perjantai 18. lokakuuta 2019

Takaisin ylös pohjalta



 Katselemme televisioruuduista Barcelonan mielenosoituksia itsenäisyyttä tavoittelevan Katalonian puolesta. Palavat roskapöntöt, kaadetut autot ja tuhoisat seuraukset itsenäisyyttä tavoittelevan joukon jäljiltä nostaa esiin kysymyksen: onko katuprotestit ja väkivalta se tie jolla nykyään maailmaa parannetaan? 

Saksalainen der Spiegel -lehti julkaisi numerossaan 38 syyskuun puolivälissä 2019 kirjaesittelyn amerikkalaisesta Stuart Jeffriesin kirjasta "Grand Hotel Abgrund. Die Frankfurter Schule und ihre Zeit." Kirja kertoo aikanaan loistokkaasta "Frankfurtin koulukunnasta", sen vähittäisestä hiipumisesta globalismin ja markkinatalouden voitokkaalta näyttäneen etenemisen tieltä. 

Frankfurtin koulukunta, jonka sosiaalipsykologiasta kirjoituksissani analyysista minäkin olen useaan otteeseeen puhunut, näytti välillä jo painuneen lähes täysin unholaan. Stuart Jeffriesen kirja kertoo ensisijaisesti Frankfurtin koulun kriittisestä teoriasta ja sen eräistä tunnetuimmista edustajista; keskiössä on 'tavalliseen tapaan' Theodor W. Adorno ja hänen kuuluisat autoritaarisuutta ja järjen dialektiikkaa koskevat lauseensa, jotka jäivät elämään ja jotka tekivät koko koulukunnan kuuluisaksi. 

Spiegelin jutussa mainitaan myös Erich Fromm sekä Herbert Marcuse, Frankfurtin koulun johtaja Max Horkheimer sekä vielä elävä saksalainen filosofi ja analyytikko Jürgen Habermas. Frankfurtin koulukunnnan  erikoisuutena voidaan pitää sen ihmisen ja yhteiskunnan vuorovaikutusta syvällisesti tutkineena erityisryhmänä, jonka toiminnan mahdollisti rikkaan amerikkalaisen viljakauppiaan Herman Weilin rahoitus. 

Frankfurtin koulukunta ei suoranaisesti osallistunut politiikkaan ja yhteytensä mm. Marxin aateperintöön se piti piilossa pitkään. Herbert Marcusesta tuli 1960-ja 1970-lukujen protestiliikkeiden ja vallankumouksellisten asenteiden symboli, vaikka Adornon mukaan "vallankumouksellinen käytäntö" on tietoisuutta  ja toimintaa johtava elämänasenne, ei väkivaltainen katuprotestien muoto. Tyypillistä koulukunnalle 1930-luvulta lähtien oli se, että se ei suoranaisesti osallistunut politiikkaan vaan teki tieteellistä sosiaalipsykologista työtä, "valistusta" syvemmän tietoisuuden herättämiseksi laajoissa massoissa. 

Vuoden 2008 finanssikriisin ja nyt vauhtiin päässeen ilmastomuutoksen aiheuttaman liikehdinnän seurauksena on syntynyt uudelleen yhteys Frankfurtin koulukunnan ajattelutapaan. Kulutuskoneeksi alistettu ihminen on väkivaltaisine protesteineen kuitenkin voimaton globalisaation ja lämpenevän maapallon edessä. Vaaditaan elämäntapamuutosta, luopumista ylettömästä kuluttamisesta. Etenkin nuoriso näyttää saaneen tarpeekseen pelkästä demokratiasta puhumisesta, kun samaan aikaan autoritaariset, väkivaltaiset, hamuavat ja tuhosuuntaiset arvot ja asenteet saavat mellastaa 'normaaliin elämäntapaan' kuuluvina  patologisina ja pohjamutiin johtavina  toimintakäytäntöinä kaikkialla maailmassa. 

Kirjailija Jeffriesin mukaan Frankfurtin koulukunta oli kuin "Grand Hotel" joka teorioineen vaipui vähitellen raunioiksi, mutta joka nyt on uudelleen heräämässä vaatien tietoista muutosta elämäntapaan, demokratiaa elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä. Väkivaltainen kumous ei voi tulla maailman muuttamisessa kysymykseen, tarvitaan epäproduktiivisten ja patologisten asenteiden korvaamista produktiivisilla, elämää ylläpitävillä asenteilla ja luonteenpiirteillä. Tähän uuteen tietoisuuteen on yksinkertaisesti herättävä ja ryhdyttävä ponnistelemaan kohden luovaa, yhteisöllistä, kokonaisuuksia huomioonottavaa elämäntapaa. Tämä on ihmiskunnan hengissäselviämisen elinehto

Juuri tämän uuden tietoisuuden luomisessa Frankfurtin koulukunnalla on sanansa sanottavana. Se on yhteydessä ihmiskunnan  humanistiseen arvoperintöön ja vaatii ihmistä hillitsemään intohimojaan ja valitsemaan hyvän ja kestävän elämäntavan alkukantaisten, epäproduktiivisten ja ihmisen perinteisten, jo 'perheessä opittujen'  kaavautuneiden tottumusten sijasta.

Haluan erityisesti korostaa sosiaalipsykologisen koulukunnan työssä sen jäsenen, koulukunnan sosiaalipsykologisen osaston elinikäiseksi johtajaksi valitun Erich Frommin panosta. Theodor Adornon - alunperin säveltäjän - autoritaarisuutta koskeva kritiikki ei olisi ollut mahdollista ilman Erich Frommin jo 1920-luvulla aloittamaa auktoriteettianalyysia "Autoriteetti ja perhe" käsikirjoituksen muodossa. Vielä 1960-luvulla monistemuotoisena levinnyt analyysi löytyy nykyään Frommin kootuista teoksista. Hänen 1930-luvulla tältä pohjalta laajentamansa ja ja 1950-luvun alussa kehittämänsä, tieteelliset premissit täyttävä tutkimuksensa  ihmisen luonteenpiirteiden kehittymisestä ja kaavautumisesta ovat edelleen mitä vaikuttavinta ja ihmiskäsitystämme haastavaa luettavaa. 

Ihmisen luonne, karaktääri (character) on se välittävä tekijä yhteiskunnan taloudellisen perusrakenteen ja ihmisen tuntemusten  ja toiminnan välillä, josta Karl Marx kirjoitti todetessaan  taloudellisen perusrakenteen välittyvän jopa haistamiseen ja maistamiseen saakka. Erich Fromm onnistui yhdistämään Marxin yhteiskunnallisen ja Freudin psykoanalyyttisen metodin 'yhteiskuntaluonteen' käsitteessään. Hän täydensi Marxin arvoperintöä syvällisellä ihmiskäsityksellä ja osoitti, että Freudin sukupuolimotiiviin perustuvan libido-teorian sijasta ihmisen hakema vastaus koko elämään on se voima, joka ajaa ihmistä eteenpäin koko hänen elämänsä ajan. 

Miksi Saksan työväenliike oli voimaton Hitlerin nopeasti kehittynyttä ja valtaanpäässyttä massaliikettä vastaan? Tätä kysymystä Erich Fromm ratkoi jo 1930-luvun tutkimuksessaan Saksan työväenliikkeen tilasta. Vastauksena - yhtenä keskeisimmistä - hän piti  Saksan työväestön ja keskiluokan taipumusta voimattomaan alistumiseen yhtäältä ja ruhjovaan vastapuolen nitistämiseen toisaalta kun se kävi mahdolliseksi. Frommin mukaan nämä molemmat ominaisuudet ovat autoritaarisen luonteenpiirteen tunnusmerkkejä ja tuhoisa voima yhdessä muiden eiproduktiivisten  piirteiden  (hamuaminen, väkivalta, tuhoaminen) kanssa. 

Onko ilmastomuutos se voima, joka nostaa biofiilisen, elämää ylläpitävän, luovan ja produktiivisen, elämää ja kanssaihmistä rakastavan, matriarkaalisen yhteiskunnallisen luonteenpiirteistön ja toimintatavan valtavirtaiseksi toimintamalliksi? Jos näin käy, tämä saattaa nostaa Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologian eiväkivaltaisena, korkeampaan tietoisuuteen perustuvana elämänkäytäntönä ihmiskunnan henkiseksi "Grand Hotelliksi".

tiistai 1. lokakuuta 2019

Rohkea Reetta - jo nuoruudessaan


Sokea Greta?

Aluksi johdantoa syyskuun 2019  lopulta Taloussanomien uutisartikkeliin nojautuen: 


EKP:n pääjohtaja Mario Draghi - pääjohtaja vielä kuukauden - kaipaa euroalueen yhteistä finanssipolitiikkaa yhteisen rahapolitiikan lisäksi. "Euroalueella on yhteinen rahapolitiikka, mutta finanssipolitiikkaa jäsenvaltiot tekevät itsenäisesti. Finanssipolitiikalla tarkoitetaan sitä, miten julkinen talous kerää ja käyttää varoja."
Draghin vihjeiden takana on tukala ja vahingollinen - pysyviä vahinkoja jatkuvasti aiheuttava - Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin sementoitu lähestymistapa. Sen mukaan yhteinen finanssipolitiikka voi suuntautua ainoastaan "erittäin kilpailukyisen markkinan" luomiseeen. Valtioiden yhteinen - so. valtioiden omiin budjetteihin kohdistuva endogeeninen - yhteisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva - finanssipolitiikka on käytännössä kokonaan ja vieläpä tiukoin sanakääntein kielletty. Edes korjaustoimissa ei saa horjuttaa peruskirjojen markkina-alisteista lähestymistapaa - se on eettisillä säännöillä suljettu pois mahdollisuuksien joukosta.
Itse asiassa pääjohtaja Draghi ei saisi edes haikailla Valuuttaunionin jäsenvaltioihin suuntautuvan fiskaalipolitiikan suuntaan, mutta nyt, toimintakautensa lopulla hän ottaa riskejä myös tässä suhteessa. Tosin hän ei mainitse, millaista fiskaalipolitiikkaa valtioiden suuntaan tulisi harjoittaa, ellei sellaiseksi lasketa hänen kaavailemaansa yhteistä budjettia. Siinähän Komissio tai talouspoliittinen ministerineuvosto saattaisi yhteisen budjetin kautta saattaa liikkeelle sellaisia strategisia toimia jotka vahvistaisivat jäsenvaltioita.
Näen tässä Italian ja Ranskan yrityksen irtautua Saksan tiukkoihin taloussääntöihin sitoutuneesta talouspolitikasta. Samat periaatteet jotka Draghin mielestä vaivaavat Euroopan Unionia, löytyvät myös Saksan vuodelta 1949 olevasta perustuslaista, tosin hieman eri tavalla painotettuina.
Draghin varovaiset kiertoilmaisut antavat ymmärtää, että Euroopan Unionin ja samalla myös EKP:n pitäisi voida irtautua peruskirjoihin ikuisiksi ajoiksi ankkuroiduista uusliberaaleista elementeistä. Pidemmän päälle Ranska, Italia ja Espanja, koko EU:n eteläinen ulottuvuus ja vähitellen myös pohjoisemmat jäsenmaat joutuvat yhä pahempaan kurimukseen kovin vanhanaikaiseksi ja yksisiipiseksi osoittautuvan eurooppalaisen fiskaalipolitiikan johdosta.
Sellaisesta hyvinvointivaltiosuuntauksesta joka toi Pohjolaan muualla maailmassa tuntemattoman yhteisen hyvinvoinnin, ei voi nykyisillä säännnöillä olla puhettakaan.
Siksi Draghin viestiä pitäisi ennenkaikkea yhteistä, kansanvaltaista hyvinvointivaltiota ja -Eurooppaa tavoittelevien voimien tulkita kaiken kokeneen eroavan pääjohtajan tärkeänä sanomana tulevaisuutta ajatellen.
---

Koskien suhteellisen kriittistä lähestymistapaani eurooppalaiseen todellisuuteen mm. Facebookin kommenteissa on vaadittu evidenssiä ja väitetty lähestymistapani olevan virheellinen. Mitä evidenssiin tulee, Euroopan Unioni on suoriutunut taloudellisista haasteistaan korkeintaan välttävästi ja verrattuna muihin globaaleihintoimijoihin – kuten Kiinaan – todennäköisesti jopa kehnosti. Sen että kokonaisia kansakuntia – kuten Kreikka - joutuu taloudelliseen ja sosiaaliseen syöksykierteeseen pitäisi käydä evidenssistä, näytöstä siitä että Eurooppalaisen makrotalouden lähtökohdat ovat virheellisiä, perustuvat siis vääriin premisseihin, perusedellytyksiin.

Kaavautuneesta ja eitoivottuihin tuloksiin johtavasta eurooppalaisesta  syndroomasta olenkirjoituksissani syyttänyt muutamaa virheellistä olettamusta. Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa – sitä voitaisiin kaiketi kutsua jopa nykyisen Euroopan perustuslailliseksi asiakirjaksi – on otettu asioita jotka peruskirjaan eivät kuulu. Strategiset tai taktiset perusteet, tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalisena, toimintaa ohjaavana perusteena. Talouden ehdoton alistaminen ”mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle” tai jollekin strategiselle poliittiselle tavoitteelle perustuslaissa rikkoo tätä kategorisen imperatiivin tärkeää filosofista sääntöä vastaan.

Immanuel Kant kehitti filosofiaansa kategorisen imperatiivin käsitteen. Kysymys on asennoitumistavasta, joka edustaa universaaleja, kaikkia koskevia periaatteita tavalla, joka voitaisiin julistaa koko yhteisöä koskevaksi laiksi.  ""Kategorinen imperatiivi tarkoittaa ehdotonta käskyä. Se on toimintaa ohjaava sääntö." - " Ihmisten toimintaa kulloinkin ohjaava velvollisuus selviää pohtimalla, voitaisiinko jokin teko hyväksyä yleiseksi säännöksi." Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että "tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana. Teko on aidosti moraalinen vain, jos niin kuuluu tehdä. Moraali näkyy velvollisuudentunnossa. Ihminen joutuu oman järkensä perusteella tunnistamaan velvollisuudet."

Virheisiin kuuluu myös koko joukko valtavirtaisen talouden olettamuksia. Saksan perustuslakiin otettiin aikanaan (1949) kasvua ja velkaantumista rajoittavia säännöksiä. Taustana oli Saksan ennen toista maailmansotaa 1920-luvulla kokema hyperinflaatio, jonka kokemukset olivat vielä toisen maailmansodan jälkeenkin tuoreessa muistissa. Valtiontalouden ymmärtäminen kotitalouden ehdoilla toimivaksi siinä mielessä että ensin on säästettävä ennenkuin voidaan investoida, muodostuu valtavaksi taloudelliseksi rasitteeksi. Moderni valtio tekee aina velkaa saattaessaan liikkeelle projekteja ja suuria investointeja. Edes pankit eivät käytä peruspääomaansa lainoittaessaan yritysten hankkeita. Euroopan Unioni ei voi hankkeineen koskaan ajautua konkurssiin; lainasuhde perustuu aina velkasuhteen rakentamiseen. Oman keskuspankin omaava maa – siihen kai Euroopan Unioniakin voidaan verrata – voi rahoittaa kaikki hankkeensa ilman konkurssivaaraa; määrällinen biljoonaluokan määrällinen elvytys osoitti, että inflaatio ei ole keskeinen vaaratekijä poliittisilla päätöksillä ja kaksinkertaisella kirjanpidolla elvytettäessä.

Euroopan Unionin perustuslaillinen yksiulotteisuus rampauttaa niitä voimia, jotka haluavat rakentaa tulevaisuutta vahvan demokraattisen valtion varaan. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio tunnistetaan toki Euroopan Unionissa "vahvana pohjoisena", mutta käytännön toiminnassa pohjoismaat joutuvat jatkuvasti alistumaan mahdollisimman tehokkaan markkinan "ensiyön oikeuteen". Kun tähän lisäksi liittyy pohjoismaiden itsensä vaitonaisuus omien arvojensa läpiviemisen suhteen koko unionin alueella, voidaan tätäkin pitää virheellisenä olettamuksena. on suoraan sanottava, että pohjoismaisen "kansankodin" periaate ei saa juuri minkäänlaista tukea Euroopan Unionin perusasiakirjoista eikä ohjelmatyöstä.

Vaihtoehdoksi ns. valtavirtataloudelle onkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana noussut keynesiläisistä lähtökohdista kasvava Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), jota syyskuun lopulla mm. Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi piti kokeilemisen arvoisena lähestymistapana. Sen keskeinen sanoma on, että Euroopan Unionin ja sen keskuspankin noudattama linja on poliittinen valinta, jolla on nähdyn kaltaisia seurauksia.
Strategisten ja taktisten toimenpiteiden sisällyttäminen perustuslakiin tai senluontoiseen asiakirjaan on karmea virhe poliittisen vapauden ja moniarvoisuuden kannalta. Sen että demokraattinen valtio suljetaan perustuslaillisesti keskeisen vaikuttajan ja toimijan roolista, luulisi herättävän jokaisen itseään demokraattina pitävän mitä voimakkaimpaan kritiikkiin, suorastaan hätähuutoon. Miksi näin ei tapahtu? Miksi poliittiset päättäjät, suuret puolueet, valtiosäännön tai talouden aasiantuntijat eivät reagoi?

Tässä tullaankin aikamme yhteen suurimmista ongelmista, modernin ihmisen kyvyttömyyteen ajatella, tuntea tai haluta jotakin itse – minkä luulisi olevan tärkein modernin yhteiskunnan hyve. Pelko leimauta neurootikoksi, olemalla erilainen kuin yleinen mielipide edellyttää, on tavallisen ihmisen elämän yksi suurimpia pelkoja; siinä voi menettää työnsä ja koko uransa, kaveripiirinsä, ystävänsä, joutua täysin eristetyksi – ja täydellisen eristyksen pelko aiheuttaa pakoa automaattiseen yhdenmukaisuuten. Erich Fromm, Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulun johtava sosiaalipsykologinen hahmo  kuvaa kirjassaan ”Vaarallinen Vapaus” tätä seuraavasti: ”Mutta tämä yksilön voimaton eristyneisyys, jota nämä kirjailijat ovat kuvanneet ja jonka monet niinsanotut neurootikot ovat tunteneet, ei tiedostu tavalliselle keskitason ihmiselle, siihen hän on liian arka. Hän suojautuu jokapäiväisen toiminnan rutiiniin, yksityiselämänsä ja yhteiskunnallisen kanssakäymisensä turviin, hän peittää tietoisuuden kaikenlaisilla huvituksilla, tapaamisilla, ’jonnekin menemisillä’.’hauskanpidolla’. Mutta yksinäisyys ja hämmennys eivät kaikkoa. Tällaista tilaa ihmiset eivät voi kestää iänkaikkisesti. He eivät jaksa kantaa taakkaa jonka ’vapaus jostakin’ muodostaa; jolleivät he voi muuttaa negatiivista vapautta positiiviseksi vapaudeksi, heidän on paettava kaikkea vapautta. Ne yhteiskunnalliset pääväylät, joita myöten vapautta on paettu, ovat: alistuminen johtajan alaisuuteen, kuten facistisissa maissa on käynyt, ja pakonomainen samankaltaistuminen, mikä on tapahtunut demokratioissamme.”

Mitäs tekemistä sokealla Reetalla on tämän blogin kanssa? Pikku tyttönä hän huomasi Anderssenin sadun kuvaamana, että keisari ei olekaan pukeutunut viimeisen muodin mukaan vaan että keisarilla ei ole vaatteita. Teini-ikäisenä hän purjehti Atlantin yli YK:n yleiskokoukseen ja joutui toteamaan että suuriinkaan valtionpäämiehiin ja päättäjiin ei voi luottaa. Vanhana ja näkövammaisenakin hän säilytti itsenäisyytensä ja laukoi totuuksia asioista, joihin tavanomaisuuksiin paennut kansalainen ei näyttänyt yltävän.

Mielestäni evidenssiä virhearvioista ja automaattiseen yhtenmukaisuuteen vajoamisesta on riittävästi.


lauantai 14. syyskuuta 2019

Yhdellä siivellä ei voi lentää


EKP aloittaa taas marraskuun alusta valtioiden velkakirjojen osto-ohjelman. Määristä kertoi Helsingin Sanomat 13.9. 2019 ja oletusarvona voisi pitää Suomen tapauksessa noin 200 miljoonan ostoja kuukausitasolla mikä on noin yksi prosenttti 20 miljardin kokonaisesta kuukausierästä. Italiasta tuleva talouskomissaari on ilmoittanut pyrkivänsä kasvu-ja vakaussopimuksen uudistamisen/muuttamiseen. 

Tämä enteilee sitä, että tavalla tai toisella osto-ohjelman on palveltava myös valtiota. Italia itse on raskaasti velkaantunut. Pelkästään yrityksiin ja markkinoille suuntautunut elvytys vaarantaa vapaata ja rehtiä kilpailua. Nordean tulo Ruotsista Suomeen tapahtui myös siksi että Valuuttaunionin jäsenmaassa Suomessa se pääsee osalliseksi tästä määrällisestä elvytyksestä. 

Määrällinen elvytys vähentää valtion tarvetta velanottoon, koska määrällisellä elvytyksellä voidaan korvata valtion muutoin suorittamia tukitoimia yrityksille. Vuosien 2014-2018 valtavista elvytystoimista meillä vaiettiin visusti ja siksi tarkkoja lukuja ei kerrottu sen enempää Suomen Pankin kuin valtionvarainministeriönkään toimesta. Hallituksen kannalta EKP:n ilmoitus määrällisen elvytyksen uudelleen aloittamisesta on myönteinen uutinen - ja sitä se saattaa olla myös komissaari Urpilaisen kannalta. Tavalla tai toisella elvytyksen tulisi suuntautua myös julkisten investointiohjelmien toteuttamiseen ja ostovoiman lisäämiseen, jos elvytyksellä aiotaan saada eurooppalaista konetta toden teolla käyntiin…



EKP:n elvytystä on katsottava ennenkaikkea rahapoliittisesta näkökulmasta; Euroopan Komissiolla ja ennenkaikkea talouskomissaarilla on sekä oikeus että velvollisuus sanoasanansa Euroopan Unionin fiskaalipoliittisesta linjasta. Kun nyt Italian komissaari on astumassa tähän virkaan, on jo nyt kuultu ajatuksia koko Maastrichtin sopimuksen (Sopimus Euroopan Unionista) pohjana olevan Kasvu- ja vakaussopimuksen ottamisesta tarkasteluun.



Euroopan Unionin etelällä on perusteltuja syitä ottaa peruslähtökohdat tarkastelun kohteeksi. Maat ovat syvästi velkaantuneita eikä reaalitalouteen sidoksissa oleva austeristinen kurinpalautuspolitiikka kykene sukupolvienkaan aikana ratkaisemaan endogeenisesti kasvavaa rahataloutta. Kun pankkien ja valtioidenkin on mahdollisuus luoda rahaa velkasitoumuksilla ja vain mielikuvituksen rajoittaessa määrää, on reaalitaloudella mahdoton vastata velkaantumisen antamaan haasteeseen. Keskuspankkirahoitus on luonnollinen tapa vastata valtioiden infrastruktuurin, tehtävien ja palveluiden antamaan haasteeseen. Musta nolla, velaton valtio on nollatoimija myös sosiaalisen vastuunottajana.
EKP:n tuleva, marraskuun alusta 2019 tehtävänsä aloittava pääjohtaja Christine Lagarde on puhunut pankkiunionin ohella myös pääomaunionin viemisestä eteenpäin. Mikä pääomaunioni oikein on? Tästä ei ole kovin tarkkaa tietoa ainakaan minulla; Linkin takana oleva lyhyt kolumni kuvaa sitä, onko pääomaunioni rikkaruoho vai kukkanen. Lyhyesti voidaan todeta, että se näyttäisi tarkoittavan EU:n nykyisen perussopimuksen linjanvetojen yhä tiiviimpää ja ehdottomampaa sementoimista Euroopan Unionin tulevaisuuslinjaksi.
Italialla ja Ranskalla – vähintäänkin näillä – olisi tarvetta saada muutettua Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikkaa sellaiseen endogeeniseen talous- ja rahapoliittiseen lähestymistapaan, jossa hyvinvointivaltion - vahvan sellaisen - arvo palautettaisiin.Komissaareista se antaisi kaikille uusia näköaloja, mukaanluettuna Jutta Urpilaisen kumppanuussalkku. Ilman rahapoliittisia välineitä Kiina ei ole sivuutettavissa Afrikassa – eikä pikapuolin muillakaan mantereilla.
Taustalla on aika yksinkertainen selviö; demoraattinen valtio ja markkinat ovat erilaisia toimijoita sekä motivaatioltaan, lähestymistavaltaan että käytettävissä olevilta keinoiltaan. Itsenäisen keskuspankin omaava valtio – sellaiseksi kaiketi Euroopan unionikin on luettava – voi luoda vapaasti velkasuhteita projektejaan ja kaikkia rahoitustarpeitaan varten. Tähän mennessä toteutettu tuhansiin miljardeihin nouseva keskuspankkirahoitus määrällisen elvytyksen muodossa on jo osoittanut, että inflaatio ei ole endogeenista rahoittajaa uhkaamassa – jos ei sellaiseksi lasketa strategista poliittista tuhoamisyritystä mahdollisen vaihtoehtoisen, modernin talouspolitiikan vallatessa alaa. Omatekoinen toisen talouspoliittisen jalan - demokraattisen valtion - amputoiminen merkiutsee tuhosuuntaista tietä koko toisen maailmansodan jälkeistä aikaa sävyttäneelle pyrkimykselle luoda Euroopasta demokraattinen, taloudellinen ja kulttuurinen yhteisö. 
Modernin monetaarisen teorian kehittäjä, australialainen professori Bill Mitchell luennoi muuten juuri tässä viikonvaihteessa EKP:n järjestämässä työpajassa: Next week, I will be in Europe speaking to some large financial institutions including Amundi (Paris), Pimco (Berlin) and then a workshop at the European Central Bank, financial market interests in London, and more”, kirjoitti hän 11. syyskuua blogissaan.
Kykeneekö uuusi Euroopan komissio puheenjohtajansa Ursula von der Layenin johdolla aikaansaamaan käänteen eurooppalaisessa politiikassa moniarvoiseen, poliittista pluralismia edustavaan suuntaan? Jos Komission puheenjohtaja pysyy uskollisena Saksan perustuslaille, entinen meno näyttäisi jatkuvan eikä muutosta lähestymistapaan ole odotettavissa . 
Mitkä ovat tällöin vaihtoehdot? Äärioikeistolaiset voimat ovat kasvaneet Euroopassa ja ne pyrkivät voimakkaasti, voisi sanoa "keinoja kaihtamatta" takaisin kansallismieliseen politiikkaan. Se merkitsee Euroopan Unionin hajoamista. Markkinaehtoinen talousjärjestelmä ei voi luoda ostovoimaa eikä sellaisia rakenteita, jota moderni maailma tarvitsee, varsinkaan ilmastokriisin osoittaessa yhä vakavampia ilmenemismuotoja. 

Yhdellä siivellä ei voi lentää - siksi sekatalousmalli avaisi tietä tulevaisuuden hyvinvoivaan - mutta ei varmastikaan kriisittömään - tulevaisuuteen.









maanantai 9. syyskuuta 2019

Nyrkki leuan alla?

Talouspolitiikkaan on viimeistään kolmannen vuosituhannen alusta tullut uusi  ulottuvuus, keskuspankkiraha. Rahapolitiikkahan ei ole enää lähes viiteenkymmeneen vuoteen ollut sidoksissa  peräiseen kultakantaan, vaan rahan vakaus perustuu muunlaisiin vakuuksiin. Siksi dollari ja Saksan markka aina ovat olleet vahvoja valuuttoja ja dollari on sitä edelleenkin. Saksan markan on korvannut monella tapaa Euroopan valuuttaunionin rahayksikkö euro. Se uusi ilmiö, joka on tullut kuvaan mukaan on rahan endogeenisuus, poliittisiin päätöksiin perustuva  rahan luominen ja kaksinkertainen kirjanpito, jolla rahan sijoittumista ja kulkua seurataan. Saattaa tuntua ehkä yllättävältä, miten raha syntyy ja kuka sitä tekee. Pankkilaitos kokonaisuudessaan tekee velkasuhteita muodostaessaan rahaa ja niin voi tehdä myös ahapoliittisesti itsenäinen valtiokin. Euroopan keskuspankki tekee päätöksillään, velkakirjojen ostoillaan ja jatkossa ehkä muillakin toimenpiteillään rahaa. Määrällisellä elvytyksellä ja valuuttaunionin jäsenmaiden velkakirjojen ostoilla luotiin "likviditeettiä" tuhansilla milljardeilla euroilla ja tämä piristysruiske nosti eurovaltiotkin hetkellisesti kasvun kauteen, vaikka määrällisen elvytyksen eurot piti EKP:n peurssääntöjen mukaisesti suunnata pankki- ja yritysmaailman tarjontapoltitiikkaan. Euroopan Keskuspankilla on siten jatkossakin erityisen merkittävä rooli keskuspankkirahan luojana ja koko mantereen talouspolitiikan monetaarisena toteuttajana, vaikka varsinainen talouspolitiikka kuuluu edelleenkin - ainakin muodollisesti - Euroopan Unionin poliittisen päätöksentekokoneistojn ruoteliin.

Mikä on politiikan ja EKP:n suhde? Finanssipolitiikka - poliittinen talous -  ja rahapolitiikka - monetaristinen tekniikka - näyttävät jo nyt sekoittuvan toisiinsa; kun Kreikka asetettiin taloudellisten kurinpitotoimine kohteeksi, oli Euroopan keskuspankki mukana troikassa asettamassa Kreikalle sanktioita. Kreikka ei päässyt myöskään määrällisen elvytyksen piiriin kuin aivan loppuvaiheessa ja silloinkin EKP:n muuttuneen asenteen johdosta.

Toteuttaessaan toimintaansa EKP tulee noudattaa Euroopan unionin konsolidoidun perussopimuksen 130. artiklaa, jonka mukaamn "Käyttäessään sille perussopimuksilla ja EKPJ:n ja EKP:n perussäännöllä annettuja valtuuksiaan tai suorittaessaan niillä sille annettuja tehtäviään ja velvollisuuksiaan Euroopan keskuspankki tai kansallinen keskuspankki taikka Euroopan keskuspankin tai kansallisen keskuspankin päätöksentekoelimen jäsen ei pyydä eikä ota ohjeita unionin toimielimiltä, elimiltä tai laitoksilta, jäsenvaltioiden hallituksilta eikä miltään muultakaan taholta. Unionin toimielimet, elimet ja laitokset sekä jäsenvaltioiden hallitukset sitoutuvat kunnioittamaan tätä periaatetta ja pidättymään yrityksistä vaikuttaa Euroopan keskuspankin tai kansallisten keskuspankkien päätöksentekoelinten jäseniin heidän suorittaessaan tehtäviään."

Perussopimuksen182 artiklan 3. kohdan mukaan "Euroopan keskuspankki on oikeushenkilö. Sillä on yksinoikeus antaa lupa euron liikkeeseen laskemiseen. Euroopan keskuspankki on riippumaton käyttäessään valtuuksiaan ja huolehtiessaan varainhoidostaan. Unionin toimielimet, elimet ja laitokset sekä jäsenvaltioiden hallitukset kunnioittavat tätä riippumattomuutta." EKP siis toteuttaa Euroopan Unionin rahapolitiikkaa suhteessa jäsenvaltioihin eikä sen itsenäiseen päätöksentekoon perussopimuksen mukaan puututta. Tämä antaa EKP:lle vahvan vaikuttajan ja toimijan roolin koko yhteismarkkina-alueella.

Tästä tulemmekin Suomen hallituksen EU:n puheenjohtajakaudelle asettamiin kahteen merkittävään päätavoitteeseen, EU:n rahoituskehyksen kehittämiseen ja oikeusvaltioperiaatteen toteuttamiseen. Suomi on selväsanaisesti ilmoittanut ja myös ehdottanut, että jos joku jäsenvaltioista ei ole valmis seuraamaan Euroopan komission päätöksiä jossakin keskeisessä hankkeessa, Unioni ottaa käyttöön sanktioita jotka sisällöllisesti tarkoittavat rajoituksia Euroopan Unionilta tuleviin tukiin. Kun Euroopan Unionin suurten strategisten hankkeiden rahoituksessa EKP:lla on määrällisen elvytyksen (QE) tapaan merkittävä rooli, jää miettimään, millä tavalla jo ennestään veteen piirretynä viivana toimiva ero Euroopan Unionin talouspolitiikkaa toteuttavan finanssipolitiikan ja EKP:n rahapolitiikan välillä toteutuu.

Kreikan esimerkki osoittaa, että jo määrällisen elvytyksen rajoittaminen vetivät EKP:n mukaan Euroopan Unionin talouspoliittisiin linjauksiin ja sanktioihin. Jos rahapoliittisa sanktioita ryhdytään laajemmin käyttämään oikeusvaltioperiaatteen läpiviemiseen, nostaa se EKP:n tietynlaiseksi nyrkiksi jäsenvaltioiden leuan alle ja tätä kautta myös poliittiseksi toimijaksi, joka saattaa kylläkin tukea Euroopan komissiota sen tavoitteissa, mutta "ei pyydä eikä ota ohjeitaunionin toimielimiltä, elimiltä tai laitoksilta, jäsenvaltioiden hallituksilta eikä miltään muultakaan taholta."

Uusliberaali "vain mielikvitus on rajana" talouspolitiikka oli Kreikan oman kokemattomuuden rinnalla se tekijä, joka sai koko valtion pysyvään ja vuosikymmeniä jatkuvaan velka- ja kurinpitokierteeseen. Unkari ja Puola ovat joutuneet  EU:n kanssa ristiriitaan pakolaispolitiikan ja demokraattisten oikeuksien rajoittamisesta seuranneiden syytösten ja kurinpitovaatimusten kanssa. Myös korruptio on otettu esimerkiksi oikeusvaltioperiaatteen sääntöjä loukkaavavna toimintatapana - josta on erityisesti syytetty Romaniaa. Entä jos pohjoismaista hyvinvointivaltiota vahvistamaan pyrkivä hallitus joutuu samalla tavalla ristiriitaan vaikkapa kasvu- ja vakaussopimustemn rajoitusten ja konsolidoidussa perussopimuksessa demokraattiselle valtiolle asetettujen rajoitusten kanssa?

Kun tarkastelen tehtyjä ehdotuksia sanktioista sosialidemokraattisen puolueen periaateohjelmaa mielessä pitäen, muistan jo 1952 periaateohjelmassa puhutun "demokratiasta elämätapana ja yhteistyön välineenä". Erityisen tärkeänä koen tuon periaatteen toteuttamisen kansojen välillä ja erityisesti valtiollisissa suhteissa. Onko liian rohkeaa todeta, että pelkkä ekonomistinen tai juristeriikkaan liittyvä lähestymistapa ei tavoita yhteisen hyvinvointivaltion sosiaalipsykologista ydintä? Ekonomia pitää tärkeänä vain rahavirtoja ja pääomaliilkkeitä, juristiikka puolestaan nojautuu pääasiassa sanktioihin. Kumpikaan ei ota suoranaisesti kantaa demokratian kannalta olennaiseen yhteisen hyvinvoinnin tavoitteluun. Euroopasta puhuttaessa se tarkoittaa suuria makrotaloudellisia  uhkia, haasteita, tavoitteita ja hankkeita, joissa toimintaa tulisi saada ripeästi ja dynaamisesti käyntiin.

Minua häiritsee että sosialidemokraattien johtama "keskustavasemmistolainen" hallitus yhtyy Euroopan tasolla autoritaariseen ja austeristiseen sanktiopolitiikan suosittelemiseen oikeusvaltioperiaatteen  syventämisen muotona. Samoin on häiritsevää se, että talous- ja rahapolitiikassa ja rahoituslehyksen luomisessa ei ole osattu avata endogeenisen sekatalousmallin näköalaa, jossa poliittiseen päätöksentekoon yhdistetään vahvan valtion ja markkinoiden "eurooppalainen hyvinvointimalli".

Olen jo aiemminkin blogissani viitannut huolestuttavaan mahdollisuuteen, jossa rahapolitiikkaa ryhdytään käyttämään poliittisena välineenä Euroopan unionin "Mahdollsimman tehokkaan markkinatalouden"  tavoitteiden saavuttamiseen estämällä endogeenisen rahapolitiikan käyttö demokraattisen valtion vahvistamiseen. Suomen hallituksen molempien päätavoitteiden, EU:n rahoituskehyksen ja oikeusvaltioperiaatteen toteuttamisen yhteydessä pitäisi siis tarkastella myös Euroopan Unionin omien, kiveenhakattujen periaatteiden oikeusvaltioperustaa ja tarvetta koko rakenteen kehittämiseen kohden syvempää demokratiaa ja poliittista moniarvoisuutta.

Tarvitsevatko Euroopan Unionin jäsenvaltiot uhkaavan nyrkin leuan alle taloudellisten sanktioiden muodossa? Kansanvaltaien elämäntavan ja yhteistoiminnan kannalta tämä lähestymistapa tukee nationalistista itseymmärrystä ja loukkaa helposti myös kansallista oikeudetuntoa. Eino Leinoa  mukaillen:"edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie."

lauantai 31. elokuuta 2019

Markkinat ja julkinen haitta


Julkinen haitta?
Mitä julkinen haitta tarkoittaa? Yhdysvalloissa tuomari on määrännyt lääkejätti Johnson & Johnsonin maksamaan 572 miljoonaa dollaria korvauksia opioidikriisin edistämisestä.
Oklahoman osavaltion tuomari Thad Balkman katsoo päätöksessään, että Johnson & Johnson on ollut luomassa julkista haittaa markkinoidessaan harhaanjohtavasti opioidipohjaisia lääkkeitä. Viimeisimpien uutisten mukaan yritys on jo siirtänyt varojaan suojaan Sveitsiin sakoilta ja rangaistusmaksuilta.


Euroopan Unionin ytimessä toimivat sisämarkkinat, vapaan kilpailun ja yksityisen intressin tehokas yhdistelmä. Se tuottaa tavaroita ja palveluita mihin hyvänsä tarpeisiin, perusteltuihin ja perustelemattomiin. Markkinalogiikka yltää pitkälle - mutta ei pysty sittenkään ratkaisemaan kaikkia ongelmia, ei edes itse aiheuttamiaan. Markkina on julkinen siunaus - ja julkinen haitta samalla kertaa. Mihin markkina ei yllä?

Sanotaan että markkina luo työpaikkoja ja ostovoimaa; näin on mutta ainoastaan tiettyyn rajaan saakka. Itse asiassa on jopa päinvastoin: markkinapaikkaa ei synny, jos ostovoimaa ei ole. Markkina tarvitsee ostovoimaa voidakseen myydä, voidakseen luoda tavaroita ja palveluita ilmaistuihin ja ilmaisemattomiin tarpeisiin. Jos ostovoima hiipuu markkina alkaa yskiä . Julkisen sektorin ja demokraattisen valtion tehtävä on tässä suteessa lähtökohdiltaan erilainen. Sen tehtävänä ja pyrkimyksenä on vastata kansalaisten tarpeisiin, luoda edellytyksiä niin tavaroiden kuin palveluidenkin tuotannolle. Itse asiassa kansanvaltaisen valtion demokraattinen hallinto on palvelu sekin. Julkien palvelun ehtona ei ole kansalaisten ostovoima, vaan ilmaistu palvelun tarve.

Yhteinen voimavarojen kokoaminen ja kartutaminen on tälle vuosituhannelle saakka ollut tärkeä poliittinen ja yhteiskunnallinen tavoite. Työväen Akatemian 1950- ja 60-lukujen rehtori Väinö Liukkonen tapasi sanoa, että julkinen säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa on sosialidemokratian tapa rakentaa sosialismia. Perustuslakiin sidottu demokraattinen järjestelmä tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että myös sosialistiset, yhteisen sektorin varaan rakennetut rakenteet ja palvelut ovat luonteeltaan demokraattisia. Vastakohtana yksipuoluejärjestelmään perustuneelle neuvostojärjestelmälle  tulikin tavaksi puhua demokraattisesta sosialismista.

Se että markkina tuottaa myös julkista haittaa, katsotaan Kiinassa riittäväksi perusteluksi autoritaarisen valtion olemassaolon oikeutukseksi. Yritykset saavat toimia ja saavat jopa runsain mitoin finanssivälineitä toimintansa toteutukseen. Edellytyksenä vain on, että ne eivät kiistä valtion keskeistä roolia rakenteiden, tavaroiden ja palvelujen tuotannon suunnan määräämisessä. Markkina on hyvä renki mutta huono isäntä. Euroopan Unionissa "erittäin kilpailukykyinen markkinatalous" (Lissabonin sopimus, artikla 2, khta 3) muodostaa auktorisoidun - siis moniarvoisuutta kyseenalaistavan ja estävän, autoritaarisen - järjestelmän. Golbaalissa maailmassa tulipalo uhkaa muuttua maailmanpaloksi, "Ragnarökiksi" islantilais-skandinaavisen mytologian mukaan.


Hyvin pitkään - itse asiassa aivan viime aikoihin asti on ajateltu, että ensin pitää säästää ennenkuin voidaan kuluttaa tai tuottaa tavaroita ja palveluita. Tosiasiassa säästäminen on kuitenkin pidättäytymisestä senhetkisestä kulutuksesta. Kun talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio tekee velkaa, se luo velkasuhteita poliittisilla päätöksillä ja kirjanpidolla. Verotusoikeudella varustetulle yhteisölle investoinnit infrastruktuuriin ja palveluihin ovat aina kannatettavia toimia; niillä luodaan työpaikkoja ja sitä yrityspuolellakin tarvittavaa ostovoimaa.

Parin viime vuosikymmenen aikana on kuvaan astunut myös uudenlaista talousajattelua Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) muodossa. Sen mukaan talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio ei voi koskaan mennä konkurssiin. Se voi luoda rahaa ja talousresursseja omilla poliittisilla päätöksillään ja kirjanpidollaan. Se ei tarvitse hankkeidensa perusteluksi ostoimaa, mutta kylläkin ilmaistuja yhteiskunnalsia tarpeita ja niiden täyttämiseen luotujen palveluiden käyttöhalukkuutta.


EKP:n vuosikertomuksesta 2018; luvut vasemmalla miljardeja, tumma vihreä määrällistä elvytystä

Kuvaavaa markkinan ja julkisen sektorin erolle on se, millaisia tuloksia EKP:n, Euroopan Keskuspankin massiivisella määrällisellä elvytyksellä vuosilta 2014-2018 saatiin aikaan.

Oletukseni mukaan EKP osti Valuuttaunionin jäsenvaltioiden velkakirjoja omiin taseisiinsa yli 3000 mrd euron arvosta, josta Suomen osuus tuona aikana oli yli yhden prosentin eli pitkälti yli 30 mrd euroa. Tämä elvytys sattui juuri sopivasti Sipilän vetämän porvarihallituksen aikaan, mutta siitä ei julkisesti puhuttu juuri mitään. EKP moittikin Suomea huonosta ja riittämättömästä informaatiosta määrällisen elvytyksen suhteen omisssa raporteissaan. Lähes miljardin euron kuukausittaisella lisätulolla ei saatu juuri mitään aikaan ja nyt, lähestyttäessä syksyä 2019 povataan jo uuden laman olevan tulossa. Kun raha ei virtaa markkinoilta ostovoimaan, se hakeutuu muualle omien taseiden ja tilien paisuttamiseen ja todennäköisesti myös suuressa määrin harmaaseen talouteen ja tatä kautta taloudellisen polarisoitumisen vauhdittamiseen.


Mikä on yritysten yhteiskuntavastuu? Sitä ei taida olla olemassakaan. Yrityksissä puhutaan - oikeutetusti kylläkin - enemmän yritysvastuusta. Euroopan Unioni on , erityisesti kahden viimeisen komission kaudella mahdollisimman tehokkaan kilpailun nimissä suorastaan vauhdittanut yritysten pääsyä eroon yhteiskuntavastuusta, jota mm. työmarkkinaneuvottelujen tuloksena on viime vuosikymmeninä päässyt syntymään. Asiaa on käsitelty Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin  "sosialisoimisen" (sozialasation) yhteydessä; Euroopan unionille sosiaalistaminen tarkoittaa sosiaalisen ja markkinatoiminnan  entistä tiukempaa erottamista toisistaan. Kansalaisyhteiskiunta "sosialisoidaan" tulemaan omillaan toimeen. Tähän on tietenkin todettava, että tämä sisämarkkinoiden pyrkimys alkaa olla jo reilusti ristiridassa rauhaan ja demokratiaan pyrkivän Euroopan tavoitteiden kanssa ja todellisuudessa nollaa sisämarkkinoiden merkityksen. Tämä johtaa siihen, että markkina on yhä useammassa mielessä omine tavoitteineen myös julkinen haitta.

Ottavatko markkinat vastuuta ympäristökysymyksistä? Ottavat tietenkin jos maksaja löytyy. Ne eivät ole kuitenkaan edistämässä sellaista mekanismia, joka tuottaisi ilmastomuutoksen aiheuttamien valtavien ympäristöratkaisujen rahoittamista. Vaarana koko ajan on, että maksumieheksi joutuu jo ennestään kurjistuvassa asemassa oleva kansalainen. Harmaa talous symbolisella tasolla osoittaa, että yksityiseen intressiin perustuva markkina valmistautuu tarvittaessa voiton tekemiseen ilmastokriisin uhallakin. Tällaiset toimet muuttuvat hyvästä tarkoitusterästä huolimatta uudeksi julkiseksi haitaksi aiheuttamalla kansalaisten katettavaksi jääviä kustannuksia monissa eri muodoissa (päästöttömän energian generointi, ympäristöhaittojen ja jäteongelmien  siivoaminen, aineellinen ja henkinen kurjuus).

Markkinat luovat myös koko ajan tarpeettoman kulutuksen, konsumerismin ongelmaa. Valtavaa tuotantoylijäämää seuraavat ylituotanto, ruokahävikki, tarve asuntojen vaihtamiseen yhä suurempiin; lisäksi tarvitaan varastoja, jätteidenkäsittelyä, ja eroonpääsyä yhä lisääntyvästä tavara- ja materiaalimäärästä. Kun puhutaan julkisesta haitasta, kysymys ei ole ainoastaan kuolemantapauksista opioidien käytössä, vaan valtavasta ylimääräisestä rasitteesta - esimerkkkinä lentoliikenne - luonnolle ja ympäristölle kulutuksen ja sen kiihottamisen muodossa.

Markkinoiden kaksijakoisen luonteen vuoksi olisi mitä tärkeintä kehittää Euroopan Unionia sekatalouden suuntaan, demokraattiselle valtiolle tulisi poliittisen moniarvoisuuden nimissä antaa sille kuuluva vastuu Euroopan yhteiskunnallisen suunnan visioimisesta: moderni monetaarinen toimintamalli antaisi nopeassa tahdissa mahdollisuuden tarttua niihin suuriin sosiaalisiin kysymyksiin, jotka aivan välttämättä vaativat koko vanhaa mannerta koskevaa lähestymistapaa. Euroopan Komission uudet jäsenet pyytävät meiltä luottamusta heidän nyt ottaessaan vastuuta. Johtavilta henkilöiltä - varsinkin kun he ovat naisia - voi ehkä odottaa uutta ja ennakkoluulotonta lähestymistapaa. Ongelmat ovat ratkaistavissa, haitat voidaan havaita, rohkeitakin visoita voidaan luoda - ja odottaa.
   

perjantai 30. elokuuta 2019

Työn vapauttamisesta


Työn vapauttamisesta

Kun taas pitkästä aikaa on alettu puhua työajan lyhentämisestä, kuusituntisesta työpäiväsät ja työn uudelleen jakamisesta, palautan tässä sekä itselleni että lukijalle jo 1970-luvun lopulla kirjoittamani esseen työn vapauttamisesta. Nimi voisi olla yhtä hyvin "työvoiman vapauttamisesta", tulkitsenhan tässä työväenliikkeen arvoperintöön olennaisena osana kuuluvaa  ihmisyyden, ihmisyyteen heräämisen ja - Työväen Sivistysliiton  1950- ja -60-lukujen pääsihteeriä Arvi Hautamäkeä lainaten - omaehtoisuuden periaatetta. TSL:ssä alettiin tuolloin puhua myös omaehtoisesta sivistystyöstä., kasvamisesta omaehtoisuuteen. Vaatimus lyhyemmästä työajasta kuuluu joukkoon työväenliikkeen pitkän ajan vaatimuksia, jotka kaikki saavat lähtökohtansa samasta lähteestä: tieteen ja teknologian kehityksen myötä ihmisen esihistoria alkaa olla loppuvaiheissaan. On aika käyttää näitä suuria edistysaskeleita ihmisyyden suuren tavoitteen, ihmisyyden mahdollistamisen. 

Kokosin muutamia keskeisiä esseitäni pieneen pamflettiin nimeltään "Sormi joka osoittaa kuuta". Ensimmäinen essee koskee heräämistä tietoisuuteen, "dialektista metodia", kykyä sanoa ei, asettaa itseä koskevia tavoitteita, taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja luoda järjestelmä, kansanvalta joka mahdollistaa jokaiselle "lajiolennolle" mahdollisimman suuren vapauden ja päätösvallan ihmisenä olemisessa. Toinen essee koskee tämän vapauden keskeistä ilemenemismuotoa, ihmisen aktiviteettia, työn ja toiminnan vapauttamista. Näin kirjoitin jo yli neljäkymmentä vuotta sitten:

Työn ja työvoiman vapauttaminen
"Dialektisen metodin ohella työn vapauttaminen on toinen tärkeä marxilaisen filosofian periaate. Ei suinkaan riitä se, että olevaa yhteiskuntajärjestelmää kritisoidaan, vaikka se onkin oikeutettua. Mikä tahansa kriittinen suhtautuminen vallitsevan järjestelmään ei ole vielä työväenliikkeen perinteellisten pyrkimysten toteuttamista. Kritiikillä täytyy olla tietty suunta. Työn vapauttamisen periaate antaa tässä suhteessa arvokasta tietoa siitä, minkälainen työväenliikkeen arvojen mukaisen yhteiskunnan tulisi olla. Työn vapauttamisen ja ihmisen luovuuden täysi toteutuminen ovat työväenliikkeen perinteellisen filosofian alkuperäisiä tavoitteita. Tämän tavoitteen tärkeyden huomaa erityisen selvästi eräistä Maxin kommunismia koskevista määritelmistä. 

Seuraava lainaus on "Saksalaisesta ideologiasta" (linkin takana oleva teksti ei ollut vielä 1979 käytössäni) ja se käsittelee työn vapauttamisen ohella myös työnjakoon liittyviä vaaroja:

Ote "Saksalaisesta ideologiasta":

- "Edelleen, työnjako pitää sisällään vastakohdan yksityisen perheen etujen ja keskinäisessä vuorovaikutuksessa olevien kaikkien yksilöiden yhteisen edun välillä. Ja todella tämä yhtenäinen etu ei esiinny ainoastaan ja pelkästään mielikuvituksessa yleisenä hyvänä, vaan ennen kaikkea todellisuudessa keskeisenä riippuvuussuhteena niiden yksilöiden keskuudessa, joille työ on jaettu. Ja lopuksi, työnjako tarjoaa meille ensimmäisen esimerkin siitä, kuinka - niin kauan kuin ihminen elää luonnollisessa yhteisössä, niin kauan kuin eroama yhteisön ja yksityisen edun välillä esiintyy, niin kauan aktiivisuus ei ole vapaaehtoista vaan luonnollisestikin jakautunut. Ihmisen oma teko tulee vieraantuneeksi voimaksi häntä itseään vastaan, orjuuttaen hänet sen sijasta, että hänen tekonsa olisi hänen valvonnassaan. Niin pian kuin työ on jaettu, jokaisella ihmisellä on erityinen rajattu toiminta-alueensa, johon hänet on pakotettu ja josta hän ei voi paeta. Hän on metsästäjä, kalastaja, paimen tai kriittinen kriitikko. Ja hänen täytyy jäädä tähän tehtävään ellei hän halua menettää elinehtojaan; kun sen sijaan kommunistisessa yhteiskunnassa, jossa kenelläkään ei ole määrättyä toiminta-aluetta, jokainen voi ryhtyä mihin tahansa haluamaansa toimeen. Yhteiskunta säätelee yleistä tuotantoa ja tekee siten minulle mahdolliseksi tehdä yhtä asiaa tänään ja toista huomenna, metsästää aamulla, kalastaa iltapäivällä, paimentaa karjaa illalla, kritikoida päivällisen jälkeen, juuri niin kuin haluan, ilman että ryhtyisin metsästäjäksi, kalastajaksi, paimeneksi tai kriitikoksi."



Käännös on kirjasta "Marx concept of man" (E. Fromm, T.J. Bottomore), jossa Marxin taloudelliset ja filosofiset käsikirjoitukset ensimmäisenä eglanninkielisenä käännöksenä muodostavat yhden osan.

Ihminen yhteiskunnan mittapuuna

Nämä lainaukset osoittavat ennen kaikkea kommunismin olleen Marxille humanistisen, inhimillisen yhteiskunnan malli. Sen ensisijaisena tavoitteena oli ihmisen todellisen olemuksen toteuttamisen mahdollistaminen. Yksi sen tärkeimpiä tunnuksia tuli olemaan ihmisen aktiivinen suhtautuminen ympäröivään todelliseen maailmaan. Tätä suhdetta Marx kutsui produktiiviseksi, luovaksi elämäksi. Marxin kommunismin tavoitteena oli siten ihmisen luovien kykyjen, inhimillisen täyttymyksen mahdollistaminen.



Marxin käsitys työstä on perinteistä palkkatyötä laajempi: se on ihmisen luovuuden, työn, toiminnan, ajatusten ja tunteiden toteuttamista, perustuen tietoisuuteen maailmasta ja ihmisenä olemisen ehdoista. Se on yhteiskunnallisesti integroitunutta omaehtoisuutta, itsensä ilmentämistä.

Luovuus ja omaehtoisuus

Luovuuden ajatus sinänsä on nykyään varsin yleisesti hyväksytty, ja itse asiassa siihen kuuluvia ominaisuuksia edellytetään jokaiselta hyvin tehtäväänsä hoitavalta kansalaiselta. Tosiasiassa kuitenkin tuotantoelämä ymppää luovan toiminnan käsitteeseen joukon sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät siihen ollenkaan kuulu ja jotka toimivat luovuutta ja omaehtoisuutta vastaan. (Työnjako, automaatio, voiton tavoittelu, työn ja pääoman välinen ristiriita, ihmisen sitominen määrättyyn tehtävään, palkkaorjuus, jne. lisäys 2007)

Lapsi - luonnostaan luova ja vapaa

Parhaimmillaan ja helposti havaittavassa muodossa luovan toiminnan ilmenemistä tapaa lasten keskuudessa. Luova toiminta on vapaan työn käytännöllinen ilmenemismuotoja siten sosialismin tärkeimpiä symboleja. Siten esimerkiksi sosialistisen kasvatuksen tulisi rakentua vapaan työn, luovuuden täydelle toteuttamiselle. Tavoitteena on ihmisen täydellinen syntyminen.

Työvoiman myyminen vieraannuttaa

Vallitsevien tuotantosuhteiden keskeisenä tarkoituksena on kuitenkin tuottaa voittoa. Voiton maksimoimisen periaate johtaa sellaiseen tuotantoon, joka ei aina välttämättä palvele ihmisen todellisia ja kipeimpiä tarpeita. Ihmisen on myytävä työvoimaansa tullakseen toimeen. Omaa elinvoimaansa myyvä ihminen vieraantuu omasta työstään ja samalla muusta toiminnasta. Toiminnalle pääoman ehdoilla on tyypillistä se, että siinä ihminen useimmiten joutuu luopumaan omasta toiminnastaan ja näkemys omista todellisista tarpeista hämärtyy.

Työn vapauttaminen - pysyvä tehtävä

Tässä yhteydessä on tietenkin olennaista todeta se, että ihminen joutuu kaikissa olosuhteissa - myöskin tulevaisuudessa - toteuttamaan työtehtäviä, jotka ovat yhteisön toiminnan kannalta välttämättömiä. Niiden joukossa saattaa olla sellaisiakin, jotka luonteestaan johtuen koetaan epämiellyttäviksi. Pyrittäessä työn vapauttamiseen tällaisen työn luonnetta voidaan kuitenkin muuttaa esimerkiksi tekniikka kehittämällä. Työn vapauttaminen ja ihmisen täysi toteutuminen on siten ihmisen tarpeiden kannalta katsottuna lisääntyvässä määrin mahdollista.

Palkkaorjuus

Työn myymiseen perustuva ajattelutapa on kuitenkin niin iskostunut elämäntapaamme, että haaveiluakaan siitä pois pääsemiseksi turkin tapaa. Tämän päivän työväenliikekään ei ole ottanut tavoitteekseen ihmisen kaikkien tarpeiden toteuttamista, vaan palkkaorjuuden kokonaisvaltaisen toteuttamisen täystyöllisyyspyrkimyksen muodossa. Veljellinen hyvinvoinnin jakaminen muilla keinoilla toimeentulon varmistamiseksi ei näytä toistaiseksi tulevan kysymykseen, vaikka täystyöllisyyskin perinteisessä muodossaan tuntuu tavoittamattomalta.



Työ ihmisen luovien voimien ilmenemismuotona ei siis toistaiseksi näytä olevan valtiovallan erityisessä suojeluksessa, vaikka perustuslaissamme näin juhlallisesti luvataankin. Työväenliike näyttää pyrkivän johdonmukaisesti paremmin palkattuun palkkaorjuuteen ja kilpailua esiintyy vain siitä, kuka rohkenee esittää kovimmat markkamääräiset korotusvaatimukset, tai kuka pystyy myymään nahkansa kaikkein kalleimmalla.

Kasvun vai tasaisemman työnjaon kautta?

Tuotantosuhteiden kritiikin keskeisenä kysymyksenä näyttävät esiintyvän tulojen lisääminen ja tulonjaon tasaaminen. Tuotannon lisäämistä - olipa se sitten mitä laatua hyvänsä - pidetään melko yleisesti parhaimpana keinona päästä kohden parempia päiviä. Työn ja pääoman välinen ristiriita koetaan ennen kaikkea epäoikeudenmukaisena tulonjakona. Suurempi solidaarisuus tulonjaossa on sekin tärkeää saavuttaa, mutta työn ja pääoman välisessä ristiriidassa en pitäisi tätä syvällisimpänä tavoitteena. Tasaisemman työnjaon tehtävänä on varmistaa pyrkimys vielä syvällisempään tavoitteeseen ja se on työn vapauttaminen pääoman kahleista.

Kurjuuden ja kerskailun polarisaatio

Toimeentulon solidaarisessa jakamisessa ei ole vielä onnistuttu, vaikka siihen työväenliikkeelläkin olisi ollut runsaasti mahdollisuuksia. Puutteen ja kurjuuden rinnalla rehottaa vieraantunut ja usein kerskaileva kulutus. Tulevaisuudenkuvana nousee esiin joustava ja pehmeä pakkotuotannon ja pakkokulutuksen yhteiskunta, jossa kenelläkään ei ole perusmallista suuresti poikkeavia toimintamahdollisuuksia, toiveita tai edes odotuksia.








torstai 22. elokuuta 2019

Hybridiyhteiskuntaan

Hybridi on käsitteenä tunkeutunut vähitellen tajuntaamme lähinnä autojen moottorien kehityksen myötä. Hybridiauto on auto, jossa on kaksi voimanlähdettä, esimerkiksi polttomoottori ja sähkömoottori. Kolmen voimanlähteen tapauksessa  (esimerkiksi polttokenno, polttomoottori ja sähkömoottori) puhutaan tribidistä.

Hybridi voi Wikipedian mukaan tarkoittaa kahden voimalähteen tai alkuperän yhdistelmää muussakin mielessä. Se voidaan yhdistää koneiden ja laitteiden lisäksi jopa eliömaailmaan ja organisaatioihin, ehkäpä jopa elävän olennon ja mekaanisen laitteen yhteistoimintaan. Silloin puhutaan kyborgista, yhdistelmästä jossa on sekä inhimillisiä että koneellisia ominaisuuksia.

Mitä hybridi voisi tarkoittaa yhteiskunnallisena ilmiönä? Kahden voimanlähteen yhdistäminen - puhumattakaan kolmesta - näyttää olevan ihmiskunnalle lähes ylivoimainen ponnistus. Kylmä sota, kapitalistisen ja sosialistisen arvomaailman tiukka erottelu, idän la lännen kulttuurierot näyttäisivät osoittavan, sota ja rauha, voiman ja väkivallan  vastakkaisuus suhteessa ihmisten yhdenvertaisuuteen, taloudellinen polarisaatio? Esimerkkejä tuntuu suorastan pursuavan mieleen yksiehtoisen, kanonisoidun arvoperustelun puolesta.

Poliittisessa elämässä löytyy toki yrityksiä monitoimiratkaisujenkin suuntaan. Sosialidemokratia on vuosikymmeniä - mm. entisen puoluesihteerin, toimittajan ja Yleisradion pääjohtajan Erkki Raatikaisen suulla puhunut sekataloudesta. Tarvitaan sosiaalisen valtion ja avoimessa kilpailutilanteessa elävän markkinan yhteistyötä. Euroopassa, lähinnä kristillisdemokraattisen puolueen synnyn ja kasvun myötä on tullut tavaksi puhua "sosiaalisesta markkinataloudesta".

Sekä Saksassa että tämän vuosituhannen puolella myös Euroopassa painotukset ovat siirtyneet vahvasti mm. Euroopan Unionin perussopimusten myötä "erittäin kilpailukykyisen markkinan" mahdollistamiseen ja kehittämiseen. Hybridin, demokraattisen valtion ja markkinakilpailun sijasta myös sosiaalisuus näytetään työnnettävän ulos markkinoiden kilpailukykyä haittaamasta. Tämä näkyy erityisesti Jean-Claude Junckerin johtaman komission tulkinnoissa sosiaalisen pilarin kehittämisestä.

Meillä Elinkeinoelämän Keskusliiton EK:n sääntöpohjainen irroittautuminen sopimustoiminnasta tarkoittaa juuri tällaista tulkintaa. EK ei näe yritysmaailman ja demokraattisen valtion hybridissä yritysvastuun kannalta mitään erityisen myönteistä, enemmänkin haittoja, ehtoja ja esteitä. EK ei ole tässä pyrkimyksessään yksin. Euroopan Unioni omilla toimillaan on tällä tavoin alistanut sosiaalisen pilarin "erittäin kilpailukykyisen markkinan" (Lissabonin sopimus, 2. artikla, 3. kohta) vasalliksi tai jopa pakollisia kustannuksia aiheuttamattomaksi aiheuttamattomaksi kerjäläisyyden ja hyväntekeväisyyden tuhuosuuntaiseksi "hybridiksi".

Pohjoismainen, kansanvaltainen ja avoimeen päätöksentekoon perustuva  hyvinvointivaltio voisi hyvinkin sopia hybridiyhteiskunnan perusmalliksi. Kokemukset siitä ovat hyviä  lähes kaikilla mittareilla, jopa esimerkillisiä. Euroopan Unionissa nämä maat ovat useimmiten nettomaksajia eli tukevat panostuksillaan Euroopan Unionin heikommin pärjäävien maiden taloutta ja kansalaisia.
 
Hyvinvointiyhteiskunnalle on tyypillistä vahvan valtion ja markkinain vuorovaikutus ja yhteistyö - ja parhaimmillaan tämän vuorovaikutuksen myönteisen merkityksen ja siunauksellisuuden tunnustaminen. Valtio parlamentaarisine rakenteineen ja demokraattisine päätöksentekoelimineen ei ole kaikkein nopeimpia uusien innovaatioiden keksijöitä ja liikkeellelaittajia, markkinoiden maailma yritysvastuineen puolestaan kykenemäntön investointeihin ellei jotakin kautta saada ostovoimaan kansalaisille jaettua. Nykyisessä talous- ja rahapoliittisessa järjestelmässä tämä ristiriita on toistaiseksi ratkaisematta.

Vahvan valtion politiikka perustuu yhteisen voimavarojen kokoamisen ja vahvan verotuksen muodostamaan perinteiseen lähestymistapaan. Veroja ei voida määrättömiin kiristää, koska yhteisöllisen motiivin rinnalla hybridiajattelussa myös yksityisellä päätöksenteolla ja valinnalla on paljon mekitystä. Perinteisen valtavirtaisen talous- ja rahapolitiikan rinnalle on nousemassa uutta ajattelua Modernin Monetaarisen Teorian  (MMT) muodossa. Se haastaa mitä voimakkaimmin erityisesti inflaatiota ja DDR-tyyppistä valtiososialismin nousua pelkäävän Saksan ja sen omaksuman perustuslaillisen ajatelun pohjalle syntynyttä Euroopan Unionia. Perinteinen, inflaatiota ja rahan hinnan vaikutuksia pelkäävä valtavirtainen ajattelutapa ei tunnista  "keynesiläistä hybridiä" eli valtion mahdollisuutta toteuttaa antisyklistä toimintamallia, jossa rahaa voidaan luoda poliittisilla päätöksillä ja kirjanpidolla myös demokraattisen valtion ilmaisemiin tarpeisiin.


Sen verran valtavirtaisessa talous- ja rahapolitiikassa on kuitenkin jo lipsumista tapahtunut että on sallittu EKP:n johdolla toteuttaa talouspoliittisilla perusteilla rahapoliittisia, päätöksiin ja kirjanpitoon perustuvia ratkaisuja, kuitekin vain markkinoiden suuntaan. Jäsenvaltiot ovat jääneet - kuten konsolidoidut peruskirjat määräävät - lähes ilman tällaista hybridistä tukea. Tuhannet miljardit ovat Euroopan Valuuttaunionin jäsenvaltioissa jääneet kansalaisten kannalta ilman vaikutusta. Yritysten suljettuihin talouksiin ja harmaaseen talouteen nuo valtavat elvytysvarat ovat antaneet uutta, taloudellista polarisaatiota lisäävää vajaakäyttöistä voimaa.

Kun puhutaan Euroopan Unionin laillisuusvalvonnasta ja talouskehityksestä, olisi rohjettava kiinnittää ensimmäiseksi huomiota perustuslaillisten puutteiden aiheuttamaan vinoutumaan ja  esittää vaatimus "hybridiyhteiskunnan" ehdottomasta välttämättömyydestä myös  Unionin keskeisiä rakenteita. Jos laillisuusvaatimus aloitetaan Euroopan Unionin perussopimuksille alisteisten  jäsenvaltioiden laillisuuden kunnioittamisvaatimuksista, ajaudutaan väistämättä sellaiseen kurinpitopolitiikkaan, josta olemme tällä vuosikymmenellä saaneet näyttöä oman aktiivimallimme ja erityisesti kohden keskiaikaa Kreikkaa ajavien ratkaisujen kohdalla. Unkarin ja nyt Euroopan unionia johtavan Suomen vastakkainasettelu on tässä suhteessa kuvaava esimerkki. Tämän pitäisi tuntua piikkinä keskustavasemmistolaista hallitusta johtavien sosialidemokraattien sydämessä.

Eurooppalainen, toisen maailmansodan jälkimaininkeihin perustuva taloudellinen häkäpönttöpolttomoottori ei toimi enää viisikymmentä vuotta kultakannasta luopumisen jälkeen. Yhteiskunnallinen hybridimalli, valtion ja markkinan sekataloutta ajava talous- ja rahapolitiikka  olisi saatava käyntiin keynesiläisessä Modernin Monetaarisen Teorian hengessä. Meidän aikakaudellamme Euroopassa sitä pitäisi edustaa jo valtaosan lainsäädäntömme sisällöstä ja suuntautumisesta päättävän Euroopan Unionin. Teoriana MMT on arvoneutraali, moniarvoiseen yhteiskuntaan sopiva talous- ja rahapoliittinen malli. Vielä tällä puheenhojtajakaudella Suomen olisi saatava suunsa auki ja vaadittava Eurooppaa siirtymään autoteollisuuden tapaan hybridiaikaan.

Tekoäly algoritmeineen taitaa sitten jo edustaa seuraavaa tasoa, tribidiä?