Eurooppalainen diktaatti

Euroopan Unioni tulkitsee itsensä länsimaiseksi, demokraattiseksi arvoyhteisöksi. Minä olen puolestani väittänyt Eurooppaa käsittelevissä blogikirjoituksissani, että Euroopan  Unionin rakenne on autoritaarinen yleisen tason demokraattisesta hymistelystä huolimatta. Kun näyttää siltä, että tämä väitteeni tulkitaan helposti niin tyypilliseksi, Eurooppaa kohtaan suuntautuvaksi vihapuheeksi, perusteet on otettava yhä uudestaan ja uudestaan puheeksi.

Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen talous- ja rahapolitiikkaa koskevassa luvussa, artiklan 119 1. kohdassa demokratian ja moniarvoisuuden sijasta Unionin talouspolitiikan lähtökohta määritellääm seuraavasti:

1. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 3 artiklassa mainittujen tavoitteiden toteuttamiseksi jäsenvaltioiden ja unionin toimintaan sisältyy tässä sopimuksessa määrätyin edellytyksin sellaisen talouspolitiikan käyttöön ottaminen, joka perustuu jäsenvaltioiden talouspolitiikan tiiviiseen yhteensovittamiseen, sisämarkkinoihin ja yhteisten tavoitteiden määrittelemiseen ja jota harjoitetaan vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden periaatteen mukaisesti.

 Artiklassa 120 tätä vapaaseen kilpailuun perustuvaa avoimen markkinatalouden periaaatetta todetaan sovellettavan talouspolitiikassa seuraavasti:

Jäsenvaltiot harjoittavat talouspolitiikkaansa niin, että ne myötävaikuttavat Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 3 artiklassa määriteltyjen unionin tavoitteiden toteuttamiseen 121 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut laajat suuntaviivat huomioon ottaen. Jäsenvaltiot ja unioni toimivat 119 artiklassa määrättyjen periaatteiden mukaisesti noudattaen voimavarojen tehokasta kohdentamista suosivan, vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden periaatetta.

Artiklassa 121 tätä jokaista jäsenvaltiota koskevaa ehdotonta talouspoliittista linjausta tarkennetaan vielä euraavasti:

1. Jäsenvaltiot pitävät talouspolitiikkaansa yhteistä etua koskevana asiana ja sovittavat talouspolitiikkansa yhteen neuvostossa 120 artiklan mukaisesti.

2. Neuvosto laatii komission suosituksesta ehdotuksen jäsenvaltioiden ja unionin talouspolitiikan laajoiksi suuntaviivoiksi ja antaa niistä kertomuksen Eurooppa-neuvostolle. Eurooppa-neuvosto keskustelee neuvoston kertomuksen pohjalta jäsenvaltioiden ja unionin talouspolitiikan laajoista suuntaviivoista tehtävästä päätelmästä. Tämän päätelmän perusteella neuvosto antaa suosituksen, jossa vahvistetaan nämä laajat suuntaviivat. Neuvosto antaa suosituksestaan tiedon Euroopan parlamentille.

3. Turvatakseen jäsenvaltioiden talouspolitiikan tiiviimmän yhteensovittamisen ja niiden taloudellisen suorituskyvyn jatkuvan lähentymisen neuvosto valvoo komission antamien kertomusten perusteella jokaisen jäsenvaltion sekä unionin taloudellista kehitystä sekä sitä, onko niiden talouspolitiikka 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista, ja suorittaa säännöllisesti kokonaisarvion. (26.10.2012 Euroopan unionin virallinen lehti C 326/97 FI) Jäsenvaltiot toimittavat komissiolle tiedot toteuttamistaan tärkeistä talouspoliittisista toimenpiteistä sekä muut tarpeellisina pitämänsä tiedot tätä monenvälistä valvontaa varten.

4. Jos 3 kohdassa tarkoitetussa menettelyssä todetaan, että jäsenvaltion talouspolitiikka ei ole 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista tai että se voi vaarantaa talous- ja rahaliiton moitteettoman toiminnan, komissio voi antaa kyseiselle jäsenvaltiolle varoituksen. Neuvosto voi komission suosituksesta antaa kyseiselle jäsenvaltiolle tarpeelliset suositukset. Neuvosto voi komission ehdotuksesta päättää julkistaa suosituksensa.

Varmemmaksi vakuudeksi pitää mainita vielä Lissabonin sopimuksen 2 artikla, sen kolmas kohta, jossa Unionin talouspoliittinen linja määritellään seuraavasti:

3.   Unioni toteuttaa sisämarkkinat. Se pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintatason vakaus, täystyöllisyyttä ja sosiaalista edistystä tavoitteleva erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen. Se edistää tieteellistä ja teknistä kehitystä.

Euroopan Unionion jäsenvaltio ei voi - eikä Unioni kokonaisuudessaankaan -  poiketa tästä  konsolidoitujen,  siis pysyviksi ja ehdottomiksi määräyksiksi tulkittavien  peruskirjojen diktaatista. Se tarkoittaa myös sitä, että vaikka esim. Suomen eduskuntavaaleissa  tätä "business first" linjaa vastustava ja demokraattisen valtion ensisijaisuutta hyvinvoinnin kannalta vaativat voimat saisivat yksinkertaisen enemmistön,  niiden on joka tapauksessa noudatettava myös vaalien jälkeen Euroopan Unionin peruskirjojen määräämää "erittäin kilpailukykyisen markkinatalouden" johtavaa periaatetta.  Peruskirjojen diktaatti on tässä suhteessa diktatoorinen ja Unionia voisi tästä syystä demokraattisuuden sijasta luonnehtia peruskirjadiktatuuriksi.

Edelläsanotulla en tarkoita pahaa enkä suostu pitämään sitä Eurooppaan suuntautuneena vihapuheena. Tosiasiat on nähtävä sellaisina kuin ne ovat ja myös eurooppalaisen sosialidemokratian on katsottava tosiasioita suoraan silmiin. Tämä tarkoittaa sitä, että konsolidoitujen peruskirjojen valossa vahvan, demokraattisen, yhteistä voimavarojen kartuttamista tavoitteleva sosiaalivaltio ei ole Euroopan Unionin tavoitteena tai että ainakin väline jolla sosiaalisen oikeiudenmukaisuuteen pyritään, on väärin valittu. Markkinat eivät ole sosiaalisen eikä yhteiskuntavastuun väline, ne ovat yritysvastuuta suojeleva ja kehittävä mekanismi. Euroopan Unioni ei siten ole demokraattista hyvinvointivaltiota vaan kapitalistista, markkinaehtoista hyvinvointivaltiota tavoitteleva luomus- kuten muutaman vuoden takaisessa, Jorma Ollilan johtamassa ns. brändityöryhmän kuvauksessa suuntautuminen määriteltiin.

Euroopan Unionin ylväiden perussopimustenm ja konsolidoitujen peruskirjojen välillä vallitsee ristiriita, joka tekee koko Unionista lähtökohtaisesti irrationaalin, johdonmukaiseen, loogiseen toimintaan kykenemättömän yhteisön. Rationaalisuus edellyttäisi että ylevät länsimaisen demokratian periaatteet saisivat rationaalisen ja johdonmukaisen ilmaisun myös peruskirjoissa. Näin ei asianlaita ole. Vähintä mitä rationaalisuuden nimissä pitäisi edellyttää, olisi demokraattisen valtion  tasavertaisen aseman turvaaminen markkinaperiaatteen kanssa. Todellisuudessa juhlallinen vannominen demokratian nimiin edellyttäisi kansanvaltaisen ja avoimen valtion, jokaisen jäsenyyttä edellyttävän 'julkisen pakkoyhteisön'  ensisijaisuutta, isäntänä talossa olemista. Näin ei asianlaita Euroopan Unionissa ole.

Kolmas semanttinen seikka koskee Euroopan Unionin eettistä lähestymistapaa. Vastoin yleistä käsitystä myös etiikka on suhteellinen käsite, jonka sisältöä määräävät yksilön ja yhteisön luonteenpiirteet. Etiikka voi siksi saada joko elämää ylläpitävän ja sitä tukevan lähestymistavan, tai sitten enemmän tai vähemmän eiproduktiivisen, ihmisen ja kansakunnan mahdollisuuksia rajaavan suuntautumismuodon. Euroopan Unionin etiikka pitää sisällään useitakin eiproduktiivisen etiikan lajeja, joita olen blogikirjoituksessani erään toisen asian yhteydesä tulllut kuvanneeksi. Kysymys on Frankfurtin koulukunnan mestarillisen sosiaalipsykologin Erich Frommin kuvauksesta, joka näyttää pitävän edelleen 'kutinsa' ja puolustaa paikkaansa tänäkin päivänä. Euroopan Unioni noudattaa politiikassaan autoritaarista, alistavaa etiikkaa ja edellyttää eurokansalaiselta absoluuttista etiikkaa, epäilemättömyyden taitoa.

Pitäisi olla selvää, että arvopohjaltaan erilaiselle työväenliikkeelle ja sen eurooppalaiselle valtavirralle sosialidemokratialle Euroopan Unionin konsolidoitu perusrakenne ja sen mukainen  lähestymistapa tulisi olla  mitä terävimmän analyyttisen kritiikin kohteena.  Se että peruskirjoja lukkoon lyötäessä ja Euroopan Unioniin mentäessä - varsinkin Valuuttaunioniin liityttäessä  - tätä asiaa ei ymmärretty, jättää sosialidemokratian historiaan paljon pohdintaa aiheuttavan poikkeaman autoritaariseen, epädemokraattiseen suuntaan.  Sitä jää ihmettelemään, miksi olimme niin helposti vedätettävissä nykyiseen, epäproduktiiviseen umpikujaan.

---
Reino Seppänen kommentoi tuoreeltaan Fb:ssä ylläolevaa blogikirjoitusta:
"Mainio kirjoitus! Kuvaa osuvasti unionin pahan valuvian, joka tuottaa tulevaisuudessa yhä voimakkaampaa yhteiskunnallista epävakaisuutta. Uusliberalismin hegemoninen asema on se lähde, joka tuota epävakaisuutta tuottaa. Köyhyys ja sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy nopeutuvan varallisuuksien ja pääomien keskittymisen johdosta. Ranskan tapahtumat osoittavat, että tältä osin tulevaisuus on täysin arvaamaton. Tuota sumeutta lisää myös aikaan liittyvät suuret muutostekijät; robotisaatio / automatisaatio, digitalisaatio, kasvavat ympäristöongelmat, hallitsematon väestönkasvu ja uudet kansainvaellukset. Tuleeko näiden hallintayritykset tapahtumaan demokraattisen järjestelmän puitteissa? Se on kysymys joka minua askarruttaa. Pelkona on päätöksenteon keskittyminen entistä suppeamman eliitin käsiin ja väkivaltakoneistojen kasvu. Ainekset ihmisarvon kuihtumiseen ja ihmisoikeuksien rajoituksiin ovat olemassa. Käykö tässäkin tapauksessa niin, kuten kaikissa suurissa aatteissa ja myös organisaatioissa, että se muuttuu eräänlaisen evolution myötä alkuperäisen tarkoituksensa vastakohdaksi?"

Yhteinen hyvä

Suomen Eduskunnassa on hyväksytty uusi hallintorekisterilaki, joka näyttää sallivan omaisuuden - pääomien -  piilottamisen näkymättömiin ja ulottumattomiin jonnekin maailman pimeän rahan pesimäpaikoista. Keskeisenä perusteena lienee omista vilpittömistä motiiveista riippumaton maailmanlaajuinen käytäntö, joka ei aseta esteitä oman tai varastetun tavaran kätkemiselle. Lakiin liitetyt ponnet käyttäytyvät tässä puskureina niitä kansalaisia vastaan, jotka pitävät yhteisellä työllä, laajoilla ja monipuolisilla tuotantoketjuilla ja valtion tukiaisilla saavutettua voittoa yhteisenä hyvänä ja yksityiseen kaappaamiseen liittyvää toimintaa sivistyneiden toimintatapojen vastaisena, varkauteen rinnastettavana kahmimisena.

Poliittisen opposition vaatimus globaaleille markkinoille sijoittamisen avoimuudesta ja yhteiskunnallisesta vastuullisuudesta ei hallintorekisterilaissa tietenkään toteudu. Vielä vähemmän siinä toteutuu yhteisen hyvän tavoittelemisen ylevä periaate, jonka tulisi olla johtotähtenä ministereiden ja kansanedustajien toiminnassa ylipäätään. Lainsäädännölle asetettu velvoite toimia yhteisen hyvän ja kansalaisen hyvinvoinnin turvaajana jää toissijaiseksi, yksityinen, usein kivikasvoisen pokerinaaman taakse kätketty ja viimeiseen hengenvetoon saakka puolustettu rajattoman ja hankintatapaa kyselemättömän omistamisen etuoikeus kummittelee koko ajan taustalla. Todellinen motiivi paljastuu vain suljetuissa ja suojatuissa olosuhteissa; omistamiseen liittyvä ulkoinen arvostus rauhoittaa painajaisina kummittelevaa pragmaattisuuteen pakotettua kristillistä omaatuntoa.

Omistamisen muotoja ei tarvitsisi pakottaa osakeyhtiö- tai osuuskuntamuotoonkaan - pelkästään. Kirjassaan "Rikkaus ilman ahneutta" (Reichtum ohne Gier ISBN 978-3-593-43354-7 E-Book (PDF)) saksalainen poliitikko ja publisisti  Sahra Wagenknecht kuvaa Saksan historiaan liittyvää eettisesti toisenlaista, yhteiseen hyvään perustuvaa omistusmuotoa. Niin Saksassa kuin muuallakin maailmassa on tullut tavaksi perustaa tuotantoyhtiöiden tai muuten aikaansaadun omaisuuden  kupeeseen säätiöitä, joihin siirretään verotukselta suojaan ja yksityistä omaa tai perillisten käyttöä varten. Rakenteeltaan nuo säätiöt ovat osa yksityiseen ahnehtimisen ja kaappaamishaluun liittyvää feodaalista rakennetta, jonka periaatteet ovat - tietenkin - jyrkässä ristiriidassa ja vastakkaisia "yhteisen hyvän"  periaatteelle.

Sahra Wagenknecht kuvaa kirjassaan saksalaista Carl-Zeiss-säätiötä, joka ryhtyi  Carl Zeissin omistamana vuonna 1866 valmistamaan työpajassaan hienomekaanisia laitteita. Yrityksen palveluksessa oli fyysikko Ernst Abbe, jonka tekninen osaaminen muodosti pohjan uuden aikakauden mikroskooppien tekniselle tarkkuudelle ja täsmällisyydelle. Tämä merkitsi samalla yrityksen nopeaa kasvua ja palkintona osaamisestaan Carl Zeiss kutsui Ernst Abben osakkaaksi yritykseen. Kun yrityksen perustaja 12 vuotta myöhemmin kuoli, tuli Ernst Abbesta ja  Zeissin perillisistä rikkaita ihmisiä.

Seuraavina vuosina Abbe perusti Carl-Zeiss-säätiön, johon hän sijoitti oman osuutensa yhtiön varoista ja sai samalla huomattavaa hyvityssummaa vastaan myös mukaan perillisten osuudet. Säätiöstä tuli yrityksen vastuullinen omistaja ja se ryhtyi säätelemään yrityksen johtamista ja toimintasuhteita tavalla joka teki tästä yrityksestä yhden oman aikansa menestyneimmistä ja samalla sosiaalisesti vastuullisimmista toimijoista.

Sahra Wagenknechtin mukaan Abben ideat ovat edelleenkin  hämmästyttävän ajankohtaisia ajatellen millaiselta moderni yrityksen perussäännön tulisi näyttää. Abbe piti sääntöä muovatessaan sopivana  tärkeänä yrityksen etäännyttämistä omistajan persoonasta (Entpersöhnlichung des Unternehmens). Hän piti yrityksen menestystä tuloksena senhetkisten ja aikaisempien työntekijöiden työstä, johtavien toimihenkilöiden ja ammatillisten osaajien laadullisesta  ja teknisestä osaamisesta sekä yliopistollisen tutkimustyön ja yhteiskunnallisen kokemuksen ja palvelujen antamasta tuesta. Siksi hän oli vakuuttunut, että tiukan eettisen normin mukaan katsottuna yrityksen voittoa tulisi tarkastella ja käsitellä  "yhteisenä hyvänä". Yrityksen omistajan ja yhteistyökumppaneiden tulisi rajoittaa vaatimuksensa henkilökohtaiseen panokseen perustuvaan kohtuulliseen palkkaan.

Abben muotoilema Carl Zeiss -säätiö ei katsonut myöskään pelkän rahallisen voiton takomista tavoitteenaan, vaan myös piti tärkeänä nostaa yrityksen taloudellista ja yhteiskunnallista kokonaispanosta, johon kuului myös varautuminen huonoihin ja poikkeuksellisiin aikoihin. Yritys kasvoi ja menestyi eikä edes kylmä sota ja säätiön jääminen DDR:n puolelle pysäyttänyt tämän säätiön menestyksellistä toimintaa.

Kansalaisyhteiskunnan ja menestyvän yritystoiminnan keskeinen toimija ei siis ole omistaja, vaan yrityksen organisaatiota ja toimintaa ohjaava "yhteinen hyvä".  Menemättä tässä yhteydessä tarkemmin Wagenknechtin monipuolisesti perustelemaa yhteisen hyvän motivaatiopohjaan, totean vain että hallintorekisterilainsäädännön yhteiskunnallinen perusta on hiekalle rakennettu. Sen eettistä kyseenalaisuutta symboloi parhaiten perussuomalaisten puolueensa rinnalle rakentama  säätiö jonka johdossa eroava puheenjohtaja Soini istuu "tästä ikuisuuteen" periaatteella. Yksityinen intressi on feodaalisin periaattein sementoitu yhteisen hyvän edelle.

Musta lippu horisontissa

Eurooppalaisten pankkien pelätään taas sortuvan ja joutuvan ehkä ennenpitkää uudelleen pelastettaviksi. Kirjoitin äskettäin tähän teemaan liittyen seuraavan, melko epätoivoisen kommentin:


"Pankithan ovat olleet alun alkaen Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin "erityisessä suojeluksessa" - kaikki rahapoliittiset toimet ovat lähteneet liikkeelle juuri pankkien kautta. Pääomia on virrannut pankkeihin valtavia määriä oletuksella että ne löytävät näille pääomille käyttäjiä investointien ja niiden rahoittamisen muodossa. Kun ostovoimaa ja kysyntää on samaan aikaan ajettu alas, valtavista pääomamääristä uhkaa muodostua painajainen sekä pankeille että houkutuksiin sortuneille ylioptimistisille yksityisille investoijille, "markkinalle". Kiusaus odotusarvoisiin sijoituksiin käy uudelleen yhä ajankohtaisemmaksi ja pankkien, Euroopan Unionin muotopuolta rahapolitiikkaa hoitavan sylilapsen tilanne yhä vakavammaksi. Demokratiaan perustuvat rakenteet olisivat olleet Euroopan Unionille paljon tärkeämpi kohde ja välttämätön kumppani suurten eurooppalaisten tehtävien hoitamiseksi - mutta juuri tämän ulottuvuuden keskeiset sopimukset ja Unionin rakenteiden peruskirjat ovat kategorisesti hyljänneet. Kysyn SDP:n periaaateohjelmatyötä samalla pohtien: kuinka näin sosialiaalisen demokratian vastainen rakenne on voinut 1990-luvulla ylipäätään syntyä? Missä oli tehtävästään tietoinen sosialidemokratia, kun konsensuksella keskeiset rakenteet hyväksyttiin? Ja miten aiomme rakentaa hyvinvointivaltiota ilman valtiota ja kansanvaltaista julkista sektoria?"

Tämä katkerahko kuvaus kuvastaa sitä analyysia johon olen suhteessa nykyiseen Euroopan Unioniin päätynyt. Ei ole ilahduttavaa kuvata Euroopan Unionia poliittiselta rakenteeltaan autoritaarisena markkinarakenteena, joka perussäännöissään sulkee pois sosialidemokraattisen tulevaisuuden vision. Se mielestäni perustuisi pohjoismaisen hyvinvointivaltion tapaan vahvaan yhteiseen sektoriin, kansanvaltaisiin rakenteisiin ja yhteiseen päätöksentekoon perustuviin palveluihin. Juuri näissä asioissa yhteisellä rakenteella, siis julkisella rakenteella tulisi olla johtava rooli. "Markkina" voisi sopivalla tavalla täydentää sille luonteenomaisella tavalla kokonaisuutta. Nythän tarkoituksena on yhteisen sektorin alistaminen markkinavetoiselle, käytännösssä globaalien toimijoiden ylivallalle, jotka toimisivat kaiken yhteisen päätöksenteon ulottumatomissa."

Mitkä ovat sosialidemokratian vaihtoehdot tällaisessa tilanteessa? Mitä voidaan tehdä demokratian elvyttämiseksi ja kansanvaltaisen rakenteen rehabilitoimiseksi vanhalla mantereella?

Kaikkein parasta olisi että Euroopan konservatiivinen ja liberaali valtaenemmistö näkisi mihin nykyinen politiikka johtaa. Ei ole heillekään miellyttävää kuvitella joutuvansa tilanteeseen, jossa he joutuvat vastaamaan Euroopan saattamisesta tuhon partaalle uudelleen toisen maailmansodan jälkeen. Vaihtoehtona ei ole tällä kertaa rasistinen ja kansallissosialistinen tuhosuuntaisuus, vaan sen toinen, suhteellisen nuori epäproduktiivinen ilmentymä. Se on vallan antaminen markkinavoimille, joiden päätöksentekijät ovat tavoittamattomissa ja jotka toimivat hallinnoltaan suljetuissa, etuoikeuksia itselleen kahmivissa rakenteissa. Kaupallinen kylmäkiskoisuus ja oman edun tavoittelu yhdistyneenä ahnehtivaan omaisuuksien hamuamiseen ja autoritaariseen, epädemokraattiseen, alistavaan ja alistumista vaativaan Euroopan Unionin markkinarakenteeseen uhkaa tuhota demokratian lisäksi rauhan ja vakauden koko mantereella. Olisi siis mitä toivottavinta että valtaa pitävä enemmistö heräisi  havaitsemaan luotujen rakenteiden yhteiskunnallisen laviinivaaran ja avaisi systemaattisesti mahdollisuuksia sekataloudelle, markkinoiden ja kansalaisyhyeiskunnan kansanvaltaiselle vuorovaikutukselle.

Toinen strateginen vaihtoehto on tyytyminen nykytilaan ja reformivaatimusten esittäminen nykyisten markkinarakenteiden sisällä. Se merkitsisi historiallista kompromissia työn ja pääoman välillä tavalla, jossa markkinoiden hallussa olevalla pääomalla on suvereeni valta ja jonka hyväntahtoisuuden varassa yhteiskuntavastuu lepäisi. Tosiasiassa markkinat eivät ole aidosti kiinnostuneita Yhteiskuntvastuusta, vaan yritysten suunnalla hahmotellaan lähtökohdaksi yritysvastuuta, sellaisenaan anarkistista kaappari-instituutiorakennetta. Demokratialla ei tässä mustan lipun järjestelmässä ole todellisuudessa minkäänlaista sananvaltaa. Todennäköisesti edes ammatillinen järjestäytyminen ei digitaalisesti organisoidussa Internet-maailmassa löydä riittäviä muotoja oikeudenmukaisen jaon toteuttamiseksi.

Voidaan tietenkin ainakin teoreettisesti elätellä sellaista mielikuvaa, että maanosan kansan heräävät kollektiivisesta unestaan ja ryhtyvät vaatimaan menettämiään, heille kuuluvia universaaleja oikeuksia. Vaaleissa saavutetulla vallalla ei  kuitenkaan Unionin rakenteita muuteta, ne pysyvät sellaisenaan niin kauan kuin yksikin valtio muutoksia vastustaa. Voi yrittää mielessään hahmotella sellaista vallankumouksellista tilannetta, jossa muutokset esimerkiksi kohden pohjoismaisen hyvinvointivaltion kaltaista rakennetta olisivat mahdollisia. Unionin siipirikon rakenteen täydellinen romahtaminen, sodankaltaiseen tilaan johtava loputon terrori tai peruuttamattomia seurauksia aiheuttava luonnonmullistus saattaisivat olla tällaisia ehdotonta muutosta edellyttäviä poikkeusolosuhteita.

Iso-Britannia on juuri luonut yhden mallin Brexit-äänestyksellään. Eron perusteet ovat kyseenalaisia eivätkä missään tapauksessa vastaa sosialidemokratian kaltaisen liikkeen lähtökohtia. Maailma eikä Eurooppa elä sosialidemokratiaa ja siten kaikenlaisia  omaan lautaseen tuijottamisen muotoja saatetaan jatkossa käyttää perusteena omille teille lähtemiseen. Nationalistiset, isänmaanrakkaudella ja kulttuurieroilla höystetyt irtiotot ovat populismin nousun myötä mahdollisia, vaikkakin niiden vastaukset todellisuudessa ovat aina jääneet hämäriksi. Muukalaisviha, työväenliike ilman sosialismia, hervoton huulenheitto, ja kuvitelmiin perustuva kansanluonteen kapitalisointi, "perussuomalaisuus", raivoranskalaisuus tai uhounkarilaisuus  eivät riitä harmonisen tulevaisuuden pohjapiirrokseksi eikä rakennuskiviksi.

Ero Eurosta? Vaikka moitin Euroopan Unionia ja Valuuttaunionia autoritaarisista, siipirikkoisista rakenteista, yhteisvaluutta on kuitenkin  sellaisenaan luonut vakautta ja turvallisuutta muuten epävakaissa olosuhteissa. Eläkkeensaajien tulotaso ei olisi pysynyt niin vakaana kuin mitä se euroaikana on ollut. Erojen syntyminen ja köyhyyden lisääntyminen ei mielestäni ole ollut vaihdon välineen eli euron syytä. Paluu markkaan merkitsisi Suomelle ainakin alkuvaiheessa totaalista putoamista omaan eristettyyn kategoriaan. Todennäköisesti  palattaisiin samanlaisiin eroihin kuin mitä Suomen ja muun Euroopan välillä oli sata vuotta sitten.

Jos tilanne jatkuu samanlaisena kuin mitä se on ollut viimeiset kahdeksan vuotta, siis jatkuvaa alamäkeä ja elinehtojen kiristämistä, joutuu sosialidemokratia miettimään paluuta uudelleen autonomisiin, valtiosta riippumattomiin hyvinvointirakenteen muotoihin. Kuluttajien osuustoiminta, ammattiyhdistysliike, urheilun ja kulttuurin omat rakenteet olivat helpotusta tuovaa omaehtoista vastausta riistäviin ja epäinhimillisiin olosuhteisiin. Ei sellaisia veroja tarvitse rakastaa jotka siirtyvät autoritaaristen ja riistävien ratkaisujen seurauksena kokonaan muihin tarkoituksiin kuin mihin ne alunperin oli tarkoitettu.

Tässä suhteessa pätee edelleenkin Työväen Marssin sisältämä julistus omien toimien merkityksestä: "Mink' kuntos keksii, kirvees lyö, se olkoon vapauden työ, jonk' eestä poistuu sorron yö, jonk eestä poistuu sorron yö."

Hylsytettyä hyvinvointia

Sosialidemokratia on tekemässä nyt laajaa välikysymystä siitä, mihin Suomea oikein ollaan viemässä. Kyse on välikysymyksestä, joka kattaa poikkeuksellisesti monta yhteiskunnan osa-alueta, kirjoittaa "Demokraatti" Sos.-dem. Eduskutaryhmän puheenjohtajan Antti Lindtmanin kertomana. Nyt  halutaan kysyä, onko se suunta oikea johon hallitus on Suomea viemässä.  Sos.-dem. Eduskuntaryhmä ei enää tunnista sitä Keskustaa joka on asettamassa markkinat ihmisen ja aluepolitiikan edelle. SDP haluaa kysyä koko eduskunnalta, voiko eduskunta tukea sitä suuntaa, johon erityisesti keskustan johdolla Suomea ollaan viemässä.

SDP:n entinen puoluesihteeri Maarit Feldt-Ranta. jolla on näköalapaikka pohjoismaiseen yhteistyöhön ja etenkin sen sosialidemokraatiseen ulottuvuuteen, kritisoi voimakkain sanoin sitä tapaa jolla hallitus  nyt  toimii.  "Kun Suomeen vuosi sitten nimitettiin uusi Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten hallitus, luulimme että maahan tuli porvarihallitus. Nyt vuosi myöhemmin tiedämme, että hallitus ei ole perinteinen porvarihallitus, vaan aivan uudenlainen oikeistohallitus, joka yrittää muuttaa Suomen pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta markkinaehtoiseksi maaksi."

Feldt-Ranta sanoi vappuna, että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntahan lähtee siitä, että yritämme pitää kaikki suomalaiset mukana samassa veneessä, kun taas markkinayhteiskunta lähtee siitä, että päätökset tehdään bisnesintressi edellä. Hallitus on ensimmäisen vuoden aikana yhtiöittänyt ja ilmoittanut yhtiöittävänsä luontopalvelut, sosiaali- ja terveyspalvelut, tiet, rautatiet ja meriväylät. Yhtiöittämisvimmassaan hallitus on päättänyt jopa, että sosiaali ja terveydenhuollossakin eri tuottajat pitää saada ”samalle viivalle”, mikä edellyttää julkisen palvelun – neuvoloiden, terveyskeskusten, hoivakotien yhtiöittämistä. Tämä on valtava mullistus palvelutuotantoon.

SDP:n entisen puoluesihteerin mukaan julkisten palveluiden yhtiöittäminen ja markkinalogiikan mukaan toimiminen tulee muuttamaan koko hyvinvointivaltion perustan. On vaarana, että sosiaali- ja tervespalveluista tulee pelkkää bisnestä, jota ei ohjaa sosiaali- ja terveyspoliittiset, kaikkia kansalaisia koskevat tavoitteet, vaan voiton tavoittelu.

Ylläolevat lainaukset kertovat siitä huolesta, minne olemme Suomena ja itse asiassa koko Euroopan Unionina menemässä. Markkinaehtoisuus on Unionin sisämarkkinoilla ollut aina olemassa. Yritysten toiminta on haluttu vapauden ja avoimuuden nimissä saada keskeiseksi toimintaperiaatteeksi. Pohjoismaissa, jossa on vuosikymmeniä vaikuttanut vahvan valtion varaan rakentuva hyvinvointivaltio, yritystoiminta on erilaisten tukitoimien lisäksi haluttu saada "samalle viivalle" eli tasavertaiseen asemaan julkisen sektorin oman työn kanssa kilpailtaessa niiden toteutuksesta. Avoimen ja suljetun sektorin ero on siis kilpailumielessä katoamassa.

Tässä onkin tärkeä mietinnän paikka sosialidemokraattien periaatteellisen lähestymistavan kannalta. Sanan hallinnollisessa mielessä yritys ei ole vapaa eikä avoin, vaan tiukan perustuslaillisen omistusoikeuden suojaama ja kilpailusyihin - erityisesti niihin - vedoten ulkopuolisilta suljettu, usein autoritaarisesti johdettu yhteisö. Kysymys on demokratian kannalta vaativasta toimintayhteisöstä, ajateltiinpa sitten yrityksen henkilöstön tai koko yhteiskunnan vaikuttamismahdollisuuksia.

Se eroaa sekä teoriasssa että käytännössä täysin julkisesta toimintatavasta, jonka keskeisiä periaatteita ovat kansanvaltainen, hallinnon määräaikainen ja poliittisiin voimasuhteisiin perustuva vaihtuvuus, suhteelliseen demokratiaan perustuva päätöksenteko, valitusoikeus tehdyistä päätöksistä, velvollisuus toimia avoimesti - ja tuottaa palveluja koko sen piiriin kuuluvalle yhteisölle. Palvelut tuotetaan tavalla, joka ei myöskään taloudellisesti muodostu palvelujen käyttäjälle taakaksi vaan mahdollistaa laadukkaamman elämän henkilökohtaisen varallisuuden määrästä riippumatta.

Yhtiöittämisen pakko, joka on sovellutusta markkinaehtoisen toimintatavan hegemonisesta lähtökohdasta, on loogista seurausta markkinoiden ensisijaisuudesta suhteessa julkiseen sektoriin ja valtion toimivaltaan. Puhutaan "tilaaja-tuottaja mallista", joka tarkoittaa yhtiöitetyssä yhteiskunnassa sitä, että julkinen hallinto tekee päätöksiä ja maksaa palvelujen tuottamisen ja joka - ainakin pääsääntöisesti - jätetään kilpailutetun valinnan kautta yrityksen tai yritysten suoritettavaksi.

Markkinaehtoisuuden muuttuminen markkina-alisteisuudeksi käy ehkä parhaiten selväksi juuri neuvoteltavien suurten, maailmanlaajuisten vapaakauppaneuvottelujen yhteydessä. Ihan viimeisetkin uutiset - perustuen tällä kertaa rakenteeltaan autoritaarisen ja suljetun ympäristöfantomin Greenpeacen paljastuksiin kertovat, että kansanvallan kannalta pahamaineinen välimiestuomioistuin on edelleen neuvotteluissa mukana ja että EU:n neuvottelijoita painostetaan mm. eurooppalaisten autojen kaupan vaikeuttamisella hyväksymään nämä yritysmaailmalle etusijan ja ylivallan mahdollistavat rakenteet. Jos julkinen sektori tekee samaa palveltuotantoa kuin jokin yritys, voidaan julkinen sektori tämän mukaan tuomita parlamentaaarisen käytännön ulkopuolella toimivissa, ilmeisesti yritysten nimeämissä välimiestuomioistuimissa roimiin sakkoihin - kyse saattaa olla kuusi- ja seitsennumeroisista euromääristä, siis miljoonista.

Muutos täysin markkina-alisteiseen toimintatapaan luonnollisesti heikentää verovaroin tuotettuja, kaikille tarkoitettuja  palveluja ja vähentää myös veronmaksumotivaatiota, kun osa yhteisistä varoista valuu  yritykselle välttämättömien - ja ensisijaisesti tavoiteltujen -   voittojen myötä ulos itse palvelujen tuottamisesta.

Minun kysymykseni kuuluu: voiko sosialidemokratia toimia enää tavoitteidensa mukaisesti tällaisessa yhteisen hyvinvoinnin kannalta tyhjäksi hylsytetyssä, markkina-alisteisessa maailmassa? Onko niin, että perinteiset sosialidemokraattiset tavoitteet vahvan sosiaalisen ja kansanvaltaisen valtion, kunnan ja julkisen sektorin varaan rakentuvasta yhteisestä hyvinvoinnista ovat ylipäätään muuttuneet laittomiksi Euroopan Unionissa? Jos poliittinen vaihtoehto, varsinkin kansalaisten ensisijaisia, natiiveja tarpeita edustava uudistustyö todetaan peruskirjojen vastaiseksi, laittomaksi, olemmeko siirtymässä yksipuoliseen sanelupolitiikkaan, jota ennen vanhan kutsuttiin diktatuuriksi?

En olisi uskonut että Suomesta ja Euroopan Unionista puhuttaessa joudun lisäämään tämän blogin tunnisteisiin sanan diktatuuri. Näin on nyt käynyt.