tiistai 9. heinäkuuta 2019

Sattumia Saamenmaassa

Vuonna 2008 tarjoutui tilaisuus osallistua saksalaisen ryhmän kanssa retkelle Suomen Lappiin, teemana tutustuminen saamelaisuuteen. Kaksiviikkoisen retken suunnittelija oli Nina Michael, Saksassa asuva ja juuri eläkkeelle jäänyt sairanhoitaja, joka oli päättänyt panostaa viimeiset vuotensa saamelaisuuden tutkimiseen ja tukemiseen. Minua ja vaimoani pyydetiin mukaan Helsingin Luonnonystävien  edustajana, olimmehan kymmenen vuotta aikaisemmin olleet toteuttamassa erittäin hankalissa olosuhteissa humanistista ruokakeräystä Kuolan saamelaisille. Ehkä Nina ajatteli meistä olevan tukea myös koko tapahtuman läpiviemisessä, puhuiimmehan molemmat saksaa ja voisimme siten suomalaisten puolelta osallistua aktiiviseti tapahtuman läpivientiin.

Tapahtuman ensimmäinen viikko alkoi Rovaniemeltä, jossa tutustuttiin aluksi Arktiseen museoon ja pohjoisen elinolosuhteisiin, flooraan ja faunaan yleisellä tasolla. Luennon meille piti saamen kielestä ja -kulttuurista dosentti Leif Rantala, joka osasi myös Kuolan nimemimaalla häipymässä olevaa Akkalansaamea.  Matka jatkui saksalaisten hautausmaan ja Sodankylässä sijaitsevan, jo vuonna 1689 rakennettuun puukirkkoon tutustumisella ja edelleen lappalaistaiteilija Andreas Alarieston kotinäyttelyyn. Sitä kautta matka jatkui Sodankylään, jossa tapasimme porosaamelaisen tutkijan Pekka Aikion ja saimme ensimmäisen kosketuksen porosaamelaiseen kulttuuriin filmien ja Pekan alustuksen muodossa.

Sieltä matkamme jatkui Utsjoelle katsomaan kirkkotupia ja kuulemaan esitelmää saamelaisen kulttuurin tilasta. Käytiin myös Norjan puolella saamelaismuseossa ja saatiin tuntumaa merisaamelaisten elämään. Tultiin Paatsjokivartta ylös Suomen puolelle ja majoituttiin kolttasaamelaisten sotien jälkeen perustetulla Sevettijärven asutusalueella hienossa matkailukeskuksessa.

Käytiin Ivalossa ja tutustuttiin suhteellisen uuteen Siida-museoon, johon saamelaisten kulttuuria ja historiaa on koottu yleisön ihmeteltäväksi. Yövyimme Inarissa mutta sitä ennen kävimme vielä tapaamassa Inarinsaamelaisia, kuuntelemassa heidän puhetapaansa, syöttämässä leipää poroille, heittämässä suopunkia ja kuulemassa tämän pienen kieliryhmän ajatuksia.
Inarista matka jatkui Saariselälle, jossa  saimme kosketuksen metsäsaamelaisiin, Armi ja Timo Palonojan (aiemmin Magga)  perheeseen ja siihen, miten he saamelaisina poroineen ja suurine vieraskotineen  viihdyttävät turisteja ja antavat heille tuntumaa saamelaiseen elämänmuotoon. Me emme olleet kuitenkaan tulleet poroajelulle, vaan tarkoitus oli viettää toinen viikko tutustumisviikosta Palonojan saamelaisperheen seurassa erämaassa, poroaitaa ja turvekotaa rakentaen, poroja ruokkien ja keskustellen suuren erämääkodan hämärässä saamelaisesta kulttuuriperinnöstä. Mukana oli ryhmässä Rosenheimista Saksasta Franz ja Hannelore Sedlmeier. He olivat erityisen kiinnostuneita saamelaisesta shamanismista.

Samoin oli Myös Nina Michael, kahden viikon "Fact-finding" mission suunnittelija ja pääjärjestäjä. Kokoan parastaikaa hänen sähköpostiviesteistään ja niiden linkeistä kokonaisuutta saamelaisesta kulttuurista ja sen ulottuvuuksista liittyen erityisesti shamanismiin. Kävi kuitenkin niin, että retken toisen vaiheen alkaessa Nina ei ollutkaan niin hyvässä vedossa, että hän olisi jaksanut toimia erämaaolosuhteissa retken vetäjänä. Hän pyysi yllättäen minua ottamaan vastuun työleirivaiheen  läpiviemisestä. Kun tilanne oli mikä oli, totesin entisenä toimitsijana että vastuuta on otettava ja vietävä toinen vaihe tästä opintomatkasta kunnialla päätökseen.

Vaelluskengät
Olimme tietenkin tietoisia retken erämaaosuudesta ja minäkin olin varautunut matkaan vaelluskenkien kanssa - nämä kengät oli hankkinut 1990-luvun alussa, viisitoista vuotta aiemmin Itävallasta. Olin kyllä kullut, että lähes ikuisilta vaikuttavat vaelluskengät on ohjelmoitu päättämään olemassaolonsa tasan viidentoista vuoden käytön jälkeen, mutta en sitä oikein todeksi ottanut.
Työvaihe alkoi poroaidan rungon rakentamisella. Satoi vettä ja meidät vietiin Hukkamaan erämaahan, jonne Timo oli jo koonnut valmiiksi poroaidan seipäitä. Ne piti sitten kanniskella suunnitellun poroaidan varteen. Yhden seipään kantaminen otti jo voimille, kahdesta puhumattakaan. Timo teki kangilla reikää rosoiseen somerikkoon ja vähitellen edettiin satoja metrejä seiväskasan jäädessä yhä kauemmaksi.
Jossakin vaiheessa alkoi tuntua siltä, että kenkäni eivät ole oikein kunnossa. Vasen jalka alkoi kastua ja ennen pitkää huomasin että pohja kengästä oli irtoamassa. Jäljelle jalan alle jäi vain vaahtokumikerros. Kun varakenkiäkkän ei olut käytettävissä, ajattelin että näillä pohjiolla on selvittävä myös toisesta poroaitapäivästä. Toisen päivän aikana alkoi myös oikean jalan kenkä vuotamaan ja iltaan tullessa toisestakaan pohjasta ei ollut muuta jäljellä kuin vaahtokumikerros. Ritvalle kävi samoin: viimesenä Hukkamaa-päivänä häneltäkin irtosi pohjat vaelluskengistä ja molempien vaelluskengien rippeet päätyivät tulomatkalla roskikseen.

Turvekota
Timo oli rakentamassa Hukkamaan pihapiiriin turvekotaa. Hänellä oli jo paikalla valmis seipäistä tehty runko ja sen peitoksi ryhdyttiin sitten hankkimaan turvetta, metsän kunttaa, jolla kodan runko sitten päällystettiin. Mukana hommassa oli Timon traktori leveine kuormauskauhoineen. Ajettiin erämaahan ja Timon sopivaksi katsomasta paikasta ruvettiin traktorilla työntämään pintakerrosta irti ja traktorin peräkärryyn. Homma ei ollut kaikkein helpoimpia, sillä kuntan sisässä - metsän tapaan - oli puiden ja pensaiden eläviä juuria, jotka pitä lapiolla katkoa kauhan täytyttyä jotta kunttakauha saatiin nostettua peräkärryyn. Kunttakasat painoivatkin kymmeniä kiloja, joten ei ollut kovin helppoa saada niitä aseteltua ja nosteltua kotarakennelman seinille.
Miksä turvekota? Kun ajattelet kesäaikaa, niin taljoilla tai perussulla peitelty koma saattaa käydä todella kuumaksi. Turvekota on sen sijaan kesällä viileä ja talvella, kun lunta sataa sen päälle, myös erinomaisen lämmin. Turvekodalle on siis käyttöä sekä kesällä että talvella. Kumma kyllä, jaksoin aika hyvin olla puuhassa mukana alkumatkan aikana vielä kipeäksi osoittautuneen jalkani kanssa. Työ oli miuelekästä ja mielenkiintoista - mutta minne kipu hävisi?

Pyhä kivi
Saamelaisten pyhä paikka; minäkin kapusin Pyhä-Nattaselle vuonna 2008 noiden kivikerrosten luokse keppi kädessä - oikea polvi oli oikutellut jo jonkin aikaa. Mukana oli myös saamelaisperheen Armi Palonoja, saamelaisnainen, jonka huomasin kantavan käsissään isohkoa punertavaa kiveä, kuvassa kivi on hänen käsissään. Mitä Sinä kiveä tänne kannat, kapeata polkua ja yli louhikkoisen tunturinlaen?, kyselin. Armi kertoi kiven olevan hänen isoäitinsä pihapiiristä Inarijärven rannalta, jo hävinneen saamelaismökin perustuksista. isoäiti oli saamelainen shamaaninainen joka paransi ihmisten vaivoja ihmeellisillä, salatuilla voimillaan. Kiveä kantava saamelaisnainen oli hänen miehensä Timon kertoman mukaan perinyt näitä shamanistisia voimia, jotka olivat niin vahvoja että ne vieläkin vaikuttivat jo hävinneen saamelaiskodan perustuksissa. Kuvassa olevien kivien juurella istuttiin ryhmän kanssa rinkiin ja rouva kierrätti jo lähes kuumaksi käynyttä kiveä retkeläisten käsissä pyytäen jokaista miettimään mielessään jonkin toivomuksen jonka toivoisi toteutuvan. Kivi tuli minullekin ja mietin kipeää polveani ja sitä miten poroaitauksen rakentamisesta ja turvekodan rakentamisessa edessä olevassa talkoovaiheessa selviän. Istuttiin ja hiljennyttiin. Sitten kierreltiin ottamassa kuvia mahtavasta, Lokan tekoaltaalle suuntautuvasta maisemasta, Sompiojärven vanhoista maisemista, Mutenian saamelaiskylästä ja nautittiin kokemastamme.Lähdettiin laskeutumaan alaspäin ja vaikeimpien paikkojen yli päästyämme yhtäkkiä huomasin, että olin unohtanut sen kepin sinne vuorelle... Sinne jäi myös se punertava kivi - saamelaisnainen pisti sen johonkin koloon, varmaan talteen seuraavaa käyntiä varten... Kumma kyllä, siihen loppuivat polvivaivat, nyt jo yli kymmeneksi vuodeksi...

Sienikoulu

Ilpo Rossi Tuossa kuvassa suomalaisia ovat vain Palonojan Armi, Ritva ja minä - muu joukko on saksalaisia. Kuvan otti Timo Palonoja saksalaisen Oton kameralla. Tultuamme alas Lokan tekoaltaan rannalle lepäiilemään, minulle ruvettiin tuomaan sieniä tunnistetttavaksi. niitä olikin alueella paljon, joten kehotin joukkoa keräämään sieniä kasseihinsa, uskoilutakkeihinsa ja pariiin suureen tyhjään pahvilaatikkoon, jotka löysimme rannalta. Lupasin pitää joukolle sienikurssin ja niin myös perillä tehtiin: ensin eroteltiin kerätyistä sienistä pois myrkylliseksi tai syömäkelvottomiksi todetut sienet ja myös ne joita ei tunnistettu - Lapissa on ihan omat sienensä sielläkin. Syötävistä sienistä eroteltiin sitten kovamaltoiset rouskut ja pehmeämaltoiset - tatteja, haperoita ja muita - omiin kasoihinsa. Samalla kerroin sienistä sen mitä niistä ulkomuistista tiesin. Kovamaltoiset sitten ryöpättiin ja pehmeämaltoiset paistettiin pannuissa. Sienten perkaaminen ja esittely kesti hyvinkin puolitoista tuntia ja sen päätteeksi me saimme loistavan sienimuhennoksen poron sisäfileiden kanssa ilta-ruoaksi. Rohkea temppu, kieltämättä, mutta kaikki selvisivät juhla-ateriasta hengissä... Palonojan Timo ei ollut tottunut syömään sieniä:"Poro syököön sienet, minä syön poroja", totesi Timo porofilettä nauttiessaan...

Miksi nimenmuutos?
Kyselin Timolta, miksi hän oli suomalaistanut entisen ja alkuperäisen Magga -sukunimensä? No, kun saamelaiskylässä varsin monet olivat Maggoja, ei edes postinkantaja aina tiennyt minkä Maggan postilaatikkoon lasku tai kirje kuului. Siksi Timo päätti ottaa nimekseen Palonoja jotta posti osaisi oikeaan laatikkoon...

Tykkäävätkö porot musiikista?
Vielä yksi muisto samalta reissulta; majoituimme suuressa erämaakodassa viitisentoista kilometriä Vuotsosta länteen. Poromies Timo esitteli ajoporojaan, joita ei oltu pistetty erämaahan, vaan pian alkavien turistikuljetusten vuoksi pidettiin aitauksessa, jonne niitä ruokittiin. Niille kaadettiin lehtipuita ravinnoksi ja Vuotsosta käytiin pihapiiristä niittämässä heinää traktorikuorma pari kertaa viikossa. Porot syövät aivan mahdottomasti! Aitauksessa oli myös ladon tyyppinen katos poroja varten - ja siellä soi radio Nova kovalla äänellä yötä päivää. Tykkäävätkö porot musiikista ja uutisista?, kyselin. Ei siitä ole kysymys, Timo vastasi. Täällä liikkuu karhuja melkein päivittäin, juuri toissayönä meni karhu poroaitauksen ohi molemmilta puolilta. Karhut pelkäävät ihmisen puhetta eivätkä ne taida musiikistakaan oikein pitää. Radio pitää karhut loitolla...

Illuusion kahleet

Työväen Akatemiassa 1950-60 -lukujen taitteessa kansankorkeakoulun rehtorina oli Väinö Liukkonen, silloin jo kuluisa kansantalousmies. Puolentoista vuosikymmentä aikaisemmin - jo vuoden 1946 alusta - hän oli ollut ns. sosialisoimiskomitean sihteerinä. Koko vasemmisto tuki häntä, koska hänet tunnettiin "sosialismiin myönteisesti suhtautuvana"talousmiehenä.


Tässä ei ole tarkoitus mennä syvemmälle itse sosialisoimiskomietan työhön, työhön jota johtivat maltilliset sosialidemokraatit, Uuno Takki  puheenjohtajana, jota tehtävää kuitenkin hoiti Jalo Aura Takin ollessa ministerinä, siis valtioneuvoston jäsenenä.  Tässä yhteydessä on tärkeää vain se, miten Väinö Liukkonen sosialismin määritteli. "Kyse on yhteisestä säästämisestä, voimavarojen kokoamisesta vahvaa valtiota ja sen toimintaa varten". Tämä tarkoitti sitä, että mitään vallankumousta ei tarvita, vähitellen voimistuva valtio on rakennettavissa pääosin verovaroin ja vähitellen kasvavan valtiojohtoisen teollistamisen turvin. Näin tapahtuikin; valtio johti vahvasti teollistamista ja suuret hankkeet saivat valtionyhtiön muodon. Kaikkea ei ole vieläkään yksityistetty ja vaikka paljon on jo muutettu kaupallistettuun muotoon, niin vieläkin valtionyhtiöillä ja niiden nimillä on Suomessa merkitystä.


Vahvalla valtiolla on tänäkin päivänä paljon merkitystä; hyvinvoitivaltion keskeiset rakenteet luotiin yhteisen säästämisen ja valtiojohtoisen teollisuuden varaan. Koko sodanjälkeisen ajan oikestopuolueet ovat enemmän tai vähemmän näkyvästi vastustaneet vahvaa valtiota. Lähtökohtana on ollut yksityisesti intressistä lähtevä säästäminen, joka suhteessa valtioon on saanut muotoja, joilla valtion voimavaroja, siis verotuloja pyritään vähentämään. Samalla säästämisen merkitys on käsitteenä muuttanut muotoaan; se ei tarkoita enää voimavarojen kokoamista vaan "säästämistä" niiden vähentämisen merkityksessä. Tällaiseen paradoksiin voi yltää vain heiveröisillä perusteilla kansantaloutta tarkasteleva ihmismieli.

Yksityisestä motiivista lähtevä tarkastelutapa on voittanut paljon jalansijaa. Veronmaksajain Keskusliitto, joka ei paljon jäsenyhdistyksistään ja toimintarakenteestaan kerro, on yksityisestä motiivista lähtevä, vahvaa valtiota vastustava edunvalvontajärjestö. Jos lähestymistapa olisi myönteinen suhteessa sosiaalivaltioon ja vahvaan infra- ja palvelurakenteeseen, voisi järjestön kuvitella kaikin keinoin hakevan perusteluja kerätyillä veroilla saatavasta yhteisestä hyvästä. Näin ei ole käynyt ja voikin kaiketi todeta, että kansan tietoisella veronmaksukyvyllä on rajansa ja että katto suhteessa verojen maksuun on tavallisella kansalaisella monessa suhteessa jo hyvin lähellä.

Onko muita keinoja vahvan valtion rakentamiseen? Valtion oma teollisuus ja sen vientitulot ja onnistunut toiminta tietenkin vahvistaa taloutta. Silläkään suunnalla ei tällä hetkellä ole sellaisia suuria suunnitelmia olemassa, joiden avulla kansakunnan hyvinvointia voitaisiin suurisuuntaisesti parantaa.


Yhtenä uutena ratkaisuna on esitetty - minäkin olen sitä eri yhteyksissä korostanut - uusien rahoitusinstrumenttien luomista julkiselle sektorille vähän samaan tapaan kuin mitä tapahtuu yksityisellä sektorilla erilaisten osakkeiden, velkakirjojen ja derivaattien muodossa. Kun puhutaan eettisestä osakesäästämisestä, tärkeän kanavan voisivat muodostaa julkiselle sektorille perustettavat rahastot, joista meillä on loistavia esimerkkejä työeläkerahastojen muodossa.  Muitakin voisi olla; työllisyys, vanhustenhoito, ympäristönsuojelu ja uudet raaka-aineita säästävät hankkeet - muutamia julkisen sektorin alueelle lankeavia projektikohteita mainitakseni - nämä tarvitsisivat kipeästi uutta pääomaa ja rahoituspohjaa. Ei varmastikaan olisi eettisesti väärin sijoittaa yhteiskunnallisesti tarpeellisiin hankkeisin ja  saada siitä myös omille panostuksilleen kohtuullinen tuotto. Verovaroja keräävä valtio tai kunta on jo verotukseen liittyvän  "pylläysoikeutensa " vuoksi vahva ja vakaa toimija, joka kykenee luomaan voimakkaita ja kauaskantoisia pitkän tähtäyksen projekteja.

Entä velka ja se varaan tehtävät sijoitukset? Velka on itse asiassa nykyään kaikkein keskeisin tapa laittaa uusia projekteja liikkeelle. Itsenäinen valttio, jolla on oma valuutta ja keskuspankki voi - ja sen pitää - käyttää velanottoa keskeisenä keinona vahvan yhteiskunnan, kansalaisten kulutustarpeiden ja infrastruktuurin rakentamisessa. Perinteisen klassisen talousteorian rinnalle on syntynyt uusi, Modernia Monetaristista Teoriaa (MMT) ajava, hengeltään liberaalia keynesiläisyyttä ajava koulukunta (mm. Bill Mitchell, Stephanie Kelton, joka väittää olevan mahdollista päästä irti kurjistavasta ja riistävästä taloudenpitotavasta. Erityisen voimakkaaksi tämä keskustelu on noussut nyt 2000-luvulla, kun Euroopan Unioni on keskuspankkeineen saanut suvereenin päätösvallan finanssi- ja rahapolitiikkaan samalla kun valuuttaunionin jäseneksi liittyneet maat - kuten Suomi ainoana pohjoismaana - ovat menettäneet suvereniteettinsa itsenäisen, omassa valuutassa tapahtuvaan rahapolitiikkaan.

Samalla käytöstä on poistunut itsenäisen talous- ja rahapolitiikan väline, jota MMT tarjoaa jokaiselle valtiolle - viimeksi mm. Britanniasta eroa hakevalle Skotlannille - itsenäisen ja kansalaisen kaikkiin tarpeisiin tietyllä aikavälillä (työvoiman ja raaka-aineiden saatavuus) vastaavaan talouspolitiikkaan. Itsenäinen valtio voi luoda pääomaa nimittäin pelkillä omilla päätöksillään ja kirjanpidolla, silloin kun oma valuutta on käytettävissä. Mikään kansallinen valuutta ei ole ollut enää aikoihin sidoksissa muuhun kuin siihen että siihen luotetaan välineenä, esimerkkinä Ruotsi kruunuineen. Kaiken lisäksi mikä tahansa kelpaa vaihdon välineeksi - muistakaamme esimerkiksi tavaranvaihtosopimu Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Euroopan Unioni keskuspankkeineen, euroineen ja peruskirjoineen on jo nyt lähes täysin verrattavissa itsenäiseen valtioon. Euroopan Unioni voisi oman valuuttansa ja talouspolitiikkansa puitteissa tarttua mihin tahansa sitä kohtaavaan suureen haasteesen ja pelkillä poliittisilla päätöksillä ja ministerineuvostojen, EKP:n  ja kansallisten keskuspankkien  avulla ryhtyä minkä tahansa pääomaa vaativan, euroopanlaajuisen hankkeen toteuttamiseen. Euroopan Unionilla on kuitenkin johtuen sen valtavirtaisesta, klassista talouspolitiikkaa edustavasta lähestymistavasta  vakava ja vaikeasti voitettava taloudellien rajoittuneisuus, jota kutsuisin kuvaavasti "monetaariseksi rampautuneisuudeksi": Euroopan Unioni on konsolidoiduissa, tästä eteenpäin pysyviksi tarkotetuissa peruskirjoissaan (treaties) rajannut valtion mahdollisuuksia ratkaisevasti ja antanut keskeistä taloudellista toimivaltaa pankeille ja yritysmaailmalle. Euroopan Unioni on omiin, 1990-luvun lopun vastakkainasetteluihin  ja senaikaiseen talousajatteluun nojaten rajannut pysyvästi ja mielivaltaisesti vahvan valtion pois strategisesta toiminta-arsenaalistaan.

Yritysintressi ja valtionintressi ovat kuitenkin toimintamotiiviltaan erilaista strategiaa noudattavia yhteisöjä; vaikka yrityksellä olisi resursseja rajaton määrä, sen investoinneille ja toiminnalle on välttämätöntä kaupallinen ostovoima, asiakaskunta joka kykeneen käyttämään yritysten panostuksia edelleen hyväkseen. Valtio investoi taas demokraattiseen rakenteeseensa pohjautuen yhteisöllisellä motiivilla, edellyttäen että sillä on pääomaa, monetaarisia välineitä käytettävissään. Kun Euroopan Unioni on peruskirjoissaan antanut tilaa mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle ja rajannut samalla demokraattisen valtion mahdollisuuden ekspansiviiviseen talous- ja rahapolitiikkaan lähes kokonaan pois toimintavälineistöstään, suurten hankkeiden toteuttaminen ja dynaaminen osallistuminen maailmantalouteen esim. Kiinan tapaan on suljettu pois laskuista. Tässä suhteessa Eurooppa on taloudellisesti ja monetäärisesti todellakin rampa.

Esimerkkinä siitä, mitä taloudellisilla (poliittisilla) päätöksillä ja rahapolitiikalla voidaan saada aikaan, antaa EKP:n vuosina 2014-18 toteuttama massiivinen määrällinen elvytys, jonka määrä lienee todellisuudessa jossakin 4000 -5000 miljardin euron välillä, koska kirjauksia seurataan pääasiassa nettomääräisinä. Suomikin sai tätä määrällistä elvytystä enemmän kuin sen yhden prosentin, jota Suomen väkiluku Euroopassa edustaa. Kreikkaa taas puolestaan kuritettiin - se pääsi mukaan määrälliseen elvytykseen vasta 2017-luvun lopussa, mikä näkyi hetkellisenä Kreikan talouden elpymisenä. Päässälaskien kolmella miljardilla määrällistä elvytystä kuukaudessa on merkitystä luonnollisesti Kreikankin talouteen. Meillä ei koko asiaa avattu kansalaisille ja tätä kautta Sipilän hallituksen saama tuki yritystoiminnan elvytykseen, määrältään varmasti yli 30 mrd euroa ajalla 2014-18 häipyi kuin tuhka tuuleen, pientä taloudellista nousupyrähdyttä lukuunottamatta.

Kysyä voidaan, miten valtavan suuri merkitys määrällisellä elvytyksellä olisi ollut, jos se olisi voitu MMT:n oppien mukaan sijoittaa Valuuttaunionin kansallisten hallitusten käyttöön migraation, työttömyyden, suurten infra- ja palveluhankkeiden käyntiinsaattamiseksi. Todennäköisesti kaikki ajankohtaiset - suuretkin - ongelmat olisi voitu hoitaa, eikä sellaista sisäänpäinkääntymistä mitä nationalististen, "impivaarahenkisten" kansanliikeiden merkeissä nyt on nähty, olisi nyt esiintyvässä mittakaavassa syntynuyt ollenkaan.

Kuka opettaisi Eurooppaa näkemään avoimesti ne mahdollisuudet, joita  sillä olisi, jos "illuusion kahleista" päästäisiin eroon? Poliittinen oppositio Euroopassa, sen enempää oikealla kuin vasemmallakaan ei näytä olevan kykenevä tähän irtiottoon. Todennäköisesti opettajaksi nousee Kiina, joka ei ole sidoksissa klassisen taloustajattelun pakkopaitaan ja joka jo nyt käyttää dynaamisesti mutta ilmeisen maltillisesti täysin uudentyyppistä talousajattelua ja monetaristista välineistöä.

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Vuosituhannen alun suuri tehtävä

Euroopan Unionin oikeusvaltioperiaate - ja tuleva rahoituskehys; siinä kaksi hallitsevaa teemaa, joiden kohdalla Suomen hallitus toivoisi menossa olevalla puheenjohtajakaudella tapahtuvan kehitystä. Oikeusvaltioperiaatetta olen pohdiskellut jo aikaisemmassa blogikirjoituksessani "Oikeutta kaikille".  Tässä kirjoituksessa puhun rahasta ja talouspolitiikasta, eurooppalaisista tarpeista ja erityisesti siitä, minkälaista muutosta pitäisi tapahtua.







Euroopan Unionia voidaan pitää rahapoliittisesti itsenäiseen valtioon verrattavana yhteisönä, jolla suhteessa jäsenvaltioihin on - sitten kun jäsenyys on hyväksytty - lähes pakkoyhteisön luonne ja jolla on myös oma, itsenäinen keskuspankki EKP kansallisine keskuspankkeineen (Suomen Pankki). Jäsenvaltiot sen sijaan ovat Euroopan Unionin sisällä olevaan Valuuttaunioniin liittyessään luopuneet talous- ja rahapoliittisesta suvereniteetistaan. Rahapolitiikan osalta tämä on selviö, finanssipolitiikassa liikkumavaraa on sen verran mitä valittu - ja pysyväksi tarkoitettu -  konsolidoitu peruskirja ja siihen nojaaava ohjausjärjestelmä jäsenvaltioille sallii.

Euroopan Unionin talous- ja rahapoliittista talouskehystä tarkasteltaessa tämän talous- ja rahapoliittisesti auktorisoidun aseman ohella on tarkasteltava sitä, minkälaista talouspoliittista päälinjaa Euroopan Unioni edustaa. Lyhyesti voidaan todeta, että konsolidoitujen peruskirjojen lähtökohta on julistuksenomaisesta rauhan ja demokratian kunnioituksesta huolimatta painottunut "mahdollisimman kilpailukykyisen markkinalähtökohdan soveltamiseen:


Kolmas tärkeä piirre on sanattomalla sopimuksella yhteiseksi lähtökohdaksi hyväksytty  ns. valtavirtainen klassinen talousteoria, jota jo John Maynard Keynes ennen toista maailmansotaa julkaistussa ja mm. valtiotieteen kandidaatti Ahti Karjalaisen kääntämässä "Työllisyys, korko ja raha" (WSOY 1951) ankarasti arvosteli. Tälle lähestymistavalle on tunnusomaista kriittinen suhtautuminen velanottoon. Kaikkien investointien lähtökohtana on eksogeenisen talousajattelun edellyttämä etukäteissäästäminen. Säästämistä pyritään lisäämään kuluja, kuten työvoimaa ja palkkakuluja  vähentämällä, minkä tien J.M. Keynes totesi "mielettömäksi" tavaksi yrittää parantaa valtion taloutta:


Heterogeenisen talousajattelun yksi keskeisiä  kehittäjiä, J.M. Keynes edusti ajattelussaan endogeenista, dynaamista talous- ja rahapolitikkaa toteuttavaa lähestymistapaa, vaikka hän ei ehtinytkään saada täyttä tukea uusille, liberaaleille mutta luonteeltaan vallankumouksellisille, hyvin perustelluille näkemyksilleen. 

Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaa, sen kehittämistyä varjosti tietysti myös 1900-luvun loppupuolella vielä voimissaan ollut reaalisosialismi ja sen valtiojohtoinen, yksityisen omistamisen lopettamiseen tähdännyt politiikka. Keynes piti yksityistä omistusoikeutta tiettyyn määrään saakka keinona hillitä omistamis- ja ahnehtimisviettinsä hallitsemia ihmisiä sortumasta vielä opportunistisempiin toimintamalleihin. Valtion johtavaa roolia   talous- ja rahapolitiikan kehittäjänä hän ei missään vaiheessa kieltänyt:


Vielä haluaisin lisätä Euroopan Unionin talouskehykseen, reunaehtoja asettaviin raameihin Euroopan Unionin ja sen keskuspankkinsa kautta toteuttaman suvereenin valtion ja Valuuttauniuonin jäsenenä talous- ja rahapoliittisesta suvereniteetistaan luopuneiden jäsenvaltioiden kohtalokkaan tilanteen; lainaukseni on Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan toimittamasta kirjasta "Rahatalous haltuun - irti kurjistavasta talouspolitiikasta" (Like 2014):



Kun nyt tätä taustaa vasten katselemme Euroopan Unionin talouskehystä, voidaan sen sanoa toteuttavan klassista valtavirtaista talouspolitiikkaa ja itse asiassa kieltäytyvän kokonaan keskustelemasta muusta kuin tästä, konsolidoituihin peruskirjoihin betonoidusta lähestymistavasta.  Vastakkain on viime kädessä kaksi talouspoliittista koulukuntaa, klassinen ja heterodoksinen.



Klassinen, valtavirtainen lähestymistapa edustaa eksogeenista ja heterodoksinen endogeenista talouspolitiikkaa;  paineet vuosien mittaan ovat kasvaneet kovastikin ja siksi  EKP:n noudattama finanssi- ja rahapolitiikka on jo omaksunut mm. valtion velkakirjojen  osto-ohjelmasaan endogeensia piirteitä luomalla pelkillä omilla päätöksillään ja kirjanpidolla tuhansia miljardeja monetäärisiä resursseja vuosina 2014-2018. Peruskirjojen tiukka sääntö itse asiassa estää näiden voimavarojen käytön Unionin itsensä ja jäsenvaltioiden kautta niihin suuriin hankkeisiin, joihin talouskehyksellä pitäisi vastata.

Euroopan Unionin haasteet ja niitä varten toteutettavat hankkeet ovat mittasuhteiltaan valtavia, rahamääristä on tässä suhteessa turha sanoa yhtään mitään.Esimerkkinä migraatio: alkeellisella algebralla voidaan kuitenkin kuvata, mistä  ilmastomuutoksen, epädemokraattisen taloudenpidon ja autoritaaristen hallitusten aiheuttamassa kansainvaelluksessa on kysymys. Jos pakolaista merkitään kirjaimella A, pakolaisten kokonaismäärää B:llä ja heidän Euroopassa tarvitsemaansa tukea C:llä - EU:N ja sen jäsenmaiden taloustoimia mm. meidän perustuslakimme edellyttämän tasavertaisen kohtelun mahdollistamiseksi,   sekä sen lisäksi toimia mm. lähtömaan ja maanosan tilanteen kohottamiseksi kirjaimilla D ja E, päädytään pelkästään tämän yhden valtavan tehtäväkokonaisuuden kuvaamisessa seuraavanlaiseen kaavaan D+E = (A x B). Inhimillisten ja perusoikeuksien toteuttaminen tarkoittaa jokaisen tulijan tilanteen ottamista haltuun, hänen toimeentulonsa turvaamista, työllistämistä, tarpeellisen infrastruktuurin ja palvelujen luomista - ja sen lisäksi toimia lähtömaassa ja lähtömantereella, jotka Euroopan tapauksessa tarkoittavat Afrikkaa, Lähi-itää ja muitakin mntereita.

Samanlainen toimintakaava analysoiduista tarpeista ja niiden rahoittamisesta on tehtävä kaikkien mega-hankkeiden kohdalla: ilmastomuutos, digitaalinen vallankumous, sosiaalisen turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden varmistaminen EU:n jäsenmaissa, puhumattakaan puolustuksesta jota tasavaltamme presidentti on ensisijaisesti korostanut. Tehtävän monumentaalisuutta on vaikea yrittääkään hahmottaa - mutta kysymys on todellisista tarpeista. Yksinkertaistettu kaavani täytyy toistaa  omalla tavallaan kaikkien taloudelliseen kehykseen kuuluvien tehtävien kohdalla.

Euroopan Unionin talouskehyksen periaatteelliset ehdot rajaavat jäsenvaltioiden ja Euroopan Unionin  itsensä toteuttaman  ja juuri nyt Unionin edessä olevien tehtävien resurssoimista, siis toteuttamista. Kun vielä lisäksi Britannia on poistumassa EU-budjetin rahoittajien joukosta ja suuria hoitamattomia tehtäviä on ennestäänkin, voidaan kysyä, millä tavalla dynaaminen rahoituskehys Unionissa on luotavissa?

Euroopan Uniuonia vastustavat voimat ja kansallinen itsekkyys ovat kasvaneet jo niin suuriksi, että jäsenvaltioiden reaalisilla panostuksilla edessäolevia kooltaan megalomaanisia tehtäviä ei voida ajateltavan hoitaa. Eksogeenisen, etukäteen tapahtuvaan säästämiseen, valtion supistamiseen ja kulujen karsimiseen perustuvaa markkinalähtökohtaa ei voida pitää toimivana tienä. Arvattavissa on että määrällistä elvytystä tullaan jatkamaan ja mielikuvituksellisia markkinaratkaisuja näkemään. Tarjontaa voidaan varmastikin luoda, mutta ostovoimaa puuttuu. Markkina investoi vain jos on ostovoimaa. Valtio ja julkinen sektori sitävastoin investoi, jos on ilmaistuja ja todettuja tarpeita. Sekatalous vaatisi molempien  siipien käyttämistä, "economy-mix". Tarvittaisiin kokonaisvaltaista modernia, monetaarista lähestymistapaa, joka toistaiseksi on tehty mahdottomaksi. Jos dialogiakaan ei saada näistä kysymyksistä aikaiseksi, Eurooppa on tuomittu alisuoriutujaksi mannerten välisessä kilpailussa.

Kun nyt Euroopan Komission johton tulee kaksi hengeltään liberaalia, tosin konservatiisesta viitekehyksestä tulevaa naista, saattaa tapahtua toinenkin taloudellista valtavirtaa ja totunnaisia voimasuhteita järisyttävä muutos. Uskon ainakin EKP:n pääjohtajaksi tulevan Christine Lagarden olevan vahvasti tietoinen siitä, että vanha valtavirtainen talouspolitiikka ei toimi ja uusia, rohkeita ajatuksia on tultava kehiin. Sellainen saattaisi olla edessä olevien uhkakuvien ja haasteiden keskellä demokraattisen valtion ja julkisen sektorin kunnianpalautus, tehtävä jonka itseasiassa Unionin nykyisten vähemmistövoimien, demokraattien ja sosialistien olisi pitänyt jo aikoja sitten tunnustaa välttämättömäksi tehtäväksi. Unionin perusteisiin suuntautuvaa aloitteellisuuta ei ole kuitenkaan siltä taholta noussut esiin ja talous- ja rahapoliittiseen kenttään on jäänyt vanhan ja kunnianarvoisan eurooppalaisen liberalismin mentävä aukko. Ei ole minun tehtäväni laittaa sanoja haastavan tehtävän saaneiden johtajien suuhun. Uskon kuitenkin ajatuksen suuresta muutoksesta olevan jo lähes käsin kosketeltavissa. Vieläkö vaietaan? Vieläkö vastustetaan? Vai joko havahdutaan?






Euroopan Unionin rahoituskehystä koskevassa lähestymistavassa tarvitaan makrotaloudellista näkemystä, humanistista logiikkaa ja poikkeuksellista rohkeutta. Olen tässä omalta osaltani - joidenkin mielestä ehkä narsistisesti ja auktoriteetteja kunnioittamatta esittänyt oman lähestymistapani. Laskua tästä ajatustyöstä en lähetä kenellekään, vaikka jonkinlaisen korvauksen vaikenemisen ja haukuskelun sijasta saattaisin ansaita. Kysymys on Euroopan ja sen kansalaisten kohtalosta - ja tarpeesta historialliseen muutokseen.

Koskahan se Millenium-palkinto taas jaetaankaan?





keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Oikeutta kaikille

Uusi vaihe Euroopan Unionin toiminnassa on alkamassa suoritettujen parlamenttivaalien, johtavien toimihenkilöiden ja jäsenvaltioiden nimeämien  komissaariehdokkaiden työnjaon ja tehtäviinsä hyväksymisen myötä.  Suomi EU-maana on siinä erikoisessa tilanteessa, että olemme puheenjohtajamaana avaamassa aloitteillamme edessäolevaa kautta.

Suomi on nimennyt tavoitteiksen oikeusvaltioperiaatteen syventämisen ja EU:n rahoituskehyksen  varmistamisen paitsi tulevalle budjettikaudelle, toivottavasti myös niiden suurten tehtävien hotamiseen, jotka Eurooppaa odottavat. Ilmastomuutos, eurooppalainen puolustusjärjestelmä, maanosaan suuntautuva siirtolaisuus, digitalisaation hurjan nopea kehitys ja sen  saaminen edes jossakin määrin demokraattiseen hallintaan, automaation mukanaan tuoma tuottavuuden lisäys ja sen aiheuttamat ongelmat työllisyydessä ja toimeentulon mahdollistamisessa, käsistä ryöstäytymässä oleva makrotalousalueiden välinen kilpailu,  oikeusvaltioperiaatteen edellyttämä kansalaisten osallistuminen ja vaikuttaminen - kaikki nämä ja paljon muitakin suuria tehtäviä on edessä. On kysyttävä, kuinka näistä tehtävistä selvitään - tai ainakin päästäisiin hyvään alkuun? Kansalaisella, kadunmiehellä ja -naisella, eurooppalaisen demokratian perusyksiköllä lienee oikeus ja ehkä velvollisuuskin pohdiskella näitä suuria, elämäämme joka tapauksessa vaikuttavia suuria kysymyksiä.

Oikeusvaltiokeskustelussa on noussut keskeiseksi mielipiteen vapauden rajoittaminen lainsäädännöllä, oikeuskäytäntöjen pelätty poliittinen ohjaus korkeimpien oikeuselinten virkanimityksillä ja erityisesti lehdistön vapaus ja sen rajoittaminen. Mukaan on tullut myös maailmanlaajuinen terrorismi, kyberhyökkäykset ja digitaalisen kehityksen rinnalle noussut sosiaalinen media. Kansalainen voi menettää  osaamattomuutensa tai toimintatapojensa vuoksi omaisuutensa, turvallisuutensa, mielenrauhansa - ja jopa tulevaisuutensa. Sosiaalinen mediaa ei unohda mitään, eivätkä algoritmit jätä käyttämättä kansalaisesta saatavissa olevaa tietoa. Koko toimintahistoria on työeläkehistorian tapaan välittömästi sitä haluavan ja hyödyntävän käytettävissä.

Oikeusvaltiokeskustelussa olemme kotimaassa oppineet turvautumaan omaan perustuslakiimme yleismaailmallisten ihmisoikeussopimusten ja oikeuskäytäntömme pohjalta. Perustuslakimme on osoittautunut odotettua paremmaksi kansalaisen henkisen ja fyysisen turvallisuuden suojelijaksi. Perustuslakimme  suojaa kansalaisen perusoikeuksia eikä salli niiden kyseenalaistamista ulkopuolisten tahojen intressien pohjalta. Viimeksi olemme saaneet kokemusta tästä pitkäksi venyneen, sosiaali- ja terveydenhoitoalan SOTE-hankkeeen toteutuksessa ja sen törmäämisessä perustuslakimme asettamiin ehdottomiin vaatimuksiin.

Oikeusvaltioperiaatteen kannalta on yllättävää, että maan edellinen hallitus ajoi pitkäjännitteisesti, kiihkeästi ja ilmeisen ehdottomin tavoittein sellaisia uudistuksia, jotka lopulta törmäsivät perustuslain asettamiin, kansalaisen turvaksi tarkoitettuihin ehtoihin. Tästä voi vetää johtopäätöksen, jonka mukaan poliittiset intohimot saattavat yllättäen ja ilmeisen vahvan mielipiteenmuokkauksen turvin johtaa täysin päinvastaisiin käytäntöihin kuin mitä perustuslakimme oikeusvaltioperiaate tarkoittaa.  Meidän demokraattiseksi ja vapaaksi julistautunut mediamme ei ollut johdonmukaisesti tukemassa oikeusvaltioperiaatetta ennenkuin perustuslakivaliokunnan ja oikeussoppineiden suuri joukko osoitti ällä-tikulla myös medialle perustuslain ehdottomat vaatimukset.

Entä Euroopan Unionissa? Oikeusvaltiota koskeva keskustelu on lähtenyt Euroopassa liikkeelle juuri jäsenvaltioissa siihen kohdistuneiden hyökkäysten ja ilmeisten, usein perinteisiin asenteisiin ja arvostuksiin perustuneiden puutteiden vuoksi. Juuri päättynuyt Pride-viikko ja sen herättämä suuri mielenkiinto osoittaa, että todellisuudessa kansalaisen oikeudet ovat sivistyksen ohuen pintakerroksen alla edelleen ja usein kyseenalaistettuja.

Euroopan Unioni vannoo peruskirjojensa avauspykälissä rakentavansa demokratian, rauhan ja kansojen välisen yhteistyön pohjalle. Ei liene vaikeaa kuitenkaan havaita, että käymässämme SOTE-keskustelussa ja koko hankkeeen perumisessa viitattiin useaan kertaan välttämättömyyteen pyytää notifikaatiota Euroopan Unionilta ja siellä vallalla olevaa käsitystä esimerkiksi markkinoiden päästämisestä "samalle viivalle" vapaan kilpailun periaatteiden mukaisesti. Hallitus kieltäytyi kysymästä tulkintaa tai neuvoa jo hyvin syvästi lainsäädäntöömme vaikuttavasta eurooppalaiselta oikeudelta. Uusi hallitus haluaa käydä dialogia oikeusvaltiosta - mutta EU:n konsolidoiduista, kiveenhakatuista ja perumattomiksi tarkoitetuista, markkinaehtoisista peruskirjojen lähtökohdista hallitus ei halua keskustelua avata. Näen tässä ristiriitaisuutta suhtautumisessa oikeusvaltioperiaatteeseen kokonaisvaltaisena, kaikkia poliittisia toimia koskevana lähestymistapana.


Euroopan Unionin monenkirjavat vaikeudet suurten asioiden hoidossa ovat yhteydessä EU:n markkinalähtöiseen toimintapolitiikkaan. Paluu kansalliseen, nationalistisen narsismin höystämään politiikkaan on myös tietynlainen pakomekanismi, jonka ei olisi tarvinnut nousta nykyiselle tasolle, jos vahva ja voimistuva valtio kansankotina olisi Euroopassa mahdollistettu. Tämä liittyy myös toiseen hallituksen "kärkihankkeeseen", rahoituskehykseen, johon palaan jossakin yhteydessä erikseen.

Onko mahdollisesti niin, että oma perustuslakimme ja länsimaiseeen arvoperintöön perustuva "erittäin kilpailukykyinen markkina" ovat jo lähtökohtaisesti ristiriidassa keskenään? Joka tapauksessa Euroopan Unionin konsolidoidut peruskirjat tulkitsevat demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta niin, että hallinnollisesti suljetuille markkinoille annetaan lähtökohtaisesti etusija ennen veronkanto-oikeudella varustettua, hallinnollisesti avointa valtiota, osavaltioita, kuntia tai muita valtiollisiksi elimiksi luokiteltuja elimiä.  Juuri meidän edellisen hallituksen SOTE-hankkeessa markkina, so. kansainväliset sosiaali-ja terveydenhoitoalan yritykset osoittautuivat niiksi kaappari-instituutioiksi, jotka muodostavat uhan perustuslakimme mukaisille, kansalaista suojaaville käytännöille.

Tämä vastakkainasettelu on mielestäni mitä suurimmassa määrin sidoksissa myös käsitykseemme oikeusvaltiosta eli siitä, millä tavalla kunnioittamaamme demokratiaa todellisuudessa sovelletaan ylväitten demokratian, rauhan ja yhteistyön sateenvarjojen alla  käytäntöön. Tässäkin vaarana on, että sivistysvaltion ja siihen yhdistetyn tietoisuuden ohuen kamaran alla nousevatkin valtaan kokonaan muunlaiset arvot. Rauhan varmistamisen sijasta valmistautuminen sotaan, kansalaisista lähtevän osallistavan demokratian ja yhteisöllisen yhteistyön sijasta  kiihkeä ja pohjamutia kohden raastava kilpailu, kaikkien sota kaikkia vastaan?

Paradoksaalista demokratian ja länsimaisen sivistysvaltioihanteen pohjalta on sekin, että Britannia, joka saa nauttia oman kielensä privileegioista eurooppalaisessa yhteistyössä, on vetäytymässä Euroopan Unionista yhteisöstä kovin itsekkäiden, omia etunäkökohtien ja erityisoikeuksien politiikan hengessä pitäen Euroopan Unionia ikäänkuin liian demokraattisena, muukalaisystävällisenä ja tässä suhteessa uhkana brittiläiselle elämänmuodolle.

Paradoksaalista on sekin, että USA on vetäytymässä laajasta sarjasta vapaakauppasopimuksia pois sen vuoksi, että se katsoo omien etujensa tulevan uhatuiksi. Jo valmiiksi solmitut vapaakauppasopimukset näyttävät laajan kansalaisjärjestökentän kannalta muodostuvan erityistuomioistuimineen uhkaksi demokraattiselle valtiolle. Mitä oikeusvaltioperiaate mahtaisi tarkoittaa suhteessa röyhkeään oman edun tavoitteluun ja itsekkyyteen, markkinavoimien varallisuuspolarisaatiota voimistavaan kahmimiseen ihmisoikeuksista piittaamatta?

Kun Suomen hallitus on asettanut puheenjohtajakaudelleen koko Eurooppaa ja Euroopan unionia koskevia tavoitteita, se on ilmoittanut että se ei avaa keskustelua Euroopan Unionin peruskirjoista (treaties). Tämä tarkoittaa sitä, että Suomen hallitus ei näe tarvetta paradigmanmuutokseen oikeusvaltioperiaatteen syvemmän ja johdonmukaisemman tavoittelemisen puolesta. Minun  mielestäni kansanvaltaisen valtion nostaminen demokratian oikeuttamaksi johtavaksi voimaksi pohjoismaisen (aikaisemman) hyvinvointivaltiomallin mukaan loisi selkeyttä ja ymmärrettävyyttä myös kansalaisen näkökulmasta oikeusvaltioperiaatteen toteuttamiseen.

Esitinkö tässä jotakin uutta ja mullistavaa? En esittänyt. Jo Sosialidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssaan kokouksen tunnuksena oli "Oikeutta kaikille".

torstai 27. kesäkuuta 2019

Ilmiöitä ja ihmisiä

Saimme vaalienjälkeistä hallitusta muodostettaessa kuulla, että sen ohjelma perustui erilaisten ilmiöiden tarkasteluun, tietynlaiseen poikkihallinnolliseen kokonaisuuksien katselemiseen ja tältä pohjalta rakennettuun hallitusohjelmaan. Lähestymistapa vaikutti tuoreelta ja uusia uria aukovalta, olihan keskeisenä lähtökohtana katsoa, millä tavalla nämä  ilmiöt vaikuttavat ihmisen, kansalaisen elämäntilanteeseeen. Lähtökohtana eivät olleet markkinat ja niiden tilanteesta lähtevä talousanalyysi muuten kuin yhtenä, kansalaisen elämään vaikuttavana vaikuttavana tekijänä - myönteisine ja kielteisine piirteineen.

Onko ilmiöpohjainen tarkastelutapa jotakin täysin uutta? Vai onko silläkin historialliset ja jopa ehkä filosofisetkin juurensa? Kun vastaan heti että kyllä on, toivon että se mitä jatkossa asiasta sanon, pysyisi jatkossa pikemminkin kommentoimattomana salaisuutena kuin yllätyksen aiheuttavana käänteenä. Kun tällaisen blogikirjoituksen lukijoita on yleensä kohtalaisen vähän ja kommentoijia vielä vähemmän, uskon tämän ilmiöiden kokonaisuuteen liittyvän sanoman pysyvän edelleenkin pikemminkin luottamuksellisena toivon herättäjänä kuin riidan ja vastakkainasettelun  siemenien kylväjänä.

Ilmiö, englanniksi phenomenon, saksaksi Phänomen, ruotsiksi fenomen, ranskaksi phénomène, on filosofiassa hyvinkin merkittävä käsite.  Hegelille fenomenologia oli filosofinen lähestymistapa, joka alkaa ilmiöiden eli tietoisessa kokemuksessa meille ilmenevien asioiden tutkimisella. Tavoitteena oli lopulta tavoittaa absoluuttinen, looginen, ontologinen ja metafyysinen Henki tai Mieli (Geist), joka oli ilmiöiden taustalla. Tätä on kutsuttu dialektiseksi fenomenologiaksi.

Ilmiöiden ilmeneminen tarkastelijalle? Tämä oli myös keskeistä Karl Marxin filosofisessa lähestymistavassa. taloudellisissa ja filosofisissa käsikirjoituksissaan hän sanoi kääntäneensä Hegelin fenomenologian päälaelleen, ylösalaisin. Hänelle tietopyramidin keskuksena ja huippuna ei ollut henki, "Geist" joka ilmeni ihmisen vuosisataisena alistumisena yläpuolella olevien auktoriteettien maailmaan, vaan tässä ilmiömaailmassa elävä ja kokeva ihminen, josta oli tuleva heräävän tietoisuutensa kautta sekä itsensä että aikakautensa muovaaja ja kehittäjä.

Aika-ajoin ihminen taipuukin uskomaan johonkin muuhun kuin omaan elämäntilanteeseensa ja itsensä toteuttamisen ensisijaisuuteen. Aina on kuitenkin palattava takaisin todellisuuteen, siihen millä tavalla elämän ja arjen  todellisuus ihmiselle ilmenee, tehtävä korjausliikkeitä ja koetettava  löytää rakenteita ja ratkaisuja, jotka vihdoin mahdollistaisivat aikaisempaa paremmin "tapaus ihmisen" toteutumisen. Ihmiskeskeinen fenomenologia sallii ihmisen roolin osallistujana, toimijana ja vastuunkantajana.

Työväenliike kehitti tähän ihmiskeskeiseen fenomenologiaan, ilmiöiden kokonaisuuksien hallintaan tarkoitetun käsitteen, kansanvallan. Sen juuret ovat Antiikin Kreikan Demokratia-käsitteessä, jonka mukaan kansan tulee hallita (Demokratia tulee sanoista demos (tavallinen kansa) ja kratos (valta, hallita). Ei ole sattumaa, että työväenliikkeen järjestöt perustettiin alunperin kansanvaltaiselle hallintotavalle ilmauksena ilmiöiden maailman ymmärtämisestä ihmiskeskeisenä, hänen kokemuspiirinsä kautta suodattuvana todellisuutena. Tietoisuus ihmisestä ja ihmisyydestä maailmaa hahmottavana ja muuttavana voimana on siis aina ollut keskeistä työväenliikkeen arvopohjassa. Vähitellen kansanvallan ja demokratian mukainen toimintatapa alkoi saada sijaa yhteiskunnassa laajemminkin.

Maaimalla vannotaan laajalti demokratian nimiin. Valtaanpyrkivät perustelevat toimensa ja motiivinsa demokratian vahvistamisena ja voimistamisena. Se että kaikesta huolimatta demokratian toeuttamisessa epäonnistutaan ja ajoittain ajaudutaan jopa päinvastaiseen,  alistavaan,  kurittavaan ja ihmisen aineellista ja henkistä tasoa alentavaan tilanteeseen, osoittaa vain, miten lujassa  erilaiset ihmisen ulkopuolella olevat voimat edelleen meidän ajassamme edelleen vaikuttavat - ja miten vaativa demokratia on elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä..

Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä on siis sekä tärkeä että vaativa väline ihmiskeskeisen ilmiöiden maailman hallitsemisessa. Voisi kuitenkin ilahtuneena todeta että monilla tärkeillä alueilla ihmiskeskeinen fenomenologia on saavuttanut pysyvän aseman. Ajattelen tässä YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta, Suomen perustuslakia ja siihen perustuvaa, kansalaista suojelevaa lainsäädäntöä. Se tarjoaa ihmiselle "oikeusvaltion" suojan ja oikeudet. Ihmiskeskeisen fenomenologian avulla olemme harpanneet pitkän ja merkittävän askeleen kohden uutta aikaa, jolloin irrationaalisten voimien hallitsema fenomenologia jää historiaan ihmisen esihistoriallisen ajan päättymisen merkkinä ja uuden aikakauden alkamisena.

Onko käänne maailmassa tähän suuntaan jo tapahtumassa? Sitä emme voi varmuudella sanoa; aina on olemassa mahdollisuus, että ajassa tapahtuu muutos ihmiskunnan historiasta niin tuttujen irrationaalien voimien suuntaan milloin milläkin sloganilla varustettuna. Maailman suurin valtio Kiina rakentaa tiensä kommunistisen puolueen ehdottoman ylivallan nimissä kansalaisen parasta tarkoittavaan suuntaan. USA haluaa toteuttaa sitä muodossa "Make America Great again" vahvojen asevoimien ja autoritaarisen maailmanherruuden kautta. Euroopan Unioni rakentaa visionsa "mahdollisimman tehokkaiden markkinoiden" varaan. Pohjoismainen hyvinvointivaltio lienee yksi niistä harvoista ja ilmeisen onnistuneista rakenteista, joissa yhteinen hyvinvointi on vaikeissakin olosuhteissa rakentunut kansanvallan, demokratian ja kansalaiskeskeisten ilmiöiden maailman, fenomenologian varaan.

Kun hallituksemme on nyt ottanut ohjelmassaan ilmiöiden maailman tarkastelukohteeekseen ja soveltaa tätä ihmis- ja kansalaiskeskeisesti, voisi sanoa historian siipien havisevan taas kerran. Maailma eikä edes Eurooppa ole tässä suhteessa selkeillä vesillä, vaikka Euroopan Unionin monet keskeiset dokumentit yhä uudelleen ja uudelleen vannovat toimivansa demokratian keskeisten periaatteiden pohjalta. Se että lähestymistavoista kiistellään, osoittaa että monia muitakin arvopohjia kuin ihmisen arvon yleismaailmallinemn tunnistaminen ja tunnustaminen on edelleen liikkeellä. Kun Suomen kausi Euroopan Unionin puheenjohtajamaana on nyt alkamassa, voisi vain toivoa että ilmiöpohjainen, ihmiskeskeinen ja kansalaisen asemaa ja voimavaroja vahvistava  fenomenologia löytäisi muotoja myös Euroopan Unionin uudistamiseen ja vahvistamiseen.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Ultima ratio - viimeinen keino





Kun ajattelen vanhojen suurten puolueiden nykytilannetta, koen sen ajatumisena tilanteeseen, jota Helsingin Sanomien takavuosien tunnetun pilapiirtäjän Kari Suomalaisen eräs karrikatyyri hyvin kuvaa. Siinä autoilija on ajanut umpikujaan, jossa eteenpäin ajaminen on kielletty, samoin kääntyminen oikealle tai vasemmalle. Kuvaa täydentääkseen Kari oli keksinyt vielä yhden liikennemerkin lisää: myös takaisinkääntyminen, "U-käännös" oli kielletty.

Äärioikeiston - ja sellaiseksi eurooppalaisessa "keskustelukäytävässä" (der Spiegelin käyttämä ilmaus) mielletty populististen oikeistovoimien nousu estää konservatiiveilta ja liberaaleilta enemmän kääntyminen jyrkästi oikealle. Työväenliikkeen ja perinteisen vasemmiston kääntyminen demokraattisista käytännöistä vielä jyrkempää suuntaan vanhan proletariaatin diktatuurin ja väkivaltaisen kumouksen suuntaan ei näytä sen enempää ajankohtaiselta kuin mahdolliseltakaan. Yksiulotteinen Euroopan Unionin markkinoihin suuntautuminen ja sekatalousmallin - siis julkisen ja yksityisen varaan rakentuvan vuorovaikutteisuuden - jyrkkä kielto konsolidoiduissa peruskirjoissa merkitsee voimakasta jarrua dynaamiselle finanssipolitiikalle ja siten kieltotaulua eteenpäinmenolle kaikista ja ilmeisesti yhä uusista yrityksistä huolimatta. Peruuttaakaan ei voi, koska "läntistä arvoyhteisöä" on puolustettava jopa siihen sopimattomilla keinoilla. Umpikuja, Sackgasse; paikalleen jämähtämistä tai jopa sosiaalisessa ja taloudellisessa turvallisuudessa taantuvaa kehitystä ennakoivat rakenteet povaavat edelleen huonoa - aivan liian huonoa - menestystä yhteiselle Euroopalle, jonka toivottiin muodostuvan rauhan, demokratian, turvallisuuden ja yhteisen hyvinvoinnin linnakkeeksi.

Ennenpitkää ovat poikkeukselliset toimet tarpeellisia Euroopan pelastamiseksi. Niitä on jo nähtykin: kaiketi neljääntuhanteen miljardiin euroon noussut EKP:n määrällisen elvytyksen ohjelma oli yksi perussääntöjen rajoja hipova ja osin ylittäväkin toimenpide, korvasihan se valuuttaunionin jäsenvaltioissa todellisuudessa sellaisia markkinoiden tukitoimien rahoituksia, jotka muuten olisi pitänyt kustantaa suoraan budjettivaroista. Tarjontapolitiikka ei mahdollista yritysten rahoituksen kautta tapahtuvaa onnistumista, jos laajaa ostovoimaa ei ole käytettävissä. Valtion logiikka ja investoinnit toimivat eri tavalla kuin yksityisen toimijan spekulointi sijoitustensa ja investointiensa menestyksestä. Tämä tosiasia ei ole saanut riittävää huomiota EKP:n määrällisen elvytyksen analyysissa. Määrällisen elvytyksen toteutuksesta ja vaikutuksista on vaiettu meillä lähes tyystin, mikä ei tee helpommaksi sen rationaalisten vaikutusten ja merkityksen arvioimista.

Olen jo aikaisemmin useissa yhteyksissä väittänyt, että tästä umpikujasta ei päästä muuten ulos kuin tarttumalla äärimmäisiin keinoihin eli "Ultima ratioon". Sanonta tulee kolmikymmenvuotisesta sodassa ja tarkoittaa kuninkaiden oikeutta ratkaista epätoivoinen tilanne omalla päätöksellään. Termiä käytetään myös työoikeudessa, joskin vähän erilaisessa tarkoituksessa: työntekijää on suojeltava irtisanomiselta kaikilla mahdollisilla keinoilla ja vasta viimeisenä keinona "ultima ratio" eli irtisanominen voi tulla käyttöön.

Euroopan Unionin tapauksessa se tarkoittaisi konsolidoitujen peruskirjojen avaamista ja ennenkaikkea finanssipolitiikan tiukoista säännöistä irtautumista. Maastrichtin sopimuksen tiukka velanoton rajoittaminen ja kansallisten budjettien 3%:n vuosittainen kasvuraja ovat tällaisia, irrationaalisiksi ja huonosti perustelluiksi koettuja rajoitteita. Kotitalous ja kansantalous eroavat toisistaan oleellisesti jo peruslähtökohdissaan: kotitaloudella ei ole veronkanto-oikeutta ja valtiorakenne (pidän Euroaluetta tässä suhteessa valtioon verrattavana)  voi oman itsenäisen pankkinsa ja finanssi- ja rahapolitiikkansa keinoin pelastaa itsesä ja jäsenvaltionsa millaisesta kriisistä tahansa - edellyttäen että se käyttää näitä välineitään ongelmien poistamiseen. Euroopan Unionikaan ei voi mennä konkurssiin. Heikkoa finanssipoliittista performanssia voitaisiin huomattavasti - oleellisesti - parantaa muuttamalla peruskirjoja niin, että koko finanssi- ja rahapolitiikan spektri voitaisiin tarvittaessa - juuri nytkin ajankohtaisessa tilanteessa - ottaa käyttöön. Kysymys ei ole vasemmistolaisesta vallankumouksesta, vaan liberaalin keynesiläisen talousajattelun ajankohtaistamisesta.

Peruskirjojen avaamisesta ei eurovaalitaisteluissa suoraan puhuttu mitään. Muutama rohkea (nais)ehdokas käytti vaalitaistossa ja puheenvuoroissaan "systeeminvaihdoksen", paradigmanmuutoksen tarpeellisuuden ilmausta. "Emme tarvitse ilmastonmuutosta - järjesjestelmänmuutoksen me tarvitsemme" - näin totesi itävaltalainen nuori eurovaaliehdokas Julia Herr - omassa vaalivideossaan. Tämä on se "ultima ratio", jonka edessä Euroopan Unioni ennenpitkää - ilmeisesti hyvin pian - todellisuudessa on.

Vanhan ammattiyhdistystoimitsijan "ultima ratioon" viitaten: "Jos mikään muu keino ei auta, niin yritä rehellisyyttä."

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Kansallistaminen uudessa nousussa?

Saksan SPD:n nuorisojärjestön "Jungsozialisten" puheenjohtaja Kevin Kühnert on herättänyt huomiota Saksassa ryhtyessään puhumaan suuria omaisuusmassoja hallitsvien yritysten omistamisen rajoittamisesta, yhteiskunnallistamisesta. Sksalaisessa lehdistössä Kühnert on leimattu välittömästi DDR-tyyppisen valtiollistamisen ja kuopatuksi tulleen marxilaisleniniläisen sosialismin takaisinkutsujaksi. Kevin Kühnert on kuitenkin SPD:n jäsen ja kannanottonsa hän perustelee jatkuvasti puolueen sääntöihin ja periateohjelmiin. SPD:n periaateohjelmassa todetaan:""Demokraattinen sosialismi on meille näkemys vapaasta, oikeudenmukaisesta ja solidaarisesta yhteiskunnasta, jonka toteuttaminen on meille pysyvä tehtävä."

Kevin Kühnert on vedonnut mm. BMV:n omaisuuden ottamiseksi yhteiskunnallisen valvontaan (Enteignung) nykyisen, Euroopan Unionin ja erityisesti Saksan suosimaan tarjontapolitiikkan sijasta, joka ei kiinnitä juurikaan huomiota ostovoimaan,  vaan suosii suurien - suunnattoman suurien - omaisuuksien kasautumista niskan päälle päässeille suuryrityksille. Saksalaiset autonvalmistajat kaikki ovat tällaisia, minkä lisäksi ne ovat juuri tällä vuosikymmenellä osoittautuneet vilpillisillä keinoilla, vääriä ja itselleen edullisia lukemia antavilla tietokoneohjelmilla kilpailua harrastaviksi keinottelijoiksi. 

Kevin Kühnertin kannanotto Jusojen puheenjohtajana on johtanut hänen leimaamiseen täysin kyvyttömäksi keskustelijaksi, nuoren yliopistokeskustelijan ääriradikaaliksi perustyypiksi, joka ei sovi saksalaiseen "keskustelukäytävään" nostaessaan esiin alimpaan helvettiin tuomitun DDR:n arvopohjasta muistuttavia teemoja, kuten kansallinen, valtiollinen omistaminen, julkisen sektorin merkittävä rooli oikeudenmukaisen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamisessa. Näyttää siltä, että saksalainen lehdistö ei enää pidä vapaan, oikeudenmukaissen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamista edes sosialidemokraattisen puolueen tehtävänä.

Tosiasia kuitenkin on että Kevin Kühnert on Saksan SPD:n nuorisojärjestön Jusojen puheenjohtaja, jo 29 vuotias jolloin on jo lupa tehdä vakavasti otettavaa poliittista karriääriä saksalaisessakin yhteiskunnassa. Hänen sulkemisensa "poliittisen keskustelukäytävän" ulkopuolelle on todella inhottavaa ja rumaa keskustelukulttuuria. Asiasta kirjoittava Samira el Ouassil, sanomalehtitieteilijä (Zeitungswissenschaftlerin) toteaakin saksalaislehtien Kevin Kühnertiä koskevasta kirjottelusta."Viva la Desinformation!" Eläköön disinformaatio!


Yhtenä suurena tekijänä nuorsosialistien yhteiskunnallisen valvonnan lisäämiseen tähtäävien kannanottojen takana on mm. pääkaupungin Berliinin vuokra-asuntokannan laajamittaineen siirtyminen kansainvälisten sijoittajafirmojen haltuun. Vuonna 2004 Berliinin kaupunki myi omistamansa suuren yleishyödyllisen asuntoyhteisön 51000 asuntoa 405 miljoonalla Eurolla kansainvälisille sijottajille. Tällä hetkellä noiden asuntojen kokonaishinnaksi arvioidaan (der Spiegel no 11 9/3 2019) 4,8 miljardia euroa. Berliinissä on kaikkiaan 220 000 vuokra-asuntoa ja mm. kansainvälinen pörssiyhtiö "Deutsche Wohnen" (Saksalaiset asuvat) omistaa niistä 110 000 eli määrältään noin puolet puolet Berliinin vuokra-asuntokannasta. Vuokrat on nostettu äärimmäisen korkeiksi eikä enää keskiluokkainen saksalainenkaan voi olla varma, kykeneekö maksamaan asuntonsa vuokraa. Yksistään vuonna 2017 nousivat vuokrat Berliinissä kaksitoista prosenttia. Tätä uhkakuvaa vahvistaa työelämän muuttuminen yhä pirstonaisemmaksi ja epävarmemmaksi.

Eipä siis ihme että Berliinistä on lähtenyt liikkeelle "kansannousu" suurten vuokra-asuntoyritysten omistusoikeutta vastaan. Hankkeen nimi on "Deutsche Wohnen & Co kansallistettava". Saksan perustuslaissa on edelleenkin tietyissä oloissa kansallistamista edellyttävä kohta (15 §), jos voitontavoittelu alkaa vaarantaa yhteistä hyvinvointia:"Maa, luonnonvarat ja tuotantovälineet voidaan muuntaa yhteiseksi omaisuudeksi tai muuksi julkishallinnon muodoksi sosiaalistamista varten riippuen aiheutetun vahingon luonteesta ja laajuudesta."

Tällä nimienkeruu -kampanjalla on kaikki edellytyket edetä kaupungin päätöksentekokoneistossa loppumetreille saakka. Vasemmistopuolue "Die Linke" ja Vihreät näyttävät tukevan aloitetta ja myös suuri soa SPD:n kannattajista. berliinin sosialidemokraattien muuten radikaalina tunnettu pormestari Michael Müller pitää tällaista päätöstä äärimmäisenä keinona (Ultima ratio) eikä ole suoraan asettunut sitä tukemaan. Taustalla on Berliinin kylmänsodanaikaiset kokemukset piiritettynä kaupunkina ja saksalaisten purkamaton pelko "sosialistisoia ratkaisuja" kohtaan olkoonkin, että ne tehtäisiin kansanvaltaisin hallinnollisin toimin.

"Deutsche Wohnen" yritys on aloittanut puolestaan voimakkaan kampanjan tätä yli 3000 vuokra-asuntoa omistavaa yritystä kohtaan suunnattua kansallistamiskampanja vastaan. Ensiksikin se vaatii 36 miljardin euron korvauksia mahdollisessa kansallistamistapauksessa. "Kampanja tähtää potentiaalisti kaikkea yksityisomistusta vastaan ja kuuluu näin vasemmitopuolue Die Linken poliittiseen toimintaspektriin.", toteaa "Deutsche Wohnen" yrityksen tiedottaja Manuela Damianakis.

Mutta kuinka tainnuttaa vuokralla-asuvien selvästi ilmenevä viha kansainvälisyten suuryritysten riistoa vastaan? Juson puheenjohtajan Kevin Kühnertin kannanotoilla kansallistamisen puolesta on pohjaa sekä Saksan perustuslaissa, SPD:n periaateohjelmissa ja ennenkaikkea  Saksassa hyvin yleisen asumismuodon, vuokralla-asuvien kansalaisten pelon ja moraalisen suuttumuksen valtaamissa mielissä.

Entä Suomessa? SDP:n puheenjohtajan Anttti Rinteen vetämissä hallitusneuvotteluissa on noussut kaksi asiaa tässä suhteessa keskeisen pohdiskelun kohteeksi: 1) Julkisen hallinnon johtava rooli ns. SOTE-uudistuksessa ja 2) julkkisen ja yksityisen kilpailuperiaatteen poissulkeminen sosiaali- ja terveydenhoidossa keskeisenä lähtökohtana. Käyköhän niin, että kohta aletaan kansaa tosissaan pelotella reaalisosialismin haihtuvalla muistolla? Miten suhtautuu tilanteeseen juuri äänestysikään tuleva ja näistä asioista vain narratiivisia kokemuksia omaava nuorempi sukupolvi?