Markkinat ja julkinen haitta

Julkinen haitta?
Mitä julkinen haitta tarkoittaa? Yhdysvalloissa tuomari on määrännyt lääkejätti Johnson & Johnsonin maksamaan 572 miljoonaa dollaria korvauksia opioidikriisin edistämisestä.
Oklahoman osavaltion tuomari Thad Balkman katsoo päätöksessään, että Johnson & Johnson on ollut luomassa julkista haittaa markkinoidessaan harhaanjohtavasti opioidipohjaisia lääkkeitä. Viimeisimpien uutisten mukaan yritys on jo siirtänyt varojaan suojaan Sveitsiin sakoilta ja rangaistusmaksuilta.

Euroopan Unionin ytimessä toimivat sisämarkkinat, vapaan kilpailun ja yksityisen intressin tehokas yhdistelmä. Se tuottaa tavaroita ja palveluita mihin hyvänsä tarpeisiin, perusteltuihin ja perustelemattomiin. Markkinalogiikka yltää pitkälle - mutta ei pysty sittenkään ratkaisemaan kaikkia ongelmia, ei edes itse aiheuttamiaan. Markkina on julkinen siunaus - ja julkinen haitta samalla kertaa. Mihin markkina ei yllä?

Sanotaan että markkina luo työpaikkoja ja ostovoimaa; näin on mutta ainoastaan tiettyyn rajaan saakka. Itse asiassa on jopa päinvastoin: markkinapaikkaa ei synny, jos ostovoimaa ei ole. Markkina tarvitsee ostovoimaa voidakseen myydä, voidakseen luoda tavaroita ja palveluita ilmaistuihin ja ilmaisemattomiin tarpeisiin. Jos ostovoima hiipuu markkina alkaa yskiä . Julkisen sektorin ja demokraattisen valtion tehtävä on tässä suteessa lähtökohdiltaan erilainen. Sen tehtävänä ja pyrkimyksenä on vastata kansalaisten tarpeisiin, luoda edellytyksiä niin tavaroiden kuin palveluidenkin tuotannolle. Itse asiassa kansanvaltaisen valtion demokraattinen hallinto on palvelu sekin. Julkien palvelun ehtona ei ole kansalaisten ostovoima, vaan ilmaistu palvelun tarve.

Yhteinen voimavarojen kokoaminen ja kartutaminen on tälle vuosituhannelle saakka ollut tärkeä poliittinen ja yhteiskunnallinen tavoite. Työväen Akatemian 1950- ja 60-lukujen rehtori Väinö Liukkonen tapasi sanoa, että julkinen säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa on sosialidemokratian tapa rakentaa sosialismia. Perustuslakiin sidottu demokraattinen järjestelmä tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että myös sosialistiset, yhteisen sektorin varaan rakennetut rakenteet ja palvelut ovat luonteeltaan demokraattisia. Vastakohtana yksipuoluejärjestelmään perustuneelle neuvostojärjestelmälle  tulikin tavaksi puhua demokraattisesta sosialismista.

Se että markkina tuottaa myös julkista haittaa, katsotaan Kiinassa riittäväksi perusteluksi autoritaarisen valtion olemassaolon oikeutukseksi. Yritykset saavat toimia ja saavat jopa runsain mitoin finanssivälineitä toimintansa toteutukseen. Edellytyksenä vain on, että ne eivät kiistä valtion keskeistä roolia rakenteiden, tavaroiden ja palvelujen tuotannon suunnan määräämisessä. Markkina on hyvä renki mutta huono isäntä. Euroopan Unionissa "erittäin kilpailukykyinen markkinatalous" (Lissabonin sopimus, artikla 2, khta 3) muodostaa auktorisoidun - siis moniarvoisuutta kyseenalaistavan ja estävän, autoritaarisen - järjestelmän. Golbaalissa maailmassa tulipalo uhkaa muuttua maailmanpaloksi, "Ragnarökiksi" islantilais-skandinaavisen mytologian mukaan.


Hyvin pitkään - itse asiassa aivan viime aikoihin asti on ajateltu, että ensin pitää säästää ennenkuin voidaan kuluttaa tai tuottaa tavaroita ja palveluita. Tosiasiassa säästäminen on kuitenkin pidättäytymisestä senhetkisestä kulutuksesta. Kun talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio tekee velkaa, se luo velkasuhteita poliittisilla päätöksillä ja kirjanpidolla. Verotusoikeudella varustetulle yhteisölle investoinnit infrastruktuuriin ja palveluihin ovat aina kannatettavia toimia; niillä luodaan työpaikkoja ja sitä yrityspuolellakin tarvittavaa ostovoimaa.

Parin viime vuosikymmenen aikana on kuvaan astunut myös uudenlaista talousajattelua Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) muodossa. Sen mukaan talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio ei voi koskaan mennä konkurssiin. Se voi luoda rahaa ja talousresursseja omilla poliittisilla päätöksillään ja kirjanpidollaan. Se ei tarvitse hankkeidensa perusteluksi ostoimaa, mutta kylläkin ilmaistuja yhteiskunnalsia tarpeita ja niiden täyttämiseen luotujen palveluiden käyttöhalukkuutta.

EKP:n vuosikertomuksesta 2018; luvut vasemmalla miljardeja, tumma vihreä määrällistä elvytystä

Kuvaavaa markkinan ja julkisen sektorin erolle on se, millaisia tuloksia EKP:n, Euroopan Keskuspankin massiivisella määrällisellä elvytyksellä vuosilta 2014-2018 saatiin aikaan.

Oletukseni mukaan EKP osti Valuuttaunionin jäsenvaltioiden velkakirjoja omiin taseisiinsa yli 3000 mrd euron arvosta, josta Suomen osuus tuona aikana oli yli yhden prosentin eli pitkälti yli 30 mrd euroa. Tämä elvytys sattui juuri sopivasti Sipilän vetämän porvarihallituksen aikaan, mutta siitä ei julkisesti puhuttu juuri mitään. EKP moittikin Suomea huonosta ja riittämättömästä informaatiosta määrällisen elvytyksen suhteen omisssa raporteissaan. Lähes miljardin euron kuukausittaisella lisätulolla ei saatu juuri mitään aikaan ja nyt, lähestyttäessä syksyä 2019 povataan jo uuden laman olevan tulossa. Kun raha ei virtaa markkinoilta ostovoimaan, se hakeutuu muualle omien taseiden ja tilien paisuttamiseen ja todennäköisesti myös suuressa määrin harmaaseen talouteen ja tatä kautta taloudellisen polarisoitumisen vauhdittamiseen.

Mikä on yritysten yhteiskuntavastuu? Sitä ei taida olla olemassakaan. Yrityksissä puhutaan - oikeutetusti kylläkin - enemmän yritysvastuusta. Euroopan Unioni on , erityisesti kahden viimeisen komission kaudella mahdollisimman tehokkaan kilpailun nimissä suorastaan vauhdittanut yritysten pääsyä eroon yhteiskuntavastuusta, jota mm. työmarkkinaneuvottelujen tuloksena on viime vuosikymmeninä päässyt syntymään. Asiaa on käsitelty Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin  "sosialisoimisen" (sozialasation) yhteydessä; Euroopan unionille sosiaalistaminen tarkoittaa sosiaalisen ja markkinatoiminnan  entistä tiukempaa erottamista toisistaan. Kansalaisyhteiskiunta "sosialisoidaan" tulemaan omillaan toimeen. Tähän on tietenkin todettava, että tämä sisämarkkinoiden pyrkimys alkaa olla jo reilusti ristiridassa rauhaan ja demokratiaan pyrkivän Euroopan tavoitteiden kanssa ja todellisuudessa nollaa sisämarkkinoiden merkityksen. Tämä johtaa siihen, että markkina on yhä useammassa mielessä omine tavoitteineen myös julkinen haitta.

Ottavatko markkinat vastuuta ympäristökysymyksistä? Ottavat tietenkin jos maksaja löytyy. Ne eivät ole kuitenkaan edistämässä sellaista mekanismia, joka tuottaisi ilmastomuutoksen aiheuttamien valtavien ympäristöratkaisujen rahoittamista. Vaarana koko ajan on, että maksumieheksi joutuu jo ennestään kurjistuvassa asemassa oleva kansalainen. Harmaa talous symbolisella tasolla osoittaa, että yksityiseen intressiin perustuva markkina valmistautuu tarvittaessa voiton tekemiseen ilmastokriisin uhallakin. Tällaiset toimet muuttuvat hyvästä tarkoitusterästä huolimatta uudeksi julkiseksi haitaksi aiheuttamalla kansalaisten katettavaksi jääviä kustannuksia monissa eri muodoissa (päästöttömän energian generointi, ympäristöhaittojen ja jäteongelmien  siivoaminen, aineellinen ja henkinen kurjuus).

Markkinat luovat myös koko ajan tarpeettoman kulutuksen, konsumerismin ongelmaa. Valtavaa tuotantoylijäämää seuraavat ylituotanto, ruokahävikki, tarve asuntojen vaihtamiseen yhä suurempiin; lisäksi tarvitaan varastoja, jätteidenkäsittelyä, ja eroonpääsyä yhä lisääntyvästä tavara- ja materiaalimäärästä. Kun puhutaan julkisesta haitasta, kysymys ei ole ainoastaan kuolemantapauksista opioidien käytössä, vaan valtavasta ylimääräisestä rasitteesta - esimerkkkinä lentoliikenne - luonnolle ja ympäristölle kulutuksen ja sen kiihottamisen muodossa.

Markkinoiden kaksijakoisen luonteen vuoksi olisi mitä tärkeintä kehittää Euroopan Unionia sekatalouden suuntaan, demokraattiselle valtiolle tulisi poliittisen moniarvoisuuden nimissä antaa sille kuuluva vastuu Euroopan yhteiskunnallisen suunnan visioimisesta: moderni monetaarinen toimintamalli antaisi nopeassa tahdissa mahdollisuuden tarttua niihin suuriin sosiaalisiin kysymyksiin, jotka aivan välttämättä vaativat koko vanhaa mannerta koskevaa lähestymistapaa. Euroopan Komission uudet jäsenet pyytävät meiltä luottamusta heidän nyt ottaessaan vastuuta. Johtavilta henkilöiltä - varsinkin kun he ovat naisia - voi ehkä odottaa uutta ja ennakkoluulotonta lähestymistapaa. Ongelmat ovat ratkaistavissa, haitat voidaan havaita, rohkeitakin visoita voidaan luoda - ja odottaa.
   

Sosiaalinen pilari huojahtelee

Eurooppalaisen sosialidemokratian, vasemmiston ja myöhäisheränneenä myös poliitisen Vihreän tavoiteasettelussa on yhä voimakkaammin korostunut sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja siihen perustuva turvallisuus, henkilökohtainen itsemääräämisoikeus ja omaehtoisuus. Euroopan Unionissa puhutaan myös ns. "sosiaalisesta pilarista", yhdestä tärkeästä ulottuvuudesta rauhanomaisen ja demokraattisen Euroopan kehityksessä.

Kuinka tämä sosiaalinen pilari voi 2000-luvun Euroopassa? Onko sosiaalinen oikeudenmukaisuus, sosiaalistaminen jätetty kokonaan ja pelkästään Euroopan Unionin jäsenmaiden omille hartioille? Ei suinkaan - Euroopan Komissio on viimeistään vuodesta 2010 lähtien ponnistellut Euroopan sosiaalistamisen (socializing) parissa EU-parlamentin ja Komission ohjausjaksojen puitteissa kohtalaisen ahkerasti. Jos haluaisi olla ilkikurinen, voisi sanan "socializing" kääntää myös "sosialisoimiseksi. Kun tarkastelee kahden viimeisen kokonaisen ohjausjakson (Semester) toimia, niin kyse ei ole todellakaan sosialisoimisesta vaan kokonaan toisenlaisesta suuntautumisesta.

Ohjausjaksojen sosiaalistamisprosessi lähti käyntiin  Komission portugalilaisen puheenjohtajan José Manuel Barroson toimikaudella. Komission kielenkäytössä tämä tarkoittaa sosiaalisten prosessien johtamista Euroopan Unionin valitsemasta makroekonomisesta lähestymistavasta, joka johdetaan suoraan Euroopan Unionin perussopimuksista ja sen soveltamiseen liittyvistä vakaussopimuksista, kuten Maastrichtin sopimuksen jäsenmaiden budjettipolitiikkaa ohjaavista - ja myös viimekädessä sanelevista - ohjeista. Sosiaalistamista voi siis tapahtua, mutta se tulee toteuttaa valitun makroekonomisen rakenteen puitteissa.

Barroson toimikaudella keskeiseksi sosiaalistamisen muodoksi kohosi erityisesti Kreikkaan kohdistunut ja ilmeisesti myös varoitukseksi muille jäsenmaille tarkoitettu austeristinen, riistävä politiikka. Se tarkoitti erilaisissa rahapolitiikan toteutusmuodoissa syntyneen Kreikan velkavastuun pienentämistä pitkällä ajanjaksolla Maastrichtin sopimuksen asettamiin raameihin. Se tapahtui meillä Linnanmäen Vekkulassa toteutulla menetelmällä: oli astuttava alaspäin vievälle portaalle toivoen, että kuluja ja vastuita vähentämällä päästäisiin jonkinlaiseen tasapainoon, vienti alkaisi vetää ja kreikkalaisetkin pääsisivät nauttimaan "erittäin kilpailukykyisen" (Lissabonin sopimus 2. artikla, kohta 3) markkinatalouden autuudesta. Kuten tiedetään, Kreikka on valahtanut sekä taloudellisesti että sosiaalisesti aikaan, jota kreikkalaiset sen enempää kuin muutkaan eurooppalaiset eivät ole osanneet odottaa tai peräti toivoa Euroopan Unioniin liittymiseltä.

Euroopan Komission taloudellisen ja sosiaalisen politiikan koordinaatiossa tapahtunut makroekonominen ohjaus on kuitenkin hyvin keskeisessä asemassa. Kreikan austeristisella kiristämisellä pakotettiin kreikkalaiset maksamaan reaalisella rahalla pankkien maalle luomaa,  pankkien löysän velanannon muodostamaa virtuaalista velkakuplaa. Kysymys oli paitsi rohkeudella ja riskinotolla perustellusta holtittomasta velanotosta, myös uskosta velkarahalla aikaansaatavaan uuteen nousuun. Unionin jäsenmaalle europohjainen velka on ulkomaiseen valuuttaan verrattavissa olevaa velkaa, koska Kreikka ei ole talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio. Tätä Barroson Komission kurinpalautusta voidaan pitää Euroopan Unionin sosiaalistamisen ensimmäisenä merkittävänä jaksona: sosiaalisten ohjelmien tulee pääsääntöisesti pysyä vakaussopimusten ehtojen piirissä.

Toisen merkittävän jakson muodostaa 1.11. 2014 toimintansa aloittaneen Jean-Claude Junckerin johtaman Komission sosiaalistamisohjelma. Näyttää siltä, että juuri tämä ohjausjaksojen mukainen sosiaalistamisohjelma on Euroopan Komission kaikein keskeisin tapa Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin tavoitteiden toteuttamiseksi. Myös Junckerin kaudella seurantajakson sosiaalistamiseen panostettiin ja se ylsikin tässä kokonaan uudelle tasolle. Toimintaa ohjaavan makrotaloudellisen konseptin mukaan vahvistetiin erittäin kilpailukykyisen markkinan toimintaedelltyksiä pyrkien systemaattisesti vähentämään ja jopa irroittamaan yritystoiminta ja koko markkina sosiaalisesta yhteiskuntavastuusta.

Voidaan todeta, että meillä Elinkeinoelämän Keskusliiton irroittautuminen sopimustoiminnasta ja ryhtyminen ajamaan tavoitteitaan keittiön oven kautta porvarillisenemmistöisten hallitusten kanssa on nähtävissä johdonmukaisena ja Euroopan Komission tavoittelemana yritysten yhteiskuntavastuun vähentämisenä. Jopa viimeaikaiset ns. aktiivimallin yhteydessä elinkeinoelämälle myönnetyt ja vuosikymmeneksi hallitusta sitovat kevennykset yhteiskuntavastuusta on nähtävissä tätä taustaa vasten; sama koskee muitakin verohelpotuksia, työeläkemaksujen siirtäminen pelkästään työntekijäpuolen maksettavaksi - nämä ovat esimerkkejä Euroopan Komisssion sosiaalistamisen sovellutuksista.

Voidaan kaiketi perustellusti todeta, että Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin toteuttaminen Euroopan Unionin peruskirjoihin ja keskeisiin päätöksiin perustuvalta makroekonomiselta pohjalta saa koko pilarin - siis demokrattiseen valtioon perutuvan sosiaalisen huolenpidon ja vastuunoton - pahasti huojahtelemaan. Kysymys on ensisijaisesti saalistamisesta sosiaalisuuden kaavussa.

Vuonna 2017 ilmestyi raportti näiden sosiaalistamisjaksojen pohjalta ja siinä viitataan useisiin tutkimuksiin. Ne osoittavat että tavoitetta sosiaalisesti tasapainoisemmasta Euroopasta ei tehdyillä sosiaalistamistoimilla ole saavutettu. Komission edustajat puhuvat mielellään sosiaalistamisen "hybridimallista", jossa kilpailukykyinen markkina luo sellaisenaan edellytyksiä sosiaaliselle hyvinvoinnille. Komission hybridimallissa markkinoiden megakone ei kuitenkaan tue sosiaalista hyvinvointia muuten kuin mahdollisena työn tarjoajana tavalliselle jonkin maan kansalaiselle. Tunnettua on että samaan aikaan EKP:n toteuttama määrällinen elvytys tuki jossakin määrin myös reaalista kasvua, mutta todennäköisesti vauhditti edelleen tulojen ja omaisuuksien polarisaatiokehitystä Euroopassa.

Tutkimuslaitosten ja valitulle eliittijoukolle suunnattu kyselytutkimus osoittavat pikemminkin, että hybridin sijasta sosiaalistamisesta on muodostunut taloudellinen "Vekkula", jossa kansalaiset pakotetaan astumaan vaikeuksien koittaessa alapäin vievälle askelmalle. Tämä muodostaa sen pessimismiä ja epätoivoa tuottavan kehän, johon kansanryhmät ja sukupolvet yrittävät omilla toimillaan löytää vastausta. Maailma - ajattelen tässä maapalloamme - ei näytä kestävän markkinaperiaatteeseen perustuvan toimintamallin seurauksia, mikä onkin jo nostanut ympäristöuhat ja ilmastomuutoksen keskeisesti keskusteluun. Vanhemmat sukupolvet eivät näytä oikein uskovan ilmastomuutokseen, vaan pakenevat takaisin Impivaaraan, kansalliseen ja pois ahdistavasta globaalista markkinaorientoituneesta maailmasta ja Euroopasta. Suuret sosiaaliset haasteet, köyhyys, pakolaisuus, työn muodossa tapahtuva osallistuminen, toimeentulon rapautuminen - kaikki nämä odottavat edelleen konkreettisia ratkaisuja.

Social Europe -verkkolehti on äskettäin nostanut keskusteluun vuonna 2017 valmistuneen eurooppalaisten sosiaalistamista koskevien ohjausjaksojen raportin ja ehdottaa peräti kolmen asiantuntijan voimin toimintamenettelyn luomista edelleen vahvasti vaikuttavien - ja ilmeisesti jopa lisääntyvien - sosiaalisten epätasapainojen oikaisemiseksi.  Sosiaalista epätasapainoa koskevan menettelyn käynnistäminen loisi tietä unionille vakavasti otettavien sosiaalisten tavoitteidensa saavuttamisessa.

Paikkaa paikan päälle menetelmällä luotu rakenne on kuitenkin muuttumassa niin  monimutkaiseksi ja vaikeaselkoiseksi, että ei ole toivoakaan sen tulemisesta ymmärrettävästi Euroopan kansalaisten toimivaksi työkaluksi. Edes europarlamentaarikot eivät ole osanneet avata tämän komissiojohtoisen sosaalistamisen keskeisiä piirteitä - mitä pidän pahana puutteena kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksia ajatellen.

Sosiaalinen pilari huojuu ja Euroopan Komission johtaman sosiaalistamisen edellytetään jatkuvan tulevissa pitemmän aikajakson toimintasuunnitelmissa. Sosiaalistamisohjelma sisältää erityisen maakohtaisen sovellutuksen, jossa Suomi on tietenkin yhtenä jäsenmaana mukana. Suomea koskeva vuoden 2019 maaraportti 2 julkaistiin 27 päivänä helmikuuta 2019. Siinä arvioitiin Suomen edistymistä neuvoston 13 päivänä heinäkuuta 2018 hyväksymien maakohtaisten suositusten noudattamisessa, aiempina vuosina annettujen suositusten noudattamisessa ja kansallisten Eurooppa 2020 -tavoitteidensa saavuttamisessa.

Euroopan sosiaalistamisesta (socialization) ei siis ole kysymys sosiaalisuudesta sanan pohjoismaisesa merkityksessä, sosialisoimisesta puhumatakaan. Kysymys on sopeutumisesta asetettuihin makrotaloudellisiin raameihin. Kun siis vertaa puheita sosiaalisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta todellisuudessa menossa oleviin prosesseihin, näyttävät europarlamenttivaalien puheet jäävän pelkäksi huitaisuksi ilmaan, positivismiksi ilman positiivisia vaikutuksia.

Sosiaalista demokratiaa vai markkinademokratiaa?

Andrea Nahles, Saksan SPD:n liittopäivien sosialidemokraattisen ryhmän puheenjohtaja ja aikaisempi SPD:n puoluesihteeri kuvaa Nuorsosialistien, "Juusojen" kritiikkiä sondeerausneuvottelujen loppuasiakirjaa kohtaan "fundamentaalioppositioksi". Kysymys ei ole siis yksittäisistä mielipiteistä tai asiakirjan kohdista, vaan sen rakenteseen liittyvästä kritiikistä. Mitä voisivat olla tällaiset "fundamentit", peruskysymykset jotka jakavat Saksan SPD:tä ja mahdollisesti koko eurooppalaista sosialidemokraattista liikettä? Onko niin, että jos perusasenne on virheellinen, yksittäiset ohjelmakohdat ja lauseet kauniista kielestä huolimatta johtavat eitoivottuun lopputulokseen? Yritän tässä kuvata muutamia mahdollisia fundamentaalieroja suhteessa sosiaalisuuteen ja demokratiaan.

Sondeerausasiakirjassa todetaan: " Sosiaalinen markkinatalous, joka lepää yritysvastuun, sosiaalisen kumppanuuden, myötämääräämisen,  tuotetun hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisen jaon perustalla, tarvitsee uuden renesanssin, ennenkaikkea digitalisoinnin aikakautena." Käytäntö on osoittanut, että myös Euroopan Unionin toinen keskeiset johtajavaltiot  Saksa ja Ranska toteuttavat tätä periaatetta Euroopan Komission johdolla tavalla, jossa sosiaalinen ulottuvuus on asetettu alisteiseksi markinoille ja ns. kilpailukyvylle. Tämän politiikan ideologinen perusta on Euroopan Unionin konsolisoidussa perusasiakirjassa ja sillä on siis oikeudellinen perusta.

Sosialidemokratian lähtö kohta on ihmisen kohtalossa ja kansanvallassa, sosiaalisesti toteutetussa demokratiassa. Markkinoiden kilpailukyvylle alistettu sosiaalisuus ei ole sopusoinnussa sosialidemokratian ytimessä olevan oikeudenmukaisuuden ja "matriarkaalin" prinsiipin kanssa, joka edellyttää ehdotonta välitämistä ja huolenpitoa jokaisesta. Matriarkaalisessa lähestymistavassa tämä "ehdottoman rakkauden" periaate tule näkyviin äidinrakkaudessa, kaikelle faunalle yhteisessä elämän säilyttämisen periaatteessa. Tätä lähestymistapaa, jossa ollaan valmiita yhdenvertaisuuteen ja yhteiseen vastuuseen elämästä, ei markkinaehtoinen ensisijaisena lähestymistapana näytä tunnustavan, vaan kamppailee puolestaan viimeiseen hengenvetoon saakka pyhän omistusoikeuden, suorituskykyyn perustuvan yksilöllisen erilaisuuden  ja ulossulkevana eriarvoisuutena ilmenevän yksilönsuojan puolesta. Tämä on yksi suuri periaatteellinen ero markkinaehtoisessa ja sosiaalisessa lähestymistavassa. Sondeerauspaperi asettuu tässä suhteessa markkinaehtoisen lähestymistavan kannalle. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio, joka näkyy myös Suomessa jokaiselle luvattuina perustuslaillisina oikeuksina  ja niistä johdettuina julkisina palveluina, edustaa tässä suhteessa toista, sosiaaliseen demokratiaan perustuvaa lähestymistapaa.

Toinen fundamentaalinen ero koskee suhdetta työhön, ihmisen aktiviteettiin ja omaehtoisuuteen. Markkinaehtoinen yhteisö kannustaa ihmistä luovuuteen ja antamaan kaikkensa, mutta ymmärtää ihmisen aktiviteetin palkattuna työnä tai yrittämisenä. Ihmisen on onnistuttava "myymään" työpanoksensa ja osaamisensa joko ammattityöntekijänä tai kekseliäänä yrittäjänä. Sellainen työ joka ei ole myyvää, ei ole juuri minkään arvoista markinayhteiskunnassa. Jopa taide ja kulttuuri alistetaan tälle markkinoiden kilpailukykyperiaatteelle. Työväenliikkeen arvoperinnössä työ ymmärretään ihmisen luovuutena ja universaalina oikeutena, jonka mukaan koko elämän tarkoitus on ihmisessä piilevien voimavarojen herättäminen ja täyteen mittaan kehittäminen. Tavoitteena tulee olla yhteiskunta, jossa nämä suunnattomat voimavarat vapautuvat ja tulevat koko ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi. Kysymys on käänteestä täyden aktiviteetin, omaehtoisuuden ja luovuuden suuntaan. Sosialidemokratia väittää, että tällaiset olosuhteet on luotavissa niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin sivistyksellisestikin. Tätä ei puolestaan markkinaehtoinen lähestymistapa tunnista eikä tunnusta. Kysymys on sovittamattomasta, fundamentaalisesta "ristiriidasta työn ja pääoman" välillä, kuten kuluneelta kuulostava - mutta yhä edelleen pätevä - sanonta kuuluu.

Kenellä on oikeus osallistua ja sanoa mielipiteensä?  Meidät kyllä opetetaan lukemaan ja kirjoittamaan, mutta noiden taitojen käyttämisen ja tuottamisen kanavat eivät juurikaan palvele omaehtoista itsensä ilmaisemista eikä julkaisemista. Lukemattomia kirjoja jää sananmukaisesti lukemattomiksi siksi, että ne eivät löydä julkaisijaa. Kysymys on siitä, myykö kirja tai kirjoittaja. Kun painotuksen tehdään kaupallisilla perusteilla, juuri uudet, toistaiseksi tiedostamatomat ulottuvuudet ovat taipuvaisia jäämään julkaisukynnyksen alapuolelle. Tämä on myös yksi syy siihen, että internettiä ja sosiaalisen media rajua voimaa pyritään rajaamaan mm. lehdistön toimesta.

Tunnettua on että koeteltu kansalaiskunto kasvaa osallistuttaessa. Toiminta järjestössä merkitsee kasvamista yhteisöön ja yhteistoimintaan, antaa mahdollisuuksia aktivoitua ja ottaa vastuuta vähitellen laajemmin ja viime kädessä koko yhteiskunnasta ja maailmasta. Osallistamisen rakenteet, järjestötoiminta yhtenä tärkeimmistä, on jätetty useista demokratiaprojekteista huolimatta vaille tukea. Se olisi voinut muodostua todella vahvaksi osaamista, aktiviteettia ja yhteiskunnallista tietoisuutta generoivaksi toiminnalliseksi ulottuvuudeksi. Nyt sen sijaan tuskaillaan osallistumattomuuden, alhaisen äänestysaktiivisuuden ja sekopäisten populististen ja nationalististen kansannousujen, täyttyvien ja tyhjenevien virtsarakkoliikkeiden kanssa.

Osallistaminen on myös fundamentaalinen perusrakennekysymys, olennainen ja välttämätön osa toimiva demokratiaa. Markkinaehtoinen Eurooppa jakaa parastaikaa - mm. ympäristöliikkeiden kohdalla - aiemmin niiden saamia resursseja yrityksille. Meilläkin kanslaisjärjestötoiminta on kilpaurheilua ja idolien palvontaa lukuunottamatta ajettu alas ja alistettu ylhäältäpäin luoduille keinotekoisille rakenteille. Osallistuminen, toiminta kansalaisyhteiskunnassa, aktivoituminen ja vastuunotto on fundamentaali perusasenne sekin - ilman oikoteitä ja pelkkää karriäärintavoittelua.

On vielä yksi fundamentalismin muoto, jota nimittäisin supertietoisuudeksi. Se näkyy pyrkimyksenä soveltaa omaan elämäntapaan oikeiksi ja tärkeiksi koettuja arvoja ja valintoja. Monet valitsevat kasvisdieetin säästääkseen ympäristöä. Vieläkin syvempää fundamentalismia osoittaa halu ymmärtää pelkäksi ihmisten ravinnoksi tarkoitettuja eläimiä, faunaa. Hindulaisuutta elämäntapana toteuttavat eivät syö kasvin pääjuurta, joka pitää yllä kasvin elämää. Elämän jatkumisen periaatetta rikkomattomat vegetaariset ravitsemistavat kuuluvat tähän elämäntapafundamentalismiin. Ei käytetä nahkavaatteita, ei lihaa, ei kalaa, ei kanan eikä kalojen munia. Puita halataan, kasveja ei kiskota maasta eikä oksia katkota tarpeettomasti. Maito on sen sijaan hyväksytty; en tiedä juovatko vegaanit maitoa tai käyttävätkö he voita.

Olen joutunut jo nuoruudessani hyväksymään sen, että minulle ei ehdottomuus elintavoissa eikä ihmissuhteissakaan sovi. Olen etsijä, etsijä, etsijä. Omar Kaiamin sanoin: "Koraani mulla kainalossa - ja (viini)kannu toisen alla, kuljen tiellä kaidalla ja tiellä lavealla. En ole pahin pakana, en suurin musulmaani, ikionnen sinikivisen taivaankannen alla."

Olenko siis sosialidemokraatti, joka yhdistää sosiaalisuuden ja kansanvallan demokraattiseksi sosialismiksi? Vai olenko markkinademokraatti, joka kokee yritysten menestyksen, kilpailukyvyn ja ensisijaisuuden sosiaalisuuden edelle menevänä ehtona ja sietää yritysvastuun kautta generoituvaa eriarvoisuutta?

Tästä on Saksankin hallitusneuvotteluissa lopulta kysymys.

Alkemistinen kulta lähellä onnistumista?

Kulta, tuo pehmeä jalometalli oli vuoteen 1971 saakka tärkeä rahan arvon ja pysyvyyden mitta. Silloin USA:n presidentti Richard Nixon purki kullan ja dollarin sidonnaisuuden ja dollarista tuli sellaisenaan keskeinen maailmanvaluutta, jonka arvoon muiden maiden valuuttakursseja vertaillaan. Kulta ei siitä huolimatta ole menettänyt hohtoaan; kultaa kerätään, sen varaan rakennetaan jykevää turvaa pahan päivän varalle. Kulta on ollut suhteellisen niukka luonnonvara - mutta onko enää?

Kullan hinta lienee tällä hetkellä n. 40 000 euroa/kilo; kulta painaa 19,32 tonnia kuutiometriä kohden eli litran mitan kokoinen pala (10x10x10 cm) painaa 19, 32 kg; kulta on lyijyäkin painvampaa. Kuutiometrin kokoinen kultajärkäle maksaisi siis  40000 x  19,32 x 1000 = 7,728000 euroa.  Paljonko saisi kultaa vaikkapa 3000 mrd:lla eurolla? Jos kuutiometri kultaa maksaa 7,72 mrd euroa, niin kansakoulun alemmilla luokilla opitun laskuopin mukaan kultaa saisi 3000:7,72 = 388,6 kuutiometriä. Yhtenä kasana se tarkoittaisi sivultaan siinä runsaan seisemän metrin kokoista kultakuutiota.. Maailmassa kultaa löytyy 158 tuhatta tonnia eli nelikymmenkertainen määrä verrattuna  Euroopan Keskuspankin määrälliseen elvyttämiseen tämän vuoden 2017 loppuun mennessä käyttämään pottiin.

Euroopan Keskuspankin ei tarvitse siis omistaa tuollaista kultamäärää, kun vihdoinkin alkemistinen prosessi on keksitty.  Kullan - tai ainakin siihen tarvittavan virtuaalisen rahan - tekeminen on helppoa, se tapahtuu keskuspankin taseissa, pääalkemisti Mario Draghin johdolla ja poliittisesti - ei ehkä demokraattisesti - valitun hallinnon alaisuudessa.

Ainoa mikä tässä alkemismiin verrattavassa prosessissa on ongelmana, on se että tuo virtuaalinen - mutta samalla todellinen - raha syntyy paratiisin portin väärällä puolella, businekselle pyhitetyssä maailmassa. Pari periaatteen kultaisin miekoin varustettua kerubia pitää huolen siitä, että tuosta pääomasta, yhteiseksi hyväksi tarkoitetusta rahasta ei pääse välittymään resursseja Eevan ja Aatamin perillisille. Toinen niistä on ostovoima, jonka vähäisyys ei mahdollista sen enempää kaupankäyntiä kuin yhteiseksi hyväksi tarkoitettujen rakenteiden tai palvelujenkaan tuottamista. Ei voi investoida kun ei ole kysyntää.

Tästä seuraa että raha hakeutuu mitä mielikuvituksellisimpiin tuotteisiin. Finanssikriisi on jatkuvasti vaanimassa pankkimaailmaa. Tätä riskiä vielä lisää se, että pankit ovat ryhtyneet itse pelaajiksi rahamarkkinoilla ja asiakkaista on tullut potentiaalsia busineksen kohteita. Pankin tarjoama kahvikuppi saattaa todellakin tulla hintoihinsa.

Toisen kerubin, joka tavoittelee harmoninaa, yhteisöllisyyttä ja tasapainoa luonnon kanssa, silmissä kangastelee kauhistutttava, tuhoisan megakoneen murskaava voima, joka vaatii pyhäpäivän kaltaisen harmonian, tulevaisuuden tasapainon tavoittelua henkilökohtaisena elämäntapana. Kristinuskomme - ja maailman suuret uskonnot ylipäätään - ovat elämäntapoineen ja sapattiperiaatteineen yrittäneet istuttaa meihin tuota levollisen tietoisuuden henkeä. Tuo kerubi väittää, että ihmisen ei pidä ahnehtia, elää ikuisena imeväisenä, jonka mielikuvituksella omistamisen ja ahnehtimisen suhteen ei ole mitään rajaa.

Tuolla alkemiaan verrattavalla prosessilla olisi mahdollisuus toimia myös yhteisen hyvän sektorilla, vastata tarpeisiin ja odotuksiin. Tuohon huutoon, jonka mukaan olosuhteet eivät ole sitä mitä ne voisivat olla, eivät nämä nykyajan alkemistit ole keksineet vielä keinoa. Kyllä sellaisia toki on olemassa, mutta menneisyyden haamut pelottavat. Paluu paratiisiin, yhteiseen hyvinvointiin on uhkakuvilla ja ankarilla säädöksillä ja konsensukseen perustuvilla sopimuksilla estetty. On estetty tiukasti, yhteisen eurooppalaisen kodin hajoamista uhallakin.

 Digitaalinen aika on vapauttanut meidät seteleistä ja kohta ilmeisesti kolikoistakin. Rahaa - kultaan verrattavaa - tehdään päätöksillä ja senää vain abstrakteina numerosarjoina tietokonepäätteellä. Alkemistinen prosesi on teknisesti juuri nyt onnistumassa. Sosiaalisesti eletään kuitenkin edelleen kivikautta.

Eettisiä vaihtoehtoja

Yhteiskuntaelämään kaivataan asiantuntemuksen lisäksi myös eettistä pohdintaa. Tämän ulottuvuuden  nosti esille ministeriaikanaan  silloinen kuntaministeri Henna Virkkunen. Laukaisevana yksityiskohtana oli elinkeinoministeri Jyri Häkämiehen siirtyminen suoraan tärkeästä ministerin tehtävästä työnantajien Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johtoon. Itse hän ei nähnyt välittömässä siirtymisessä mitään arveluttavaa – sellaista etiikka on.





Etiikka ei ole eksakti tieteen laji vaan historiaan, elämäntilanteeseen ja yhteiskuntaan ehdollisessa suhteessa oleva käsitys oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Päinvastoin kuin kuvitellaan, eettisiä vaihtoehtoja on runsaasti. Ne eivät ole suoraan valittavissa kuin kaupan hyllyltä, vaan niiden sitoutuneisuus ihmisenä olemiseen meidän oloissamme ratkaisee sen ”jalkoterien asennon” mistä näkökulmasta me omaa etiikkaamme rakennamme.


Frankfurtin koulukunnan suuri mestari Erich Fromm on kirjassaan ”Ihmisen osa” (Kirjayhtymä 1965) kuvannut ihmisen eettisiä vaihtoehtoja. Hän erottaa ainakin kuusi erilaista lähestymistapaa eettiseen elämänasenteeseen.


Keskeisin etiikan laji on Frommin käsitteistössä humanistista etiikka. Elämän taitoa, elämän kunnioittamista itsessä, muissa ihmisissä ja elonkehässä ylipäätään; ihmisen nostamista lajiolentona keskeiseen, ratkaisevaan asemaan. Totuus tekee ihmisen vapaaksi; uskalla epäillä ja etsiä ihmisyydelle parempia vaihtoehtoja.


Toisen etiikan lajin, ei niinkään harvinaisen, muodostaa autoritaarinen etiikka. Useimpien kohdalla se tarkoittaa kykyä sopeutua ja olla tottelevainen. Mitalin toisena puolena tässä ambivalentissa eettisessä suhtautumisessa on itsekeskeisyys ja narsismi, muista piittaamattomuus, arroganssi, röyhkeys – ja siihen perustuva etiikka. Elämä on kilpailua, vahvempi voittakoon – niin syntyy myös elinvoimainen yhteiskunta; minä kuulun etuoikeutettujen joukkoon.



Abosoluuttinen etiikka tarkoittaa epäilemättömyyden taitoa. Yhteiskunnallisesti valistumaton ja passiivinen ihminen lienee tunnusomaisin tällaisen eettisen vaihtoehdon kannattaja. Sen aktiiviset muodot voivat johtaa uskomattomiin katastrofeihin, kun epäilykyvytön massa kääntyy tukemaan vaikkapa narsistista, mobbaavaa ja suuruudenhulluja visioita hahmottelevaa johtajaa.



Relativistinen etiikka tarkoittaa sitoutumattomuuden etiikkaa. Ammattiliittojen vaaleissa mukana ovat sosialidemokraatit ja sitoutumattomat, vasemmistoliitto ja sitoutumattomat. Ilmoitustuloilla elävä porvarillisjohtoinen media korostaa sitoutumattomuuttaan. Sitoutumaton toimija – siinä on relativistisen etiikan paradoksi tiivistettynä kahteen sanaan!



Fromm kirjoittaa myös yhteisösidonnaisesta etiikasta, eristäytymisen taidosta. Vetäytymisessä ja hiljentymisessä on varmasti paljon hyvääkin, joskin 40 000 uskovaisen kokoontumisessa ei enää varmaankaan koeta erillisyyden tunnetta. Kun koko yhteisö eristäytyy yhteiskunnasta, voidaan puhua sen sisällä kehittyvästä yhteisösidonnaisesta etiikasta, ”eristäytymisen taidosta”.



Biologiasidonnainen etiikka, ”eläimellistämisen taito” tai ihmisen erottaminen luontosuhteesta näkyy sekin eettisessä kirjossamme, jopa esimerkiksi vihreän politiikan ääri-ilmiöissä. Tämä primitiivireaktioita, voimaa ja väkivaltaa sisällään pitävä tapa lähestyä elämää näkyy sekin suomalaisessakin yhteiskunnassa. ”Voima on samaa kuin totuus” sopisi ilmeisesti tämän elämäntavan tunnuslauseeksi.


Niin että kun peräänkuulutetaan myös eettisiä pohtijoita yhteiskuntaelämän rakennetta ja toimintatapoja työstäviin ryhmiin, edessä on valitsijoiden omaan luonteenpiirteistöön ja eettiseen linjavalintaan liittyviä ratkaisuja. Humanistinen etiikka on niistä vain yksi, ei aina niin kovin vahvasti esillä oleva etiikan laji.


---



Kirjoitus marraaskuulta 2012, jolloin elinkeinoministeri Jyri Häkämies siirtyi tästä tehtävästä suoraan Elinkeinoelämän Keskusliiton toimitusjohtajaksi...

Etiikka ja vetoketju

Olen täällä blogeissani kirjoittanut paljonkin Euroopan Unionista,sen markkinaperiaatteista, kilpailuttamisesta ja - ainakin alitajuisesti - sen epämääräisestä etiikasta suhteessa ihmiseen ja yhteiseen etuun. Eilen minulla oli tilaisuus osallistua uudehkon sosiaalisen lomajärjestön, Hyvinvointilomien lomakohdeyhteisölle ja niiden vapaaehtoistyöntekijöille järjestettyyn koulutuspäivään. Tiedossa on jo pidempään ollut että sosiaalinen rahoittajataho, Raha-automaattiyhdistys, on jo pitkään vaatinut kaikkia lomatoimintaan avustusta hakevia "samalle viivalle". Keskeisenä perusteena tällöin on ollut puhtaasti yksityisen, voittoa tavoittelevan sektorin väite siitä että sosiaalinen toiminta, silloin kun sitä järjestetään valtion - tässä tapauksessa Sosiaali- ja Terveysministeriön (STM) - alaisuudessa toimivan RAY:n tuella, vääristää kilpailua ja asettaa avoimen kilpailun piirissä toimivat yhteisöt epäedulliseen asemaan. Toisaalta mm. sosiaaliset lomajärjestöt ja niiden yhteydessä sosiaalisin perustein toimivat kohteet ovat korostaneet toimintansa voittoa tavoittelematonta ja sosiaalista luonnetta. Kun lomakohtaiset avustukset on jo keskeisesti rahamääräisesti määritelty, kohtuuton ylihinnoittelu ei ole sosiaalisissa lomajärjestöissä tullut kysymykseen. Sosiaalisin perustein tuettu loma on ollut perusteltua siksikin, koska etenkin heikommassa asemassa olevat eivät ole kyenneet kustantamaan itselleen pääsyä kaupalliselta pohjalta toimiviin kohteisiin.

Euroopan Unionin asianomaisten direktiivien ohjauksessa nyt on kuitenkin siirrytty kilpailuttamisperiaatteeseen. Tämä kävi hyvin selväksi tässäkin koulutustilaisuudessa. Lomajärjestön henkilökunta on kouluttautunut perinpohjaisesti rahoittajatahon asettamiin vaatimuksiin ja tässäkin tilaisuudessa hyvällä asiantuntemuksella niitä periaatteita esitteli. Kritiikkini ei siis kohdistu millään muotoa lomajärjestöön, vaan taustalla vaikuttavaan poliittiseen tahtoon. Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin voi todeta seuraavaa: kilpailuttamisperiaatteessa valinta sekä sosiaaliselle lomalle pääsyn, lomakohteen valinnan ja ylipäätään lomatoiminnan rahoittamisen suhteen on ylimmällä, keskeisellä tasolla, viime kädessä direktiivien määräysten kautta Euroopan Unionilla. Kansallinen tahtotila tarkoittaa  direktiivien logiikan hyväksymistä, tukemista ja toteutamista. Parhaassa tapauksessa kotimainen osaaminen on yritystä  tuoda esille järjestelmän sisällä  vaihtoehtoisia ajatuksia,  näkemyksiä ja käytännön kokemuksista. Keskustelu osin vapaaehtoistoiminnan pohjalla ja sosiaalisen tietoisuuden varassa toimivista lomakohteiden keskuudessa osoitti että menestymisen mahdollisuudet ovat mitä suurimmassa määrin rajattu. On itse asiassa järkyttävää todeta, että sitten investointiavustusten loputtua sosiaalisen mielen varassa toimivat vapaaehtoiset toimivat korvauksetta usein nälkärajalla ja usein hinta-laatusuhteesta tinkien pysyäkseen hengissä ja kyetäkseen säilyttämään lomakohteensa kunnon, hengen ja maineen. Ylhäältä annetun automaattinen ja kriikitön hyväksyminen on se tavanomaisin eettinen vastaus, jonka kykenemme  kriittisessäkin tilanteessa antamaan.

Onko direktiivien mukana tullut uusi Euroopan Unionin henki sukua meidän aikaisemmalle sosiaalisuudelle? Onko sillä aito yhteys meillä yhteisesti luodulle, maailmanlaajuisestikin harvinaiselle, pelitoiminnan ohjaamiselle kansanterveyteen ja yhteiseen, suurta suosiota saavuttaneeseen lomakulttuuriin? Mielestäni henki on nyt kokonaan muuttunut. Ylhäältä päin tuleva ohjaus todellakin "hylsyttää tyhjäksi" taustalla olevan sosiaalisen motiivin. Vapaaehtoistyöntekijät, sosiaalisesti tietoiset ja usein kotipaikkakunnillaan laajaa yhteiskunnallista vastuuta kantavat ihmiset joutuvat vapaaehtoistyöntekijöinä raastavan rankan oppimista, osaamista ja käytännö työtä vaativan urakan eteen. Se koskee heidän ponnistelujaan jo hakemuksia tehdessä, saati sitten lomatoimintaa - sitäkin käytännössä ilman asiallista korvausta - toteuttaessaan
.
Seurasin päivän mittaan osanottajien suhtautumista tähän muuttuneeseen järjestelmään. Oli silmin nähden havaittavissa, miten kovaa ponnistelu omien kokemusten ja vaadittujen määräysten toteuttamisen välillä oli. Jännitteitä on lomajärejestöllä itselläänkin: sen on saatava taivutettua lomakohteet vaadittuun järjestelmään ja jos se ei onnistu, järjestölle suunnatut sosiaaliset lomavarat ovat vähenemään päin - ovat jo nyt vähentyneet. Toiminnanjohtajan suulla kuultiin että uhkana on  järjestölle tulevia avustuksia pudottaminen edelleen.

Mukana oli muutamia suurempia, ympäri vuoden toimivia lomakohteita, joilla on normaalisti, työehtosopimusten mukaisesti palkattua henkilökuntaa. Heidän kohdallaan sopeutuminen asetettuihin vaatimuksiin näytti lomien hakemisen suhteen olevan helpompaa ja ilmeisesti myös niiden saanti - johonkinhan saadut lomarahat on kohdistettava. Pienemmät mutta perinteitä omaavat lomakohteet - kuten Lomakotien Keskusliiton, entisen Äitien Lomahuollon kesäaikana toimivat - ovat sekä avustusten saannin että toiminnan toteuttamisen suhteen mitä vakavimmin vaakalaudalla.

Kaiken lisäksi,  jos ehtoja ei pystytä toteuttamaan, vaarana on joutua markkina-oikeuteen. Ei kestä kauan kun varakkaammat palvelusten tarjoajat huomaavat tässäkin markkinaraon: vapaaehtoisvoimin ja pienillä budjeteilla toimivat lomakodit eivät pysty palkkaamaan lakimiehiä, käymään oikeutta saati sitten maksamaan sakkoja. Esimerkkejä kuulemma tästäkin on jo olemassa. Tällaisesta kulttuurista sosiaalisuus on kaukana. Etiikan normit määräytyvät lähtien kaupallisista ehdoista, etulyöntiaseman säilyttämisestä ja voiton tavoittelusta.

Tästä pääsemmekin Euroopan Unionin direktiivien etiikkaan. Ne edustavat jotain kokonaan muuta kuin sitä humanistista, sosiaaliseen ajatteluun ja yhteisöllisyyteen perustuvaa,  aidosti huoltapitävää lähestymistapaa. Frankfurtin sosiaalipsykologinen koulukunta ja erityisesti Erich Fromm on kuvannut erilaisia etiikan lajeja. Mietin usein sitä, edustavatko suomalainen sosiaalipolitiikka ja Euroopan Unionin markkinaehtoinen toimintatapa samaa etiikkaa.  Ero humanistisen, autoritaarisen ja absoluuttisen etiikan välillä on mielestäni mitä selkein.

Pitäisi olla selvää että sosiaalisen ja demokraattisen etiikan ydin on humanistisesssa eikä autoritaarisessa tai absoluuttisessa etiikassa. Vähän ronskisti ilmaistuna poliittisessa toiminnassa pitää tiukan paikan tullen "osoittaa   munaa" eli pitää omasta etiikasta tinkimättä kiinni. Kun nyt katselen Euroopan Unionin direktiivien toteutusta sosiaalisen ulottuvuuden alueella ja sitä, miten STM näitä periaatteita toteuttaa, täytyy vain todeta, että eurooppalaisen tietoisuuden eettinen vetoketju on tainnut olla  jo pitemmän  aikaa kokonaan kiinni.