lauantai 17. elokuuta 2019

EKP sinkoelvytys

 "Euroopankeskuspankki valmistelee ennen syyskuun kokoustaan uusia laajoja elvytystoimia tukeakseen euroalueen sakkaavaa taloutta.

Taustalla ovat kevään ja kesän aikana saadut synkät uutiset maailmantalouden ja Euroopan talouden kehityksestä, sanoo Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn HS:n haastattelussa."

Olli Rehn kuvaa tulossa olevaa määrällistä elvytystä "singoksi" jonka oletettuna tehtävänä on singota Euroopan talous uudelleen kasvu-uralle. Tässä singon iloisessa hymyssä on kuitenkin yksi sinkohammas, joka tekee hymystä taloudellisen elvytyksen kannalta hieman oudon näköisen.

Kyllähän rahalla merkitystä on elvytyksessä, varsinkin jos ja kun se suunnattaisiin jäsenvaltioiden vahvistamiseen, investointien elvyttämiseen ja jo kauan kaivatun sosiaalisesti suuntautuneen palvelurakenteen aikaansaamiseen.




Edellisestä, vuoden 2018 loppuun päättyneestä, vähintään 3000 miljardin euron määrällisestä elvytyksestä (Suomen osuus varmuudella yli 30 mrd euroa vuosina 2014-2018) on jo puolessa vuodessa ajauduttu alaspäin vievään kierteeseen. Investointeja ei ole tullut, kansallisia talouksia ei ole saatu kuntoon - pitäisi säästää lisää, elää niukasti - ja uskoa uusien elvytyspakettien siunauksellisuuteen.

Kun elvytyksen muodoista nyt ryhdytään kertomaan ja niistä keskustelemaan, pyydän kiinnittämään huomiota yhteen keskeiseen, EU:n peruskirjoista johtuvaan seikkaaan: mihin tahansa voidaan miljardeja euroja osoittaa, mutta demokraattisen valtion, julkisen sektorin tukemiseen sitä ei voida käyttää. Pankkeja tuetaan, yrityksille voidaan suunnata tukea (korvaamalla valtion omia tukitoimia velkakirjojen myynnistä saatavalla rahalla) ja jopa "helikopterirahaa", suoraa tukea kansalaisille vilautellaan. Minusta on uskomatonta mutta totta, että EKP:n määrällistä elvytystä ei voida käyttää suoraan siihen mihin sitä kaikkein kipeimmin tarvitaan eli valtion, kuntien ja ylipäätään julkisen sektorin investointien käyntiinlaittamiseen. Siitä hyötyisivät myös yritykset paranevien työllistämismahdollisuuksien muodossa.

Tämä ehdoton tabu demokraattisen vation ja koko julkisen sektorin suhteeen perustuu Euroopan unionin konsolidoidun peruskirjan artikloihin 123-125; artiklassa 124 (aiempi EY-sopimuksen 102 artikla) sanotaan, että "Kaikki toimenpiteet, joilla unionin toimielimille, elimille tai laitoksille, jäsenvaltioiden keskushallinnoille, alueellisille, paikallisille tai muille viranomaisille, muille julkisoikeudellisille laitoksille tai julkisille yrityksille annetaan erityisoikeuksia rahoituslaitoksissa, ovat kiellettyjä, jos ne eivät perustu toiminnan vakauden valvontaan liittyviin seikkoihin."  - Vakauden valvonta ja tuhansien miljardien elvytys ovat kategorioina valovuosien päässä toisistaan.

Paradoksaalista on, että määrällistä elvytystä voidaan saada demokraattisen valtion käyttöön vain verotuksella ja - kuten Saksassa tapahtuu - huimilla palkankorotuksilla, jolloin myös verotettavan tulon osuus kasvaa. Kun nyt sopimukset ovat päättymässä, ainoa keinoa saada pääomaa julkisiin investointeihin on ammattiliittojen ehdoton vaatimus kunnollisista palkankorotuksista, mukaan lukien matalapalkka-alojen reilu markkamääräinen korottaminen. Yritysten johdon huima palkitseminen ei ole tuottanut mitään - eikä ole tuottamassa jatkossakaan, koska yritykset ovat irtautuneet EK:n mukana yhteiskuntavastuusta ja keskittyvät rahan tekemiseen rahalla. Viennin suuri merkitys kilpistyy tähän samaan seikkaan - yritysten hyvät tulokset eivät vaikuta kuin palkkaverotuksen kautta kansalaisten hyvinvointiin. Kauniit vientiluvut ja kokonaisvaltainen ostovoiman kasvu ovat kaukana toisistaan olevia suureita.

Kaikesta huolimatta tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaisia keinoja demokraattisiin arvoihin sitoutunut Euroopan unioni ja Euroopan keskuspankki on valmis käyttämään - sen ainoan oikean, demokraatttisen valtiorakenteen tukemisen sijasta...

"Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä..." Jos Suomen Pankki ja nykyinen hallitus käyttäytyyy samalla tavalla kuin edellinen, niin asiasta ei puhuta mitään eikä oikeaa, täsmällistä tietoa - keskustelusta puhumattakaan - ole juurikaan saatavilla... Minulle on jäänyt mielikuva että kaikki se mitä noilla kymmenillä miljardeilla tehtiin, tehtiin tietoisesti ja tarkoituksella sen enempää julkisuudessa pukahtamatta...

torstai 15. elokuuta 2019

Säästämistä vai velkaa?

Budjettiriihessä neuvotellaan hallituspolitiikan  ja  Suomen talouden  tulevaisuudesta. Vastakkain näkyvät olevan hallituksen elvyttävään suuntaan tähtäävä politiikka, jossa varoja sijoitetaan työllisyyttä edistäviin toimiin. Niiden - ja niistä saatavien verotulojen avulla pyritään kattamaan elvytyksestä aiheutuvista kuluista se osa, jota nykyisessä budjetissa tehdyillä varauksilla ei saada katettua.
Oppositio - lähinnä Kokoomus puheenjohtajansa Orpon suulla kyseenalaistaa juuri tämän, laskennalliseen tulon odotusarvoon perustuvan poliittisen lähtökohdan. Kokoomuksen arvopohjan mukaan kuluja on supistettava, menoja vähennettävä ja  ja pyrittävä tällä tavalla tasapainoon. Perusteluina esitetään mm. samanlaista lähestymistapaa kuin mikä on  tavallisella kotitaloudella - Saksassa schwaabilaisella perheenäidillä -  taloutensa suhteen. Vain se voidaan kuluttaa, mikä etukäteen on säästetty. Konservatiivisten, eksogeeniseen talous- ja rahapolitiikkaan suuntautuvan taloudellisen valtavirran  mielestä  muunlainen toiminta on lastemme tulevaisuudesta leikkaamista, tulevan sukupolven asettamista meidän kulutuksemme maksumieheksi. Surullista, kauheaa ja moraalisesti mitä arveluttavinta, eikö totta?

Tässä vaiheessa lienee aiheellista esittää kysymys: mistä raha modernissa yhteiskunnassa oikein syntyy? Ennen vanhaan rahaa tehtiin setelipainolla, mikä digitaalisessa ajassa on suurelta osin historiaa. Millä tavalla raha seteleinä tai digitaalisina arvoina tulee talouteen ja kuinka se siirtyy kansalaiselle, tavalliselle kuluttajalle? Tähän kysymykseen talous- ja rahapolitiikan tulee antaa vastauksia - ja tällä on tärkeä yhteys sekä säästämiseen että velkaan.

Syntyykö säästämällä rahaa? Ei taida syntyä - sehän on vain pidättäytymisestä tämänhetkisestä kulutuksesta. Velan lyhentäminen tarkoittaa että kulutuksesta pidättäydytään siltä osin lopullisesti. Uusia työpaikkoja ei synny, eikä synny lisää verotettavaa työtuloa. Syntyy kulutuksen supistamista, palvelujen vähentämistä, epäonnistuneita aktiivimalleja ja vähäisenkin inflaation aikana uutta kirjanpidollista velkaa prosentteina - mikä pakottaa edelleen kiristämään säästöruuvia. Uutta rahaa ei synny sen enempää seteleinä kuin digitaalisinakaan arvoina. Tässä mielessä säästäminen ei ole julkisen talouden  kasvun väline oikeastaan ollenkaan.

Nykyaikana uutta rahaa, vaihdon välinettä syntyy muodostamalla velkasuhde, siis tekemällä velkaa. Tämä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta näin asia todellisuudessa on. Erityisen tärkeää tämä on valtiontaloudessa - yritysvastuussa tilanne on toinen, koska siinä on otettava kansalaisten ostovoima erityisesti huomioon ennen investointia - mikä on velkasuhde sekin.  Yksinkertaisimmillaan velkasuhde tarkoittaa projektiin suunnattua päätöstä, jonka kustannusvaikutukset kirjataan tilinpitoon vastaavalle puolelle käytettävissä olevana pääomana ja vastattavien puolelle velkana. Projektin toteutuessa kustannuksia maksetaan ja toteutunut osuus kirjataan taseeseen uutena omaisuutena. Kun projekti on toteutunut, taseen vastaavien puolella projektin tulos näkyy omaisuutena - joka on määrältään vähintään samansuuruinen kirjatun velan kanssa vastattavien puolella. Tulostaseessa lopputulos on tasapainotettu tehdyllä projektilla, omaisuustaseessa velka kuitataan  toteutuneen projektin arvolla. Tilinpidon kokonaisuudessa lisääntynyt omaisuus pienentää kokonaisvelan suhteellista osuutta vaikka sellaisenaan aikaisempaa velkaa ei olisikaan maksettu pois. Se ei siis jää tulevien sukupolvien hoidettavaksi. Tässä suhteessa veronkanto-oikeudella varustetulla julkisella yhteisöllä on erilainen suhde velkaan kuin kotitaloudella.

Euroopan kokonaisuudessa koko Unionin tulisi käyttää laaja-alaisesti ja dynaamisesti talous- ja rahapolitiikkaa Modernin Monetaristisen Teorian (MMT) hengessä. Tähän ei Euroopan Unioni eikä sen keskuspankki EKP kykene demokraattisen valtion osalta  sen vuoksi, että se on itse peruskirjoissaan kieltäytynyt ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden talouspolitiikasta. Miksi? Syitä tähän kannattaisi talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa pohtia tarkemmin ja perusteellisesti. Saksan hyperinflaatio 1920-luvulla vaikuttaa vieläkin vahvasti Saksan 1949 hyväksyttyyn perustuslakiin - se muodostaa esteen niiden keinotekoisten rajoitusten poistamiseksi, joita mm. Maastrichtin sopimuksessa ja sen soveltamisessa on - Saksan perustuslakia mukaillen - synnytetty.

Toisen suuren esteen muodostaa lähes koko 1900-luvun jatkunut vastakkainasettelu ns. sosialististen ja kapitalististen arvomaailmojen välillä. Reaalisosialismi upposi ja sen mukana murtui myös Berliinin muuri ja koko Saksan Demokraatinen Tasavalta DDR lakkasi valtiona olemasta. Tästä jäänyt yhteiskunnallinen krapula ei siedä valtion ja julkisen sektorin todellista merkitystä vuorovaikutteisena ja erilaisilla periaatteilla toimivana suureena suhteessa yritysmaailnaan. On syytä myös olettaa, että nuorempi sukupolvi ei enää tunnista kolmekymmentä vuotta sitten vallinnutta ideologista vastakkainasaettelua eikä osaa nähdä sitä yhtenä pysyväksi muodostuneena perusteena Euroopan Unionin nykyiselle rakenteelle.

Realisosialismin uppoamisen lisäksi myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio on joutunut sijaiskärsijäksi tästä autoritaarisesta reaalisosialismin perinnöstä Euroopan Unionissa. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu reaalitalouden puitteissa; Euroopan Unionin uudet haasteet ovat kuitenkin niin mittavia, että niiden selättämiseksi tarvitaan uudenlaista talous- ja rahapolitiikkaa. Oletukseni on, että vahvan kieli- ja kulttuurimuurin takana 1,5 miljardin kansalaisen Kiina toteuttaa jo tätä monetaristista politiikkaa - sen pääomasatsaukset ovat kooltaan niin valtavia ja niitä on paljon - puolisentoistatuhatta - kaikkialla maailmassa. Mitään estettä siihen ei ole, koska MMT on ideologisesti arvoneutraali  monetaristinen talousteoria. Sillä on paljon kannatusta mm. USA:n demokraattien keskuudessa (mm. RickharDWolf, ja Bernie Sandersin talousneuvonantaja  Stephanie Kelton) ja muuallakin (Bill Mitchell). Todennäköisen Brexitin jälkeen se tarjoaa pelastusrenkaan myös Britannialle - jos siellä uusiin mahdollisuuksiin älytään tarttua.

Köyhyys ja kurjuus - ja sen ylläpitäminen - modernissa, tuotannollisesti ja teknologisesti kehittyneessä tietoyhteiskunnassa on ideologinen arvovalinta, josta olisi korkea aika vapautua ja ottaa aidosti vastuuta kansalaisyhteiskunnista Euroopassa ja muuallakin maailmalla. Vapaa, markkina-alisteinen media ei tue riittävässä määrin uusia, mahdollisuuksia antavia lähestymistapoja tässä suhteessa. Oma vasemmisto-keskustalainen hallituksemme voisi saada valtavasti lisää tuulta purjeisiinsa tekemällä tässä suhteessa rohkeampaa analyysia - sosialidemokraattien kenttäväen keskuudessa sitä jo tehdään. Tie ei ole raskaiden historiallisten kokemusten valossa helppo eikä ongelmaton - mutta ei se sitä ole ennenkään ollut.

Bertold Brechtin  sanoin: "Tieteen tehtävä ei ole avata tietä ikuiselle viisaudelle, vaan asettaa rajoja ikuiselle erehdykselle."





maanantai 12. elokuuta 2019

Kategorinen imperatiivi

Immanuel Kant kehitti filosofiaansa kategorisen imperatiivin käsitteen. Kysymys on asennoitumistavasta, joka edustaa universaaleja, kaikkia koskevia periaatteita tavalla, joka voitaisiin julistaa koko yhteisöä koskevaksi laiksi.  ""Kategorinen imperatiivi tarkoittaa ehdotonta käskyä. Se on toimintaa ohjaava sääntö." - " Ihmisten toimintaa kulloinkin ohjaava velvollisuus selviää pohtimalla, voitaisiinko jokin teko hyväksyä yleiseksi säännöksi." Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että "tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana. Teko on aidosti moraalinen vain, jos niin kuuluu tehdä. Moraali näkyy velvollisuudentunnossa. Ihminen joutuu oman järkensä perusteella tunnistamaan velvollisuudet. "

Voitaisiin kaiketi todeta että maan perustuslaki tulkitsee toteamuksissaan Kantin filosofian kategorista imperatiivia. Perustuslain mukaan on elettävä. Perustuslaille on kuitenkin asetettava myös Kantin mainitsema rajoite: tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana.

Tällaisia asioita jouduin pohdiskelemaan miettiessäni eurooppalaisen ja erityisesti saksalaisen sosialidemokratian tilannetta. Kaikista hyvistä sosiaalisista ja kansalaisten oikeuksia koskevista julistuksista huolimatta liikkeen kannatus on lähes historiallisissa pohjalukemissa kentien 1930-luvun kansallissosialismin nousuun liittyvää aikaa lukuunottamatta. Liike ei näytä yltävän sellaisiin ratkaisumalleihin, joita siltä kansa pohjimmiltaan odottaa. Pettymys on syvä ja alhainen kannatus tekee samalla tilaa äärioikeiston nousulle. Eivät kaikki mielipidetutkimuksissa ääripoikeistoa tukevista sellaisia varmastikaan ole, mutta perinteistän valtapuolueiden kyvyttömyys poistaa perustavaa laatua olevia yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia on tosiasia - silmiinpistävä sellainen.

Pohjoismaisesta näkökulmasta on totuttu antamaan julkisyhteisölle, valtiolle ja kunnille haastava tehtävä vastata perusturvaan ja palvelutarpeisiin kohdistuviin odotuksiin. Perinteisesti tähän tehtävään on käytetty yhteisen säästämisen, yhteisen voimavarojen kartuttamisen periaatetta. Sitten kultakannasta luopumisen mukaan on tullut toinenkin mahdollisuus. Hyvin usein - käytännössä lähes aina - hanke rahoitetaan tilinpidollisen velan luomisen muodossa. Kun korkokanta on ollut pitkään historiallisen alhaalla, tuntuisi luonnolliselta että tarpeellisia hankkeita rahoitetaan saatavissa olevilla luotoilla. Talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio - jota Suomi EU:n jäsenenä ei ole - voi lisäksi käyttää keskuspankkinsa mahdollisuutta luotottaa hankkeitaan lähes rajattomasti. Modernin Monetaarisen Teorian mukaan itsenäinen valtio ei voi mennä konkurssiin. Näistä lähtökohdista pitäytyminen etukäteissäästämisen periaatteessa rajoittaa suuresti valtion mahdollisuuksia vastata kansalaisten odotuksiin ja ajan vatimiin mittaviin haasteisiin.

Palataanpa takaisin Saksaan ja sen sosialidemokraatteihin. Saksa on monella tapaa Euroopan sydänaluetta, suurten aatteiden ja henkisten ideioiden syntysijaa. Ei ihme että saksalaiselta sosialidemokratialta odotetaan ratkaisumalleja myös suuriin taloudellisiin ongelmiin. Retorisesti juhlavista puheista huolimatta dynaamisia vastauksia näkyy puuttuvan. Mikä estää radikaalimman ja syvemmällekäyvän talous- ja rahapolitiikan Euroopassa ja myös Saksassa, jotka rikkaudestaan huolimatta kärsivät infrastruktuurin ja palveluiden puutteellisesta tasosta. Onko olemassa sellaisia ehdottomia sääntöjä, "kategorisia imperatiiveja" jotka estävät kehittämästä voimakkaampia vastauksia ajan ongelmiin?

Olen näissä blogeissani aika usein viitannut Euroopan Unionin yksiulotteiseen talous- ja rahapolitiikkaan, jonka juuret löytyvät Unionin "perustuslaeista", konsolidoiduista peruskirjoista. Mistä nämä "hatusta tempaistut" rajoitukset  - koskien velkaantumista (60%) tai julkisen sektorin vuosittaista kasvua (3%) ovat kotoisin? Miksi eurooppalainen sosialidemokratia ei puutu näihin, vain julkisyhteisöä mutta ei markkinoita koskeviin rajoituksiin?

Vastaus taitaa löytyä Saksan perustuslailista (Deutsche Grundgesetz). Saksassa nimittäin liittovaltion ja osavaltioiden välillä vastaavanlaiset rajoitukset on kirjattu Saksan perustuslakiin:

" § 109
(1) Liittovaltio ja osavaltiot ovat riippumattomia ja keskenäään riippumattomia talousarvion hallinnassaan.

(2) Liittovaltion ja osavaltioiden on yhdessä täytettävä Saksan liittotasavallan Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 104 artiklan mukaiset Euroopan yhteisön säädöksistä antamat velvoitteet noudattaa budjettikuria ja niiden on otettava huomioon makrotaloudellisen tasapainon vaatimukset tässä yhteydessä.

(3) Liittovaltion ja osavaltioiden talousarviot on periaatteessa selvitettävä ilman lainoista saatavia tuloja. Keskusliitto ja osavaltiot voivat antaa sääntöjä epäsäännöllisen taloudellisen kehityksen vaikutusten huomioon ottamiseksi symmetrisesti, samoin kuin poikkeuksen luonnonkatastrofien tai poikkeuksellisten hätätilanteiden varalta, jotka eivät ole valtion valvonnassa ja vaikuttavat merkittävästi taloudellisen tilanteen tilaan. Poikkeukseen olisi sovellettava vastaavaa takaisinmaksujärjestelmää. Liittovaltion talousarvion yksityiskohdat esitetään 115 artiklassa edellyttäen, että 1 virke täytetään, jos lainatulot eivät ylitä 0,35 prosenttia nimellisestä bruttokansantuotteesta. Osavaltioiden talousarvioita koskevissa yksityiskohtaisissa säännöissä säädetään niistä valtiosääntövallan puitteissa edellyttäen, että 1 virkettä noudatetaan vain, jos luottotuloja ei sallita.

(4) Liittovaltion ja osavaltioiden hallituksille voidaan laatia budjettilakia, talousarvion hallintaa ja monivuotista rahoitussuunnitelmaa koskevat liittovaltion laki, joka edellyttää Bundesratin hyväksyntää.

(5) Euroopan yhteisön määräämät talousarvion kurinalaisuutta koskevat Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 104 artiklan määräykset vastaavat liittovaltiolle ja osavaltioille suhteessa 65-35. Osavaltiot kantavat  yhteensä 35 prosenttia maiden taakasta heidän väestömääränsä suhteessa; 65% osavaltioiden taakasta kantaa osavaltiot niiden syy-osuuden perusteella. Yksityiskohdista säädetään liittovaltion lailla, joka edellyttää Liittoneuvoston  hyväksyntää."

Saksan Perustuslakiin on lisäksi kirjattu Saksan velvollisuus noudattaa Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaa:


"§  88

Liittohallitus purustaa Bundesbankin valuutta- ja arvopaperipankiksi. Sen tehtävät ja valtuudet voidaan siirtää Euroopan unionissa sijaitsevalle Euroopan Keskuspankille, joka on riippumaton ja sitoutunut päätavoitteeseen, hintavakauden varmistamiseen."

Helsingin Sanomien 19.5. 2003 pääkirjoituksen mukaan
"Saksalaiset arvostavat vuonna 1949 laadittua perustuslakiaan erittäin paljon. Perustuslaki kirjoitettiin liittoutuneiden ohjauksessa, ja sen tarkoituksena oli tarkalla vallanjaolla estää uudet hitlerit. Siinä on onnistuttu.

Samalla on onnistuttu estämään lukuisa määrä tarpeellisia uudistuksia ja luomaan massiivinen hallintokoneisto. Saksan osavaltioissa on yhteensä 140 ministeriötä, joissa kussakin on keskimäärin 40 osastoa.

Perustuslakia ei ole ollut Saksassa tapana arvostella. Poikkeuksen teki päättyneellä viikolla viikkolehti Der Spiegel, Saksan poliittisen kentän järeä mielipidevaikuttaja. Der Spiegel luonnehti perustuslakia "yksimielisyyden ansaksi", joka tehokkaasti pysäyttää vaikkapa tölkkipanttilainsäädäntöön kaavaillut uudistukset."

Millä tavalla perustuslakiin sidotut taloudelliset rajoitteet vaikuttavat Saksan ja vaikkapa Saksan sosialidemokraatien politiikkaan? Ensiksikin voidaan todeta että Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja - voimassaolevaksi perustuslaiksikin sitä voitaisiin kutsua - näyttää toteutetun Saksan perustuslaissa liittovaltioon ja osavaltioiden välisen kategorisen imperatiivin mukaan, joka tarkoittaa tiukkaa pysyttäytymistä etukäteissäästämisen eksogeenisessa periaatteessa. Europan Unionissa tätä on vielä nostettu potenssiin edellyttämällä "erittäin kilpailukykyisen sosiaalisen markkinatalouden " toteuttamista (Lissabonin sopimus 2, artikla, kohta 3). Tämä merkitsee samalla sitä, että Saksan oma perustuslaki luo sen ehdottoman periaatteen, että muunlaista talous- ja rahapolitiikkaa ei sen enempää Saksassa kuin Europan Unionissakaan voida toteuttaa.

Kun nyt Saksasta tulee uusi Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen,  häneltäkään ei voida odottaa aloitteita peruskirjan avaamiseen ja uudenlaisen, hengeltään pluralistisemman ja modernimman talous- ja rahapolitiikan sisällyttämiseen  Euroopan Unionin kaikkea toimintaa säätelevään ydinasiakirjaan. Vuonna 1949 solmittu Saksan perustuslaki määrää nykyään siis ei ainoastaan Saksan vaan koko Euroopan kohtaloita.

Pohjoismaisen sosialidemokratian keskeinen väline yhteiskunnan uudistamiseksi on vahva valtio kaikkine niine välineineen joita itsenäisen kansakunnan toimintaskaalaan kuuluu. Talous- ja rahapolitiikka ei näytä Saksassakaan näihin oikeuksiin kuuluvan, vaikka samaisen perustuslain kohdassa kolme todetaan:"Ketään ei saa syrjiä tai suosia sukupuolensa, syntyperän, rodun, kielen, kotimaan, alkuperän, uskonnon, uskonnollisten tai poliittisten näkemysten perusteella. Kukaan ei saa olla epäedullisessa asemassa vammansa vuoksi."

Kun katselen Saksan perustuslakia, Euroopan Unionin peruskirjaa ja Euroopan kohtaloa tässä yhteydessä, palaa väistämättä mieleen Immanuel Kantin - saksalainen hänkin - kategoorisen imperatiiviin lisäämänsä lausahdus: "Tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana". 

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Eurooppalainen oikeusvaltio - on uskallettava enemmän

Olen edellisessä blogitekstissäni esittänyt sosiaalipsykologisia perusteluja sille, että ns. työttömyyden hoitoon liittyvässä aktiivimallissa ei ole kysymys ollenkaan aidosta aktiivisuudesta, vaan tietynlaisesta asenteellisuudesta tämän tehtävän hoitamisessa. Tämän asenteellisuuden arvomaailma liittyy regressiiviseen, epäproduktiiviseen kaavautumiseen, jonka juuret ovat luonteenpiirteissä - ja jopa kokonaisen kansanosan samalla tavalla kaavautuneessa tavassa, "yhteiskuntaluonteessa" (Erich Fromm)   yrittäessään ratkoa suuria yhteiskunnallisia ongelmia. Tarkoitan tällä sitä, että sama kaava, perusasennoituminen saattaa toistua myös muiden asioiden ratkaisemisen yhteydessä, esimerkiksi suhtautumisessa vanhustenhoitoon, terveyteen, koulutukseen - ja jopa lainsäädäntöön.

Eettinenkin asennoitumiskehys saattaa saada autoritaarisen ja epäproduktiivisen sisällön. Kuulimme juuri aamun 26.7. 2019 tv-uutisista, että kuolemanrangaistus on tulossa USA:ssa uudelleen käytttöön liittovaltiotasolla. Tämä sopinee esimerkiksi siitä, miten muuttuva yhteiskuntaluonne etsii myös juridisia perusteita omalle lähestymistavalleen. Katselu ympärille maailmanlaajuisesti ja historia puolestaan osoittaa, että  oikeusvaltion tulkinta voi saada erilaisia muotoja maasta ja historiallisesta ajankohdasta riippuen. Venezuelassa korkein oikeus on asettunut tukemaan maan presidentiksi valittua Mazuroa; samaan aikaan Euroopan Unionin johtavat maat - ei kuitenkaan Euroopan komissio - ovat asettuneet Venezuelan opposition ja parlamentin puheenjohtajan Guaidon kannalle, joka hänkin on kyseeenalaisin keinoin hamuamassa itselleen presidentin valtaa ja asemaa.

Juuri käynnissä oleva rasismi-keskustelu on puolestaan menossa sekin sillä tavalla solmuun, että selvästi rasistisia kannanottoja tukeva ja niille henkilökohtaista tuulensuojaa antavaa puolue ei kokonaisuudessaan voida tulkita rasistiseksi. Miten suhtaudutaan tänä päivänä Saksan kansallissosialistisen puolueen kolmannen, tuhatvuotisen valtakunnan luomispyrkimyksiin 1930- ja 1940-luvuilla?

Suomi on valinnut yhdeksi keskeiseksi Euroopan Unionin puheenjohtajakauden teemakseen oikeisvaltioperiaatteen ja sen toteuttamisen vahvistamisen Euroopan Unionissa ja sen jäsenmaissa. Aika nopeasti keskustelu kääntyi jäsenmaiden oikeusvaltiokäsitykseen ja niiden sanktioimiseen ja mahdolliseen rankaisemiseeen kieltämällä Euroopan Unionin tarjoama mahdollinen taloudellinen  apu kurinpitotoimena joltakin jäsenmaalta. Eniten on keskusteltu tässä yhteydessä Puolasta ja Unkarista, jotka ovat asettuneet vastustamaan suhteellista osuuttaan mahdollisesta pakolaisten vastaanottamisesta. Myös Romaniasta on käyty keskustelua, syynä se että korruptiota ei näytetä saavan millään keinoin kuriin. Ainakin Unkari on esittänyt vastaavia syytöksiä Suomea kohtaan oikeusvaltioperiaatteen rikkomisesta. Unkari ei näytä pitävän Suomea tiedottamisen osalta moniarvoisena, oikeusvaltion periaatteet täyttävänä maana, vaikka meillä on länsimaiseen arvoyhteiskuntaan suuntautunut, YLEä lukuunottamatta yritysmaailman ilmoitustuloilla elävä ja toimiva, omaa moniarvoisuuttaan korostava "vapaa" lehdistö.

Lukija varmaan huomaa, että oikeusvaltiokeskustelu ja kansallisten toimien sanktiointi johtaa helposti kierteeseen, josta aktiivimallista käymäni analyysin mukaisesti ajaudutaan yhä pahenevaan epäproduktiivisten, regressiivisten ratkaisumallien ja vastakkainasettelujen kierteeseen. Samaan aikaan keskustelu Euroopan Unionin itsensä oikeudellisesta demokraattisuudesta on painunut taka-alalle. Tosin Britannian Kansainyhteisön uusi pääministeri Boris Johnson viittasi tähän avajaispuheenvuorossaan toteamalla, että Britannia pitää tärkeänä saada äänestää suoraan niitä henkilöitä jotka päättävät myös Euroopan talossa heidän kohtaloistaan. Euroopan Unioni ei tätä Johnssonin taktista vaatimusta täytä, eivätkä sitä täytä monet muutkaan jäsenyyteen perustuvat kansainväliset yhteisöt. Euroopanlaajuiset vaaliliitot sen kyllä mahdollistaisivat. Pitkät listat osana vaalijärjestelmää on myös yksi sosialidemokratian pitkän aikavälin visioista - ne vahvistaisivat oikeusvaltiperiaatetta ja poliitiseen demokratiaan perustuvaa oikeusvaltioperiaatetta tuntuvasti.

Vaaleihin liittyvän henkilödemokratian - edustajan suora vastuu äänestäjilleen - oikeusvaltioperiaatteeseen liittyy lisäksi toinenkin, vähintään yhtä tärkeä, pluralistista, moniarvoista demokratiaa edustava sisältöulottuvuus. Poliittisella liikkeellä on oikeus päästä vastuunottoon omaksumillaan sisältövaatimuksilla ja toteuttaa täten moniarvoisen oikeusvaltion kaikkein tärkeintä periaatetta, omien tavoitteidensa mukaista yhteiskuntaa ja sen rakenteita. Sosialidemokratialle - etenkin sen pohjoismaiselle toteutustavalle on ollut luonteenomaista vahva, kansanvaltainen  hyvinvointivaltio. Sen varaan on pohjolassa rakennettu demokraattista sosialismia, joidenkin mielestä jopa niin pitkälle että he katsovat sosialidemokratian tavoitteet jo saavutetuiksi.

Euroopan Unioni ei kuitenkaan rakenna vahvan valtion vaan erittäin kilpailukykyisen markkinavaihtoehdon (Lissabonin sopimus, 2 artikla, kohta 3) perustalle. Tuo periaate on katsottu niin tärkeäksi, että se on muurattu keskeiseksi ja käytännössä muuttamattomaksi periaatteeksi Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin. Sisältöulottuvuutena vahva valtio ei kuulu Euroopan Unionin keskeisiin tavoitteisiin, vaan se on peruskirjoissa (treaties) nimenomaan torjuttu ja sen suora tukeminen on samalla yksiselitteisesti kielletty. Miksi näin on? Syynä mielestäni on vuosikymmeniä - jo pitkälle toista vuosisataa - jatkunut taistelu yhteiskuntajärjestelmästä; Neuvostoliiton romahdus ja Berliinin muurin murtuminen tarjosivat otollisen hetken kapitalismin niskalenkkiin neuvostojohtoisesta, hengeltään taantumuksellisesta "sosialismista". Euroopan Unionin arkkitehtuurin rakentaminen sattui näihin samoihin aikoihin, ja tuli tilaisuus pistää vahvaan valtioon perustuva yhteiskuntajärjestelmä lopullisesti pois reaalisten mahdollisuuksien joukosta. Samalla kävi kuitenkin niin, että sosialidemokratian edustama pohjoismainen vahva hyvinvointivaltio  tuli asetettua piippuhyllylle, vaikka sen saavutuksia ei sinänsä ole kiistettykään.

Sisältöulottuvuutena vahva hyvinvontivaltio ei ole Euroopan Unionissa peruskirjojen ehdottomista muotoiluista johtuen mahdollinen. Tämä on valtava puute sekä sosialidemokratian tavoitteiden, oikeusvaltion että niiden suurten haasteiden kannalta jotka Unionia lähivuosina kohtaavat. Oikeusvaltioperiaatteen nostaminen Rinteen hallituksen toimesta yhdeksi johtavaksi teemaksi menossa olevalla puheenjohtajakaudella olisi aivan välttämättä edellyttänyt Euroopan Unionin oman rakenteen nostamisesta keskusteluun ja periaatteelliseen pohdiskeluun. Sosialidemokratia ei voi toteuttaa visiotaan ilman paradigmanmuutosta Euroopan Unionin peruskirjoissa. Tarvitsemme välttämättä sellaista sekatalousjärjestelmää, jossa demokraattinen valtio voi toimia myös vahvana investoijana itsenäisesti, kansalaisten tarpeisiin ja yhteisöllisen demokratian periaatteisiin perustuen.

Peruskirjojen yksipuolisuutta korostaa samalla tavalla rampautunut talous- ja rahapolitiikka. Omalla valuutalla ja omalla keskuspankilla varustettu Euroopan Unioni voisi toimia itsenäisen valtion tavoin myös oman ja jäsenvaltioidensa vahvistamiseksi rahoittamalla omilla poliittisilla päätöksillään ja kaksinkertaisella kirjanpidolla kaikki tarpeelliset hankkeensa. Euroopan Unioni eikä rahapoliittisesti itsenäinen valtio voi koskaan mennä konkurssiin. Lähes 600. miljoonan kansalaisen yhteisöä ei voi inflaatiokaan uhata, eikä varsinkaan energiariippuvuuden vähenemisen myötä. Eurooppalainen talouspolitiikka on asettunut tässä suhteessa tiukasti valtavirtaisen talous- ja rahapolitiikan irrationaaleihin raameihin. Sitä on noussut kuitenkin haastamaan Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), joka väittää monetaarisen niukkuuden olevan itseaiheutettu raajarikkoisuus. Maailmalla käydään jo nyt kiivasta väittelyä siitä, onko valtavirtainen talous- ja rahapoliittinen lähestymistapa ollenkaan järkevä  tieteellisyydestä puhumattakaan. Tästä aiheesta ovat Jussi Ahokas ja Lauri Holappa kirjoittaneet erinomaisen, opintoaineistoksi sopivan kirjan "Rahatalous haltuun - irti kurjistavasta talouspolitiikasta" (Like).  Kiinan tavoin - näin oletan - ideologisesti neutraali, uusia näköaloja avaava heterodoksinen talous- ja rahapoliittinen lähestymistapa olisi mitä tervetullein.

Oikeusvaltioperiaatteen kannalta Euroopan Unioni on siis hallintorakenteellaan ja sisällölliseen ulottuvuuteen keinotekoisesti luoduilla rajoituksillaan  ajanut sekä koko Eurooppaa että jäsenvaltioitaan aneemisen kasvun ja kehityksen kierteeseen. Se että eurooppakriittisyys ja jopa eurooppavastaisuus on kasvanut nykyisenkaltaiseksi uhkaavaksi voimaksi, on osaltaan seurausta siitä että jäsenmaat eivät nykyisenkaltaisen talous- ja rahapolitiikan puitteissa kykene vastaamaan sosiaalisen turvallisuun ja oikeudenmukaisuuden haasteisiin - eikä varsinkaan ilmastomuutoksesta ja autoritaarisista rakenteista johtuvaan pakolaistulvaan. Ongelma ei keskeisiltä osiltaan ole ollenkaan jäsenmaissa - se on Euroopan Unionin valitsemassa poliittisessa, ideologisesti painottuneessa ja yksipuolisessa lähestymistavassa. Tässä suhteessa Euroopan Unioni ei ole täyttänyt siihen asetettuja toiveita.

Mitä tämä tarkoittaa sosiaalipyskologisen asennoitumiskehyksen kannalta? Kun resursseja ei ole käytettävissä eikä toteutettu rakenne  kykene vastaamaan haasteisiin kuin imemällä voimavarat muutenkin pelkoja ja uhkia miettivän kansalaisen pankkitileiltä, palkoista ja koko tulonmuodostuksesta, ei ole ihme että poliittiset ratkaisut suuntautuvat itsepuolustukseen ja oman pesän turvaamiseen niin hyvin kuin se on mahdollista. Jäsenvaltiot eivät ole rahapoliittisesti itsenäisiä, niille euro käyttäytyy valtiollisessa taloudenpidossa kuin vieras valuutta. Oikea ratkaisu tällaisessa tilanteessa ei ole jäsenvaltioiden uhkaaminen diktaateilla, sanktioilla ja rangaistuksilla. Se tie johtaa väistämättä eiproduktiiviseen, regressiiviseen kierteeseen joka loppupeleissä voi muuttua sodankaltaiseksi tilanteeksi.

Toisenlainen talous- ja rahapoliittinen lähestymistapa -  jos se oikeusvaltipperiaatteen mukaan toteutettaisiin - mahdollistaisi taloudellisesti minkä hyvänsä sosiaalisia ja toimeentulotarpeita mahdollistavan ratkaisun koko mantereella. Se mahdollistaisi  ruhtinaallisen palkitsemisen investointeihin ja palveluihin suunnatuilla resursseilla niille jäsenmaille, jotka suostuvat vastaamaan ilmastomuutoksen ja yhteiskunnallisen tietämättömyyden aiheuttamaan hätään. Uusi moderni lähestymistapa MMT:n tapaan talous - ja rahapolitikassa muodostaisi myös loistavan esimerkin vaikkapa Afrikan Unionille.

Keskustelun avaaminen oikeusvaltioperiaatteesta koko Unionin tasolla loisi uutta perspektiiviä myös Euroopan Unionin rahoituskehyksestä käytävälle keskustelulla ja mahdollistaisi sen mitoittamisen edessä olevien haasteiden edellyttämällä tavalla. Nykyisissä puitteissa tällainen keskustelu ei ole sen enempää mahdollista kuin järkevääkään - eivät Euroopan kansalaiset suostu pelkästään omalla työllään hankkimilla varoilla vastaamaan suuriin maailmanlaajuisiin haasteisiin.  Rajojen asettelu tehtävien suhteen perustuu siis suurelta osin oikeusvaltioperiaatteen epäproduktiiviselle tulkinnalle ja sovellutuksille.

Raja tässä suhteessa kulkee jokaisen kansalaisen itseymmärryksen, koko kansakunnan ja myös sosialidemokratian sisällä. Produktiivinen vastaus aktiivimallin ratkaisemiseen yhtäällä - ja epäproduktiivinen vastaus eurooppalaisella ja kansainvälisellä tasolla kuvaa tätä rajaa ja samalla ristiriitaa. Joka tasolla paistaa läpi se tosiaasia, että ihmisen ja kansakunnan tilaa koskeva sosiaalipsykologinen opintotehtävä on jäänyt tekemättä.

Willy Brandtin sanoin: "On uskallettava enemmän demokratiaa."


keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Aktiivimalli - merkki sairaasta yhteiskunnasta?



Edellisen hallituksen "aktiivimalli" työllistämistä ja työllistymistä edistävänä keinona on päätetty kuopata ja etsiä muita keinoja tavooitellun työllistymisasteen saavuttamiseksi. Oliko hallituksen mallissa kysymys lainkaan aktiivisuudesta, vaan todellisuudessa jostakin täysin muusta?

Käsite "aktiivisuus" on itseasiassa sosiaalipsykologinen  ulottuvuus, joka kertoo siitä tavasta, millä ihminen  suhteuttaa itsensä ympäröivään maailmaan. Oikeassa aktiivisuudessa on kysymys itsesäätöisestä ja omiin henkisiin ja fyysisiin voimiin perustuvasta heräämisestä ja voimaantumisesta - ja myös yhteiskunnallisesta asenteesta.

Frankfurtin koulukunnan suuri sosiaalipysykologi, psykoanalyytikko ja filosofi Erich Fromm käsittelee tätä teemaa ihmisen kokonaisvaltaisena suuntautumisena ja orientoitumisena ympäröivään maailmaan. Ihmisellä on hänen mukaansa valittavana kaksi päävaltaväylää: joko omien voimien kartuttaminen ja pyrkimys niiden täyteen toteuttamiseen, luovuuteen ja produktiivisuuteen, itsensä täyteen toteuttamiseen ihmisenä; toinen tie tarkoittaa enemmän tai vähemmän epäproduktiivista lähestymistapaa, jossa ihminen tekee oman luovuutensa kannalta vääriä valintoja ja ajautuu itsensä ja kanssaihmistensä ja jopa ympäristön kannalta taannuttaviin ratkaisumalleihin.

Nämä valinnat muodostavat oppimisen  ja elämänkokemusten kautta sen valtaväylän, joka määrää koko ihmisen persoonallisuutta. Opitut ratkaisumallit muodostuvat persoonallisuutta määrääviksi ominaisuuksiksi, joita kutsutaan luonteenpiirteiksi.  Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin tässä yhteydessä voi todeta, että ihminen voi suuntautua itsensä ja kanssaihmistensä kannalta joko hyvälaatuiseen, biofiiliseen, elämää ylläpitävään suuntaan, tai taantua  pahanlaatuiseen, täyttä elämää ja toteutumsita estävään, epäproduktiiviseeen suuntaan. On myös tässä yhteydessä syytä korostaa, että kysymys ei ole pelkästään omasta, vapaaehtoisesta valinnasta, vaan myös pitkälti oman  kulttuuripiirin - erityisesti taloudellisen valtavirran - omaksumasta lähestymistavasta, joka sen sisällä koetaan normaaliksi, luontevaksi ja parhaaksi mahdolliseksi. Koko yhteisön yhteiskuntaluonteesta poikkeaminen edellyttää poikkeuksellisen itsenäistä, rohkeata ja myös omaperäistä persoonallisuutta.

Erich Fromm käyttää tästä ihmistä - ja aika usein  koko omaa ihmisyhteisöään - koskevasta luonteenpiirteistöstä ja sen suuntautumisesta ilmauksia produktiivinen ja epäproduktiivinen asennoitumistapa. Kysymys voi yhdenkin ihmisen kohdalla olla molemmistakin, mutta useimmiten keskeiset ratkaisumallit ja toimintatavat ilmaisevat, onko kysymys produktiivisesta vaiko epäproduktiivisesta lähestymistavasta. Produktiivisuus sosiaalipsykologisena käsitteenä tarkoittaa siis paljon muutakin kuin sitä mitä näillä käsitteillä taloudessa tai politiikassa ymmrretään.

Suhteessa ihmisen toiminnallisuuteen epäproduktiivisuus tarkoittaa siis toimia, jotka estävät aidon omaehtoisuuden ja omista toiveista ja taipumuksista  lähtevän toiminnallisuuden toteutumisen. Kysymys on kokonaisesta kirjosta epäproduktiivisia asennoitumis- ja suhtautumistapoja.

Tunnetuimpia arkielämässä lienee pakottaminen, alistaminen, voiman ja määräävän aseman käyttäminen omien tarkoitusperien hyväksi. Puhutaan autoritaatisuudesta ja - viimeaikoina eurooppalaisessa keskustelussa - myös austerismista, riistävästä ja pakottavasta lähestymistavasta, jonka Euroopan Komissio ja suuren finanssikriisin yhteydsssä tunnetuksi tullut komission, EKP:n ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n troikka käytti Kreikan suhteen. Sipilän hallituksen aktiivisuusmalli näyttäisi täyttävän juuri autoritaarisen lähestymistavan keskeiset tunnusmerkit. Pahimmillaan ei kysymys ole pelkästä pakottamisesta ja alistamisesta, vaan myös riistävästä ja usein myös sadistisesta, alistamiseen liittyvästä nautinnosta. Kilpailuyhteiskunnassa tämä vaara on jatkuvasti läsnä ja se muodostaakin työyhteisöissä yhden suurimmista kansanterveydellisistä vaaroista.

Toinen epäproduktiivisuuden ilmaus suhteessa työhön ja omaehtoisuuteen on väkivallan käyttö pakottamisen välineenä. Ruoska on aina heilunut väkivallan välineenä maailmassa ja eurooppalaisessakin kulttuurissa. Meillä sitä ei enää juuri näe ihmisten välisissä työelämän suhteissa, muuten kuin sulkemisena ulos yhteisön toiminnoista, tekemisenä joku tarpeettomaksi koko yhteisön kannalta. Eläinten ja perheenjäsenten kurittamisessa  väkivalta kuuluu edelleen monien mielestä "normaalin" käyttäytymisen piiriin.

Kolmas epäproduktiivisuuden muoto  on omistamiseen liittyvä valta - sen haluan tässä yhteydessä myös mainita. Tunnetuin historiallinen esimerkki tästä on orjuus, jossa isäntä omistaa orjansa ja omalla omistamisellaan ja orjansa omistamattomuudella haluaa osoittaa kasvavaa eroa ja ylivaltaa omistamansa suhteen. Renkien ja piikojen asema 1800-luvun Suomessa ei tainnut paljoakaan poiketa omistavasta epäproduksiivisesta asennoitumisesta. Suuren pääoman suhde kokonaistyövoimaan viittaa myös juuri tällaiseeen omistamisen ehdottomaan ylivaltaan. Lieneekö perustuslaissamme omistamisen suojalla tarkoitetun sitä, että pääomalla on niin ylivertainen määräysvalta kansalaisen työvoimaan? Tästä keskustellaan edelleen mm. Saksassa, jossa SPD:n sisällä oleva nuorsosialistien ryhmä puheenjohtajansa Kevin Kuhnertin johdolla vaatii omistusoikeuden määrittelemistä uudelleen. Syynä on mm. Berliinin ja Saksan muidenkin  suurten kaupunkien vuokra-asuntojen joutuminen jättimäisten  kansainvälisten pääomayhtiöiden hallintaan ja siellä niin tavanomaisen vuokra-asumisen muuttuessa mitä röyhkeimmän ryöstöhinnoittelun kohteeksi.

Mikä kaupallisuuden suhde aktiivisuuteen sanan laajassa merkityksessä? Useinhan juuri kaupallisuus pukee itsensä mitä näyttävimmän "aktiivisuuden" muotoon, esimerkkinä aina mitä täydellisimmin hymyilevä, menestymistä heijasteleva ja mitä positiivisin persoonallisuus. Kyllä näyttävällä habituksella, pukeutumisella on hyvätkin puolensa.  Lähempi tutustuminen osoittaa kuitenkin, että kysymys on enemmänkin valitusta roolista kuin aidosta luonteenpiirteestä. Juuri kaupallisesti asennoituva ihminen voi olla mitä hyytävin ja välinpitämättömin suhteessa kanssaihmisen köyhyyteen ja hätään. Se joka ei kykene ostamaan tai kustantamaan näyttävää persoonallisuuspakettia, on kaupalliselle asennoitumislle kuollutta massaa.

Viimeisen sadan vuoden eurooppalainen historia osoittaa, että on vielä yksi erittäin tuhosuuntainen, suorastaan elotonta rakastava epäproduktiivisen aktiivisuuden muoto, josta Erich Fromm käyttää nimistystä elottoman rakastaminen, nekrofilia. Freudilainen psykoanalyysi näyttää varanneen tämän käsitteen pelkästään tietynlaisen sukupuolisen perverssiyden ilmaisumuodoksi. Erich Fromm laajentaa tätä käsitettä myös tietynlaiseksi suhtautumismuodoksi kanssiihmisiin, erityisesti etnisesti, rodullisesti tai uskonnollisesti yhteisön kokonaisilmeestä poikkeaviin kansalaisiin ja ihmisryhmiin. Auschwitzin keskitysleirin portin päällä oli kuuluisa 1930-luvun twiitti "Arbeit macht frei"; useimmille keskitysleirille eri syistä joutuneille vapautus tapahtui kuitenkin vain kuoleman kautta. Nekrofilinen suhtautuminen kanssaihmisen aktiivisuuteen voi saada toki lievempiäkin mutta laadullisesti samaa asennetta kuvaavia muotoja: Sinun työpanoksesi tai tuotoksesi on merkityksetöntä, et ole minkään arvoinen, et ansaitse minkäänlaista asemaa tässä yhteisössä.

Epäproduktiivinen suhtautuminen voi siis saada monenlaisia muotoja, jotka - kumma kyllä - ovat edelleen täysin normaalina pidettyä käytäntöä työelämässä. Kun sopiva hetki koittaa, myös brutaalimmat muodot voivat nousta uudelleen pintaan ja muuttua "uudeksi normaaliksi". Ettei vain olisi käymässä niin, että taloudellisen polarisaation myötä valtaosa ihmiskunnasta joutuisi suhteessa omaan aktiviteettiinsa mitä erilaisimpien epäproduktiivisten suhtautumistapojen kohteeksi.

Se että 2010-luvulla koulutusyhteiskuntana ja sivistysvaltiona tunnetussa Suomessa voidaan rakentaa työelämään tarkoitettu "aktiivisuusmalli" täysin epäproduktiiviselle, autoritaariselle ja yhä pahempia alistamisen ja orjuuttamisen muotoja enteilevälle työelämäsuhteelle, on mielestäni todella hälyttävää. Se kertoo samalla siitä, että ihmisenä olemisesta ei  sivistyksellään kerskuva maa ole oppinut juuri mitään. Se kertoo myös siitä, miten äärimmäisen lujassa meidänkin kulttuuriimme iskostuneet epäproduktiiviet asenteet vuosikymmenestä toiseen - ja sukupolvesta toiseen - edelleen istuvaat.

Mitä sitten olisi produktiivisuus, ihmistä voimistava, elämää ylläpitävä, omaehtoisuutta tukeva elämäntapa ja eritoten työelämä? Olen kirjoittanut tästä aikaisemmissa blogikirjoituksissani paljonkin - tässä  tässä ja tässä  - olennaista näissä omaehtoisuuden eri puolia eri yhteyksissä kuvaavissa kirjoituksissa on aina sama ja muuttumaton sanoma: ihminen joustaa suunnattomasti - mutta väärin kohdeltuna raja tulee vastaan ehdottomasti ja varmasti. Ihmisen sisälle on rakennettu omaehtoisuuden periaate, "työn vapauttamisen" ikuinen ja pysyvä haaste. Ihmistä ja hänen työtään ei ole suinkaan vapautettu eikä omaehtoistettu, pikemminkin epäproduktiiset piirteet ja asennoitumistavat nousevat aina ja yhä uudestaan pintaan ikäänkuin normaaleina ja luonnostaan yhteisöömme ja sen karaktääriin kuuluvina piirteinä. Kun kaikki sairastavat samaa tautia, näyttää kokonaisuus verrattuna lähipiiriin kutakuinkin terveeltä, vai mitä?

Aktiivimalli, sellaisena kuin se aiottiin toteuttaa, osoittaa että aikamme yhteiskuntaluonne ei ole vielä oppinut ymmärtämään ihmistä eikä hänen todellisia tarpeitaan.   Tässä suhteessa emme ole lähelläkään hyvinvointivaltion humanistista, radikaalia sanomaa - emme meillä eikä Euroopassa - eikä ilmeisesti koko maailmassakaan.

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Sosiaalinen pilari huojahtelee


Eurooppalaisen sosialidemokratian, vasemmiston ja myöhäisheränneenä myös poliitisen Vihreän tavoiteasettelussa on yhä voimakkaammin korostunut sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja siihen perustuva turvallisuus, henkilökohtainen itsemääräämisoikeus ja omaehtoisuus. Euroopan Unionissa puhutaan myös ns. "sosiaalisesta pilarista", yhdestä tärkeästä ulottuvuudesta rauhanomaisen ja demokraattisen Euroopan kehityksessä.

Kuinka tämä sosiaalinen pilari voi 2000-luvun Euroopassa? Onko sosiaalinen oikeudenmukaisuus, sosiaalistaminen jätetty kokonaan ja pelkästään Euroopan Unionin jäsenmaiden omille hartioille? Ei suinkaan - Euroopan Komissio on viimeistään vuodesta 2010 lähtien ponnistellut Euroopan sosiaalistamisen (socializing) parissa EU-parlamentin ja Komission ohjausjaksojen puitteissa kohtalaisen ahkerasti. Jos haluaisi olla ilkikurinen, voisi sanan "socializing" kääntää myös "sosialisoimiseksi. Kun tarkastelee kahden viimeisen kokonaisen ohjausjakson (Semester) toimia, niin kyse ei ole todellakaan sosialisoimisesta vaan kokonaan toisenlaisesta suuntautumisesta.

Ohjausjaksojen sosiaalistamisprosessi lähti käyntiin  Komission portugalilaisen puheenjohtajan José Manuel Barroson toimikaudella. Komission kielenkäytössä tämä tarkoittaa sosiaalisten prosessien johtamista Euroopan Unionin valitsemasta makroekonomisesta lähestymistavasta, joka johdetaan suoraan Euroopan Unionin perussopimuksista ja sen soveltamiseen liittyvistä vakaussopimuksista, kuten Maastrichtin sopimuksen jäsenmaiden budjettipolitiikkaa ohjaavista - ja myös viimekädessä sanelevista - ohjeista. Sosiaalistamista voi siis tapahtua, mutta se tukee toteuttaa valitun makroekonomisen rakenteen puitteissa.

Barroson toimikaudella keskeiseksi sosiaalistamisen muodoksi kohosi erityisesti Kreikkaan kohdistunut ja ilmeisesti myös varoitukseksi muille jäsenmaille tarkoitettu austeristinen, riistävä politiikka. Se tarkoitti erilaisissa rahapolitiikan toteutusmuodoissa syntyneen Kreikan velkavastuun pienentämistä pitkällä ajanjaksolla Maastrichtin sopimuksen asettamiin raameihin. Se tapahtui meillä Linnanmäen Vekkulassa toteutulla menetelmällä: oli astuttava alaspäin vievälle portaalle toivoen, että kuluja ja vastuita vähentämällä päästäisiin jonkinlaiseen tasapainoon, vienti alkaisi vetää ja kreikkalaisetkin pääsisivät nauttimaan "erittäin kilpailukykyisen" (Lissabonin sopimus 2. artikla, kohta 3) markkinatalouden autuudesta. Kuten tiedetään, Kreikka on valahtanut sekä taloudellisesti että sosiaalisesti aikaan, jota kreikkalaiset sen enempää kuin muutkaan eurooppalaiset eivät ole osanneet odottaa tai peräti toivoa Euroopan Unioniin liittymiseltä.

Euroopan Komission taloudellisen ja sosiaalisen politiikan koordinaatiossa tapahtunut makroekonominen ohjaus on kuitenkin hyvin keskeisessä asemassa. Kreikan austeristisella kiristämisellä pakotettiin kreikkalaiset maksamaan reaalisella rahalla pankkien maalle luomaa,  pankkien löysän velanannon muodostamaa virtuaalista velkakuplaa. Kysymys oli paitsi rohkeudella ja riskinotolla perustellusta holtittomasta velanotosta, myös uskosta velkarahalla aikaansaatavaan uuteen nousuun. Unionin jäsenmaalle europohjainen velka on ulkomaiseen valuuttaan verrattavissa olevaa velkaa, koska Kreikka ei ole talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio. Tätä Barroson Komission kurinpalautusta voidaan pitää Euroopan Unionin sosiaalistamisen ensimmäisenä merkittävänä jaksona: sosiaalisten ohjelmien tulee pääsääntöisesti pysyä vakaussopimusten ehtojen piirissä.

Toisen merkittävän jakson muodostaa 1.11. 2014 toimintansa aloittaneen Jean-Claude Junckerin johtaman Komission sosiaalistamisohjelma. Näyttää siltä, että juuri tämä ohjausjaksojen mukainen sosiaalistamisohjelma on Euroopan Komission kaikein keskeisin tapa Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin tavoitteiden toteuttamiseksi. Myös Junckerin kaudella seurantajakson sosiaalistamiseen panostettiin ja se ylsikin tässä kokonaan uudelle tasolle. Toimintaa ohjaavan makrotaloudellisen konseptin mukaan vahvistetiin erittäin kilpailukykyisen markkinan toimintaedelltyksiä pyrkien systemaattisesti vähentämään ja jopa irroittamaan yritystoiminta ja koko markkina sosiaalisesta yhteiskuntavastuusta.

Voidaan todeta, että meillä Elinkeinoelämän Keskusliiton irroittautuminen sopimustoiminnasta ja ryhtyminen ajamaan tavoitteitaan keittiön oven kautta porvarillisenemmistöisten hallitusten kanssa on nähtävissä johdonmukaisena ja Euroopan Komission tavoittelemana yritysten yhteiskuntavastuun vähentämisenä. Jopa viimeaikaiset ns. aktiivimallin yhteydessä elinkeinoelämälle myönnetyt ja vuosikymmeneksi hallitusta sitovat kevennykset yhteiskuntavastuusta on nähtävissä tätä taustaa vasten; sama koskee muitakin verohelpotuksia, työeläkemaksujen siirtäminen pelkästään työntekijäpuolen maksettavaksi - nämä ovat esimerkkejä Euroopan Komisssion sosiaalistamisen sovellutuksista.

Voidaan kaiketi perustellusti todeta, että Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin toteuttaminen Euroopan Unionin peruskirjoihin ja keskeisiin päätöksiin perustuvalta makroekonomiselta pohjalta saa koko pilarin - siis demokrattiseen valtioon perutuvan sosiaalisen huolenpidon ja vastuunoton - pahasti huojahtelemaan. Kysymys on ensisijaisesti saalistamisesta sosiaalisuuden kaavussa.

Vuonna 2017 ilmestyi raportti näiden sosiaalistamisjaksojen pohjalta ja siinä viitataan useisiin tutkimuksiin. Ne osoittavat että tavoitetta sosiaalisesti tasapainoisemmasta Euroopasta ei tehdyillä sosiaalistamistoimilla ole saavutettu. Komission edustajat puhuvat mielellään sosiaalistamisen "hybridimallista", jossa kilpailukykyinen markkina luo sellaisenaan edellytyksiä sosiaaliselle hyvinvoinnille. Komission hybridimallissa markkinoiden megakone ei kuitenkaan tue sosiaalista hyvinvointia muuten kuin mahdollisena työn tarjoajana tavalliselle jonkin maan kansalaiselle. Tunnettua on että samaan aikaan EKP:n toteuttama määrällinen elvytys tuki jossakin määrin myös reaalista kasvua, mutta todennäköisesti vauhditti edelleen tulojen ja omaisuuksien polarisaatiokehitystä Euroopassa.

Tutkimuslaitosten ja valitulle eliittijoukolle suunnattu kyselytutkimus osoittavat pikemminkin, että hybridin sijasta sosiaalistamisesta on muodostunut taloudellinen "Vekkula", jossa kansalaiset pakotetaan astumaan vaikeuksien koittaessa alapäin vievälle askelmalle. Tämä muodostaa sen pessimismiä ja epätoivoa tuottavan kehän, johon kansanryhmät ja sukupolvet yrittävät omilla toimillaan löytää vastausta. Maailma - ajattelen tässä maapalloamme - ei näytä kestävän markkinaperiaatteeseen perustuvan toimintamallin seurauksia, mikä onkin jo nostanut ympäristöuhat ja ilmastomuutoksen keskeisesti keskusteluun. Vanhemmat sukupolvet eivät näytä oikein uskovan ilmastomuutokseen, vaan pakenevat takaisin Impivaaraan, kansalliseen ja pois ahdistavasta globaalista markkinaorientoituneesta maailmasta ja Euroopasta. Suuret sosiaaliset haasteet, köyhyys, pakolaisuus, työn muodossa tapahtuva osallistuminen, toimeentulon rapautuminen - kaikki nämä odottavat edelleen konkreettisia ratkaisuja.

Social Europe -verkkolehti on äskettäin nostanut keskusteluun vuonna 2017 valmistuneen eurooppalaisten sosiaalistamista koskevien ohjausjaksojen raportin ja ehdottaa peräti kolmen asiantuntijan voimin toimintamenettelyn luomista edelleen vahvasti vaikuttavien - ja ilmeisesti jopa lisääntyvien - sosiaalisten epätasapainojen oikaisemiseksi.  Sosiaalista epätasapainoa koskevan menettelyn käynnistäminen loisi tietä unionille vakavasti otettavien sosiaalisten tavoitteidensa saavuttamisessa.

Paikkaa paikan päälle menetelmällä luotu rakenne on kuitenkin muuttumassa niin  monimutkaiseksi ja vaikeaselkoiseksi, että ei ole toivoakaan sen tulemisesta ymmärrettävästi Euroopan kansalaisten toimivaksi työkaluksi. Edes europarlamentaarikot eivät ole osanneet avata tämän komissiojohtoisen sosaalistamisen keskeisiä piirteitä - mitä pidän pahana puutteena kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksia ajatellen.

Sosiaalinen pilari huojuu ja Euroopan Komission johtaman sosiaalistamisen edellytetään jatkuvan tulevissa pitemmän aikajakson toimintasuunnitelmissa. Sosiaalistamisohjelma sisältää erityisen maakohtaisen sovellutuksen, jossa Suomi on tietenkin yhtenä jäsenmaana mukana. Suomea koskeva vuoden 2019 maaraportti 2 julkaistiin 27 päivänä helmikuuta 2019. Siinä arvioitiin Suomen edistymistä neuvoston 13 päivänä heinäkuuta 2018 hyväksymien maakohtaisten suositusten noudattamisessa, aiempina vuosina annettujen suositusten noudattamisessa ja kansallisten Eurooppa 2020 -tavoitteidensa saavuttamisessa.

Euroopan sosiaalistamisesta (socialization) ei siis ole kysymys sosiaalisuudesta sanan pohjoismaisesa merkityksessä, sosialisoimisesta puhumatakaan. Kysymys on sopeutumisesta asetettuihin makrotaloudellisiin raameihin. Kun siis vertaa puheita sosiaalisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta todellisuudessa menossa oleviin prosesseihin, näyttävät europarlamenttivaalien puheet jäävän pelkäksi huitaisuksi ilmaan, positivismiksi ilman positiivisia vaikutuksia.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Sattumia Saamenmaassa

Vuonna 2008 tarjoutui tilaisuus osallistua saksalaisen ryhmän kanssa retkelle Suomen Lappiin, teemana tutustuminen saamelaisuuteen. Kaksiviikkoisen retken suunnittelija oli Nina Michael, Saksassa asuva ja juuri eläkkeelle jäänyt sairanhoitaja, joka oli päättänyt panostaa viimeiset vuotensa saamelaisuuden tutkimiseen ja tukemiseen. Minua ja vaimoani pyydetiin mukaan Helsingin Luonnonystävien  edustajana, olimmehan kymmenen vuotta aikaisemmin olleet toteuttamassa erittäin hankalissa olosuhteissa humanistista ruokakeräystä Kuolan saamelaisille. Ehkä Nina ajatteli meistä olevan tukea myös koko tapahtuman läpiviemisessä, puhuiimmehan molemmat saksaa ja voisimme siten suomalaisten puolelta osallistua aktiiviseti tapahtuman läpivientiin.

Tapahtuman ensimmäinen viikko alkoi Rovaniemeltä, jossa tutustuttiin aluksi Arktiseen museoon ja pohjoisen elinolosuhteisiin, flooraan ja faunaan yleisellä tasolla. Luennon meille piti saamen kielestä ja -kulttuurista dosentti Leif Rantala, joka osasi myös Kuolan nimemimaalla häipymässä olevaa Akkalansaamea.  Matka jatkui saksalaisten hautausmaan ja Sodankylässä sijaitsevan, jo vuonna 1689 rakennettuun puukirkkoon tutustumisella ja edelleen lappalaistaiteilija Andreas Alarieston kotinäyttelyyn. Sitä kautta matka jatkui Sodankylään, jossa tapasimme porosaamelaisen tutkijan Pekka Aikion ja saimme ensimmäisen kosketuksen porosaamelaiseen kulttuuriin filmien ja Pekan alustuksen muodossa.

Sieltä matkamme jatkui Utsjoelle katsomaan kirkkotupia ja kuulemaan esitelmää saamelaisen kulttuurin tilasta. Käytiin myös Norjan puolella saamelaismuseossa ja saatiin tuntumaa merisaamelaisten elämään. Tultiin Paatsjokivartta ylös Suomen puolelle ja majoituttiin kolttasaamelaisten sotien jälkeen perustetulla Sevettijärven asutusalueella hienossa matkailukeskuksessa.

Käytiin Ivalossa ja tutustuttiin suhteellisen uuteen Siida-museoon, johon saamelaisten kulttuuria ja historiaa on koottu yleisön ihmeteltäväksi. Yövyimme Inarissa mutta sitä ennen kävimme vielä tapaamassa Inarinsaamelaisia, kuuntelemassa heidän puhetapaansa, syöttämässä leipää poroille, heittämässä suopunkia ja kuulemassa tämän pienen kieliryhmän ajatuksia.
Inarista matka jatkui Saariselälle, jossa  saimme kosketuksen metsäsaamelaisiin, Armi ja Timo Palonojan (aiemmin Magga)  perheeseen ja siihen, miten he saamelaisina poroineen ja suurine vieraskotineen  viihdyttävät turisteja ja antavat heille tuntumaa saamelaiseen elämänmuotoon. Me emme olleet kuitenkaan tulleet poroajelulle, vaan tarkoitus oli viettää toinen viikko tutustumisviikosta Palonojan saamelaisperheen seurassa erämaassa, poroaitaa ja turvekotaa rakentaen, poroja ruokkien ja keskustellen suuren erämääkodan hämärässä saamelaisesta kulttuuriperinnöstä. Mukana oli ryhmässä Rosenheimista Saksasta Franz ja Hannelore Sedlmeier. He olivat erityisen kiinnostuneita saamelaisesta shamanismista.

Samoin oli Myös Nina Michael, kahden viikon "Fact-finding" mission suunnittelija ja pääjärjestäjä. Kokoan parastaikaa hänen sähköpostiviesteistään ja niiden linkeistä kokonaisuutta saamelaisesta kulttuurista ja sen ulottuvuuksista liittyen erityisesti shamanismiin. Kävi kuitenkin niin, että retken toisen vaiheen alkaessa Nina ei ollutkaan niin hyvässä vedossa, että hän olisi jaksanut toimia erämaaolosuhteissa retken vetäjänä. Hän pyysi yllättäen minua ottamaan vastuun työleirivaiheen  läpiviemisestä. Kun tilanne oli mikä oli, totesin entisenä toimitsijana että vastuuta on otettava ja vietävä toinen vaihe tästä opintomatkasta kunnialla päätökseen.

Vaelluskengät
Olimme tietenkin tietoisia retken erämaaosuudesta ja minäkin olin varautunut matkaan vaelluskenkien kanssa - nämä kengät oli hankkinut 1990-luvun alussa, viisitoista vuotta aiemmin Itävallasta. Olin kyllä kullut, että lähes ikuisilta vaikuttavat vaelluskengät on ohjelmoitu päättämään olemassaolonsa tasan viidentoista vuoden käytön jälkeen, mutta en sitä oikein todeksi ottanut.
Työvaihe alkoi poroaidan rungon rakentamisella. Satoi vettä ja meidät vietiin Hukkamaan erämaahan, jonne Timo oli jo koonnut valmiiksi poroaidan seipäitä. Ne piti sitten kanniskella suunnitellun poroaidan varteen. Yhden seipään kantaminen otti jo voimille, kahdesta puhumattakaan. Timo teki kangilla reikää rosoiseen somerikkoon ja vähitellen edettiin satoja metrejä seiväskasan jäädessä yhä kauemmaksi.
Jossakin vaiheessa alkoi tuntua siltä, että kenkäni eivät ole oikein kunnossa. Vasen jalka alkoi kastua ja ennen pitkää huomasin että pohja kengästä oli irtoamassa. Jäljelle jalan alle jäi vain vaahtokumikerros. Kun varakenkiäkkän ei olut käytettävissä, ajattelin että näillä pohjiolla on selvittävä myös toisesta poroaitapäivästä. Toisen päivän aikana alkoi myös oikean jalan kenkä vuotamaan ja iltaan tullessa toisestakaan pohjasta ei ollut muuta jäljellä kuin vaahtokumikerros. Ritvalle kävi samoin: viimesenä Hukkamaa-päivänä häneltäkin irtosi pohjat vaelluskengistä ja molempien vaelluskengien rippeet päätyivät tulomatkalla roskikseen.

Turvekota
Timo oli rakentamassa Hukkamaan pihapiiriin turvekotaa. Hänellä oli jo paikalla valmis seipäistä tehty runko ja sen peitoksi ryhdyttiin sitten hankkimaan turvetta, metsän kunttaa, jolla kodan runko sitten päällystettiin. Mukana hommassa oli Timon traktori leveine kuormauskauhoineen. Ajettiin erämaahan ja Timon sopivaksi katsomasta paikasta ruvettiin traktorilla työntämään pintakerrosta irti ja traktorin peräkärryyn. Homma ei ollut kaikkein helpoimpia, sillä kuntan sisässä - metsän tapaan - oli puiden ja pensaiden eläviä juuria, jotka pitä lapiolla katkoa kauhan täytyttyä jotta kunttakauha saatiin nostettua peräkärryyn. Kunttakasat painoivatkin kymmeniä kiloja, joten ei ollut kovin helppoa saada niitä aseteltua ja nosteltua kotarakennelman seinille.
Miksä turvekota? Kun ajattelet kesäaikaa, niin taljoilla tai perussulla peitelty koma saattaa käydä todella kuumaksi. Turvekota on sen sijaan kesällä viileä ja talvella, kun lunta sataa sen päälle, myös erinomaisen lämmin. Turvekodalle on siis käyttöä sekä kesällä että talvella. Kumma kyllä, jaksoin aika hyvin olla puuhassa mukana alkumatkan aikana vielä kipeäksi osoittautuneen jalkani kanssa. Työ oli miuelekästä ja mielenkiintoista - mutta minne kipu hävisi?

Pyhä kivi
Saamelaisten pyhä paikka; minäkin kapusin Pyhä-Nattaselle vuonna 2008 noiden kivikerrosten luokse keppi kädessä - oikea polvi oli oikutellut jo jonkin aikaa. Mukana oli myös saamelaisperheen Armi Palonoja, saamelaisnainen, jonka huomasin kantavan käsissään isohkoa punertavaa kiveä, kuvassa kivi on hänen käsissään. Mitä Sinä kiveä tänne kannat, kapeata polkua ja yli louhikkoisen tunturinlaen?, kyselin. Armi kertoi kiven olevan hänen isoäitinsä pihapiiristä Inarijärven rannalta, jo hävinneen saamelaismökin perustuksista. isoäiti oli saamelainen shamaaninainen joka paransi ihmisten vaivoja ihmeellisillä, salatuilla voimillaan. Kiveä kantava saamelaisnainen oli hänen miehensä Timon kertoman mukaan perinyt näitä shamanistisia voimia, jotka olivat niin vahvoja että ne vieläkin vaikuttivat jo hävinneen saamelaiskodan perustuksissa. Kuvassa olevien kivien juurella istuttiin ryhmän kanssa rinkiin ja rouva kierrätti jo lähes kuumaksi käynyttä kiveä retkeläisten käsissä pyytäen jokaista miettimään mielessään jonkin toivomuksen jonka toivoisi toteutuvan. Kivi tuli minullekin ja mietin kipeää polveani ja sitä miten poroaitauksen rakentamisesta ja turvekodan rakentamisessa edessä olevassa talkoovaiheessa selviän. Istuttiin ja hiljennyttiin. Sitten kierreltiin ottamassa kuvia mahtavasta, Lokan tekoaltaalle suuntautuvasta maisemasta, Sompiojärven vanhoista maisemista, Mutenian saamelaiskylästä ja nautittiin kokemastamme.Lähdettiin laskeutumaan alaspäin ja vaikeimpien paikkojen yli päästyämme yhtäkkiä huomasin, että olin unohtanut sen kepin sinne vuorelle... Sinne jäi myös se punertava kivi - saamelaisnainen pisti sen johonkin koloon, varmaan talteen seuraavaa käyntiä varten... Kumma kyllä, siihen loppuivat polvivaivat, nyt jo yli kymmeneksi vuodeksi...

Sienikoulu

Ilpo Rossi Tuossa kuvassa suomalaisia ovat vain Palonojan Armi, Ritva ja minä - muu joukko on saksalaisia. Kuvan otti Timo Palonoja saksalaisen Oton kameralla. Tultuamme alas Lokan tekoaltaan rannalle lepäiilemään, minulle ruvettiin tuomaan sieniä tunnistetttavaksi. niitä olikin alueella paljon, joten kehotin joukkoa keräämään sieniä kasseihinsa, uskoilutakkeihinsa ja pariiin suureen tyhjään pahvilaatikkoon, jotka löysimme rannalta. Lupasin pitää joukolle sienikurssin ja niin myös perillä tehtiin: ensin eroteltiin kerätyistä sienistä pois myrkylliseksi tai syömäkelvottomiksi todetut sienet ja myös ne joita ei tunnistettu - Lapissa on ihan omat sienensä sielläkin. Syötävistä sienistä eroteltiin sitten kovamaltoiset rouskut ja pehmeämaltoiset - tatteja, haperoita ja muita - omiin kasoihinsa. Samalla kerroin sienistä sen mitä niistä ulkomuistista tiesin. Kovamaltoiset sitten ryöpättiin ja pehmeämaltoiset paistettiin pannuissa. Sienten perkaaminen ja esittely kesti hyvinkin puolitoista tuntia ja sen päätteeksi me saimme loistavan sienimuhennoksen poron sisäfileiden kanssa ilta-ruoaksi. Rohkea temppu, kieltämättä, mutta kaikki selvisivät juhla-ateriasta hengissä... Palonojan Timo ei ollut tottunut syömään sieniä:"Poro syököön sienet, minä syön poroja", totesi Timo porofilettä nauttiessaan...

Miksi nimenmuutos?
Kyselin Timolta, miksi hän oli suomalaistanut entisen ja alkuperäisen Magga -sukunimensä? No, kun saamelaiskylässä varsin monet olivat Maggoja, ei edes postinkantaja aina tiennyt minkä Maggan postilaatikkoon lasku tai kirje kuului. Siksi Timo päätti ottaa nimekseen Palonoja jotta posti osaisi oikeaan laatikkoon...

Tykkäävätkö porot musiikista?
Vielä yksi muisto samalta reissulta; majoituimme suuressa erämaakodassa viitisentoista kilometriä Vuotsosta länteen. Poromies Timo esitteli ajoporojaan, joita ei oltu pistetty erämaahan, vaan pian alkavien turistikuljetusten vuoksi pidettiin aitauksessa, jonne niitä ruokittiin. Niille kaadettiin lehtipuita ravinnoksi ja Vuotsosta käytiin pihapiiristä niittämässä heinää traktorikuorma pari kertaa viikossa. Porot syövät aivan mahdottomasti! Aitauksessa oli myös ladon tyyppinen katos poroja varten - ja siellä soi radio Nova kovalla äänellä yötä päivää. Tykkäävätkö porot musiikista ja uutisista?, kyselin. Ei siitä ole kysymys, Timo vastasi. Täällä liikkuu karhuja melkein päivittäin, juuri toissayönä meni karhu poroaitauksen ohi molemmilta puolilta. Karhut pelkäävät ihmisen puhetta eivätkä ne taida musiikistakaan oikein pitää. Radio pitää karhut loitolla...