tiistai 24. marraskuuta 2020

Synnytyspolttoja

Aloitan tämänkertaisen blogikirjoituksen Karl Marxin kuvauksella siitä, millä tavalla kapitalistiset tuotantovoimat joutuvat ristiriitaan vallitsevien olosuhteiden kanssa ja millä tavalla uusi vaihe yhteiskunnallisessa kehityksessä ja tietoisuudessa alkaa:

"Tietyssä kehitysvaiheessaan yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat vastakkain olemassa olevin tuotanto-olosuhteiden kanssa tai, mikä on vain sen oikeudellinen ilmaus, niiden omaisuuden suhteiden kanssa, joissa ne ovat tähän asti liikkuneet. Tuotantovoimien kehitysmuodoista nämä suhteet muuttuvat kahleiksi. Sitten tulee sosiaalisen vallankumouksen aikakausi. Taloudellisen perustan muuttuessa koko jättimäinen ylärakenne (oikeudelliset ja poliittiset organisaatiot, joita tietyt sosiaaliset tietoisuuden muodot vastaavat) kaatuvat hitaammin tai nopeammin. Yksi yhteiskunnan muoto ei koskaan häviä ennen kuin kaikki tuotantovoimat ovat kehittyneet, joiden osalta se on riittävän kattava, ja uudet tai korkeammat tuotanto-olosuhteet eivät koskaan astu näyttämölle ennen kuin aineellisen olemassaolon olosuhteet ovat tulleet esiin yhteiskunnan kohdusta. Vanhan yhteiskunnan. porvarilliset tuotantosuhteet ovat viimeinen antagonistinen muoto yhteiskunnallisessa tuotantoprosessissa ... Ihmisyhteisön aiempi historia päättyy siis tähän yhteiskuntamuotoon." 

(Karl Marx 1859 A Contribution to the Critique of Political Economy Preface)


Onko tässä ajassa merkkejä tietynlaisen tuotantotavan saapumisesta päätepisteeseensä? Edelleen: onko merkkejä siitä, että nykyisissä olosuhteissa olisi jo syntynyt sellaisia konkreettisia uusia visioita, jotka perusteellisesti muuttavat sekä tuotantosuhteita että kansalaisten ja kansojen elämisen ehtoja? 

Euroopan talouskehitys ei ole viimeisten parinkymmenen vuoden aikana antanut selvää lupausta siitä, että "erittäin kilpailukykyinen markkina", jota Euroopan Unionin Lissabonin sopimus (2. artikla, kohta 3) pitää keskeisenä ja ylivertaisena keinona talouden elpymiseen ja kansojen vaurauteen, olisi todella toimiva keino kokonaan uudelle tasolle nousemiseen. 

On käynyt pikemminkin päinvastoin; kansantulo BKT:n muodossa ei ole vuosiin kasvanut ripeästi ja siihen liittyvät mittarit ovat sisältäneet myös harhaanjohtavia elementtejä, siis muita kuin yhteistä hyvinvointia kuvaavia piirteitä. Sadan auton joukkokolari tai tuhoisa talvimyrsky nostaa BKT:tä, mutta yhteisen hyvinvoinnin kannalta kaikki tapahtunut ei ole relevanttia vaurastumisen kannalta. EU:n jäsenvaltioista Kreikka joutui austeristiseen alaspäin menevään kierteeseen ja sen käynnistäjinä olivat Euroopan Komissio, Euroopan Keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto; "trion" kymmenen vuoden takainen talousdoktriini edellyti tiukkaa säästökuuria ja Kreikka putosi hyvinvointivaltion kehityksessä kymmeniä vuosia taaksepäin. Se on luonut kumouksellista ilmapiiriä koko eteläiseen Eurooppaan, mikä näkyy mm. populististen voimien nousuna lähes kaikkialla Euroopassa.

Onko odotusarvoinen vientivetoinen talouskasvu lunastanut lupauksensa kansallisen hyvinvoinnin suhteen? Kieltämättä kansainvälisellä vuorovaikutuksella viennin ja tuonnin muodossa on perinteisesti suuri merkitys ennenkaikkea työllistäjänä. Kun kaikki Euroopan Unionin jäsenmaat alkavat parantaa vientiään kustannuskilpailulla, seurauksena on voittajien ja häviäjien   vastakohta. Erityiseksi Saksa on Euroopan Unionissa menestynyt muita paremmin. Euroopan ulkopuolelle suuntautunut vienti ei ole kyennyt kuromaan umpeen syntynyttä epätasapainoa ja siksi monissa Euroopan Unionin maissa vientikilpailu ei ole tuonutkaan lisääntyvää hyvinvointia, vaan alempia palkkoja, huonompia työehtoja, irtautumista koko sopimisen kulttuurista, lisääntyvää työttömyyttä ja näköalatonta tulevaisuutta etenkin nuoremmille sukupolville. Meillä sitä kiihkeästi ajanut Sipilän hallitus kompastui juuri  kilpailukykypyrkimykseensä ja sen yhteydessä tehtyihin tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta sisältäneisiin loukkauksiin.  Aineksia kumoukselliseen muutoshakuisuuteen nousee tästäkin melko yleisesti hyväksytystä strategiasta.

Tätä kirjoitettaessa eletään marraskuun loppua ja lämpötilat hipovat historiallisia ennätyslukemia. Ilmastomuutos näyttää paitsi tosiasialta, myös näillä subarktisilla alueilla jopa keskimääräistä nopeammalta. Edellisenä 'talvena' ns. termistä talvea ei Etelä-Suomeen tullut ollenkaan. Järvet eivät jäädy, metsätöitä joudutaan toteuttamaan sulalla maaperällä, mikä vahingoittaa routaantumatonta maaperää totuttua pahemmin. Ilmastomuutoksen on reagoitava. Keskustelua käydään siitä, tapahtuuko tämä 'markkinoiden' hyppäyksellä uuteen teknologiaan vai  pitäisikö yhteiskunnan, so. valtion olla tässä keskeinen aloitteentekijä. 

Markkinan onnistuminen on kiinni ostovoimasta, jota se ei ole ollut valmis jakamaan suurille kansankerroksille. Edellytetyllä paikallisella sopimisella pyritään edelleen pienempiin palkkakuluihin eikä rakenteellisia uudistuksia parempaan ole juuri paikallisen sopimisen luonteesta johtuen odotettavissa. Juuri tällä viikolla Elinkeinoelämän Keskusliitto irroittautui näkyvästi kolmikantaisesta työelämän tasa-arvopyrkimyksiä ajavasta neuvotteluryhmästä, syynä sosiaali- ja terveysministeriön liian pitkälle menevä ja Marinin hallitusohjelmaa toteuttava pohjaehdotus. Voidaanko yhä vähemmän ostovoimaa jakavalta elinkeinoelämältä odottaa valtavia summia maksavia ilmastomuutosta jarruttavia toimia? Minusta näyttää että tämäkään yhtälö ei toimi. Vaikka innovaatioita syntyisikin, niiden realisoiminen osaksi toimivaa yhteiskuntaa etenee toivottoman hitaasti. Ukkospilviä muistuttavia nuorten ilmastoperjantaita on odotettavissa jatkossakin tällä viikolla toteutettavan kaupallisen "mustan perjantain" (Black Friday) vastapainoksi.

Kaiken lisäksi elämme keskellä maailmanlaajuista Korona-pandemiaa, joka iskee voimakkaasti kaupallisiin hankkeisiin. Lentäminen, matkustaminen, ravintolapalvelujen käyttäminen, puhumattakaan suuresta viihde- ja kulttuuriulottuvuudesta  ovat jumiutuneet lähes kokonaan välttämättömien 'terveys edellä' rajoitustoimien vuoksi. Valtiolta edellytetään rajoitusten vastapainoksi menetysten korvaamista ja siihen onkin vastattu ennätyksellisellä velanotolla. Aikaisempi talousdoktriini velanotosta on heitetty ainakin väliaikaisesti sivuun. Sekä EU:n jäsenvaltiot että Euroopan Komissio itsekin tekevät velkaa sekä tavanomaisten budjettiensa katteeksi että korona-elvytyspakettien mahdollistamiseksi. Nämä elvytystuet ja  -lainat ovat ehdottoman tärkeitä mm. Italialle ja monelle muullekin Euroopan Unionin jäsenmaalle Korona-epidemian yhä vahvistuessa. Vahvaa valtiota hyljeksinyt markkina on nyt käsi ojossa vaatimassa valtiolta korvauksia menetetyistä tuloista. Pandemia ei kuitenkaan ole kansalaistenkaan syy, kansalaisten jota valtiovalta tässä yhteydessä viimekädessä edustaa. 


Saattaa olla että ilmastomuutos yhdessä Korona-pandemian tulee aiheuttamaan suuria muutoksia tavassa liikkua maailmalla. On pakko palata paikalliseen elämäntapaan, on pakko karsia elämänmuodosta sellaisia rönsyjä, jotka kiihdyttävät ilmaston lämpenemistä ja aiheuttavat tartuntatautien maailmanlaajuista, nopeaa leviämistä. Kun markkina ei omalta osaltaan osa edistää edes kohtuullista  tasa-arvoa työn ja toimeentulon laajaksi ylläpitämiseksi, joudutaan perustellusti epäilemään, onko noudatettu markkinaehtoinen politiikkaa ylipäätään vastaus ajan yhteiskuntavastuuta edellyttäväksi ratkaisuksi. Kuten tunnettua se aiheuttaa äärettömän vahingollista taloudellista polarisaatiota ja suureen enemmistöön kohdistuvaa kurjistumista.

Onko sitten ajassamme nähtävissä sellaisia uusia tendenssejä, jotka selvästi haastavat ikuiseksi tarkoitetun ja Euroopan Unionin peruskirjoihin konsensuksella upotetun, yksisiipisen markkinapolitiikan?

Vaikka päivän median piirissä ilmeisen tietoisesti  harjoitetussa yksiulotteisessa talouskeskustelussa ei muutosta ole havaittavissa, ollaan yhä selvemmin haastamassa noudatetun talouspolitiikan linja. Keskeiseksi kyseenalaistajaksi on noussut jälkikeynesiläisyyttä edustava  ns. Moderni Monetaarinen Teoria, jossa itsenäinen valtio tai yhteisö voi keskuspankkinsa tuella vastata mihin tahansa taloudelliseen haasteeseen. 

Mistä niiden raha on kotoisin? Vastoin kuin yleisesti kuvitellaan, se ei synny etukäteissäästämällä ja kansalaisten talletuksista. Keskuspankki ja pankit ylipäätään tekevät rahaa lainapäätöksillä ja kaksinkertaisella kirjanpidolla. Raha on osoitus velkasuhteesta, jossa resursseja luodaan pelkällä enterin painalluksella kirjanpidon yhteydessä. Tätä ulottuvuutta näyttää mm. tasavallan presidentti Niinistön olevan vaikea ymmärtää.

Euroopan Keskuspankin määrällinen elvytys (QE) on yksi osoitus tällaisesta pääomien muodostuksesta. Pankkien kautta ostetut valtioiden velkakirjat ovat kasvavana vuorena EKP:n taseissa saatavien puolella. EKP ei kuitenkaan ole edellyttänyt näiden velkakirjojen lunastamista niiden määräajan (maturiteetin) päättyessä, vaan ne on steriloitu taseisiin myöhempiä toimia varten. Itsenäinen keskuspankki voi jopa mitätöidä nämä velkakirjat 'epävarmoina saatavina' ja rahoittaa edelleen markkinaa. Miten se tapahtuu käytännössä, siitä ei paljoa hiiskuta. Der Spiegelin mukaan ainakin osa tämän toimintaan liittyvistä asiakirjoista on salaisia. Siihenkin EKP:llä on peruskirjojen mukaan täysi oikeus.

Sekä ilmastokriisi että Korona-pandemia edellyttäisivät demokraattisen valtion keskeistä roolia tehtävien investointien suunnittelussa ja koordinoinnissa. Sitä edellyttävät myös muut suuret haasteet, kuten digitalisaatio ja pakolaiskysymyksen moniulotteinen haltuunotto. Euroopan Unionin peruskirjojen mukaan kuitenkaan jäsenvaltioiden velanotosta ei ole yhteisöllä lupa ottaa vastuuta. Kuinka tällainen rakenne on saatu päätettyä 2000-luvulla sivistyneessä ja länsimaisia arvoja edustavassa Euroopan Unionissa? "Vain Jumala tietää kuinka tällainen päätös on saatu aikaiseksi." Tämä Vladimir Putinin huokaisuksi kerrottu tokaisu Venäjän kannalta huonosti menneissä aseriisuntaneuvotteluissa kuvastaa hyvin myös Euroopan Unionin onnettomalla tavalla lukkiutunutta rakennetta.

Muutoksen merkkejä on kuitenkin niin paljon ilmassa että voidaan Karl Marxia lainaten todeta ajan olevan raskaana muutoksen suuntaan ja että syntyvä uusi elämä on jo Modernin Monetaarisen Teorian muodossa antanut selviä merkkejä itsestään. Meillä Suomessakin on joukko nuoria taloustieteilijöitä, jotka ovat vahvasti tietoisia muutoksen tarpeesta ja hakevat koko ajan strategista tilannetta ratkaisevien askelten ottamiseksi. Vallankumousta ei tarvitse pakottaa sen enempää kuin lapsen syntymääkään. Se seuraa luonnostaan ja jos se ei jostakin syystä ole mahdollista, sekä äiti että lapsi ovat vaarassa menehtyä. 

Euroopan on synnyttävä uudelleen? Se edellyttää valtion kunnianpalautusta yhteisen hyvinvoinnin keskeisenä ja autorisoituna luojana. Moderni finanssi- ja rahapolitiikka tarjoavat rationaalisesti käytettynä tukevan pohjan kaikille tarpeellisille investoinneille. Yhteiskuntavastuuta karttava markkina voi olla tulevaisuudessa parhaimmillaan hyvä renki, mutta isäntänä tulee olla kansanvaltainen valtio. Ehkä tässä suhteessa pitäisi ottaa oppia Kiinasta eikä Amerikasta?

Merkitseekö tämä pelättyä kommunismia? Ei todellakaan, vaan pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio muodostaa sen uuden perustan, joka mahdollistaa irtautumisen sekavasta ja kurjuutta generoivasta ihmiskunnan esihistoriasta ja mahdollistaa vihdoin jokaiselle kansalaiselle perustan aineellisesti ja henkisesti hyvään elämään.

Me voisimme olla juuri nyt sen kynnyksellä.


lauantai 21. marraskuuta 2020

Kohtalokkaassa umpiperässä

 Oikeusvaltioperiaatteesta keskustellaan niin Eduskunnassa, Euroopan Unionissa kuin mediassakin. Perussuomalaiset ovat asettuneet vastustamaan omaksuttua oikeusvaltiotulkintaa. Heidän perustelujensa mukaan oikeusvaltiokäsitys ei ole identtinen Euroopan Unionin jäsenvaltioissa - itse sisällöstä he eivät sano mitään. Kannanottoineen he ovat jääneet suuressa valiokunnassa yksin ja saaneet Demokraatin uutisen mukaan erityisen tiukkaa palautetta erityisesti Kokoomukselta. Syntynyt tilanne antaa aihetta ennustaa, että perussuomalaisten ja Kokoomuksen yhteinen oppositiopolitiikka on vaikeuksissa. Vielä vaikeampaa on kuvitella että  nämä puolueet sopisivat lähivuosina samaan hallitukseen - niin keskeistä roolia Euroopan Unioni näyttelee tämän päivän politiikassa.

"Oikeusvaltiomekanismissa" on  kysymys prosessista, "  jossa komissio, EU:n neuvosto ja Euroopan parlamentti käyvät vuosittain oikeusvaltiokysymyksiin liittyvää vuoropuhelua EU:n jäsenvaltioiden sekä kansallisten parlamenttien, kansalaisyhteiskunnan ja muiden sidosryhmien kanssa. Kyseessä on uusi prosessi, jonka perustana on oikeusvaltiokertomus." Vuoden 2020 oikeusvaltiokertomuksen mukaan siinä" seurataan oikeusvaltioperiaatteeseen liittyviä merkittäviä myönteisiä ja kielteisiä muutoksia jäsenvaltioissa. Kertomus kattaa neljä osa-aluetta (eli "pilaria"): oikeuslaitos, korruptiontorjunnan kehys, tiedotusvälineiden moniarvoisuus sekä muut hallitusjärjestelmän osien keskinäiseen valvontaan liittyvät institutionaaliset kysymykset."

Pohjimmiltaan oikeusvaltiomekanismissa on kysymys demokratiasta ja sen soveltamiseen suhtautumisesta. Yleinen ja yhtäläinen ääni- ja vaalioikeus, kokoontumis- ja järjestäytymisvapaus, oikeus itsenäisten, yhteiskunnalliseen vastuunottoon ja ohjelmallisten tavoitteidensa toteuttamiseen  tähtäävien puolueiden toimintaan kuuluvat keskeisinä globaalisti ymmärrettyyn demokratiaan. Kun valta näillä ehdoilla on saavutettu, sen jälkeen politiikka saa demokratiassa valita aika vapaasti tiensä. Demokratia näkyy sallivan rangaistukset aina kuolemantuomiota myöten ja poliittisten toimien keskiössä voi olla niin valtio kuin markkina - tai yksi valistunut tai sekopäinen kansalainen . 

Unkarin ja Puolan tapauksessa on kiinnitetty huomiota oikeuslaitoksen itsenäisyyteen (Puola) ja instituutioiden ja tiedotusvälineiden moniarvoisuuteen (Unkari). Euroopan Unionin Oikeusvaltiokertomuksen puitteissa näitä käsitellään perusteellisemmin ja laajemmin. 

Kuinka ainutlaatuisista poikkeamista suhteessa demokratiaan näissä tapauksissa on kysymys? Millä yhteiskunnallisilla ja institutionaalisilla tasoilla prosessien demokraattisuutta pitäisi tarkastella? Lisäksi kysymys on siitä, mitä pidetään hyväksyttävänä ja mitä ei?

Jos demokratia ymmärretään vain vaalijärjestelmänä joka mahdollistaa tien valtaan, variaatioita oikeusvaltiomekanismin soveltamiseen löytyy runsaasti. Kun seuraa kansainvälistä tilannetta ja esimerkiksi USA:n presidentinvaaleja, niihin valmistautumista ja vaalien toteutumista, erot 'oikeusvaltiuomekanismin' soveltamisessa käyvät ilmeisiksi. 

Huomiota USA:ssa on kiinnittänyt liittovaltion korkeimman oikeuden elinikäisiin virkoihin valittujen tuomareiden merkitys poliittisten päätösten lopullisessa legitimoinnissa. Edes korkein mahdollinen akateeminen koulutus ei tarjoa pohjaa oikeusvaltiomekanimsin demokraattisten periaatteiden suvereenisti yksimielisten ja yhdenmukaisten, rationaalisten päätösten toteutumiselle. Me kuitenkin pidämme - ja niin pitävät amerikkalaiset kaiketi itsekin - maata johtavana läntisen, demokratian arvojen tyyssijana. 

Lehdistönvapaus tarkoittaa kaiketi sitä, että moniarvoisessa ja jopa vastakohtia sisällään pitävässä yhteiskunnassa voidaan painaa  erilaisia poliittisia suuntauksia avaavia ja syventäviä painettuja sanomalehtiä - ja että niitä myös todellisuudessa on. Unkarissa on tiettävästi syyllistytty ainakin toimittajien erottamiseen tarkoituksella estää eitoivottujen mielipiteiden ja poliittisen arvo-ohjauksen toteutumista. Entä toteutuuko mielipiteenvapaus ja sen ilmaiseminen maassa, jossa ei ole kuin yhtä ainoaa lähestymistapaa tukevia ja sen kanssa taloudellisessa vuorovaikutuksessa olevia lehtiä? Muistakaamme että ilmoittelu ja mainokset ovat kaupallisen ideologian teollinen muoto Karl Marxin jo 1840-luvulla ilmaiseman näkemyksen mukaan. Miten oikeusvaltiomekanismia pitäisi tulkita tällaisissa olosuhteissa?

Demokratiaa voidaan tulkita myös laajemmin kuin pelkkänä vaalijärjestelmänä tai muodollisina osallistumisen oikeuksina. Me ja muut Euroopan Unionin jäsenmaat olemme sitoutuneet moniin kansainvälisiin sopimuksiin jotka laajentavat käsitystämme demokratiasta. Yhdistyneiden Kansakuntien Yleismaailmallinen Ihmisoikeussopimus, lasten oikeuksien sopimus. Kansainvälisen Työjärjestön ILO:n sopimukset työhön liittyvistä oikeuksista, alkuperäiskansoista ja monet muut asettavat meille velvoitteita oikeusvaltiona ja myös kansalaisina. Nämä kysymykse ovat nousseet esille myös suhtautumisessa pakolaisiin ja muiden maiden kansalaisiin.

Euroopan Unioniin liityttäessä meidänkin oikeusvaltioperiaatteitamme ja suhdettamme demokratiaan tutkittiin perusteellisesti ennen hyväksymistä Euroopan Unionin jäseneksi. Meidän oma perustuslakimme näyttää vastaavan tässä suhteessa hyvin sekä demokratian että oikeusvaltioperiaatteen vaatimuksia. 

Entä täyttääkö Euroopan Unioni ja sen konsolidoitu peruskirja oikeusvaltion ja demokratian keskeiset vaatimukset? Siltä osin oikeusvaltioperiaatteen vaatimuksen ne varmaan täyttävätkin, että kun peruskirjat on hyväksytty ja vielä yksimielisyysperiaatteella, niiden mukaan on myös elettävä. Demokratian moniarvoisuuden kannalta on kuitenkin todettava, että Euroopan Unioni asettaa yhden vaihtoehdon strategisesti keskeiseen ja määräävään asemaan. Edellytetään mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan olevan se keskeinen periaate, jolla Unionin puitteissa toimitaan. Tama on johtanut demokraattisen valtion jopa alisteiseen asemaan suhteessa markkinoiihin. Mainitkaamme esimerkkinä vaikkapa Euroopan Keskuspankin vuosien 2014-2020 määrällinen, nyt jo lähes 60 mrd:n elvytys Suomenkin osalta. Pohjoismaissa on kuitenkin  jo pitkään rakennettu kansankotia, pohjoismaista hyvinvointivaltiota vahvan valtion varaan yritystoiminnan ja yksityiseen aloitteeseen ja riskinottoon perustuvan markkinatalouden rinnalla. Näen tässä ristiriitaa pohjoismaisen ja omaksutun eurooppalaisen mallin välillä.

Se että Euroopan Unioni on päätynyt yksipuoliseen markkinaehtoiseen lähestymistapaan, näyttää perustuvan ennen kaikkea Saksan kokemuksiin maan jakautumisesta toisen maailmansodan jälkeen  läntiseen ja itäiseen,  markkinatalouspohjaiseen ja Neuvostoliittoa myötäilleeseen Saksan Demokraattisen Tasavaltaan. Berliinin muurin neuvostojärjestelmän romahtamisen jälkeen näytettiin kuvitellun että kapitalismi on saanut yksiselitteisen voiton maailman herruudesta ja että valtiojohtoista talousjärjestelmää ei enää tarvita. Uskon tämän yhteiskunnallisen tilanteen vaikuttaneen todella vahvasti Euroopan Unionin Maastrichtin sopimukseen ja sen mukana Unioniin tullesseen yksiselitteiseen uusliberaaliin lähestymistapaan. "Vain Jumala tietää, miten tällaiseen rakenteeseen on voitu yksimielisesti päästä", sanoi Vladimir Putin arvostellessaan ennen hänen aikaansa syntynyttä ydinvarustelun rajoittamista koskevaa ohjelmaa, joka antoi ansaitsematonta etua amerikkalaiselle vastapuolelle. Sama ihmettely voidaan toistaa Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen syntymisestä.

Oikeusvaltioperiaatteessa näyttää olevan kysymys demokratian ymmärtämisestä muunakin ja syvällisempänä kuin mitä pelkkä muodollinen vaalijärjestelmä merkitsee. Oikeisto-vasemmistoakselilla porvaristo - ja nyt voimissaan olevat populistiset voimat - ovat halunneet nähdä oikeusvaltion toteutuvan jo pelkän demokraattisen vaalitavan toteutumisessa. Kysymys on kuitenkin myös  instituutioiden demokraattisesta, moniarvoisesta ja ihmisoikeuksia kunnioittavasta toiminnasta. Oikeusvaltioperiaate mahdollistaa demokratian toimimisen sekä yhteistoiminnan muotona että myös elämäntapana, omistautumisena ja toimintana yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien täyden toteutumisen mahdollisuutena.

Kysymys on pitkästä mutta välttämättömästä historiallisesta prosessista, joka ei jää vaille takaiskuja ja pettymyksiä. Omasta puolestani välttäisin tarkastelemasta oikeusvaltiomekanismia pelkästään valmiina ja jo täysin tiedostettuna 'lopputuotteena'. Sen enempää ihmiset, kansakunnat eikä edes Euroopan Unioni ole tähän vielä kypsiä. Kysymys on - kuten demokratian ja oikeudenmukaisuuden suuri teoreetikko Eduard Bernstein sen ilmaisi - liikkeestä, jatkuvasta prosessista. 

Sanktiot? Rankaisemisen tie tarkoittaa yksilötasolla fyysisen ja henkisen kurituksen ja eristämisen hyväksymistä, Euroopan Unionin tasolla taloudellisia sanktioita ja kansankuntien välillä  eristäytymisen ja väkivaltaisen kumouksen ja sodan  käyttämistä välineenä oikeana pidetyn ratkaisun aikaansaamiseksi. Sanktiot antavat ymmärtää, että muutosprossesit kansallisella tasolla voisivat perustua ulkoa tuotuihin ratkaisuihin. "Vallankumous ei ole vientitavaraa" - tiedetään jo nuoren Marxin tokaisseen vuosien 1848-49 työväenliikkeen nousun yhteydessä silloin vielä pirstonaisella saksanmaalla. Sanktiot muodostavat osaltaan lisäuhan Euroopan Unionin pirstoutumiselle kokonaan.

Jos ja kun rankaisujen tielle lähdetään, rationaalinen lähestymistapa edellyttää niiden käyttämistä oikeusvaltiomekanismin kaikilla tasoilla ja kaikissa ulottuvuuksissa, joissa ihmisoikeuksia ja demokratiaa katsotaan rikotun rangaistuksia edellyttävällä tavalla. Se edellyttää rajankäyntiä suhteessa normaaliin ja hyväksyttävään yhtäällä, poikkeavan ja kurinpitoa edellyttävän välillä toisaalla. Vallan kolmijakoa joudutaan tällöin soveltamaan sekä Euroopan Unionin että kansallisella tasolla. Monimutkainen ja vaativa tehtävä, jossa ristiriidoilta ei voida välttyä. 


Rankaisujen sijaan ehdottaisin eurooppalaista "Primus interpares" -semester-valtionpalkintoa, joka kunakin Euroopan Parlamentin toimintajaksona jaettaisiin oikeusvaltiuomekanismin soveltamisessa erityisen hyvin onnistuneelle jäsenvaltiolle. Miten olisi 2000 euroa jokaista kyseisen valtion asukasta kohden?

Umpikuja johon nyt Euroopan Unionin kohdalla ollaan ajautumassa, on kohtalokasta, fataalia sekä Euroopan kansoille, Euroopan Unionille itselleen että tietoisuudelle demokratian syvimmästä olemuksesta. 

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Euroopan Unioni - mihin menet?

 Olen viime vuosien aikana kirjoittanut paljon Euroopan Unionista. Kirjoitusten sävy on ollut aluksi kysymyksiä herättävä, myöhemmin pettynyt ja viime aikoina kriittinen. Moni varmaan pitää minua kirjoitusteni perusteella ei pelkästään EU-kriittisenä, vaan jopa Euroopan Unionin vastustajana. Historiani järjestöelämässä ja suuntautumiseni kansainvälisiin kysymyksiin puhuvat kuitenkin toisenlaista kieltä.

Ensimmäisiä kertoja jouduin tekemisiin silloisen EY:n kanssa jo 1960-1970-lukujen taitteessa. Uusi, radikaalisena itseään pitänyt sukupolvi tuli mukaan politiikkaan. Vasemmiston vaalivoiton myötä vuonna 1966 tuli Paasion uusia uria aukova hallitus, Lapulaisooppera piirsi irvailevaa kuvaa 1930-luvun isänmaallisesta kansanliikkeestä, jonka edustamaa yhteiskuntaluonnetta Maaseudun Puolue ja näiden päivien perussuomalaiset näyttävät edelleen edustavan.

Lapulaisooppeeran sosialidemokraattinen henki korvautui pian marxismi-leninismiä myötäilevällä taistolaisuudella. Huomattava osa lapualaisoopperan innokkaista nuorista taiteilijanaluista kääntyi tukemaan Neuvosotoliiton proletaarisen internationalismin lie'assa olevaa taistolaisuutta, Suomen Kommunistisen Puolueen vähemmistösiipeä. Samaan aikaan nousi myös EY-vastaisuus voimakkaaksi mielenosoitusliikkeeksi. Minä en ollut siinä mukana, vaikka olinkin aktiivisesti valmistelemassa yhteyksiä kansainväliseen työväenliikkeeseen yhtenä nuorisojärjestöjohtajana. Kuvaavaa oli että myöskään suomalainen sosialidemokratia ei kovin tarkasti määritellyt kantaansa Euroopan Yhteisöön.

Täytyy myöntää etten oikein tarkkaan ymmärtänyt mitä tuossa liikennihdännässä vastustettiin. 1970-luvun alkupuolella pääsin itsekin mukaan seuraamaan Euroopan Yhteisön toimintaa yhden sosialidemokraattisen internationaalin pääsihteerinä. Tulin mukaan EY:n ylläpitämään Euroopan Nuorisorahaston toimintaan, jonka hallitukseen edeltäjäni oli raivannut tietä. Samoin olin mukana Kansainvälisten Nuorisojärjestöjen Euroopan koordinaatioryhmässä, jonka työtä ja projekteja EY tuki näyttävästi.

Senaikaisen Euroopan Yhteisön suhtautuminen kansalaisjärjestötoimintaan poikkesi huomattavasti nykyisestä, Euroopan Unionin kansalaisjärjestötoimintaa omilla rakenteillaan puskuroivasta ja sitä yritysmuotoisilla ratkaisuilla korvaavasta järjestelmästä. Puhuttiin yhteishallinto-periaatteesta (Co-management approach), jossa Euroopan Yhteisö rahoitti kansainvälisten nuorisojärjestöjen projekteja ja uskoi projektien myötä myös saavansa sisällöllistä, analyyttista tietoa ja kokemusta projektien  tuloksista. Suhtautuminen oli Euroopan Nuorisorahaston toiminnassakin molemminpuoliseen arvostukseen perustuvaa, ja tuloksia tuottavaa. Tosin jo silloin EY:n virkamiehet pyrkivät projektien teemoja ohjailemalla saamaan painoitusta muuttumaan markkinaehtoisempaan suuntaan.

Suomessa EY-vastaisuus oli edelleen voimissaan. Käydyissä keskusteluissa painotin yhteyksien pitämisen Euroopan Yhteisöön  tärkeänä sen vuoksi, että kysymys oli mukana olevien maiden hallitusten yhteistoiminnasta - kuten on edelleen, tänäänkin. Suomessa pelättiin kuitenkin Neuvostoliiton reaktioita - 1960-luvun alun noottikriisi oli vielä tuoreessa muistissa ja maan presidenttinä Urho Kekkonen ystävyys- ja yhteistoimintasopimuksen keskeisenä takuumiehenä. Julkista EY-myönteisyyttä ei Suomesta herunut. Ihmettelin omasta puolestani EY-vastaisuutta ja sen sisällöllistä tyhjyyttä. Saksalaiset olivat yhteisön ytimessä, ehkä eivät aivan johtavana voimana, mutta fasistista perintöä kantavana kansana keskeinen syy neuvostokommunismia sympatisoivien vastarintaan.

Poliittista vastakkainasettelua Euroopan Yhteisössä oli tuolloinkin, mutta Milton Friedmanin monetarismi ja sen myötä maailmanlaajuiseksi voimaksi kehittynyt uusliberalismi vielä lapsenkengissään. Vasta kun olin lopettanut työni kansainvälisessä nuorisojärjestössä ja aloittelin toimintaa kotimaisessa järjestötoiminnassa, ilmestyi englantilaisessa vasemmistolaispainotteisessa  "Encounter" -aikakauslehdessä artikkeli, joka nosti keskusteluun "privatisation" -käsitetteen. Mietittiin oikein porukalla silloisen KTV-ammattiliiton toimistossa, mitä se oikein mahtoi tarkoittaa. Olin yhtenä ehdottamassa käsitteen kääntämistä "yksityistämiseksi". 

Kuinka ollakaan, käsite yleistyi pian, mutta lihaa luiden ympärille se alkoi saada vasta 1970-luvun loppupuolella, kun mm. satamalaitoksia vaadittiin irroitettavaksi kaupunkien hallinnon alaisuudesta yhtiöittämisen muodossa.  Välimuodoksi tuolloin kehitettiin liikelaitosmalli, jossa satamat pysyivät edelleen kunnallisen itsehallinnon piirissä, mutta saivat itsenäisemmän aseman siten, että ne osallistuivat kunnan tiliasemaan ja budjetointiin laitoksen tuoton tai tappion kokonaissummalla. 

Euroopan Yhteisön markkinaehtoisen  toimintastrategian kaupallistamisen juuret ovat siis jo ainakin 1970-luvun alkupuolella. Tuohon aikaan se haki vielä muotojaan. Suuren sysäyksen eteenpäin aiheutti Berliinin muurin, DDR:n ja Neuvostoliiton romahtaminen 1980-luvun lopulla ja siitä eteenpän. Ei ihme, että markkinavoimat tunnistivat valtiojohtoisen yhteiskuntapolitiikan heikon hetken koittaneen. Kapitalismi oli voittanut maailmanlaajuisen ideologisen taistelun. Sen piti näkyä - tietenkin  - myös politiikan sisällössä. 

Kuuluisan Maastrichtin sopimuksen ja sen kasvu- ja vakaussopimuksen juuret ovat 1990-luvun alussa, siis jo ajalla ennen Suomen liittymistä Euroopan Unioniin. Meille perusteeksi integroitumiseen läntiseen suuntaan riitti mahdollisuus irtautua Neuvostoliiton ja  koko sosialistisen blokin otteesta, jonka symbolina meillä oli Neuvostoliiton kanssa solmittu ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus. Uskottiin läntiseen, demokraattisen arvoyhteisöön ja sen demokraattisen perinteeseen.

Sitä ei kuitenkaan nähty, että läntinen kapitalismi, markkinavoimat eivät halunneet demokratialta muuta kuin muodollisen suostumuksen taloudellisten vapauksien lujittamiseksi yhteisön rakenteisiin. Suomen liittyessä Euroopan Unioniin ja vähän myöhemmin Euroopan Valuuttaunioniin tämä ei ollut vielä selvästi nähtävissä eikä sen analysointi näkynyt kannanotoissa Unioniin liittymisestä puhuttaessa. En nähnyt minäkään; äänestin - tottakai - Euroopan Unioniin liittymisen puolesta ja hyväksyin myös Paavo Lipposen hallituksen päätöksen liittymisestä Europan Valuuttaunioniin ja euron käyttöönoton luonnollisena ja johdonmukaisena seurauksena yhdentymisen tien valitsemisesta.

Markkinaehtoisen Unionin rakentaminen oli jo tuolloin  pitkällä; muistan erityisesti ihmetelleeni Euroopan Keskuspankin itsenäistä asemaa instituutiona, joka "ei ota vastaan poliittisia ohjeita eikä myöskään anna niitä". Sitä jäi miettimään, että mitähän tästäkin seuraa. Tänä päivänä me tunnistamme tuon itsenäisyyden jo paljon paremmin. Jo vuosia jatkunut "määrällinen elvytys" (QE) sopii hyvin tuon itsenäisyyden tunnusmerkiksi. Sen kautta Valuuttaunioni on ottanut huomattavan määrän taloudellista määräysvaltaa kansallisilta hallituksilta, joiden perustamisdoktriinin mukaan tuli itse huolehtia taloudestaan. Euroopan Unionin keskuspankin tehtävänä ei 2010 luvun alussa hyväksytyn konsolidoidun peruskirjan mukaan ole ottaa vastuuta jäsenvaltioiden taloudesta. Markkinaperiaatteiden mukaan myös jäsenvaltiot kilpailevat keskenäänkin toimiensa taloudellisen menestyksen tai menestymättömyyden seurausten kanssa.

Euroopan sisämarkkina ja sen yhteydessä tehty yhteistyö on muuttanut luonnettaan viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Euroopan Komission  ranskalainen puheenjohtaja Jacques Delors kantoi puheenjohtajakautensa viimeisinä vuosina huolta siitä, mikä jäsenvaltioiden asema eurooppalaisessa yhteistyössä tulee olemaan. Legenda kertoo että hän sai Saksan Helmut Kohlin suullisesti suostumaan siihen, että jäsenvaltioiden rooli tasavertaisena kumppanina otettaisiin huomioon Euroopan Unionia kehitettäessä. Kuten nyt tiedämme, tämä suullinen sopimus ei päässyt sisäänrakennetuksi osaksi Euroopan Unionia. Siitä tuli puhtaasti markkinaehtoinen ja jopa markkina-alisteinen Euroopan Komissiolle annettujen kansalliseen budjetointiin ja taloudelliseen toimintaan ulottuvien vaikutusmahdollisuuksien kautta. Tarvitsee vain tutustua esimerkiksi Suomen vuoden 2021 talousarvioehdotukseen, niin huomaa kuinka tarkkaan Euroopan Komission asettamat prioriteetit on huomioitava tulevaa budjettivuotta suunnitellessa.


Viimeistään Korona-pandemia on osoittanut, että markkina ei pärjää ilman vahvaa valtiota. Samoin ei pärjää myöskään oikeiston suosima uusliberaali talousmalli, jonka ratkaisuissa markkinan ensisijaisuus on keskeistä. Kun tähän yhdistyy konservatiivisen pidättyväisyyden ajatus säästämisestä ennen kuluttamista ja velanotosta pidättäytyminen kotitalouden antaman mallin mukaisesti, ollaan jo pahasti hakoteillä suhteessa makrotalouden antamiin todellisiin mahdollisuuksiin. Itsenäisenä valtiona olemme luopuneet Valuuttaunionin myötä omasta keskuspankista - Suomen Pankki ei ole enää valtiollinen instituutio - ja siksi olemme riippuvaisia Euroopan Keskuspankin ja Euroopan Komission harjoittamasta valtavirtaisesta talouspolitiikasta.

Onko mahdollista kääntää eurooppalaista talouspolitiikkaa esimerkiksi  Modernin Monetaarisen Teorian mukaiseen suuntaan, jonka mukaan itsenäisen keskuspankin omaava yhteisö selviää mistä tahansa taloudellisesta haasteesta  finanssipoliittisin ja monetaarisin päätöksin, normaalia ja tunnustettua kaksinkertaista kirjanpitoa noudattaen?

Vastaus on Euroopan Unionin ja sen valuuttaunionin osalta kielteinen - valitettavasti. Euroopan Unionin suuret haasteet, sosiaalinen turvallisuus, täysi työllisyys ja sen mukana turvattu toimeentulo, pakolaiskysymys ja muiden mannerten - erityisesti Afrikan - vahva tukeminen, yhteinen puolustus, digitalisaation vahva koordinointi - kaikki nämä olisivat todellisia mahdollisuuksia. Euroopan Unionin kohdalla esteen muodostaa sen muuttumattomiksi tarkoitetuissa peruskirjoissa, "DNA:ssa" oleva uusliberaali rakennevirhe, jossa yksipuolisesti annetaan markkinalle keskeinen ja samalla määräävä asema talousrakenteessa. Markkinan omat ristiriitaisuudet, kuten kykenemättämyys yhteiskuntavastuuseen, pelkkä voiton tavoittelun maksimointi ja  investointihaluttomuus ostovoiman puuttuessa muodostavat pysyvän ja peruuttamattoman esteen tavalla joka tekee Euroopan Unionista yhteiskunnallisesti ramman ja muutokseen kykenemättömän. Ainoa mahdollisuusn on rikkoa konsolidoitujen peruskirjojen sisäänrakennettua ja muuttumattomaksi tarkoitettua rakennetta. 


Juuri nyt haikaillaan vahvan valtion perään ja saattaa olla että USA kykenee ennen Eurooppaa modernimpaan ja makrotalouden kaikkia mahdollisuuksia käyttävään finanssi- ja rahapolitiikkaan. Mielestäni Kiina käyttää jo nyt kieli- ja kulttuurimuurin suojassa tehokkaasti näitä mielikuvituksellisia mutta rationaalisia välineitä. Niiden myötä Euroopan Unionistakin voisi tulla yhteisö, joka pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion tavoin kykenee vastaamaan ajan suuriin haasteisiin.

Miten siihen demokraattisin ja parlamentaarisin keinoin päästäisiin - siihen en osaa antaa vastausta.

tiistai 3. marraskuuta 2020

Päähänpinttymän päivittäminen


Jos mikä tuntuu vakaalta ja muuttumattomalta, on 'markkinan' analyysi tehtävästään ja tavoitteestaan. Yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa, kaikki on tälle keskeiselle lähtökohdalle alistettua. Taipua voidaan, mutta ei taittua. Jos heilahdusta johonkin suuntaan tapahtuu, koskee se enimmäkseen entistäkin tiukempaa pitäytymistä globaalin kilpailun sanelemissa periaatteissa. Kaikki elementit yrittämisessä ovat alisteisia tälle periaatteelle. Ei riitä että viivan alle jää jotakin. Viivan alle on jäätävä mahdollisimman paljon voittoa. Kun sitä tulee, on se  yrittämisen menestymisen ja onnistumisen keskeinen mittari. Yrityksen menestyminen on keskeistä. Kilpailu on kovaa. Voitto tai kuolema.


Kuolema uhkaa kuitenkin myös yrityksiä - eikä niin kovin harvoinkaan. Niilläkin on oma elinkaarensa. Yrityksen toiminnan sosiaalipsykologia on yksi sen heikkoja kohtia. Ei ole helppoa pysyä sukupolvia kovana ja armottomana kilpailijana. Ei varsinkaan maailmassa, jossa globaalit uhat vaativat tietoisuutta. Nuori sukupolvi tuntuu olevan niistä selkeämmin tietoinen kuin heidän vanhempansa. Jo seuraavan sukupolven kasvattaminen  voitontavoitteluun keinolla millä hyvänsä saattaa yrittäjäperheessä muodostua kompastuskiveksi. Nuorempi sukupolvi vaatii yrittämiseltä kestävää etiikkaa. Kestävää etiikkaa vaatii myös ympäristö. Sitä vaatii myös yhteisö jossa eletään. Ei ole helppoa tulla tietoiseksi puutteesta ja kanssaihmisten nöyryyttämisestä, siihen liittyvästä katkeruudesta ja vihasta. Yrittämisen ja leipäjonon välillä näyttää vallitsevan sovittamaton ristiriita, jota ei ole helppo sivuuttaa sivistyneessä porvariperheessä.


Tämä ristiriita ja vastaus siihen on kirjattu myös kansainvälisiin sopimuksiin. On Yhdistyneiden Kansakuntien yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus, joka vaativasti edellyttää  ihmisten yhdenvertaisuutta ja oikeutta arvokkaaseen elämään.  Tämä Suomenkin ratifioima sopimus pitää sisällään myös oikeuden ammatilliseen järjestäytymiseen ja sitä kautta tavoiteltavaan, hyvinvoinnin takaavaan toimeentuloon. Palkalla on pystyttävä elämään, perustamaan perhe, hankkimaan katto pään päälle ja luomaan perusta hamaan kuolemaan saakka jatkuvalle turvatulle, kohtuulliselle elämäntavalle. Myös markkinan on kyettävä antamaan tyydyttävä vastaus tähän lähtökohtaan. Ei ainoastaan omassa yrityksessä, oman kotimaan markkinoilla, vaan myös globaalisti. 


Markkinan yksi suuri ongelma näyttää olevan pääomien ja omistamattomuuden polarisoituminen. Köyhät ja prekariaatti yhtäällä, resurssit ja yltäkylläisyys  toisaalla. Näyttää jopa siltä, että valtava määrä resursseja jää niiden valtavan keskittymisen johdosta käyttämättä, aktivoimatta. Kun suurilla joukoilla ei ole ostovoimaa, ei ole myöskään mahdollisuutta luoda uutta liiketoimintaa investoimalla, laajentaa markkinaa. 


Tuntuisi luonnolliselta, että yrityslainsäädäntöön sisältyisi pelkän voitontavoittelun lisäksi toinenkin elementti, nimittäin ostovoiman ylläpitäminen. Ei ole järkevää kasata resursseja ilman että niille löytyy järkevää käyttöä. Varsinkaan aikana, jolloin valtava osa väestöstä elää puutteessa kykenemättä täyttämään toiveitaan ja visiotaan hyvästä elämästä. Elinkeinoelämän järjestöjen kiihkeä pyrkimys pitää ostovoima alhaisena saattaa olla merkittävää yhden yrityksen kannalta, mutta suuren kokonaisuuden kannalta se merkitsee myös yrittämisen voimavarojen valumista hukkaan. Globaali hintakilpailu vain vaikuttaa tehokkaalta, lopputulema suuressa skaalassa näyttäytyy hiipumisena. Yhteinen hyvinvointi ei toteudukaan, panokset valuvat  oman turvallisuuden varmistamiseen ja pahimmillaan odotusarvoiseen pelaamiseen pääomamarkkinoiden riskialttiissa viidakossa. 


Laki yhteistoiminnasta yrityksissä on käytännössä muuttunut lain tarkoittamien tavoitteiden vastakohdaksi. Lain 1 §:n mukaan  "Tällä lailla edistetään yrityksen ja sen henkilöstön välisiä vuorovaikutuksellisia yhteistoimintamenettelyjä, jotka perustuvat henkilöstölle oikea-aikaisesti annettuihin riittäviin tietoihin yrityksen tilasta ja sen suunnitelmista. Tavoitteena on yhteisymmärryksessä kehittää yrityksen toimintaa ja työntekijöiden mahdollisuuksia vaikuttaa yrityksessä tehtäviin päätöksiin, jotka koskevat heidän työtään, työolojaan ja asemaansa yrityksessä. "

Tarkoituspykälään on lisätty vielä yksi virke, jonka mukaan "Tarkoituksena on myös tiivistää työnantajan, henkilöstön ja työvoimaviranomaisten yhteistoimintaa työntekijöiden aseman parantamiseksi ja heidän työllistymisensä tukemiseksi yrityksen toimintamuutosten yhteydessä." Tämä lisätehtävä on muodostunut ns. yhteistoimintaneuvottelujen muodossa lain keskeiseksi soveltamisalaksi. Muut toiminnalliset sisällöt - eli lain päätarkoitus - näyttää kuihtuneen kokonaan pois käytöstä. Työnantyajalta on puuttunut siihen kiinnostusta ja työntekijäpuolelta osaamista. Muutokseen liittyvä päähänpinttymä on tehnyt sivuuttanut koko lain arvokkaan, yritysdemokratiaa ja taloudellista vaikuttamista tavoittelevan tarkoituksen. Henkilöstön  luovuus ja osaaminen jäävät yrityksessä käyttämättä. Ilmapiiri muuttuu varautuneeksi ja estyneeksi. Toisinkin asiat voisivat olla. 

Mitä siis tarkoittaisi tehokkaan ja kilpailukykyisen markkinan vaihtoehtoinen strategia?  

Tunnettua on että varakas kuluttaja satsaa mieluummin laatuun kuin halpaan hintaan. Laatukilpailu tarkoittaisi samalla myös sitä, että markkina tavoittelee laadukkaan ja enemmän maksavan tuotteen ohella myös sellaisia työolosuhteita, joissa ostovoiman kasvua pidetään luonnostaan myös laatuvaatimuksia korostavana tekijänä. Tulee mieleen Kokoomuksen presidenttiehdokkaan, Kansallisosakepankin pääjohtajan Matti Virkkusen raamatunlainaus vuoden 1968 tasavallan presidentin vaalitaistelussa:  "Työmies on palkkansa ansainnut" (Luukas 10.7) . Hänen vaalikampanjansa keskeinen tavoite oli "suomalaisen elämänmuodon ylläpitäminen". 


Yksi keskeinen vaihtoehtoisen strategian sanoma olisi siten voitontavoittelun lisäksi meillä myös "suomalaisen elämänmuodon ylläpitäminen". Ammatillisen järjestäytymisen kunnioittaminen, laajan ostovoiman nostaminen yritystoiminnan ja markkinan keskeiseksi voimavaraksi. Liiallisen polarisoitumisen suitsiminen ja välttäminen taloudellisesti tehottomana yhteisen hyvinvoinnin välineenä. Kristillisiin arvoihin ja yleismaailmalliseen etiikkaan liittyvä ihmisarvon kunnioittaminen. Taloudellisen demokratian näkeminen keskeisenä voimatekijänä yritystoiminnalle. Näiden arvojen puolustaminen elinkeinoelämän monilukuisilla foorumeilla sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Laajan ostovoiman avulla luotavan, laatuun perustuvan trendin nostaminen laadun kustannuksella tapahtuvan hintakilpailun edelle. Investointitason heikkenemisen näkeminen osoituksena riittämättömästä ostovoimasta. 


Vetäytyminen sopimustoiminnasta, kansainväliseen hintakilpailuun vastaaminen palkkojen ja ostovoiman  kustannuksella johtaa laajemmassa viitekehyksessä - kuten mm. Euroopan Unionissa - investointilamaan ja käyttämättömien resurssien valumiseen taloudellista polarisaatiota kiihdyttävään resurssien keskittymiseen, harmaaseen talouteen ja vakavaan yhteiskunnalliseen vastakkainasetteluun. Luvalla sanoen en usko sivistyneen porvarillisen elämäntavan perustuvan tällaisille toiveille ja odotuksille.


Minusta näyttää siltä että Elinkeinoelämän johdossa eletään lähes itsetuhoisen päähänpinttymän varassa. Tämä päähänpinttymä estää näkemästä kokonaisuuksia, johtaa myös markkinan sisäisiin ristiriitoihin ja yritystoiminnan - hyvänkin sellaisen - haavoittuvuuteen ja tarpeettomaan epäonnistumiseen. Vahva ostovoima, järjestäytymiseen ja neuvotteluun perustuva hyvinvointivaltio voi luoda erinomaisia edellytyksiä myös korkeaa laatua ja hyvää ostovoimaa tavoittelevalle markkinalle.


Markkinan ei tarvitse olla kannibaali, joka syö oman lajinsa pienemmät ja näkee uhkia kaikkialla lähiympäristössään. Kiinan esimerkki osoittaa että markkina ja vahva valtio voivat löytää järkevän ja molempia osapuolia tyydyttävän työnjaon. Sen puitteissa jopa eroon pääseminen köyhyydestä ja puutteesta voi olla mahdollista.


Ehkä päähänpinttymien poistamisen suureksi esikuvaksi kelpaa parhaiten kiinalainen kommunistijohtaja Deng Xiaoping, joka avatessaan kiinalaista yhteiskuntaa markkinan suuntaan laukaisi kuuluisan kommenttinsa:"Ei kissan värillä ole väliä. Pääasia on se että se pyydystää hiiriä." Jos kiinalainen ajattelutapa onnistui irtautumaan vanhoista päähänpinttymistä, vähintäänkin yhtä suurta rohkeutta ja kykyä paradigmanmuutokseen pitää voida odottaa selvästi vaikeuksiin ajautumassa olevalta markkinataloudelta. 


Sitä vaatii meillä suomalaisen elämänmuodon kunnioittaminen.


8.11. 2020

Wanhojen Tovereiden kolumnisti Matti Louekoski on juuri kirjoittanut Keijo Liinamaalta  hänelle vuonna 1975 tehtäväksi tulleesta yhteistoimintalain valmistelusta hyvän analyysin. Se osoittaa selvästi että päähänpinttymät ovat vahvoja - ja pitkäikäisiä... 

perjantai 30. lokakuuta 2020

Korona - suuri opettaja


Korona-pandemia jatkuu ja on saanut toisessa aallossaan yhä voimakkaampia ilmenemismuotoja. Näyttää myös siltä että pysyvää immuniteettia ei sairastamisen jälkeenkään ole odotettavissa, joten saattaa käydä niin että tämä virus jää vuosikausiksi lymyämään eri puolille maailmaa ja nousee yhä uudestaan ja uudestaan koko ihmiskunnan vaivaksi. Jos immuniteettia ei sairastumisen jälkeen ole odotettavissa, sitä tuskin saadaan myöskään rokotteen avulla.


Euroopan Komissio ja Unionin jäsenmaat ovat ryhtyneet yllättävän tarmokkaisiin toimiin pelastaakseen "erittäin kilpailukykyisen markkinan" joka nyt on monelta osin - erityisesti lohtua ja iloa tuovan kulutuksen osalta - joutumassa yhä vaikeampaan asemaan. Euroopan Unionissa heikoksi tarkoitettu valtio on joutunut muuttamaan strategiaansa ja hyväksymään uuden lähestymistavan, paradigman, jonka mukaan velan tekeminen ei olekaan syntiä. Velkaan tehdään ja paljon, mutta Koronan yhä kiihtyessä mikään ei tunnu riittävän. Kertaluonteiseksi kaavailtu Euroopan Unionin koronaelvytyspaketti suorine tukineen ja velkaosuuksineen helpottaa hetkeksi, mutta arvattavasti jo nyt pohditaan keinoja kuinka päästä tästä maailmoja mullistavasta tilanteesta kestävämpään tilanteeseen.


Sekin on todettava että tässä uudessa tilanteessa markkinasta ei ole kansalaisten auttajaksi. Päinvastoin, se näkyy tarvitsevan yhä suuremnpia avustus- ja tukimääriä heikoksi tarkoitetulta valtiolta. Onneksi tämän vuoden alkupuolella tapahtunut paradigmanmuutos Saksassa ja myös Euroopan Unionissa mahdollisti elvytyspaketin aikaansaamisen. Konkurssiaaltoa on saatu siirrettyä tuonnemmaksi, mutta jos pandemiaa ei saada pysäytetyksi edessä on markkinatalouden keskeisten veturien kuten matkustamisen, ravintola- ja huvittelubisneksen pysähtyminen ja näivettyminen murto-osaan entisestään. Tämä saattaa osoittautua ilmastomuutoksen pysäyttämisen kannalta myös siunaukseksi - mutta yhdellä ehdolla: entiseen ei ole enää koskaan paluuta. On palattava yksinkertaisempaan elämäntapaan ja hyväksyttävä se että markkina ei pysty meidän henkeämme pelastamaan, hyvinvoinnin ja ylenpalttisen runsauden tuottamisesta puhumattakaan.


Tämä tulee olemaan äärimmäisen vaikea paikka niille, jotka yrittävät löytää kestäviä vastauksia entisen lähestymistavan, kaikkeen onnistuneita vastauksia antavan markkinan kannalta. Yritysten tukeminen ei tässä tilanteessa auta, sillä optio tulonmuodostuksen ulottumisesta tavallisten kansalaisten ulottuville ei toimi. Yritykset eivät investoi, koska asiakkaita ei ole. Tämä on uusi tekijä aikaisemman investointeja ehkäisseen tekijän, ostovoiman puuttumisen rinnalla. Miten elvyttää, kuin megakone lakkaa pyörimästä?


Kertaluonteisen velkaelvytyksen hyväksyminen Euroopan Unionin  ja sen itsenäisen keskuspankin tasolla oli ensimmäinen askel irtautumisessa valtavirtaisesta uusliberaalista talousdoktriinista, joka on betonoitu absoluuttiseksi totuudeksi EU:n konsolidoituun peruskirjaan. Koronapandemian toisen aallon nyt iskiessä voi  ennustaa, että velalla elvyttäminen ei tule jäämään kertaluonteiseksi. Myöskään keskuspankin määrällisestä elvytyksestä ei voida luopua, vaikka tuo jo nyt tuhansiin miljardeihin euroihin  nouseva valtion velkakirjojen osto-ohjelma ei ole ilmeisesti tähänkään mennessä saavuttanut yrityksiä, vaan on jäänyt välittäjinä toimivien pankkien taseisiin ja odotusarvoisiin ohjelmiin. YTritykset eivät ole halunneet investoiuda lainarahalla ostovoimaltaan epävarmoissa olosuhteissa. Markkinalle alisteinen valtio ei ole tähänkään saakka hyötynyt osto-ohjelmista muuten kuin välillisesti ja nimellisesti; suuria ja tarpeellisia  yhteiskunnallsia uudistuksia ei ole EU:n jäsenmaissa saatu liikkeelle.


Moderni Monetaatrinen Teoria (MMT) opettaa, että keskuspankin omaava valtio tai yhteisö ei voi ajautua konkurssiin ja että se periaatteessa selviää mistä tahansa haasteesta. Velkaa voidaan tehdä, projekteja voidaan perustaa ja sisällyttää ne kaksinkertaisen kirjanpidon periaatteilla yhteisön taloudenpitoon. Ei ole estettä jatkaa velanottoa pidempäänkin - onhan esimerkiksi USA velkaantunut jo 1800-luvulta lähtien ilman pelkoa konkurssiin ajautumisesta.  Paradigman muutos edellyttää kuitenkin markkinan ja demokraattisen valtion toiminnan keskeisen periaatteellisen eron ymmärtämistä: valtio tekee velkaa ja investoi kansalaisten ilmaisemiiin tarpeisiin, yritys investoi tehdäkseen voittoa. Yritys ei ota yhteiskuntavastuuta eikä se voi niinmuodoin ratkaista edes oman olemassaolonsa ehtoja, kun megakone alkaa yskiä ja menettää tehoaan.


On siis keksittävä uusia keinoja. Pohjoismainen sosialidemokratia on jo vuosikymmeniä rakentanut vahvan valtion ja sen hyvinvointipalvelujen varaan. Kysymys ei ole ainoastaan hetkellisestä housujen lämmittämisestä, vaan vahvan valtion puskuriominaisuuksista: vahva valtio pystyy omilla toimillaan pitkään puskuroimaan yskivän talouden heikkouksia vastaan. Jos valtion tukena on sen roolin ymmärtävä keskuspankki, monia kurjistumiseen liittyviä ongelmia voidaan poistaa ennenkaikkea kansalaisten perusoikeuksien ja perusturvan toteuttamisella. Markkina ei tähän kykene. Tämä on sanottava vielä toiseen kertaan: Yritysvastuulla toimiva liiketoiminta ei edes tavoittele kansalaisten perusturvan mahdollistamista; keskeistä on se että viivan alle tuloslaskelmassa jää mahdollisimman paljon voittoa. Taseessa oleva omaisuus ei ole yritysten osalta tarkoitettu yhteiseen hyvinvointiin; se on yrityksen resurssia ja jo lähtökohtaisesti kilpailuysyistä läpinäkymätöntä, intransparenttia ja perustuslaissa suojattua omaisuutta.


Milton Friedman, uusliberaalin talousdoktriinin oppi-isä ehdotti ennustettavissa olevan hätätilöan tarpeisiin 'helikopterirahaa' eli ostovoiman jakamista keskushallinnon toimesta seteleinä suoraan kansalaisille. Hänen ehdotuksensa tulee ajalta ennen digitaalista vallankumousta. Idean toteuttaminen voisi tähän maailmanaikaan tapahtua yksinkertaisesti perustamalla jokaiselle EU-kansalaiselle keskuspankin EU-tili ja sen täydentäminen enteriä painalla säännöllisin väliajoin.


Korona-aika tämäkään ei toimi tavalla jota valtavirtaisen taloustieteen suuri guru väläytteli. Korona-pandemian oloissa tilillä olevaa ostovoimaa ei sitäkään voi käyttää iloiseen kulutusjuhlaan jota yritysmaailma niin innokkaasti ja välttämättömänä puolustaa. Korona-pandemia on osoittanut että rahan mahdilla on silläkin vain rajallinen voima. 


Tarkoituksenmukaimpaa MMT:n iden toteuttamista olisi demokraattisen valtion, siis Euroopan Unionin ja Valuuttaunionin jäsenvaltioiden kunnianpalautus ja taloudellinen kuntoutus turvaa tuovien sosiaalisten parusrakenteiden ja palvelujen mahdollistasinen muodossa suoraan Euroopan Komission ja keskuspankinelvytystoimenpiteillä. Kysymys on selviämisessä hengissä ja mahdollisimman terveenä koko maailmaa koettelevan pandemian aikaansaamasta todellisesta uhkasta. Vain hyvinvointivaltio voi vastata tähän tarpeeseen. Sitä ei voi perinteinen markkina toteuttaa muutoin kuin alisteisena yhteistä hyvää tavoittelevalle hyvinvointivaltiolle.


Euroopan Unioni ja Euroopan Komissio on siten ratkaisevan haasteen edessä. Europarlamentaarikko Eero Heinäluoman mukaan parlamentti valmistautuu Euroopan Unionin peruskirjan ja peruslähtökohtien tarkistamiseen ilmeisesti muutaman vuoden periodilla. Ennustaminen on vaikea laji, mutta nyt voi jo sanoa että muutoksen on tapahduttava nopeassa aikataulussa. Tämä toteamus ei ole pelkästään blogin kirjoittajan mielipide, vaan Korona-pandemian sanelema kategorinen imperatiivi: kysymys on kansakuntien selviämisestä oloissa joissa entiset opit eivät enää toimi.


Täten Korona toimii suurena, ehdottomana auktoriteettina ja opettajana. Mitä pikemmin tämä hyväksytään, sitä suuremmat ovat mahdollisuudet selviytyä kohden seesteisempia aikoja. Jo ilmastomuutoksen uhka kertoo, että aika entinen ei koskaan enää palaa. On otettava lusikka kiltisti 'kauniiseen käteen'.



______

30.10. 2020

Kuvaavaa tapahtumassa olevalle muutokselle on arvojen kääntyminen täysin päälaelleen. Näin sanoi Sixten Korkman vielä vuonna 2011 EVAn raportin yhteydessä:

“Hyvinvointivaltion rahoituksen vaikeutuessa on pakostakin pohdittava julkisen talouden kokoa, verotuksen tasoa ja hyvinvointilupausten rajoja”, sanoo Sixten Korkman tänään julkaistussa EVA Raportissaan ”Onko hyvinvointivaltiolla tulevaisuutta?”.


Julkinen talous on kestämättömällä tolalla. Hyvinvointivaltion tulevaisuutta ei voida rakentaa julkisen velkaantumisen varaan. Hyvinvointilupauksia annettiin vuosina, jolloin väestön ikärakenne oli poikkeuksellisen edullinen. Lupausten lunastaminen on vaikeampaa vastedes, kun väestön ikärakenne on historiallisen epäedullinen. Demografia, globalisaatio ja teknologia muuttavat talouden reunaehtoja.


Hyvinvointivaltioon kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia ja vaatimuksia. Vaikeita valintoja on tehtävä myös hyvinvointivaltion osalta. Viittaukset leikkausten tarpeettomuuteen talouskasvun varjolla, Korkman leimaa puolueiden ”poliittiseksi toiveajatteluksi”. Muuttumattoman politiikan oletuksilla hyvinvointivaltio ajautuu rahoitukselliseen umpikujaan.


Raportin mukaan hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää ennen kaikkea riittävää työntekoa ja yrittäjyyttä, mikä tulee ottaa myös veropolitiikan lähtökohdaksi. Verotuksen kiristäminen olisi pulmallista, sillä korkeiden veroasteiden aiheuttamat tehokkuustappiot ovat merkittäviä ja ne kasvavat veropohjien kansainvälisen liikkuvuuden myötä.


Avainasemassa on myös julkisten palveluiden tuottavuuden parantaminen. Raportin mukaan hyvinvointipalveluiden ns. universaalisuuden periaatetta joudutaan arvioimaan kriittisesti. ”Hyvinvointivaltiolla on edessään uudistuminen tai surkastuminen”, Korkman kiteyttää."


30.10. 2020

Social Europe -verkkolehti julkaisi juuri IMK:n (Makroekonomiaa käsittelevä Instituutti) analyysin heinäkuussa hyväksytyn Korona-elvytyspaketin vaikutuksista jäsenmaiden julkisen sektorin kasvuun vuosina 2023-2026. Tämän analyysin perusteella näyttäisi siltä että Euroopan Komissio on tekemäsä varteenotettavan paradigmanmuutoksen elvytyspaketin tukiosan muodossa jäsenmaiden julkisen sektorin vahvistamiseksi erityisesti Etelä- ja Itä-Euroopan maissa. Kehittyneemmissä EU-maissa ja etenkin pohjoismaissa paketin vaikutukset jäävät suhteellisesti pienemmiksi johtuen joko jo ennestään vahvasta julkisesta sektorista tai muuten hyvintoimivasta taloudesta. Lainaus loppupäätelmistä:


"Koska RRF (EU's Recovery and Resilience Facility eli Euroopan Unionin  27.7. 2020 hyväksymä elvytys- ja kestävyyspaketti) on tarkoitettu suurelta osin julkisten julkisten investointien rahoittamiseen kasvattamalla pääomia voidaan odottaa niiden kasvavan ohjelman toteutuessa. Jatkuva investoinnit julkiseen pääomaan ovat itse asiassa ratkaisevan tärkeitä kestävän talouden kannalta ajatellen elpymistä ja myös vastaamiseksi  pitkän aikavälin haasteisiin hiilestä irtautumiseksi. Ilman RRF: ää julkinen pääomakanta todennäköisesti olisi vähenemässä joissakin Etelä-Euroopan maissa. Ottaen huomioon raskaasti negatiivinen julkisten pääomakantojen kehitys joissakin maissa viime vuosikymmenellä, osittain johtuen kaikkialla EU: ssa toteutetuista austeristisista toimenpiteistä - nykyaikaisen ja tuottavan julkisen pääoman merkitys innovatiivisten talouksien kannalta on tervetullutta, kun EU vihdoin pyrkii enemmän kasvua edistävään talousstrategiaan."



sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Historian akkuna



"Kommunismista" ja "kommunistista" näyttää tulleen haukkumasanoja, joita varsinkin itsensä moraalisesti ja materiaalisesti ylivoimaiseksi mieltävässä lännessä käytetään tuon tuostakin. Sosialidemokratia joutui sisällissodan jälkeen ottamaan välimatkaa Vladimir Iljits Leninin johdolla venäläiseen sosialidemokratiaan syntyneeseen bolshevistiseen enemmistösuuntaukseen, joka ryhtyi kutsumaan itseään Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton Kommunistiseksi Puolueeksi. Ero sosialidemokratiaan ei liittynyt itse kommunismi- tai sosialismikäsitteen alkuperäiseen sisältöön, vaan siihen tapaan millä Leninin johtama bolshevistinen ryhmittymä alkoi toteuttaa haavettaan. Rautaiseen yksinvaltaan perustuva 'puolue', sen ehdoton yksinvalta ja tätä tukemaan syntyneet sotilaalliset, hallinnolliset ja järjestyksenpitoon tarkoitetut rakenteet olivat tunnusomaisia juuri neuvostotyyppisele yritykselle rakentaa sosialismia. Kiinan kommunistisen puolueen ylivalta perustuu tähän Leniniltä perittyyn ajattelutapaan, tosin kiinalaiseen kulttuuriin sovellettuna.


Sosialidemokratia tulkitsi alunperinkin yhteiskunnallista rakennustyötä tyystin toisella tavalla. Senkin juuret ovat työväenliikkeen "marxilaisessa", humanistisessa arvoperinnössä. Kysymys on koko ilmiöiden maailman, fenomenologian tulkitsemista uudella tavalla, ei ylhäältä päin johdettuna hierarkiana ja autoritaarisena, yksinvaltaisena rakenteena, joka on Hegelin filosofian rakenteen ydintä. Juuri tämä kirkon, hallintokoneiston ja armeijan ylivaltaan perustuvan tietopyramidin Marx halusi kääntää päälaelleen. Keskeiseksi ilmiöksi nostettiin aikaisemmin pyramidin laajaa jalustaa edustaneet kansalaiset ja tietopyramidi tuli näin käännettyä päälaelleen. "Ei muuta johtajaa, ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias" muodostui siksi tietoisuutta ohjaavaksi voimaksi, josta kehittyi kansanvaltana ja dcmokratiana tunnettu yhteiskunnallinen ilmiö. Sellaisten käsitteiden kuin ihmisten yhdenvertaisuuden, solidaarisuuden ja hyvä toveruuden tuli symboloida tätä uutta asennemaailmaa. Sosialidemokratialle, työväenliikkeen arvopohjalta kasvaneelle poliittiselle ja yhteiskunnalliselle liikkeelle tällä oli keskeinen merkitys. 


Leninin Venäjän tarpeisiin muokkaama kommunistinen liike edusti siis sanan sosiaalipsykologisessa mielessä autoritaarista, yksinvaltaista lähestymistapaa edustamaa luonteenpiirteistöä ja edellytti myös sellaisen juurtumista rakenteiden muutoksen myötä myös koko yhteiskuntaluonteeseen. Kuten Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipsykologi ja yhteiskuntaluonteen teorian kehittäjä Erich Fromm toteaa, autoritaariselle ihmiselle ei ole tasa-arvoa olemassa; kaikki muut ovat joko hänen yläpuolellaan ja hän alistunut ja voimaton - tai sitten hänen alapuolellaan ja hän itse ylivoimainen, usein narsistinen ja vastarintaa sietämätön hallitsija. Yksipuoluejärjestelmä ja sen tueksi rakennetut väkivaltakoneistot edustavat juuri autoritaarista yhteiskunnallista ajattelutapaa. Auktoriteetilla, olipa se sitten johtavan puolueen käytössä oleva valtiokoneisto tai vaihtoehtoisesti markkina jolle on annettu määräävä asema oletetun hyvinvoinnin tuottajana, ei saa olla kilpailijaa. Jos sellainen kuvaan ilmestyy, se on eliminoitava ja mielellään kokonaan tuhottava.


Tästä sosiaalipyskologisesti kahden vastakkaisen rintaman asetelmasta seuraa luonnostaan kysymys, kumpi vaihtoehto on toimivampi tai ovatko molemmat lähestymistavat hyväksyttävissä? Voidaanko vallankumouksella saavuttaa jotakin sellaista mihin kansanvalta ei koskaan ulotu? Neuvostojärjestelmän epäonnistuminen puhuu yksinvaltaista järjestelmää vastaan - Kiina näyttää sen sijaan onnistuneen luomaan hegemonian, jossa myös markkina hyväksyy kommunistisen puolueen ehdottoman ylivallan ja suostuu toimimaan järjestelmän asettamilla ehdoilla. Mikä on sosialidemokratian ja kansanvaltaan ehdottomana ja keskeisenä periaatteenaan pitävän liikkeen vaihtoehto yhteiskunnan uudistamisessa ja demokraattisen, perustuslaillisen arvopohjan oloissa?


Näyttää siltä, että yhteiskunnallisiin oloihin syntyy aika-ajoin tilanteita, joissa kovastakin poliittisesta vastarinnasta huolimatta ilmaantuu mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen uudistustyöhön. Aika-ajoin ja ikäänkuin sattumalta  avautuu 'historian akkuna' uudistuksille ja liike pääsee toteuttamaan yhteiskunnallisia tavoitteitaan. Kun ajattelemme oman maamme historiaa, tällaisia muutostilanteita on avautunut jo 1800-luvulla Venäjän Suomelle antaman autonomian oloissa. Syntyi suomalaisuusaate, oman kielen ja kulttuurin nousu, oma rahayksikkö, rautatiet, kansakoululaitos, osuustoimintaliike ja vihdoin työväenliike vaatimuksineen yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta, kokoontumis- ja järjestäytymisvapaudesta. Väliin tuli sortokausiakin, mutta torpparit vapautuivat, maa itsenäistyi ja sen mukana syntyi valtalaki jonka arvopohja vastaa hyvin pitkälle nykyistä eduskuntalaitostamme.  Historiallinen akkuna avautui myös 1930-luvun lopulla maalaisliiton ja sosialidemokratian punamultayhteistyönä, vaikka samaan aikaan vahva isänmaallinen kansanliike ja Suur-Suomi-ajattelu hallitsi oikeistovoimien elämäntyyliä ja ajattelutapaa. Sodanjälkeiseen rakennustyöhön kuului teollistuminen ja parlamentaarisen poliittisen käytännön vakiintuminen. Myös Suomen kommunistinen liike tuli mukaan Rafael Paasion hallituksen myötä parlamentaariseen toimintaan, mikä merkitsi kommunistisen liikkeen ehdottomasta poliittisesta vallantavoittelusta luopumista. Autoritaariset luonteenpiirteet ja liikkeessä elätelty yksinvaltainen, "taistolainen" yhteiskuntaluonne saivat väistyä. Ihmisten eriarvoisuutta ja oman verenperinnön erinomaisuutta edustava poliittinen liikehdintä siirtyi populististen ja kansallista omaleimaisuutta suojelevien ja  korostavien liikkeiden työvälineeksi.


Voidaan myös sanoa että 1960-luvun lopun 1970-luvun alun aikainen yhteiskunnallinen ilmapiiri merkitsi 'historiallisen akkunan' avautumista; suuria yhteiskunnallisia, koko kansaa koskevia uudistuksia saatiin liikkeelle: peruskoulu, työeläkejärjestelmämme, lasten päivähoitolaki (yhtenä ensimmäisistä) ja laaja työelämän uudistamisprosessi työehto- ja suositussopimuksineen leimasivat tuota edistyksellistä mutta lyhyttä jaksoa. Samaan aikaan alkoi päätään nostaa Chigagon poikien ja Milton Friedmannin monetarististen oppien esiinmarssi ja pahanenteinen voittokulku. Sen yhtenä ilmenemismuotona on nyt elinkeinoelämä irtautumassa sopimustoiminnasta tavoitellen Thomas Pikettyn mukaan "monarkistista" talousjärjestelmää, jossa yritykset ja markkina yksin määräävät  työelämän ja kansalaisten toimeentulon ehdoista. 


Surullista todeta että liittymisemme Euroopan Unioniin ei ole tuonut mukanaan demokratiaan ja kansanvaltaan suuria rakenneuudistuksia vaikka sellaisiin rakenteen ylätasolla aina viitataan. Vähänkään syvempi raapaisu eurooppalaisen todellisuuden pinnan alle osoittaa, että leninistisen yksinvallan sijasta  on "mahdollisimman kilpailukykyiselle sosiaaliselle markkinataloudelle" (Lissabonin sopimus, 2. artikla, kohta 3) annettu ehdottoman auktoriteetin asema oletetun hyvinvoinnin saavuttamisessa. Toisen maailmansodan jälkeinen 'herkkä hetki' jolloin vannottiin rauhan ja demokratian nimiin, ei saavuttanutkaan sellaista hegemonista asemaa johon Euroopan Unionin perustuksia luotaessa vahvasti uskottiin.


Kun nyt katselemme tämän päivän yhteiskunnallista tilannetta ja Sanna Marinin johtaman hallituksen jopa yllättävän hyvää yksituumaisuutta suurten yhteiskunnallisten uudistusten liikkeellelaittamisesa, voisi sanoa että historian akkuna on taas kerran avautunut. Erikoisen sivumaun tähän tilanteeseen luo se, että vielä pari vuotta sitten vannottiin tiukasta kilpailukykyisen markkinan ensisijaisuuteen ja työelämän mukauttamiseen niin että yritykset voisivat paitsi sanella työelämän ehdot, myös saada vientiteollisuudessa voittoja hintakilpailussa muiden Euroopan Unionin jäsenmaiden ja muiden vientiämme tarvitsevien maiden kustannuksella. Sosialidemokratian niukka voitto vuoden 2019 vaaleissa mahdollisti SDP:n puheenjohtaja  Antti Rinteen neuvotteleman hallitusohjelman ja laajapohjaisen keskusta-vasemmistohallituksen muodostamisen. Sivumaun kitkeryyttä lisää vielä se, että edellisen Sipilän hallituksen keskeisenä vetäjänä toiminut Keskustapuolue hyväksyi Antti Rinteen neuvotteleman edistyksellisen, 'perustuslaillisen'  hallitusohjelman, mutta kyseenalaisti hänen persoonansa pääministerinä ja hallituksen vetäjänä. Asioista voitiin olla yhtä mieltä, mutta parlamentaarinen yhdenvertaisuuden henki ei ulottunut pääministeriin saakka.


Vielä muutama vuosi sitten tuntui siltä että olemme tuomittuja uusliberalistisen, valtavirtaisen talousajattelun asettamiin raameihin ainoana yhteiskunnallisena lähestymistapana. Ihmeelliseltä tuntuu tätä taustaa vasten se, että mikää tänään näyttää mahdottomalta voikin homenna olla jo täyttä todellisuutta. Bertold Brechtin sanoin "Ei milloinkaan saattaa olla totta jo tänään".


Lähes kaikki merkit viittaavat siihen että Sanna Marinin hallitus saa todellakin aikaan suuria yhteiskunnallisia, kansalaisten yhdenvertaisuutta ja yhteistä hyvinvointia vahvistavia uudistuksia. Tällaista hetkeä ei ole ollut sitten 1970-luvun, koska hallitusyhteistyö poliittista arvo-oikeistoa johtavan Kokoomuksen kanssa on aina muodostunut puolustustaisteluksi, jossa on onnistuttu ainakin jossakin määrin suojaamaan kansanvaltaisen hyvinvontivaltion perustaa, mutta jossa koko kansa koskevien yhteiskunnallisten uudistusten aikaansaaminen on jäänyt pahasti puolitiehen. 


Tietenkin on niin, että yhteiskunnallisissa uudistusprosesseissa haavoitetaan poliittisia kilpailijoita ja arpia saadaan itsekin. Eteneminen ei juuri koskaan ole suoraviivaista, koska taustalla toimivat yksilöiden luonteenpiirteisiin ja koko kansakunnan yhteiskuntaluonteeseen juurtuneet kaavautuneet asenteet. Nyt näyttää kuitenkin siltä että produktiiviset, elämää ylläpitävät voimat ovat taas kerran löytäneet toisensa, keskinäinen suvaitsevaisuus antaa hallituspuolueille mahdollisuuksia profiloitua myös suhteessa omaan kannattajakuntaansa. Historian akkunaa hallitsee tällä kertaa perustuslakimme sisältämä sanoma kansalaisten yhdenvertaisuudesta ja sen hegemoniasta. Poliittisten ideologioiden sisällä vaikuttaa kaiken läpileikkaava produktiivisten ja eiproduktiivisten voimien analyysin ulkopuolella toimiva voima.


Kuten historia opettaa, tällainen vaihe ei välttämättä kestä pitkään. Siksi nyt on taottava, kun rauta on kuumana. Hyppäys uudelle hyvinvoinnin tasolle on mahdollinen. Tämän kirjoituksen aiheena ei ole kuitenkaan aavistella, mistä päin yhteisen hyvinvoinnin vaarantajat ovat jatkossa hyökkäämässä.


20.10. 2020

Anu Kantola kirjoitti Helsingin Sanomissa 20.10. 2020:

"Saatamme elää tämän aikakauden viimeisiä päiviä: historia voi tehdä kahden viikon päästä käännöksen

FILOSOFIASSA on kummitellut ajatus ratkaisevasta hetkestä. Søren Kierke­gaardin ja Friedrich Nietzschen mukaan aina silloin tällöin koittaa hetki, joka muuttaa historian suunnan: päivä, jossa menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat, ja otamme askeleen uuteen.


Elämmekö parhaillaan tämän aikakauden viimeisiä viikkoja? Tekeekö historia suuren käännöksen kahden viikon päästä tiistaina?"


23.10. 2020


"Suomi punnersi maailman onnellisimmaksi maaksi omin voimin ja pikkuhiljaa. Mutta onko pohjoismaisesta konsensusajattelusta vientituotteeksi? Professori Danny Dorling ja Annika Koljonen kirjoittivat kirjan suomalaisesta ihanneyhteiskunnasta eli Fintopiasta.

"MITÄ brittipoliitikkojen sitten pitäisi oppia Suomesta?


”Ensiksikin sen, että hyvinvointivaltion rakentaminen kestää hyvin kauan.”


Katse pitää siirtää yhdestä vaalikaudesta parin kolmen sukupolven päähän. Suomi rakensi nykyistä hyvinvointiaan pala palalta vuosikymmenien ajan.


Siinä missä Britannia sai kehittää koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmiään imperiuminsa tuoman pääoman turvin, köyhä Suomi lähti nollasta.


Muihin Pohjoismaihinkin verrattuna Suomen lähtökohdat olivat huonot. Ruotsilla oli vanhaa rahaa, Tanskalla yhteydet Manner-Eurooppaan ja Norjalla öljynsä."

https://www.hs.fi/paivanlehti/23102020/art-2000006696214.html


torstai 8. lokakuuta 2020

Ne olivat suurenmoisia kokemuksia...

 Sigmar Gabriel:

Telttaleirillä 1970-luvulla



Tulen sellaisista perheolosuhteista, joissa ei suuria lomia pidetty puhumattakaan ulkomaanmatkailusta. Mutta pääsin yhteyteen erittäin vanhan SPD:tä lähellä olevan nuorisojärjestön, Falkenin kanssa. Monet nimittivät sitä tuohon aikaan pilkallisesti "SPD:n partiolaisiksi". Tosiasiassa Falkenjärjestön juuret ovat sosialistisessa työväenliikken traditiossa.

Minun aikanani järjestävät Falkenit kesäisin telttaleirejä ympäri Eurooppaa alkaen Ranskasta aina Ruotsiin saakka. Minulle oli aivan mahtava mahdollisuus oppia muiden nuorten kanssa tuntemaan muitakin maita. Kun sai tehtäväkseen järjestää seminaarin tai auttaa telttojen pystyttämisessä ja suihkujen rakentamisessa, ostosten tekemisesä tai perunoiden kuorimisessa, ei paljon muita kokemuksia tarvinnut.

Ne olivat suurenmoisia kokemuksia. Meillä oli paljon poliittisia yhteyksiä: esimerkiksi ruotsalaiset nuoret sosialidemokraatit, Ranskan sosialistit ja kommunistit, erään kerran meillä oli jopa PLO:n edustaja vieraana. Kun Francois Mitterand tuli vuonna 1981 valituksi Ranskan presidentiksi, juhlimme sitä yhdessä ranskalaisten  ystävien kanssa sosialistisella kapakkakäynnillä. Vaikuttavin kokemus oli varmaan tavata Itävallassa Willy Brandt, Olof Palme ja Bruno Kreisky, jopa USA:n demokraattinen nuorisojärjestö oli paikalla. Siihen mennessä en ollut tiennyt että sellaista oli ylipäätään olemassa. 

Tällainen tapa toimia, kokea jotakin maasta, kansasta ja politiikasta, vaikutti minuun suuresti.

Mutta ei kaikki tietenkään ollut pelkkää politiikkaa. Murrosiässä ei sosialismi ole niitä ihan kaikkein tärkeimpiä asioita, jännittävämpää oli viettää ensimmäisen tyttöystävän kanssa kanssa useampia viikkoja telttaleirillä, vanhempien katseiden ulottumattomissa. Nukkua öisin ulkona, kokea kaikkea sitä mitä leiriromantiikaksi kutsutaan - sitä en ole tähän päivään mennessä unohtanut.



Kotkaliikkeessä opin tuntemaan monia myöhempiä poliitikkoja, niiden joukossa mm. Jens Stoltenberg, nykyinen NATOn pääsihteeri. Myös yksi minun läheisimmistä ystävistäni, aikaisempi Itävallan liittokansleri Werner Fayman oli mukana. Nämä ystävyydet ovat kestäneet vuosikymmeniä. Saksassa on ryhmä entisiä Falkeneita jotka edelleen tapaavat säännöllisesti.

Tietenkin leiritulilla myös laulettiin työväenlauluja jotka ovat peräisin vuosisadan vaihteesta Weimarin tasavallan ajoilta."Wir sind das Bauvolk der kommenden Welt..." (Laulun suomentanut 1960-luvun alun Nuorten Kotkain Keskusliiton sihteeri Martti Pöysälä sen alkueräisessä hengessä nimellä "Huomisen tekijät". Laulu tunnetaan myös nimellä "Nuorison marssi".) Tämä "Wienin työläisten marssi" on itävaltalainen marssilaulu, täynnä optimismia aikana jolloin fasismi Euroopassa pääsi valloilleen. Tänä päivänä sosialidemokratia näyttää josakin määrin lamaantuneelta, mutta nämä työväenlaulut olivat silloin suuren itsetiotoisuuden ilmauksia. 



"Nuoret Kotkat - die Falken Saksassa - ovat määränneet elämäni suunnan. Olin Falkeneissa mukana kauan ennen kuin tulin SPD:n jäseneksi. Ilman kotkaliikettä ei varmastikaan olisi ollut politiikkoa nimeltä Sigmar Gabriel."


___

(Tämä kertomus on 11.7. 2020 ilmestyneestä der Spiegel -lehdestä, sen numerosta 29. Lehdessä kuuluisat saksalaiset persoonat kertovat parhaista, ainutlaatuisimmista lomakokemuksistaan. Sigmar Gabriel on toiminut mm. Sadsan SPD:n puheenjoihtajana. Käännös saksasta Ilpo Rossi)