomen valtion vuotuisen budjetin kokoisen ylimääräisen rahoituslaviinin tulisi olla julkisen hallinnon avoimuusperiaatteen mukaan mitä tärkein asia, itse asiassa oikeusvaltioperiaatteen ydintä. 


Euroopan Unioni ja sen alainen instituutio, Eurooppaoikeus on osoittautunut varsin joustavaksi oikeusperiaatteiden tulkitsijaksi. Tänä vuonna sen on saanut kokea mm. Saksa, jonka perustuslakituomioistuimen tulkinta Euroopan Unionin konsolidoidusta peruskirjassta sai rukkaset Eurooppaoikeudelta. No bail out -periaate, se että on säästettävä etukäteen velanoton sijasta, ei ole estänyt valtioita velkaantumasta EKP:lle velkakirjojen osto-ohjelmien puitteissa eikä Euroopan Komission omaa velanottoa Koroma-elvytyspaketiksi kutsutun 1350 miljardin lainanoton yhteydessä. Myös Saksa on itse kääntänyt kelkkaansa: tälle vuodelle Saksa otti lainaa 208 miljardia ja vuoden 2021 nimiin budjetissa suunnitellaan otettavaksi 83 miljardia lisää - näin siis alustavasti. Tämä 180 asteen täyskäännös herättää kiivasta keskustelua Saksassa. Entinen valtionvarainministeri ja nykyinen liittopäivien puheenjohtaja Wolfgang Schäuble on julkaissut vastikään avoimen kirjeen, jossa tätä uutta käytäntöä arvostellaan kovasti ja vaaditaan palaamaan perustuslaillisiin käytäntöihin. Saksan vuodelta 1949 olevassa perustuslakia vastaavassa "Grundsatzissa" on sisällä strateginen velanottoa koskeva rajoitus sekä liittovaltiolle että osavaltioille. 

Viimeisimmässä bulletinissaan EKP:n aloittamasta muutoksesta oinastellaan pysyvää uutta käytäntöä. Tästä kirjoittaa Taloussanoimien toimittaja Jan Hurri viimeisimmässä kommentissaan 25.9. 2020 :

"Kun EKP:kin jo väläyttelee elvytysrahastolle tulevaisuuden kehitysnäkymiä tilapäisestä kriisivälineestä EU:n pysyväksi fiskaalivoimaksi, ehkä Suomessakin olisi virkistävää vaihtelua puhua näin kauaskantoisesta hankkeesta kiertelemättä."


Itseasiassa EU:n konsolidoidun perussopimuksen kansanvaltaista valtiota - ja myös vahvaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota - syrjivä periaate on peräisin ja jossakin määrin jopa vahvistettuna Saksan perustustuslakiasiakirjassa. EU:ssa ei ole ainoastaan kysymys Maastrichtin sopimuksen mukaisista budjettirajoitteista, vaan ylipäätään valtion toiminnallisesti  alisteisesta roolista suhteessa markkinoihin. Tässä näkyy puolestaan marxilaisleniniläisen ja nyt jo hajonneen DDR:n autoritaarisen "sosialistisen" valtion pelko - EU:ssa puolestaan autoritaarisesti valtiota syrjivässä muodossa.  Eurooppalaista vasemmistoa tämä dilemma ei ole kiinnostanut, vaan sosialidemokraattista politiikkaa on yritetty toteuttaa uusliberalistisen raamin sisällä - tunnetuin seurauksin. Kumpikaan ei toimi, siipirikkoinen markkina ei saa yhteistä hyvinvointia aikaiseksi eikä sosialidemokratia saa laajojen joukkojen sellaista tukea että se kykenisi toteuttamaan perinteistä oikeudenmukaisuutta korostavaa tehtäväänsä. Kansa saattaa tässä suhteessa olla oikeassa - Euroopan Unionin peruskirjojen noudattaminen on myös osa oikeusvaltioperiaatetta eikä sosialidemokratia voi niiden puitteissa nostaa valtiota siihen kuuluvaan tehtävään, jota mm. Suomen perustuslaki selvästikin edellyttää.


Ovatko siis oikeusvaltioperiaate ja  vahva, yhteistä hyvinvointia kehittävä  kansanvaltainen valtio Unionin konsolidoitujen peruskirjojen ilmaisujen mukaan keskenään ristiriitaisia tavoitteita? Selvältä näyttää että markkina ja yritysvastuulla toimivat osakeyhtiöt eivät yksin kykene luomaan unionin alkuperäistavoitteiden mukaista rauhaa ja turvallisuutta. Näyttää siltä, että eurooppalaisten ihanteiden "luova tulkinta" on kääntänyt nykyisten peruskirjojen mukaisen toimintakäytännön  suhteessa velanottoon päälaelleen.  Pitämällä tiukasti kiinni markkina-alistyeisesta taloudellisesta lähestymistavasta on olemassa vaara että ollaan ajamassa koko maanosaa umpikujaan, josta ei suurillakaan rahamäärillä nykyisellä tavalla käytettynä päästä ulos. Pitäisikö nyt velkaelvytyksen muodossa alkanutta uutta "luovan tulkinnan " käytäntöä laajentaa edelleen niin, että jäsenvaltioita voidaan Euroopan Parlamentin,  Komission ja Euroopan Keskuspankin toimin myös suoraan tukea, koska ne yksin kykenevät investoimaan pohjautuen  kansalaisten ilmaisemiin tarpeisiin - ja ovat sen nimenomaan tehtäväkseen ottaneet?

Näin tärkeää ulottuvuutta, joka koske sekä oikeusvaltioperiaatetta että laajaa, koko Eurooppaa koskevaa hyvinvointivaltiota, ei pitäisi ilmaista "muun muassa" sanojen takana tai rivien välissä vihjaten.

perjantai 18. syyskuuta 2020

Pientä toivoa suuremmasta muutoksesta



EKP:n rahapolitiikan uudelleenarviointi näyttää tulevan keskusteluun Euroopan Keskuspankin neuvoston julkilausuman mukaan. Tästä kirjoitti Helsingin Sanomat 18.9. 2020 mm. seuraavasti: 


"EUROOPAN keskuspankin (EKP) neuvosto päätti torstaina aloittaa rahapolitiikan strategian uudelleenarvioinnin. Arvioinnissa pohditaan hintavakauden määritelmää, rahapolitiikan välineitä, talouden laaja-alaisesta analyysiä ja keskuspankin viestintää. 

”Nyt kun taloudet ovat syvässä murroksessa, meidän on aika arvioida strategiaamme uudelleen, jotta täytämme tehtävämme eurooppalaisten hyväksi”, pääjohtaja Christine Lagarde sanoi.

Hintavakauden määrittelyssä olennainen kysymys on todennäköisesti se, pitäisikö EKP:n sietää inflaatiovauhdin kiihtyminen yli kahteen prosenttiin. Nykyisen hintavakaustavoitteen mukaan inflaatiovauhdin on oltava keskipitkällä aikavälillä hieman alle kaksi prosenttia, mikä muodostaa ”katon” inflaatiovauhdille. Muuttamalla hintavakaustavoite ”noin kahden prosentin” inflaatiovauhtiin EKP saisi enemmän joustavuutta rahapolitiikkaansa. 

KESKEINEN syy strategian uudelleenarviointiin on vuonna 2008 kärjistyneen rahoitusmarkkinoiden kriisin seuraukset. Euroalueen verraten hitaan talouskasvun, työn tuottavuuden kasvun heikkenemisen ja väestön vanhenemisen takia keskuspankki on uusien kysymysten äärellä. 

"Neuvosto arvioi kymmenen viime vuoden aikana kehitetyn rahapoliittisen välineistön toimivuuden ja mahdolliset sivuvaikutukset. Se selvittää myös, miten hintavakautta uhkaavien riskien arvioinnissa käytettäviä taloudellista analyysiä ja rahatalouden analyysiä olisi uudistettava. 

Strategian uudelleenarviointi on tarkoitus saada päätökseen vuoden loppuun mennessä. Eurojärjestelmä eli EKP ja eurovaltioiden keskuspankit lupaavat kuulevansa arvioinnissa kaikkia sidosryhmiä avoimin mielin."

---

Makrotalouden kansainväliset asiantuntijat - kuten mm. MMT-professori William (Bill)  Mitchell ovat jo vuosia kritisoineet EKP:n rahapolitiikan huonoa tehoa ja talouden alavireisyyttä huolimatta jo vuoden 2014 lopulla aloitetusta massiivisesta elvytyksestä, jonka kokonaismäärä velkakirjojen oston muodossa on Suomenkin osalta jo ilmeisesti lähellä 50 miljardia eli vajaa yhden vuoden budjetin kokonaissummaa. Tämä luku on Euroopan Unionin peruskirjojen edellyttämässä hengessä suunnattu tukena markkinaehtoisille toimijoille. 

Miten kokonaisuus kaiken kaikkiaan toimii, siitä ei ole analyysia toistaiseksi nähty. EKP:n aikaisemman pääjohtajan Mario Draghin mukaan informaatiolinja on ollut varsin pidättyvä. Jäsenvaltioiden investointeihin tai palvelujen parantamiseen näitä varoja on ollut mahdollisuus saada vain välillisesti eli EKP-raha on korvannut valtioiden itsensä jo aikaisemmin kehittämiä yritystukia ja tätä kautta resursseja on vapautunut julkisen sektorin omiin hankkeisiin kuten infrastruktuurin ylläpitämiseen ja palvelurakenteiden parantamiseen. Yrityksille on todellisuudessa tarjolla sekä tukia että edullista lainarahaa, mutta se ei ole kiihdyttänyt niiden investointeja. Yrityspuolella investointihalukkuus ei ole kiinni saatavista lainoista ja tuista, vaan puutteellisesta ostovoimasta. Ei ole edellytyksiä investointeihin, jos ei ole ostovoimaa. Koronaepidemia on lisäksi vähentänyt tiukan palkkapolitiikan seurauksena vähäisiksi jääneiden palkkaeurojen käyttöä myös monilla kulutuksen alueilla. Ravintolat, matkailu ja lentoliikenne ovat tämän seurauksena suorastaan romahtaneet. Onko muutos väliaikaista vai jääkö kulutus jatkossakin "lento- ja kulutushäpeän" vuoksi alhaisemmalle tasolle - se jää nähtäväksi.

Jäsenvaltioiden kautta tapahtuva investointien, sosiaalisesten palvelujen ja julkisen rakenteen yleisen vahvistamisen linja ei ole ollut Euroopan Unionissa suosittua, vaan pikemmin vahvaan valtioon liittyvän sosialisointi-tabun vuoksi vahvasti aliarvostettua ja mm. Saksassa lähes kiellettyä.  Saksan kylmän sodan aikaisen jakautumisen trauma näkyy poliittisissa asenteissa edelleenkin. Näyttää siltä että näistä traumoista johtuen Saksan SPD:n johto on tietoisesti välttänyt nostamasta julkisen sektorin vahvempaa roolia keskusteluun eurooppapolitiikassaan. Myöskään eurooppalainen sosialidemokratia kokonaisuudessaan ei ole kyseenalaistanut valtavirtaisen, hengeltään uusliberalistisen 'markkinauskon' toimintatapaa Euroopan Unionissa rakenteellisella tasolla. 


Nyt tämä ongelma kohdataan tarpeena arvioida EKP:n rahapolitiikkaa uudelleen. Rahan tekeminen kalliimmaksi muuttamalla korkotavoitetta "korkeintaan" 2%:n vuosittaisesta inflaatiotavoitteesta "noin" kahden prosentin tavoitteeseen ja pitämällä korkotaso edelleenkin nollan tuntumassa nopeuttaisi jossakin määrin korona-pandemian nimissä nopeati kohonneen velkataakan nopeampaa "sulamista" kaikkien muiden EKP:n suvereeniin valtaan kuuluvien toimien ohella. Nekään eivät nyt näytä riittävän. Markkina ei investoi laajojen joukkojen puuteellisen ostovoiman ja nyt sitäkin vähentäneen kulutuspidättäytymisen vuoksi.


Kaikkia keinoja luvataan EKP:n neuvoston julkilausumassa arvioida kaikkia sidosryhmiä kuunnellen "avoimin mielin". Rivien välistä voi lukea että vahvempi tukeutuminen myös julkisen sektorin investointitarpeisiin ja vahvemman sosiaalisen turvaverkon ja palvelurakenteen luomiseen kummittelee jo vahvasti taustalla. Julkisen sektorin rooli poikkeaa olennaisesti markkinan lähestymistavasta. Markkina investoi jos on tutkitusti ostovoimaa käytössä, julkinen sektori investoi kansalaisyhteiskunnan vaaleissa ja politiikassa ilmaistujen tarpeiden mukaan, edellytäen erttä resursseja on käytössä. Nyt kun voimakas heilahdus etukäteissäästämisestä uuden kasvun luomiseen velan avulla on tapahtunut, olisi mahdollisuus laajentaa paradigmanmuutosta vahvempaan, julkiseen hallintoon ja avoimeen demokratiaan perustuvien julkisten investointien ja palvelurakenteiuden suuntaan. Kun nyt on havaittu että resursseja voidaan luoda velkasuhteen muodostamisen ja kirjanpidon avulla finanssipoliittisin päätöksin, voitaisiin kohdata koko Eurooppaa koskevat haasteet relevantilla tavalla. Tämä mahdollisuus koskee jo Korona-elvytyspaketin käyttöä, jonka tarkemmasta sisällöstä päätetään Tytti Tuppuraisen politiikkaradiossa kertoman mukaan hallituksessa tammikuuhuhn 2021 mennessä ja Euroopan tasolla huhtikuuhun 2021 mennessä. Jo tämän prosessin yhteydessä tullaan havaitsemaan, onko Eurooppa todella herännyt suuren muutoksen mahdollisuuteen.

Elvytysrahojen suuntaaminen edelleen ensisijaisesti markkinaratkaisuihin jäsenvaltioiden rationaalisen autoriteetin sijasta merkitsee voimavarojen tuhlausta ja kilpailun edellyttämän suljetun hallinnon piirissä tapahtuvaa 'yritysvastuun' soveltamista 'yhteiskuntavastuun'  sijasta. EK:n, elinkeinoelämän keskeisen lobbausjärjestön -neuvottelutoimintahan on sen säännöissä lopetettu - toimitusjohtaja Jyri Häkämiehen mukaanhan painotuksen pitää olla nimenomaan yritys- ja markkinaratkaisuissa - ei julkisten hankkeiden vahvistamisessa. Tarjolla olevaa lääkettä ei siis saisi käyttää tähän jo koko tämän vuosituhannen alun jatkuneeseen makrotaloudelliseen anemiaan.

Heikon taloudellisen kehityksen lisäksi keskuspankin päätöksen takana on myös USA:n Keskuspankin (Federal Reserve Board - Fed) elokuussa tekemä radikaali uudelleenarviointi, joka viittaa siihen että määrällinen elvytys julkisia rakenteita ja palveluja rahoittamalla otetaan vakavana systeemisenä paradigmanmuutoksena käyttöön. Jos demokraatit voittavat USA:n marraskuun presidentinvaaleissa, keskuspankin toimet tulevat vahvasti tukemaan todellista muutosta Amerikan Yhdysvalloissa. Eurooppa seuraa tunnetusti tarkkaan sitä, mitä rapakon takana tapahtuu ja EKP:n neuvoston päätös rahapolitiikan uudelleenarvioinnista heijastelee varmuudella myös tätä ulottuvuutta.


Pientä toivoa on siis olemassa - pientä toivoa  välttämättä tarvittavasta suuremmasta muutoksesta.


18.9. 2020

Lisäys:

Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehnin helmikuussa 2020 pitämän rahapolitiikan uudelleenarviointia käsitelleen alustuksen mukaan Suomen pääoma-avain on n. 2% EKP:n määrällisestä elvytyksestä. Sen kokonaismäärä luentopäivään mennessä oli hänen mukansa yhteensä 2660 miljardia koko euroalueelle. Suomen osuus on siten  vuoden 2020 loppuun mennessä 53, 2 miljardia + 10 kk tänä vuonna á 200 milj. = 53,2+2= 55,2 miljardia euroa.


19.9. 2020

Kuinka vakavasti EKP:n määrällisen elvytyksen uudelleenarviointi on otettava ja kuunteleeko EKP eri intressiryhmien mielipiteitä tässä asiassa? Haluaako EKP siis todella kuunnella eri tahoja, kuten se nyt ilmoittaa? 


Euroopan Unionin rahapolitiikkaa käsittelevässä peruskirjan artiklassa 130 todetaan nimittäin seuraavaa: "130 artikla (aiempi EY-sopimuksen 108 artikla)

Käyttäessään sille perussopimuksilla ja EKPJ:n ja EKP:n perussäännöllä annettuja valtuuksiaan tai

suorittaessaan niillä sille annettuja tehtäviään ja velvollisuuksiaan Euroopan keskuspankki tai kansallinen keskuspankki taikka Euroopan keskuspankin tai kansallisen keskuspankin päätöksentekoelimen

jäsen ei pyydä eikä ota ohjeita unionin toimielimiltä, elimiltä tai laitoksilta, jäsenvaltioiden hallituksilta eikä miltään muultakaan taholta. Unionin toimielimet, elimet ja laitokset sekä jäsenvaltioiden hallitukset sitoutuvat kunnioittamaan tätä periaatetta ja pidättymään yrityksistä vaikuttaa Euroopan keskuspankin tai kansallisten keskuspankkien päätöksentekoelinten jäseniin heidän suorittaessaan tehtäviään."



23.9. 2020


Helsingin Sanomat 23.9. 2020

Millaisiin hankkeisiin Suomi aikoo jakaa EU:n elpymisrahoitusta?

Suomen rahajakosuunnitelma on vasta valmisteilla. Valtiovarainministeriön Majanen sanoo, että keskeisin peruste on talouden uudistaminen. EU:n mukaan noin 37 prosenttia elpymisrahastosta pitää käyttää ilmastotoimien rahoittamiseen. Suomen kriteerit valmistellaan yhteistyössä muun muassa elinkeinoelämän, ympäristöjärjestöjen ja kuntien kanssa.


Millaisiin hankkeisiin Suomi aikoo jakaa EU:n elpymisrahoitusta?

Suomen rahajakosuunnitelma on vasta valmisteilla. Valtiovarainministeriön Majanen sanoo, että keskeisin peruste on talouden uudistaminen. EU:n mukaan noin 37 prosenttia elpymisrahastosta pitää käyttää ilmastotoimien rahoittamiseen. Suomen kriteerit valmistellaan yhteistyössä muun muassa elinkeinoelämän, ympäristöjärjestöjen ja kuntien kanssa.

Mitä konkreettisia hankkeita voisi rahoittaa?

”On vaarallista sanoa konkreettisia kohteita tässä vaiheessa”, Majanen sanoo. Hän luettelee esimerkiksi liikennejärjestelyjen digitalisoinnin, valokuituyhteyksien parantamisen, hoitoon pääsyn tehostamisen ja työvoimapalveluja kehittämisen.









tiistai 8. syyskuuta 2020

Investointien laatu ratkaisee

 Kun Suomen hallitus valmistautuu parastaikaa syksyn budjettiriiheen, on normaalien budjettiraamien lisäksi tarjolla  Euroopan Komission n. 3 miljardin suuruinen tukipaketti Korona-pandemialla perusteltujen poikkeuksellisten kriisiolosuhteiden taloudellisten vaikeuksien puskuroimiseksi.

Investointien laatu ratkaisee, toteaa australialainen professori William (Bill) Mitchell Youtubevideossaan joka julkaistiin 1.5. 2020, siis kansainvälisenä työn juhlapäivänä. Investoinneille on siis asetettava tiettyjä laatuvaatimuksia, jotta ne olisivat vaikutuksiltaan tuloksia tuottavia. Hän julkaisi  videoluennollaan "design-heksametrin", makrotalouteen liittyvän geometrisen  kahdeksankulmion, joka parhaimmillaan toteutuu laaja-alaisena ja tuloksia tuottavana, mutta huonoimmillaan supistuu pelkäksi punaiseksi pisteeksi heksametrin keskustassa - siis ei tuo toivottuja tuloksia.



Toteuttamisen nopeus on tärkeää vaikuttavuuden kannalta. Euroopan Unionia ei voi nyt syyttää vitkastelusta, niin nopeaa siirtyminen etukäteissäästämisen linjasta velkaelvytykseen on ollut. Päätökset tehtiin heinäkuun alussa ja jo nyt on tiedossa käytettävissä olevien resurssien määrä. Nyt tarvitaan sellaisia investointeja, jotka tehoavat nopeasti työllistämiseen - ja tietenkin myös Covid-19 pandemian torjumiseen. Hallituksen toimet ovat tässä edesauttamassa nopeaa toipumista, saatiinhan infektion leviäminen tarmokkailla toimilla hallintaan parhaalla tavalla koko Euroopassa.

Investoinneille on asetettava myös vaatimus matalasta korruptoitumisen asteesta. Investointien tulee olla transparentteja, helposti ja avoimesti seurattavia. Tässä julkisen sektorin hankkeet ovat ensisijaisia ja merkittäviä, tehdäänhän niitä koskevat päätökset demokraattisissa rakenteissa niin valtion kuin kuntienkin osalta  - ja tulevaisuudessa ilmeisesti myös maakuntatasolla.

Professaori Mitchell korostaa heksametrissään myös tasa-arvon suurta merkitystä. Investointien tulee suuntautua laajojen kansanjoukkojen hyvinvoinnin ja elintason parantamiseen. Korona-pandemiaa ja ylipäätään kansalaisten terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia ajatellen menossa olevan SOTE-uudistuksen rahoittaminen olisi erinomainen vaihtoehto, samoin lisäluokan saaminen peruskoulun yläasteelle erityisesti nuorempia ikäluokkia ajatellen.

Tuotantoketjujen kohdentumisella on myös suurta merkitystä. Sillä on väliä, mitä tuotetaan ja mihin siis investoidaan. Ilmaston kannalta merkittäviä ovat mm. satsaukset joukkoliikenteeseen, päästöjä vähentävään energiaan, digitaalisen kehityksen saaminen kansanvaltaiseen hallintaan ja tietenkin nopea työllistäminen. Kuntien työvoimapulan helpottaminen ja uusien työpaikkojen luominen mm. sairaanhoitoon, sosiaalitoimeen ja ylipäätään palveluihin ovat tämän ehdon täyttäviä kohteita. Rahojen käyttäminen vientiyritysten veronkevennyksiin muodostaa jonkinlaisen option yrityksille, mutta on kyseenalainen tuloksiltaan aikana jolloin vienti ei vedä ja kaikki kilpailevat maailmalla kykyjensä ja voimavarojensa äärirajoille. 

Uusissa investoinneissa ympäristöarvoilla on suuri merkitys. Tiedossa on että suunnitelmissa on miljardi-investoinnit juuri tälle alueelle energiatuotannossa, joukkoliikenteen kehittämisessä ja sähköiseen liikenteeseen siirtymisessä. Matkailun suuntaaminen kotimaahan ja matkustamisen muuttaminen kiskoilla tapahtuvaksi lentämisen sijasta omaa myös eurooppalaisen ja maailmanlaajuisen ympäristöulottuvuuden selkeämmin kuin monet muut vaihtoehdot. Lisäksi tulokset ovat nopeita, kuten nyt on havaittu.

Hyvään investointipolitiikkaan kuuluu myös tietoisuus paikallisista tarpeista. Paperiteollisuuden alasajo, turpeen energiakäytön kyseenalaiset näkymät, Lapin matkailun suuret ongelmat, asuntojen kalleus suurissa keskuksissa ovat ulottuvuuksia, joita pitäisi voida laadukkailla  investoinneilla ja ratkaisuilla helpottaa.

Mm. Aalto-yliopiston vierailevana professorina toimiva William Mitchell puhuu myös tuotantokertoimen vaikuttavuudesta, siis siitä, millaisia tuloksia investoinneilla saadaan aikaan koko kansaa ajatellen. Kun työttömyys edelleen vaivaa kansakuntaa, voisi satsaus kuuden tunnin päivittäiseen työaikaan ja neljän päivän työviikkoon olla tässä suhteessa mielenkiintoisia näköaloja avaava ja todella tehokas vaihtoehto.

Viimeisenä kohtana hänen heksametrissaan on työintensiivisyys, siis mahdollisimmimman monien täysiaikaisten - palkkaisten työpaikkojen aikaansaaminen. Julkisen sektorin palvelutehtävät terveydenhoidossa, sosiaalisektorilla ja palveluissa ylipäätään ovat tällaisia mahdollisuuksia.

 Mitchellin heksametri toteuttaa parhaimmillaan näitä laatu-ulottuvuuksia täysimääräisesti ja siis sataprosenttisesti. Jos nämä ulottuvuudet jäävät huomiotta vaikuttavuus putoaa ja lähestyy nollaa - Mitchellin design-kuvion keskustan nollapistettä. 

Todettakoon lopuksi lyhyesti että valtavirtainen talous ja erityisesti sen uusliberaalit sovellutukset eivät vastaa investointien laadullisiin vaatimuksiin. Liitän tähän viitteenomaisesti kuvan Mitchellin luentoon sisältyvästä "Uusliberalismin tuhoavasta heksametrista", jonka olen kääntänyt ja muokannut kuvan muotoon hänen luennostaan.






Lisäys 8.9. 2020

Verkkouutisten mukaan kuuden tunnin työpäivä viitenä päivänä viikossa on tehokkain tapa lisätä tuottavuutta. Työmarkkinaneuvoksen mukaan työajan lyhentämisen ideologinen vastustus on vahvaa ylimmässä johdossa.

"Suomessa kokeiltiin 1990-luvulla lyhyempiä työaikoja. Kokeilua johtanut eläköitynyt työmarkkinaneuvos Pekka Peltola uskoo, että kuuden tunnin työpäivät ovat tulevaisuutta, kertoo Taloussanomat.Kokeilu oli jatkumoa tutkimukselle, jonka mukaan ihmisen työteho alkaa laskemaan kuuden työtunnin jälkeen. Peltolan johtamassa kokeilussa tutkittiin myös neljän päivän työviikkoa, jota liikenne- ja viestintäministeri Sanna Marin (sd.) niin ikään ehdotti. Siihen Peltola suhtautuu skeptisesti.– Selvästi tehokkain tapa oli kuuden tunnin työpäivä. Neljän päivän työviikko varmastikin lisää työhyvinvointia, mutta tuottavuutta se ei lisäisi. Siinä tehtäisiin yhä kahdeksan tunnin työpäivää, eli päiviin sisältyisi yhä työtehon kannalta heikkoja tunteja, Pekka Peltola totesi TalSalle."



https://ilporossi.blogspot.com/2020/08/siipirikko-yrittaa-lentoonlahtoa.html

tiistai 1. syyskuuta 2020

Demokratia ja rakkaus

Olen kirjoitellut monia blogikirjoituksia demokratiasta elämäntapana, josta on tullut samalla yksi keskeisimpiä pohtimisen kohteita yhteiskunnallisessa suuntautumisessani. Inspiraation tähän aikoinaan antoi Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen periaateohjelma vuodelta 1952. Se oli vielä 1957 liittyessäni Ilmolahden Sos.-dem. Työväenyhdistykseen tuore asiakirja; yksi sen luvuista on otsikoltaan "Demokratia elämänmuotona ja yhteistoiminnan välineenä".

Vuosia noista ajoista on kulunut jo yli kuusikymmentä. Demokratia on edelleen keskeistä yhteiskunnallisessa elämässä, siihen vedotaan ja sen puolesta toimitaan. Tulkinnat vaihtelevat ja ovat usein jopa vastakkaisia suhteessa yhteiskunnalliseen kehitykseen. Niin näyttää olevan myös suhteessa elämäntapaan. Sosialidemokratia jonka periaateohjelmaan tuo haastava tavoite aikanan kirjattiin, edellyttää tämän periaatteen ja arvovalinnan olevan keskeistä myös nämä arvot hyväksyvän elämäntavassa. Kovin paljoa näitä kysymyksiä ei ole vuosien mittaan avattu. Todetaan vain että sosialidemokraattiseen arvomaailmaan on monia teitä ja jokaisella on oikeus noudattaa omaa tapaansa.

Demokratiasta elämäntapana ei ole kaiketi kirjoitettu mitään oppikirjojakaan, joten käytännöksi on muodostunut hyvän toveruuden ja tasa-arvon periaatteiden noudattaminen. Tulee kysyneeksi, onko olemassa jotain luotettavaa lähdettä, joka kompaktissa ja helposti ymmärrettävässä muodossa kertoisi, mitä "demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona"  oikein on. Yhden mielenkiintoisen vastauksen olen tähän kokenut löytäneeni. Se on Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologi Erich Frommin kirja "Rakkaus ja henkinen kypsyys".

Kun olen vuosia seurannut ns. Frankfurtiun koulukuntaa ja erityisesti sen sosiaalipsykologista ulottuvuutta laitoksen tämän linjan elinikäiseksi johtajaksi valitun Erich Frommin teosten kautta, olen huomannut hänen tuon tuostakin palaavan 'tapaus ihmiseen', hänen suuntautumiseensa ja niihin motiiveihin jotka tätä vaistopohjastaan irronnutta imeväistä ohjaavat. Ihminen voi todellakin suuntautua elämään luovasti ja produktiivisesti, mutta yhtä hyvin hänen valintansa  saattavat muodostua esteeksi sekä hänelle itselleen että myös sille yhteisölle, jossa hän elää ja vaikuttaa. Olen kirjoittanut täsätä lyhyen analyysin blogikirjoituksessani "Character matters - luonteella on väliä".

Päihdepsykiatri Juha Kemppinen  kirjoittaneen tästä kirjasta, joka on ilmestynyt myös nimellä' "Rakkauden vaikea taito" sisältöanalyysin, josta mielestäni hyvin selviää. että taito rakastaa on itse asiassa samalla myös demokratiaa elämäntapana. Kysymys ei ole rakkauden ymmärtämisestä kohdalle sattuvana rakastumisena, vaan itseasiassa elämäntaidosta. Hänen Fromm- referaattinsa mukaan

"Rakkaus on taito, joka vaatii kuria, keskittymistä, kärsivällisyyttä ja mielenkiinnon keskittämistä. Rakkauden vaikea taito on EFn mukaan on kuin minkä muun tahansa taidon opettelua. Jokaisen taidon käytäntöön liittyy tiettyjä edellytyksiä. Ensiksi jonkin taidon hallitseminen vaatii kuria. Ei pysty suorittamaan mitään taitoa, ellei alistu kuriin. Kurinalaisuuden on saatava valta koko ihmisen elämässä. Elämä ilman kuria johtaa hajaannukseen ja kaaokseen, eikä ihminen pysty keskittymään mihinkään.

Toiseksi taidon saavuttamiseen tarvitaan keskittymistä.  EFn mukaan keskittyminen on vielä harvinaisempaa kuin kuri 1950-luvun yhteiskunnassa. Meidän kulttuurissamme on vallalla elämäntapa, joka johtaa laiskotteluun, keskittymisen puutteeseen ja hajanaisuuteen. Eräs parhaita todisteita keskittymisen puutteesta on vaikeus kestää elämää yksin itsensä kanssa.

Kolmas tärkeä asia taidon oppimiselle on kärsivällisyys. Jos pyritään nopeasti tuloksiin, EFn mielestä ei koskaan opita kunnolla. Nykypäivän ihmiselle kärsivällisyys on yhtä vaikeaa kuin kuri ja keskittyminen.

Neljänneksi jokaisen taidon hallitsemisessa on kaiken mielenkiinnon keskittäminen taidon mestaruuden hankkimiseen. Ihminen ei ala oppia jotakin taitoa välittömästi, vaan ikään kuin kiertoteitse. Jos aikoo tulla mestariksi jollakin alalla, on sille omistettava koko elämänsä tai miltei koko elämänsä ainakin.

Oman persoonan on tultava taidon käytännön välineeksi, ja sitä on pyrittävä ohjailemaan mahdollisimman paljon siihen suuntaan, mikä on tämän päämäärän kannalta tärkeätä. Jos haluaa tulla rakastamisen taidon mestariksi, on aloitettava omaksumalla kuri, keskittyminen ja kärsivällisyys kaiken käytännöllisen elämänsä johtotähdeksi."

Demokratia elämäntapana on siis samaa kuin rakkauden vaikea taito sellaisena kuin Erich Fromm nuorena sosiaalipsykologina jo 1940-luvulla  päätyi esittämään. Kysymys on suhtautumisesta sekä ihmiseen että yhteiskuntaan. Demokratia elämäntapana - niin kuin rakkauskin produktiivisena voimana vaatii kurinalaisuutta, keskittymistä, kärsivällisyyttä ja kaiken huomion kiinnittämistä rakastamisen kohteena olevaan asiaan tai ihmiseen.

On vielä yksi syy, minkä vuoksi julkaisen tämän blogikirjoituksen juuri nyt. Erich Frommin syntymästä (23.3. 1900)tuli maaliskuussa kuluneeksi 120 vuotta. Hän oli siis presidenttimme Urho Kekkosen kanssa samaa ikäpolvea. Hän kuoli vähän alle 80-vuotiaana 18.3. 1979. Tällä sosiaalipsykologian mestarilla on siis ajankohtaista sanottavaa vielä tämänkin päivän pohdiskelijalle.





keskiviikko 26. elokuuta 2020

Siipirikko yrittää lentoonlähtöä

Tasavallan presidentin Sauli Niinistön puheesta suurlähettiläskokouksessa 25.8. 2020 on noussut aika kiihkeä keskustelu. Kysymys on Euroopan Unionin perussopimusten mukaisesta toiminnasta, siinä pysyttäytymisestä tai niiden laveasta, joustavasta tulkinnasta. Tasavallan presidentti siteerasi Helsingin Sanomien pääkirjoitusta 29.7. 2019:
”Avoin keskustelu EU:n suunnasta olisi toteutunut, jos paketin vaatimia muutoksia olisi tehty perussopimusten muutosten kautta. EU:n toimintaa säätelevien perussopimusten muuttaminen on kuitenkin niin hidas ja kansallisten ratifiointien vuoksi epävarma tie, että sitä pitkin ei haluttu edetä. Kun kiirekin oli. Niinpä esteitä paketin tieltä raivattiin tulkitsemalla sopimusten artikloja luovalla tavalla.”
Hän totesi edelleen:
"Näin kuvasi Helsingin Sanomien pääkirjoitus 29. heinäkuuta EU:n elvytyspaketin syntyvaihetta. Pääkirjoitus huomauttaa myös, että samaan tapaan, tulkinnan kautta, unionissa on edetty muissakin asioissa.
Tuota näkemystä on vaikea kiistää. Euroalueen vakaus- ja kasvusopimuksen piti asettaa rajat velkaantumiselle ja budjettivajeille. No bail out –periaatteen piti olla yksiselitteinen. Euroopan keskuspankin ei ajateltu ryhtyvän jäsenmaiden velkapapereiden haltijaksi. EU:n budjettia ei pitänyt rahoittaa lainarahalla.
Kävikö niin? Säännöt perussopimuksissa ovat kyllä ennallaan, mutta tosiasiallinen tilanne näyttää hyvin toiselta. Nuo taloudenpidon keskeiset periaatteet ovat vuosi vuodelta liudentuneet, osin kokonaan kadonneet. Ainutkertaisten tulkintojen jälkeen, kerta toisensa jälkeen."

Tasavallan presidentillä ei ole huomauttamista itse konsolidoitujen peruskirjojen suhteen, nehän on jäsenvaltioiden toimesta, neuvottelujen jälkeen yksimielisesti, siis konsensuksella hyväksytty. Juuri sen vuoksi myös niiden muuttaminen on niin vaikeaa, kenties mahdotonta.

Miksi peruskirjoja sitten pitäisi muuttaa?  Mielestäni siihen  olisi kaksi perusteltua syytä. Ensimmäinen ja mielestäni ehkä tärkein on peruskirjoihin upotettu strateginen ja ideologisesti värittynyt  periaate, jonka mukaan Euroopan Unioni rakentaa toimintansa mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) varaan. Tämän lähestymistavan ensisijaisuus on viety EU:ssa mahdollisimman ja jopa äärimmäisen pitkälle. Käytännössä kaikki toiminta rakentuu 'markkinan' varaan. Euroopan Unioni kieltäytyy peruskirjoissaan ottamasta minkäänlaista vastuuta jäsenvaltioidensa lainanotosta, mutta tukee avokätisesti ja turhia kyselemättä markkinaa. Pankkijärjestelmä on tässä tärkeä yhteistyökumppani Euroopan Keskuspankin kanssa. Uskon TP:n ajattelevan, että edullisenkin lainarahan varaan rakentaminen on yrityksille riskialtista puuhaa, jos ostovoimaa ei ole osoitettavissa. Investointeihin käytetyt rahat on maksettava takaisin, vaikka korkokuluja ei tulisikaan. Yritysten välinen kilpailu saattaa vääristyä, jos yhtä toimijaa tuetaan ja toinen jätetään ilman. Tämä on tärkeä näkökohta myös vientivetoisessa taloudessa. Velalla subventoitu vienti nostaa kilpailijat muissa jäsenmaissa takajaloilleen.  Suurilla panostuksilla ei ole kuitenkaan saatu ihmeitä aikaan; investoinnit takkuavat ja yritykset mieluummin saneeraavat kuin ottavat isoja riskejä. On ilmeisesti väärin yrittää saada yritykset investoimaan, jos ostovoimaa tai ostohalukkuutta - kuten Korona-pandemiassa - ei ole olemassa.

Myös valtiot ovat myyneet velkakirjojaan pankkien kautta. Ne ovat päätyneet suurelta osin EKP:n taseisiin. Kyllä myös yritykset ovat ostaneet näitä velkakirjoja. Niitä pidetään hyvänä sijoituksena uhkia täynnä olevassa maailmassa. Velkakirjoja myyvät valtiot eivät ole kuitenkaan saaneet käyttää näitä varoja mihin hyvänsä tarkoitukseen. Niidenkin on suuntauduttava mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan, sen innovaatio- ja kehitystoiminnan ylläpitoon. Hallitusten omat toimet julkisen sektorin vahvistamiseksi infrastruktuuriin ja palveluihin panostamalla ei ole tullut kysymykseen. Tämä on edelleen tehtävä muulla lainarahalla. Sekin onnistuu, jos korot ovat niin alhaalla kuin nyt ovat.

Veronkanto-oikeudella varustetut julkiset yhteisöt, valtio ja kunta, saisivat varmuudella hankkeensa menestyksellisesti liikkeelle ja pystyisivät tällä tavoin menestymään omassa toiminnassaan ja luomaan myös markkinalle reaalisia toimintaedellytyksiä työtehtävien määrän ja ostovoiman lisääntymisen kautta. Pohjoismaistyyppinen hyvinvointivaltio on nykyisten sääntöjen puitteissa yhteensopimaton osa Euroopan Unionin tulevaisuusvisioihin vaikka EU:n lähivuosien prioriteeteissa puhutaankin "Ihmisen hyväksi toimivasta taloudesta".  Niiden mukaan "Tätä varten on välttämätöntä vahvistaa pieniä ja keskisuuria yrityksiä, EU:n talouden selkärankaa. Myös pääomamarkkinaunioni on toteutettava, ja talous- ja rahaliittoa on syvennettävä. "  Vahvasta hyvinvointivaltiosta ei siis mainita sanaakaan. Markkinoihin suuntautuneena yhteisönä Euroopan Unioni on makrotalouspolitiikassaan yksipuolinen ja ideologisesti rampa. Markkinan heikkous on myös sen läpinäkymättömyys, yksipuolinen sitoutuminen voitontavoitteluun ja yritysvastuuseen yhteiskuntavastuun sijasta.

Toinen merkittävä tekijä, joka haastaa Maastreichtin kasvu- ja vakaussopimuksen etukäteissäästämiseen, budjettikuriin ja velkaantumisen välttämiseen tähtäävän strategian kulkee nimellä Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), joka makrotalouspolitiikassa on sen verran tuore ilmiö, että sen merkitystä ei ole yliopistoissa avattu vanhemmille, yli nelikymppisille talousasiantuntijoille opetettu kaiketi ollenkaan. Kysymys on etukäteissäästämisen sijasta talouden kasvattamisesta velanotolla. Tämä on mahdollista maalle tai yhteisölle, jolla on oma itsenäinen keskuspankki. Talouden ihmeellisyyksiä on se, että uutta rahaa luodaan juuri velkaa tekemällä. Se ei tarkoita seteleiden painamista, vaan finanssipoliittisia päätöksiä ja niiden todentamista kaksinkertaisella kirjanpidolla ja 'enteriä painamalla'.

Itsenäisen Keskuspankin omaava yhteisö ei voi ajautua konkurssiin. Omilla itsenäisillä päätöksillään, ns. "endogeenisella" finanssi- ja rahapolitiikallaan se kykene selviämään mistä hyvänsä haasteesta. Se voi pitää yrityksiltä ja pankeilta ostamansa velkakirjat taseissaan, sterilisoida ne vuosikausiksi vaatimatta niistä korkoa tai lunastamista. Keskuspankki voi omilla päätöksillään jopa nollata velkakirjat kirjanpidossaan ja luoda täten mahdollisuuksia taloudelliselle toimeliaisuudelle. Juuri tätä Euroopan Unionin ministerineuvosto on nyt kertaluontoisesti tukenut hyväksyessään monivuotisen budjettikehyksen ja sen mukana Korona-elvytyspaketin.

Tätä makrotalouden uutta käännettä edustaa mm. australialainen professori  Willian (Bill) Mitchell, joka on myös Aalto yliopiston vieraileva professori ja joka osallistui juuri marraskuussa 2019 Brysselissä EKP:n makrotalouden uusia tuulia käsitelleeseen viikonloppuseminaariin. Minulle ei ole tullut yllätyksenä se, että alkuvuodesta 2020 eurooppalaisen makrotalouden suunta alkoi monen kummastukseksi kääntyä eksogeenisestä (ulkosyntyisestä)  etukäteissäästämisestä ja No bail-out' talouslinjasta MMT:n piirissä kehiteltyyn itsesäätöiseen, endogeeniseen  suuntaan. Kysymys ei ole täysin uudesta asiasta. Luottamukseen kultakannan sijasta perustuva vakaa rahajärjestelmä on ollut kehitteillä jo 1990-luvulta lähtien. Suuret talousvallan kuten Japani, USA ja etenkin Kiina käyttävät sisäsyntyistä finanssi- ja rahapolitiikkaa lähes täysin mitoin hyväkseen. Rahasta ei tunnu olevan puutetta (Kiina) ja valtavat velkamäärät (Japani) eivät estä velkarahalla tapahtuvan kasvun jatkumista. Inflaatiotakaan ei ole näköpiirissä - suuret talousmahdit pystyvät pitämään pankkijärjestelmänsä toimintakykyisenä muilla keinoin kuin inflaatiota aiheuttavalla korkealla korkotasolla.

Tämän ideologisesti neutraalin uuden makrotalouspoliittisen ulottuvuuden heikoin kohta koskee Euroopan Unionissa sen konsolidoitujen peruskirjojen yksipuolista ideologista suuntautumista markkinan tukemiseen. Hyvä sekatalousjärjestelmä edellyttäisi myös valtion, kuntien ja veronkanto-oikeudella varustettujen julkisen yhteisöjen (osavaltiot, maakunnat, seurakunnat) varaan rakentuvia tukiohjelmia. Julkisyhteisön rooli ja tehtävä poikkeaa selvästi markkinaehtoisesta toiminnasta ja kuten nyt nähdään, ilman tehokasta valtiota markkina ei selviydy työllistämis- ja kasvutehtävästään.  Euroopan Unionissa jäsenvaltiot ovat luopuneet omasta valuutastaan ja siksi ne ovat menettäneet mahdollisuuden omaan endogeeniseen finanssi- ja rahapolitiikkaan.

Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle voi vain todeta, että juuri tämä yksisiipinen, siis pelkästään markkinoiden varaan rakentuva makrotalouspolitiikka muodostaa suuren vaaran koko Euroopan Unionille. Markkinoiden kautta tapahtuva rahoitus ei näytä valuvan kuin pieneltä osin kuluttajien ostovoimaan. Odotusarvot eivät toteudu markkinoiden kautta sosiaalisena turvallisuutena, yhteisenä hyvinvointina ja vakautena. Sen sijaan rahat katoavat pankkien ja yritysten taseisiin, vararahastoihin, odotusarvoisiin derivaatteihin kuten osakkeisiin ja jopa harmaaseen talouteen. Yksipuolinen, markkinoille suuntautuva määrällinen elvytys on taipuvainen lisäämään taloudellista polarisaatiota Euroopan Union alueella. Tämä on toinen suuri uhka jonka edessä Euroopan Unioni ja sen jäsenmaat ovat.

Modernia makrotaloutta voidaan käyttää sekä tiukan uusliberaaleihin ja uuskonservatiivisiin ohjelmiin tai yhteisen hyvinvoinnin luomiseen jäsenvaltioiden kautta. Tässä suhteessa MMT on ideologisesti neutraali 'pullon henki', jonka palauttaminen takaisin vankilaansa saattaa olla epärealistinen toive. Kultakannasta irronnut, luottamukseen, poliittisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva endogeeninen, sisäsyntyinen makrotalous on ennen pitkää hyväksyttävä. Sellaisenaan se ei muodosta vaaratekijää Euroopan Unionille. Vaaran muodostaa peruskirjoihin upotettu yksisiipinen ideologinen lähestymistapa, josta Saksa ja sen mukana Euroopan Komissio on etukäteissäästämisestä luopumisen ja velanoton hyväksymisen muodossa luopunut. Edelleen on kuitenkin voimassa sokea ja irrationaali luottaminen pelkästään markkinan voimaan. Ainakin hallituksen vasemmistovoimien, sosialidemokraattien ja Vasemmistoliiton tulisi nähdä tämä siipirikkoinen lähestymistapa ja vaatia tältä osin järkevämpää, rationaalisempaa politiikkaa myös järjestelmän oikeudellisen perustan osalta - eli peruskirjojen avamista ja sekatalouden (valtio+markkinat) vahvistamista. Näin toteutuisi myös Jacques Delorsin, Euroopan Komission kolmenkymmenen vuoden takaisen puheenjohtajan Saksan liittokanslerilta Helmuth Kohlilta saama suullinen lupaus aidon sosiaalivaltion ulottamisesta myös eurooppalaisiin toimintakäytäntöihin.

Vaaran vuodet eivät ole ohi - mutta niiden sisällöllinen ongelma saattaa olla erilainen kuin mitä Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö puheessaan suurlähettiläille kuvasi. Uhkakuvan muodostaa siipirikkoisen Euroopan Unionin lentoonlähtöyritys uusissa makrotaloudellisissa olosuhteissa.


Lisäys 8.9.2020
Saman teemaan liittyy myös Kreeta Karvalan kirjoitus Iltalehdessä 8.9. 2020: hänen linkittämässään saksalaislehdessä haastateltu  valtionvarainministeri Olaf Scholz toteaa elvytyksen luonteesta: "Jälleenrakennusrahasto on todellinen edistysaskel Saksalle ja Euroopalle, jolta ei voida kääntyä takaisin. EU ottaa yhdessä velkaa ensimmäistä kertaa hyödyntämällä sitä kohdennetusti kriisiä vastaan ja samalla sitoutumalla aloittamaan sen takaisinmaksun pian - kaikki nämä ovat syvällisiä muutoksia, kenties suurimmat muutokset euron käyttöönoton jälkeen. Sillä nämä vaiheet johtavat väistämättä keskusteluun EU: n yhteisistä tuloista, mikä puolestaan on edellytys paremmalle ja toimivammalle Euroopan unionille. Tämä voi tulla nopeasti ajankohtaiseksi. Koska elvytys on maksettava pian takaisin, sen ei pitäisi tapahtua EU: n normaalin talousarvion kustannuksella. Siksi ovat omat resurssit järkevä ratkaisu, esimerkiksi meriliikenteen ja lentoliikenteen päästökaupan kautta, verotettaen finanssitransaktioita tai maailmanlaajuisia digitaalisia alustoja." 

Jos siis Saksan tahto toteutuu, elvytys Komission velan avulla ei jää ainutkertaiseksi.


a

perjantai 21. elokuuta 2020

Character matters - luonteella on väliä


Yhteiskunnan taloudellinen perusta heijastuu kaikkiin muihinkin rakenteisiin - jopa haistamisen ja maistamiseen, kuten Karl Marx - työväenliikkeen arvoperinteen keskeinen avaaja käsikirjoituksisaan toteaa:

"([Marxin taloudelliset ja filosofiset käsikirjoitukset, luvusta "Yksityisomistuksen olemus kansantaloustieteen heijastamana"])


"4. Samoin kuin yksityisomistus on vain aistimellinen ilmaus sille, että ihminen tulee esineelliseksi itselleen ja samalla päinvastoin tulee itselleen vieraaksi ja epäinhimilliseksi esineeksi, sille, että hänen elämänilmauksensa (Lebensäusserung) on hänen elämänsä luovuttamista (Lebensentäusserung), ja hänen toteutumisensa on hänen toteutumisensa menetystä, vierasta todellisuutta, siten ei yksityisomistuksen positiivista kumoamista, toisin sanoen inhimillisen olemuksen ja elämän, esineellisen ihmisen, ihmistä varten ja hänen kauttaan tapahtuneiden inhimillisten saavutusten aistimellista omaksumista pidä käsittää ainoastaan välittömän, yksipuolisen nautinnan merkityksessä, ei ainoastaan omistamisen merkityksessä. Ihminen omaksuu kaikinpuolisen olemuksensa kaikinpuolisella tavalla, siis kokonaisena ihmisenä. Kaikki hänen inhimilliset suhteensa maailmaan, näkeminen, kuuleminen, haistaminen, maistaminen, tunteminen, ajatteleminen, havainnoiminen, tajuaminen, haluaminen, toimiminen, rakastaminen, lyhyesti sanottuna kaikki hänen yksilöllisyytensä orgaanit samoin kuin ne orgaanit, jotka ovat muodoltaan välittömästi yhteiskunnallisia, [VII] ovat esineellisessä suhteessaan tai suhteessaan esineeseen tämän esineen omaksumista. Inhimillisen todellisuuden omaksuminen, sen suhtautuminen esineeseen on inhimillisen todellisuuden[49] toimimista, inhimillistä toimintaa ja inhimillistä kärsimistä. Sillä kärsiminen on — inhimillisesti ymmärrettynä — ihmisen itsekäyttöä, itsensä nautintaa."

Tuotantotapa, se millä tavalla elämiseen tarvittavat hyödykkeet tuotetaan, vaikuttaa siis kaikkeen toimintaamme. Markkinatalous tuottaa markkinoiden ehdoilla toimivan ihmisen. Ihminen, joka ei toimi samalla tavalla vaistonvaraisesti kuin eläimet, on vaistopohjastaan irronnut ja kokemuksellaan ja ajattelutavallaan valintoja tekevä olento. Ihmisen on löydettävä sellainen elämäntapa, joka turvaa hänen hengissäpysymisensä ja menestymisensä monimutkaisessa ja ristiriitaisessa maailmassa.

Kysymys kuuluukin nyt: mikä on se välittävä tekijä, joka saa ihmisen toimimaan tietyllä, juuri hänelle ominaisella tavalla valintatilanteessa? Jos tunnustamme Karl Marxin havainnon yhteiskunnan taloudellisen perustan ratkaisevasta merkityksestä toimintatapaamme ja jopa tunteisiimme, meidän on kyettävä antamaan vastaus tähän ihmisenä olemisen ristiriitaan.

Erich Frommilla, Frankfurtin koulukunnan tunnetuimmalla sosiaalipsykologilla, on hänen elämänpituisen tutkimustyönsä perustalta tähän tieteellisellä tutkimustyöllä perusteltu vastaus: ihmisen luonteenpiirteet ovat hänen yksilöllinen vastauksensa olemassaolon ristiriitaan ja yritykseen parhaalla mahdollisella tavalla selviytyä eteen tulevien haasteiden ratkaisemisessa. Ihmisen luonne on lisäksi hyvin stabiili, pysyvä ja vaikeasti muutettava lähestymistapa: vain äärimmäisessä hädässä tai poikkeustilanteessa ihminen on valmis tarttumaan valinnaiseen vaihtoehtoon kuin 'hukkuva oljenkorteen'. Vaikka jokainen ihminen on persoonallisuus ja hänen valintansa ovat vain hänen persoonallisuutensa ilmentymiä, vaihtoehtoja vastata elämän asettamiin haasteisiin ei ole loputtomiin. Pikemminkin päävaihtoehtoja on vain muutamia, mistä seuraa että yhteisön tai kansan luonteenpiirteillä on taipumus kehittää  yhteisiä samansuuntaisia ratkaisuja. Fromm käyttää tästä nimitystä 'yhteiskuntaluonne'.


Ihminen voi siis suuntautua maailmaan Frommin mukaan joko elämää ylläpitävästi, 'biofiilisesti' tai sitten omaa ja muiden elämää tukahduttavasti ja sen toteutumista tavalla tai toisella estäen. Fromm käyttää näistä kahdesta suuntautumisen päähaarasta nimitystä produktiivinen ja epäproduktiivinen, jotka hänen sosiaalipsykologisessa kielenkäytössään lähtevät yksilön tavasta toimia ja heijastelevat hänen vastaustaan annettuihin yhteiskunnallisiin oloihin.

Asennemaailma kertoo siis myös siitä kuinka onnistuneita tehdyt poliittiset rakenneratkaisut ovat tasapainoisen, demokraattisen ja produktiivisen asenneilmaston kannalta.

Epäproduktiivisiksi Fromm luokitteli tuossa tutkimuksessaan autoritaariset, hamuamiseen, omistamiseen, väkivaltaan ja tuhosuuntaisuuteen viittaavat luonteenpiirteet. Produktiiviset elämää ylläpitävät rakenteet tukevat ihmistä myönteisten valintojen tekemisessä; tällaisia ovat usko ihmisten yhtäläisiin oikeuksiin ja yhdenvertaisuuteen, taloudelliseen, sosiaaliseen ja sivistykselliseen kansanvaltaan, luovuuteen ja omaehtoisuuteen. Fromm lisää tähän kokonaisuuteen vielä yhden merkittävän lisätekijän: vain harva ihminen on täysin vieraantunut ja epäproduktiivinen - tai samoin täysin produktiiviseen, kaikkia voimavarojaan elämää ylläpitävästi käyttävään elämäntapaan kykenee tuskin kukaan. Ratkaisevaa on mitkä voimat ihmisen luonteenpiirteistössä muodostuvat hallitseviksi.


Entä demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona - tämä melkeinpä kliseeksi muodostunut otsikko SDP:n periaateohjelmasta vuodelta 1952, siis lähes 70. vuoden takaa? Sanonta "Hyvät Toverit" viittaa parhaillaan juuri yhteiseksi koettuun arvomaailman ymmärtämiseen. Kyllä luovuutta ja produktiivista elämäntapaa arvostetaan paljonkin - ajatellaan vain peruskoulun toimintatapaa tai hyvinvointivaltion perustuslainmukaista huolenpitoa kansalaisesta viimekätisenä turvan antajana. Suomea ihmetelläänkin maailmalla juuri näiden lähes ihanteellisten arvojen luonnollisesta läsnäolosta yhteiskuntakuvassamme. Olemme tässä suhteessa siis jo saavuttaneet jotakin sellaista, jota ei vielä muutama vuosikymmen sitten osattu juuri kuvitellakaan.

Toisen puolen tässä mitalissa muodostaa eiproduktiivisten asenteiden, arvostusten ja luonteenpiirteiden ryhmä. Niiden yhteinen piirre on se, että vaikka ne koetaankin työyhteisössä, tuttavapiirissä tai julkisessa keskustelussa kielteisiksi, ne silti kuuluvat normaaliin elämäntapaan, eivät ole rangaistavia ja niiden kanssa joudutaan elämään. Vihapuhe sosiaalisessa mediassa, mobbaaminen ja kiusaaminen työyhteisössä, armeijassa tai oppilaitoksessa, väkivallan kohteeksi joutuminen tavalla tai toisella ovat tällaisia ilmiöitä. Autoritaariselle ihmiselle tasa-arvo on tuntematon käsite: pyrkimyksenä pikemminkin  on eriarvoisuuden lisääminen. Autoritaarisuudella on kahdet kasvot, se voi olla joko alistamista ja nöyryyttämistä, mutta myös nöyrtymistä ja ylempänä olevan ihailua ja kunnioitusta.

Kiihkeä pyrkiminen omistamiseen ja hamuamiseen - ja sen pitäminen onnistumisena on yksi aikamme keskeisiä ilmiöitä. Halu omistaa yhä enemmän, halu ja tarve kuluttaa ovat sen ilmenemismuoptoja. Koronakriisin yhteydessä olemme havainneet, miten koko elämämme rakentuu maksimaalisen kulutuksen ja sen haluamisen varaan. Ja kaupalliseen elämänasenteeseen kuuluva kylmäkiskoisuus, joka piilee muodollisen muodollisen hymyn ja kohteliaisuuden takana - tämä viittaa Erich Frommin esiinnostamaan 'elottoman rakastamisen' ulottuvuuteen. Miten katsekin voi tappaa, miten suu tukitaan, miten työnnetään naamasta ulos tilanteesta, miten ajatus 'tapetaan saivarina', miten ollaan kiinnostuneita onnettomuuksista, kuolonkolareista, miten potkitaan ja tapetaan - tätä nekrofiilisen luonteenpiirteistön kuvausta voisi jatkaa pidempäänkin, mutta esimerkit riittänevät kuvaamaan mistä on kysymys - tavallisessa, normaalissa elämässä.

Epäproduktiivisten asenteiden yleisyys ja 'normaalius' on se seikka, joka tekee tuhoaan myös muodolliseen demokratiaan nojaavissa yhteisöissä, yritystoiminnassa, yhdistyksissä, kansalaisjärjestöissä, työelämässä - ja myös perhepiirissä. Nämä muodostavat valtavan haasteen, koska suuri osa passiivisuudesta, turhautumisesta ja epäonnistumisista johtuu juuri vahingollisiksi koetuista asenteista. Sosiaaliset suhteet ja niiden kaavautuminen epäproduktiiviseen suuntaan on jokapäiväinen teema melkeinpä missä tahansa yhteisössä.

Juuri tämä haastaa meitä etsimään tavanomaista syvempää tulkintaa  demokratiasta elämänmuotona ja yhteistoiminnan välineenä. Produktiivinen, yhteisiä tavoitteita ylläpitävä suuntautuminen luo parhaa pohjan myös erilaisten tavoitteiden vertailulle ja niistä käytävälle mielipiteenvaihdolle. "Jokaiselta kykyjensä mukaan" tarkoittaa aivan erityistä hyvän toveruuden ilmapiiriä, jossa kaveria ei erimielisyyden vuoksi heti jätetä. Kysymys on kasvun mahdollistamisesta, ihmisen jatkuvan uudelleensyntymisen ymmärtämisestä ja yhteisön ratkaisumallien rakentamista tälle työn ja toiminnan vapauden periaatteelle - muistaen kuitenkin että kaikki asenteet ja toimintatavat eivät ole sallittuja. Kunnioita kanssaihmistä - ja edellytä sitä myös omassa elämänpiirissäsi.

Produktiivinen elämänasenne, demokratia elämäntapana on tärkeää siksi että se edustaa kaiken yhteiskunnallisen taistelun keskellä lopputavoitetta, tapaamme toimia kansanvaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Meillä on olemassa paljon perittyä ja hyvää - ja meillä on myös sellaista joka on tietoisesti suljettava pois omasta käyttäytymisestä. Kaiken lisäksi sitä on harjoitettava - ja harjoiteltava - joka päivä. Vain sillä tavalla se voi kasvaa omaksi hallitsevaksi luonteenpiirteksi ja - kansasta puhuttaessa koko yhteiskuntaluonteen olennaiseksi osaksi.

torstai 20. elokuuta 2020

Työttömyys - ideologinen valinta

Työttömyyden hoidosta puhutaan näinä päivinä paljon. Hallitus ei opposition mukaan ole tehnyt yhtään konkreettista, nimenomaan työttömyyden poistamiseen tähtäävää aloitetta. Kokoomus puhuu sadantuhannen uuden työpaikan luomisesta, kuitenkin tavalla joka ei maksaisi yrityksille mitään eikä siten lisäisi ostovoimaa. Voitaneen kai sanoa, että kurjuuden jakamisella ei työttömyyttä voiteta, tai ei saavuteta ainakaan sellaista työllisyyttä, joka takaisin toimeentulon työtä tarvitsevalle.

Oma uskomukseni - ja uskon sen olevan myös hallituksen käsitys - että jo nyt on tehty aikamoinen joukko sellaisia uudistuksia ja investointeja hallinnon eri aloitta, jotka lisäävät työllisyyttä ja luovat ihan oikeita, sopimusyhteiskunnan mukaisia työpaikkoja. Tästä kielii myös se, että Suomen bruttokansantuote ei olekaan pudonnut sama vauhtia kuin muualla Euroopassa. Vähän yli 3 prosentin pudotus vaikean Korona-laman olosuhteissa merkitsee Euroopan parasta saavutusta ja hyvää ponnahduslautaa nopeaan elpymiseen. Korona-kriisin toinen aalto ja mahdollinen pitkävaikutteisuus saattaa tuoda muutoksia tilanteeseen. Todennäköisesti nekin toimivat vahvaa hyvinvointipolitiikkaa hallitsevassa Suomessa eri tavalla kuin mahdollisimman kovaan vientikilpailuun ja oletetusti  sen edellyttämään kilpailukykypolitiikkaan pyrkivät voimat.

Me olemme jäseniä Euroopan Unionissa ja siksi toimeentuloon ja työllisyyteen tähtäävän politiikan tulisi olla koko maanosan kattavaa, koordinoitua ponnistelua yhteisen päämäärän, täystyöllisyyden ja taatun toimeentulon saavuttamiseksi.  Vientikilpailu Euroopan tasolla ei  tavoittele tällaista tulosta. Tulee olemaan voittajia ja häviäjiä, kasvu tulee suuntautumaan epätasaisesti ja jopa niin, että osissa Eurooppaa jäädään pysähdystilaan tai jopa taannutaan.

On kaiketi selvää että tällainen työllisyyspolitiikka ei voi olla sosiaalista oikeudenmukaisuutta edustavien poliittisten voimien tavoitteena. Näihin päiviin saakka edellytetyllä säästämispainotteisella talouspolitiikalla jopa kokonaiset sukupolvet joutuvat paitsi odottelemaan kasvun alkamista, myös tinkimään nykyisestäkin elintasostaan. Monet pelkäävät jo että uudet sukupolvet joutuvat tyytymään selvästi alhaisempaan elintasoon kuin vanhempi sukupolvi, sodanjäkeiset suuret ikäluokat ja heidän lapsensa. Siirtymistä ei tapahdu pelkästään alemmista sosiaalisista luokista koulutuksen kautta ylöspäin, vaan kierre voi viedä myös toiseen suuntaan. Tilannetta kärjistävät tuontatovoimien jatkuva tehostuminen, tekninen kehitys ja automaatio, digitalisaatio ja - ehkä tärkeämpänä kuin aavistammekaan - ilmastomuutos ja sen vaatima säästäväinen suhtautuminen luontoon ja ympäristöön, kaiken kasvun materiaaliseen perustaan. Taloudellinen polarisaatio on niin vahvaa, että säästäminen tai edes hyvä koulutus ei takaa paluuta tasa-arvoisempaan kehitykseen. Uhkaavana ja sekä tunteita että ilmapiiriä kuumentavana ulottuvuutena on jatkuva maapallon lämpötilojen nousu, jäätiköiden sulaminen, uusi normaali, joka kilpailuhenkisen markkinan ja taloudellisen polarisaation olosuhteissa yhä kärjistää tätä ratkaisematonta jännitettä.

Sitä jää siis kysymään, onko tähän strategiasolmuun - tämä on huhtikuussa 2020 edesmenneen Pertti Paasion käyttämä nimitys - nähtävissä mitään ratkaisua? Olemmeko tuomitut elämään tässä tuhoisaa loppua ennustavassa Ragnarök-tunnelmassa vai voisiko tilanteeseen löytyä uusia ratkaisumalleja.

Tämän vuoden aikana tapahtunut muutos - tosin Kronan aiheuttaman kriisin aiheuttamaksi yksittäistapaukseksi luonnehdittu - on tapahtumassa eurooppalaisessa makrotalopuspolitiikassa. Se on lähtenyt liikkeelle vastoin perustuslakien (Saksa) ja konsolidoitujen peruskirjojen (EU) sisälle betonoituja, siis ehdottomiksi tarkoitettuja strategisia linjauksia. Etukäteissäästäminen kotitalouksia esimerkkinä käyttäen, "mustan nollan" budjetit ja ehdottomana tabuna pidetty velkarahalla elvyttämien ovat haihtumassa kuin elokuisen sinitaivaan ohuet pilvenhattarat. Tilalle on tullut aikaisempaan verrattuna jopa uhkarohkea velkaelvytys sekä kansallisella tasolla että nyt myös Euroopan Komission nimissä ja sen toimesta. Peruskirjojen säännöt sallivat tämän vain luonnonkatastrofiksi luokitelluissa poikkeustapauksissa, jollaiseksi Korona-pandemia on luokiteltu.

Euroopan Komission lainanotto, EKP:n jo kuusi vuotta jatkunut määrällinen elvytys, korkojen pysyminen nollan tuntumassa ja jopa sen alle, pankkien suojaaminen erityistoimenpiutein tällaisessa tilanteessa, EKP:n lunastamien velkakirjojen 'jäädyttäminen' EKP:n taseisiin - kaikki nämä kertovat käänteestä makrotaloudessa endogeenisen, sisäsyntyisen ja omiin päätöksiin perustuvan makrotalouden ottamisesta vihdoin käyttöön, joskin visioiltaan rajoitettuna ja olemassaolevien rakenteiden hillitseminä. Muutos ennakoi Modernin Monetaarisen Teorian vaikutusta Euroopan Keskuspankissa ja Euroopan Komission makrotalouspolitiikassa ja se näkyy tapahtumassa olevassa muutoksessa. Tosiasia on, että itsenäisen keskuspankin omaavan yhteisö - jollainen Euroopan Unioni komissionsa, neuvostojensa ja parlamenttinsa johtamana yhteisönä on, voi vastata mihin hyvänsä fiskaaliseen haasteeseen eikä ole pelättävissä että yhteisö joutuisi tämän vuoksi konkurssiin missään olosuhteissa. Se että resursseja voidaan luoda finanssipoliittisilla ja monetaarisilla päätöksillä ja perinteisellä kaksinkertaisella kirjanpidolla pelkkään luottamukseen perustuen, on samalla kertaa sekä selkeä että pelottava visio. Yhdessä digitalisaation ja automaation kanssa näet voitaisiinkin luoda järjestelmä, jossa rahasta ei ole puutetta ja jonka käytölle vain luonnolliset resurssit - kuten työvoima ja luonnonvarat - asettavat rajoja.

Moderni Monetaarinen Teoria lupaa juuri tällaista toivorikasta näkymää. Se pyritään kuitenkin työntämään pois valokeilasta valtavirtaisen, uusliberaalisti painottuneen talouseliitin toimesta. MMT:lle ei ole suotu tilaa talouspoliittisessa keskustelussa; kaupallisista markkinoista riippuvainen, sen teollisesta muodosta eli mainonnasta tulonsa saava ja kauttaaltaan kaupallistunut media on sulkenut silmänsä ja korvansa tältä kumoukselliselta muutokselta. Nyt kun se kuitenkin alkaa tapahtua, uhkaavan katastrofin alaisena,  konservatiivisen ja uusliberaalin enemmistön ehdoilla, ovat valtakuntien keskeisimmätkin vaikuttajat lähes irrationaalissa mielentilassa makrotalouden uuden käänteen edessä.

Palataanpa tässä takaisin työllisyyspolitiikkaan. Euroopan Komissiolla ja Euroopan Keskuspankilla on lähes kaikki edellytykset kääntää politiikan suuntaa niin, että suuret sosiaaliset ja luonnonkatastrofiin verrattavat ongelmat kuten työttömyys ja riittämätön toimeentulo voidaan muutamassa vuodessa tai yhdessä vuosikymmenessä hallitusti poistaa. Työtä on löydettävissä tarpeellisessa määrin mm. julkiselta sektorilta, sen infran ja palveluiden ja uusien, osallistamista, hyvinvoitia ja turvallisuutta kehittäviltä toimialoilta. Työehtosopimusten mukainen palkkataso voidaan turvata jos niin halutaan. Optiot, työsuorituksesta irroitetut, pelkkään ahnehtivaan mielikuvitukseen perustuvat palkkiot voidaan luokitella rikokseksi ilmastomuutosta ja ihmiskuntaa vastaan. MMT:n mukaisilla toimilla ei ole välttämätöntä kiihdyttää luonnon, ilmaston ja maaperän raiskaamista kohden entropiaa (Eero Paloheimo).

Jotta tämä täyden toimeliaisuuden tavoitetta kuvaava blogi ei jäisi pelkästään minun ehkä sairaana pidetyn mielikuvitukseni tuotteeksi, lainaan tähän referaattina juuri 19.8. 2020 ilmestynyttä MMT-professori Bill Mitchellin blogikirjoitusta, jossa hän arvostelee Australian Keskuspankkia (ARB) ja sen johtajaa poliittisesti vinksahtaneesta valtavirtaiseen talouspolitiikkaan sitoutumisesta seuraavasti:

"Australian keskuspankin pääjohtaja Philip Lowe vahvisti viime viikolla, että väite keskuspankin riippumattomuudesta poliittisesta prosessista on teeskentelyä. Kuvernööri on omaksumassa poliittisen roolin ja on jo antanut useita julkilausumia, joita ei voida analyyttisesti tukea tai perustella useiden vuosikymmenien ajan käytössä olleilla todisteilla. Hän vaatii kaiken modernin  rahapoliittisen teorian koskevan myönteisen  julkisen keskustelun estämistä, mikä on tietenkin vaatimuksena mielenkiintoista.
Yhä useammat ihmiset alkavat ymmärtää MMT: n perusteet ja huomaavat, että tämä ymmärrys avaa kokonaan uuden poliittisen keskustelun, joka on suurelta osin painettu näkymättömiin valtavirtaisen talouden harhakuvien taakse. Tämä koskee erityisesti oman keskuspankin avulla valuuttaa lisäävän hallituksen mahdollisuuksia poliittisiin valintoihin ja valmiuksia ja erilaisen politiikan toteuttamiseen.
Ihmiset ymmärtävät että yli 2,4  miljoonaa australialaista työntekijää, joilla ei tällä hetkellä ole tarpeeksi työtä (yli miljoona virallisesti työttömänä)on seurausta Australian hallituksen kyvyttömyydestä vastata tilanteeseen talouspolitiikallaan. He ymmärtävät edelleen, että hallitus käyttäytyy vanhoillisesti, koska se edelleen luulee voivansa palata ylijäämäiseen talouteen ennen pitkää, eikä siksi halua lainata liikaa (mitä se sitten tarkoittaakin). MMT: n ajattelutapa kertoo meille, että hallitus voi luoda niin monta työpaikkaa kuin tarvitaan täyden työllisyyden saavuttamiseksi ja keskuspankki voi vain mahdollistaa sen aiheuttamat menot ilman että hallitusta  tarvitsee lainkaan ottaa lainaa. He esittävät nyt päivittäin kysymyksiä: miksi RBA ei auta tällä tavalla. RBA-poliitikkojen (esimerkiksi johtajan) kieltäytyminen on vähintäänkin säälittävää.
---
Professori Bill Mitchell kuvaa australialaisena oman maansa keskuspankin johtajan vanhoillista, uusliberaalia poliittista asennetta joka pitää yllä miljooniin nousevaa työttömyyttä. Tämä blogipäivitys on merkittävä siksi, että se autaa ymmärtämään  myös Euroopan Komission varovaista siirtymistä velkavetoiseen, oman keskuspankin (EKP) rinnalla toteutettuun makrotalouspolitiikkaan etukäteissäästämisen sijasta.  Tosin pyrkimyksestä täystyöllisyyteen ollaan vielä kaukana - ymmärtämättömät jäsenmaat ja Suomi niiden mukana - vaativat tehtyjen toimenpiteiden pysyttämistä kertaluontoisina. Oikea vaatimus olisi vaatimus vastata Euroopan kansalaisten keskeisiin tarpeisiin, joista oikeus täyteen työpanokseen ja toimeentuloon on yksi keskeisimpiä.