Karhunpalveluksia

Vuosi 2019 on päättymässä ja sen myötä myös Suomen puheenjohtajuus Euroopan Unionin Neuvostossa. Keskityn omassa  'vuosikatsauksessani' Suomen hallituksen eurooppapolitiikkaan;  Mm. Saku Uuninpankkopoika Timonen on omalta osaltaan tehnyt mielestäni toistaiseksi ylittämättömän  arvion Suomen sisäpolitiikasta, johon voi yhtyä. Eurooppapolitiikka on jäänyt vähemmälle huomiolle, enkä ole nähnyt siitä tehdyn kovin syvällistä arviota. Eurooppaministeri Tytti Tuppurainen arvioi hallituksen toteuttamaa politiikkaa päättymässä olevana puheenjohtajakautena YLEn politiikaradiossa 30.12. 2019 myönteisin sanakääntein. Sen aika tulee ehkä myöhemmin - syistä, joihin puutun tässä puheenvuorossa.

Suomen hallituksen tavoitteet puheenjohtajakaudella liittyivät oikeusvaltioperiaatteeseen ja Euroopan Unionin rahoituskehykseen sekä näiden kahden tavoitteen kytkemiseen yhteen siten, että eurooppalaista oikeusvaltioperiaatetta rikkova  jäsenvaltio voi joutua taloudellisten rangaistusten kohteeksi rikkoessaan keskeistä lainsäädäntöä. Tällä näytettäisiin tarkoitettavan ennenkaikkea vapaata mielipiteenmuodostusta, oikeuslaitoksen kokoonpanoa, yliopistojen toimintavapautta, mutta myös Euroopan lainsäädännön, siis yhteiseksi julistettujen arvojen mukaista  mukaisen politiikan vastustamista, mukaan lukien markkinoiden ja demokraattisen valtion toimintasuhteet sekä talouskuri sellaisena kuin se on  määritelty Euroopan Unionin konsolidoiduissa peruskirjoissa ja mm. Maastrichtin sopimuksessa lisäyksineen ja laajennuksineen.

Kysymys on Antti Rinteen hallituksen eurooppapolitiikasta, jota nyt jatkaa Sanna Marinin hallitus täsmälleen samalla ohjelmalla, johon Rinteen neuvottelemana SDP, Vihreät, Keskusta, Vasemmistoliitto ja RKP yhtyivät. Hallitusohjelman sisäpoliittisia ansioita ei käy kiistäminen eikä Rinteen neuvottelutaitojakaan, niin vaikean spagaatin mm. Keskustapuolue joutui  tekemään Juha Sipilän johtaman Keskustan, Kokoomuksen ja unholaan painumassa olevan Sinisten parlamenttiryhmän jäsenistä muodostuneen hallituksen kanssa. Lopulta Sipilän hallitus törmäsi sekä perustuslakiin että laillisuuden rajoja hipovaan - ja ilmeisesti ylittäväänkin - maakuntahallinnon ja Soten rakenteiden ennakointiin. Pääministeriksi nousseen oppositiojohtaja Rinteen politiikka oli tässä suhteessa voimakasta ja siitä seurasi sitten rangaistus, joka estää Antti Rinnettä johtamasta hallituspolitiikkaa neuvottelemansa hallitusohjelman ja sen kokoonpanon puitteissa.  Eroopapolitiikassa kuitenkin tilanne on toinen.

Silmiinistävää nykyisen keskustavasemmistolaisen hallituksen politiikassa on irtiotto markkinaperiaatteista ja uusien ratkaisujen hakeminen valtion voimistamisen suunnasta hyvinvointivaltion kunnianpalautuksen muodossa. Tämä ei ole tavanomaista eurooppalaisessa politiikassa.  Vasemmistolaiset ajatukset ja ohjelmat ovat olleet jo vuosikausia vastatuulessa
myös Euroopassa ja vain niiden poikkeuksellisen hyvä menestyminen on mahdollistanut niiden toiminnan, jota Euroopan Komissio on sitten joutunut katselemaan jossakin määrin läpi sormien. Heikommasta tilanteesta lähteneet vasemmistohenkiset hallitukset ja populistista irtiottoa julistaneet hallitukset ovat ajautuneet vaikeuksiin ja  joutuneet joko sanktioiden tai niillä tapahtuneen uhkailun kohteeksi, esimerkkeinä Kreikka ja Italia. Suomen uusi  hallitus  näyttäisi tässä suhteessa olevan Euroopan Komission tarkkailun alla; valtion roolin vahvistamista on jo ehditty ihmetellä ja varoituksen sanoja on kuulunut.

Euroopan Unionin markkinakeskeinen ja demokraattisen valtion roolia rajoittava toimintatapa ei ole kuitenkaan muuttunut mihinkään, siitä todistaa mm. loka-marraskuun taitteessa annettu raportti Euroopan Unionin taloudellisesta tilasta ja odotettavissa olevista korjaavista toimista. Euroopan Unioni rakentaa toimintansa edelleen erittäin kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, 2. artikla, 3.kohta) varaan. Tästä löytyy - tottakai - Euroopan Unionin politiikasta lukuisia esimerkkejä ja itse asiassa koko Unionin koneisto - johon kuuluvat myös EKP, EKP:n alaisuudessa toimiva Investointipankki, EKP:n kansalliset jäsenpankit ja lisäksi myös perusohjelmat hyväksyneet valtiot virkamieskoneistoineen,  toteuttaa tätä - ja vain tätä - lähestymistapaa. Euroopan Unionin ajamat vapaakauppasopimukset, EKP:n määrällinen elvytys markkinoiden suuntaan ja myös markkinoiden irroittaminen yhteiskuntavastuusta Sosiaalisen pilarin 'sosialisaation' yhteydessä puhuvat tästä selkeää ja todistusvoimaista kieltä. Euroopan Unioni on kovan kilpailun markkinayhteisö ja sen jäsenvaltiot on hyväksyttyjen peruskirjojen ja eurooppalaisen lainsäädännön kautta alistettu toimimaan tässä hengessä ja tekemään palveluksia keskeisten periaatteiden soveltamiselle.


Mitä tarkoittaa oikeusvaltioperiaate tässä viitekehyksessä? Se tarkoittaa Euroopan Unionin keskeisten toimintaperiaatteiden sisäistämistä ja niiden mukaista toimintaa. Suomen perustuslaki, joka on hengeltään toisenlainen, ei markkinoiden vaan kansalaisen oikeuksien ensisijaisuutta ajava, on myös viime kädessä alisteinen Euroopan Unionin konsolidoiduille peruskirjoille, niistä johdetuille ohjelmille ja toimintakäytännöille. Ministeriöt - mm. valtionvarainministeriö - eivät saa eivätkä voi suositella toisenlaista politiikaa. Suomen Pankki EKP:n alaisena ja sen valvonnassa seuraa tiukasti yhteisiä periaatteita,   jopa EKP:n pääjohtajan puheenvuorossaan suosittelemaa vaitonaista linjaa puhuttaessa määrällisestä elvytyksestä. Euroopan Unionin linjaukset  - olkoonkin että ne ovat yksipuolisen uusliberaaleja ja markkinavoimia suosivia - edustavat tämän markkinayhteisön oikeusvaltioperiaatetta. Jäsenmaan hallituksen on toimittava peruskirjojen ja niiden pohjalta toteutettujen ohjelmien ja päätöksien mukaisesti. Piste.

Kuka voi sitten esittää kritiikkiä Euroopan Unionia, sen rakenteita, ohjelmia ja päätöksiä kohtaan? Hallitukset voivat esittää vaihtoehtoisia lähestymistapoja, mutta vain keskeisen lainsäädännön ja ohjelmien puitteissa. Näitä kritisoiva poliittinen mielenilmaisu on sekin sillä tavalla säänneltyä, että kritiikin on pysyttävä voimassa olevan ja pysyväksi tarkoitetun lähestymistavan, paradigman puitteissa. Peruskirjojen lähestymistapaa voivat kritisoida kansalaiset ja poliittiset puolueet. Kansalaisjärjestöjen kriittisiä ilmaisuja rajoitetaan taloudellisilla sanktioilla; yhteistyöstä projektien muodossa kieltäydytään (esim. kansainväliset ympäristöjärjestöt) ja mm. Saksassa on sikäläinen Attac-järjestö julistettu ei-yleishyödylliseksi järjestöksi sikäläisen finanssivalvonnan (Das Höchste Finanzgericht) toimesta, koska se on esittänyt liian poliittisia mielipiteitä ja aktiivisesti vastustanut mm. Euroopan Unionin vapaakauppapolitiikkaa.

Paradoksaalista on sekin, että eurooppalainen sosialidemokratia, jonka menestys on mitä suurimmassa määrin riippuvainen vahvasta valtiosta, ei ole nostanut ääntään sen keskeisen oikeusvaltioperiaatteen merkeissä, jonka mukaan sillä pluralistisen, demokraattisen lähestymistavan nimissä pitäisi olla oikeus toteuttaa hyvinvointivaltion toteuttamiseeen tähtäävää, resurssitietoista ja omista arvovalinnoistaan lähtevää politiikkaa. On suuri kysymysmerkki, mikä on johtanut eurooppalaisen sosialidemokratian tällaiseen, automaattiseen alistumiseen sidottuun sosiaalipsykologiseen tilaan. Omalta osaltani etsin tähän vastausta autoritaarisen luonteenpiirteistön alistuvasta, vastaanottavasta ja myötäjuoksuna ilmevästä yhteiskuntaluonteesta, jota Frankfurtin koulukunta ja erityisesti maailmankuulu sosiaalipsykologi Erich Fromm on niin osuvasti kuvannut ensimmäisen kerran jo ennen toista maailmansotaa ilmestyneessä, ensimmäisessä poliittisen pakolaisuuden aikana ilmestyneessä kirjassaan Escape From Freedom (Vaarallinen vapaus, Kirjayhtymä 1966). Kun kirjaa ei ole enää suomeksi saatavana, olen asian ymmärtämiseksi kirjoittanut automaattista yhdenmukaisuutta kuvaavan luvun uudelleen Frommin elämäntyötä käsittelevään kirjoituskokoelmaani.

Palatakseni takaisin Euroopan Unionin oikeusvaltioperiaatteeseen se tarkoittaa vasemmistolaisen ja erityisesti pohjoismaisen sosialidemokratian kannalta kansanvaltaisen hyvinvointivaltion alistamista globaalin uusliberalistisen markkinakilpajuoksun reunaehtoihin. Oikeusvaltioperiaatteen yhdistäminen taloudellisiin  sanktioihin tarkoittaa poliittisen vasemmiston kannalta hirttosilmukan asettamista vapaaehtoisesti omaan kaulaan. Mitä tämä tarkoittaa valtavirtaisen, demokraattisen valtion dynaamisia voimia rajoittavan politiikan oloissa, se jää nähtäväksi. Keinojen määrä on rajallinen ja jos hallituksen työllistämispolitiikka ei onnistu odotetulla tavalla ja lisäpanostuksia tarvittaisiin, törmäystä Euroopan Unionin virallisen politiikan kanssa tuskin voidaan välttää. Oppositio pitää tästä melkoisella varmuudella huolen, edustaahan se ainakin talousajattelussaan valtavirtaisen talousajattelun lähestymistapaa. Viimeistään silloin joudutaan mittaamaan perustuslakimme arvojen kestävyys suhteessa eurooppalaiseen lainsäädäntöön.

Kun talouspolitiikassakaan ei ole onnistuttu irtautumaan valtavirtaisen, uuskeynesiläisyydeksi kutsutun talouspolitiikan sekavasta  ja modernin, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan keinoja vain yksipuolisesti markkinan eduksi tulkitsevasta talousajattelusta, ei myöskään Suomen hallituksen talouspoliittinen raami Euroopan Unionin politiikalle vastaa niitä odotuksia, joita sosialidemokratian tänä kriittisenä, valtavia yhteisiä ponnistuksia vaativana aikana olisi eurooppalaiselle ja maailmanlaajuiselle yhteistyölle asetettava. Näissä oloissa taloudellisten sanktioiden ja oikeusvaltioperiaatteen nivominen yhteen on karhunpalvelus rationaaliselle, ihmiskeskeiselle ja ja globaaleja haasteita ratkovalle politiikalle. Tässä mielessä Euroopan Unionin puheenjohtajuuskausi jäi Suomelta huitaisuksi ilmaan ja todellisuudessa lisäaseiden antamiseksi uusliberaalien voimien käsiin keskustavasemmistolaisen talouspoliittisen ajattelun nujertamiseksi tulevaisuudessa.

Mitenkähän tämän ristiriidan kanssa oikein jaksetaan elää?

3.1. 2020
Helsingin Sanomat arvioi pääkirjoituksessaan Suomen onnistumista puheejohtajakauden tavoitteissaan. "Ihan jees" ja"perus" kuvaavat sitä tasoa, jolla onnistumista arvioidaan. Oikeusvaltuoperiaatteen kytkemisestä EU-rahoitukseen sanotaan seuraavasti:" Monivuotisiin rahoituskehyksiin on nyt tarjolla kirjaus oikeusvaltioperiaatteista, mutta se on yhä lopullisesti hyväksymättä. Epäselväksi jää, miten kytkentä käytännössä toimisi ja tehoaisi sääntöjen rikkojiin. Rikkomuksen pitää liittyä nimenomaan EU-rahoituksen väärinkäytöksiin, joten yleisiin oikeusperiaateongelmiin kirjaus ei yllä." Miten kävi Kreikan tapauksessa, kun se yritti käyttää rahoitusta valtion vahvistamiseen? Tuli vakavaa kurinpitoa, austerismia ja vajoaminen taloudessa kymmeniä vuosia taaksepäin tavalla, jonka seurauksista ei horisontin tälle puolen mahtuvalla aikajanalla ole mahdollista selvitä. EU:n ytimessä - peruskirjoissa - oleva oikeusvaltiota rampauttava ideologinen linjaus ei noussut lainkaan esiin. Rahoituskehyksessä tyydyttiin saksalaistyyppiseen "mustan nollan" politiikkaan.  

Takaisin ylös pohjalta

 Katselemme televisioruuduista Barcelonan mielenosoituksia itsenäisyyttä tavoittelevan Katalonian puolesta. Palavat roskapöntöt, kaadetut autot ja tuhoisat seuraukset itsenäisyyttä tavoittelevan joukon jäljiltä nostaa esiin kysymyksen: onko katuprotestit ja väkivalta se tie jolla nykyään maailmaa parannetaan? 

Saksalainen der Spiegel -lehti julkaisi numerossaan 38 syyskuun puolivälissä 2019 kirjaesittelyn amerikkalaisesta Stuart Jeffriesin kirjasta "Grand Hotel Abgrund. Die Frankfurter Schule und ihre Zeit." Kirja kertoo aikanaan loistokkaasta "Frankfurtin koulukunnasta", sen vähittäisestä hiipumisesta globalismin ja markkinatalouden voitokkaalta näyttäneen etenemisen tieltä. 

Frankfurtin koulukunta, jonka sosiaalipsykologiasta kirjoituksissani analyysista minäkin olen useaan otteeseeen puhunut, näytti välillä jo painuneen lähes täysin unholaan. Stuart Jeffriesen kirja kertoo ensisijaisesti Frankfurtin koulun kriittisestä teoriasta ja sen eräistä tunnetuimmista edustajista; keskiössä on 'tavalliseen tapaan' Theodor W. Adorno ja hänen kuuluisat autoritaarisuutta ja järjen dialektiikkaa koskevat lauseensa, jotka jäivät elämään ja jotka tekivät koko koulukunnan kuuluisaksi. 

Spiegelin jutussa mainitaan myös Erich Fromm sekä Herbert Marcuse, Frankfurtin koulun johtaja Max Horkheimer sekä vielä elävä saksalainen filosofi ja analyytikko Jürgen Habermas. Frankfurtin koulukunnnan  erikoisuutena voidaan pitää sen ihmisen ja yhteiskunnan vuorovaikutusta syvällisesti tutkineena erityisryhmänä, jonka toiminnan mahdollisti rikkaan amerikkalaisen viljakauppiaan Herman Weilin rahoitus. 

Frankfurtin koulukunta ei suoranaisesti osallistunut politiikkaan ja yhteytensä mm. Marxin aateperintöön se piti piilossa pitkään. Herbert Marcusesta tuli 1960-ja 1970-lukujen protestiliikkeiden ja vallankumouksellisten asenteiden symboli, vaikka Adornon mukaan "vallankumouksellinen käytäntö" on tietoisuutta  ja toimintaa johtava elämänasenne, ei väkivaltainen katuprotestien muoto. Tyypillistä koulukunnalle 1930-luvulta lähtien oli se, että se ei suoranaisesti osallistunut politiikkaan vaan teki tieteellistä sosiaalipsykologista työtä, "valistusta" syvemmän tietoisuuden herättämiseksi laajoissa massoissa. 

Vuoden 2008 finanssikriisin ja nyt vauhtiin päässeen ilmastomuutoksen aiheuttaman liikehdinnän seurauksena on syntynyt uudelleen yhteys Frankfurtin koulukunnan ajattelutapaan. Kulutuskoneeksi alistettu ihminen on väkivaltaisine protesteineen kuitenkin voimaton globalisaation ja lämpenevän maapallon edessä. Vaaditaan elämäntapamuutosta, luopumista ylettömästä kuluttamisesta. Etenkin nuoriso näyttää saaneen tarpeekseen pelkästä demokratiasta puhumisesta, kun samaan aikaan autoritaariset, väkivaltaiset, hamuavat ja tuhosuuntaiset arvot ja asenteet saavat mellastaa 'normaaliin elämäntapaan' kuuluvina  patologisina ja pohjamutiin johtavina  toimintakäytäntöinä kaikkialla maailmassa. 

Kirjailija Jeffriesin mukaan Frankfurtin koulukunta oli kuin "Grand Hotel" joka teorioineen vaipui vähitellen raunioiksi, mutta joka nyt on uudelleen heräämässä vaatien tietoista muutosta elämäntapaan, demokratiaa elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä. Väkivaltainen kumous ei voi tulla maailman muuttamisessa kysymykseen, tarvitaan epäproduktiivisten ja patologisten asenteiden korvaamista produktiivisilla, elämää ylläpitävillä asenteilla ja luonteenpiirteillä. Tähän uuteen tietoisuuteen on yksinkertaisesti herättävä ja ryhdyttävä ponnistelemaan kohden luovaa, yhteisöllistä, kokonaisuuksia huomioonottavaa elämäntapaa. Tämä on ihmiskunnan hengissäselviämisen elinehto. 

Juuri tämän uuden tietoisuuden luomisessa Frankfurtin koulukunnalla on sanansa sanottavana. Se on yhteydessä ihmiskunnan  humanistiseen arvoperintöön ja vaatii ihmistä hillitsemään intohimojaan ja valitsemaan hyvän ja kestävän elämäntavan alkukantaisten, epäproduktiivisten ja ihmisen perinteisten, jo 'perheessä opittujen'  kaavautuneiden tottumusten sijasta.

Haluan erityisesti korostaa sosiaalipsykologisen koulukunnan työssä sen jäsenen, koulukunnan sosiaalipsykologisen osaston elinikäiseksi johtajaksi valitun Erich Frommin panosta. Theodor Adornon - alunperin säveltäjän - autoritaarisuutta koskeva kritiikki ei olisi ollut mahdollista ilman Erich Frommin jo 1920-luvulla aloittamaa auktoriteettianalyysia "Autoriteetti ja perhe" käsikirjoituksen muodossa. Vielä 1960-luvulla monistemuotoisena levinnyt analyysi löytyy nykyään Frommin kootuista teoksista. Hänen 1930-luvulla tältä pohjalta laajentamansa ja ja 1950-luvun alussa kehittämänsä, tieteelliset premissit täyttävä tutkimuksensa  ihmisen luonteenpiirteiden kehittymisestä ja kaavautumisesta ovat edelleen mitä vaikuttavinta ja ihmiskäsitystämme haastavaa luettavaa. 

Ihmisen luonne, karaktääri (character) on se välittävä tekijä yhteiskunnan taloudellisen perusrakenteen ja ihmisen tuntemusten  ja toiminnan välillä, josta Karl Marx kirjoitti todetessaan  taloudellisen perusrakenteen välittyvän jopa haistamiseen ja maistamiseen saakka. Erich Fromm onnistui yhdistämään Marxin yhteiskunnallisen ja Freudin psykoanalyyttisen metodin 'yhteiskuntaluonteen' käsitteessään. Hän täydensi Marxin arvoperintöä syvällisellä ihmiskäsityksellä ja osoitti, että Freudin sukupuolimotiiviin perustuvan libido-teorian sijasta ihmisen hakema vastaus koko elämään on se voima, joka ajaa ihmistä eteenpäin koko hänen elämänsä ajan. 

Miksi Saksan työväenliike oli voimaton Hitlerin nopeasti kehittynyttä ja valtaanpäässyttä massaliikettä vastaan? Tätä kysymystä Erich Fromm ratkoi jo 1930-luvun tutkimuksessaan Saksan työväenliikkeen tilasta. Vastauksena - yhtenä keskeisimmistä - hän piti  Saksan työväestön ja keskiluokan taipumusta voimattomaan alistumiseen yhtäältä ja ruhjovaan vastapuolen nitistämiseen toisaalta kun se kävi mahdolliseksi. Frommin mukaan nämä molemmat ominaisuudet ovat autoritaarisen luonteenpiirteen tunnusmerkkejä ja tuhoisa voima yhdessä muiden eiproduktiivisten  piirteiden  (hamuaminen, väkivalta, tuhoaminen) kanssa. 

Onko ilmastomuutos se voima, joka nostaa biofiilisen, elämää ylläpitävän, luovan ja produktiivisen, elämää ja kanssaihmistä rakastavan, matriarkaalisen yhteiskunnallisen luonteenpiirteistön ja toimintatavan valtavirtaiseksi toimintamalliksi? Jos näin käy, tämä saattaa nostaa Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologian eiväkivaltaisena, korkeampaan tietoisuuteen perustuvana elämänkäytäntönä ihmiskunnan henkiseksi "Grand Hotelliksi".