Markkinat ja julkinen haitta

Julkinen haitta?
Mitä julkinen haitta tarkoittaa? Yhdysvalloissa tuomari on määrännyt lääkejätti Johnson & Johnsonin maksamaan 572 miljoonaa dollaria korvauksia opioidikriisin edistämisestä.
Oklahoman osavaltion tuomari Thad Balkman katsoo päätöksessään, että Johnson & Johnson on ollut luomassa julkista haittaa markkinoidessaan harhaanjohtavasti opioidipohjaisia lääkkeitä. Viimeisimpien uutisten mukaan yritys on jo siirtänyt varojaan suojaan Sveitsiin sakoilta ja rangaistusmaksuilta.

Euroopan Unionin ytimessä toimivat sisämarkkinat, vapaan kilpailun ja yksityisen intressin tehokas yhdistelmä. Se tuottaa tavaroita ja palveluita mihin hyvänsä tarpeisiin, perusteltuihin ja perustelemattomiin. Markkinalogiikka yltää pitkälle - mutta ei pysty sittenkään ratkaisemaan kaikkia ongelmia, ei edes itse aiheuttamiaan. Markkina on julkinen siunaus - ja julkinen haitta samalla kertaa. Mihin markkina ei yllä?

Sanotaan että markkina luo työpaikkoja ja ostovoimaa; näin on mutta ainoastaan tiettyyn rajaan saakka. Itse asiassa on jopa päinvastoin: markkinapaikkaa ei synny, jos ostovoimaa ei ole. Markkina tarvitsee ostovoimaa voidakseen myydä, voidakseen luoda tavaroita ja palveluita ilmaistuihin ja ilmaisemattomiin tarpeisiin. Jos ostovoima hiipuu markkina alkaa yskiä . Julkisen sektorin ja demokraattisen valtion tehtävä on tässä suteessa lähtökohdiltaan erilainen. Sen tehtävänä ja pyrkimyksenä on vastata kansalaisten tarpeisiin, luoda edellytyksiä niin tavaroiden kuin palveluidenkin tuotannolle. Itse asiassa kansanvaltaisen valtion demokraattinen hallinto on palvelu sekin. Julkien palvelun ehtona ei ole kansalaisten ostovoima, vaan ilmaistu palvelun tarve.

Yhteinen voimavarojen kokoaminen ja kartutaminen on tälle vuosituhannelle saakka ollut tärkeä poliittinen ja yhteiskunnallinen tavoite. Työväen Akatemian 1950- ja 60-lukujen rehtori Väinö Liukkonen tapasi sanoa, että julkinen säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa on sosialidemokratian tapa rakentaa sosialismia. Perustuslakiin sidottu demokraattinen järjestelmä tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että myös sosialistiset, yhteisen sektorin varaan rakennetut rakenteet ja palvelut ovat luonteeltaan demokraattisia. Vastakohtana yksipuoluejärjestelmään perustuneelle neuvostojärjestelmälle  tulikin tavaksi puhua demokraattisesta sosialismista.

Se että markkina tuottaa myös julkista haittaa, katsotaan Kiinassa riittäväksi perusteluksi autoritaarisen valtion olemassaolon oikeutukseksi. Yritykset saavat toimia ja saavat jopa runsain mitoin finanssivälineitä toimintansa toteutukseen. Edellytyksenä vain on, että ne eivät kiistä valtion keskeistä roolia rakenteiden, tavaroiden ja palvelujen tuotannon suunnan määräämisessä. Markkina on hyvä renki mutta huono isäntä. Euroopan Unionissa "erittäin kilpailukykyinen markkinatalous" (Lissabonin sopimus, artikla 2, khta 3) muodostaa auktorisoidun - siis moniarvoisuutta kyseenalaistavan ja estävän, autoritaarisen - järjestelmän. Golbaalissa maailmassa tulipalo uhkaa muuttua maailmanpaloksi, "Ragnarökiksi" islantilais-skandinaavisen mytologian mukaan.


Hyvin pitkään - itse asiassa aivan viime aikoihin asti on ajateltu, että ensin pitää säästää ennenkuin voidaan kuluttaa tai tuottaa tavaroita ja palveluita. Tosiasiassa säästäminen on kuitenkin pidättäytymisestä senhetkisestä kulutuksesta. Kun talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio tekee velkaa, se luo velkasuhteita poliittisilla päätöksillä ja kirjanpidolla. Verotusoikeudella varustetulle yhteisölle investoinnit infrastruktuuriin ja palveluihin ovat aina kannatettavia toimia; niillä luodaan työpaikkoja ja sitä yrityspuolellakin tarvittavaa ostovoimaa.

Parin viime vuosikymmenen aikana on kuvaan astunut myös uudenlaista talousajattelua Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) muodossa. Sen mukaan talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio ei voi koskaan mennä konkurssiin. Se voi luoda rahaa ja talousresursseja omilla poliittisilla päätöksillään ja kirjanpidollaan. Se ei tarvitse hankkeidensa perusteluksi ostoimaa, mutta kylläkin ilmaistuja yhteiskunnalsia tarpeita ja niiden täyttämiseen luotujen palveluiden käyttöhalukkuutta.

EKP:n vuosikertomuksesta 2018; luvut vasemmalla miljardeja, tumma vihreä määrällistä elvytystä

Kuvaavaa markkinan ja julkisen sektorin erolle on se, millaisia tuloksia EKP:n, Euroopan Keskuspankin massiivisella määrällisellä elvytyksellä vuosilta 2014-2018 saatiin aikaan.

Oletukseni mukaan EKP osti Valuuttaunionin jäsenvaltioiden velkakirjoja omiin taseisiinsa yli 3000 mrd euron arvosta, josta Suomen osuus tuona aikana oli yli yhden prosentin eli pitkälti yli 30 mrd euroa. Tämä elvytys sattui juuri sopivasti Sipilän vetämän porvarihallituksen aikaan, mutta siitä ei julkisesti puhuttu juuri mitään. EKP moittikin Suomea huonosta ja riittämättömästä informaatiosta määrällisen elvytyksen suhteen omisssa raporteissaan. Lähes miljardin euron kuukausittaisella lisätulolla ei saatu juuri mitään aikaan ja nyt, lähestyttäessä syksyä 2019 povataan jo uuden laman olevan tulossa. Kun raha ei virtaa markkinoilta ostovoimaan, se hakeutuu muualle omien taseiden ja tilien paisuttamiseen ja todennäköisesti myös suuressa määrin harmaaseen talouteen ja tatä kautta taloudellisen polarisoitumisen vauhdittamiseen.

Mikä on yritysten yhteiskuntavastuu? Sitä ei taida olla olemassakaan. Yrityksissä puhutaan - oikeutetusti kylläkin - enemmän yritysvastuusta. Euroopan Unioni on , erityisesti kahden viimeisen komission kaudella mahdollisimman tehokkaan kilpailun nimissä suorastaan vauhdittanut yritysten pääsyä eroon yhteiskuntavastuusta, jota mm. työmarkkinaneuvottelujen tuloksena on viime vuosikymmeninä päässyt syntymään. Asiaa on käsitelty Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin  "sosialisoimisen" (sozialasation) yhteydessä; Euroopan unionille sosiaalistaminen tarkoittaa sosiaalisen ja markkinatoiminnan  entistä tiukempaa erottamista toisistaan. Kansalaisyhteiskiunta "sosialisoidaan" tulemaan omillaan toimeen. Tähän on tietenkin todettava, että tämä sisämarkkinoiden pyrkimys alkaa olla jo reilusti ristiridassa rauhaan ja demokratiaan pyrkivän Euroopan tavoitteiden kanssa ja todellisuudessa nollaa sisämarkkinoiden merkityksen. Tämä johtaa siihen, että markkina on yhä useammassa mielessä omine tavoitteineen myös julkinen haitta.

Ottavatko markkinat vastuuta ympäristökysymyksistä? Ottavat tietenkin jos maksaja löytyy. Ne eivät ole kuitenkaan edistämässä sellaista mekanismia, joka tuottaisi ilmastomuutoksen aiheuttamien valtavien ympäristöratkaisujen rahoittamista. Vaarana koko ajan on, että maksumieheksi joutuu jo ennestään kurjistuvassa asemassa oleva kansalainen. Harmaa talous symbolisella tasolla osoittaa, että yksityiseen intressiin perustuva markkina valmistautuu tarvittaessa voiton tekemiseen ilmastokriisin uhallakin. Tällaiset toimet muuttuvat hyvästä tarkoitusterästä huolimatta uudeksi julkiseksi haitaksi aiheuttamalla kansalaisten katettavaksi jääviä kustannuksia monissa eri muodoissa (päästöttömän energian generointi, ympäristöhaittojen ja jäteongelmien  siivoaminen, aineellinen ja henkinen kurjuus).

Markkinat luovat myös koko ajan tarpeettoman kulutuksen, konsumerismin ongelmaa. Valtavaa tuotantoylijäämää seuraavat ylituotanto, ruokahävikki, tarve asuntojen vaihtamiseen yhä suurempiin; lisäksi tarvitaan varastoja, jätteidenkäsittelyä, ja eroonpääsyä yhä lisääntyvästä tavara- ja materiaalimäärästä. Kun puhutaan julkisesta haitasta, kysymys ei ole ainoastaan kuolemantapauksista opioidien käytössä, vaan valtavasta ylimääräisestä rasitteesta - esimerkkkinä lentoliikenne - luonnolle ja ympäristölle kulutuksen ja sen kiihottamisen muodossa.

Markkinoiden kaksijakoisen luonteen vuoksi olisi mitä tärkeintä kehittää Euroopan Unionia sekatalouden suuntaan, demokraattiselle valtiolle tulisi poliittisen moniarvoisuuden nimissä antaa sille kuuluva vastuu Euroopan yhteiskunnallisen suunnan visioimisesta: moderni monetaarinen toimintamalli antaisi nopeassa tahdissa mahdollisuuden tarttua niihin suuriin sosiaalisiin kysymyksiin, jotka aivan välttämättä vaativat koko vanhaa mannerta koskevaa lähestymistapaa. Euroopan Komission uudet jäsenet pyytävät meiltä luottamusta heidän nyt ottaessaan vastuuta. Johtavilta henkilöiltä - varsinkin kun he ovat naisia - voi ehkä odottaa uutta ja ennakkoluulotonta lähestymistapaa. Ongelmat ovat ratkaistavissa, haitat voidaan havaita, rohkeitakin visoita voidaan luoda - ja odottaa.
   

Kansallistaminen uudessa nousussa?

Saksan SPD:n nuorisojärjestön "Jungsozialisten" puheenjohtaja Kevin Kühnert on herättänyt huomiota Saksassa ryhtyessään puhumaan suuria omaisuusmassoja hallitsvien yritysten omistamisen rajoittamisesta, yhteiskunnallistamisesta. Sksalaisessa lehdistössä Kühnert on leimattu välittömästi DDR-tyyppisen valtiollistamisen ja kuopatuksi tulleen marxilaisleniniläisen sosialismin takaisinkutsujaksi. Kevin Kühnert on kuitenkin SPD:n jäsen ja kannanottonsa hän perustelee jatkuvasti puolueen sääntöihin ja periateohjelmiin. SPD:n periaateohjelmassa todetaan:""Demokraattinen sosialismi on meille näkemys vapaasta, oikeudenmukaisesta ja solidaarisesta yhteiskunnasta, jonka toteuttaminen on meille pysyvä tehtävä."

Kevin Kühnert on vedonnut mm. BMV:n omaisuuden ottamiseksi yhteiskunnallisen valvontaan (Enteignung) nykyisen, Euroopan Unionin ja erityisesti Saksan suosimaan tarjontapolitiikkan sijasta, joka ei kiinnitä juurikaan huomiota ostovoimaan,  vaan suosii suurien - suunnattoman suurien - omaisuuksien kasautumista niskan päälle päässeille suuryrityksille. Saksalaiset autonvalmistajat kaikki ovat tällaisia, minkä lisäksi ne ovat juuri tällä vuosikymmenellä osoittautuneet vilpillisillä keinoilla, vääriä ja itselleen edullisia lukemia antavilla tietokoneohjelmilla kilpailua harrastaviksi keinottelijoiksi. 

Kevin Kühnertin kannanotto Jusojen puheenjohtajana on johtanut hänen leimaamiseen täysin kyvyttömäksi keskustelijaksi, nuoren yliopistokeskustelijan ääriradikaaliksi perustyypiksi, joka ei sovi saksalaiseen "keskustelukäytävään" nostaessaan esiin alimpaan helvettiin tuomitun DDR:n arvopohjasta muistuttavia teemoja, kuten kansallinen, valtiollinen omistaminen, julkisen sektorin merkittävä rooli oikeudenmukaisen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamisessa. Näyttää siltä, että saksalainen lehdistö ei enää pidä vapaan, oikeudenmukaissen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamista edes sosialidemokraattisen puolueen tehtävänä.

Tosiasia kuitenkin on että Kevin Kühnert on Saksan SPD:n nuorisojärjestön Jusojen puheenjohtaja, jo 29 vuotias jolloin on jo lupa tehdä vakavasti otettavaa poliittista karriääriä saksalaisessakin yhteiskunnassa. Hänen sulkemisensa "poliittisen keskustelukäytävän" ulkopuolelle on todella inhottavaa ja rumaa keskustelukulttuuria. Asiasta kirjoittava Samira el Ouassil, sanomalehtitieteilijä (Zeitungswissenschaftlerin) toteaakin saksalaislehtien Kevin Kühnertiä koskevasta kirjottelusta."Viva la Desinformation!" Eläköön disinformaatio!


Yhtenä suurena tekijänä nuorsosialistien yhteiskunnallisen valvonnan lisäämiseen tähtäävien kannanottojen takana on mm. pääkaupungin Berliinin vuokra-asuntokannan laajamittaineen siirtyminen kansainvälisten sijoittajafirmojen haltuun. Vuonna 2004 Berliinin kaupunki myi omistamansa suuren yleishyödyllisen asuntoyhteisön 51000 asuntoa 405 miljoonalla Eurolla kansainvälisille sijottajille. Tällä hetkellä noiden asuntojen kokonaishinnaksi arvioidaan (der Spiegel no 11 9/3 2019) 4,8 miljardia euroa. Berliinissä on kaikkiaan 220 000 vuokra-asuntoa ja mm. kansainvälinen pörssiyhtiö "Deutsche Wohnen" (Saksalaiset asuvat) omistaa niistä 110 000 eli määrältään noin puolet puolet Berliinin vuokra-asuntokannasta. Vuokrat on nostettu äärimmäisen korkeiksi eikä enää keskiluokkainen saksalainenkaan voi olla varma, kykeneekö maksamaan asuntonsa vuokraa. Yksistään vuonna 2017 nousivat vuokrat Berliinissä kaksitoista prosenttia. Tätä uhkakuvaa vahvistaa työelämän muuttuminen yhä pirstonaisemmaksi ja epävarmemmaksi.

Eipä siis ihme että Berliinistä on lähtenyt liikkeelle "kansannousu" suurten vuokra-asuntoyritysten omistusoikeutta vastaan. Hankkeen nimi on "Deutsche Wohnen & Co kansallistettava". Saksan perustuslaissa on edelleenkin tietyissä oloissa kansallistamista edellyttävä kohta (15 §), jos voitontavoittelu alkaa vaarantaa yhteistä hyvinvointia:"Maa, luonnonvarat ja tuotantovälineet voidaan muuntaa yhteiseksi omaisuudeksi tai muuksi julkishallinnon muodoksi sosiaalistamista varten riippuen aiheutetun vahingon luonteesta ja laajuudesta."

Tällä nimienkeruu -kampanjalla on kaikki edellytyket edetä kaupungin päätöksentekokoneistossa loppumetreille saakka. Vasemmistopuolue "Die Linke" ja Vihreät näyttävät tukevan aloitetta ja myös suuri soa SPD:n kannattajista. berliinin sosialidemokraattien muuten radikaalina tunnettu pormestari Michael Müller pitää tällaista päätöstä äärimmäisenä keinona (Ultima ratio) eikä ole suoraan asettunut sitä tukemaan. Taustalla on Berliinin kylmänsodanaikaiset kokemukset piiritettynä kaupunkina ja saksalaisten purkamaton pelko "sosialistisoia ratkaisuja" kohtaan olkoonkin, että ne tehtäisiin kansanvaltaisin hallinnollisin toimin.

"Deutsche Wohnen" yritys on aloittanut puolestaan voimakkaan kampanjan tätä yli 3000 vuokra-asuntoa omistavaa yritystä kohtaan suunnattua kansallistamiskampanja vastaan. Ensiksikin se vaatii 36 miljardin euron korvauksia mahdollisessa kansallistamistapauksessa. "Kampanja tähtää potentiaalisti kaikkea yksityisomistusta vastaan ja kuuluu näin vasemmitopuolue Die Linken poliittiseen toimintaspektriin.", toteaa "Deutsche Wohnen" yrityksen tiedottaja Manuela Damianakis.

Mutta kuinka tainnuttaa vuokralla-asuvien selvästi ilmenevä viha kansainvälisyten suuryritysten riistoa vastaan? Juson puheenjohtajan Kevin Kühnertin kannanotoilla kansallistamisen puolesta on pohjaa sekä Saksan perustuslaissa, SPD:n periaateohjelmissa ja ennenkaikkea  Saksassa hyvin yleisen asumismuodon, vuokralla-asuvien kansalaisten pelon ja moraalisen suuttumuksen valtaamissa mielissä.

Entä Suomessa? SDP:n puheenjohtajan Anttti Rinteen vetämissä hallitusneuvotteluissa on noussut kaksi asiaa tässä suhteessa keskeisen pohdiskelun kohteeksi: 1) Julkisen hallinnon johtava rooli ns. SOTE-uudistuksessa ja 2) julkkisen ja yksityisen kilpailuperiaatteen poissulkeminen sosiaali- ja terveydenhoidossa keskeisenä lähtökohtana. Käyköhän niin, että kohta aletaan kansaa tosissaan pelotella reaalisosialismin haihtuvalla muistolla? Miten suhtautuu tilanteeseen juuri äänestysikään tuleva ja näistä asioista vain narratiivisia kokemuksia omaava nuorempi sukupolvi?

Yhdellä siivellä ei voi lentää

Tarvitaan investointeja, jotta saadaan sitä mitä tarvitaan; siinä samalla syntyy työpaikkoja. Mitä työvaltaisempaa, siis inhimillistä työvoimaa tarvitseva kyseinen tarve ja siihen tehtävä investointi on, sitä enemmän syntyy työpaikkoja, palkkatyötä - ja toimeentuloa,  joka työntekijän kannalta on ratkaisevaa. Investointi sellaisenaan edustaa tavoitteen määrällistä ja laadullista ulottuvuutta, joka kirjanpidossa tasaa lisääntyvänä omaisuutena siihen sijoitetun pääoman.  Tietyillä edellytyksillä investointia ja sen tulosta voidaan kutsua edistykseksikin - riippuen siitä, mitä tuotetaan ja kuinka hyvin se palvelee kansalaisten toiveita ja tarpeita.

Onko sillä väliä, kuka investoi? Yksityisellä investoinnilla ja julkisella investoinnilla on huomattava ero sekä sen syntyvaiheessa että lopullisena tuloksena ihmisen ja hyvinvoinnin - esimerkiksi ympäristön - kannalta. Ero johtuu ensisijaisesti siitä, että yksityisellä sijoituksella tulee olla kysyntää kansalaisten keskuudessa. Samoin investoinnin edellytyksenä on se, että kansalaisilla on riittävästi ostovoimaa. Jos kysyntää ja ostovoimaa, kumpaa tahansa puuttuu, yksityiseen investointiin ei kannata lähteä olipa se kuinka tarpeellinen tahansa. Ei ole myöskään viisasta eikä moraalisesti oikein houkutella jo olemassa olevia yrityksiä investoimaan jos edellytykset sen onnistumiselle puuttuvat. Kysymys on vapaaseen kilpailuun liittyvästi riskinotosta, joka myös oikeuttaa sellaisen ylimäärän, "voiton" tavoittelun että yrittäjä saa katetta sekä sijoittamalleen pääomalle että panoksestaan projektin onnistumiseen ja laadukkaaseen suorittamiseen.

Vielä kyseenalaisempaa on houkutella nuorempaa sukupolvea ryhtymään yrittäjäksi aikana, jolloin ostovoima ja kysyntä eivät ole voimissaan. Kysymys on uhkapelistä, koska uusi yrittäjä kilpailee silloin vakiona pysyttelevän ostovoiman jakaantumisesta toisten yrittäjien kanssa. Yhden onnistuminen on pois toisen pussista, siitä mitä jää "viivan alle" lopullisessa tuloksessa ja taseessa. Jos kysyntää tai ostovomaa ei ole riittävästi, investointiin on turha lähteä vaikka resursseja, rahaa sattuisikin olemaan käytettävissä.

Julkisen sektorin investointi syntyy erilaisen prosessin tuloksena. Se perustuu kansalaisten keskuudessa ilmaistuna tarpeena  ja pyrkimyksenä tuon tarpeen tyydyttämiseen. Se voi olla mikä tahansa kansalaisia kiinnostava ulottuvuus alkaen sosiaalisesta palvelusta, kansalaisten yhdenvertaisuuden tavoittelusta, aina kulttuurin tuottamiseen tai yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittämiseen. Myös "pehmeä sektori" tuottaa ja teknisesti automatisoituvassa maailmassa sillä on yhä enemmän merkitystä.

Kun tarve on ilmaistu, julkinen sektori, veronkanto-oikeudella varustettu valtio tai kunta tekee päätöksen ja perustaa projektin. Se ei välttämättä edellytä investoinnin edellyttämän rahan olemassaoloa, koska rahaa voidaan synnyttää perustamalla projekti ja lainaamalla rahaa. Projektin perustaja vastaa myös siitä että riittävää kysyntää hankkeen tulokselle on olemassa. Se myös maksaa hankkeen toteuttajalle aiheutuneet kustannukset.

Voi olla että julkisella sektorilla ei ole investoinnin edellyttämiä henkilöstöresursseja, "teknistä laitosta" hankkeen toteuttamiseen. Tällöin astuu kuvaan mukaan yrittäjä, joka toteuttaa hankkeen. Julkinen sektori voi ja sen pitääkin kilpailuttaa tarjoukset ja löytää oikea hinta/laatusuhde hankkeen toteuttamiselle.

Kansalaiselle toteutettu hanke merkitsee jotakin uutta ulottuvuutta arkielämässä; koulua, päiväkotiua, lenkkipolkua, urheilutaloa, kirjastoa - tai jotakin vielä tiedostamatonta, täysin uutta ulottuvuutta. Ajattelen tässä yhteydessä osallistavien rakenteiden kehittämistä, kansansivistystä, kansalaisjärjestöjen elvyttämistä, viriiliä yhteisöllisyyteen, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon kasvattavia rakenteita. Kaikki tämä merkitsee mahdollisuutta yrityksille,  kansalaisjärjestöille ja maksajalle, julkiselle sektorille uutta laadullista ja määrällistä tasoa hyvinvontiyhteiskunnassa. Talouden kielellä kysymys on yhteisestä, julkisesta säästämisestä - ei säästämisestä julkisesta.

Mistä rahat? Arvaan että tämä on tietenkin seuraava ja sinänsä oikeutettu kysymys. Itsenäinen valtio, jolla on oma pankki ja oma valuutta, omaa edellytykset laittaa pystyyn mikä hyvänsä tarpeelliseksi katsotun projektin. Se voi luoda tarvittavan pääoman omilla päätöksillään ja kirjanpidolla. Hankkeen aiheuttaman velan se voi kuitata poistoina suhteessa käyttöikään tai rahoittaessaan vaikkapa kansalaistoimintaa mahdollistaa velkojen lyheneminen negatiivisella korolla ja laskennallisella määrällisellä tai laadullisella hyödyllä, jonka hyvinvointivaltio saa hankkeen toteuttamisesta. Itsenäinen valtio ei voi mennä konkurssiin.

Miksi tätä ei sitten tehdä? Tai miksi esimerkiksi Kiina näyttää toimivan tähän suuntaan maailmanlaajuisesti rakentamisen, innovaatioiden,logistiikan ja kaupan alalla? Katse kääntyy Euroopan Unionin perusrakenteisiin, jotka estävät itsenäiselle valtiolle niin tarpeellisen rahapolitiikan dynaamisen sopveltamisen. Käy vilkaisemassa Euroopan Unionin Peruskirjan konsolidoidussa toisinnossa artikloita 127 - 139, jotka rajaavat jäsenvaltion itsenäisen rahapolitiikan keinovalikoiman ulkopuolelle. Tämä on valtava puute Euroopan Unionissa ja sen ytimessä, valuuttaunionissa. Paitsi että se muodostaa pysyvän esteen maanosan rationaaliselle kehittämiselle, se uhkaa ajaa koko Euroopan globaaliksi alikehittyneeksi takapajulaksi. Se on liian kova hinta aikanaan tehdystä ideologisesta valinnasta pitää valtio dynaamisen kehittämisen ulkokehällä.

Yksityisen investoinnin tarve ja suunnitelma syntyvät yrittäjän odotuksista mahdolliseen menestykseen ja se voi olla kansalaisyhteiskunnan, yksityisen kuluttajan tai ympäristön kannalta hyvää tai huonoa. Pääasia on kysynnän ja ostovoiman lisäksi siis voiton - rajoittamattoman voiton - tavoittelu. Julkisen sektorin investointi vastaa kansalaisten keskuudessa ilmaistuun tarpeeseen ja julkisen sektorin mahdollisuuteen toteuttaa tämä hanke. Kuinka hyvin yksityinen tai julkinen investointi on vastuullinen tuloksen jakautumisesta tai investoinnin seurauksista juuri nyt ajankohtaisen ilmastomuutoksen ja ympäristövaikutuksen osalta? Siihenkin on otettava investointipolitiikassa kantaa.

Investointipolitiikan kannalta siis molempia tarvitaan sekä julkista etä yksityistä toimijaa. Kumpikaan puoli ei pärjää yksin: julkisen sektorin tehtävä on luoda kysyntää ja ostovoimaa, yksityisen sektorin tarjottava tilanteesen sopivaa tuottamista ja palvelua.

Yhdelläsiivellä ei voi lentää - siksi tarvittaisiin avausta sekatalouden, julkisen ja yksityisen mahdollisuuksien täyteen hyväksikäyttöön.

Osakesäästäminen ja uudet rahoitusinstrumentit

Valtion budjetin yhteydessä valtionvarainministeri Orpo on väläytellyt osakesäästämisen edistämistä julkisin eli valtion toimenpitein. Henkilökohtaisen osaketilin perustaminen, tulojen verotettavan osuuden siirtäminen osaketilille ja sijoituksiin. Verotus tapahtuisi vasta sitten, kun osakkeita asetettaisiin uudelleen myyntiin oman kuluksen tarpeisiin. Tällöin myös valtio saisi verotuloja, mahdollisesti myös tavallisesti vuosittain tehtävässä osakkeille maksettavan osingon verotuksen yhteydessä.

Myönnettävä on, että ehdotus on uusia uria aukova siinä mielessä, että. valtio ryhtyisi odotusarvoisesti uudella tasolla tukemaan globalisoituvaa yritystoimintaa arvellen samalla edistävänsä myös omassa maassa tapahtuvaa yksityistä hyvinvointia.

Yritysten menestyminen on kuitenkin kiinni onnistuneista sijoituksista ja yleisestä ostovoiman vahvistumisesta. Esitys pitää tästä syystä sisällään suuria riskejä: yritys saattaa epäonnistua sijoitustoiminnassaan; sijoittajalla ei ole muodollista eikä varsinkaan todellista osuutta päätöksentekoon; yritysten hallinto on käytännössä suljettu ja päätöksenteko on tiukasti suurten omistajian sisäpiirin hallinnassa; yritysten sijoitukset eivät kohdistu rationaalisesti kaikkein välttämättömimpään eikä varsinkaan sijoittajien kotimaahan tai tarpeisiin. Puhutaan allokoinnin, suuntaamisen ongelmasta. Kaikein suurin ongelma on tätä toimintaa tukevan valtion rahoituspohjan muuttuminen varmoista verotuloista epävarmoihin sijoitusodotuksiin. Se merkitsisi yhteisen hyvinvoinnin lopullista heittämistä romukoppaan, hyvinvointivaltion varman rahoituspohjan katoamista.

Osakesijoittaminen ja uusien rahoitusinstrumenttien luominen ei ole kuitenkaan lähtökohtana huono ajatus. Uusia rahoitusinstrumentteja tarvitaan ja erityisesti niitä tarvitsee valtio ja kunta, verotusoikeudella varustetut julkiset yhteisöt itse. Siksi valtionvarainministerin hengeltään uusliberaalia esitystä olisi kehitettävä suuntaan, joka karsisi sen kontraproduktiivisia vaikutuksia ja muodostaisi samalla uutta pohjaa "rationaaliselle allokoinnille" eli uusien voimavarojen hankkimiseen suoraan tarpeelliseksi todettuihin ja yhteisesti päätettäviin hankkeisiin. Miten tämä olisi toteutettavissa?

Huomiota kiinnittää se, että osakesäästämistä ei ole juurikaan kehitetty suoraan julkisen sektorin hankkeita ja projekteja tukevaan suuntaan. Verotusoikeudella varustetulle julkiselle yhteisölle joilla on paljon omaisuuspohjaa  osakepohjaisen yhteisen säästämisen pitäisi olla täysin luonnollinen, uusi yhteisen hankeiden rahoittamisen muoto. Tämä olisi erittäin tärkeää juuri Euroopan Unionin markkinaehtoisen rahapolitiikan vuoksi, koska se on suunnattu pelkästään yritysten, markkinoiden tukemiseen yhteisen sektorin rahoituspohjan varmistamisen sijasta.

Jo Jaqcues Delors puhui bondeista, velkakirjamuotoisesta yhteisen sektorin tukemisesta. Tämä visio ja alustavan  tuen saaminen mm. Helmut Kohlilta tälle ajatukselle  johti siihen, että Delors oli Euroopan Komission puheenjohtajana valmis tukemaan perusteilla olevaa Euroopan Valuuttaunionia. Kehitys kuitenkin vei toiseen suuntaan ja yhteisen sektorin osakepohjainen säästäminen Valuuttaunionin toimin kiellettiin peruskirjoissa. Tämä muodostaa edelleen suurimman yksittäisen uhkatekijän koko Euroopan Unionin voimistumiselle ja kuntoutumiselle Euroopan kansalaisten yhteisten asioiden hoitajana.

Osakesäästäminen yhteisiin hankkeisiin, projekteihin ja tulevaisuuden suunnitelmiin olisi mahdollistettava valtionvarainministeri Orvon kaavailemalla tavalla mahdollistamalla osakesijoittaminen myös  julkisen sektorin, valtion ja kuntien yhteisiin hankkeisiin. Kunnat voisivat itse tältä osin toimia pankkeina ja mahdollistaa määräaikaisiin velkakirjoihin tai osakkeisiin perustuvan säästämisen ainakin osittain sellaisilla veroeduilla joita Orpo on valtion budjetin yhteydessä kaavaillut. Suuntautuminen yhteisten hankkeiden toteuttamiseen on perusteltua julkisen sektorin rahoitusvajeen ja kehittämistarpeiden kannalta.

Julkisen sektorin omiin hankkeisiin suuntautuminen osin perusteltua silloin, kun verotusoikeudella varustettu yhteisö haluaa suunnata resursseja omiin, välttämättömiin hankkeisiinsa. Se kykenee myös vastaamaan omilla resursseillaan siitä, että sijoittaminen on turvallista. Esimerkiksi viiden prosentin osuuden sijoittaminen verotuloista julkisia hankkeita edistäviin rahastoihin toimisi samalla tavalla kuin työeläkerahastojen kannustava esimerkki on osoittanut. Osakesäästämisen mahdollistaminen julkisiin hankkeisiin loisi pitkällä tähtäimellä uusia ja vahvoja rahoitusinstrumentteja.

Tätä lähestymistapaa ei pitäisi olla vaikea ymmärtää. Se että tätä mahdollisuutta ei ole ryhdytty käyttämään, kuvaa hyvin ajan oikeistolaistunutta henkeä. Eivät edes kaikki varakkaat tai älykkäät osaa toimia oman onnensa seppinä, suurista massoista puhumattakaan. Yhteisen hyvinvoinnin tarkoituksena on huolehtia siitä, että kukaan ei putoa tyhjyyteen kun epäonni tai omien toimien odottamattomat seuraukset kohtaavat. Siksi esimerkiksi julkiseen työllisyyteen, kansalaisjärjestökentän voimistamiseen, luovan kulttuurin kehittämiseen ja uusiin sosiaalisiin tarpeisiin tarvitaan uusia rahoitusinstrumentteja.

Ilmasto- ja ympäristöongelmien uhkaavaan lisääntymiseen viitaten voisi sanoa: Yksityiseen intressiin perustuva osakesäästämisen kehittäminen eli "Minun jälkeeni vedenpaisumus" -ajattelu ei riitä lähtökohdaksi. Yhteinen intressi, yhteinen turvallisuus, suunniteltu ja yhteisesti päätetty tärkeiden tarpeiden ryydyttäminen sopii siihen mitä erinomaisimmin.

New Deal 2.0

USA on julistanut taloussodan Euroopalle ja koko muulle maailmalle. Tuontitullien asettaminen raudalle, teräkselle ja alumiinille ovat ristiriidassa sekä maailman kauppajärjestön WTO:n pitkän tähtäyksen pyrkimysten että jo vuosia kehitteillä olleen vapaakauppajärjestelmän kanssa. Molempiin näihin liittyy ongelmia jo ennestäänkin, ennenkaikkea markkinahengen kiihdyttämän globaalin kilpailun ja tuloeroja kasvattavan taloudellisen polarisaation muodossa.

Euroopan Komission kakkosmies Jyrki Katainen kuvasi televisiohaastattelussa 1.3. 2018 hyvin Euroopan joutumista "kahden tulen" väliin. USA:n tuontitullit vaikeuttavat eurooppalaisen, Kataisen mukaan joissakin tapauksissa aivan erityisiä laatuominaisuuksia sisältävän teräksen ja tullien alle joutuvien metallituotteiden kilpailukykyä suhteessa USA:n omaan tuotantoon heikentyy. Samalla toisaalta Kiina kilpailee jo nyt omalla teräksen ja alumiinin tuotannollaan painaen hintoja entistäkin alemmaksi.

Euroopan Komission puheenjohtaja Jean Claude Juncker ilmoittikin jo Euroopan Unionin ryhtyvän välittömiin toimiin maksujen asettamiseksi amerikkalaisille tuotteille Euroopassa. Globaali taloussota kiristyy astetta kovemmaksi ja uhkaa eskaloitua uusiin tuotteisiin, uusille palvelualoille ja tuhoaa jo nyt sitä luottamusta, jonka varassa läntinen arvoyhteisö lepää NATO:n yhteistä puolustusta myöten.

Euroopan vastaus tähän sodanjulistukseen on luonnollinen ajatellen sitä lähestymistapaa, jonka Euroopan Unioni on sisämarkkinoita luodessaan omaksunut. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan vapaiden markkinoiden kilpailusta, vaan markkinaehtoisen ja yhä enemmän markkina-alisteiseksi muuttuvan eurooppalaisen talousrakenteen suhteesta demokraattisen valtioon ylipäätään. Kilpailua ei käydä ainoastaan yritysmaailman ja sen eri odotusten välillä, vaan myös markkinoiden ja hyvinvointivaltion toimintamahdollisuuksien välillä.

Kuten Euroopan Unionin   konsolidoidusta peruskirjasta ja siitä johdetusta - nyt jo jättimäisessä - ohjelmallisessa kokonaisuudesta voidaan todeta, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion asema on jo kauan ollut vaarassa jäädä täysin alisteiseksi markkinoiden ensisijaisuudelle. Euroopassa pohjoismailla on eniten kokemusta yhteisen hyvionvoinnin rakentamisesta valtion ja julkisen sektorin rakenteiden varaan. Euroopan Unionin lähestymistapa ei ole tunnistanut yhteisöllisen motiivin dynamiikkaa, vaan on käytännössä arvolähtökohdissaan kieltäytynyt sen kehittämisestä ja peruskirjassaan luonut yhteistä hyvinvointia ulossulkevan, hylkivän järjestelmän.

Oikea vastaus Euroopan Unionin vahvistamiseen olisi ollut yhteisten, demokraattisten rakenteiden vahvistaminen kaikilla tasoilla, mukaan lukien Euroopan Unionin omat hallinnolliset ja toiminnalliset  ulottuvuudet. Taloustieteessä tätä lähestymistapaa on totuttu nimittämään keynesiläiseksi, antisykliseksi lähestymistavaksi. Poliittisessa kielenkäytössä keynesiläistä lähestymistapaa suosiva sosialidemokratia puhuu "demokraattisesta sosialismista", yhteisistä kansanvaltaisista rakenteista. Niiden lähtökohta on talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksien täysi hyödyntäminen myös julkisen sektorin suuntaan. Sen Euroopan Unioni nykyisessä lähestymistavassaan sulkee mahdollisuutena lähes kokonaan pois.

Voidaan kysyä, miksi näin on tapoahtunut? Pitää muistaa, että linjavalinta tapahtui  ideologisessa mielessä jo hyvin varhain. Tarkoitus oli paitsi rauha ja demokratia perustetun hiili- ja teräsunionin muodossa, myös kylmään sotaan olennaisesti liittyvän, Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi nimitetyn autoritaarisen ja tässä mielessä vulgaarin "sosialismin" torjuminen. Euroopan Unionin kehittyvien rakenteiden piti sulkea neuvostokommunismin mallin mukainen kehitys poisi laskuista Euroopassa. Merkittävimmän uhan tälle muodosti Saksan jakautuminen läntisen liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasvaltaan DDR:ään. Tämä kylmän sodan seurauksena syntynyt vastakkainasettelu johti ideologisin perustein vahvan valtion poissulkemiseen Euroopan Unionin sisämarkkinoilta. Vahinko vain, että tämä sama lähestymistapa sulki pois myös yhteisen sektorin ja sen varaan rakentuvan pohjoismaisen hyvinvointimallin pois vaihtoehtojen joukosta. Miksi tätä asiaa ei hoksattu Euroopan Unioniin konsensuksella liityttäessä, on sekin mielenkiintoinen kysymys. Neuvostotyyppisen reaktionäärisen hyvinvointivaltion poissulkeminen johti myös demokraattisen, progressiivisen vaihtoehdon nurkkaanajamiseen.

Kun puhutaan alkaneesta kauppasodasta kasvavine tullimuureineen, miten edelläkuvattu liittyy Euroopan vastaukseen USA:n reaktiönääriseen "Amerikka ensin" politiikkaan?

Raudalle, teräkselle ja alumiinille - ja paljolle muullekin riittää Euroopassa kysyntää, kunhan niille luodaan keynesiläisellä, antosyklisellä elvytyspolitiikalla uudet ja kasvavat markkinat. Jos EU ei ehdointahdoin kiellä tätä mahdollisuutta, paradigmanvaihdolla tähän on kaikki mahdollisuudet. Parhaana todisteenä tästä on jo toteutettu ja vieläkin menossa oleva, jäsenvaltioiden kautta yritysmaailmaan suuntautuva määrällinen elvytys (QE), jonka mittasuhtet nousevat vähintäänkin 3000 miljardiin euroon. Mikään muu kuin peruskirjojen sekatalousmallia ehkäisevä rakenne ei estä uuden lähestymistavan ottamista. Eurooppa voisi sisämarkkinoillaan lisätä investointeja infrastruktuuriin ja palveluihin valtavasti. Puutetta ja turhautumista on koettu jo riittävästi. Tämä olisi myös oikea vastaus USA:n tullimuurin kasvattamiseen. Sotaan ei pidä lähteä silloin kun muitakin ratkaisuja on tarjolla. Vastaus tähän viimeisimpään tulta syöksevään dragonimaiseen operaatioon on yhteisten demokraattisten rakenteiden elvyttäminen, New Deal 2.0 tietokonekieltä käyttääksemme.

Kysymys on niin polttavasta yhteiskunnallisesta ja koko mannerta koskevasta haasteesta että myös irrationaalia jääräpäisyyttä ja perustelematonta ylpeyttä edustavan poliittisen oikeiston, äärioikeistolaisten nationalistien, teräksestä ja alumiinista eroon pyrkivien vihreiden ja monoliittista vasemmistoa tavoittelevien voimien on otettava uusi, tietoinen jälkikeynesiläinen talous- ja rahapoliittinen asento. Nykyisestä Euroopan Unionista on tulossa muuten "seitsenpäinen lohikäärme", joka ei johda alkuperäisiin tavoitteisiin, rauhaan ja demokratiaan vaan kaikkia mahdollisia epäproduktiivisia piirteitä sisältävään taantumiseen primitiiviselle tasolle.

Pitäs olla, pitäs olla...

Sosialidemokratia  tavoittelee  poliittisena liikkeenäyhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, kansanvaltaista halinnollista rakennetta ja aktiivista kansalaisyhteiskuntaa. Kysymys on poliittisen, taloudellisen ja sivistyksellisen demokratian toteuttamisesta sen kaikissa ulottuvuuksissa. Tämä kuvaus ei ole suora kopio mistään asiakirjasta tai päätöksestä, mutta tämä tällainen henki on löydettävistä mistä hyvänsä sosialidemokratian julkaisemasta ohjelmasta aina käytännön toiminnan perusteluihin ja yksityisen toimijan motiiveihin saakka.

Se käytännön väline jolla sosialidemokratia näitä tavoitteitaan pyrkii toteuttamaan on kansanvaltainen, demokraattinen ja resursseiltaan riittävän vahva valtio, valtio tässä ymmärettynä parlamentteineen, eri tasojen julkisine hallintoineen ja laitoksineen. Valtiota pienempiä julkisen hallinnon rakenteita ovat kunta ja ehkä tulossa olevan maakunnat, sitä suurempia taas sellaiset ylikansalliset elimet kuin Euroopan Unioni ja Yhdistyneet Kansakunnat alajärjestöineen. NATO ei ole valtiollinen elin, vaan ihmisten ja tekniikan sotilaalliseksi koneistoksi muovaava järjestö.

Ihanteellinen lähtökohta, eikö niin? Eihän tällaista kukaan halua estää - vai haluaako? Jos haluaa, pitäisi luoda sellainen vallankäytön väline, perustuslaki, joka nimenomaisesti kieltää yhteisen vastuunoton, voimavarojen kokoamisen tavoitteiden toteuttamiseksi ja ylipäätään kansalaisaktiviteetin tällaisten tavoitteiden toteuttamiseksi. Tukeeko Euroopan Unioni tätä sosialidemokratian lähtökohtaa? Tai salliiiko se sosialidemokratian arvopohjan miniarvoisuuden, pluralismin ja demokratian mukaisena "läntisenä arvoyhteisönä"?

Euroopan Unioni, joka sekin alunperin luotiin rauhan ja demokratian linnakkeeksi, kuvaa yhteisessä, lopulta konsensuksella hyväksytyssä konsolidoidussa peruskirjassaan toimintatapaansa seuraavasti:

125 artikla
(aiempi EY-sopimuksen 103 artikla)
1. Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi. Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi.

Valtion toiminta perustuu suurelta osin sellaiseen talouspolitiikkaan, jossa nimenomaan otetaan uusia vastuita, luodaan hankkeita ja kirjataan fiskaalisessa muodossa valtion pankin kirjanpitoon. Euroopan Unionin lähestymistapa on tässä suhteessa torjuva ja ristiriidassa hyvinvointivaltion kehhittämisen keskeisten periaatteiden kanssa. Sosialidemokratian piirissä niin suosittua keynesiläistä, vastasyklistä, valtion elvyttämiseen tähtäävää talouspolitiikkaa EU ei tunnista eikä tunnusta lainkaan.

Tällaista 125. artiklan mukaista lähestymistapaa sosialidemokratian tehtävää hahmottava poliittinen johtaja tai hallitus katselee todennäköisesti karsaasti ja näkee sen toimintaoikeuksia vahvasti rajoitettavan. Miksi sosialidemokraattien johtamat hallitukset eivät kritisoi tätä lähestymistapaa ja vaadi sitä muutettavaksi, otettavaksi uudelleen tarkasteluun? Vastaus saattaa löytyä EU:n konsolidoidun peruskirjan tästä artiklasta:

130 artikla(aiempi EY-sopimuksen 108 artikla)Käyttäessään sille perussopimuksilla ja EKPJ:n ja EKP:n perussäännöllä annettuja valtuuksiaan tai suorittaessaan niillä sille annettuja tehtäviään ja velvollisuuksiaan Euroopan keskuspankki tai kansallinen keskuspankki taikka Euroopan keskuspankin tai kansallisen keskuspankin päätöksentekoelimen jäsen ei pyydä eikä ota ohjeita unionin toimielimiltä, elimiltä tai laitoksilta, jäsenvaltioiden hallituksilta eikä miltään muultakaan taholta. Unionin toimielimet, elimet ja laitokset sekä  jäsenvaltioiden hallitukset sitoutuvat kunnioittamaan tätä periaatetta ja pidättymään yrityksistä vaikuttaa Euroopan keskuspankin tai kansallisten keskuspankkien päätöksentekoelinten jäseniin heidän suorittaessaan  tehtäviään.

Tältä pohjalta johdetaan se markkinaehtoinen "sisämarkkinaperiaate" joka saa sitten sovellutuksia Euroopan Unionin ja sen jäsenvaltioiden politiikassa. Jäsenvaltioita ja niiden viranomaisia  ohjaavia ja sitovia dokumentteja on kertynyt neljännesvuosisadan aikana valtava määrä. Uusissa asiakirjoissa viitataan aina aikaisempiin ja ne johtavat loogisesti aina tähän konsolidoituun peruskirjaan, jota kahden pykälän osalta olen lainannut. Peruskirja on kirjoitettu matkan varrella uudelleen ja artikloiden numerointia on muutettu, kuten lainauksista käy ilmi. Koko määräysviidakon hallinta on kenelle hyvänsä lähes ylivoimainen tehtävä. Lisäksi tulevat päätökset, joita ei julkisteta tai jotka on delegoitu itsenäisesti päätösvaltaa käyttävälle elimelle. Kannattaa käydä lukemassa!

Kun katselee näitä Euriopan Unionin keskeisiä asiakirjoja, voi kuitenkin todeta että ne seuraavat tiukasti ja säännönmukaisesti konsolidoidin peruskirjan henkeä ja kirjainta. Kun meillä ollaan nyt vaatimassa SOTE-lainsäädännön viemistä Eurooppa-oikeuden ja Euroopan Komission tarkastettavsksi, kysymyksessä on viime kädessä peruskirjan hengen ja koko Euroopan Unionin tehtävän tulkinta. Aika-ajoiun näyttää siltä, että Eurooppaoikeus ja Euroopan Komissio olisivat joutumassa ristiriitaan - haluaahan komissio noudattaa tiukasti "markkinaperiaatetta".

Kun nyt puhutaan sosialidemokratian näköalattomuudesta ja hampaattomuudesta, kyvyttömyydestä puuttua suuriin ja ilmeisesti yhä kasvaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin kotimaassa ja Euroopassa, tulevat mieleen suomalaisen kansanlaulun sanat: "Sinä olet isorikas - minä vallan köyhä. Pitäs olla, pitäs olla uskollinen nöyrä."

Kansalaisyhteiskunnan vastaus

Kun yhteiskunnallinen tilanne on vastakkainasettelun elementtejä sakeana eikä vastauksia tahdo löytyä uuden,  rakentavan, vaihtoehtoisen tien löytämiseksi, on taas kerran koottava ajatukset ja yritettävä katsoa, mikä olisi myönteinen, dynaaminen ja aitoa toivoa herättävä  ja vastauksia antava  tie tulevaisuuteen.

Hallitus ja kansalaisyhteiskunta näyttävät olevan tässä vastakkain; hallitus perää kilpailukykyä ja vaati työttömiltä aktiivitoimenpiteitä kykenemättä kuitenkaan osoittamaan kohtuullisesti saavutettavia ja kunnolla maksettuja työpaikkoja.  Rahaakin on paljon liikkeellä ja talouden ennustetaan kasvavan jopa kolmen prosentin vuosivauhtia. Kohtaanto ei kuitenkaan toimi: pääoma ei  investoi eikä luo työpaikkoja. Työttömät pysyvät työttöminä - heitä odottaa nykyisillä ehdoilla kurja tulevaisuus ja vielä kurjempi, köyhyyden rasittama ja elämää lyhentävä vanhuus.

Mikä voisi olla kansalaisyhteiskunnan vastaus tähän idioottimaiselta vaikuttavaan  tilanteeseen meillä ja laajemminkin Euroopassa? Mielestäni vastaus on säästämisessä, yhteisessä säästämisessä, yhteisessä voimavarojen kartuttamisessa - ja näiden varojen sijottamisessa yhteisillä päätöksillä tärkeinä pidettyihin investointeihin, uusiin toimintakulttuureihin ja  palvelutehtäviin. Noudatan tässä yhden oppi-isäni, Työväen Akatemian suurenmoisen 1950- ja 60-lukujen rehtorin ja talousajattelijan Väinö Liukkosen esittämää yksinkertaista mutta alati toimivaa vaihtoehtoa. Yhteisellä säästämisellä luodaan uutta, sosiaalista ja demokraattista kansalaisyhteiskuntaa.

Yhteisestä säästämisestä meillä on voimakkaita esimerkkejä. Itseasiassa koko mahtava kuntaverkosto, paikallisen, kansanvaltaisen hallinnon ja palvelujen kokonaisuus on syntynyt yhteisen säästämisen päätöksillä ja yhteisiin tarkoituksiin suunnatun toiminnan tuloksena. Valtiojohtoisen teollisuuden luominen 1950-luvulta lähtien oli  suuri yhteiskunnallinen, yhteisen voimavarojen kokoamiseen ja generoimiseen suuntautut toimintatapa.

Kuntien sähkölaitokset ja satamat miellettiin myös paitsi tärkeäksi palvelutehtäväksi, myös julkisten voimavarojen kartuttajaksi. Raha-automaattiyhdistys ja Veikkaus ovat vuosikymmeniä keränneet kansalaisten pelihaluja ohjaamalla varoja kansanterveyteen ja liikunnallisen elämäntavan toteuttamiseen.

Loistava esimerkki yhteisestä säästämisestä ovat työeläkeyhtiömme nykyään jo valtavine voimavaroineen.  Sijoitustoiminnallaan ne ovat onnistuneet luomaan omista voimavaroistamme riippumatonta tuottoa, jolla kevennetään niin julkisen kuin yksityisenkin sektporin välitöntä vastuuta nykyisten ja tulevien eläkkeiden maksamisesta.

Yhteisen säästämisen ei tarvitse pysähtyä siihen, mitä on menneinä vuosikymmeninnä saatu aikaan. Esitin jo 1980-luvun alussa "kansallista palkkarahastoa" vastauksena työttömyyden hoitamiseen. Jo silloin maata vaivasi sama, ajattelutavan jäykkyyteen ja kapea-alaisuuteen ja yhteisöllisen vastuunoton puutteeseen  perustuva ongelma. Oli kasvava määrä työttömiä, oli huutavaa tarvetta saada työntekijöitä varsinkin julkisen sektorin palvelutehtäviin, oli polttava tarve kehittää kansalaisyhteiskuntaa, mutta raha - olihan sitä jo silloinkin - oli sellaisissa taskuissa että asioita ei saatu lähtemään liikkeelle.

Palkkarahasto voisi lähteä liikkeelle vaikkapa virattomaksi ja vallattomaksi kääntymässä olevan kuntaverkon kautta. Pankkitoiminta vapautuu juuri tänä vuonna ja esimerkiksi kunta/kaupunki voi perustaa itselleen pankin. Mikä olisikaan parempi joukkovelkakirjan muoto perustettavassa pankissa kuin perustaa paikallinen "palkkarahasto", johon erilaisin toimenpitein ryhdyttäisiin keräämään varoja paikallisen työttömyyden poistamiseksi ja juuri kunnallisissa palvelutehtävissä olevan resurssipulan helpottamiseksi. Työpaikkaan sijoitettu raha tarjoaa kunnalle verotuksen muodossa 20%:n "pylläysoikeuden" - sen parempaa ja menestyvämpää liiketoimintaa on lähes mahdotuonta löytää. Kunnalla on oikeus käyttää itsehallintoaan oman toimintansa voimistamisen ja ohjaamiseen.

Toinen suuri ulottuvuus voisi olla "Osallistava kunta" rahaston perustaminen - edelleen yhteisin paikallisin toimenpitein. Ei mikään tee paikkakuntaa elävämmäksi kuin siellä toimivat, nykyään vapaaehtoistoiminnan varassa pyörivät yhteisöt. Niitä voidaan tasapuolisesti voimistaa, tehtävistä voidaan maksaa laillisia ja sopimuksin vahvistettuja korvauksia. Samalla saadaan uusi elävöittävä ja visioita avaava ulottuvuus paikalliseen toimintaan.

Tosiasia on että yhteisellä säästämisellä julkinen yhteisö voi luoda työpaikkoja, ostovoimaa ja uusia investointeja. Yritys tarvitsee liikkeelle lähteäkseen ostovoimaa, se ei investoi hyvän hyvyyttään edes hallituksemme edellyttämään 8 tunnin työvelvoitteeseen. Yrityksessä yritysintressi menee yhteiskuntavastuun edelle - muunlainen lähestymistapa yritysmaailmassa ei ole mahdollinen. Siksi kansalaisyhteiskunta on aktivoitava yhteisen säästämisen periaatteella. Kuntakenttä - ja joka kuntien ja kaupunkien oma henkilökunta - voi olla tässä aloitteentekijä. Paikalliseen sopimukseen voidaan liittää vaatimus oman pankin ja palkkarahaston perustamisesta.

Vaikeissakin olosuhteissa voidaan lähteä liikkeelle, kuten "Wörglin ihme" itävaltalaisessa kylässä 1930-luvulla osoittaa. Oma raha muodosti tuolloin kylän uuden ja itsenäisesti toimivan pankin. Wörglin ajatukset alkoivat levitä jo yli Itävallan rajojen, kunnes kansallissosialistien otteessa ollut Itävallan keskuspankki omilla päätöksillään teki hommasta lopun. Tämä sama vaara saattaa edelleenkin olla olemassa - mutta siitä enemmän toisessa yhteydessä.