torstai 14. maaliskuuta 2019

Tuo ilmi voimavarojasi!


Luovuus käsitteenä on suhteellisen uusi, vaikka se tämän päivän sukupolvelle on mitä tavanomaisin käsite. Koulussa, työelämässä, harrastuksissa - kaikkialla edellytetään luovuutta, omien voimavarojen esilletuomista.

Ensimmäisen kerran jouduin tämän käsitteen kanssa tekemisiin 1960-luvulla, kun ryhdyin kääntämän ruotsinkielestä lapsille ja nuorille tarkoitettua esteettisen kasvatuksen aineistoa nimeltään "Skapande lek". Leikki on sellaisenaan luovuuden ja sosiaalisuuden ilmausta. Kääntämäni aineisto ohjasi nuoria systemaattiseen värien, pintojen ja muotojen esittämiseen. Kysymys oli uudesta tietoisuudesta ja sen soveltamisesta käytäntöön nuorisotoiminnassa.

Kuten hyvin tiedetään, suomalaiselle luominen useimmiten tarkoitti arkista lumenluontia ja vitsikkäästi luovuudesta puhuttaessa tähän viitattiinkin. Kristillisessä kielenkäytössä jo tulivat mukaan henkiset arvot; Jumalan synonyyminä käytettiin ja käytetään edelleenkin ilmaisua "Luoja". Hän on luonut maailman ja kaiketi luomiskertomus on mitä vahvin kuvaus luovuuden voimasta. Luovuus ei kuitenkaan kristinopinkaan mukaan rajaudu pelkästään kaikkivaltiaan ominaisuudeksi. Luoja loi raamatun mukaan ihmisen omaksi kuvakseen ja antoi siten samalla ihmiselle kaikki ne voimavarojen ilmaisumahdollisuudet, joita meillä on tapana antaa kaikkivaltiaalle itselleen.

Luovuuden ilmeneminen on meille tietynlainen mysteeri, emmehän me tiedä mistä ihmiselle noita tavanomaisuuden ylittäviä voimavaroja siunaantuu. Kysymys ei ole tavanomaisesta puurtamisesta ainakaan ainoana ilmaisun kehittämisen muotona. Mukaan tulee intuitio, pieni, ohimenevän hetken mielessä vilahtava uusi ulottuvuus. Jokainen meistä tunnistaa tämän usein ohimenevän hetken, joka olisi tarjolla uutena mahdollisuutena.

 Suhtautuminen tuohon hetkeen paljastaa samalla tavanomaisen ja luovan asennoitumisen eron. Tavallisesti jätämme havainnon "omaan arvoonsa" ja pian se jo unohtuukin. Luova ihminen herää, nousee jopa puoliunesta ylös tai hakeutuu kirjoitus- tai muiden ilmaisuvälineidensä ääreen ja tekee ensimmäiset muistiinpanot. Se ei vaadi paljon ponnistelua, heräte mielen syvyyksistä tulee spontaanisti ja tarjoutuu samantien kehiteltäväksi. Keskittynyt esiinnousseen pohdiskelu alkaakin jo avata siihen sisältyviä uusia ulottuvuuksia. Parhaimmillaan lähes olemattomasta mielen häivähdyksestä avautuu uusi maailma joka alkaa manifestoida itseään.

Uskon edelläkuvatulla tavalla esteettisen ilmaisun eri muotojen, kten musiikin, kuvataiteen ja kirjallisuuden lähteneen liikkeelle, tehneen havaitsijasta harrastajan ja häntä hämmästelevien nostaneen etsijän ja löytäjän taiteilijaksi, muusikoksi, maalariksi, säveltäjäksi. Luovan ilmaisun maailma on rajaton ja tuo mahdollisuus lienee meissä jokaisessa muodossa tai toisessa olemassa.

Kun on kysymys uuden löytämisestä ja esilletuomisesta, astuu kuvaan mukaan myös muutosvastarinta, joka helposti pyrkii leimaamaan uutta tavoittelevan vähintäänkin erikoiseksi ellei peräti hulluksi. Turhaan ei puhuta "luovasta hulluudesta", koska siinä useimmiten on kysymys tavanomaisuuden rajojen ylittämisestä. Se vaatii rohkeutta, vapaata mieltä. Muistan Yrjö Kallisen korostaneen omassa heräämisessään rohkeutta luottaa omiin havaintoihinsa ja olla alistumatta yleisen mielipiteen asettamiin "normaaliuden" raameihin.

Joitakin rajoituksia luovuudelle ja sen käytölle on kuitenkin asetettava. Kun on kysymys ihmisestä ja ihmislajista, jonka käytössä tällaisia taitoja ja voimia on, tulee luovuuden myös asettua ihmiskunnan palvelukseen sen suojelijaksi ja rikastuttajaksi. Vastuullisuus kanssaihmisiä kohtaan kuuluu luovien voimien ilmaisemisen etiikkaan. Luovuus ei ole väkivaltaista eikä se loukkaa omaa tai kanssaihmisten koskemattomuutta.

Samoin siihen kuluu autenttisuus; luovuutta ei ole toisten keksinnöillä ja havainnoilla herrasteleminen. Plagiointi ei ole luovuutta, vaikka usein myös jo muiden keksimä ja kehittämä on oman luovuutemme pohjana. On annettava aina kunnia sille, kenelle kunnia kuuluu. Kyllä toistenkin saavutuksia voi ylistää - ja pitääkin, varsinkin  kun omat havainnot ovat tulleet rikastetuksi niiden kautta.

Luovuuteen kuuluu myös eheys, integriteetti, oman näkemyksen puolustaminen ja siinä pitäytyminen ainakin niiun kauan, kuin vastaansanomattomasti  havainto on osoitettu vääräksi tai hedelmättömäksi. Havainto, löytö voi olla yhteensopimaton oman aikansa kulttuurin kanssa - mutta itse kulttuuri, arvot ja asenteet ovat nekin jatkuvassa liikkeessä ajan virrassa. Tämän hetken arvottomana pidetty ulottuvuus saattaa aikahorisontin takana osoittautua mullistavaksi, pelastavaksi ja yhteistä hyvää vahvistavaksi tekijäksi.

Luovuus pyrkii rikastuttamaan omaa ja kanssaihmisten elämää, eikä se välttämättä pyydä edes vastalahjaa tai korvausta omasta suorituksestaan. Luovuus on mystinen voima, joka liikkeellelähtiessään pyrkii manifestoimaan itseään ilmaisun ja jakamisen kautta.

Nykyään puhutaan paljon tekijänoikeuksista ja sisällöntuottajan oikeudesta korvauksiin, immateriaalioikeuksista. Markkinayhteiskunnassa se on ymmärrettävää, sillä luovuus joutuu helposti riiston, varkauden ja kiittämättömyyden kohteeksi. Kiittäämttömyys on maailman palkka, niinhän sananlaskussa sanotaan.  Oikeamielinen yhteiskunta pitäisi huolta lahjakkuuksistaan, kansantaiteilijoistaan, luovista hulluistaan.

Ylenpalttinen rikastuminen ja sen edellyttäminen "idolien" palkitsemisen muodossa taitaa pikemminkin hajoittaa ja pirstoa sitä keskittymiskykyä, josta luovat ideat kumpuavat. Luovuuttaan rakastava pyrkii kurinalaiseen elämään siksi, että hän pitää hänelle avautuvaa ja löytöjään niin arvokkaana, etteivät mitkään maalliset intohimot saa muodostua esteeksi odotettavissa olevalle kehitykselle ja uusille löydöille.

Yksinkertainen elämä, pelkistäminen ei ole vastakohta luovuudelle ja sen mukana tulevasta ilosta ja elämästä nauttimiselle. Mieleeni tulee aina kuvaus erään yhteisössään kunnioitetun  Zenin mestarin löytymisestä; kunnioitettu tokaisija ja mietiskelijä löydettiin joen varresta kasvimaaltaan arkisista askareista.

Luovuuteen liittyy vielä ainakin yksi, mielenkiintoinen paradoksi; kysymys ei ole aktiivisuudesta vauhdin pitämisen tarkoituksessa, itsensä stressaamisesta äärimmilleen tai tuen hakemisesta hurraavista kansanjoukoista. Kysymys on pysähtymisestä, keskittymisestä, hiljentymisestä, mielen tyhjentämisestä - jotta tavanomaisuuden rajat ylittävät virikkeet saavat mahdollisuuden nousta "suuresta tuntemattomasta" ja alkaa ilmiantaa itseään. Tässä suhteessa muut kulttuurit voivat antaa suuria opetuksia länsimaiselle markkinahengelle, kilpailulle, voittamiselle ja häviämiselle. Kysymys on pysähtymisen kautta tulevasta salaisesta ja pyhästä  energiasta.

Näin toteaa joogaopettajani, joka päivittäin rohkaisee minuakin olemaan sitä mitä minä todella olen.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Eurooppalainen markkinakulttuuri

Euroopan Unioni on poliittinen yhtenäiskulttuuri, jonka arvopohja määräytyy keskeisistä konsolidoiduista peruskirjoista. Se ei ole "itsenäisten valtioiden yhteisö", jossa yhteistoiminta perustuisi kulloinkin erikseen tehtäviin sopimuksiin ja joihin arvopohjiltan erilaiset valtiot voisivat neuvottelujen jälkeen liittyä. Euroopan Unionin politiikan on kaikilta osiltaan vastattava yhteisön arvopäämäärää, joka on tehokkaiden sisämarkkinoiden toteuttaminen. Lissabonin sopimuksen toisen artiklan kolmannen kohdan mukaan "Se pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintatason vakaus, täystyöllisyyttä ja sosiaalista edistystä tavoitteleva erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen.


Meillä mm. tämän hallituskauden SOTE-väännössä ns. markkinamalli on joutunut kovan kritiikin kohteeksi. Sen keskeinen poliittinen edustaja on ollut meidän arvokonservatismia edustava puolue Kokoomus. Se on sinnikkäästi vaatinut markkinoiden ja julkisen, kansanvaltaan perustuvan ja perustuslakimme mukaisen toimintatavan asettamista lähtökohtaisesti "samalle viivalle" kilpailutettaessa palvelujen tuottajia.   Euroopan Unionin kilpailuttamisperiaatteista on johdettu myös ajatus, että myös julkiset palvelut on yhtiöitettävä, jotta  tasavertainen kilpailu voidaan järjestää.

Perustuslakimme mukaan valtiolla on palvelujen järjestämisessä lisäksi myös erityisvastuu kansalaisten tarpeiden ja oikeusturvan huomioonottamisessa. Yksityisen sektorin kanssa kilpailemisen lisäksi se joutuu myös asettamaan vaatimuksia palvelujen tuottamisen sisällöille ja niille vähimmäisehdoille, joita palvelujen on sisällettävä ja millä tavalla palvelujen kohteita eli asiakkaita, so. kansalaisia tässä yhteydessä on kohdeltava.

Euroopan Unionissa kuitenkin kaikki toiminnot johdetaan perusasiakirjoista ja niihin myös vedotaan säännönmukaisesti uusia päätöksiä ja hankkeita tehtäessä. Tässä suhteessa Euroopan Unioni edustaa markkinapohjaista yhtenäiskulttuuria.

Ovatko europarlamenttiin valitut edustajat vapaita tekemään esityksiä oman mielihalunsa mukaan ja mistä asiasta tahansa? Parlamenttia koskevien säännösten mukaan ovat. Jäsenvaltiot ovat kutenkin jo Euroopan Unioniin liittyessään hyväksyneet markkinaehtoisen lähestymistavan peruskirjojen hyväksymisen yhteydessä ainoaksi, rakenteeltaan muuttumattomaksi lähestymistavaksi.

Ehdokkaaksi ryhtyminen ja toiminta Euroopan Parlamentissa tarkoittaa tämän markkinaperiaatteen mukaista kehittämis- ja uudistamistyötä. Muut vaihtoehdot ovat peruskirjan mukaan kiellettyjä. Jopa korjausliikkeet ja uhkien torjunta lähtevät myös tästä samasta paradigmasta. "Eurojärjestelmä ja yhteinen valvontamekanismi sitoutuvat noudattamaan täysimääräisesti perussopimusten määräyksiä suhteissaan eurooppalaisiin ja kansallisiin viranomaisiin tinkimättä kuitenkaan riippumattomuuden periaatteesta." Näin todetaan yhteisessä valvontamekanismin käsikirjassa.

Markkinaperiaateen noudattaminen on jo nostanut esiin suuria periaatteellisia ongelmia. Se mikä on markkinatalouden kannalta ensisijaista ja tärkeää, ei välttämättä ole sopusoinnussa ihmisoikeuksien toteuttamisen kanssa. Kuvaavaa on, että mm. Itävallan Attac -järjestö toteuttaa parastaikaa kampanjaa nimeltä "Sääntöjä konserneille - oikeuksia ihmisille"; kysymys on vapaakauppasopimusten yhteydessä toteutettavista erityistuomioistuimista, jotka antavat julkisia tehtäviä toteuttaville konserneille oikeuden haastaa jäsenvaltiot erityistuomioistuimiin, jos ne isännänvaltaa käyttäessään yrittävät rajoittaa tai toteuttaa julkisia palveluja oman rakenteensa puitteissa. Markkinoiden ensisijaisuus näyttää joutuvan ristiriitaan myös YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen kanssa. Tästä syystä Itävallan Attac -järjestö on  tehnyt julkisen petition, muutosta vaativan kansalaisadressin.

Mitä muutosta haluava europarlamentaarikko voi sitten tehdä Euroopan Unionin elimissä? Parlamenttiin tulevien esitysten määrä on ilmeisen suuri ja esityksiä käsiteltäessä voi äänestää joko niiden puoluesta tai niitä vastaan. Hän voi tehdä aloitteita sekä toimia valmistelijana uusissa hankkeissa. Europarlamentaarikkomme voisivat tätä kuvata tarkemminkin. Pääsääntö on kuitenkin se, että Euroopan Unionin peruskirjoihin pohjautuvaa päälinjaa on noudatettava. Esimerkiksi Unionin talous- ja rahapolitiikassa on pysyttäydyttävä peruskirjojen määräysten puitteissa.

Sosialidemokraatin valitseminen Euroopan Unionin jonkin laitoksen johtotehtäviin merkitsee tietenkin suurta periaatteellista ristiriitaa sosialidemokratian keskeisten hyvinvointirakenteiden ja Unionin markkinahenkisten ratkaisumallien kanssa. Tähänastiset merkit viittaavat siihen, että sosialidemokratian arvot saavat siirtyä taka-alalle ja on omaksuttava "erittäin kilpailukykyisen markkinatalouden" toimintatavat.

Entä ministerineuvostot? Voisi kuvitella, että ainakin pääministerien kokouksessa voitaisiin nostaa myös lähestymistavan muutos esiin. Maaliskuun alussa julkaistusemassaan kirjoituksessa   Ranskan presidentti Macron  totesikin, että myös perussopimuksien  avaamisen tulee olla mahdollista. Viimeksi Roomassa 22.3. 2017 pidetyssä pääministerikokouksessa tämä mahdollisuus torjuttiin.

Pohjoismainen sosialidemokratia rakensi Per Albin Hanssonin kansankodin ja pohjoismaiseksi kasvaneen hyvinvointivaltion vahvan valtion ja yhteisen vastuunoton varaan. Euroopan Unionin lähtökohta ei ole vahva valtio, vaan sen tiukka rajaaminen jo olemassaolevaan.Lisävastuiden ottamista talous- ja rahapolitiikan keinoin se on tiukasti valvova ja estävä.

Ei siis ihme että Euroopan Unioni ja sen elimet näyttäytyvät ulospäin enemmän uhkaavilta kuin toivoa ja vastauksia antavilta  tulevaisuuden epävarmojen näkymien edessä.  Euroopan Unioni tuli rakennettua talous- ja rahapolitiikan osalta paitsi markkinaehtoiseksi, myös tiukasti ja peruuttamattomasti vahvaan valtioon perustuvia ratkaisumalleja torjuvaksi. Keski-Euroopasta katsottuna kysymys olin Neuvostoliiton ja DDR:n romahtamisen jälkeisestä, historian loppumiseen perustuvasta markkinavaihtoehdosta ja sen ehdottoman ylivoiman betonoimisesta EU:n peruskirjoihin. Vahinko vain, että autoritaarisen leninistisen mallin mukana tuli haudattua myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltion periaate kaikkine hyvine saavutuksineen. Siirryttiin meidänkin brändiryhmämme puheenjohtajan Jorma Ollilan kiteyttämään "kapitalistisen hyvinvointivaltion" malliin.

Ei siis mielestäni ole ihmettelemistä siinä, miksi sosialidemokratia vaikuttaa Euroopan Unionissa niin hampaattomalta ja näköalattomalta, vaikka sosiaalisen Euroopan nimiin yleisellä tasolla lujasti vannotaankin. Euroopan Unionin rakenteet ja ratkaisumallit rakentuvat kokonaan muulle pohjalle kuin dynaamisen valtion periaatteelle.

Sellaista - kaikessa autoritarisuudessaan - edustaa tällä hetkellä maailmanvalloitusta tekevä Kiina, jonka resursseilla ei näytä olevan mitään rajaa. Yksisiipinen, eksogeeniseen talous- ja rahapolitiikkaan sitoutunut Eurooppa taitaa herätä liian myöhään huomaamaan, että omat rakennevirheet suistavat sen mannerlaattojen välisessä mittelössä tulevaisuuden kehitysmaaksi.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Ulos pesästä?

Klaus von Dohanyi, 90-vuotias SPD:n jäsen, Willy Brandtin hallituksen ministeri ja entinen Hampurin pormestari, kirjoittaa der Spiegel lehdessä, nro 47, 17.11. 2019 saksalaisen sosialidemokratian ja entisten suurten kansanpuolueiden tilasta otsikolla "Ulos pesästä". Tällä hän tarkoittaa irtautumista vanhasta sosialistisesta perinteestä ja kehottaa sosialidemokratiaa etsimään tietä toiseksi suureksi kansalaispuolueeksi vapaan markkinatalouden puitteissa.

Vaikka Saksassa aika korkea äänikynnys - 5 % - onkin pidätellyt puoluejärjestelmän pirstoutumista, uusia voimia on poliittiseen kenttään tullut ryminällä. Die Linke edustaa vasemmalla laidalla ainakin jossakin määrin sekä DDR:n poliittisen järjestelmän että neuvostotyyppisen sosialismin arvoperintöä. Vaikka saksalaisessa  sosialidemokratiassa on Dohanyin mukaan vahvaa kaipuuta vanhaan aatteelliseen pesään, katsoo hän kuitenkin että saksalaisen sosialidemokratian on vierotettava itsensä tästä ahtaaksi käyneestä pesästä ja haettava yhteyttä suuriin kansanjoukkoihin aikamme suurten vastakohtien ratkaisijana markkinatalouden puitteissa.

Jos aikoo hallitukseen ja liittokansleripuolueeksi, on kyettävä vastaamaan myös uusiin aikamme vastakohtaisuuksiin. Meidän on puhuttava avoimesti digitaalisen vallankumouksen hyödyistä ja myös sen vaaroista. Se on yksi suurista epävarmuuden ja pelon lähteistä. meidän on myös puhuttava avoimesti digitalisoitumisen aiheuttamista suurista muutoksista työelämässä. Olemme menettäneet digitalisaation ja globaalisaation myötä kontrollin, mikä aiheuttaa epäuskoa ja skeptisyyttä kansalaisten keskuudessa.  Ongelmat alkavat asutuskeskusten ja autioituvan maaseudun välisestä vastakohtaisuudesta  ja jatkuvat aina maailmanlaajuisiin kysymyksiin,   taloudelliseen polarisaatioon, ympäristöuhkiin,  ja sodan vaaraann ja aseelliseen varustautumiseen saakka. Sekä ulkoinen että sisäinen turvallisuus ovat uhattuna sosiaalisen median saamien uusien muotojen, kuten valeuutisten ja kybersodan vaaran muodossa.

Poliittinen oikeisto on käyttänyt näitä pelkotiloja hyväkseen ja on noussut Saksassakin todelliseksi uhaksi perinteisille kansalaispuolueille, CDU:lle ja SPD:lle. Onko paluu kansalliseen politiikkaan mahdollista? Ovatko kansalliset toimintamallit oikea vastaus Eurooppa-skeptismiin? Näihin suuriin kysymyksiin on annettava konkreettisia ja kestäviä vastauksia. Niitä ei muuttuneessa maailmassa löydy enää kansalliselta tasolta.

Vihreät ovat uudehkona poliittisena liikkeenä menestyneet hyvin, mutta niiden tapa ratkaista Saksan energiaongelmat ja autoteollisuudelle esitetyt vaatimukset osoittavat von Dohanyin mielestä, että vastakaikua ei suurten kansalaisjoukkojen keskuudessa ole odotettavissa. Myös muita poliittisia yrittäjiä poliittisesta kentästä saksanmaalla löytyy, mutta 5 %:n äänikynnys ja enemmistövaatimus liittokansleria valittaessa suojaavat perinteisiä poliittisia voimia äkkinäisiltä muutoksilta. Hänen mielestään enemmistövaalitapa Britannian tapaan olisi Saksallekin parempi kuin nykyinen suhteellinen vaali.

Kansalaispuolueena SPD:n on tarjottava poliittinen koti paitsi alati vähenevälle perinteiselle teollisuustyöväelle, myös laajemmalle kansalaiskentälle: palkansaajille, käsityöläisille, edistyksellisesti ajatteleville yrittäjille ja tiedeyhteisölle. Pirstoutuvan puoluekentän rinnalla kansalaisten turvallisuutta, yhdenverrtaisuutta  ja oikeudenmukaisuutta vaativien kansalaispiirien on hakeuduttava yhteen turvaamaan yhteisöllisen demokratian mahdollisuudet tulevissa vaaleissa ja tulevina vuosikymmeninä ylipäätään.

Tämän saman kysymyksenasettelun piirissä elää myös suomalainen sosialidemokratia, se meidän on kaiketi myönnettävä. Vaalien alla on löydettävä sidosryhmiä yhteisten suurten tavoitteiden taakse. Vaalien jälkeen olisi löydettävä sen verran yksimielisyyttä, että perustuslakimme sisällön ja hengen mukainen yhteisöllisyys voidaan säilyttää. Sama vaatimus on asetettava myös koko Euroopalle. Eriarvoistumisen ja henkisen pirstoutumisen syihin on pureuduttava syvällisesti ja vastauksia on kyettävä antamaan. Jopa vääriä päätöksiä ja periaateratkaisuja on kyettävä arvioimaan uudelleen.

Edelläsanottua von Dohanyin lähestymistapaa voitaisiin kaiketi pitää "keskitien sosialidemokratian" tapana vastata edessäoleviin uhkiin ja haasteisiin. Meidät on karkoitettu liikkeen lapsuusaikojen sosialistisesta pesästä eikä siihen nykymaailman uusissa olosuhteissa enää ole paluuta. Evääksi olemme kuitenkin saanet vahvan oikeudenmukaisuuden ja demokratian tajun. Niiden toteuttamiseksi alkuperäisetkin tavoitteemme oli tarkoitettu. Niiden pohjalta onnistuimme luomaan pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointimallin, jolla ei enää ole samaa tallinhajua kuin mitä neuvostotyyppinen "reaalisosialismi" edusti. Sen merkitys tunnustetaan laajasti yli vanhojen puoluerajojen.

Yhteisen hyvinvoinnin kansankoti voisi olla se kunnallinen, kansallinen ja eurooppalainen perusta, jonka uuden ajan epävarmuuden keskellä elävä ja kamppaileva kansalainen ja kansakunta - ehkä koko globalisoitunut maailma - voisi tunnistaa uutta arkkitehtuuria edustavaksi yhteiskunnalliseksi kodikseen.




torstai 28. helmikuuta 2019

Miljoonien hulluudesta

Julkaistessani referaatin Alexander Himmelbuschin kirjoituksesta "Saksa nolla" jouduin uudelleen palaamaan mielifilosofini ja sosiaalipsykologin Erich Frommin käsitteeseen "miljoonien hulluudesta", jota hän kehittelee tuotannossaan produktiivisesta ja epäproduktiivisesta  ihmisluonteesta ja toisaalla sairaasta ja terveestä yhteiskunnasta. Samalla tavalla kun "mielettömässä rakastumisessa" voidaan itse asiassa puhua kahden ihmisen "hulluudesta", voidaan yhteisöjen ja yhteiskuntien kohdalla puhua ihmisen todellisten tarpeiden kannalta kaavautuneesta, vääristyneestä yhteiskunnallisesta tilasta "miljoonien hulluutena". Kysymys on tilasta, jossa niin suuret joukot pitävät vajavaisesti toimivaa yhteiskuntaa terveenä, että he eivät voi kokea yhteiskunnallisen tilan viallisuutta. Kysymys on "normaalista": elämä nyt vain on tätä yhtä ja samaa...
Lainaan pari sosiaalipsykologi Erich Frommin kuvausta kuvausta siitä, mitä hän tarkoittaa "miljoonien hulluudella" (folie á millions):

Himmelbusch aloittaa esseensä puhumalla hulluudesta, oikeastaan joukkukäyttäytymisestä jossa yleiseksi päässyt rajoittunut mielipide hallitsee koko joukon tai jopa kansakunnan käyttäytymistä - puhumattakaan vaikka koko "arvoyhteisöstä". Lainaan tähän tämän ilmiön mielestäni mestarillista kuvajaa, Erich Frommia. Hän kirjoittaa ihmistä koskevassa luonneanalyysissaan "miljoonien hulluudesta" (folie á millions) seuraavasti:

"Se miten ihmismieli vastaa konfliktiin, on olennaista ihmisyydessä. Hänellä on tarve olla yhteisössä, voittaa eristyneisyytensä ja löytää yhteys kansaihmisiin. Tähän on olemassa vähintäänkin kaksi erilaista tapaa reagoida ja ensimmäistä niistä voisi kutsua regressiiviseksi, taantumista edustavaksi suuntautumiseksi. Kun ihminen pyrkii yhteisyyteen, voi hän yrittää palata siihen mistä hän on lähtenyt, luontoon ja animaaliseen elämään oman heimon parissa. Hän voi yrittää karistaa itsestään kaiken sen mikä tekee hänestä ihmisen ja kuitenkin kokea ristiriitaa oman tietoisuutensa ja oman todellisen itsensä kanssa. Ilmeisesti tätä pyrkimystä ihmisellä on ollut jo satoja tuhansia vuosia. Alkukantaisten yhteisöjen tutkimus osoittaa kuinka tämä pyrkimys saattaa aiheuttaa vakavia psyykkisiä sairauksia yksilössä. Tällaisia sairaustapauksia on löydettävissä sekä heimoyhteisöissä että yksilöpsykologisella tasolla. Taantuminen animaaliseen olemisen tilaan, tilaan ennen yksilöllistymistä, yritykseen päästä irti kaikesta siitä mikä meissä on erityisesti ihmistä ja inhimillistä.

Tätä taantumista edustavaa toteamusta joudumme kuitenkin täsmentämään yhdessä suhteessa. Kun taantuvat, arkaaiset tendenssit esiintyvät yhteisössä myös monilla muilla, silloin olemme tekemisissä "miljoonien hulluuden" ( folie á millions) kanssa; juuri se tosiasia, että jaamme saman hulluuden monien muiden kanssa, tekeekin tästä taantumisesta suurta viisautta; se sallii fiktiivisen, kuvitteellisen näyttäytyä todellisuutena. Yksilö, joka on osallisena tässä joukkohulluudessa, menettää tunteen täydellisestä eristyneisyydestä ja ulkopuolisuudesta ja pakenee tällä tavalla sitä sietämätöntä pelkoa, josta hän joutuisi kärsimään omine luovine mielipiteineen. Ei pidä unohtaa, että useimmille ihmisille järki ja todellisuus ei ole muuta kuin yleistä yksimielisyyttä, konsensusta. Ei ole menettänyt järkeään, kun ajattelee samalla tavalla kuin kaikki muutkin."
(Erich Fromm: Die Seele des Menschen (1964a), luvusta Vapaus, determinismi, alternavismi, Gesamtausgabe über analytische Charaktertheorie, ss. 242-243, käännös ir)

On olemassa kuitenkin merkittävä ero yksilöllisen psyykkkisen sairastumisen ja sellaisen yhteiskunnan välillä joka viittaa vastaaviin piirteisiin. Pitäää nimittäin tehdä ero neuroosin ja vajavaisesti, puutteellisesi toimivan yhteisön tai yhteiskunnan välillä. Kun ihminen ei onnistu toteuttamaan vapauttaan ja spontaanisuuttaan ja tuoda siten esille omaa persoonallisuuttaan, voidaan pitää todennäköisenä, että hän kärsii tästä vajavaisuudesta, olettaen tietenkin, että vapaus ja spontaanisuus ovat objektiivisia tavoitteita joihin jokaisen ihmisen olisi yllettävä.

Jos enemistö ihmisistä jossakin yhteiskunnassa ei voi toteuttaa näitä tavoitteita, silloin olemme tekemisissä yhteiskunnallisesti määräytyneestä vajavaisesta, viallisesta toiminnasta. Yksilö jakaa tässä yhteisössä samat puutteet toisten kanssa. Hän ei koe niitä puutteina, ja hän  ei kokemusta tulla eristetyksi, vaaraa kokea itsensä täysin ulkopuoliseksi. Se mitä hän on menettänyt sisäisesä rikkaudestaan ja onnentunteestaan, korvautuu tunteella turvallisuudesta ja sopeutumisesta joukkoon - sellaisena kuin hän sen tuntee. Itse asiassa on jopa mahdollista, että hänen kulttuurinsa se puutteellisuus jonka kanssa hän elää, nostetaankin hyveeksi, jota hänen tunteensa olla mukana suorittamassas vain vahvistaa .
(Erich Fromm: Wege aus einer kranken Gesellschaft (Suom. Terve yhteiskunta, engl. The Sane Society). 1955a (Gesamtausgabe 4,  Gesellschaftstheorie  s. 15)

Saksa nolla?



Mikä on hulluuden määritelmä? Alexander Himmelbusch, entinen investointipankkiiri ja nykyinen kirjailija - mm. romaanin "Hochdeutschland" kirjoittaja - vastaa saksalaisen der Spiegelin numerossa 45/2019 Einsteinin käyttämällä, mutta anonyymilta narkootikolta peräisin olevalla sanonnalla: "Tehdä yhä uudestaan ja uudestaan samaa odottaen tuloksen muuttuvan." Missä tilassa on, kun tekee vuosia samaa ja odottaa erilaista, toivottua tulosta?  Schimmelbusch epäilee, että kysymys on sekoamisesta, toiveajattelusta, tietämättömyydestä tai fanatismista. Nämä epäilyt liittyvät otsikon "Saksa nolla?" takana olevaan talousajatteluun.

Laajasti hyväksytyn liberaalin käsityksen mukaan valtio ei osaa hoitaa taloutta. Tällä saksalaiset tarkoittavat ennenkaikkea omaa maataan, mutta kyllä tuon ajattelutavan tunnistaa Suomestakin.
Kirjoittaja ihmettelee sitä, että sellaiset valtiot kuin Qatarin emiraatti osaa hoitaa talouttaan ja kutsuu jatkuvasti saksalaisia yrityksiä kuten Siemens, Volkswagen ja jopa Deutsche Bank erilaisiin hankkeisiin Qatariin. Singapore valtavine valtionrahastoineen on toiseksi suurin omistaja lääkekonserni Bayer AG:ssa. Norjalla on suuri eläkerahasto, joka omistaa neljä prosenttia saksalaisesta 30 suurimmasta saksalaisesta yrityksestä muodostuvasta Dax-indeksistä. Norjan eläkerahastot tuottavat 100 mrd euroa vuositasolla - puolet suomalaisten työeläkerahastojen vuosikymmeniä kerätystä kokonaisvolyymista.

Tällaisia esimerkkejä löytyy, mutta siitä huolimatta Saksassa epäillään valtion kykyä hoitaa taloutta. Yllättävää kyllä, kirjoittajan mielestä konservatiivien lisäksi myös Vihreät ja sosialidemokraatit ovat hyväksyneet tämän "narratiivin". "Saksan valtio ei ole hyvä yrittäjä" on tunnettu muotoilu erilaisissa talk-show-keskusteluissa. Niinpä onkin seurattu kaavaa, jossa Saksan valtion osuuksia ja omistuksia on jatkuvasti yksityistetty. Jos Saksa yrittäisi perustaa jonkin valtionrahaston, johon yritykset ja nyt globaaleihin yrityksiin sijoittavat eläkeläiset voisivat osallistua, se merkitsisi heti olemassaolevan sosialismin paluuta.

Kirjoittaja kertoo saksalaisesta energiayrityksestä 50Herz, jonka osakkaaksi Kiina oli ilmoittautumassa. Kiinan mukaantulon estääkseen Saksan valtio tuli mukaan omistajaksi. Lehdistö piti tätä trikkitemppuna, jolla Saksan valtio oli sekaantumassa vapaaseen markkinatalouteen. Liberaalien liittopäiväfraktion tiedottajan mukaan tällainen valtion sekaantumisen ja kansallistamisen "täytyy tulevaisuutta ajatellen olla absoluuttinen poikkeus". Saksan liberaalit ovat jo vuosia katsoneet "enemmän markkinoita" olevan oikean linja ja maalaavat uhkakuvgia  DDR:n mallisesta "ryöstävän valtiontaloudesta".

Nyt kun Saksassa on jo vuosia mennyt valtiontaloudessa hyvin ja valtio on kyennyt jossakin määrin käymään keskustelua vahvemmasta valtiohn osallistumisesta, äärikonservatiivit ovat alkaneet verrata liittokansleri Angela Merkeliä DDR:n toiseksiviimeiseen SED:n pääsihteeriin Erich Honeckeriin. Erityisesti suuren koalition osallistumista energiahuollon omistamiseen tai vuokralais-suojan varmistamiseen  on verrattu kommunististen puolueiden suunnitelmatalous-ajatteluun.

Saksan yksityistämisvimma ja liittovaltion, osavaltioiden ja kuntien omaisuuksien hävittäminen on johtanut tilanteeseen, jossa Saksa ei enää kykene takaamaan kansalaisilleen sivistysyhteiskunnan edellyttämiä palveluja.

Kirjoittajan mukaan vertaaminen jo yli 20 vuotta sitten hajonneeseen DDR:ään ei ole oikea "referenssiryhmä", vaan sellainen on Axel-Springer kustantamon johtajan Mathias Döpflerin mukaan "maailman menestynein suunnitelmatalous, uuskonfutselaienen Kiina". Rakentaessaan 60% maailman väestöstä kattavaa uutta silkkitietä Kiina on nyt ostamassa Duisburgin satamaa Reinin varrella, Silkkitien läntisessä päätepisteessä. Nordrhein Westfalenin liittovaltion johto on myöntymässä näihin aikeisiin perustellen kantaansa yksityisen omistuksen paremmuudella valtioon verattuna.

Saksan konservatiivien johdossa Merkelin politiikkaa on pidetty liian vasemmistolaisena ja CDU on yhdessä liberaalin FDP:n kanssa päätymässä jatkamaan yksityisen suosimista julkisen kustannuksella. Kirjoittaja kääntää tässä yhteyssä katseensa saksalaiseen sosialidemokratiaan. "Jos saksalaisen sosialidemokratian jäänteistä löytyy yhtään strategista ajattelua, tässä vaihtoehdon tarjoaminen muodostaisi sille suuren strategisen mahdollisuuden." 

(Tämä referaatti perustuu saksalaisessa der Spiegelissä numerossa 45/2019 julkaistuun Alexander Himmelbuschin  kolumniin)

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Sote eurooppalaisittain?

Sosiaali- ja terveydenhoitopolitiikan suunnasta on Suomessa käyty taistelua kaiketi viimeistään jo tämän vuosituhannen alusta saakka, todennäköisesti jo kauemminkin. Vastakkain ovat perinteiseksi pohjosmaiseksi ratkaisuksi katsottava kansanvaltaisen hyvinvointivaltion ja meidän perustuslakimme mukainen, yhteiskuntavastuuseen perustua  lähestymistapa, jossa jokaisen kansalaisen terveys- ja sosiaalinen turva viimekädessä taataan yhteisin päätöksin ja resurssein.

Toisella puolen perustna on ns. markkinmalli, jossa yksityiset palveluntuottajat, kotimaiset ja ja yhä suuremmassa määrin ylikansalliset yritykset haluavat tulla mukaan "terveys- ja sosiaalibisnekseen" tasaveroisina ja oikeuksiensa puolesta pysyvästi turvattuina toimijoina. Keskeisenä tavoitteena on kuitenkin markkinalähtökohta, jossa yritysvastuu ja mahdollisimman suuren voiton tavoittelu yrityksen omistajille ja taustayhteisöille on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin kansalaisen terveys ja sosiaalinen turvallisuus.

Kolmannen elementin muodostaa mahdollisimman rationaalisen hallinnollisen tason rakentaminen suomalaiselle sosiaalitoiminnalle ja terveydenhoidolle. Maakuntamalliin liittyy järjestämisrationaliteetin lisäksi myös poliittisen valtapelin ulottuvuus. Kun maakuinnan hallinnon jäsenenä olevat kunnat ovat pieniä ja niissä on maaseutuyhteisölle tyypillinen keskustalainen hallintohegemonia, monista makuntahallinnoista olisi edustukseen perustuen muodostumassa joko lähes yksinomaan keskustalaisia voimia sisältäviä, tai sitten väestömäärän perusteella maakunnan keskuskaupunkien hallitsemia yksiköitä, jossa ympäröivällä maaseudulla ei olisi paljonkaan sanansijaa. Tämä vääntö on toistaiseksi vielä sekä rahoituksen että hallinnon rakenteen osalta myös kokonaan käymättä.

Miltä tämä merkittävä poliittinen voimainmittelö näyttää eurooppalaisesta näkökulmasta? Onhan rauha ja demokratia Euroopan Unionin keskeisiä ja alkuperäisiä tavoitteita?

Euroopan Unioni on muodostunut jo hyvin varhaisessa vaiheessa myös talousyhteisöksi, joka on alusta saakka liputtanut markkinavapauksien suuntaan. Tämä oli selvää jo silloin, kun Suomi liittyi kansanäänestyksellä mukaan tähän eurooppalaiseen yhteisöön. Jäsenyytemme aikana on syntynyt myös uusia, päivänpolitiikasta irrotettuja mutta kuitenkin tärkeintä taloudellisia rakenteita: Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Investointipankki.  Euroopan Unionin peruskirjaa on kehitetty asteittain myös jäsenyytemme jälkeen; konsolidoitu peruskirja  - se jonka varaan kaikki Euroopan Unionin suuret linjaratkaisut perustuvat - on hyväksytty 26.10. 2012. Se on hengeltään - yhdessä Lissabonin sopimuksen kanssa - markkinoille ehdottoman etusijan antava ja julkiselle vallalle markkinoiden lähtökohdista ehtoja asettava perusasiakirja. Tämä on helposti tarkistettavissa konsolidoidun peruskirja  talous- ja rahapolitiikkaa koskevasta osiosta, artikloista 120-133.

Eurooppalaisittain, Euroopan Unionin keskeisiin peruskirjoihin nojautuen voidaan todeta, etä Euroopan Unioni kehittää politiikkaansa markkinoiden ja markkinavapauksien lähtökohdista jättäen kuitenkin esimerkiksi sosiaali- ja veropolitiikassa tilaa kansallisille ratkaisuille. Nämä eivät kuitenkaan saa olla missään vaiheessa ristiriidassa  itse Unionin päälinjan kanssa, joka lähtee markkinaehtoisuudesta.

Euroopan Unioni on edelleenkin rakennusvaiheessa eikä sitä pidetä valmiina, sellaisena joksi Euroopan Unionin  tulee lopulta muodostua. Nyt kun europarlamenttivaalit ovat jo runsaan kahden kuukauden päästä, Euroopan tulevaisuudesta käydään tietenkin keskustelua. Merkillepantavaa on, että itse peruslähestymistapaan ei olla esittämässä muutoksia. Näin siitäkin huolimatta, että Unionin ongelmat ovat kärjistymässä entisestään eikä mihinkään suuriin eurooppalaisiin kysymyksiin ole näköpiirissä kestävää ratkaisua. Euroopan Komissio on tuottanut asiakirjan, jossa etsitään ratkaisuja esiinnouseviin ongelmiin.

John Maynard Keynes, tunnettu brittiläinen liberaali kehitti jo 1930-luvulla talous- ja rahapolitiikan antisyklistä mallia, joka perustuu rahapolitiikan dynaamiseen käyttöön uhkaavien taloudellisten resurssikriisien  yllättäessä. Rahapolitiikkaa voidaan käyttää endogeenisesti, päätöksiin ja kirjanpitoon perustuen siten, että voimavaroja uusiin investointeihin ja yhteiskunnallisesti tärkeisiin rakenne- ja palveluratkaisuihin on aina käytettävissä. Talouden ylikuumenemista esimerkiksi inflaation muodossa voidaan samoin estää kiristämällä rahapolitiikkaa.

Saattaa tuntua yllättävältä, mutta tämä erityisesti sosialidemokraattien piirissä piirissä suosittu keynesiläinen malli on itseasiassa valtiollisten rakenteiden osalta - kuten valtio ja kunnat - on kielletty,  kiellety ehdottomasti Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa. Päinvastoin, rajoituksia kasvulle ja velanotolle pidetään mitä tärkeimpinä erurooppalaisessa talous- ja rahapolitiikassa. Markkinoiden etulyöntiasemaa kuvastaa sekin, että vuosina 2014-18 EKP toteutti kuitenkin antisyklistä ja endogeenista rahapolitiikkaa valtioiden velkkakirjojen oston muodossa yritysten suuntaan. Tämä vapautti jäsenvaltioiden yritystukiin sijoittamia verovaroja muihin tarkoituksiin ja antoi väliaikaisen sysäyksen myös eurooppalaiselle taloudelliselle kasvulle. Jäsenvaltioiden investointeihin siitä ei ollut juurikaan pua.

Keynes ei siis ole nykyisen Euroopan talous- ja rahapolitiikan keskeisiä hahmoja, Sen sijaan itävaltalainen 1930-luvun talouspoliitiko ja monetaristi Friedrich  von Hayek on noussut yhä keskeisempään asemaan monetaristisen, uusliberaalin, markkina-alisteisen politiikan guruna ja tiennäyttäjänä. Von Hayek on syntyjään itävaltalainen, minkä vuoksi riistävästä ja kurittavasta talous- ja rahapolitiikasta on ruvettu käyttämään "austerismi" -ilmaisua. Sana viittaa Itävallan englanninkieliseen nimeen. Omalla kohdallamme suomalaisesta politiikasta on käytetty saksalaista ilmaisua "Finnlandisierung", mikä tarkoittaa sosiaalipsykologista alistumista vahvemman naapurin logiikkaan ja etupyrkimyksiin. Kun seuraan eurooppapolitiikasta Suomessa käytävää vähäistä  ja kritiikitöntä keskustelua, saattaa tulla johtopäätökseen, että saksalaiset taisivat Suomen suhteen olla oikeassa?

Sote eurooppalaisittain? Euroopan Unionin peruskirjojen valossa Suomessa käytävä Sote-kamppailu on turhaa ja perustuslakimme väärässä. Me olemme Euroopan Unionin jäseniä eikä millään hallituksella - ei edes sosialidemokraattien johtamalla - ole lupaa eikä oikeutta rakentaa muun kuin juhlallisesti hyväksytyn eurooppalaisen konsolidoidun peruskirjan pohjalle. Eurooppaoikeus ylittää tiukan paikan tullen perustuslakimme ensisijaisuuden. Miten tämä ristiriita odotettavissa olevassa notifikaatioprosessissa tullaan ratkaisemaan, tulee olemaankin entisen työväenteatterin esityksen mukainen "näytelmä kolmessa kohtauksessa ja hermokohtauksessa". Shokki saattaa todella olla odotettavissa.

Toukokuussa valittavat europarlamentaarikot tulevat visioimaan siis tulevaisuuden Eurooppaa ja etsimään uusia ratkaisuja Euroopan kehittämiseksi ja sen kohtalon ratkaisemiseksi. Euroopan Unioni piirissä on jo sielläkin ryhdyttä etsimään keinoja lukkiintuneiden mekanismien avaamiseksi esittämällä määräenemistöpäätösten käyttöönottoa nykyisen, aina vaadittavan yksimielisyyden sijasta. Alustavien esitysten mukaan tämä koskisi kuitenkin vain shokkitilanteita kuten yllättäviä kriisejä tai EU:n asettamia poliittisia sanktioita. Itse konsolidoitua peruskirjaa ei ole tarkoitus saattaa määräenemmistöllä muutettavaksi, sen avaamiseen ja laajentamiseen esimerkiksi talous- ja rahapolitikan osalta myös valtioita koskevaksi tarvitaan erooppalaista konsensusta.  Sellainen tilanne saavutetaan sotaväen kurinpidossa opitun säännön mukaan Euroopassakin sitten kun lipputanko kukkii - sehän on jo nyt nupulla!

Kun kukaan ei vaadi konsolidoidun peruskirjan muuttamista, mikä ei käytännössä ole ilmeisesti mahdollistakaan kuin äärimmäisessä, eksistentiaalisessa kriisissä, sosialidemokraatit saavat sekä Suomessa että Euroopassa opetella parantelemaan markkinakapitalismin aiheuttamia haavoja; pohjoismaiseen, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioajatteluun tottuneelle se on äärimmäisen haastavaa ja vaatii tosiasiassa oman arvopohjan peruslähtökohtien, paradigman,  muuttamista, "finlandisoitumista".

Tällaista henkistä amputaatiota ei pitäisi moniarvoiseksi, vapaaksi ja demokraattiseksi itseään kutsuvassa Euroopassa keneltäkään edellyttää. Kun kuitenkin näin on, moni joutuu noudattamaan vaaliuurnalla eurovaaleissa Mark Twainin kuuluisaa ohjetta: "Kahdesta huonosta vaihtoehdosta älä valitse kumpaakaan."

perjantai 8. helmikuuta 2019

Patsas Liukkoselle?

Valtionvarainministeriön korkeimmat virkamiehet ovat antaneet lausuntonsa suuntaviivoiksi maan taloudenpidosta tästä eteenpäin. Pitää säästää. Etenkin pitää säästää niin että valtion menoja vähennetään, jotta lainaa ei tarvitsisi ottaa. Valtionvarainmonisteriön korkea virkamies Hetemäki on painottanut tätä mahdollisimman vakavalla ja vakuuttavalla ilmeellä. Nähty ja kuultu on. Yksityisenä kansalaisena ei voi tietenkään tehdä kovin paljoa. Puolueet ohjelmissaan ja kannanotoissaan korostavat erilaisia asioita.

Vaikuttaisi siis siltä, että hallituspuolueiden kiristys- ja aktivointilinjaa pitäisi jatkaa ja mikäli mahdollista, entistä päättäväisemmin. Kierre on alaspäin vievä, valtio ja palvelut heikkenevät, mutta kovaa maata taloudellisten jalkojen alle ei ole kuitenkaan tähän mennessä saatu, vaikka tukena oli mm. Euroopan Unionin määrällinen elvytys. Euroopan Keskuspankki lunasti keskimäärin yli viidellä sadalla miljoonalla kuukausittain koko hallituskauden ajan aina vuoden 2018 loppuun saakka Suomen valtion velkakirjoja. Se  mahdollisti muhkeat yritystuet sitä varten luotujen rakenteiden kautta. Tästä ei ole juuri puhuttu, mutta kansan tarpeesta säästää sitäkin enemmän.

Säästämistä on kuitenkin kahta eri lajia, jotka myös toimivat eri tavalla. Jos katsellaan asiaa yksityisen motiivin lähtökohdista, kaikki verot vähentävät omaa ostovoimaa. Parempi olisi että veroja ei tarvitsisi maksaa ollenkaan. Silloin joutuisi tietenkin itse vastaamaan kaikista menoistaan täysimääräisesti alkaen teiden rakentamisesta, energian tuottamisesta, veden saannista ja vessan toiminnasta. Verovapaa Virtanen olisi vapaa veroista ja rakentaisi tulevaisuutensa oman yksityisen säästämisensä varaan.

Toinen säästämisen malli on yhteisen säästämisen, yhteisölliseen motiiviin perustuva säästäminen. Siinä mallissa jokainen ei yksilönä ole oman onnensa seppä. Se perustuu "Kaveria ei jätetä" ajatukseen, joka tuli tunnetuksi eettiseksi normiksi rintamalla toisessa maailmansodassa. Minunkin isäni oli lääkintämiehenä hakemassa haavoittuneita ja kuolleita pois rintamalinjojen välistä, joko toipumaan tai saamaan viimeisen leposijansa kotipuolen "sankarihaudassa".  Yhteiseen motiiviin perustuva säästäminen tapahtuu verojen ja maksujen muodossa. Yhteinen sektori, valtio tai kunta päättää tarpeista kansanvaltaisesti valtuustoissa,  kaupunginhallituksissa ja lautakunnissa. Infrastruktuuri, palvelut ja níiden toteuttajat kustannetaan yhdesssä. Voittoa ei tavoitella, mutta jos ylijäämää jää, se sijoitetaan edelleen tyydyttämään vielä toistaiseksi tyydyttämättä jääneitä tarpeita.

Minun kansantalouden opettajani oli Mikkelin suuri poika, jolle ei ole vielä pysttytetty patsasta vaikka hän olisi sen mielestäni ansainnutkin. Tarkoitan Väinö Liukkosta, joka oli toisen maailmansodan jälkeen yksi parhaita julkisen talouden ymmärtäjiä ja sen kansavaltaisen kehittämisen puolestapuhujia. "Yhteinen säästäminen on sosialidemokratian sosialisoimisen muoto", tapasi hän Työväen Akatemian rehtorina kansantaloudesta luennoidessaan tokaista. Ja nauroi iloisen, makean naurun tokaisunsa päälle. Se jäi mieleen - ja vaikutti.

Voidaanko yhteisen säästämisen periaatetta toteuttaa edelleen Suomessa? Liittyminen Euroopan Unioniin ja sen mukana tapahtunut itsenäisen finanssi- ja rahapolitiikan menettäminen rajoittaa huomattavasti  markkina-alisteiseksi muuttuneessa maailmassamme tämän periaatteen toteuttamista. Keskeistä on asetetuissa velan määrän ja budjetin kasvun rajoissa pysyminen. Yhteinen säästäminen ei ole Euroopan Unionin ideologinen eikä poliittinen tavoite. Juuri se on kielletty. EU:n konsolidoidun perussopimuksen 121. atiklassa, sen kohdassa 4 lisäksi todetaan:
"Jos 3 kohdassa tarkoitetussa menettelyssä todetaan, että jäsenvaltion talouspolitiikka ei ole 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista tai että se voi vaarantaa talous- ja rahaliiton moitteettoman toiminnan, komissio voi antaa kyseiselle jäsenvaltiolle varoituksen. Neuvosto voi komission suosituksesta antaa kyseiselle jäsenvaltiolle tarpeelliset suositukset. Neuvosto voi komission ehdotuksesta päättää julkistaa suosituksensa." 
Konsolidoidun perussopimuksen talous- ja rahapolitiikkaa koskevat kohdat kannattaa lukea huolella. Syitä tähän voidaan pohtia erikseen, mutta oletukseni mukaan vahvan valtion - varsinkin autoritaarisen sellaisen - muodostuminen Euroopan Unionin toimenpitein on moninkertaisin estein tehty mahdottomaksi. Samalla on tullut haudattua myös ajatus pohjoismaisesta, vahvasta, kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta.

Löytyisikö vielä muotoja tälle kielletylle yhteiselle säästämiselle? Mielestäni löytyy ja ne olisivat taloudellisesti tehokkaita.

Esimerkki 1: Kun valtio joutuu jatkossa ottamaan velkaa uusien hankkeiden toteuttamiseen, se voisi lainata tarvitsemansa miljardit suomalaisilta työeläkerahastoilta. Korko olisi - ja saisi olla - kova, koska sen pitäisi olla vertailukelpoinen yksityisiltä osakemarkkinoilta saataville tuotoille. Kova korko - olkoon se vaikka 8 % - olisi kuitenkin turvallisempi kuin pankkimarkkinoilta kriisitilanteessa saatavan lainan korko. Sehän saattaisi nousta  jopa kolminkertaiseksi - ajattelen tässä Kreikan lainoille takavuosien kriisisissä asetettuja korkovaatimuksia. Tässä tapauksessa korot kuitenkin muodostuisivat tuloiksi työeläkerahastoille ja mahdollistaisivat niiden entistäkin nopeamman kasvun ja eläkkeellä olevan väestönosan yhä vankemman taloudellisen turvan. Samalla syntyisi työpaikkoja valtion toimenpiteiden johdolla.  Mitä enemmän lainaa otettaisiin, sitä merittävämpää yhteinen säästäminen olisi.

Esimerkki 2: Miksi ei ole perustettu työllistämiseeen ja sosiaaliturvaan suuntautunutta sosiaalirahastoa? Mikä tahansa veroa kantava julkisen sektorin taso - tällä hetkellä valtio tai kunta - voisi perustaa yksityisen osakesäästämisen vaihtoehdoksi "eettisen sijoittamisen" sosiaalirahaston, jonka osuuksia, bondeja tarjottaisiin sosiaalirahaston alueen kansalaisille ja yrityksille. Julkisen sektorin hallinnoima rahasto voisi ryhtyä luomaan työpaikkoja tarpeelliseksi tunnistettuhin kohteisiin ja avustaa voimistuttuaan jopa uusissa investoinneissa. Tärkeä ehto on se, että tällaisen rahaston pitää nimenomaan olla julkisen sektorin hallinnassa. Oletukseni on, että rahaston toimialueen kansalaiset voisivat vieläkin yksituumaisuudellaan ja tietoisuudellaan nostaa rahaston avulla työllisyyden ja samalla alueen yritykset dynaamiseen kehittämisvaiheeseen. Rahasto voisi maksaa sijoittajille pysyvää, lälle osakeosinkojen tuottoa sijoittuvaa korkoa.

Miksi tätä ei tehdä? Siitä syystä tonennäköisesti, koska tällainen hanke edustaisi kokonaan toisenlaisen säästämisen mallia kuin mitä nyt hallituksen, valtion johtavien virkamiesten ja Euroopan Unionin yksisiipiseksi rakennettu talous- ja rahapolitiikka tarjoaa.

Patsas Mikkelin suurelle pojalle Väinö Liukkoselle? Se ei ole linjassa EU:n konsolidoidun peruskirjan kanssa - se edustaisi kiellettyä, ehdottomasti torjuttua, sosialidemokraattista vaihtoehtoa. Samalla EU ja sen ytimeen pyrkivät hallitukset torjuvat mahdollisuuden antisykliseen ja endogeeniseen, demokraattisen valtion johdolla toteutettuun, liberaaliin talous- ja rahapolitiikkaan.

Ei tule patsasta Liukkoselle, ei ainakaan Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaan toimesta. Sen talousviisarit eivät osoita yhteisen säästämisen, vaan siitä luopumisen, omaan lautasen reunan yli ulottumattomaan politiikkaan.

Muutetaan peruskirjaa niin että demokraattinen valtio nousee vähintäänkin samalle tasolle toimijana kuin markkinat? Ei onnistu nykyoloissa. Peruskirjat on naulattu kiinni konsensusperiaatteella ja vain sellaisella niitä voidaan myös muuttaa. Euroopassa ei ole nähtävissä sellaista tilannetta, että yhteiselle säästämiselle saataisiin laillinen perusta.

Kuinka syvällä pitää käydä ennenkuin järki voittaa? Käsitykseni mukaan demokratia on jo menetetty, eikä rauhankaan menettäminen ole kaukana. Euroopan yhteisön syntysanojen keskeiset periaatteet, rauha ja demokratia ovat tässä vaakakupissa. Ylimielisyys, ylpeys ja ajan merkeistä piittaamatomuus saattaa johtaa tilanteeseen, jonka raunioista selviäminen muistuttaa toisen maailmansodan päättymisen nöyryyttävää, pysyvää syyllisyyttä aiheuttavaa tilannetta.

___

9.2. 2019
Sain juuri luettavakseni Wolfgang Streeckin kirjan "Ostettua aikaa", jossa hän kuvaa finanssikapitalismin ja uusliberalistisen talouden luonnetta. Kaksi lainausta
tähän yhteyteen:
"Miksi talous pettää ja hyvinvointivaltio kriisiytyy?
Talouskriisin syy ei ole  Wall Streeetillä tai pankkien trading-saleissa vaan siinä, että poliitikot eivät enää pysty lykkäämään kriisiä. Ostettu aika loppuu, sanoo Wolfgang Streeck.
Sodanjälkeinen, 2000-luvulle ulottunut talouden kasvukausi ja keskiluokan vaurastuminen perustuivat valtion, työnantajien ja ammattiyhdistysliikkeen linnarauhaan. Poliitikot pitivät keskiluokan tyytyväisenä devalvaatiolla ja pyörittivät setelipainoja, jolloin inflaatio söi lainat. Sitten hyvinvointivaltiota alettiin rahoittaa velkarahalla. Verovaltio muuttui velkavaltioksi, jota ohjaa finanssidiplomatia.
Nyt päätösten seuraukset ovat langenneet maksuun. Pääoma tekee lähtöä sopimuspöydästä ja sen tavoitteista: täystyöllisyydestä, sosiaalisesta tasa-arvosta ja demokraattisesta päätöksenteosta.
Eurooppa seisoo vedenjakajalla, Streeck varoittaa." (Teksti  "Ostettua aikaa" kirjan takakannesta)

"Näyttää siltä, että keinot, joilla legimitatiokriisejä voidaan hallita kasvuilluusiota luomalla, on kulutettu loppuun.Erityisesti parin viimeisen vuosikymmenen aikana valloilleenpäästetyn finanssitehtailun avulla luotu rahan lumous on ilmeisesti lopullisesti muuttunut niin vaaralliseksi, ettei sillä enää edes uskaltaisi ostaa aikaa. Ellei uutta kasvuihmettä tapahdu, tulevaisuuden kapitalismi joutuu tulemaan toimeen ilman lainarahoitetun konsumerismin rauhanmallia. Tämänhetkisen kriisihallinnon utopiassa on siten kyse myös siitä, että jo pitkälle edennyt poliittisen talouden poliittisen sisällön poistaminen viimeistellään poliittisin keinoin. Poliittinen talous on nyt sementoitu uudelleenjärjestäytyneisiin kansallisvaltioihin, joita valvoo kansainvälinen, demokraattiselta osallistumiselta eristetty hallitus- ja  finanssidiplomatia. Lisäksi kansalaisten oletetaan pitkän hegemonisen uudelleenkasvatuksen vuosina oppineen pitämään omillaan toimivien markkinoiden jakotuloksia oikeudenmukaisina tai ainakin ainoina mahdollisina,"
(Wolfgang Streeck: "Ostettua aikaa", s. 72, Vastapaino, ISBN 978-951-768-445-3)