Arvopohjamme ilman mitaleita

Pariisin olympialaiset ovat tätä kirjoittaessa juuri päättymässä, päättäjäiset ovat alkamassa. Ensimmäistä kertaa olympialiikkeen historian aikana suomalaiset tulevat olympialaisista saavuttamatta ainoatakaan mitalisijaa. Keskustelu on alkamassa siitä, onko kansallinen itsetuntomme kiinni menestymisestä olympialaisissa, menestymisestä kilpailussa, menestymisestä kaikkein parhaimpina, suorituskykyisimpänä, ylivertaisina kaikkiin muihin kansoihin ja maanosiin verrattuna?  Mikä rooli henkilökohtaisella kilpailussa menestymisellä, voittamisella kansakuntana on ylipäätään tulevaisuudellemme?

Palaaminen olympialaisista ilman mitaleita vie paljon pohjaa pois ajattelulta, että olisimme kansakuntana ylivertainen maailman parhaiden joukossa. Sata vuotta sitten olimme maailman paras kansakunta silloin olympialaisiin osallistuneiden kansakuntien joukossa. Tämä saavutus nosti kansallista itsetuntoamme ja saattoi olla vaikuttamassa osin jo taistelussa kansallisesta itsenäistymisestä, nousemisesta kansakuntana kansakuntien joukkoon. Vai oliko niin, että  monet 1800-luvun uudistukset jo sellaisenaan nostivat kykyämme ilmaista itseämme niin henkisesti kuin fyysisestikin?  Nyt, sata vuotta myöhemmin, olympialiikkeen vähittäisen vahvistumisen myötä osuutemme mitaleista ja menestyksestä on vähitellen kaventunut ja sitten toisen maailmansodan olemme saaneet olla iloisia pienemmistä mitalimääristä ja laskea hyväksemme senkin että on ylletty 'pistesijoille'. 

Kilpa-ja erityisesti huippu-urheiluun liittyy enemmän tai vähemmän avoimesti tietynlainen exseptionalismi, kansallisen erinomaisuuden esiinmarssittaminen, mikä sitten näkyy ja jota käytetään myös poliittisen autoriteetin perusteena. Onko Suomenkin yhteiskunnallisen erinomaisuuden pohjalla tällaista exeptionalismia, poikkeuksellisen kansallisen erinomaisuuden tavoittelua? Vai olisiko erinomaisuuden painopistettä muutettava kääntämällä pyramidi ylösalaisin niin että kansan kokonaisvaltainen hyvinvointi olisi kaiken arvopohjaisen tavoittelun ytimessä?

Meistä ei tullut maailman 'herrakansaa'. Suuruudenunelmat eivät voi enää perustua sen enempää maantieteelliseen laajentumiseen kuin fyysiseen tai henkiseen paremmuuteenkaan maailman kansojen joukossa. Kysyä voidaan, onko edes mielekästä ja järkevää yrittää tavoitella absoluuttista huippusuoritusta ja tehdä siitä kansallisen ylpeyden aihe ja kansallisen menestyksen mittari. Onko ylipäätään mitään järkeä rakentaa kansallista itsetuntoa huippusuoritusten varaan? Onko tätä TV2:n olympiastudion loppupäätelmänä toteamaa "surullista saldoa" tarkoituksenmukaista pitää sellaisena arvopohjana, joka keskeisellä tavalla ohjaa suhtautumista nuorempaan polveen, kasvatukseen ja ihmisten  arvostukseen kansalaisina?

Minä itse olen juuri toisen maailmansodan alla syntyneenä joutunut kärsimään lapsuuden ankaruudesta sota-ajan lapsena. Isä oli rintamalla, äiti kotona lastensa, minun sisaruparveni kanssa, ilman toimeentuloa. Ruoasta oli jatkuva puute, elettiin korttiannoksilla, joita niitäkän ei aina saatu. Kehoni painui kasaan jo lapsuusiässä, ravinnon puute aiheutti ns. riisitautia, joka heikensi muutoinkin hauraaksi jäänyttä luustoa. Penisilliini yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suurista kansantaudeista kuten keuhkotaudista, hinkuyskästä, tuberkuloosista ja lapsihalvauksesta kärsittiin pitkälle 1950-luvulle. Hampaidenhoito oli minun lapsuudessani vielä aivan sattumanvaraista. Niin kärsittiin varmaan koko maailmassa. Näillä olosuhteilla oli uskoni mukaan melkoisen paljon merkitystä suurten ikäluokkien terveydentilaan pääsemisessä  ja täyteen terveyteen kasvamisessa.

Näiden ajatusten myötä palaan uudelleen pohtimaan kansallista menestystämme ja yleisen terveydentilan, sosiaalisen hyvinvoinnin  ja henkisen ja ruumiillisen aktivoitumisern mahdollisuuksia maassamme. Parastaikaa  hyvinvoinnoin perustaa murennetaan hyvää vauhtia. Samaan aikan toivotaan kansalaistemme menestyvät urheilusuorituksissa, tieteen ja taiteen soveltamisessa tavalla joka tuottaa maallemme  myönteistä mainetta ja arvostusta. Näsitä samoista asioista on taisteltu koko itsenäisyytemme ajan. Vieläkään ei tässä rikkaaksi  ainitussa maassa kyetä turvaamaan kaikille mahdollisuutta täyteen syntymiseen, siis kaikkien nioiden ruumiillisten ja henkisten ainesten täyteen toteutumiseen, joiden pohjalta kansalaiskuntoamme loppujen lopuksi mitataan.

Vai onko niin, että juuri hyvinvointi on meidät veltostuttanut pullamössöhyvinvointia tavoittelevaksi, urbaaniksi ja Ben Zyskowichzin sanoin paapotuksi ja laiskottelua elämänarvona pitäväksi kansaksi, jolle sekä henkilökohtainen että kansallinen menestyminen on yhdentkevää? 

Pienikokoisena, sota-ajan puutteen keskellä kasvaneena  lapsena oli vielä varusmiespalveluksessakin yksi viimeisiä, niin fyysisen kokoni kuin aakkosjärjestyksessä loppupään kirjaimilla alkavan sukunimenikin johdosta. Aika usein harjoitusten jalka- ja polkupyörämarsseilla minut määrättiinkin "jälkipään vartijaksi" huolehtimaan siitä että jos joku putosi syystä tai toisesta pois joukon vauhdista, tieto siitä satiin marssia etupäässä vetävien tietoon. 

Olisiko niin, että kansalaiskunnon kehittämisessä olisikin etupään vauhdinpitäjistä huolehtimisen sijasta kiinnitettävä huomiota entistä enemmän siihen joukkoon, joka syystä tai toisesta ei pääsekään mukaan yhteiseen "kehityksen kelkkaan", vaan jää tavalla toi toisella puolitiehen omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa kehittämisessä? 

Olisiko yhteiskunnallisessa arvopohjassamme löydettävissä uusia aineksia ja mahdollisuuksia muuttamalla paradigmaa, aloittamalla kokonaan alusta? Eikö päähuomio olisi kiinnitettävä valtavaan putoajien ja keskinkertaisen suoritustason joukkoon sen sijasta että huomio ja panostukset suunnataan kapeaan kärkeen?

Jokainen tarkistus on tarkistettava...

Edessä murros?
Euroopan Keskuspankin 19.3. 2020 tekemä päätös 750 miljardin määrällisestä elvytyksestä Korona-virusepidemian aiheuttaman globaalin kriisin seurauksena merkitsee sitä, että makrotason finanssi- ja rahapolitiikassa on tapahtumassa valtava murros. Se että Christine Lagarden johtama Euroopan Keskuspankki ja sen neuvosto uudistavat nyt edellisen pääjohtajan Mario Draghin aloittaman, vuosina 2014-2018 toteutetun  määrällisen elvytyksen oikeastaan jo toiseen kertaan - onhan määrällistä elvytystä jatkettu jo marraskuusta 2019 myös EKP:n juuri valitun uuden johdon toimesta - merkitsee todellista muutosta makrotalouden monetaarisesa politiikassa. Rahaa ei tehdä enää etukäteen säästämällä schwaabilaisen perheenäidin käytännöllisen lähestymistavan mukaan, vaan poliittisilla päätöksillä säädöksissä annettujen valtuuksien puitteissa, tarkoittaa juuri tätä murrosta. Yksi kerta on poikkeus, toinen kerta on yllättävä sattuma - mutta kolmas kertaa tarkoittaa jo tendenssiä...

Verrattuna Valuuttaunionin kansalaisten määrään (360 miljoona) tämä tarkoittaa noin 2000 euron suuruista lisärahoitusta jokaista eurokansalaista kohden. Määrä ei suhteessa tarpeisiin ole vielä mitenkään kauhistuttavan suuri - mutta etukäteissäästämisen avulla ajatellen koko Valuuttaunionia tuollainen euromäärä olisi saavutettavissa vasta vuosia kestävän ponnistelun tuloksena.

Kysymys ei ole etukäteen jossakin valmiina olevasta setelivarastosta eikä edes Euroopan Keskuspankki olisi tällaisia summia kyennyt mitenkään kokoamaan, vaikka erityisesti saksalainen talouspolitiikka on tätä kaiken aikaa edellyttänyt etenkin omalta valtionhallinnoltaan perustuen vuonna 1949 hyväksyttyyn Saksan perustuslakiin. Tätä kömmähdystä - strategisen tavoitteen istuttamista perustuslakiin -  ei ole tässä suhteessa muutettu. Tätä samaa edellytetään edelleen Euroopan Unionin jäsenvaltioilta;  EKP:n mandaatti  kieltää euromaiden suoran rahoittamisen (artikla 123), josta mm. Antti Ronkainen mainitsee Suomen Kuvalehdessä uusia päätöksia tuoreeltaan referoidessaan.

Saksa ja sitä talouspoliittisesti peesaavat maat kuten Hollanti ja Belgia - ja myös Suomi aika pitkälle? - ovat nyt Ronkaisen artikkelin mukaan joutuneet taipumaan yksimieliseen päätökseen rahapoliittisen tykin käyttämisestä määrällisen elvytyksen välineenä. Tämä on suuri, mullistava muutos eikä se voi olla jättämättä jälkiä valtavirtaisen talousdoktriinin eksogeeniseen talouskuripolitiikkaan. Erityisen suuri vaikutus tällä täytyy olla saksalaiseen ajatteluun ja heidän perustuslakinsa onnettomaan strategiseen tulkintaan velkaantumis- ja kasvurajoista. Toisaalta tämä luo toivoa Euroalueen kriisimaille, kuten Italialle, Ranskalle, Espanjalle ja Kreikalle (ns. PIIGS-maat) ja uskon tämän saavan aikaan välähdyksen myös Ranskan presidentin Emmanuel Macronin silmissä toisenlaisen Euroopan mahdollisuudesta. Tähän saakka saksalaiset ovat onnistuneet pitämään Macronin visiot enemmän tai vähemmän näkymättömissä.

Mistä tässä on kysymys? Mielestäni tässä otetaan nyt ensi askeleita Modernin Monetaarisen Teorian mukaisen makrotalousajattelun suuntaan. Raha maksun välineenä ei perustu enää kultakantaan, vaan luottamukseen jonka mukaan itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö voi selvitä finanssi- ja rahapoliittisesti mistä hyvänsä haasteesta, ts. se ei voi mennä konkurssiin. Setelirahoitusaikana esteen saattoi muodostaa seteleiden jatkuva painaminen, nollien lisääminen setelien arvoihin ja yhä suurempien ja eriarvoisten setelimäärien hallitseminen; digitaalisena aikana tällaiset ongelmat ovat käytännössä poistuneet. Hirveästi pelätty inflaatiovaarakin on siirtynyt taka-alalle; omana bisneksenään kriisiarviointia suorittavat arviointilaitokset ovat menettämässä otettaan korkoaseen käytössä ja Euroopan Keskuspankkikin joutuu tekemään erityistoimia riittävän inflaatioasteen saavuttamiseksi. Pankit olisivat hätää kärsimässä miinuskorkoisen luotonannon kanssa, jos  EKP  ei tekisi sitäkin vastaan puskurointitoimenpiteitä.

Kuten olemme huomanneet, Euroopan Keskuspankin omalla päätöksellään tekemä raha velkasuhteen ja erityisten taseenvahvistusohjelmien (purchase-programs) muodossa on nimenomaan määrällistä elvytystä, johon sillä on mandaatti. Määrällisen elvytyksen laajentaminen jäsenvaltioiden suuntaan on jyrkästi perussopimusten artikloissa kielletty. Jos vastaaminen kaikkiin jäsenvaltioita kohtaaviin haasteisiin mahdollistettaisiin, voisi hyvinkin puhua laadullisesta endogeenisesta elvyttämisestä. Se mahdollistaisi jäsenvaltioiden rapautuvien julkisten rakenteiden, infrastruktuurin uudistamisen ja sosiaalisen turvallisuuden kohentamisen nykyaikaa vastaavalle tasolle kaikissa maissa. Myös täystyöllisyysen toteuttaminen kävisi nopealla aikataululla mahdolliseksi, samoin resurssien käytön suhteuttamisen esim. ilmastomuutoksen tai raaka-aineiden kohtuullisen asettamiin raameihin. Keskuspankilla on tähän tasapainottamiseen erityinen "sterilisaatio"-väline käytössään, jolla voidaan säädellä käytettävissä olevan maksuvälineen määrää joko sitä lisäämällä tai vähentämällä.


Makrotalouspolitiikka on siis astumassa melkeinpä väistämättä uuteen aikakauteen. Tätä politiikkaa harjoittavat läntiset, yksityisen omistamisen privileegioihin perustuvat keskuspankit kaikkialla, kuten  USA:ssa, Kanadassa ja Japanissa. Sitä harjoittavat myös suuret, yksipuoluejärjestelmän suunnitelmataloudet, keskeisenä esimerkkinä Kiina. Kiinan tapauksessa yrityksiä tuetaan avokätisesti, mutta yhdellä ehdolla: niiden on suostuttava toimimaan Kiinan hallituksen ja sitä dominoivan kommunistisen puolueen asettamien arvopäämäärien mukaisesti. Tavoitteena on Kiinan nostaminen maailman johtavaksi supervallaksi vuoteen 2050 mennessä. Jo televisiosta olemme voineet huomata että myös valtion rakenteisiin kuten infrastruktuuriin satsataan äärimmäisen voimakkaasti. Yksityiseen aloitteellisuuteen perustuva teollisuus näyttää kukoistavan. Vielä jokunen vuosi sitten Kiina oli kansantuotteeltaan vain 1/10 länsimaiden vastaavasta. Nousu on ollut nopeaa. Veikkaukseni on, että Kiina käyttää endogeenista, modernia finanssi- ja rahapolitiikkaa sekä määrällisesti että laadullisesti. Kansanedustukseen perustuvaa valtiota ja sen rakenteita ei jätetä kehittämättä - kuten Euroopassa on Euroopan Unionin viimeisenä kolmena vuosikymmenenä - ja jo aikaisemminkin - tapahtunut.

Missä on eurooppalainen sosialidemokratia, jonka olettaisi olevan vahvasti puolustamassa vahvaa valtiota ja vaatimassa ennakkoluulottomasti makrotalouspolitiikan välineiden saamista käyttöön myös yhteisen, parlamentaarisen ja kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mahdollistamiseksi? Näyttää käyneen niin, että sosialidemokratia ei ole Suomessakaan päässyt irtautumaan valtavirtaisen talousajattelun kahleista. Ei siitä ole päässyt irtautumaan kokonaan myöskään Vasemmistoliitto, mutta siellä on on tapahtunut vaivihkaa käänne oikeaan suuntaan: keskeiset modernin monetaarisen talousajattelun aktivoijat ovat siirtyneet Vasemmistoliiton hallitusryhmän (Patrizio Laine) tai ministerien (Lauri Holappa Anderssonin) talouspoliittisiksi avustajiksi. Aalto-yliopistossa tätä 'heterodoksista' talousajattelua edustaa professori Heikki Patomäki, jota Paavo Lipponen riensi muistelmissaan moittimaan sivistymättömäksi... Patrizio Laine toimi aiemmin SAK:n talouspoliittisena asiantuntijana, mutta muutti sieltä Toimihenkilöunionin talouspoliittiseksi neuvonantajaksi. Tällaiset muutokset ovat pahanenteisiä sekä suomalaisen sosialidemokratian että maan suuriman ammatillisen keskusjärjestön kannalta. Totean omasta puolestani professori Bill Mitchelliä lainaten, että MMT on ideologisesti neutraali väline - sitä voidaan käyttää poliittisesti niin hyviin kuin huonoihinkin tarkoituksiin.


Entä tämän blogikirjoituksen otsikko? Kysymys on Karl Marxin toisesta tärkeästä maksimista, jolla hän filosofisen ajattelun  parhaita perinteitä noudattaen ilmaisi yhden  demokratian keskeisistä periaatteista. Virheelliset ja vanhanaikaiset ajattelutavat on nähtävä uudelleen (re-vision) ja muokattava paremmin aikaa vastaaviksi (re-form). Virheet kuuluvat elämään:"Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta." - Se on Karl Marxin toinen maksimi - syvää sosiaalipsykologiaa sekin.

Jotta kirjoitus ei menisi aivan ylettömän pitkäksi, ilmoitan palaavani tähän asiaan erityisesti lähestyvän SDP:n puoluekokouksen ja sen periaatejulistuksen tiimoilta...

19.3. 2020 klo 23.10
Ilpo Rossi:  
Kuuntelin juuri saksankielisen 3Sat kanavan uutisia; siellä Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen tiedotti, että johtuen Korona-viruksen aiheuttamasta poikkeustilasta Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen 60%:n velkaraja ei ole voimassa ja jäsenvaltiot voivat tarvittaessa rahoittaa toimenpiteitään lisävelanotolla. Tämä Komission päätös koskee kaikkia Euroopan Unionin jäsenmaita. Tämä tarkoittaa sitä että Maastrichtin sopimuksessa pysyväksi asetettu velkaantumisraja ei ole toistaiseksi voimassa.

Murskajaiset

Ns. työttömyyden lyhentämiseen tähtäävän "aktiivimallin" soveltamisella on monenlaisia seurauksia. Näennäistyöllistämistä, työttömyyskorvausten leikkaamista aktiiviseen työnhakuun perustuen, työttömien jakamista aktiivisin ja sopeutumattomiin, käänne sosiaaliturvan heikentämiseen, ristiinnaulitsemista jatkuvan työpaikanhaun ja toimeentuloturvan hakemisen välttämättömyyden väliseen kahden luukun kamppailuun.

Taustalla on muitakin, rajuiksi muutoksiksi luokiteltavia seuraamuksia. Kun kaikkiin työpaikkoihin on jatkuvasti hakemassa yhä enemmän työttömyysturvansa rajaamista pelkääviä "aktiivisia" työttömiä, mitä seurauksiatästä on niille, jotka vielä ovat mukana työelämässä? Mitä muutoksia aktiivimalli aiheuttaa esimerkiksi paikalliselle sopimiselle palkoista ja palvelusuhteen ehdoista? Millaista on olla aktiivi ammattiyhdistysliikkeessä, luottamusmies ja työsuojeluvaltuutettu? Miten toimivat tällaisissa olosuhteissa yhteistyökomiteat tai ja muut työnantajien ja työntekijöiden yhteistyöelimet?

Kun työpaikan hakijoita on jatkuvasti pilvin pimein ja tulijoita työpaikkoihin ehdoilla millä tahansa, muodostaa tämä tietenkin uhan koko paikallisen sopimisen järjestelmälle, jos sellainen on ollut tähän saakka olemassa. Irtisanomiset tuotannollisista ja taloudellisistya syistä ovat aina mahdollisia ja uutta, edunvalvontaan tottumatonta työvoimaa on koko ajan tarjolla. On kysyttävä, ollaanko tässä luomassa paikallisen työelämän murskainta, jossa vanhaa, kokenutta väkeä korvataan aina uudella, kokemattomalla, neuvottelutaitoja omaamattomalla "tuoreella" työvoimalla?

Miten käy ammattiyhdistys- ja edunvalvontakokemuksen? Ammattiyhdistysliikkeessä on jo muutenkin ollut tapana heittää eläkkeellelähtevät työntekijät  ulos ammattiyhdistystoiminnasta periaatteella "ei kannata maksaa jäsenmaksuja eläkkeellä". Eläkkeensaajien edunvalvonta on puolestaan sekin jäänyt hyvin yleisluontoisen seurannan varaan. Tästä onkin seurannut työeläkkeiden "eläkelupauksen" mukaisen tason vähittäinen rapaantuminen. Sen lisäksi on käynyt niin, että vanhemman polven kokemus ammattiyhdistystoiminnasta ja neuvottelutaidoista ei välity enää nuoremmalle sukupolvelle.

Mitä tästä kaikesta seuraa aktiivimallin soveltamisen tuloksena? Ilmeisesti kierto työelämässä kiihtyy siten, että kokenutta väkeä paiskataan työelämästä ulos ja tilalle otetaan uusia hakijoiden loputtomasta varastosta, tavoitteena työelämän yhä kiihtyvä deregulaatio, nopeutuva työpaikkakierto, satunnaiset työsuhteet ja tietenkin myös irtautuminen aikaisemmasta sopimuspohjasta.

Työelämän ehdoista ei valtakunnallisella tasolla enää neuvotella, mutta työnantajapuolella on ilmeisesti hyvät yhteydet lainvalmisteluun. Tämä näkyy mm. "aktiivimallin" ripeässä ja työnantajapuolen nurisemattomatta tapahtuneessa hyväksynnässä.

On alkamassa paikallisen sopimisen murskajaiset. Keskeisenä rouhijana toimii lakisääteinen "työttömien aktiivimalli". Pian ovat vanhat ja kokeneet, vielä neuvottelutaitoja omaavat työttöminä ja uutta prekariaattia. Työelämässä vähimmäispalkasta huolimatta ties minkälaisilla ehdoilla toimivat nousevat näissä murskajaisissa uudeksi, kiltiksi ja ehtoja asettamattomaksi työvoimaksi. Pysyvä ja ja turvallisuutta tarjoava järkähtämätön työelämä on muuttumassa soraksi, sepeliksi. Kuka tätä tulee loppujen lopuksi kestämään?

 

Kaikenmuuttava strategia

"Kirjoissani olen kuvitellut, että ihmiset suolaavat Golfvirran, patoavat Grönlannin sulavan jääpeitteen, pumppaavat valtamerten vettä Saharan ja Aasian kuivuneisiin valuma-altaisiin suolamerten luomiseksi, tekevät Etelämantereen sulaneesta jäästä pohjoiseen pumpattavaa makeaa vettä, muokkaavat geneettisesti bakteereita, jotta puiden juuret nielisivät enemmän hiilidioksiidia, nostavat Floridaa yhdeksällä metrillä sen saamiseksi takaisin merenpinnan yläpuolelle ja (tämä on kaikeista vaikein tehtävä) muuttavat kapitalismin perusteita (Tieteiskirjailija Stanley Robinson 2012)."

Näin aloittaa kirjansa "Tämä muuttaa kaiken - kapitalismi vs. ilmasto" (2015) kuuluisan "No logo" kirjan kirjoittaja Naomi Klein. Hän on päätynyt ilmaston lämpenemistä tutkivassa kirjassaan siihen, että maailman - ja ennenkaikkea lastemme ja tulevien sukupolvien pelastaminen edellyttää perusteellista muutosta taloudellisessa ajattelutavassamme. Kapitalistinen talousjärjestelmä kilpailukykyineen merkitsee kilpailua pohjalle, joka johtaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihmiskunnan historian suurimpaan katastrofiin, maapallon elinympäristön tuhoutumiseen. Ilmaston lämpeneminen on yksi suurella varmuudella todennettu tuhotekijä. Hukkumassa ei ole ainoastaan Florida, vaan Hampuri, Lontoo, Amsterdam, Shanghai ja kokonaisia valtioita kuten Bangladesh tai Hollanti. Kapitalismi merkitsee "ekstraktivismia", maapallon luonnonvarojen kuluttamista tyhjiin muutaman sukupolven aikana ihmislajin historiassa. Se tarkoittaa samalla Eero Paloheimon kuvaamaa "entropiaa", kaiken maaperän, veden ja ilman muuttumista käsitellyksi, luonnottomaksi ja elinolosuhteiden kannalta arvaamattomaksi massaksi - kulttuureja myöten.

"Monet merkit viittaavat siihen, ettei ilmastonmuutos olisi poikkeus. Sen sijaan että otettaisiin käyttöön ratkaisuja, jotka suojelisivat maapalloa tuhoisalta lämpenemiseltä, tälläkin kriisillä todennäköisesti vauhditetaan varallisuuden siirtymistä rikkaimmalle yhdelle prosentille. Ensimmäiset askeleet on tähän suuntaan jo otettu. Eri puolilla maapalloa yhteisömetsiä muutetaan yksityisiksi puuviljelyksiksi, joiden omistajat kaatavat puitaan "päästöoikeuksia" vastaan."

Naomi Kleinin kirja on kapitalismin kannalta hurja ja säälimätön päätelmä hänen puolitoista vuosikymmentä jatkuneesta perusteellisesta tutkimus- ja kartoitustyöstään. Kanadalaisen kirjailijan työn pääpaino on ollut "uudella mantereella", jossa kapitalismin, vapaan ja kahlitsemattoman markkinatalouden voimaan, suorituskykykyyn ja selviytymisstrategioihin uskotaan mitä vahvimmin - ja mitä ilmeisimmin kestämättömin perustein. Naomi Klein pitää tätä suuntausta historiallisena, ihmiskuntaa ja tulevaisuutta uhkaavana erheenä.

Hän puhuu vahvan ja kansanvaltaisen valtion, yhteisten tarpeiden ja yhteisen tulevaisuuden puolesta tavalla, joka vastaa pitkälle myös Euroopassa pohjoismaisen sosialidemokratian käsitystä yhteisen hyvinvoinnin rakenteellisesta merkityksestä. Kapitalismin ja vapaan markkinatalouden tieltä on käännyttävä takaisin. Muutoksen on lähdettävä kapitalismista itsestään, sen on tultava järkiinsä. Markkinoiden, globaalin kilpailukyvyn nimissä käytävän  taloustaistelun tieltä on käännytttävä takaisin.  On ryhdyttävä luomaan yhteistä turvallisuutta - siihen pakottaa meidät Kleinin analyysin mukaan edessä oleva ilmastomuutos ja ympäristötuho.

Päästökaupat eivät ratkaise ongelmaa, vaan antavat itseasiassa valtakirjan jatkaa entiseen malliin. Kaupallinen asennoituminen yhdistyy aivan liian ilmeisesti välinpitämättömyyteen, tuhosuuntaisiin asenteisiin ympäristöä, luontoa ja koko ihmiskuntaa vastaan.

Onko ympäristötuho se suuri historiallinen tekijä, joka antaa riittävän vahvan sysäyksen myös Euroopalle avata Euroopan Unionin peruskirjoja ja ryhtyä rakentamaan markkinaylivallan sijasta vähintäänkin sekatalousyhteiskuntaa, jossa yhteiselle demokraattiselle rakenteelle annetaan "ensiyön oikeus",  johtava ja ohjaava rooli rauhan, demokratian, ihmisoikeuksien ja käytössömme olevan, resursseiltaan rajallisten planeetan rakentamisessa? Euroopasta ei saa muodostua globaalin kilpailun viheliäistä ja sekopäistä voittajaa,  joka luo väärää esimerkkiä myös muille maanosille. Talous- ja finanssipolitiikan politiikan on muututtava markkina-alisteisesta demokraattiseen, tehtyjä virhesuuntauksia ja uhkia torjuvaan, siis keynesiläiseen suuntaan. Miksi tämä mahdollisuus on Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin (myös Euroopan Investointipankin) poliittisessa strategiassa ehdottomasti torjuttu? Miksi sosialidemokratia, jolla on  sisäänrakennettu vastaus tähän ongelmavyyhteen, ei osaa avata suutaan ja tarjota kansanvaltaista hyvinvointivaltiota mantereentasoisine parlamentaarisine ratkaisuineen maanosallemme ja koko maailmalle?

Suuren pakolaiskriisin myötä on jouduttu vihdoinkin toteamaan, että Euroopan poliittinen valtavirta ei ole löytänyt nykyisen lähestymistapansa puitteissa ratkaisua ihmiskunnan suuriin ja polttaviin ongelmiin. Pakolaiskriisin takana on myös ympäristötekijöitä: Saharan eteläpuolinen Afrikka kärsii kuivuudesta ja siitä johtuvista elinolosuhteiden heikkenemisestä ja heikoimmassa asemassa olevien elämäntilanteen ja yhteiskunnallisten olojen kärjistymisestä. Lähi-idän uskomattomat varallisuuserot, autoritaarinen kulttuuri ja taipumus tuhosuuntaisiin ratkaisuihin ajaa myös kansalaisiaan maailmalle turvallisempia elinehtoja etsimään.

Saksan päätös irtaantua ydinvoimasta on osa samaa oireryhmää. Paradoksaaliselta tuntuu se, että kotimaansa osalta suomalainen energiayhtiö Fortum on ryhtynyt tekemään tiliä hiilivoimaenergialla vaihtoehtoisten energiamuotojen ja syöttötarriffien kanssa kilpaillen. Suomi on mukana myös jäänmurtajineen työntämässä öljynporausta Pohjoiselle Jäämerelle Arktiksen alueelle, mitä pidetään luonnonolosuhteiden kannalta äärimmäisen vaarallisena ja uhkia luovana. Presidentti Obama oli jo vetämässä Yhdysvaltoja pois tästä uhkaavasta hankkeesta, mutta nyt presidentti Trump on vastavetona antanut uudelleen luvan arktisen jäämeren öljyn poraamiseen. Olemme ilmeisesti astuneet näissä hankkeissa suomalaisten yritysten johdolla väärään, tuhosuuntaiseen junaan. Hiili- ja hiilivetypohjaiset ratkaisut - Pohjois-Amerikassa erityisesti öljyhiekan vesisärötystekniikka - ovat se kilpailuun ja kaupalliseen välinpitämättömyyteen pohjautuva vaaratekijä, josta irtaantuminen olisi myös meillä huomattava eikä ryhdyttävä pitämään yllä väärää strategiaa kotimaassa ja "Euroopan ytimessä".

Maanosamme pullistelee tähän vaaralliseen asennoitumistapaan pohjautuvia strategiaratkaisuja, joista ensimmäisen kerran kirjoitin muutama vuosi sitten  Euroopan Unionia uhkaavan "seitsenpäisen lohikäärmeen" muodossa. Euroopan strategian on muututtava, pohjoismaisen sosialidemokratian on nostettava kansanvaltainen hyvinvointivaltio ratkaisumallina Euroopan Unionin tulevaisuutta muovaavaan neuvottelupöytään. Muutos voi lähteä liikkeelle ympäristökysymyksistä. Se voi lähteä liikkeelle pakolaiskriisistä, jonka markkinapohjainen hallintayritys ruokkii väärää, nationalismiin ja kansalliseen, rajat sulkevaan - sinänsä loogiseen - suojautumiseen perustuvaa  lähestymistapaa. Suojautuminen ei voi tapahtua kuitenkaan yhden kansakunnan puitteissa, tarvitsemme strategian joka muuttaa kaiken.

Strategian joka muuttaa kaiken.

Ulvotaan susien mukana?

Kilpailukykysopimus - miten se istuu hyvinvointivaltion maailmankuvaan?

Suomessa on voimassa hallituksen esittämä, työmarkkinajärjestöjen hallituksen kanssa sopima ja eduskunnan hyväksymä kilpailukykysopimus. Sopimus vuosille 2017-18 sisältää koko joukon toimenpiteitä, joiden uskotaan ja toivotaan parantavan Suomen kilpailukykyä etenkin vientiteollisuudessa ja muutenkin parantavan pärjäämistä globaalissa kilpailussa. Mitä kilpalukyky tarkoittaa toimintaperiaatteena ja millaisiin arvoihin se perustuu?

Kilpailukyky tarkoittaa kaiketi sitä, että maa - tässä tapauksessa Suomi - kykenee tarjoamaan tuotteitaan sellaisilla ehdoilla, että jossakin toisessa kansantaloudessa tuotetulla ostovoimalla halutaan hankkia nimenomaan Suomessa tuotettuja ja suomalaisia työllistävien yritysten tuotteita. Kysymys ei ole ainoastaan hinnasta, vaan myös laadusta. Laatu on puolestaan kytköksissä osaamisen ja tätä kautta koulutukseen, innovatiivisuuteen ja jopa kansallisiin luonteenpiirteisiin ja asennoitumistapaan. Suomalaiset ovat aloitekykyisiä mörököllejä - tiukan paikan tullen osataan ja tehdään - mutta välttämättä tästä sinänsä merkittävästä luonteenpiirteestä ei itse kovin suurta numeroa näytetä tekevän.

Osallistuminen vuorovaikutteisesti tähän kilpailuun tarkoittaa tietenkin myös sitä, että meilläkin kyetään ostovoimaa nostamaan niin että voimme hankkia ulmomaisia tuotteita. Kauppataseeemme osoittaa, että rahassa mitattuna olemme ostaneet ulkomailta viime vuosina enemmän kuin mitä olemme sinne vieneet. Kauppatase pitäisi saada vähintäänkin tasapainoon, mieluummin voiton puolelle.

Euroopan keskeisenä maana Saksa on onnistunut kilpailukyvyssään erinomaisesti. Euroopan Unionin sisällä - siis sisämarkkinoilla - Saksa on aivan ylivoimainen kilpailukyvyssään. Kaikki Saksan kauppapataseen voitot eivät kerry tietenkään Euroopasta, mutta tase sisämarkkinoilla on vahvasti kallellaan Saksan hyväksi ja muiden tappioksi. Saksassa tätä ei pidetä ollenkaan pahana, eurooppalaisessa katsannossa toivottaisiin maan kuitenkin kiinnittävän huomiota myös muun Euroopan pärjäämiseen. Niin pitkällä eurooppalaisessa ajattelussa ei sentään olla, vaikka yhteismarkkinoista puhutaankin.

Kilpailuykykykatsannossa kaikki muut maat ovat siis kilpailijoitamme ja meidän on kyettävä tuottamaan parempia tuotteita ja lisäksi muita maita edullisemmin. Tosiasia on että markkinoista käydään raivokasta kilpailua eikä etusijan saamisessa aina keinoja kaihdeta. Palkat, verot, logistiset kustannukset, autoimatisointi, raaka-aineiden hinnat ja monet muutkin tekijät ovat koko ajan vaakakupissa ja pohdinnan kohteena. Jos kilpailun ehdot eivät kotimaassa miellytä, maata voidaan helposti vaihtaa. Kilpailu on tässä suhteessa ankaraa. Karl Marx kuvasi kilpailua "ahneiden sodaksi"; tämä sotaa lähentelevä asennoituminen näkyy vihamielisissä asenteissa ja viholliskuvissa: kauppaa ja kaupan ehtoja käytetään aseena myös politiikan ja valtioiden välisten suhteiden muilla alueilla.

Kilpailukyvyn sosiaalipsykoplogia nostaa esiin luonteenpiirteitä ja asennoitumistapoja, joita ei ole taidettu tarkemmin kuvata ainakaan peruskoulun alkuperäisissä kasvatustavoitteissa. Tunnemme kyllä hyvin narsistisen menestyjän, autoritaarisen ja kaikkivoipaisen johtajan; tiedämme että keinoja ei kilpailussa kaihdeta; jos ei ihan suoranaista fyysistä väkivaltaa harjoiteta, niin rakenteellista, aineellisiin ja siten myös fyysisiin olosuhteisiin vaikuttavaa kylläkin. Keskeistä on omistaminen, se että oman ja yrityksen tasegrafiikka osoittaa koilliseen. Kilpailussa pitää olla tunteet taka-alalla, tarvittaessa kylmä ja välinpitämätön. Sosiaalipsykologian keskeinen opettajani Erich Fromm, Frankfurtin koulukunnan kuuluisa jäsen pitää tätä kaupallisesti kaavautunutta asennoitumistapaa ja luonteenpiirrettä elottoman rakastamisena, yhteiskunnallisesti nekrofiilinä asennoitumistapana. Kilpailukyvyn takana on itse asiassa kokonainen patteri epäproduktiivisia asennoitumistapoja, joiden kuvaaminen ja eritteleminen lyhyen blogikirjoituksen yhteydessä ei ole mahdollista.

On siis tarpeellista muistaa että "kilpailukyky" on arvopohjaisesti latautunut henkinen tila, joka ei palvele biofiilistä, yhteen hiileen puhaltamisen periaatetta. Jos tätä ei tiedosteta, yhä sulkeutuneemmat, natonalistiset ja pelkkää "yritysvastuuta" korostavat toimintatavat nousevat päällimmäisiksi. Jo nyt näyttää siltä, että yhteiseksi rauhan, demokratian ja yhteistoiminnan linnakkeeksi tarkoitettu Euroopan Unioni osoittaa hajoamisen merkkejä.

Työväenliikkeen arvoperinnössä kansainvälinen solidaarisuus on yksi keskeisimpiä käsitteitä. "Internationalessa", kansainvälisessä työväenmarsissa luvataan, että kun toimimme tässä solidaarisuuden hengessä, niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään". Kilpailukyvyn rinnalle tarvitaan siis välttämättä myös toinen lähestymistapa, josta voitaisiin käyttää nimitystä "yhteistyökyky". Se perustuu kuitenkin toisenlaisiin arvoihin, joita ovat demokratia elämäntapana, tasa-arvon ja yhtäläisten oikeuksien kunnioittaminen ja yhteisen taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen perustan johdonmukainen luominen tälle lähestymistavalle.

Euroopan Unionissa se tarkoittaisi Unionin keskeisten, peruskirjoissa määriteltyjen arvojen uudelleen määrittelemistä ja vähintäänkin tasapainoittamista. Ei ole oikein, että koko mantereen yhteisöstä rakennetaan markkina-alisteinen koneisto, joka kilpailun hengessä katselee muuta maailmaa voitettavana vastustajana ja kilpailijana, pahimmillaan vihollisena jota vastaan on sotilaallisesti varustauduttava ja linnoittauduttava. Olemme jo nyt kohtalokkaan pitkällä tällä epäproduktiivisella, koko mantereen ihmiskeskeistä ja demokraattista sivistysperinnettä vahingoittavalla tiellä. Pidän suurena vahinkona ja onnettomuutena sitä, että tällainen orwellimainen  "eläinten vallankumous" meille niin tärkeässä eurooppalaisessa yhteistyössä on päässyt tapahtumaan.

Kilpailukyvyn periaate ja sen välittömät sovellutukset vuosien 2017-18 suomalaiseen kansantalouteen eivät edistä yhtenäisemmän, levollisemman ja tulevaisuuden uskoa lisäävän Euroopan tai maailman rakentamista. Koetan ymmärtää, että joskus on pakko "ulvoa susien mukana"  pelkän itsesuojeluvaistonkin  varassa. Pitkän tähtäimen toimintaperiaatteeksi siitä ei kuitenkaan ole sosialidemokraateille, ammattiyhdistysliikkeelle eikä koko kansalle.