Karhunpalveluksia

Vuosi 2019 on päättymässä ja sen myötä myös Suomen puheenjohtajuus Euroopan Unionin Neuvostossa. Keskityn omassa  'vuosikatsauksessani' Suomen hallituksen eurooppapolitiikkaan;  Mm. Saku Uuninpankkopoika Timonen on omalta osaltaan tehnyt mielestäni toistaiseksi ylittämättömän  arvion Suomen sisäpolitiikasta, johon voi yhtyä. Eurooppapolitiikka on jäänyt vähemmälle huomiolle, enkä ole nähnyt siitä tehdyn kovin syvällistä arviota. Eurooppaministeri Tytti Tuppurainen arvioi hallituksen toteuttamaa politiikkaa päättymässä olevana puheenjohtajakautena YLEn politiikaradiossa 30.12. 2019 myönteisin sanakääntein. Sen aika tulee ehkä myöhemmin - syistä, joihin puutun tässä puheenvuorossa.

Suomen hallituksen tavoitteet puheenjohtajakaudella liittyivät oikeusvaltioperiaatteeseen ja Euroopan Unionin rahoituskehykseen sekä näiden kahden tavoitteen kytkemiseen yhteen siten, että eurooppalaista oikeusvaltioperiaatetta rikkova  jäsenvaltio voi joutua taloudellisten rangaistusten kohteeksi rikkoessaan keskeistä lainsäädäntöä. Tällä näytettäisiin tarkoitettavan ennenkaikkea vapaata mielipiteenmuodostusta, oikeuslaitoksen kokoonpanoa, yliopistojen toimintavapautta, mutta myös Euroopan lainsäädännön, siis yhteiseksi julistettujen arvojen mukaista  mukaisen politiikan vastustamista, mukaan lukien markkinoiden ja demokraattisen valtion toimintasuhteet sekä talouskuri sellaisena kuin se on  määritelty Euroopan Unionin konsolidoiduissa peruskirjoissa ja mm. Maastrichtin sopimuksessa lisäyksineen ja laajennuksineen.

Kysymys on Antti Rinteen hallituksen eurooppapolitiikasta, jota nyt jatkaa Sanna Marinin hallitus täsmälleen samalla ohjelmalla, johon Rinteen neuvottelemana SDP, Vihreät, Keskusta, Vasemmistoliitto ja RKP yhtyivät. Hallitusohjelman sisäpoliittisia ansioita ei käy kiistäminen eikä Rinteen neuvottelutaitojakaan, niin vaikean spagaatin mm. Keskustapuolue joutui  tekemään Juha Sipilän johtaman Keskustan, Kokoomuksen ja unholaan painumassa olevan Sinisten parlamenttiryhmän jäsenistä muodostuneen hallituksen kanssa. Lopulta Sipilän hallitus törmäsi sekä perustuslakiin että laillisuuden rajoja hipovaan - ja ilmeisesti ylittäväänkin - maakuntahallinnon ja Soten rakenteiden ennakointiin. Pääministeriksi nousseen oppositiojohtaja Rinteen politiikka oli tässä suhteessa voimakasta ja siitä seurasi sitten rangaistus, joka estää Antti Rinnettä johtamasta hallituspolitiikkaa neuvottelemansa hallitusohjelman ja sen kokoonpanon puitteissa.  Eroopapolitiikassa kuitenkin tilanne on toinen.

Silmiinistävää nykyisen keskustavasemmistolaisen hallituksen politiikassa on irtiotto markkinaperiaatteista ja uusien ratkaisujen hakeminen valtion voimistamisen suunnasta hyvinvointivaltion kunnianpalautuksen muodossa. Tämä ei ole tavanomaista eurooppalaisessa politiikassa.  Vasemmistolaiset ajatukset ja ohjelmat ovat olleet jo vuosikausia vastatuulessa
myös Euroopassa ja vain niiden poikkeuksellisen hyvä menestyminen on mahdollistanut niiden toiminnan, jota Euroopan Komissio on sitten joutunut katselemaan jossakin määrin läpi sormien. Heikommasta tilanteesta lähteneet vasemmistohenkiset hallitukset ja populistista irtiottoa julistaneet hallitukset ovat ajautuneet vaikeuksiin ja  joutuneet joko sanktioiden tai niillä tapahtuneen uhkailun kohteeksi, esimerkkeinä Kreikka ja Italia. Suomen uusi  hallitus  näyttäisi tässä suhteessa olevan Euroopan Komission tarkkailun alla; valtion roolin vahvistamista on jo ehditty ihmetellä ja varoituksen sanoja on kuulunut.

Euroopan Unionin markkinakeskeinen ja demokraattisen valtion roolia rajoittava toimintatapa ei ole kuitenkaan muuttunut mihinkään, siitä todistaa mm. loka-marraskuun taitteessa annettu raportti Euroopan Unionin taloudellisesta tilasta ja odotettavissa olevista korjaavista toimista. Euroopan Unioni rakentaa toimintansa edelleen erittäin kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, 2. artikla, 3.kohta) varaan. Tästä löytyy - tottakai - Euroopan Unionin politiikasta lukuisia esimerkkejä ja itse asiassa koko Unionin koneisto - johon kuuluvat myös EKP, EKP:n alaisuudessa toimiva Investointipankki, EKP:n kansalliset jäsenpankit ja lisäksi myös perusohjelmat hyväksyneet valtiot virkamieskoneistoineen,  toteuttaa tätä - ja vain tätä - lähestymistapaa. Euroopan Unionin ajamat vapaakauppasopimukset, EKP:n määrällinen elvytys markkinoiden suuntaan ja myös markkinoiden irroittaminen yhteiskuntavastuusta Sosiaalisen pilarin 'sosialisaation' yhteydessä puhuvat tästä selkeää ja todistusvoimaista kieltä. Euroopan Unioni on kovan kilpailun markkinayhteisö ja sen jäsenvaltiot on hyväksyttyjen peruskirjojen ja eurooppalaisen lainsäädännön kautta alistettu toimimaan tässä hengessä ja tekemään palveluksia keskeisten periaatteiden soveltamiselle.


Mitä tarkoittaa oikeusvaltioperiaate tässä viitekehyksessä? Se tarkoittaa Euroopan Unionin keskeisten toimintaperiaatteiden sisäistämistä ja niiden mukaista toimintaa. Suomen perustuslaki, joka on hengeltään toisenlainen, ei markkinoiden vaan kansalaisen oikeuksien ensisijaisuutta ajava, on myös viime kädessä alisteinen Euroopan Unionin konsolidoiduille peruskirjoille, niistä johdetuille ohjelmille ja toimintakäytännöille. Ministeriöt - mm. valtionvarainministeriö - eivät saa eivätkä voi suositella toisenlaista politiikaa. Suomen Pankki EKP:n alaisena ja sen valvonnassa seuraa tiukasti yhteisiä periaatteita,   jopa EKP:n pääjohtajan puheenvuorossaan suosittelemaa vaitonaista linjaa puhuttaessa määrällisestä elvytyksestä. Euroopan Unionin linjaukset  - olkoonkin että ne ovat yksipuolisen uusliberaaleja ja markkinavoimia suosivia - edustavat tämän markkinayhteisön oikeusvaltioperiaatetta. Jäsenmaan hallituksen on toimittava peruskirjojen ja niiden pohjalta toteutettujen ohjelmien ja päätöksien mukaisesti. Piste.

Kuka voi sitten esittää kritiikkiä Euroopan Unionia, sen rakenteita, ohjelmia ja päätöksiä kohtaan? Hallitukset voivat esittää vaihtoehtoisia lähestymistapoja, mutta vain keskeisen lainsäädännön ja ohjelmien puitteissa. Näitä kritisoiva poliittinen mielenilmaisu on sekin sillä tavalla säänneltyä, että kritiikin on pysyttävä voimassa olevan ja pysyväksi tarkoitetun lähestymistavan, paradigman puitteissa. Peruskirjojen lähestymistapaa voivat kritisoida kansalaiset ja poliittiset puolueet. Kansalaisjärjestöjen kriittisiä ilmaisuja rajoitetaan taloudellisilla sanktioilla; yhteistyöstä projektien muodossa kieltäydytään (esim. kansainväliset ympäristöjärjestöt) ja mm. Saksassa on sikäläinen Attac-järjestö julistettu ei-yleishyödylliseksi järjestöksi sikäläisen finanssivalvonnan (Das Höchste Finanzgericht) toimesta, koska se on esittänyt liian poliittisia mielipiteitä ja aktiivisesti vastustanut mm. Euroopan Unionin vapaakauppapolitiikkaa.

Paradoksaalista on sekin, että eurooppalainen sosialidemokratia, jonka menestys on mitä suurimmassa määrin riippuvainen vahvasta valtiosta, ei ole nostanut ääntään sen keskeisen oikeusvaltioperiaatteen merkeissä, jonka mukaan sillä pluralistisen, demokraattisen lähestymistavan nimissä pitäisi olla oikeus toteuttaa hyvinvointivaltion toteuttamiseeen tähtäävää, resurssitietoista ja omista arvovalinnoistaan lähtevää politiikkaa. On suuri kysymysmerkki, mikä on johtanut eurooppalaisen sosialidemokratian tällaiseen, automaattiseen alistumiseen sidottuun sosiaalipsykologiseen tilaan. Omalta osaltani etsin tähän vastausta autoritaarisen luonteenpiirteistön alistuvasta, vastaanottavasta ja myötäjuoksuna ilmevästä yhteiskuntaluonteesta, jota Frankfurtin koulukunta ja erityisesti maailmankuulu sosiaalipsykologi Erich Fromm on niin osuvasti kuvannut ensimmäisen kerran jo ennen toista maailmansotaa ilmestyneessä, ensimmäisessä poliittisen pakolaisuuden aikana ilmestyneessä kirjassaan Escape From Freedom (Vaarallinen vapaus, Kirjayhtymä 1966). Kun kirjaa ei ole enää suomeksi saatavana, olen asian ymmärtämiseksi kirjoittanut automaattista yhdenmukaisuutta kuvaavan luvun uudelleen Frommin elämäntyötä käsittelevään kirjoituskokoelmaani.

Palatakseni takaisin Euroopan Unionin oikeusvaltioperiaatteeseen se tarkoittaa vasemmistolaisen ja erityisesti pohjoismaisen sosialidemokratian kannalta kansanvaltaisen hyvinvointivaltion alistamista globaalin uusliberalistisen markkinakilpajuoksun reunaehtoihin. Oikeusvaltioperiaatteen yhdistäminen taloudellisiin  sanktioihin tarkoittaa poliittisen vasemmiston kannalta hirttosilmukan asettamista vapaaehtoisesti omaan kaulaan. Mitä tämä tarkoittaa valtavirtaisen, demokraattisen valtion dynaamisia voimia rajoittavan politiikan oloissa, se jää nähtäväksi. Keinojen määrä on rajallinen ja jos hallituksen työllistämispolitiikka ei onnistu odotetulla tavalla ja lisäpanostuksia tarvittaisiin, törmäystä Euroopan Unionin virallisen politiikan kanssa tuskin voidaan välttää. Oppositio pitää tästä melkoisella varmuudella huolen, edustaahan se ainakin talousajattelussaan valtavirtaisen talousajattelun lähestymistapaa. Viimeistään silloin joudutaan mittaamaan perustuslakimme arvojen kestävyys suhteessa eurooppalaiseen lainsäädäntöön.

Kun talouspolitiikassakaan ei ole onnistuttu irtautumaan valtavirtaisen, uuskeynesiläisyydeksi kutsutun talouspolitiikan sekavasta  ja modernin, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan keinoja vain yksipuolisesti markkinan eduksi tulkitsevasta talousajattelusta, ei myöskään Suomen hallituksen talouspoliittinen raami Euroopan Unionin politiikalle vastaa niitä odotuksia, joita sosialidemokratian tänä kriittisenä, valtavia yhteisiä ponnistuksia vaativana aikana olisi eurooppalaiselle ja maailmanlaajuiselle yhteistyölle asetettava. Näissä oloissa taloudellisten sanktioiden ja oikeusvaltioperiaatteen nivominen yhteen on karhunpalvelus rationaaliselle, ihmiskeskeiselle ja ja globaaleja haasteita ratkovalle politiikalle. Tässä mielessä Euroopan Unionin puheenjohtajuuskausi jäi Suomelta huitaisuksi ilmaan ja todellisuudessa lisäaseiden antamiseksi uusliberaalien voimien käsiin keskustavasemmistolaisen talouspoliittisen ajattelun nujertamiseksi tulevaisuudessa.

Mitenkähän tämän ristiriidan kanssa oikein jaksetaan elää?

3.1. 2020
Helsingin Sanomat arvioi pääkirjoituksessaan Suomen onnistumista puheejohtajakauden tavoitteissaan. "Ihan jees" ja"perus" kuvaavat sitä tasoa, jolla onnistumista arvioidaan. Oikeusvaltuoperiaatteen kytkemisestä EU-rahoitukseen sanotaan seuraavasti:" Monivuotisiin rahoituskehyksiin on nyt tarjolla kirjaus oikeusvaltioperiaatteista, mutta se on yhä lopullisesti hyväksymättä. Epäselväksi jää, miten kytkentä käytännössä toimisi ja tehoaisi sääntöjen rikkojiin. Rikkomuksen pitää liittyä nimenomaan EU-rahoituksen väärinkäytöksiin, joten yleisiin oikeusperiaateongelmiin kirjaus ei yllä." Miten kävi Kreikan tapauksessa, kun se yritti käyttää rahoitusta valtion vahvistamiseen? Tuli vakavaa kurinpitoa, austerismia ja vajoaminen taloudessa kymmeniä vuosia taaksepäin tavalla, jonka seurauksista ei horisontin tälle puolen mahtuvalla aikajanalla ole mahdollista selvitä. EU:n ytimessä - peruskirjoissa - oleva oikeusvaltiota rampauttava ideologinen linjaus ei noussut lainkaan esiin. Rahoituskehyksessä tyydyttiin saksalaistyyppiseen "mustan nollan" politiikkaan.  

Eurooppa on rakennettava uudelleen

Itävallan Attac: Me haluamme rakentaa Euroopan uudelleen

Kirja, jonka esipuheen tässä omana käännöksenäni julkaisen, ilmestyi jo vuonna 2009. Se edustaa kaikkein johdonmukaisinta, vaihtoehtoista Eurooppaa tavoittelevaa keskustelua, jonka puutteesta tätä teemaa käsittelevä lähes aneeminen  ilmapiirimme kärsii. Kirjan rohkeisiin ajatuksiin palaan todennäköisesti vielä jatkossakin. Uskon sen antavan sysäyksiä uudenlaiselle lähestymistavalle tänäänkin.

"Globaalien kriisien keskellä – finanssikriisi, pakolaiskriisi, elintarvikekriisi, tulonjakokriisi, ilmasto- ja energiakriisi, kriisit suhteessa kaikkiin naapureihin, demokratiakriisi - Euroopan Unioni on ajautunut legitimaatiokriisiin, mitä ei voida pitää sattumana. Ihmisten luottamus eurooppalaisiin instituutioihin on kapealla pohjalla ja demokratia vaje on pysyvä, jatkuva ilmiö. Luottamus Euroopan keskeisiin sopimuksiin on jo niitä tehtäessä ollut ristiriitoja herättävää, ja tämä luottamus on yksipuolisen politiikan seurauksena edelleen jyrkkenemässä.

Kansalaisten heikko luottamus on ymmärrettävää: Eurooppa ei ole suojannut kansalaisiaaan globalisaatiolta. Finanssimarkkinoiden sääntöjen purkaminen ja sokea pääomaliikenteen liberalisointi aiheuttivat taloutta näkevin silmin katselevien joutumisen mukaan finanssikriisiin. EU on syypää ilmasto- ja energiakriisiin käyttäessään resursseja olennaisesti enemmän kuin muut talousalueet. EU:n maanviljelys- ja kauppapolitiikka ovat kärjistäneet maailman nälänhätäongelmaa.

Euroopan Unioni edustaa globalisaatiota; se on WTO:n, maailman kauppajärjestön rahoittajana sen vetäviä voimia. Sen jäsenvaltiot kuuluvat voimakasäänisimpiin toimijoihin maailmanpankissa WB:ssä ja kansainvälisessä valuuttarahastossa IMF:ssä. On nähtävä historiallisena virheenä se että ne tekivät kilpailusta keskeisen arvoperiaatteen EU:ssa – niin sekä sisäänpäin että ulkosuhteissa. Sen sijasta että se olisi käyttänyt poliittista ja taloudellista painoarvoaan eurooppalaisen ja globaalien standardien asettamiseen, Euroopan Unioni ajaa ja vahvistaa sisämarkkinoilla ja globaalisti sijaintipaikkakilpailua, joka kasvattaa edelleen kuilua köyhien ja yhä rikkaampien välillä ja antaa kilpailukyvylle etusijan ennen elämälle välttämätöntä ekologisointia.

Sen sijasta että Euroopan Unioni nostaisi ihmisten Perustarpeet ja elintärkeät edut politiikan keskipisteeseen, pakottaa se eteenpäin maltitonta tuotanto- ja kulutusmallia, jonka riippuvaisuus raaka-aineista ja energiasta kasvaa vuosi vuodelta. ”Tehdään edelleen näin” -politiikallaan tulee EU:sta muodostumaan vakava vaara maailmanrauhalle.

'Lissabonin ”uudistussopimus” ei anna globaaleihin kysymyksiin ja haasteisiin mitään vastauksia. Se vain sementoi uusliberaalin ideologian ja häivyttää aikaisemmat ”rauhanprojektit” ja nostaa varustautumisen ja sotilaallisten valmiuden ulkomaanjoukkojen suuntaan, joiden avulla se haluaa varmistaa pääsyn resursseihin – ennenkaikkea energiaan – ja markkinoille globaalissa etelässä. Lissabonin sopimus vahvistaa NATOa ja heikentää YK:ta, samanaikaisesti se jättää demokratiaongelman ytimen koskemattomaksi: EU-parlamentti ei saa uudenkaan sopimuksen mukaan tehdä lakialoitteita eikä olla mukana päättämässä sellaisella tärkeällä politiikka-alueella kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Kansalliset hallitukset ovat yhä edelleen vaikutusvaltaisia lainsäätäjiä Brysselissä – se on ivaa vallanjaon periaatteille yhteisessä Euroopasssa.

Kansalaiset joutuvat yhtäällä työntekijöinä, yrittäjinä, kuluttajina vastakkainasetteluun tulevien sukupolvien kanssa ja toisaalta yhä enemmän ulossuljetuiksi päätöksentekoprosesseista: olennaisissa kysymyksissä – tulonjako, geenitekniikka, atomienergia – joutuvat he säännönmukaisesti yliajetuiksi, samalla kun taloudelliset eliitit nauttivat heidän lobyilleen myönnetyistä vaikuttamismahdollisuuksista päätöksentekoon. Kansallisten eliittien vuorovaikutuksessa suljettujen ovien takana jäävät demokraattiset enemmistöjt säännönmukaisesti sivuutetuiksi, tien oheen. Brysselin porukkapelissä pakotetaan läpi asioita, joita nämä eivät kykenisi omissa maissaan läpiviemään. Tuorein esimerkki (vuodelta 2009) koskee postilaitoksia: vaikka 77 prosenttia kansalaisista haluaisi säilyttää julkiset postilaitokset, liberalisoi EU Itävallan yhden äänen enemmistöllä postimarkkinat. Nyt Itävalta tulkisee että EU pakottaa sen luopumaan postilaitoksen monopolista, vaikka se itse oli ratkaisevasti vaikuttamassa tähän päätökseen.

Meidän mielestämme Eurooppa tarvitsee enemmän demokratiaa ja uuden tavoitteellisen suuunnan! Tämä ei koske ainoastaan parempaa Euroopan ymmärtämistä, vaan myös Euroopan muokkaamista demokraattisemmaksi. Se ei tarkoita Euroopan tekemistä kilpailukykyisimmäksi talousalueeksi maailmassa, enemmänkin siitä on tehtävä sosiaalisesti ja ekologisesti maltillinen talopusalue, jonka hyvinvointi ei lepää resurssien ja globaalin etelän ihmisten riistämisen varassa.

Euroopan tavoitteiden ja tulevaan suuntautumisen tulee olla laajan julkisen keskustelun kohteena. Panoksena tähän keskusteluun esitämme tässä yhteenvedon meidän konkreettisista ajatuksistamme ja visioistamme sosiaalisemman, ekologisemman, rauhanomaisemman, solidaarisemman ja ennenkaikkea demokraattisemman Euroopan Unionin aikaansaamiseksi:

• Meidän elämisenarvoinen Eurooppamme ei lepää etusijan antamisella ”taloudellisille perusvapauksille”, vaan painotuksen asettamisella valikoimalle poliittisia, taloudellisia, sosiaalsia ja kultturellsia ihmiusoikeuksia.
• Meidän demokraattinen Eurooppamme rakentuu mahdollisimman monien ihmisten osallistumiselle, se antaa tehokkaita kansanvallan välineitä heidän käyttöönsä, välineitä joiden avulla he vopivat osallistua yhteiselon muovaamiseen ja päätöksentekoon Euroopassa.
• Meidän ekologinen Eurooppamme ei pyri olemaan kilpailukykyisin vaan tulemaan globaalisti maltilliseksi. Se sanoo Ei geenitekniikalle ja ydinenergian käytölle ja tekee Euroopan energian tuonnista riippumattomaksi. Se asettaa etusijalle pienimuotoisen, biologisen maanviljelyksen, joka tulee toimeen vähemmillä koneilla ja mineraaliöljyllä ja tuottaa ravintoiaineita alueellisesti.
• Meidän sosiaalinen Eurooppamme varmistaa taloudellisen turvallisuuden ja sosiaalisen mukanottamisen kaikille kansalaisille. Se asettaa rajat eriarvoisuudelle ja irroittaa johdonmukaisesti toimeentuloa ansiotyöstä. Se tarjoaa. Se tarjoaa laajan spektrin julkisten palvelujen tarjontaa ja samalla suuren määrän järkeviä työpaikkoja.
• Meidän sosiaalinen Eurooppamme edistää alueellista integraatioprosessia globaalissa etelässä ja rakentaa kauppa- ja investointisuhteita kolmansiin maihin perustuen yhteistyöhön, ihmisoikeuksien toteuttamiseen ja maltilliseen kehitykseen.
• Meidän rauhanomainen Eurooppamme velvoittaa itsensä yksipuoliseen aseistariisuntaan ja kieltäytymiseen päällekarkauspolitiikasta. Se painottaa globaalin järjestyksenpidon monopolin antamista demokratisoidulle Yhdistyneille Kansakunnille. Joka osallistuu hyökkäyssotaan ilman YK:n mandaaattia, ei voi enää olla Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen.

Nykyisten voimassa olevien sopimusten pohjalta ei ole mahdollista rakentaa parempaa Eurooppaa. Kansalaiset tulee sitouttasa uudenlaisen Euroopan rakentamiseen. Attac ehdottaa uuden, suoraan demokratiaan perustuvan konventin perustamista. Sen tehtävänä on työstää uusi EU-sopimus joka asetetaan kansalaisten hyväksyttäväksi."

(Esipuhe Itävallan Attacin kirjasta ”Me rakennamme Euroopan uudelleen”, kirjoittajina Christian Felber, Martin Rümmele, Alexandra Strickner, Petra Ziegler, käännös IR)