Poliittisesta marjastamisesta

Eihän se aina mukavalta tunnu, kun joutuu ottamaan kriittistä ja analysoivaa kantaa juuri päällä oleviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, mutta tehtävä se kuitenkin on, varsinkin sellaisen joka on kasvanut sosialidemokraattiseen, kansanvaltaiseen ja omaehtoiseen arvomaailmaan.

Työväenliikkeen arvoperinnössä itse Karl Marxin toinen keskeinen maksimi, arvoperiaate kuului: jokainen tarkistus on tarkistettava. Uskon kansanvaltaisen työväenliikkeen kantavan tuota arvoperintöä toiminnallisena ohjeenaan edelleenkin. 

Kysymys on siis tällä kertaa kesäkuun lopulla pidetystä Euroopan johtajien huippukokouksesta ja siellä otetusta ehdollisesta – mutta mahdollisesta – vahvojen pankkien tukemisesta tarvittaessa. Vahvat tarkoittavat tässä tapauksessa suuria ja keskeisiä pankkeja, hätäapua pyytävä pankki ei kaiketi voi kovin vahvassa kunnossa olla. Näiden – ilmeisesti saksalaisten, ranskalaisten, italialaisten ja espanjalaisten pankkien tukeminen voisi olla mahdollista, kunhan ensin luodaan pankkivalvontajärjestelmä velkojien pitkän tähtäimen saatavien turvaamiseksi ja pankkijärjestelmän pitämiseksi ”oikeilla raiteilla”.

Mitä nämä oikeat raiteet sitten Euroopassa voisivat olla? Omat kokemuksemme valtiosta omistajana ja omistamisen ohjaajana nousivat keskusteluun kokoomuksen valtionohjauksesta vastanneen ministeri Häkämiehen tulkintojen kautta. Valtio ei voi tehdä yksin hallituksessa mitään, toimitusjohtajaan on luotettava, koko hallitus ottaa vastuuta. Valtion oma profiili strategisena toimijana jäi siis köydellä työntämisen tasoiseksi aktiivisuudeksi. Optiota ja palkkioita jaettiin yhtiöön sitouttamiseksi ja kotouttamiseksi – ja pian seuraavatkin sitten potkut keskeisille toimijoille. Siinä kaikki.

Kun pankkien valvontajärjestelmää ryhdytään Eurooppaan rakentamaan konservatiivien tiukassa komennossa, nousevat nämä kokemukset valtion omistajaohjauksesta päällimmäisenä mieleen. Ohjaus ei puutu sisältöihin, vaan on hierarkista, hengeltään autoritaarista maagisen auttajan kaipuuta. Tähänkö on juuri puoluekokouksessa kovasti uudistuneen ja nuorentuneen SDP:n puoluejohdon tyytyminen myös eurooppalaista pankkivalvontaelintä luotaessa?

Kun Erkki Raatikainen oli SDP:n puoluesihteerinä 1960-luvun lopulla, alettiin pankkien sosialisoinnin ohella puhua myös ”pääomavirtojen ohjailusta”. Kyllähän valtiokin voi pankin omistaa tai olla mukana yhtenä omistajana, mutta tuon mandaatin moraalisena velvoitteena on myös puuttuminen toiminnan strategiseen sisältöön – siis pääomavirtojen ohjailuun.

Tämän päivän maailmassa pääomavirtojen ohjailu tarkoittaisi pankkien pidättäytymistä uhkapelityyppisestä odotusarvojen ja derivaattien varaan rakentamisesta ja palaamista sinänsä tylsään mutta todelliseen reaalitalouden rahoittamiseen. Tällaisia painotuksia on jo pitkään kuultu Euroopankin tasolla vähemmistönä olevien sosialistien ehdotuksissa. Nämä aloitteet eivät vain ole edenneet – ne etenevät vain Saksan liittokanslerin kuolleen ruumiin yli hänen omien sanojensa mukaan.Uusia rahoitusinstrumentteja syntyy kuuleman mukaan entistäkin kiivaammassa tahdissa.

Oikeistojohtoinen Eurooppa toivoo vielä sellaista ihmettä, että pankkimaailma sittenkin toipuisi ja pääsisi jaloilleen jatkamaan vanhaa toimintatapaa, tällä kertaa todellisesta työstä kerätyillä verovaroilla. Se merkitsisi tietenkin valtavaa suoneniskua kansalliselle uudistuspolitiikalle; monet välttämätömäksi koetut uudistukset saisivat jäädä odottamaan ja kuluja jouduttaisiin karsimaan edelleenkin – tavoitteena se kuuluisa yövartijavaltio.

Kotimaiset kokemukset valtion omistajaohjauksesta porvarillisen politiikan tapaan eivät siis avaa uusia näköaloja reaalitalouden vahvaan elvyttämiseen. Sosialidemokraattien poliittisissa ohjelmissa valtiolla ja kunnilla on tässä politiikassa jo vanhastaan olennainen ja merkittävä asema. Pankkimaailman pelastaminen on sukeltamista taloudellisten toimijoiden viidakkoon, jossa jokaisella varkaalla on omat työkalunsa.

Millä eväillä siis lähdetään Euroopan tasolla herrojen kanssa marjaan?