Kehnot säännöt on luotu rikottaviksi

Aamun uutisista kuulen Turkin päätöksestä avata omasta puolestaan siellä oleville, arvatenkin yli miljoonalle pakolaiselle raja heidän pääsemisekseen Eurooppaan. Juuri ennen uutisia seuraan hetken Ruotsin television tuottamaa ohjelmaa 1940-lukulaisista; siinä yritysjohtaja panee merkille naisten nousevan osuuden yhteiskunnallisessa vastuunotossa ja jopa yritysmaailmassa. Hänen mukaansa olemme siirtymässä matriarkaattiin, äidin ehdottoman rakkauden periaatteella toimivan yhteiskuntaan. Se tulee merkitsemään suurta muutosta patriarkaatin, ehdollisen rakkauden periaatteilla ja usein miesten johdolla rakennettuun yhteiskuntaan.

Nämä kaksi todellisuutta ovat nyt joutumassa todellisuuden ja tositapahtumien esiinnostamaan ristiriitaan, joka vaatii ja johon etsitään ratkaisua. Tarkoitan tällä Kreikan ja Turkin rajalla olevaa, tällä hetkellä yli kolmenkymmenen tuhannen lähi-idän pakolaisen värjöttelyä talvisessa säässä nuotioiden ääressä, ilman riittävää vaatetusta, ruokaa tai mitään todellista huolenpitoa tai huoltoa. He odottavat nyt Euroopalta päätöksiä.  On syntymässä tilanne, joka vaatii ratkaisua ja johon on vastattava.

Tämän kysymyksen eteen joutuvat ensimmäisenä tuohon alueeseen rajoittuvat maat, Kreikka, Bulgaria ja Romania. Vastaukset ovat olleet patriarkaaliseen, ehdollisen rakkauden periaatteeseen pohjautuvia. Ensimmäinen periaate on ollut rajojen ehdoton sulkeminen. Toinen - jota Britannia nyt aktiivisesti kehittää - on se, että ainoastaan hyvin koulutetut, omaa varallisuutta omaavat ja itsestään huolehtimaan kykenevät voidaan päästää maahan. Kun katselen Unkarin, Slovakian ja Itävallan asenneilmapiiriä, luvassa on rajojen sulkemisia, vihamielisiä ja etnofobisia asenteita, silmien sulkemista edessä olevalta humanitääriseltä katastrofilta.

Voisiko eurooppalainen todellisuus tarjota toisenlaista vaihtoehtoa? Tämä vanheneva maanosa tarvitsisi todellisuudessa nopeassa tahdissa lisää nuorta, työikäistä sukupolvea rakentamaan paitsi omaa tulevaisuuttaan, myös vahvistaman ikääntyvää Eurooppaa. Olisiko mahdollista yhdistää pakolaisvirrassa mukanaoleva dynaaminen voima uudenlaisen todellisuuden, 'uuden normaalin' luomiseen, joka muuttuisi  rasitteeksi koetusta ja vihatusta voimavaraksi ja uusia näköaloja avaavaksi, uudeksi yhteisen hyvinvoinnin tulevaisuudeksi?

Nyt palaan uudelleen Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikkaan, jota olen useaan otteeseen eri yhteyksissä arvostellut sitoutumisestä tähän aikaan relevanttia vastausta antamattomista, sopimattomista ideologispohjaisista säännöistä. Ne - kuten Euroopan kasvu- ja vakaussopimus nykymuodossaan - eivät tarjoa vastauksia sen enempää täällä vieläkin vallitsevaan kurjuuten ja eriarvoisuuteen, kuin suurten humanitääristen ongelmien ratkaisuunkaan - jollainen pakolaisten virta aivan ehdottomasti on. Tällainen ei tilanteen tarvitsisi olla. Sen muuttaminen edellyttää kuitenkin talous- ja rahapolitiikkaan liittyvän 'Gordionin solmun' avaamista. Patrtiarkaaliset lähestymistavat eivät tarjoa tähän muuta vastausta kuin kurjuuden - niin aineellisen kuin henkisenkin - hyväksymistä ja mikä vielä pahempaa ja rumempaa: vetäytymistä kansalliseen kuoreen ilman vastauksia koko ihmiskuntaa koskeviin haasteisiin.

Euroopan uuden Komission johdossa on nainen, Ursula von der Layen, suurperheen äiti ja tunnettu rohkeista perhepoliittisista ratkaisuistaan Saksan sosiaaliministerinä. Rahapolitiikkaa Euroopan keskuspankissa johtaa myös nainen, Christine Lagarde. Vastaavasti Suomessa on yllättäen uusi hallitus, jossa maata  on johtamassa  viiden puolueen asettamia naisministereitä. Uskon näiden kaikkien pohtivan parastaikaa kuumeisesti, mitä olisi tehtävä nyt eteennousevan pakolaiskriisin ratkaisemiseksi. Kun totean, että Euroopan Unionin jäsenmaiden poliittinen todellisuus ei tarjoa mahdollisuutta järkevään ja inhimillisen ratkaisuun, on tämä johtopäätös mitä todennäköisimmin mitä suurimmassa ristiriidassa sekä matriarkaalisen, ehdottoman rakkauden periaatteen kanssa. Nyt tarvitaan Immanuel Kantin ¨kategorisen imperatiivin¨ jokaista ihmistä oikeudenmukaisesti kohtelevan periaatteen ottamista käytäntöön.
Se tarkoittaa Euroopassa sitä, että ideologisista ja strategisista syistä hyväksytyn kasvu- ja vakausopimuksen säännöt laitetaan sivuun ja vastataan ennakkoluulottomasti edessäolevaan ongelmaan. Ratkaisu voidaan hahmottaa seuraavasti.

Euroopan Unionin komissio toteaa välttämättömyyden ratkaista pakolaiskriisi produktiivisella ja ennakkoluulottomalla tavalla. Euroopan Komissio tekee finanssipoliitisen päätöksen pakolaiskriisin ratkaisemiseksi yhdessä EKP:n kanssa asettamalla poliittisella päätöksellä käyttöön Euroopan valtioille euromääräisen summan, joka vastaamaan väestömäärään suhteutettua osuutta pakolaistilanteen nopeaksi järjestämiseksi Turkin Euroopan puoleisella alueella, pakolaisten rekisteröimistä, huoltoa ja kuljetusta käytettävissä olevin liikennevälinein kohdemaihin.  Tällä rahoituksella varmistetaan myös pakolaisten asian kokonaisvaltainen hoitaminen vastaanottajamaissa, asumista, sosiaalista hyvinvointia, koulutusta, kotouttamista ja työelämään sijoittamista myöten.

Itsenäisen keskuspankin omaavan Euroopan Unionille tämä ei ole taloudellisesti ongelma missään muodossa - ainoastaan nykyiset säännöt rajoittavat toimeen ryhtymistä. Paljonko tällainen operaatio tulisi maksamaan? Otetaan lähtökohdaksi jokin teoreettinen summa, esimerkiksi 100 000 euroa yhtä pakolaista kohden; kymmenen maksaa miljoonan, 1000 maksaa sata miljoonaa, 100 000 maksaa kymmenen miljardia, miljoona maksaa 100 miljardia. Summa on  suuri - mutta ei mielikuvituksen rajaa ylittävä; maksoihan Euroopan Keskuspankki omilla rahapoliittisilla päätöksillään pääjohtaja Mario Draghin aloitteesta vuosina 2014-2018 vähintään 3200 miljardia määrällistä elvytystä erilaisten velkakirjojen osto-ohjelmien muodossa, ei valtioille vaan yrityksille ja markkinalle. Miten tämä raha jakaantui ja miten se käytettiin, on edelleen selvittämättä.

On siis käytettävä samaa keinoa, määrällistä elvytystä, mutta suunnattuna tällä kertaa jäsenvaltioille edessäolevan pakolaisongelman humanitäärisen ja dynaamiseen hoitamiseen. Totta on että sääntöjä on rikottava, sääntöjä jotka ovat  vuosikymmenien takaisen maailmanpoliittisen tilanteen ja senaikaisen strategisen ymmärryksen hallitsemia. Voin kuvitella, että asennoitumistavan muutos YK:n ihmiusoikeusperiaatteiden suuntaan voi onnistua juuri nykyisillä voimilla, jos he ymmärtävät feminisminsä sillä ainoalla oikealla tavalla, jota matriarkaalinen lähestymistapa tarkoittaa. Myös pakolainen on samanlainen ihminen kuin kuka meistä tahansa. Väkivallan sijasta on vastattava tähän haasteeseen matriarkaalisella,  ehdotoman 'äidinrakkauden' periaatteeella, sovelletuna ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Syntyvä pakolaiskriisi voidaan ratkaista - ja se voidaan ratkaista nopeasti, produktiivisesti ja dynaamisesti ajatellen Euroopan ja maailman tulevaisuutta. Voidaan luoda malli, joka ennenpitkää auttaa koko maailmaa ratkaisemaan ilmastokriisin ohella myös pakolaisuuden, joka sekin taitaa ainakin osittain olla muuttuvan ilmaston syytä.

10.3. 2020
Turkin ja Kreikan (ts. Euroopan Unionin) rajalla syntynyt pakolaiskriisi ja sen ratkaisuyritykset kuvaavat hyvin Euroopan Unionin kyvyttömyyttä ratkaista suuria yhteiskunnallisia - tässä tapauksessa globaaleja - ongelmia. Euroopan Unioni on jo vuonna 2016 tehnyt sopimuksen Turkin kanssa pakolaisten pitämisestä Turkin puolella Euroopan Unionin maksaessa miljardeja euroja Turkille tämän tehtävän jonkinasteisesta hoitamisesta - hoidon laadusta ja humanitaarisuudesta ei ole taidettu tässä yhteydessä sopia yhtään mitään. Nyt Turkki on alkanut käyttää tätä sopimusta ja sen noudattamisen keskeyttämistä strategisena poliittisena aseena. Sanoia kai voidaan, että tämän sopimuksen yhteydessä ei ole tähänkään saakka yritetty vastata kansainväliset ihmisoikeusnormit täyttävällä tavalla.
Haluan kiinnittää huomiota tässä yhteydessä samaan aikaan Euroopan Keskuspankin määrälliseen elvytykseen, jota jaetaan Euroopan Unionin alueelle yrityksille ja markkinapohjaisille rakenteelle keskimäärin 20 mrd euroa kuukausittain ainakin tämän vuoden loppuun saakka. Kun nyt Korona-vitus on saanut aikaan yht'äkkisen pörssikurssien romahduksen, on odotettavissa että määrällistä elvytystä markkinoiden tukemiseksi todennäköisesti vahvistetaan edelleen.

Huomaa että määrällinen elvytys suuntautuu markkinoille eikä valtioille vaikka valtioiden velkakirjoja tässä EKP:n toimesta pääsääntöisesti ostetaankin. Markkinat eivät vastaa mitään pakolaiskriisiin, siihen on valtioiden vastattava. Määrällinen elvytys valtioiden suuntaan saattaisi muodostaa ratkaisevan keinon syntyneen pakolaiskriisin hoitamiseksi dynaamisella, inhimillisellä ja samalla produktiivisella tavalla. Itsenäisen keskuspankin omaava yhteisö kuten EU voisi todennäköisesti ilman mitään riskejä rahoittaa valtioiden kautta koko pakolaiskysymyksen hoitamisen kaikkine siihen liittyvine ilmiöineen, kuten edellä olen päässälaskunomaisesti osoittanut. Jo nykyisillä päätöksillä EKP tukee Valuuttaunionin markkinoita ainakin kaksinkertaisella summalla jo tämän vuoden aikana verrattuna siihen, mitä pakolaiskriisin haltuuonotto tulisi maksamaan. Kysymys olisi valtavasta piristysruiskeesta eurooppalaiselle taloudelle. Tällainen suora tuki valtioille olisi merkitykseltään kokonaan eri luokkaa kuin 'markkinoiden likviditeetin' vahvistaminen.

Miksi tällaista ei tehdä - eikä siitä edes puhuta? Se on hyvä kysymys ja se kuvastaa Euroopan Unionin finanssi- ja rahapoliittista yksisilmäisyyttä,  joka on strategisena tavoitteena upotettu Euroopan Unionin peruskirjoihin. Peruskirjan on puolestaan kirjoitettu ja sovittu konsensuksella niin, että niiden muuttaminen talous- ja rahapolitiikankaan osalta ei ole todennäköisesti lainkaan mahdollista. Euroopan Valuuttaunioni on sulkenut itsensä omituiseen 'veljeyden vankilaan' ja heittänyt päätöksiä tehdessään vankilan avaimen kaltereiden läpi ulottumattomiin. Nyt kun pitäisi suurten kysymysten edessä tehdä ratkaisuja, keinoja ei nykyisten perussääntöjen ja niiden pohjalle laadittujen mekanismien puitteissa ole olemassa.
Mistä löytyy se Kalevalan peukalonmittainen mies, joka kaataa tämän aurinkoa peittävän ja päivän paistamisen estävän ja raikastavaa tuulta pidättelevän ideologisen tammen?

12.3. 2020
Ilpo Rossi:

Euroopan Komissio on ottanut kantaa Korona-viruksen vastaisessa taistelussa: Euroopan Unionin perussopimusten mukaisesti Komissio voi tukea pieniä ja keskisuuria yrityksiä sekä työmarkkinoita; terveydenhoitoalan tuki tarkoittanee markkinaperusteisia ratkaisumalleja. Julkista terveydenhoitoa Komissio ei voi tällä 25 mrd:n tukipaketilla  juurikaan tukea, vaikka juuri se pohjoismaisessa hyvinvointimallissa ottaa päävastuun myös tämän virustaudin vastaisesta strategiasta ja  terveydenhuoltotoimista. Mielenkiintoista kuulla jatkossa päätösten tarkempi toteutustapa ja se, miten hallituksemme tähän Komission suunnitelman suhtautuu. Markkinaperusteisena vastaus saattaa arvokkaan sijasta muotoua jokseenkin irvokkaaksi?                                                    "Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen sanoi tiedotustilaisuudessa, että valtiot saavat tukea niitä yrityksiä, jotka sitä viruksen takia tarvitsevat.

Kasvu- ja vakaussopimuksen annetaan joustaa tässä tilanteessa. Komissio työstää ehdotuksensa ennen ensi maanantain euroryhmän kokousta.

Lisäksi komissio perustaa Korona-sijoitusrahaston. Tavoite on koota 25 miljardia euroa, jotka voidaan ohjata terveydenhuoltoalalle, pienille ja keskisuurille yrityksille sekä työmarkkinoille.

Äkillisesti komissio aikoo vapauttaa talouden suojatoimiin 7,5 miljardia euroa hätäapuna. Komissio päättää yksityiskohdista tänään (torstai 12.3. 2020); jos EKP pitää tiukasti kiinni rahapoliittisista säännöistä, tukea voivat saada mm. ykstyisen puolen yritykset, mukaanluettuna terveydenhoitola. Julkisen sektorin tukeminen on periaatteessa kiellettyä. Tukea voisivat siis saada yritykset, jotka eivät kanna suoranaista yhteiskuntavastuuta, mutta julkisen puolen pitäisi kantaa itse kokonaisvastuu. Jos lentoyhtiöitä tuettaisiin Koronaviruksen aiheuttamien menetysten johdosta, valtiojohtoinen Finnair ei periaatteessa kuuluisi EKP:n tuella avustettavien yritysten joukkoon. Sekä Euroopan Komissio että EKP ovat nyt erityistoimissaan vedenjakajalla.

28.6. 2020
Viittaan tässä blogikirjoituksessa Immanuel Kantin "Kategoriseen imperatiiviin", jonka mukaan yhteiseksi moraaliseksi normiksi ei voida ottaa sellaista normia, jota ei voida yleisesti hyväksyä. Euroopan Unionin peruskirjassa on käynyt juuri näin. Markkinaperiaatteen autorisoiminen yleiseksi ja kaikkea talopudellista toimintaa ohjaavaksi periaatteeksi on ristiriidassa erityisesti sosialidemokratian mutta myös nykyisen vasemmistoliiton ja jossakin määrin yhteiskunnallisesti uudelleenasennoituneiden vihreiden periaatteellisen lähestymistavan kanssa. Jotta Kantin "kategorisen imperatiivin tulkinta ei jäisi ainoastaan allekirjoittaneen näkemysten varaan, lainaan tähän Frankfurtin koulukunnan informaatioteoreetikkona mainetta saanutta Jürhen Habermasia, joka sanoo tästä vaativasta periaatteesta seuraavaa:

"On kiinnostavaa miten tekijät, joiden filosofiset lähtökohdat ovat erilaiset, törmäävät tällaista moraaliperiaatetta etsiessään jatkuvasti samoille ideoille rakentuviin peruskysymyksiin. Kaikki kognitivistiset etiikat nimittäin tarttuvat Kantin kategorisesa imperatiivissaan esittämään intuitioon. Minua eivät tässä kiinnosta Kantin eri muotoilut vaan taustalla oleva idea, jonka on tarkoitus ottaa huomioon pätevien moraalisten kieltojen persoonaton tai yleinen luonne. Moraaliperiaate määritellään siten, että se sulkee epäpätevinä pois kaikki normit, joihin kaikki mahdolliset asianosaiset eivät erityisin perustein voi  yhtyä. Yksimielisyyden mahdollistavan sitaperiaatteen tarkoituksena on taata se, että ainoastaan sellaiset normit hyväksytään päteviksi, jotka ilmaisevat yhteistä tahtoa; kuten Kant yhä uudelleen muotoilee, niiden on sovelluttava "yleiseksi laiksi". Kategorinen imperatiivi voidaan ymmärtää periaatteeksi, joka edellyttää toimintatapojen ja maksiimien tai niissa huomioitujen (siis toiminnan normeissa kiteytyvien) intressien yleistettävyyttä. Kant haluaa eliminoida epäpätevinä kaikki tämän vaatimuksen kanssa "ristiriidassa" olevat normit. Hänellä on "mielessään se sisäinen ristiriita, joka syntyy toimijan maksiimeissa silloin kun tämän käyttäytyminen voi johtaa aiottuun tulokseen ainoastaan siten, että kyseinen käyttäytyminen ei ole yleistä." Tosin tällaisesta ja vastaavista siltaperiaatteen muotoilusta juontuva johdonmukaisuuden vaatimus on johtanut formalistisiin väärinkäsityksiin sekä valikoiviin lukutapoihin."
(Jürgen Habermas: "Järki ja kommunikaatio", s. 117 luvussa "Diskurssietiikka")

Ihmisestä on kysymys

Sosialidemokraattinen puolue valmistelee uutta periaateohjelmaa. Työryhmä tätä varten on nimetty ja se on kuulemma aloittelemassa työtään. Taustalla on viimeksi pidetyn Lahden 3-5.2. 2017 puoluekokouksen periaateohjelmaluonnos ja sen vastapainoksi syntynyt "Tampere-ryhmän" esitys periaateohjelmaksi. Nyt yritetään löytää yhteistä säveltä sosialidemokraattisten periaatteiden kiteyttämiseksi tähän maailmanaikaan sopivalla ja siihen vastaavalla tavalla.

Periaateohjelmatyötä voisi kuvata veteen heitetyn kiven molskahduksella ja sen muodostamilla renkailla ja paineaalloilla kaikiin suuntiin. Ytimessä on se luja ja järkähtämätön perusta, joka näitä renkaita ja aaltoja muodostaa. Minun mielestäni tuo ydinasia on sosialidemokratian käsitys ihmisestä ja hänen suhteestaan itseensä, toimintaansa ja vuorovaikutuksestaan ympäröivään maailmaan.  Tämä radikaali ihmiskäsitys yhdistää sosialidemokratian keskeisellä tavalla Karl Marxiin ja työväenliikkeen aateperintöön.

Avainlausahduksen muodostaa Karl Marxin kuuluisa kuvaus radikaalisuudesta: "Ollakseen radikaali on mentävä asioiden juuriin. Ihmisestä puhuttaessa asioiden juuri on ihminen itse." Tätä radikaalia ihmisyyden löytämistä Marx kuvaa seuraavasti: ”Jos edellytät ihmisen ihmiseksi ja hänen suhteensa maailmaan inhimilliseksi, niin voit vaihtaa rakkautta ainoastaan rakkautta vastaan, luottamusta ainoastaan luottamusta vastaan jne. Jos haluat nauttia taiteesta, sinun on oltava taiteellisesti kouliutunut ihminen; jos haluat vaikuttaa muihin ihmisiin, on sinun oltava todella innostavasti ja kannustavasti muihin ihmisiin vaikuttava ihminen. Sinun jokaisen ihmissuhteesi ja luonnonsuhteesi on oltava tietty, tahtosi kohdetta vastaava ilmaus todellisesta yksilöllisestä elämästäsi.”

Molemmat lainaukset ovat nuoren Marxin taloudellisista ja filosofisista käsikirjoituksista. Kysymys on ihmiseksi tulemisesta, yhteiskunnallisen tietoisuuden läpimurrosta ihmisen tietoisuudessa ja tältä pohjalta kasvavasta oman ja yhteiskunnan tilanteen ymmärtämisestä. Tätä lähestymistapaa Karl Marx ei muuttanut koko elämänsa ja proletariaatin puolesta käymänsä taistelun aikana.

Suomalainen sosialidemokratia ei ole ollut järin hanakka käsittelemään ihmisen asemaa ohjelmallisella tasolla. Vuoden 1952 periaateohjelmassa kuitenkin puhuttiin demokratiasta elämänmuotona ja yhteistoiminnan välineenä. Sosialidemokraattiseen traditioon kuuluu kuitenkin paljon ihmisenä olemiseen ja keskinäiseen kanssakäymiseen liittyvää ilmaisua ja symboliikkaa.

Kansanvalta, hyvä toveruus, yhdenvertaisuus, omaehtoisuus, oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus - kaikki nämä käsitteet viittaavat tapaamme elää ja toimia sosiaalisissa suhteissamme. Jäsennämme suhdettamme itseemme, kanssaihmisiin ja toimintaamme näiden sosiaalipsykologisten käsitteiden kautta. Tämä on yhteinen lähtökohta, jota yritämme - kukin meistä -  enemmän tai vähemmän onnistuneesti omassa elämäntavassamme ja sosiaalisissa suhteissamme noudattaa.

Suhde työhön, toimintaan ja toimeentuloon? Ihminen on pohjimmiltaan aktiivinen ja elämää ylläpitävä, voimavarojaan ja taitojaan hyväksikäyttävä lajiolento. Ihminen haluaa toteuttaa itsessään piilevät ominaisuudet ja syntyä täysin siksi, mihin luontaiset lahjat ja opitut taidot mahdollisuuden antavat. Kysymys on ihmisen aktiviteetin ilmenemisestä, fyysisten ja henkisten ulottuvuuksiemme herättämisestä, "työn vapauttamisesta". Kun puhumme luovuudsta ja omaehtoisuudesta, tarkoitamme tätä "tapaus ihmisen" mahdollistavaa aikaa ja yhteiskuntaa. Käsite "sosialismi" tarkoittaa ihmisen kasvamista sellaiselle tietoisuuden tasolle, että hän kansakuntana ja lajiolentona vaatii itselleen ja hyväksyy myös toisille tämän mahdollisuuden.

Mikä on se  ihanteellinen hallintomalli, joka mahdollistaa itselle ja kanssaihmisille yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet? Sosialidemokraattisessa liikkeessä on jo osuustoiminnan syntyajoista lähtien puhuttu "henkilö ja ääni" periaatteesta, naisten ja miesten yhtäläisistä oikeuksista. Järjestöjen ja yhteiskunnan hallinnossa tämä toimintatapa kiteytyy "kansanvallan" ilmaisussa. Kreikankielestä johdettu ilmaisu "demokratia" (demos=kansa, kratei=hallita) tarkoittaa samaa asiaa.

Ihminen elää vuorovaikutussuhteessa ympäröivän maailman kanssa. Meidän on hankittava toimeentulomme olemalla tavalla tai toisella suhteessa aineelliseen ympäristöömme ja hankittava tässä yhteydessä toimeentulomme. Ihanteellisissa oloissa ihminen voi toteuttaa omia kykyjään ja taipumuksiaan yhteiseksi hyväksi ja saada siitä yhteisesti sovittua palkkaa. Olennaista on ymmärtä, että ihminen pyrkii toteuttamaan aktiivisesti itsessään piilevät mahdollisuudet.

Moderni yhteiskunta hyödyntää valtavaa määrää tekniikkaa, automaatiota ja digitaalisia sovellutuksia. Tuotantovoimien kasvun tulee yhdenvertaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon nimissä suuntautua koko ihmisyhteisön hyödyksi. Häikäilemätön oman edun tavoittelu, joka polarisoi tulonjakoa ja ihmiskuntaa köyhiin ja rikkaisiin, on häikäilemätöntä piittaamattomuutta demokratiasta ja sen soveltamisesta yhteiskuntaan. Aktiivisuus on  elämää ja ihmiskuntaa - ja viime kädessä ihmisenä olemista - ylläpitävä voima, jonka varaan voidaan rakentaa.

Mihin perustuu syystä tai toisesta työelämän ulkopuolelle jäävien tasa-arvoisen ja täyden elämän mahdollistaminen? Sosialidemokratia soveltaa - tietoisesti mutta ilman analyysia -  yhteiskuntaan myös ikivanhaa matriarkaatin, ehdottoman rakkauden periaatetta. Tämä sveitsiläisen J.J. Bachofenin esiinnostama "äidinrakkauden" periaate saa sosialidemokratiassa yhteiskunnallisen, kaikkiin ulottuvan tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden käytännöllisiä sovellutuksia.

Elämän aineellisen perustan vääristymät, jotka johtavat epäoikeudenmukaisuuteen ja vastakohtien esiinnousuun, vaikuttavat syvästi myös ihmisen tietoisuuteen omasta asemastaan ja yhteiskuntansa tilasta. Vieraantuminen ja epäproduktiiviset toimintatavat ovat suurelta osin seurausta vääristymiä aiheuttavasta materiaalisesta perustasta ja taloudellisista toteutusmuodoista. Kun puhumme materialistisesta historiankäsityksestä, tarkoitamme sillä ihmisen ja vallitsevan yhteiskunnan vuorovaikutusta. Uskomme myös siihen, että poliittisen, taloudellisen ja sivistyksellisen demokratian vahvistaminen ohjaa ihmistä kohden itsensä toteuttamista ja saman mahdollisuuden luomista myös kanssaihmiselle. Keskeistä ei ole kuitenkaan omistaminen, vaan aineellisen perustan luoma omaehtoisuuden, luovuuden, "tapaus ihmisen" mahdollistuminen uutena historiallisena vaiheena.

Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, kansanvalta ja keskinäinen kunnioitus mahdollistavat edelleen kehityksen kohden yhteisen hyvän toteuttavaa maailmaa. Luonnovarojen, omaisuuksien ja resurssien epätasainen ja yksipuolinen jakautuminen muodostavat suuren katastrofin riskin myös maapallon rajallisten resurssien ja ympäristönsuojelun kannalta. Ihmiskunnalla ei ole varaa tällaiseen voimavarojen tyhjiin imemiseen, "ekstraktivismiin". Kapitalistinen arvopohja ei tarjoa mahdollisuutta optimaaliseen luononvarojen ja taloudellisten resurssien käyttöön ja tässä mielessä se globaalilla tasolla muodostaa uhkan koko ihmiskunnalle.

Puhuin tämän "esseen" alussa kiven heittämisestä veteen symbolina ihmisyyteen havahtumiselle ja siihen kuuluvan tietoisuuden heräämiselle. Millaisia muotoja tämä herääminen tuo laajenevissa, yhteiskunnan instituutioihin, työelämään ja ihmisenä olemisen eri vaiheisiin kuuluvissa aaltorenkaissa, sekin on johdettavissa ihmiskäsityksestämme.

Kun siis uutta sosialidemokraattista periaateohjelmaa kirjoitetaan, uskon keskeisen lähtökohdan olevan "tapaus ihmisen" asettamisen keskeiseksi häntä itseään ja ympäröivää maailmaa hahmottavaksi lähtökohdaksi.

Osamietintö työstä...

Kirjoitin 26.08.2009 tällaisen analyysin työstä ja jouduin kaivamaan sen nyt esille vanhoista arkistoistani, kun sain luettavakseni Turun tulevaisuuskeskuksessa työskentelevän Jari Kaivo-ojan artikkelin perustulosta. Lukija arvioikoon sen suhdetta tulevaisuuskeskuksen perustuloa koskevaan pohdiskeluun.

Työväenliikkeen arvoperinnön keskeinen lähtökohta on ihmisen nostaminen keskiöön historiallisena, yhteiskuntaa muuttavana voimana. Tavoitteena on siis aineellisten olojen kehittäminen niin, että ihminen voi täysin toteuttaa itseään sopusoinnussa itsensä, kanssaihmistensä ja luonnon kanssa.

Tämä muodostaa sosialistisen humanismin ja sen taustalla olevan materialistisen historiankäsityksen perustan. Tämä lähtökohta muodostaa samalla vaihtoehdon idealistiselle, ihmisen ulkopuolelta tuleville, autoritaarisille tai muuten epäproduktiivisille rakenteille; niiden mukaan ihmisen on alamainen maallisille ja hengellisille voimille ja niiden muodostamalle järjestykselle.

Juuri tässä fenomenologisessa suhteessa syntyvä työväenliike käänsi arvopyramidin päälaelleen. Syntyi ihmiskeskeisille arvoille rakentuva työväenliike ja vähitellen myös kansanvaltaa, demokratiaan rakentuva yhteiskunta.

Ihmisen keskeinen itsensä ilmaiseminen tapahtuu toiminnan, leikin ja omaehtoisen työn kautta. Sille ominaista on luontainen, ilmeisesti ihmisen biologiseen olemukseen rakentuva aktiivisuus, jonka parhaimmillaan näemme lapsen luontaisessa aktivisuudessa. Se on pakotonta, tekemisen iloon ja luovuuteen perustuvaa toimimista. Tämä spontaani pyrkimys itsensä toteuttamiseen on keskeistä ihmisenä olemisessa ja se jatkuu läpi koko elämän uusia muotoja saaden, omaa osaamista ja vuorovaikutuksessa saatuja kokemuksia kumuloiden.

Näihin lähtökohtiin perustui myös nuoren Marxin ajatus päättää taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissaan rahaa koskevat muistiinpanonsa kuvaukseen vieraantumattomasta työstä:
”Olettakaamme että olisimme tuottaneet ihmisinä: kukin meistä olisi tuotannossaan kaksinkertaisesti myöntänyt itsensä ja toisen. Minä olisin

1) omassa tuotannossani esineellistänyt oman yksilöllisyyteni, sen omalaatuisuuden ja niin ollen olisin toiminnan kestäessä sekä nauttinut yksilöllisestä elämänilmauksesta että tuntenut esinettä katsellessani yksilöllistä iloa nähdessäni, että oma persoonallisuuteni on esineellisen, aistimellisesti havainnoitavissa olevan ja siten kaiken epäilyn yläpuolelle kohonneen mahdin muodossa.

2) Kun sinä nautit tuotteestani eli käytät sitä, minä saisin tästä välitöntä nautintoa, sillä olisin tietoinen että olisin työlläni tyydyttänyt inhimillisen tarpeen, tietäisin siis esineellistäneeni inhimillisen olemuksen ja niin ollen luoneeni toisen ihmisolennon tarpeelle sopivan kohteen.

3) Tietäisin olleeni välittäjä sinun ja ihmissuvun välillä, olisin siis tietoinen että sinä itse tiedät ja tunnet minun olleen oman olemuksesi lisäyksenä ja oman itsesi välttämättömänä osana, tietäisin siis hankkineeni itselleni vahvistuksen sekä sinun ajatuksissasi että sinun rakkaudessasi.

4) Tietäisin luoneeni yksilöllisellä elämänilmauksellani välittömästi Sinun elämänilmauksesi, siis vahvistaneeni ja toteuttaneeni yksilöllisessä toiminnassani tosi olemukseni, inhimillisen yhteisöllisen olemukseni.
Jokainen tuotteemme olisi peili, josta olemuksemme heijastuu. Tässä suhde muuttuu vastavuoroiseksi, sinun puoleltasi tulee tapahtumaan se mikä tapahtuu minun puoleltani…Minun työni olisi vapaata elämänilmausta, ja siten elämän nautintaa… Näin ollen työssä olisi myönnetty yksilöllisyyteni omalaatuisuus, koska siinä olisi myönnetty yksilöllinen elämäni. Työ olisi siis tosi toiminnallista omaisuutta.

Kun edellytetään yksityisomaisuuden olevan vallalla, yksilöllisyyteni joutuu luovutetuksi siihen pisteeseen asti että alan vihata toimintaani, siitä tulee minulle piinaa, pelkkää näennäistoimintaa ja siten myös vain pakotettua toimintaa, joka sälytetään harteilleni vain ulkoisen satunnaisen tarpeen, ei sisäisen välttämättömän tarpeen nojalla.” (Kirjasta David McLellan: Karl Marx, elämä ja teokset, sivut 13-114/PARIISI, Gummerus 1990).

Tämän pitkähkön lainauksen tarkoituksena on tehdä selväksi, että työn ja työvoiman vapauttaminen on työväenliikkeen arvoperinteen keskeistä sisältöä. Kun Internationalessa lauletaan ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa”, sillä tarkoitetaan työelämän kertakaikkista muuttamista palkkaorjuudesta vapaan, omaehtoisen työn suuntaan. Säkeen perässä ei ole kysymysmerkkejä; laulu lauletaan poikkeuksetta seisten, kaikkia ihmisiä koskevalle työn vapauttamisen luonnolliselle – ei ideologiselle – periaatteelle kunnioitusta osoittaen.

Lähes samaan hengenvetoon on todettava, että tämä sinänsä selkeä arvolähtökohta ei ole aina näkynyt kirkkaana sen enempää työväenpuolueiden kuin ammattiyhdistysliikkeenkään toiminnassa. Olemme rakentaneet ylpeänä palkkatyön (siis palkkaorjuuden) pohjalle rakentuvaa toimeentuloa ja antaneet pääomien kasautua minotaurusmaisten labyrinttien perukoilla toimivien, lisäarvoa riistävien voimien käsiin.

Tästä on muodostumassa meille suuri ongelma nyt, kun täyden työeläkkeen saamiseksi edellytetään käytännössä elämänpituista, ehyttä työuraa. Hyvän koulutuksen saaneen nuoren sukupolven tulevaisuudenusko on joutumassa kovalle koetukselle.
Vaikka tämä järjestelmä pitääkin sisällään vapauttavia elementtejä – joilla sitä samalla puolustellaan – niin yhtä kaikki sen keskeinen lähtökohta on yksityiseen pääomaan ja työn ja pääoman vastakkainasettelun perustuva malli.

Yhtä päivänselvää on, että tältä tieltä on palattava ihmistä ja hänen toimintaansa vapauttavan ponnistelun pariin. Tämä lähtökohta muodostaa sen oikean ja väärentämättömän työväenliikkeen lähestymistavan, johon myös uusien ”työväenpuolueiden” on otettava kantaa.
Työn vapauttamisen periaatteen toteuttamisesta meillä on jo näyttäviä todisteita. Lapsityövoima on kielletty, lapsuus on työstä vapautettua aikaa, joka pyritään varmistamaan mm. lapsilisillä, neuvolatoiminnalla, päiväkodeilla ja näiden kasvatusperiaatteilla. Oppivelvollisuuskoulussa, jonka sisällä kamppaillaan sopeuttavan ja vapauttavan lähestymistavan välillä, on lomakautensa.

Työelämässä ovat vuosilomat, sairauslomat, äitiyslomat ja lastenhoitovapaat. Työelämän päätteeksi vihdoin pääsee sananmukaisesti ansaitulle eläkkeelle. Työn vapauttamisen kannalta ihmisen elämänkaari alkaa ja päättyy työstä vapautettuun jaksoon, ja työelämä itse muistuttaa meillä reikäistä juustoa. Yhteinen säästäminen, vahva hyvinvointiyhteiskunta avoimine, kansanvaltaisine rakenteineen luo näille vapauksille eettisesti hyväksyttävän ja arvokkaan perustuksen.
Kansalaistulo – jonka merkitys vuoden 2010 alusta työelämän astuvien osalta entisestään korostuu – on sellaisenaan eräs sovellutus työn vapauttamisen suuntaan. Tässä asiassa sosialidemokratia ja sen johtama ammattiyhdistysliike on tehnyt 1980-luvulta lähtien vääriä valintoja, mikä näkyy neuvottomuutena ja aloitekyvyttömyytenä juuri nyt esiin nousevien työelämää koskevien ongelmien edessä. Ei ole muuta tietä kuin se, että palataan liikkeen arvopohjassa olevien, ihmisen luovuttamattomista oikeuksista ja tarpeista lähtevien vaatimusten ja niiden hyväksymisen tielle.

Asiasta kolmanteen: paniikkireaktio on nykyaikainen ilmaus tilanteelle, jossa ihminen kokee pakokauhua ja ahdistusta, kun omaksutut elämänarvot eivät yhtäkkiä sovikaan yhteen totutun, kaavautuneen ja jo luonteenpiirteeksi sementoituneen asennoitumisen kanssa. Voisiko olla mahdollista, että aito vapaus aiheuttaa autoritaarisessa luonteessa paniikkireaktion kaltaista ahdistusta?

Miinan vai Kössin hengessä eteenpäin?

Lueskelin tässä Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan ohjelmaa vuodelta 1903 mietiskellen sen sosiaalista sanomaa. Forssan kokouksessahan ei hyväksytty varsinaista sosiaalipoliitista ohjelmaa vaikka Kössi Kaatra oli sellaisen pohjaksi alustuksen tehnytkin. Pitkän keskustelun päätteeksi - etenkin Taavi Tainion painokkaiden puheenvuorojen saattelemana - todettiin, että lähtökohtana ei voi olla sosiaalisesti kurjaan asemaan joutuneiden syyttely, vaan on nähtävä taustalla olevat rakenteelliset syyt, taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen demokratian suuret ja toistaiseksi korjaamattomat puutteet.

Tuon ajan sosialidemokraattien joukosta nousi suuria yhteiskunnallisia vaikuttajia, mainittakoon tässä yhteydessä Miina Sillanpää, suuren perheen lapsi, palvelijataryhdistyksen perustaja, aktiivinen järjestötoimija ja ennenkaikkea naisten ja lasten sosiaalisten oikeuksien puolustaja. Hän ja hänen seuraajansa - kuten Martta Salmela-Järvinen - olivat luomassa sosiaalisen ajattelun sosialidemokraattista pohjaa. Kun valtiolliset rakenteet ja yleinen mielipide eivät vielä olleet kypsiä yhteiselle vastuunotolle ja hyvinvointivaltion pohjana oleville sosiaalisille ratkaisuille, perustivat he yhdistyksiä ja rakensivat toimintamuotoja, joilla hädänalaisia ja puutteellisissa oloissa eläviä autettiin. Miina Sillanpää-säätiö tai vaikkapa Helsingin kupeessa vieläkin toimiva Kesäkoti Kallioniemi ovat esimerkkejä viime vuosisadan alkupuolen naisten sosiaalisesta aktiivisuudesta ja rohkeudesta etsiä toimivia ratkaisuja sosiaalisen aseman ja yhteiskunnallisen tietoisuuden kohottamiseksi.

Mihin tämä sosiaalinen mielenlaatu oikein pohjautuu? Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologisen suuntauksen avaaja Erich Fromm nostaa keskeiseksi vaikuttajaksi äidinrakkauden, joka on luonteeltaan ehdotonta. Tuon suuren, koko ihmiskunnan selviytymiseen ratkaisevasti vaikuttaneen periaatteen löytäjänä voidaan pitää sveitsiläistä J.J. Bachofenia, jonka kirja äidinoikeudesta (Das Mutterrecht) nosti tämän periaatteen esiin. Sen vastakohtana on patriarkaalinen, usein autoritaarisia muotoja saava ehdollisen rakkauden periaate. "Jos et tee niinkuin minä käsken, niin tuosta on viisi hirttä poikki." Moni astuikin nuorena miehenä tai naisena ovesta ulos eikä palannut sen jälkeen. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että ehdottoman ja ehdollisen rakkauden ilmenemät eivät ole sukupuolisidonnaisia, vaikka äidinvaistoihin ehdottoman rakkauden kaikkivoipaisuus olennaisesti kuuluukin.

Tuolle pohjalle syntyi meilläkin valtion, kuntien  ja yhteiskunnallisten laitosten varaan rakentuva hyvinvointivaltio, jota pohjoismainen yhteistyö ja siellä kehittyneet kansanvaltaiset ratkaisumallit siivittivät siihen nousuun, jonka me tunnemme "pohjoismaisena mallina". Nuo rakenteet ovat tehneet pohjoismaista vakaan, turvallisen ja poikkeuksellisen saarekkeen maailmassa, josta saamme todistuksia kansainvälisissä tutkimuksissa ja jota pidetään mallina radikaalille mutta hengeltään maltilliselle pohjoismaiselle suuntaukselle. Jopa Yhdysvaltain menossaolevassa vaalikamppailussa pohjoismaita pidetään tavoittelemisen arvoisena mallina. Ei liene liioiteltua todeta, että meitä edeltäneet sukupolvet, nuo haukutut "vanhat puolueet" saivat aikaan jotakin hyvin inhimillistä, oikeudenmukaista ja syvästi oikeudentuntoon vetoavaa, sosiaalisesti toimivan ratkaisumallin maailmalle.

Onko meidän tai pohjoismaiden tilanne tässä suhteessa kestävällä pohjalla? Sitä sopii ja joutuu epäilemään, kun seuraa päivänpolitiikkaa, jatkuvia leikkauksia, vyön kiristämistä, suhtautumista pakolaisiin, mahdollisuuksia saada toimeentulon mahdollistavaa työtä, edellytyksiä muodostaa perhe, kasvattaa ja kouluttaa lapsensa. Tilanne on koko ajan kärjistymässä ja samalla Kössi Kaatran alustuksen syyttelevä henki  on palautumassa uudelleen suomalaiseenkin yhteiskuntaan. Markkinahenkisyys kolhii pahasti kansanvaltaista hyvinvointivaltiota.

Onko Europan Unionista tullut meille apua, rauhan, demokratian,  ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen perustuvan linjan vaalijana? Näin ei näytä olevan, ratkaisuja haetaan markkinoiden tehokkaamman toiminnan, kaupallistamisen, vapaakauppasopimusten ja globaalin kilpailun kautta. Pohjoismainen, vahvan valtion varaan rakentuva sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei ole pääosin katoliselle Euroopalle kelvannut. Päinvastoin, se yrittää pakottaa myös pohjoismaat yksityiseen, usein vain perheen sisällä toteutettavaan sosiaaliseen malliin. Jokaisen on otettava vastuuta itse itsestään. Unionin taloudelliset rakenteet eivät tue valtiota, kuntia ja yhteiskunnallisia laitoksia sosiaalisen ulottuvuuden toteuttamisessa. Se on todellisuudessa suljettu Maastrichtin sopimuksella ja Unionin perussopimuksilla lähes kokonaan pois laskuista.

Daniel Seikel kirjoittaa "Social Europe" verkkolehdessä Euroopan Komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin pian virkaanastumisensa jälkeen antamasta lupauksesta uudistaa ja vahvistaa Euroopan Unionion sosiaalista ulottuvuutta. Tätä osaa Unionin rakenteessa kutsutaan nimellä "European Pillar of Social Rights’ (EPSR)" ja nyt komissio on antanut tästä uudistustyöstä ensimmäisen luonnoksensa. Siinä sosiaaliset oikeudet eivät kuitenkaan nouse samalle tasolle Unionin perusasiakirjojen kanssa, vaan sosiaalisia uudistuksia käsitellään nykyisten päätösten ja ohjelmien puitteissa. Luonnos onkin vain kooste jo aiemmin päätetyistä ratkaisuista, mitään uutta profiloitumista ei siis ole odotettavissa.

Tässä sitä on sosiaalista haastetta tämän päivän sosialidemokratialle, kansanvaltaiselle pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle - ja viime kädessä koko maailmalle, niille jotka haluavat nostaa sosiaalisen tietoisuuden ja äidinrakkauden yhdeksi tärkeimmistä yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.

Yrjö Kallinen politiikan moraalista

Yrjö Kallinen:
Politiikan moraalista
"Jos joku lukijoista sattuisi muistamaan erään radioesitykseni "Moraalisista ennakkoluuloista" - esitys sai myöhemmin  painetun asun Werner Söderströmin julkaisemassa puheiden kokoelmassa - niin hän varmaan oudostelisi sitä, että tällä kertaa puhun moraalista politiikan yhteydessä. Silloinhan rohkenin väittää, että koko moraalia tarvitsemme vain silloin, kun sydämestämme on sammunut luonnollinen myötätunto lähimmäisiämme kohtaan ja eritoten silloin, kun omahyväisyytemme ja kovuutemme tarvitsevat pyhäpukua.

Asia on kuitenkin siten, että emme voi hyljätä käytännöstä jotakin sanaa sen vuoksi, että sitä myös väärinkäytetään. Emme voi esim. lakata puhumasta  rauhasta, vaikka näemmekin kaikkialla varustauduttavan sotaan rauhan nimessä.

Totta puhuen tämän kertainen aihenimi: "Politiikan moraali", on minulle annettu ja samallla ehdotettu, että maailmaa aika kauan vaeltaneena ja sitä puolelta jos toiseltakin tarkastelleena ihmisenä sanoisin siitä muutaman sanan.

---

Esitän tässä erään ajatuksen, joka käsittääkseni on teoreettisesti täysin looginen ja jota tosiasiat tukevat. --- Ajatus on tämä:
Luonnossa, historiassa ja ihmiselämässä ympärillämme ei ole mitään irrallista. Sotakaan ei ole, äärimmäisyyden esille ottaaksemme, mikään irrallinen ilmiö. Sen syynä eivät ole aseistetut armeijat, kuten antimilitaristit usein kuvittelevat. Aseistautuminen tietysti aina johtaa vasta-aseistautumiseen, ja kilpavarustelu päätyy sotaan. Mutta kilpavarustelun ja sodan syyt, samoin poliittisen tiimellyksen ja sen moraalittomuuden juuret ovat jokapäiväisessä elämässämme, yleisesti vallitsevissa arvostuksissamme, uskomuksissamme ja pyrkimyksissämme.

---

Niin kauan kuin yleisesti uskomme keskinäisen kilpailun sekä arvoon että väistämättömyyteen, elämä tulee olemaan pääasiallisesti kilpailua, taistelua ja sotaa. Ja niin kauan kuin tämä asiantila vallitsee, se selvästi näyttää ainoalta mahdolliselta. Taistelun, etuilemisen, toisten yläpuolelle kiipeämisen tila todellistaa ja tarpeellistaa itsensä siten, että kaikki muunlainen tuntuu ilmeisen mahdottomalta, naurettavalta tai vaaralliseltakin.

---

Kun uskomme, että ihminen on ihmiselle susi, kuten jo vanhassa latinassa sanottiin, niin elämä muodostuu susien elämäksi. Jos joku rohkenee esittää toisenlaisen olotilan mahdollisuutta, hänet on helppo nujertaa sanomalla: Katso miten lampaiden käy tässä susien maailmassa! Susimaisuus kuvastuu tajuumme tosiasiana. Sen vaihtoehdoksi asetamme lammasmaisuuden, emme suinkaan edes hevosmaisuutta, ihmismäisyydestä puhumattakaan.

Susimaisuus ihmisessä tarvitsee kiihokkeita ja siksi ajattelunkin täytyy olla jyrkkien vastakohtien sävyttämää, väkevää, dramaattista. Vaihtoehtoina siis ovat joko susimaisuus tai lammasmaisuus. Mikä tehoava realismi tuntuukaan tällöin olevan alati toistetussa ohjesanassa: Syö tai tule syödyksi!

---

Onko ihme, jos nuorisomme valitsee n.s. realismin tien, jonka päässä viittoo menestys, kunnia ja ehkä nimi historiaan? Lapsesta pitäen meille taotaan päähän sekä kotona että koulussa menestymisen, toisten edelle pääsemisen aatetta ja tahtoa. Meidät kasvatetaan elämäntaistelua varten, meitä aseistetaan tiedoilla ja taidoilla, jotta voittaisimme tuossa taistelussa, saisimme paljon toisten saadessa vähän.

---

Mitä sitten on politiikka? Sehän ei ole eikä voi olla mitään muuta kuin yleisesti vallitsevassa kilpailun ja taistelun tilassa esiintyvien pyrkimys- ja voimatihentymien huipentunutta kamppailua. Joskus on käytetty vertausta jonka mukaan poliitikko on keihään kärki, mutta keihään vartta pitelee hänen takanaan oleva eturyhmitys, puolue tai kansa. Vertaukset ontuvat, sillä poliitikko on myös jossakin määrin omaehtoinen tekijä, mutta sellaisenakin hänen täytyy olla toimeenpanija, jossa huipentuu, pelkistyy ja terävöityy takanaolevien voitontahto.

---

Tätä siis tahdon sanoa: Politiikan moraalissa ja moraalittomuudessa tulee esille yleisen elämänmenomme moraali ja moraalittomuus. Jos kerta pidämme realistisena ajatteluna ihmisen vertaamista suteen ja kansoja susilaumoihin, jotka hyökkäävät ilman muuta jokaisen puolustuskyvyttömän kimppuun, niin totta maar tämän kaltaisen "reaalitajun" mukaisesti panemme politiikkaa hoitelemaan pitkähampaisimmat sudet.

---

Hitler oli kirotun oikeassa sanoessaan, että jos hän onnistuu, niin myöhemmät sukupolvet tulevat ylistämään häntä eikä juuri kukaan kysy, minkälaisin menetelmin hän voitti. Saman tietää ja samaan uskoo minkä tahansa ideologian esille nostama vahva mies. Häikäilemättömimmät tyypit rynnistävät valtaan ei vain siellä, missä diktatuurin aate avoimesti tunnustetaan, vaan myös siellä, missä kansanvallasta enimmin puhutaan.

---

Tuhoamisvälineemme ovat rajattomasti tehokkaammat kuin petoeläimen välineet, ja jos siitä huolimatta elämme petoeläimen tavoin, tulos on ilman muuta selvä.

---

Maailman mieletön kompuroiminen kohti kuilua osoittaa, että arvokas on hyljätty ja arvoton on omaksuttu. Ja niinpä politiikkakin, ja eritoten se, mikä upeilee n.s. "reaalipolitiikan" nimellä, on suurimmalta osaltaan taikauskoista mammonan palvontaa, pimeätä ideologiaa, uskoa sanan kehnoimmassa mielessä ja kelpaa elämänohjeeksi vain siinä tapauksessa, että hyväksymme yhteisen tuhon tavoittelemisen arvoiseksi päämääräksi.

---

Lännen johtavat poliitikot vakuuttavat meille tuon tuostakin: Kommunistien johtajat ovat reaalipoliitikkoja - he kunnioittavat voimaa ja vain voimaa! Tämä sanotaan puolittaen ylistäen, koska samanlainen reaalipolitiikan käsitys on sanojilla itselläänkin. Natsien oppi rajoittamattoman julmuuden periaatteineen oli ja on vain puhtaaksi viljeltyä "reaalipolitiikkaa", joskin laskelmiin pääsi pujahtamaan virheitä.

---

Missähän olisi, tällä pienellä pallollamme maa ja kansa, joka kaiuttaisi herätyshuudon sanoutumalla irti tuosta kivikauden uskosta, jollainen atomikaudella merkitsee vain tuhoa, eikä mitään muuta kuin tuhoa? Missä olisi kansa, kyllin valveutunut, rohkea ja luja osoittaakseen kansoille tien rauhaan hylkäämällä sodan kerta kaikkiaan, takomalla miekat auroiksi ja astumalla rauhan tilaan keneltäkään aseellista suojaa anelematta? - Carlyle lupasi nuorille mahdollisuuden piirtää taivaanlakeen kertomuksen sankarillisesta elämästä: mitähän jos jokin kansa piirtäisi sekä taivaanlakeen että ihmissuvun historiaan kertomuksen tietoisesta siirtymisestä petoeläinperinteistä ihmisyyden aikakauteen? Kukapa tietää, mitä kauaskantoisia seuraamuksia moisella teolla saattaisi olla ajankohtana, jolloin järkevimmät kaikkialla käsittävät ihmissuvun olemassaolon olevan vaakalaudalla hetkestä hetkeen."

(Yrjö Kallisen kirjoitus on julkaistu kokonaisuudessaan  Sosialistisen Aikakauslehden numerossa 3/1955)

Ymmärrä pakolaista

Minä kohtaan pakolaiskysymyksen elämässäni ihan konkreettisesti jo toisen kerran. Ensimmäisen kerran se tapahtui toisen maailmansodan aikaan, kun karjalaisia, evakkoja ryhdyttiin sijoittamaan eri puolille Suomea, myös Viitasaarelle, pitäjään jossa minä kasvoin ja lapsuuteni vietin. Näiden siirtolaisten tilanne oli kuitenkin toisenlainen kuin nykyisten pakolaisvirtojen. Siirtolaiset pakenivat syvemmälle kotimaahan ulkopuolisen hyökkääjän ja valtaajan jaloista, nykyiset joutuvat pakenemaan omassa kotimaassaan rehottavaa terroria, väkivaltaa ja kuolemaa karkuun. Muitakin syitä vieraisiin oloihin joutumiselle on - on aina ollut.
Ensimmäinen muistikuvani sota-ajalta on siirtolaisia kuljettanut proomu, joka oli ankkuroitu keskelle kirkkosalmea kääntösillan edustalle. Proomusta oli rakennettu lauta- ja lankkusilta kääntösillalle ja sitä myöten oli tarkoitus siirtyä maihin. Ihmisten ja tavaroiden lisäksi proomussa oli myös siirtolaisten karjaa. Minä satuin paikalle - toisten pikkupoikien välittämän tiedon avulla - hyvin dramaattisella hetkellä. Lankkusilta oli pettänyt juuri kun lehmää oltiin tuomassa proomusta kääntösillalle. Lehmä oli putoamaisillaan alas sillalta ja miehet yrittivät köysin saada lehmän pinteestä takaisin lankkusillalle ja turvaan. Se ei onnistunut ja lehmä putosi  muutaman metrin matkan loiskahtaen kirkkosalmeen. Suuren katselijajoukon yllätykseksi lehmä ei ollut moksiskaan, vaan ui komeasti yhteiskoulun rantaan.

Muistan pakolaisten sijoittamisesta silloinkin käydyn keskustelua. Kirkonkylään, jossa me asuimme, ei tuntunut siirtolaisia sopivan millään. Totta tietenkin oli että asunnot olivat pieniä ja perheet suuria eikä kahta huonetta, tupaa ja kammaria  enempää tavallisella väellä ollutkaan. Kovasti vaadittiin, että lapsiperheisiin on ainakin yksinäisiä siirtolaisia otettava. Niin kävi että meidän kotiimme määrättiin sijoitettavaksi vanha rouva, mustiin pukeutunut yksinäinen vanhus, joka oli kotoisin Suojärveltä Laatokan takaisesta Karjalasta. Äitini opasti että häntä puhutellaan "Karjalan tädiksi" ja niin myös tehtiin. Kansan suussa käytettiin muitakin nimityksiä joita en ryhdy tässä toistelemaan. Lukija voinee arvata mitä nimityksiä käytettiin naisesta jonka puheenparsissa vilisi venäläisperäisiä sanoja jonka Suojärven murteesta oli aluksi vaikea saada selvää. Asemasodan aikana joukko karjalaisia palasi takaisin ja niin lähti Karjalan tätikin takaisin Suojärvelle, mutta joutui palaamaan vielä uudelleen Viitasaarelle ja minnekäpä muualle kuin meille. Meitä sisaruksia oli siinä vaiheessa jo kolme ja muistan vanhempieni keskustelut siitä miten nukkumapaikat järjestettäisiin. Pian Karjalan tädille järjestyikin toinen, olosuhteiltaan parempi ratkaisu ja sängyn laidalla istunut ja Suojärven murretta puhunut täti katosi meidän elämänpiiristämme.

Myös sotavankeja sijoitettiin siviiliväestön hoteisiin ja naapuriimme ilmestyi piippalakkinen, ruskeaan sotilasasuun pukeutunut nuorehko, hiljainen mies. Hänet sijoitettiin naapurin saunakammariin ja hän ruokaili muun perheen kanssa. Minkäänlaista vartiointia ei ollut, sillä sen ajan Viitasaarelta ei ollut helppoa pääsyä  muuhun maailmaan. Kirkonkylä sijaitsee vesistöjen ympäröimällä, etelään suuntautuvalla niemellä ja ympärillä ovat suuret Keiteleen selät. Veneellä voisi ajatella pääsevänsä karkuun, mutta selkien takana alkavat suuret erämaat ja pitkät, luoteesta  kaakkoon suuntautuvat vesistöt. Maantietäkään myöten ei kovin kauaksi pääsisi senaikaisissa olosuhteissa. Vanki tyytyi elelemään naapurissamme ja ryhtyi ajankulukseen kasvattamaan kessua naapurin navetan ja tallin takana. Ennen pitkää hänellä oli kuivattua kessua ja  siitä hakattua tupakkaa pientä korvausta vastaan ostettavissa. Isänikin innostui asiasta ja ryhtyi kasvattamaan kessua,  kuivasi vintillä sitä ja hakkasi sen  petkeleellä vanerista kierretyssä pöntössä piipputupakaksi. Muistan että kauppa kävi hyvin. Isäni itse ei kuitenkaan tupakoinut siihen aikaan. Sodan päätyttyä vanki määrättiin palautettavaksi Neuvostoliittoon. Itkun määrällä ei näyttänyt olevan rajaa hänen lähtiessään naapuristamme kohti tuntematonta kohtaloa kotimaassaan.

Siirtolaiset kirkonkylässä sijoittuivat aivan tavallisten ihmisten hoteisiin, ei silloinkaan paremmilla piireillä ollut halua tai mahdollisuutta heidän sijoittamiseensa. Isän työkaveriksi ilmestyi inkeriläinen, omaa murrettaan puhuva perheellinen mies joka otettiin osuuskaupalle auton apumieheksi ja osuuskaupan Tuki-laivan yhdeksi laivamieheksi. Isäni teki tuohon aikaan samoja hommia ja oli laivatyön vuoksi - kuten muutkin laivamiehet - myös Merimiesunionin jäsen. Inkeriläismies oli ahkera työntekijä ja pidetty kaveri laivamatkoilla Viitasaarelta Suolahteen ja takaisin. Laivan lastaamiseen meni tavaramäärästä riippuen päivä tai kaksi ja laivamiehet yöpyivät yksityismajoituksessa Suolahdessa. Minäkin pääsin pariin kertaan laivamatkalle isäni mukana Suolahteen. Inkeriläisperheen lapsista yksi tuli samalle luokalle minun kanssani kouluun heti ensimmäisestä luokasta lähtien. Silloin jouduin kaiketi kokemaan myös sen että siirtolaisuus ja pakolaisuus aiheuttaa myös henkisiä traumoja. Muistan opettajan jossakin tilanteessa suuttuneen ja ruvenneen komentamaan oppilaista tavallista tiukemmassa ja jopa pelottavassa äänilajissa. Opettajan kurinpito sai nolon lopun kun täydellisen hiljaisuuden vallitessa luokassa alkoi kuulua lirinää inkeriläistytön pulpetin seutuvilta. Tilanne oli sitäkin nolompi koska tämä inkeriläistyttö oli luokan parhaita oppilaita ja erityisesti hänen kaunokirjoituksensa oli jatkuvasti sekä opettajan että oppilaiden ihailun kohteena. Tuolloin ei asiaa taidettu oikein ymmärtää, mutta nyt tekee mieli kysyä, mitä kaikkea pakolaiseksi joutuva on joutunut matkalla kokemaan? Uskon pakomatkan tänäänkin aiheuttavan vuosikymmeniä kestäviä traumoja. Sodan päätyttyä Neuvostoliitto vaati inkeriläisten palauttamista Suomesta takaisin. Kirkonkylässä heräsi yhteinen henki jonka mukaan tätä perhettä ei takaisin Neuvostoliittoon laiteta. En tunne yksityiskohtia mutta niin kävi että inkeriläisperhe jäi pysyvästi Viitasaarelle.
Vain vanhempi polvi meillä muistaa enää sodanaikaisia tapahtumia ja sitä ilmapiiriä joka siirtolaiskysymyksen ympärillä oli havaittavissa. Kaikissa niissä tapauksissa jotka nyt muistan, asenteet muuttuivat vierastavista ja epäilevistä myönteiseen suuntaan. Isäni rakensi meille sodan jälkeen uuden ulkorakennuksen ja siihen hyvän saunan. Eräs siirtolaisperhe kävi meillä saunomassa ja perusti sodan jälkeen samalle mäelle hautakiviveistämön, josta tuli eräs parhaita työnantajia pienessä kirkonkylässä. Muualle pitäjään sijoitetuista siirtolaisista löytyi nuori mies joka piti yllä koko pitäjän hiihtomainetta.
Kun nyt epäillään ja emmitään tämänhetkisen pakolaiskriisin hoitoa, Suomen ja suomalaisten pitäisi ottaa uudelleen käyttöön sodanaikainen henki, jossa ihmisiä - ei edes kaatuneita - jätetä sodan jalkoihin. Tuosta pakolaisjoukosta voi kasvaa uudenlaista voimaa ahkerina työntekijöinä, osaavina ihmisinä ja kunniallisina kansalaisina, jotka ovat ikuisesti kiitollisia oikeamielisestä kohtelusta.
Politiikalta se vaatii populistisen isänmaallisuuden tuijottamisen ja oman lautasen varjelemisen sijasta ja lisäksi kristillistä armeliaisuutta, sosiaalista ja demokraattista suvaitsevuutta ja matriarkaalista, äidinrakkauteen verrattavissa olevaa  kaikenkattavaa ymmärtämistä. Se näyttääkin olevan Euroopassa heräämässä.