Työkamari myös Suomeen?

SAK:n edustajakokouksen puolueiden puheenjohtajapaneelissa keskusteltiin sopimusten yleissitovuudesta ja suomalaisen työmarkkinajärjestelmän toimivuudesta ylipäätään. Kuten tunnettua Elinkeinoelämän Keskusjärjestö EK on sääntöpohjaisesti kokonaan irrottautunut keskeisestä sopimusjärjestelmästä. Koko Euroopan Unionin tasoinen konsernisopiminen ei ole myöskään tullut missään vaiheessa  edes keskustelun kohteeksi.

 Kun näin on, palautan mieliin että Itävalta asetti Euroopan Unioniin liittymisen ehdoksi sen, että se saa säilyttää koko liittovaltiota ja osavaltioita kattavan, kaikkia palkansaajia koskevan pakollisen työkamarijärjestelmän, joka käsittelee laajasti ja monipuolisesti  työelämään liittyviä kysymyksiä ja tekee niistä myös lakiehdotuksia. Varsinaiset palkkaneuvottelut käydään keskitetyn sopimusjärjestelmän puitteissa . 

Meillähän on yrityspuolella ollut jo pitkään valtionapua nauttiva kauppakamarijärjestelmä, joten tasapuolisuuden vuoksi ja elintärkeän työelämän laatuvaatimusten toteuttamiseksi ja ylläpitämiseksi meilläkin tarvittaisiin jokaisen palkansaajan jäsenyyteen perustuva  työkamarijärjestelmä. 

Tärkein peruste tälle on työnantajan yksipuolinen irtisanoutuminen valtakunnallisella tasolla neuvottelujärjestelmästä ja sen keittämisestä.

Toinen tärkeä peruste on jokaisen palkansaajan sub jektiivinen oikeus olla kehittämässä elämänmsä ja toimeentulonsa kannalta olennaisen tärkeän työelämän laatua, rakenteita ja sisäistä demokratiaa.  Laitan liitteeksi Itävallan Wienin osavaltion työkamarin (Arbeiterkammer) sivut, joista voi pääpiirteittäin päätellä sen valtavan asioiden kirjon, jota tässä järjestelmässä säännöllisesti työstetään.

Wienin työläiskamari esittelee sivuillaan myös laajaa tehtäväkenttäänsä. Itävallan järjestelmä työelämän laajassa ja hengeltään kansanvaltaisessa työstömisessä on vuiosikymmenien kokemukseen perustuva ja siksikin mitä vakuttavin . Tässä kuvankaappaus Wiernin työläiskamarin tehtäväkentästä:

Kun katselen Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n ja Julkisten Hyvinvointialojen ammattiliiton JHL:n eduskuntavaalitavoitteita, löytyy niistä valtaosa teemooista joita itävaltalaisissa työläiskamareissa käsitellään sekä liittovaltion että osavaltioiden tasolla. Kysymys kuitenkin kuuluu: millä keinoiolla näitä tavoitteita aiotaan toteuttaa? Siihen tarvitaan kaikkien yhteiskuntaryhmien hyväksyntää ja myötävaikutusta, onhan työelämä kaikkia koskettava elintasoomme, toimeentuloomme ja hyvinvointiimme vaikuttava massiivinen kokonaisuus. Kun ammattiyhdistyskenttä on sekin monella tapaa pirstoutunut eikä yhteistä neuvottelurakennetta enää ole olemassa, olisi vaikuttavaa saada aikaan valtionkirkkoa muistuttava virallisesti yhteiseksi hyväksytty ja julistettu rakenne näiden kakille tärkeiden kysymysten käsittelemiseksi avoimessa ja demokratian parhaita periaatteita kokoavassa yhteisessä rakenteessa. Valtakunnallinen työkamari olisi tähän eurooppalaisten esimerkkien pohjalta mitä mainioin rakenne.

Tilaaja vastaa

TV 1:n 12.5. 2018 Ykkösaamun haastattelussa pj. Antti Rinne toi nyt selvästi esiin sen, että EKP:n määrällinen elvytys on ilmeisesti ollut ratkaisevassa asemassa hallituksen talouspolitiikan menestymisessä. Jos määrällistä elvytystä voitaisiin Euroopan Unionissa suunnata suoraan myöskin jäsenvaltioiden suurin infrastruktuuri- ja palveluidenkehittämishankkeisiin, syntyisi sellaista dynaamista voimaa, jota juuri sosialidemokraattinen yhteiskuntapolitiikka voi parhaimmillaan tarjota. Tällaisen yhteiskuntaelvytyksen Euroopan Unionin konsolidoitu perussopimus sulkee toistaiseksi mahdollisuutena pois, markkinoiden tukemisen määrällisen elvyttämisen muodossa ja kilpailun vääristämisen uhallakaan ei. Rinteen valinnat olivat yhteiskuntapolitiikan suhteen oikeansuuntaisia ja maltillisia, joten siinä suhteessa politiikka on kohdallaan ja sitä tuetaan kaikin käytettävissä olevin mokomin. Sosialidemokraattinen eurooppapolitiikka uinuu toistaiseksi valtiollisen reaalipolitiikan kehdossa. Toivotaan että herääminen tapahtuu ennenkuin vähäeleinen Kiina näyttää dragoonisen voimansa...

Pj. Rinne puhui myös tilaaja-tuottajamallista SOTE-kysymyksen yhteydessä - ja periaatteessa tietenkin sen aiheuttamista ongelmista yleisemminkin. Tilaaja-tuottajamalli on se avainratkaisu, johon kilpailuttaminen perustuu. Ongelmat kilpailuttamisessa ovat laajati tunnettuja. Sen soveltaminen vaatii mitä suurinta tarkkuutta ja lisäksi suuren määrn asiantuntemista. Virheitä ja puutteita sattuu jatkuvasti. Tämä ongelmakenttä on kytköksissä sekä demokratian toteutumiseen että juridisiin vastuukysymyksiin.

Tilaajan ja tuottajan erottamisessa - tämä taitaa kuulua EU:n kaupallisiin ydinperiaatteisiin - toimintaketju katkaistaan hallinnollisesti avoimeen julkiseen ja vastaavasti ulkopuolisilta kilpailusyistä suljettuun yksityiseen toiminta-alueeseen. Palkat, palvelusten hinnat ja koko toteutusorganisaatio rajataan rahoittajan, julkisen sektorin ulottumattomiin. Onnistuuko näin suuri periaatteellinen toimintatavan valinta - itseasiassa muutos suhteessa Unionin käytäntöihin, muodostaa EU:n oloissa suuren periaatteellisen taistelutantereen. Ilmeistä on että sosialidemokratia joutuu tässä asiassa käymään taistelua Euroopan Unionin peruskirjojen ja konsolidoidun peruskirjan soveltamisen tasolla. Kysymys on motiiveista ja niiden eheydestä,  vastuullisuudesta ja integriteetistä.


Kysymys on välittömästi kytköksissä käsitykseemme demokratiasta, osallistamisesta ja mahdollisuudesta kantaa täysipainoisesti vastuuta siitä mitä päätämme. Vastuu tehtävän onnistumisesta ei siirry tilaajalta tuottajalle palvelun suirittajaa valittaessa. Julkisen oamana työnä toteutetttu palvelu on koko ajan kansanvaltaisen hallinnon tarkasteltavana ja tarvittaessa myös korjattavana.

Vähäinen ei ole myöskään korruption vaara kilpailua toteutettaessa. Melkein kaikissa suurissa hankkeissa paljastuu tavan takaa meilläkin välistävetoja, joilla hankkeeseen osallistuneet ovat ottaneet lahjuksia vastaan. Kustannuslaskelmatkaan eivät ole pitäneet ja kesken toteutuksen tilaaja on joutunut ottamaan lisävastuuta rahoituksesta. Julkinen sektori on toiminut meillä kansainvälisestikin mitaten kustannustehokkaasti eikä korruptio ole sen piirissä muodostunut omana työnä toteutettuna ollenkaan niin suureksi kuin mitä tilaaja-tuottajamallissa on tapahtunut.


Kuka siis kantaa vastuun kilpailuttamisen ja tilauksen onnistumisesta ja sen vastaamisesta pyydetyn palvelun toteuttamista?

Henri Mure toteaa Tampereen yliopistossa vuonna 2012 valmistuneessa pro-gradu-tutkimuksessaan, että kokonaisvastuun kantajaksi tutkimuksessa osoittautui tilaaja. Kaikki tutkimuskaupungeissa haastatellut henkilöt totesivat tilaajan kantavan vastuun palveluprosessin lopputuloksista.

Frankfurtin koulun eliniäkseen valitun sosiaalipsykologian laitoksen johtajan Erich Frommin ajatus sopii mitä parhaiten tässä yhteydessä pohdiskeltavaksi:
:
"Vain jos ihminen hallitsee yhteiskuntaa ja alistaa talouskoneiston inhimillisen onnen sanelemien tarkoitusperien käyttöön ja vain jos hän aktiivisesti ottaa osaa yhteiskunnalliseen prosessiin, hän selviytyy siitä mikä nyt ajaa hänet toivottomuuteen - yksinäisyydestään ja voimattomuudentunteestaan. Ihminen ei nykyisin hyvinvointivaltiossa enää kärsi niin paljon köyhyydestä kuin hän kärsii siitä että hänestä on tullut automaatti ja vähäinen hammas suuressa hammaspyörästössä ja että hänen elämänsä on muuttunut tyhjäksi ja merkityksettömäksi. Erilaisten autoritääristen järjestelmien voittaminen on mahdollinen vain jos demokratia ei peräänny vaan hyökkää ja etenee jatkaen sen toteutumista mikä on ollut tarkoituksena niiden mielissä, jotka kautta viimeksi kuluneiden vuosisatojen ovat taistelleet vapauden puolesta. Demokratia voittaa nihilistiset voimat vain jos se pystyy saamaan ihmisiin uskon, joka on vahvin mihin ihmismieli kykenee, uskon elämään ja sellaiseen vapauteen joka on yksilöllisen minän toiminnallista ja omaehtoista toteuttamista."
(Erich Fromm kirjassa "Vaarallinen vapaus", Helsinki 1962)

Kolme iloista rosvoa

"Hiljaa, hiljaa hiivitään me metropolin yössä, on kansa kaikki pötköllään vain rosvot raataa työssä... Nämä Kardemummaan sijoittuvan lastennäytelmän tunnuslaulun alkusanat vähän sovellettuna sopivat aika hyvin siihen tyyliin, jolla "Liike Nyt!" (linkkiä ei voinut ladata) näyttää lähteneen liikkeelle.

Pienissä piireissä kohdattiin, puhuttiin, suunniteltiin ja perustettiin. Liikkeillä on nytkin kuten ennenkin tietty sosiaalipsykologinen tausta. Työväenliikkeen kohdalla se oli taloudellinen epäoikeudenmukaisuus, eriarvoisuuden kasvu ja alistetun luokan tarve vapautua ja päästä  toteuttamaan itseään. Vallassa olleilla luokilla se perustui turvalliseksi katsotun ja arvostusta luovan omistamisen lisäämiseen. Se edellytti työn tekoa ja teettämistä hinnalla, josta jäi lisäarvoa, ylijäämää, voittoa työvoiman palkkaajan käteen. Maaomaisuus, kiinteistöt, rakennukset, käteinen raha, arvpoperit  ja viimeaikoiina myös laskennalliset odotusarvot muodostuivat täksi palkatun työvoiman avulla koottavaksi pääomaksi. Tässä onkin onnistuttu niin hyvin, että kolmannen vuosituhannen ensimmäisen sadan vuoden loppupuolella taloustieteilijä Pikettyn mukaan pari prosenttia ihmiskunnasta omistaa kaiken.

"Liike Nyt!" ry:n keskeisillä perustajilla ei taida henkilökohtaisesti olla rahasta puutetta, joten se ei näytä sopivan ensisijaiseksi motiiviksi liikkeen perustamiselle. Ei sovi myöskään kielellinen eikä kansallinen eristäytyminen - perustajat ovat kaikki myös kansainvälisesti osaavia ja näyttöjäkin löytyy. Osaamista ja nerokkuuttakin perustajilla on omasta takaa: Harkimo on menestyvä liikemies, Jungner laittoi liikkeelle YLE:n organisoitumisen internettiin ja uusien katselulaitteiden myriaadiin, Enbuske on menestynyt rohkeana, röyhkeänäkin liberaalina joka rikkoo rajoja ja ulottuu uusille alueille. Kolmen iloisen rosvon vertaus sopinee siinä mielessä perustajiin, että kaikki ovat osaavia opportunisteja, jotka ottavat tilaisuudesta vaarin ja ehkä muutakin, kun sellainen tarjoutuu. Kyllä tällaisesta paketista jotakin syntyy, varsinkin kun vanhat poliittiset voimat jättävät tilaisuuksia Harkimon mukaan miljoonittain käyttämättä.

Ei siis ole syytä  kiistää  hankkeen käynnistäjien produktiivista voimaa ja mahdollisuuksia onnistua. Mutta heidän luonteenpiirteistöihinsä liittyy myös sellaista, joka saattaa muodostua itse Liike.nyt menestyksen esteeksi. Luonne ja luonteenpiirteistö eivät ole kirjoituspöydän laatikosta vedettäviä ja käyttöön otettavia ominaisuuksia, koska se on aivan keskeistä ihmisen ja yhteisön turvallisuudelle - sanoo myös Jungnerin esikuvakseen mainitsena sosiaalipsykologi Erich Fromm. Luonteenpiirteistö on sekä hyvässä että pahassa yksi kaikkein vaikeimmin muutettavia, pysyviä inhimillisiä ominaisuuksia. Uskoon tuleminen, totaalinen pettyminen tai pitkä ennakkoluuloton kasvuprosessi voi tarjota mahdollisuuden muutokseen. Olisiko Liike.nyt perustajissa tällaista havaittavissa?

Osallistamisen ja osallistumisen luonteeseen liittyy paitsi ihmisten mukaansaaminen, myös mukaantulijan luontainen pyrkimys aktivoitua, hakea yhteisyyttä ja yhteistoimintaa ja päästä omalta osaltaan myös vastuunottoon. Tässä maan edistyksellisimmätkin voimat ovat kautta linjan olleet enemmän pysäyttäjiä kuin voimaannuttajia ja siksi uusille foorumeillle on ilman muuta tarvetta.

Harkimo on liikemies ja kilpailija henkeen ja vereen. Liike-elämässä joutuu pysäyttämään, lamauttamaan ja jopa murskaamaan muita kilpailijoita menestyäkseen. On voinut havaitan Harkimon hänen televisioesiintymistensäkin perusteella korostaneen myös itsessään näitä persoonallisuuden piirteitä. Kilpailu sellaisenaan merkitsee tarjoilemista itselle ensin ja vastapuolen jättämistä näppejään nuolemaan. Tämä lähestymistapa ei tue heikointa lenkkiä, jonka mahdollisuuksia myös pitäisi politiikan kovassa väännössä hopealle tai kokonaan marginaaliin jääneiden osalta pyrkiä parantamaan. Uskon tämän olevan myös "Liike Nyt!"  yhteisön tavoitteena.

Ei pidä tietenkään kokonaan kiistää sitä, etteikö ihminen voi tulla synnintuntoon ja alkaa miettiä elämänasennettaan ja omaa toimimntaansa kokonaan toisessa valossa. Harkimo puhuu ympäristönsuojelusta ja tarpeestä jättää tässä suhteessa oman sukupolvensa osalta hyvä perintö pojilleen ja tulevalle sukupolvelle laajemminkin. Harkimon omilla asenteilla ympäristönsuojelussa onkin edessä  kokonaan uudenlainen, henkisesti kumouksellinen maapallonympäripurjehdus. Jotakin uutta, suureen yhteiseen tasapainoon pyrkivää pitäisi nousta esiin, jotta tämä sinänsä lämmin suhde jälkipolviin saisi konkreettista sisältöä. Mainittakoon, että tänään on myös kansainvälinen maan päivä.

Kevät tulee ja sammakotkin pullistelevat näyttääkseen mahtiaan ja suvunjatkamiskykyään osoittaakseeen olevansa parhaita kumppaneita kutulammikon Liike Nyt! yhteisössä. Narsismi, omahyväisyys, pullistelu omistuksilla, autoilla tai seurustelutaidoilla ovat voimavaroja nekin, mutta yhtyneenä kilpailuun ja paikan tavoitteluun auringossa taakse saattaa jäädä rumaa jälkeä siinäkin. Kolmen iloisen rosvon kohdalla tarvitaan uusia, aikaisemmasta poikkeavia näyttöjä jotta autenttisuutta toimintaan syntyy.

Vastuullisuus ja eheys ovat menettely- ja toimintatapojen kirjoa laajasti käyttävlle liikkeelle välttämätöntä sekin. Se tarkoittaa suhdetta kanssaihmisiin, kykyyn omistautua ja toimia eheästi niin suhteessa läheisiin kuin niihin toistaiseksi tuntemattomiin, jotka haluaisivat omalla panoksellaan rakentaa yhteistä tulevaisuutta "Liike Nyt!" eisön piirissä. Se tiedetään, että normaalissa järjestöelämässä juuri tällaiset seikat johtavat ihmiisä suuriin ja jopa peruuttamattomiin ristiriitoihin - silloinkin, kun julkisuudessa ei ole mitään erityistä näytttöä pirstovista, epäproduktiivisista luonteenpiirteistä. Kun keskeisinä voimina ovat usko omaan ylivoimaiseen osaamineseen, henkilökohtainen pullistelu, ahnehtiminen ja narsistinen näyttämisen halu, lähtökohdat liikkeen menestymiselle eivät näytä pidemmän päälle kovin kaksisilta.

Kolmen iloisen rosvon tunnuslaulu Kardemumman yössä jatkuu: "Jos pakko on niin ryöstetään, mut' tarpeetont'  ei ensinkään, siis tiukkaakin, tiukkaakin tiukekemmin nyt Kasper, jesper ja Joonatan..."

Kohti omaehtoista työelämää

Hallituksen  "aktiivimalli" työllisyysasteen nostamiseksi ja työttämänä olevien aktivoimiseksi työnhakuun - vaikka työpaikkoja ei ole edes tarjolla - on saanut vastaansa kansalaisaloitteen ja työntekijäjärjestöjen murskaavan kritiikin. SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta puhui A-studiossa 15.2. 2018 "ihmiskokeista"  ja ehdotti että mallia ei aktivoitaisi vielä vaan sitä pyrittäisiin parantamaan, muuttamaan todellisuutta ja yhteisen hyvinvoinnin lähtökohtia paremmin vastaavaksi.

Minusta näyttää siltä, että työttömyyden hoitamiseen liittyvässä mallissa on useampiakin perustuslakimme kanssa ristiriidassa olevia arvoja ja asenteita.

Perustuslakimme 6. pykälän mukaan
"Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella."
- Työtön ihminen joutuu lähes joka suhteessa eriarvoiseen asemaan. Kun mm. työeläkettä ei työttömyysaikana kerry, työttömyys muistuttaa koko loppuelämän ajasta jolloin ihmisarvoa ja aitoa omaehtoisuutta ei kunnioitettu.

Sen 10. pykälän mukaan
"Jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Henkilötietojen suojasta säädetään tarkemmin lailla."
- Jos missä niin juuri työttömyydessä näkyy yhteiskunnallinen kunnioituksen, yhdenvertaisuuden ja ihmisen luovan panoksen ymmärtämättömyyden puute mitä selkeimmin.

Perustuslain 7. pykälän mukaan
"Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen."
- Ns. "aktiivimalli" rikkoo juuri kansalaisen vapautta, koskemattomuutta ja turvallisuutta. Se on oire siitä, että pahempaakin voi joissakin olosuhteissa vielä seurata.

Lain 18. pykälä sanoo oikeudesta työhön:
"Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta. Julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön. Oikeudesta työllistävään koulutukseen säädetään lailla."
- Tätäkin pykälää on vuosien mittaan jo vesitetty, mutta yhä siinä on selkeästi nähtävissä yhteiskunnan vastuu kansalaisen hyvinvoinnista ja oikeudesta oman panoksensa antamiseen omaan elämäänsä ja yhteisen hyvinvoinnin rikastuttamiseen.

Kun hallituksen "aktiivimalli on saanut niin kielteisen vastaanoton, lain toteutumista ja seurantaa valmistelevissa elimissä on laista alettu käyttää nimitystä "omaehtoisen työnhaun malli" (ministeri Lindström A-studion työttömyyttä käsitelleessä ohjelmassa 15.2. 2018, 38. minuutin kohdalla).

Omaehtoisuus käsitteenä tuli Suomeen 1960-luvun alussa Työväen Sivistysliiton pääsihteerin kouluneuvos Arvi Hautamäen toimesta ja arvatenkin sovellutuksena jo silloin Ruotsin työväen Sivistysliiton käyttämistä "skapande" -ilmaisusta, josta sittemmin alettiin käyttää "luovuus" ilmaisua. Omaehtoisuus tarkoittaa muutakin kuin itseopiskelua, itsensä kehittämistä, omien mahdollisuuksien löytämistä ylipäätään.
Omaehtoisuus ei  voi perustua minkäänlaiseen ulkopuoliseen pakkoon. Elämän välttämättömien tarpeiden hankkiminen perustuu sekin itsesuojeluvaistoon ja haluun pitää omaa elämää yllä. Kyllä se tietenkin edellyttää vasuuntuntoa kanssaihmistä ja laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan, mutta lähtökohtana on omista arvoista ja asenteista lähtevä tulkinta.

Omaehtoisuus sisältää tämän lisäksi  myös eheyden, autenttisuuden ja - mikäli mahdollista - yhteisön rikastuttamisen tunteen saavuttamisen - sen että voi olla hyödyksi, voi saada tunnustusta ja turvata vähintäinkin oma olemassaolonsa, luovasta panoksesta puhumattakaan. Omaehtoisuus kuuluu työn ja aktiviteetin vapauttamisen maailmaan, ei sen kahlitsemiseen.

Kysyä voidaan, miltä näyttäisi aidosti omaehtoisen työllistämisen malli. Perustuslakimme asettaa työn mahdollistamisesta yksiselitteisesti vastuun yhteiskunnalle itselleen, ei yksittäiselle työnhakijalle. Jos työn saaminen ei syystä tai toisesta onnistu. rangaistusten ja velvoitteiden on kohdistuttava yhteiskuntarakenteeseen itseensä, ei yksittäiseen kansalaiseen. Työttömyysturva on se vähimmäistaso, joka on ehdottomasti turvattava. Se ei kuitenkaan vielä takaa perustuslain hengen toteutumista.

Kun tältä pohjalta katsellaan työn saamisen ja tarjoamisen kokonaisuutta, konkreettisten toimien pitää suuntautua yhteiskunnan oman vastuun kasvattamiseen. Jos työtä "vapailla markkinoilla" siis yrityksissä ei ole tarjolla, yhteiskunnan on työtä järjestettävä. Työstä toki ei olekaan puutetta: julkinen sektori ja sen työntekijät ovat hukkua työn paljouteen ja tekemisen tarpeisiin. Työvoimatoimistot ovat "aktiivimallin" seurauksena oikeasti hätää kärsimässä näennäisen työnhaun aiheuttaman  ja sen synnyttämän hakemushimalajan purkamisessa. Todellistakin työtä on tarjolla palveluissa, lastenhoidosta  vanhustenhoitoon, infran kunnossapitämisestä ympäristönhoitoon. Kansalaistoiminnan sektori tarvitsisi työntekijöitä vaikka kuinkan paljon.

Perustuslaki ei puhu rahasta mitään, työnteon oikeutuksen toteuttamisesta kuitenkin painokkaasti. Työttömille voidaan tarjota työtä oman valinnan mukaan julkisen sektorin tehtäväalueelta silloin kun yritysmaailma osoittautuu kykenemättömäksi vastaamaan kansalaisen  omien ja yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämiseen.

Euroopan Unionin oloissa valtiolla ei ole samanlaista oikeutta rahantekoon kuin aikaisemmin, ennen Euroopan Unioniin ja sen rahaliittoon liittymistä. Kun työttömyyden ja työnteon oikeutuksen ongelma koskee koko mannerta, muutoksia on saatava itse Unionin suuria hankkeita estävien peruskirjojen sisältöön ja yhteisiin tavoitteisiin. Itsenäinen valtio ja rahapoliittisesti itsenäinen Eurooppa ei voi ajautua konkurssiin. Niin kauan kuin muutoksia ei ole saatu parlamentaarisesti aikaan - todennäköisesti se on jopa mahdotonta - on uskallettava rikkoa järjettömiä sääntöjä ja tehtävä tarpeelliset satsaukset velaksi. Raha onkin tällä hetkellä lähes ilmaista. Suuret valtiot kuten Saksa saavat lainaa maksutta ja jopa  korvausta siitä että ottavat velkaa. Rahaa on vaikka millä mitalla, outo tilanne kuivaa vain markkinoiden varaan rakentuvan maailman kyvyttömyyttä vastata todelloisiin tarpeisiin ja täyttää rakenteissa ja palveluissa olevia aukkoja.

Euroopan Unionin massiivinen määrällinen elvytys on ollut nostamassa myös Suomen taloutta kasvu-uralle, vaikka tätä seikkaa ei valtionvarainministeri analyysissaan sanallakaan mainitse. Määrällinen elvytys valtioiden kautta ja niiden hankeisiin suunnattuna olisi saattanut poistaa työttömyyden ja joukon muitakin makrotason ongelmia jo nyt, mutta Unionin omat, ideologisesti uusliberalismin suuntaan painottuneet peruskirjat esitävät tehokkaasti tällaiset ratkaisut.

Siis: kun työttömyysturvaan perustuva määräaika on tullut täyteen, on vastuun työpaikan saamisesta siirryttävä julkisyhteisön so. valtion, kuntien ja mahdollisesti myös tulevien maakuntien vastuulle. Ammattiliitot ja työyhteisöt voivat heti aloittaa työvoimatarpeen kartoituksen omassa työyhteisössään ja omalla toimialallaan. Kansalaisjärjestöt voivat ilmoittautua vastaanottamaan työntekijöitä omaan toimintaansa; tehtäviin voidaan hakeutua aitojen omaehtoisten tavoitteiden pohjalta. Koulutuksesa olevat puutteet korjataan koulutuksella työsuhteen sisällä. Alan vaihto mahdollistetaan niin, että työpaikkaa voi vaihtaa oikean suunnan löytämiseksi elämälleen.

Lyhyesti: omaehtoisuuteen ja sen täyteen tunnistamiseen perustuva yhteiskunta - perustuslakimme ei aseta tälle esteitä vaan tukee sitä - on se tulevaisuuden malli, johon pohjoismaiseen hyvinvointimalliin perustuva ajattelutapa, asenteet ja arvot ohjaavat uusliberalismin perusteista irtautuvaa ja yhteiseen hyvinvointiin, vastuunottoon ja aktivointiin tähtäävää uutta hallitusta.

Saammeko joskus sellaisen?

Puskureita kansanvaltaa vastaan?

Kansalaisjärjestötoiminta, osallistuminen ja vastuunotto järjestötoiminnasta - politiikasta puhumattakaan - osoittaa edelleen näivettymisen merkkejä. Alhaalla, ruohonjuuritasolla  liike on hiipumassa - miten mahtaa olla ylhäällä, siellä missä vastuuta otetaan ja kannetaan?

Huomiota on kiinnittänyt joukko uusia yhdistyksiä ja kansalaisaloitteita, jotka ovat syntyneet jo valmiissa rakenteissa. Ne eivät edusta uusia suuria aatteita, vaan niitä rakennetaan asemien vahvistamiseksi. Suurempaa osallistumistakaan niiden kautta ei edellytetä, riittää kun antaa allekirjoituksella nimensä käyttöön.

Varat toiminnan pyörittämiseen eivät tule opetusministeriön veikkausvoittorahoista eikä rahapelien pelaamisesta; ne tulevat kansanedustajien, europarlamentaarikkojen ja hallinnollisten instituutioiden käyttökuluista. Niistä ei tarvitse tehdä erikseen tiliä eikä kaikista ilmeisesti makseta edes veroja. Ne eivät palvele uusien, yhteisöllisiksi koettujen arvojen ponnistelua kohden näkyvyyttä ja vastuunottoa, vaan jo olemassaolevien, ajoittain huteriksi osoittautuvien asemien pönkittämistä.

Näin on käymässä mm. tulevassa tasavallan presidentin vaalia koskevassa mittelössä. Presidenttiehdokas Niinistö päätti perustaa kansalaisvaltuuskunnan puolueiden ulkopuolisena, riippumatomana, kansan laajoista joukoista tukea hakevana ehdokkaana. Paavo Väyrynen näyttää tekevän samoin pyrkiessään neljännen kerran Suomen Tasavallan presidentiksi. Sininen tulevaisuus miettii  niska punaisena, pitäisikö sen ryhtyä hurjan kovaan tehtävään ja kerätä vaadittavat 20 000 nimeä oman presidenttiehdokkaan nimeämiseksi. Puolue ei ole vielä rekisterissä vaikka se jo hallituksessa istuukin. Hallitukseen pääsee ilman rekisteröityä puoluettakin, mutta presidentiehdokkaan nimeäminen on sallittua suoraan vain rekisteröidyille puolueille.

Paavo Väyrynen perusti jo uuden puolueenkin, johon vaadittavat allekirjoittajat löytyivät. Muuhun ei sitten jäseniä tarvitakaan, koska mitään kenttäorganisaatiota ei ole tarkoitus perustaa. Valituista parlamentaarikoista löytyy siinä määrin parlamentaarisesta arvopohjasta piittaamattomia, että eduskuntaryhmän voi eri puolilta aisan yli potkijoista perustaa kahvikupposen ääressä.

Sininen tulevaisuus näyttää syntyneen ministeritason aloitteesta ja rahoituspohja toiminnalle koostuu mitä ilmeisimmin perussuomalaisten säätiöön jemmatuista säästöistä ja kansanedustajien omaan kenttätoimintaan tarkoitetuista varoista. Heidät eduskuntaan äänestäneet perussuomalaiset arvoineen eivät nyt kelpaa, resurssit käytetään kannatajakunnan vaihtamiseen.

Onko tämä ihan uusi ilmiö - vallankumous ylhäältäpäin? Ei ole, on syntynyt jo vahvoja rakenteitakin, jotka on toteutettu ministeriöiden silmien alla ja perusteltu hallinnollisilla tarpeilla. Toimijat, vastuunkantajat ja käytössä olevista resurseista päättäjät valitaan kokonaan muualla kuin edustajakokouksissa. Tämä erityisesti työväenliikkeen joukkojärjestöissä sata vuotta toiminut kansanvallan ilmenemismuoto näyttää nyt joutavan romukoppaan, valta on tärkeintä ja se voidaan omantunnon niin salliessa napata käyttöön myös vallitsevien rakenteiden kautta.

Opetusministeriön sateenvarjon alla on syntynyt joukko kokoomajärjestöjä liikunnan, urheilun ja huippu-urheilun alueelle, sellaisia kuin Valo, ja monia muitakin puskureiksi luokiteltavia, ylhäältä luotuja rakenteita. Samanlaisia löytyy raittiustyön ja sosiaalisen lomatoiminnan alueelta. Itsenäinen vastuunotto on siirtynyt historiaan, uusiin rakenteisiin luodaan yhdenmukaisia, yhtenäistäviä käytäntöjä, joiden periaatteet eivät välttämättä ole yhteneväisiä aatteellisten järjestöjen alkuperäisten tavoitteiden kanssa. Lisää taitaa olla tulossa.

Sanotaan, että Euroopan Unionin kilpailuttamisperiaatteet edellyttävät näitä uusia organisaatioita. Tällaisten puskureiden luominen onkin lähtenyt liikkeelle juuri Euroopan Unionin piiristä. Siellä luotiin jo varhaisessa vaiheessa oma ikääntyvien ihmisten hallinnollinen yhteisö eurooppalaisten eläkeläisjärjestöjen pitämiseksi vähän etäämpänä vallan ja resurssien kammareista. Yksi viimeisimpiä operaatioita on kansainvälisten ympäristöjärjestöjen lemppaaminen pois eurooppalaisten ympäristöprojektien toteuttamisesta ja suuntautuminen pelkästään markkinavoimiin, yrityksiin ja sitä kautta toteutettaviin ympäristöprojekteihin. Harva taitaa tietää, että ilman minkäänlaista yhteiskunnan  tukea nämä järjestöt tuskin pystyvät pitkään toimimaan.

Muutama vuosi sitten oli tapana puhua megatrendeistä, siitä mitä suurissa linjakysymyksissä kotimaassa tai maailmalla on tapahtumassa. Kansalaisjärjestötoiminnan kuihtuminen on poliittinen valinta sekin. Ei pidä ihmetellä, jos nukkuvien puolue kasvaa edelleen, jos ehdotettu valinta järjestötehtäviin aiheuttaa osaamattomassa mutta luottamusta nauttivassa henkilössä paniikkireaktion. Ei pidä ihmetellä sitäkään, että taito keskustella yhteiskunnallisista asioista muuttuu niin äkkiä vihapuheeksi samalla kun suuri vaikeneminen käy yhä yleisemmäksi. Ylhäältä perustetut "järjestöt" eivät tarjoa mahdollisuutta yhteisöllisyyteen,  aktivoitumiseen ja kasvamiseen vastuunottoon. Niiden tarkoituksena on ottaa loppukin valta sitä hamuavan käyttöön.

Kuinkahan kauan tällaista rynkytystä kestetään?

Työn olemuksesta - ja vieraantumisesta

Jaan tämän Lauri Ihalaisen työn käsitteen avartamista koskevan raportin linkkinä täällä blogissani.

Kirjoitin jutun ilmestyessä Facebook-sivullani:"Alustavasti vaikuttaisi siltä, että tässä haetaan edelleen parempaa sopeutumista palkkatyön - ei työn vapauttamisen yhteiskuntaan." Kun SDP:n työn arvojen syventämisessä lähdetään liikkeelle inhimillisistä arvoista ja päädytään esittämään parempaa sopeutumista ja omista  lähtökohdista luopumista muutoin kuin toimeentulon hankkimismielessä, voidaan jo aavistaa että suhteessa sosialidemokratian arvopohjaan tässä joustetaan niin pitkälle, että alkuperäinen tavoite ihmisen täydestä toteutumisesta siirtyy horisontin taakse.

Jokaisessa sosialidemokratian työtä ja ihmisen omaehtoisuuden toteutumista käsittelevässä ohjelmassa pitäisi aina aluksi muistuttaa "työn vapauttamisen" suuresta tehtävästä ja ohjelman sellaisenaan pitäisi olla askelmerkkejä sisältävää suuntautumista arvopohjan suuntaan, nykyisen tilan kiistäjänä ja uuden vaihtoehdon selkeänä ja ymmärretävänä, yhteiseen taisteluun kutsuvana julistuksena. Näin ei näytä olevan laita tässäkään työn syvintä olemusta käsittelevässä ohjelmassa. Sunnuntaipuheista koskien ihmisyyttä taivutaan konkreetisissa toiminnassa pääoman ja yhä sen ehdoilla tapahtuvan esineellistymisen suuntaan.

Lainaan tähän omana suomennoksenani pienen pätkän saksalaisen pitkäaikaisen nuorisojärjestöjohtajan (Sozialistische Jugend Deutschlands - SJD-Die Falken) ja aatteellisen vaikuttajan Lorenz Knorrin (s. 1921) sekä Walter Tschapekin (s. 1928) kirjasta "Kar Marx meidän aikanamme" (Karl Marx in unserer Zeit, ISBN 978-3-88864-462-7, 2009, ss 92-94):

"Jatkuva yksityisomaisuuden varmistaminen ylipäätään ja tuotantovälineissä aivan erityisesti herättää kuitenkin vastarintaa ja protesteja tätä jatkuvaa ja kiihtyvää epäinhimillisyyttä kohtaan.Tämä muodostaa työväenliikkeen historiallisen tehtävän kapitalistisen yhteiskunnan ylittämiseksi ja samalla tehtävän saada lopetettua ihmisen kanssaihmistään kohtaan harjoittama riisto ja saada aikaan yhteiskunta, jossa "jokaisen vapaa kehittyminen on kaikkien vapaan kehittymisen ehto" (Marx). Kieltämisen kieltämisen tie tulee täten sovellettavaksi käytännön politiikaksi.

Ihminen olennaisine elin- ja kasvupyrkimyksineen tulee tässä esineellistetyssä maailmassa luokitelluksi ihmisyyttä alemmaksi eli osaksi tuotantoprosesssia, ei luovaksi toimijaksi sellaisenaan. Yhteiskunnallisen suhteen esineellistäminen "tavarafetishismiksi" johtaa siihen, että ihmissuhteet toteutuvat ja tunnistetaan tai ollaan tunnistamatta sekä toteutetaan esineellistyneenä suhteena.

Yhteiskunta, jonka tunnuksena on ihmisyys mutta joka esineellistää kaiken ja johtaa kaiken rahasta, on ristiriidassa ihmisyyden kanssa. Se nostaa esineellistymisen ylimmäksi johtotähdeksi, vaikka sen täytyisi nostaa ihmisen toteutumismahdollisuus ylimmäksi periaatteeksi. Marx kirjoittaa: "Ihminen tulee sitä köyhemmäksi mitä enemmän hän tuottaa rikkauksia ja mitä enemmän tuotanto lisää valtaa ja sen liikkuma-alaa. Ihminen tulee sitä enemmän hyvinhiotuksi tavaraksi mitä enemmän hän tavaraa luo. Esinemaailman korostaminen heikentää ihmisten maailmaa suorassa suhteessa. Työ ei tuota ainoastaan tavaraa, se muokkaa samalla  ihmistä ja tekee työläisestä tavaran, ja jopa samassa suhteessa jossa hän tavaroita tuottaa." Ihminen "tavarana" on sovittamattomassa ristiriidassa sunnuntaipuheissa ylistetyn ihmisenä olemisen kanssa, niin kirkossa kuin hämärretyissä puheissa tosielämässä.

Edelleen Marxia: "Tavara jonka työ tuottaa, tuote, ilmenee nyt hänelle olemukseltaan vieraana,  riippumattomana voimana suhteessa tekijäänsä. Työn tulos on työtä, joka ilmenee nyt esineenä/asiana ja on siten työn esineellistymä. Tämä työn esineellistyminen näkyy kansantaloudessa työläisen kehittymisenä, vastakkainasettelu tuotteen menettämisenä ja sille alisteisena, sen hankkiminen vieraantumisena." Se alkuperäinen suhde, jossa tuottaja tunnistaa työnsä tuloksen ja tilanteensa paranemisen, ei ole enää käsillä! Sen sijasta tuotettu tavara/tai asia ilmenee vieraana, uhkaavana, se ei palvele enää tekijänsä itsemääräämisoikeutta, se on ilmaus etääntymisestä, vieraantumista tuotetusta tuotteesta.

Tämä vieraantuminen vaikuttaa monella tavalla:
1) Työntekijän vieraantumisena tekemästään tuotteesta; se ei toimi enää hänen tuotteenaan, se on hänelle vieras;
2) Vieraantumisena työstään, koska kysymyksessä on taloudellinen pakko ja ei siten edusta enää tekijänsä itsensä toteuttamista ja itsemääräämisoikeutta;
3) Vieraantumisena omasta ihmisluonnostaan ja lajiolemuksestaan; ihmisen ja luonnon välillä vallinnut symbioosi on tuhottu;
4) Yksilöiden vieraantuminen toisistaan yhteiskunnallisina olentoina; he eivät kohtaa enää solidaarisina yhteistyön tekijöinä vaan kilpailijoina, joka ilmenee usein vastakkaisina ja vihamielisinä suhteina. Kilpailu nostaa esiin täysin erilaiset ominaisuudet kuin mitä ystävällinen ja hyviin naapurisuhteisiin perustuva yhteistyö.
>P>
"Kaikkien fyysisten ja henkisten tuntojen tilalle astuu vieraantuminen kaikissa muodoissaan, omistamisen henki." Yksilön haluaminen supistuu kapitalistisessa tavaratuotannossa "omistamisen haluamiseksi", mikä vastaa tuottamistavan esineellistymistä. Aineellinen yksityisomaisuus on siten ilmaus yksilön elämän vieraantumisesta."

Kun nyt linkitän Demarissa olleen ohjelman esittelyn tähän blogiin, pyydän lukijaa - varsinkin sosialidemokraattisia arvoja hakevaa ja kunnioittavaa - tarkastelemaan ohjelman lähtökohtien ja käytännön ehdotusten suhdetta toisiinsa. Kun puhutaan sosialidemokratian umpikujasta ja vallitsevasta arvotyhjiöstä, näkyy se mielestäni selkeästi tässäkin työn syväluotaukseksi tarkoitetussa ohjelmassa.

Unelman ja toteutuksen liitto

Euroopan Sosialidemokraattisen Puolueen aikaisempi puheenjohtaja, tanskalainen  Poul Nyrup Rasmussen on julkaissut yhdessä Friedrich Ebert -säätiön Udo Bullmannin kanssa sosialidemokratian periaatteita ja tehtävää kuvailevan esseen, jota voisi luonnehtia myös eurooppalaisen sosialidemokratian periaateohjelmaksi. Olen julkaisut jo aiemmin blogissani ns. Tampere-ryhmän sosialidemokratian periaatteita avaavan ja mielestäni erittäin onnistuneen "kommentointipaperin", viittä vaille valmiin periaateohjelman. Se on luonteeltaan julistava, monen mielestä ehkä sellaisenaan vanhahtavakin. Minua se miellytti, viehätti ja puhutteli kiitoksen ansaitsevalla tavalla.

Social Europe -verkkolehden julkaisema "Sosialidemokratia joka on tuleva" on tässä suhteessa ehkä vielä astetta jylisevämpi. Sen osoittamat uhkakuvat eivät koske ainoastaan sosialidemokratiaa, vaan ihmisen ja ympäristön kohtaloa lähimmän sadan vuoden aikana ylipäätään. Olen seuraavassa kääntänyt muutamia keskeisiksi kokemiani kohtia tuosta poliittisesta "huudosta"; se osoittaa että hetkeäkään ei ole hukattavana. Puolivillaisen lehmäkauppapolitiikan sijaan on havahduttava taistelemaan. Eikä tämä huuto koske yhtä maata ja sen sosialidemokratiaa; on kyettävä herättämään henkiin kansaa ja sosialidemokratiaa yhdistävä, aktivoiva ja toimintaan johtava verkosto koko Euroopassa ja viime kädessä koko maailmassa. On osattava yhdistää unelma ja sen käytännön toteutus. Rasmussenin esitys kuvaa aluksi moni-ilmeistä ja moniongelmaista maailmaa ja sen pelottavaa ja haastavaa dynamiikkaa. Muutamia lainauksia jatkosta:

"Nämä dynamiikat, niiden vuorovaikutus ja seuraukset jotka niillä on yhteiskuntaan ja planeettaamme, vetävät meidät mukaan yhä nopeampaan maailmaan, jossa lisääntyvien muutosten kehitys on itseään ruokkivaa. Ne ovat täynnä valtavia riskejä ja mieltäkiehtovia uusia mahdollisuuksia."

"Sosialidemokraatit eivät kaipaa yhteiskunnan sopeutumista opillisiin lainalaisuuksiin mutta tavoittelevat mahdollisuutta muovata historiaa itse niin että yhteiskunnasta tulee oman kohtalonsa mestari. Kuitenkin, jos epäonnistumme tässä tavoitteessa, olemme menettäneet ainutlaatuisuutemme."

"Huomatessamme järkevän elämän - yhdenvertaisten vauraan ja rauhallisen elon - olevan uhattuna, sosialidemokratia voi elää ja menestyä vain käynnistämällä toimintaa ja ryhtymällä taisteluun. Me uskomme että on korkea aika lähteä liikkeelle."

"Ellei sosialidemokratian lupausta muovata historiaa yhteiskunnan tarpeiden mukaan elähdytetä, pelkäämme että historia taantuu ja maailma putoaa takaisin pimeisiin aikoihin. Uudistakaamme siksi sosialidemokratiaa, suojellaksemme ja puolustaaksemme  inhimillisen yhteiskunnan ideaamme ja erityisesti taloutta joka ravitsee sekä meitä että lastenlapsiamme."

"Se mitä tuomme esiin tässä on yksinkertaisesti vain ehdotuksia."

"Viime aikoina olemme liian usein epäonnistuneet saada aikaan tuloksia, jotka ravitsevat luottamusta yhteiskuntaan jota puolustamme, siis sellaisiin tavoitteisiin kuin pyrkimys sosiaaliseen yhdenvertaisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Yhteistyö oikeiston kanssa on johtanut tähän ohi odotustemme  ja välttämättömyyden, sotkenut ja tullut vesitetyksi näissä vaikeissa liittoutumisissa."

" Uskomme että tätä takaiskua vastaan sosialidemokratia tarvitsee ajatusmallin muutoksen pysyäkseen elossa poliittisena liikkeenä ja säilyttääkseen siten avoimen, oikeudenmukaisen ja demokraattisen yhteiskunnan mallin."

"...tavoitteemme tulee olla globalisaation logiikan muuttaminen siten että sen edut voidaan hyödyntää samalla kun minimoidaan sen kielteiset seuraukset."

"Sosialidemokraattien on aktivoitava kollektiivinen tietoisuus ja luotava kansalliset rajat ylittävä yhteisö joka on riittävän kiinteä ja tehokas muodostuakseen kestävän kehityksen toteuttajaksi."

"...samalla kun puolueorganisaation tulee säilyttää perinteinen roolinsa yhdistävänä tekijänä taistelussa johdonmukaisten poliittisten ohjelmien puolesta, siitä tulee kehittyä myös vuorovaikutuksen verkosto, joka tuottaa jatkuvasti moninaisia ja avoimia, helposti toimivia väyliä niille kansalaisille ja sille kansalaisyhteiskunnalle, joka haluaa osallistua, antaa panoksensa, olla vuorovaikutuksessa   ja lähteä liikkeelle."

 "Sellaisen prosessin tulisi muodostua normiksi poliittisen elämän kaikilla tasoilla, paikallisesta kansainväliseen. Euroopan tasolla meidän on vahvistettava Euroopan Sosialistisen Puolueen (PES) resursseja ja roolia poliittisten visioiden ja ideoiden  luonnehtijana kiinteässä yhteistyössä kansallisten puolueiden ja Euroopan Unionin parlamenttiryhmän kanssa."

"Euroopan Unioni tulee olemaan johtava ja inspiroiva voima kohden muuttuvaa maailmaa, kohentaessaan omien kansalaistensa elämänlaatua tavalla joka osoittaa aitoa pyrkimystä kestävään kehitykseen ja samalla parannettua taloudellista suorituskykyä, yhteiskunnallista eheytymistä, oikeudenmukaisuutta ja ympäristön suojelua."

"Tuottavat julkiset investoinnit, sisältäen  infrastruktuurin lisäksi myös yhteiset palvelut, on palautettava uudelleen kunniaan näyttävällä Euroopan investointistrategialla joka mahdollistaa kestävän kasvun."

"...vallitsevat rahapoliitiset säännöt ovat jo aikoja sitten ajautuneet eroon sellaisesta läheisestä yhteydestä budjettiin, joka tavoittelee laajempia taloudellisia ja yhteiskunnallisia päämääriä; ne on uudistettava kasvun ja työn instrumenteiksi. Muussa tapauksessa ne ajavat euroalueen kuolemanhiljaiseksi ja  Euroopan Unionin sen mukaiseksi poliittiseksi projektiksi."

"Tämä tarkoittaa sitä että meidän on annettava uusi sisältö ja merkitys yhdenvertaisuuden käsitteelle, ohi aineellisen hyvinvoinnin jakamisen mielikuvan ja aineellisen hyvinvoinnin tason - olkoonkin että se ilmeisesti jää edelleen olennaiseksi osaksi yhdenvertaistamista."

"Olemassaolon elämänlaatua ei pitäisi ehdollistaa taloudelliseen kasvuun eikä kohdella sitä pelkästään kustannustekijänä, vaan se tulisi nähdä vauraan yhteiskunan keskeisenä voimana."

"Näyttää olevan silmiinpistävä yhteneväisyys sosialidemokratiaan kohdistuvilla ja Euroopan Unionia vaivaavilla uhkatekijöillä, eikä tämä ole mikään sattuma. Tästä johtuen molempien kohtalo näyttää olevan paljon vahvemmin yhteenkietoutunut kuin mitä ehkä olemme takavuosina tulleet edes ajatelleeksi."

"Monet meistä jotka olemme suuntautuneet eurooppalaiseen politiikkaan tiedämme luissa ja ytimissä miten monessa suhteessa muutosta tarvitaan luottamuksen uudelleenpalauttamiseksi, koskipa se sitten poliittista toimivuutta, poliittista suuntautumista tai tehtyjä valintoja."

"sata vuotta tästä eteenpäin suurin osa ihmisistä saattaa elää todella kurjaa elämää konfliktien vaivaamalla, loppuunnäännytetyllä planeetalla, jota hallitsee kaikkivoipa ja superrikas eliitti ympäri maailmaa. Nykyisen globaalin muutoksen valossa, tämä ei ole enää pelottelua vaan todellinen mahdollisuus. Jos epäonnistumme sen osoittamisessa että toisenlainen tulevaisuus on mahdollinen - ja sen tekemisessä, ihmiset arvattavasti päätyvät menettämään toivonsa ja aatteellisuutensa, ja jos liian monelle käy näin, edistyksellisiä vaihtoehtoja aletaan pakostakin pitää pelkkinä fantasioina, mielikuvituksen tuotteena."

"Sen vuoksi me tarvitsemme voimakkaan edistyksellisen tarinan ja näkemyksen, ei ainoastaan vähittäistä poliittista toimintaa siellä ja täällä. Perustelujen ja vision on oltava niin vahvoja, että ihmiset ymmärtävät meidän tarjoavan väylää tulevaisuuteen, väylää jonka he haluavat valita, reittiä joka  tulee antamaan täyden tarkoituksen ja suunnan jokapäiväiselle taistelullemme."

"Se mitä me tarvitsemme on synteesi käytännön toiminnan ja aatteellisen pyrkimyksen välillä. (Willy Brandt)."

30.10. 2020

Päivi Honkatukia ja Leena Suurpää:

"SUOMALAISEN demokratian suurena haasteena on kääntää nuorten kasvava kiinnostus politiikkaa kohtaan kestäväksi osallisuuden kokemukseksi ja toiminnaksi. Monet nuoret eivät itsekään tunnista arjen aktiivisuuden yhteiskuntapoliittista merkitystä. Nuorisobarometrin mukaan vain 15 prosenttia nuorista kertoo olleensa mukana poliittisessa toiminnassa viimeksi kuluneen vuoden aikana.

Kapea ymmärrys politiikasta tarkoittaa käytännössä sitä, etteivät nuoret rohkaistu näkemään omia arjen toimintojaan merkityksellisenä ja pätevänä yhteiskunnallisena toimintana. Tämä heikentää nuorten uskoa omaan osaamiseensa, myös äänestyskopissa."

On sanottava kun siltä tuntuu....

On Aleksis Kiven syntymäpäivä, lokakuun kymmenes, suomalaisen kirjallisuuden päivä. Siksikin on muutama ajatus saatava dokumentoitua. Olen juuri katsellut televisiosta presidentti Urho Kekkosen viimeisistä vuosista kertovaa dokumenttia. Olen samoissa ikävuosissa kuin hän oli sairastumisensa aikoihin. Kyllä minäkin tiedän että tulevaisuudesta puhuminen ei ole minua vaan jälkeeni tulevia sukupolvia varten. Siinäkin suhteessa tunnen yhteenkuuluvuutta ja samaistumista tuohon mieheen että kuvittelen osaavani sanoa vielä jotakin tärkeää. Juuri päättyneellä Vanhusten viikolla dokumentoin ystäväni Juhanin Järvenpäässä pitämän luennon "vanhustumisesta". Yksi tärkeimpiä hänen vanhuuteen liittyvistä oivalluksista oli: on sanottava silloin kun siltä tuntuu.

Sain sähköpostissa Suomen Sosialidemokraattisen puolueen puolueäänestykseen liittyvän viestin, luettelon ehdokkaista ja ohjeet siitä miten äänestäminen tapahtuu. Katselin ehdolla olevien listaa ja koetin palauttaa mieleen, mitä he ajattelevat ajan tärkeistä yhteiskunnallisista asioista ja sosialidemokratian edessä olevista haasteista. Tämä on tärkeää siksikin, kun tulevassa puoluekokouksessa tullaan käsittelemään suuntaa visioivaa periaateohjelmaa. Juuri kukaan ehdolla olevista ei ole toistaiseksi esittänyt oikeastaan yhtään mitään, ei ole ainakaan minun silmiini sattunut. Jouduin tästä aika syviin, omalta kannaltani synkeähköihin ajatuksiin.

Blogissani esittänyt ajatuksia Euroopan tilasta. Euroopan Unionin rakenteet ovat osoittautuneet sosialidemokratian kannalta yllättävän ankeiksi. Ulottuvuuksia jotka toimivat sosialidemokratiaa vastaan on monia. Tietyssä määrin se on ymmärrettävääkin, käyttäähän porvarillinen enemmistö sitä valtakirjaa jonka se on Euroopan Unionin parlamenttivaaleissa itselleen saanut.

EU tukee kiihkeästi markkinoita, yrityksiä ja niiden varaan rakentuvaa taloudellista logiikkaa. Juuri nyt vallassa oleva Euroopan Komissio on lopettanut käytännössä tukensa kansainvälisille ympäristöjärjestöille. Vielä muutama vuosikymmen sitten puhuttiin toivorikkaasti yhteishallinnosta, "comanagement"-periaatteesta, jossa EU:n virkamiehistö välittää ministerineuvostoille, komissiolle ja parlamentillekin kansalaiskentän tärkeitä viestejä. Tänä päivä tällaisesta kuuntelemisesta ei ole puhettakaan. Päinvastoin, ylhäältä päin on luotu rakenteita, joilla kasalaisjärjestöjä paimennetaan toiminnan ja ajattelun karsinoihin. Osallistava kansalaistoiminta elää - mutta se elää puutteessa ja kurjuudessa, kykenemättä juurikaan toteuttamaan sille kuuluvaa tärkeää tehtävää eli tuomaan viestiä, aktivoimaan kansalaisia ja kasvattamaan vastuunottoon.

Sosialidemokratia on aina rakentanut toimintansa "oikeutta kaikille" -periaatteen pohjalle, sille samalle joka oli SDP:n Forssan kokouksen tunnuksena jo vuonna 1903. Yhteinen hyvinvointi voi perustua vain avoimen, vahvan ja kansanvaltaisen hyvinvointivaltion varaan. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on rakentunut  tälle periaatteelle vuosikymmenten saatossa, etenkin viimeisen kahdeksankymmenen vuoden aikana. Euroopan Unioni ei tätä menestystarinaa tunnista, se rakentaa markkinoille alistetun talouspolitiikan varaan. Euroopan Unionin perussäännössä ja EKP:n peruskirjoissa julkisen sektorin kasvulle, resurssoinnille ja dynaamiselle toiminnalle on asetettu tiukat, pysyväisluontoiset rajat. Euroopan Keskuspankin, EKP:n peruskirja kieltää yksiselitteisesti tulevaisuuden rakentamisen yhteisen sektorin varaan. Mikä on sosialidemokratian tie Euroopan Unionissa?

Talouspolitiikassa on taivuttu porvarilliseen logiikkaan, jossa taloudellinen elpyminen rakentuu yritysten, erityisesti vientiin suuntautuneiden yritysten varaan. Kysymys ei ole ainoastaan suomalaisesta mantrasta, niin tehdään kaikissa Euroopan Unionin oikeistoenemmistöisissä talouksissa. Viimeiset tiedot ovat kuitenkin kertoneet, että kaikista viimeisen kahdeksan vuoden aikana tehdyistä toimista huolimatta vienti ei ole alkanut vetämään, meillä sen enempää kuin muuallakaan - keskusvaltaa Saksaa lukuunottamatta. Vienti on päinvastoin hiipumaan päin. Todellista käännettä nousuun ei ole näkyvissä. Hallitukset toimet kilpailukykysopimuksen turvin sadantuhannen uuden työpaikan luomiseksi näyttävät täysin mahdottomilta. Tosiasia on että yritystoiminta ei kykene omilla toimillaan juurikaan luomaan ostovoimaa ja kysyntää - se tarvitsee sitä voidakseen toimia. Alaspäin suuntautuvan kierteen katkaiseminen ja suurten yhteiskunnallisten ongelmien haltuunotto edellyttäisi mitä vitaalisinta yhteisen sektorin vahvistamista. Mikä on sosialidemokratian tie taloudellisen käänteen aikaansaamiseksi?

Me tarvitsisimme myös voimakasta kansalaisyhteiskuntaa, osallistamisen rakenteellista vahvistamista, aitoa massaliikettä hiipumassa olevan suomalaisen yhteiskunnan vahvistamiseksi. Aloitteita ei tässäkään tärkeässä asiassa ole ollut nähtävissä. Äänestysprosentit putoavat, politiikasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta on tullut tabu, josta ei ole lupa ääneen puhua. Onko sosialidemokratialla reseptiä tämän suukuoleman estämiseksi ja aktiivisen kansalaisyhteiskunnan henkiinherättämiseksi?

Meillä on takanamme harvinaisen pitkä rauhanomaisen kehityksen kausi ja luontevat suhteet naapurimaihimme. Kuitenkin on alkanut yhä voimakkaammin vaikuttaa omahyväinen uho, jossa naapurimaita, ennenkaikkea Venäjää ollaan yhdessä koko Euroopan Unionin kanssa asettamassa roistokansojen luokkaan. Kiihkeästi - myöskin sosialidemokraattien piirissä vaaditaan sotilaallista liittoutumista. Uhkakuvien väitetään olevan poikkeuksellisen vakavia. Oman muistikuvani mukaan meillä on ennen ja jälkeen toisen maailmansodan ollut paljon vakavampia, todella pelottavia tilanteita, jossa maan politiikkaan, poliittisiin puolueisiin ja yksittäisiin henkilöihin saakka ulottuvaa painostusta on käytetty politiikan välineenä. Voidaan sanoa että liennytyspolitiikan tuloksena olemme saaneet elää pitkän aikaa luottavaisin mielin ja rauhan tilassa. Sosialidemokratian kanta sotilaalliseen liittoutumiseen on tähän saakka ollut yksiselitteisen kielteinen. Mikä on tilanne tänä päivänä, uuden periaateohjelman hyväksymisen kynnyksellä ja siitä käytävässä keskustelussa.?

Tässä muutamia kysymyksiä, jotka ovat nousseet mieleen katsellessani oman vaalipiirini sosialidemokraattien ehdokaslistaa puoluekokoukseen. Virallista ehdotusta periaateohjelmasta ei ole näkynyt toistaiseksi. Suunnasta ei ole tietoa. Ehdokkaiden mielipiteet ovat sekavien arvailujen varassa. Mihinkähän suuntaan tässä ollaan menossa? Ketä minun pitäisi olla kannattamassa puoluekokousedustajiksi?

Entä voiko alla sanomatta jäsenenä mitään, jos siltä tuntuu?

Maallikkona maailmassa

Blogikirjoittelussa ja sosiaalisessa mediassa tulee osallistuttua monenlaiseen keskusteluun ja pohdiskeluun. Aika usein tulee huomaamaan, että taloudesta, Euroopasta, hyvinvointivaltiosta ja jopa historiasta puhuttaessa maallikko törmää asiantuntijoihin, erityiskoulutukseen ja koulutuksen suomaan yleispätevyyteen ylipäätään. En halua kiistää koulutuksen merkitystä sellaisenaan, mutta välillä tulee mietiskeltyä maallikon asiantuntemuksen ja tiedemiehen
pätevyyksien välistä suhdetta.

Se on selvää, että koulutuksesta ja kouluttautumisesta palkitaan ja siihen liittyy ilman muuta paljon osaamista. "...tohtorit ovat tottuneet koostamaan esityksiä ja pitämään niitä, hakemaan tietoa ja kokoamaan sitä yhteen, ohjaamaan muita, opettamaan, kirjoittamaan, koordinoimaan erilaisia projekteja. He ovat kielitaitoisia omalla alallaan, ja monesti tottuneet kiertelemään seminaareja ja kongresseja. He ovat verkostoitumisen mestareita." Sanoo Tiina Raevaara, filosofian tohtori ja kirjailija, Oma aikamme on kuitenkin myös pitkän koulutien käyneille aika ajoin aika armoton. "Innovaatiolöpinä on aika turhaa, jos kukaan ei työllistä tohtoria, sanoo  Tiina Raevaara Suomen Kuvalehden artikkelissa.

Akateemisen tutkinnon suorittanut on tietenkin asiantuntija omalla alallaan siihen määrään saakka, mitä  koulutusjärjestelmä haluaa ja osaa tarjota. Kun katselee esimerkiksi taloustiedettä, niin kovin yksipuoliselta osaaminen vaikuttaa. Puhutaan taloudellisen tutkimuksen valtavirrasta, virallisista totuuksista ja vallitseviksi muodostuneista käytännöistä. Taloustutkimus ei taida pitää sisällään kovin syvällistä filosofian tai sosiaalipsykologian tuntemusta ja näistä avautuvaa monipuolisten tarpeiden kenttää. Lisäksi akateemisen tutkijan on pysyttäydyttävä faktoissa, jotka puolestaan ovat asiaan vihkiytyneiden käytössä. Ei ole harvinaista että tietoa salataan ja että oma tieto auktorisoidaan koskemattomaksi. Euroopan Keskuspankin ja sen toimijoiden ei tarvitse ottaa vastaan neuvoja,  kommentoida heihin kohdistuneita väitteitä eikä myöskään selittää omia toimenpiteitään.

Kuinka päteviä aikoja sitten suoritetut tutkinnot ovat, sitä sopii kysyä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Vanhalle tekniikan tohtorille saattaa tietotekniikan hallitseminen olla ylivoimainen tehtävä, puhumattakaan johtavassa asemassa olevaa, joka on tottunut tällaisissa asioissa sihteerinsä tietotaitoihin. Se ei estä kuitenkaan virallisen tutkinnon tuomaa narsistista, omahyväistä suhdetta omaan persoonaan. Valmistumisella ja valmiina olemisella on tietty ero.

Asiaan vihkiytymätön mutta sisällöistä kiinnostunut maallikko on aivan eri asemassa osallistuessaan yleiseen keskusteluun. Hänen perustiedoissaankin saattaa olla puutteita, mutta hänellä on muutamia etuja puolellaan. Hän on oppinut koulussa kirjoittamaan ja ilmaisemaan esimerkiksi järjestöelämässä omia mielipiteitään. Tärkeät sosiaaliset taidot opitaan yhteisössä ilmeisesti paremmin kuin tutkijan kammiossa. Harrastus tekee mestarin maallikostakin. Lisäksi akateemisesti erikoistumattomalla maallikolla on yksi suuri etu puolellaan. Hänen analyysinsa voi huoletta liikkua "poikkitieteellisesti"   niin taloustieteen, filosofian, teknisen tietämyksen  kuin sosiaalipsykologiankin alueella.

Yhteiskunnallisista olosuhteista puhuttaessa elettävällä todellisuudella on faktatietona suuri merkitys. Kukaan ei voi tietää todellisuudesta enempää kuin sitä elävä ja kokeva ihminen. Tieto ei ole hänen kokemuspiirinsä ulkopuolella. Hänen on opittava havainnoimaan ja kuvaamaan  näitä olosuhteita. Kuten Hietanen toteaa Tuntemattomassa (s. 106) teorian ja todellisuuden erosta annoksista puhuttaessa:"Mää en tiär semmottist kaloreist yhtikäs. Mun sualen vaan sanova et niit on surkkia vähä".

Karl Marx käänsi fenomenologiassaan Hegelin  tietopyramidin ylösalaisin väittäen, että todellinen tieto tulee elettävästä todellisuudesta ja että kansalaisyhteiskunnan on orientoiduttava sieltä  saatavan tiedon eikä auktoriteettien, kirkon, valtion tai sotilaallisen sanelun mukaan. Elettävä todellisuus ja kyky ilmaista reaalisia olosuhteita on filosofisessa mielessä demokratian tärkeimpiä perusteita. Kansanvalta, osallistuminen ja osallistaminen ovat tärkeitä koko kansakunnalle. Sitä kautta tulee tietoa tiedemaailmalle - ja se antaa toivoa myös tavallista mutta aktiivista elämää elävälle maallikolle.

Tieteen, akateemisen sivistyksen ja koulutuksen tehtävänä on rakentaa työnsä todellisuuden ja myös totuudellisuuden pohjalle. Parhaimmillaan se voi  näyttää vihreää tai punaista valoa ajan keskustelussa ja toiminnassa tehtäville valinnoille. Kyllä se voi myös paneutua yritykseen antaa oman erikoisalan kautta koko maailmanselitystä. Tässä suhteessa tiedemiehellä ja maallikolla ei ole suurensuurta eroa - eikä tarvitse ollakaan jos haluamme kunnioittaa kansanvaltaa.

Osaamisen ontologiaa

Demokraatin päätoimittaja Mikko Salmi nosti 14.7. 2016 palstallaan "Salmiakkia" hyvinvointivaltion olemuksen uudella tavalla esille. Dosentti Jari Ehnrootilta on ilmestynyt uusi kirja hyvinvointivaltiosta. Kirja haastaa Salmen mukaan katselemaan hyvinvointivaltiota uudesta näkökulmasta. Nykyinen hyvinvointivaltioajattelu perustuu Ehnrootin mukaan "valheelle vapaudesta". Kysymys ei ole pelkästä hyvinvoinnista sanan vastaanottavassa mielessä (well-being), vaan myös perustan luomisesta toiminnalliselle aktiivisuudelle, ihmisenä olemisen täydelle toteuttamiselle (well-doing).  Yksilön vapaus ja oikeudet on sidottava yksilön vastuuseen ja velvollisuuksiin.

Pelkän päätoimittajan referaatin perusteella en ryhdy tietenkään arvostelemaan tai kommentoimaan kirjaa jota en ole itse lukenut. Herätteenä se kylläkin toimii ja palauttaa minun tapauksessani mieleen ajan 1950-luvulla, jolloin liityin jäseneksi Sos.-dem. Puolueeseen. Jäsenyyden tunnuksena sain punaisen jäsenkirjan, johon oli painettu puolueen silloinen vuoden 1952 periaateohjelma. Se oli kuuluisa "Oittisen periaateohjelma" jota voidaan monessa mielessä pitää harvinaisen onnistuneena ja inspiroivana. Periaateohjelmassa puhuttiin "demokratiasta elämänmuotona ja uudistustyön välineenä". En usko liioittelevani kun sanon, että  tuo virkahdus muodostui minulle hyvin merkittäväksi lähtökohdaksi yrittäessäni soveltaa demokratiaa omaan elämään ja toimintaan. Yhtenä osoituksena siitä voisi olla vaikka ne blogikirjoitukset, joita olen viime aikoina kirjoittanut tunnisteen "demokratia elämäntapana" alle.

Jo Demokraatin päätoimittajan lyhyen maininnan perusteella voi todeta, että sosialidemokratia ei ole ollut järin aktiivinen Oittisen vuoden 1952 kuvaaman ilmauksen kehittäjänä. Muistan 1980-luvun alkupuolelta tapauksen, kun silloinkin käytiin keskustelua periaateohjelmasta ja demokratiasta elämänmuotona. Yleensä tämä elämäntapaa koskeva ulottuvuus kuitattiin vain sillä, että "sosialidemokratian toteuttamiseen on monta tietä" . Liikkeen kannattajaksi voi päätyä niin marxilaisista, uskonnollisista, tieteellisistä kuin elämän arkisista tilanteistakin lähtien. Yhdistyksen kokouksen laillinen läpivienti riittäköön demokraattisen mielenlaatumme ilmaukseksi - niinkö?

Näinhän toki on, mutta samaan hengenvetoon on todettava, että demokratia elämänmuotona ja uudistustyönvälineenä näyttää sallivan kovin monenlaista elämäntapaa. Jos minkäänlaista analyysia ei tehdä, monet liikkeen olemukselle vieraat, jopa päinvastaiset käytännöt pääsevät hiipimään ja elämään muodollisen demokratian ulkokuoren alla. Epäproduktiivista elämänmuotoa on monta lajia alkaen autoritaarisesta alistumista vaativasta ja sitä noudattavasta, omistavasta ja hamuavasta, väkivaltaisesta ja voimankäyttöön uskovasta aina kaupalliseen ja jopa tuhosuuntaiseen asennoitumiseen. Tässä blogissa ei ole tarkoitus  mennä syvemmälle  ihmisen puutteellisuuksien tarkasteluun, riittää kun totean vain että nämä kaikki suuntautumistavat elävät  piilevinä myös muodollisen demokratian pohjalta toimivissa yhteisöissä. Niiden aktivoituessa tarvitaan syvempää demokratia-analyysia - ja sen kehittäminen vaatii myös aktiivista suhtautumista demokratian olemuksen tutkimiseen ja tunnistamiseen. Kysymys on tässäkin asiassa tiedosta, osaamisesta ja harjoituksesta.

Jos demokratia yhteistoiminnan muotona jää avaamatta, seurauksena on  vajavaiseksi jäävä, meidän oloissamme palveluita odottava, vastaanottava suhde hyvinvointivaltioon. Well-being ei todellakaan sellaisenaan riitä.  Demokratian tulee olla myös vastaus vapauden ja välttämättömyyden, vastaanottamisen ja vastuunottamisen väliseen jännitteeseen.

Demokratia yhteistoiminnan välineenä haastaa siis ihmistä toiminnallisuuteen, aktivoitumiseen ja yhteisöllisyyteen. Sosialidemokratian käsitys omaehtoisuudesta, luovuudesta ja työn vapauttamisesta tähtää ihmisen itsensä toteuttamiseen, täyteen syntymiseen ihmisenä kaikkine toistaiseksi toteutumattomine mahdollisuuksineen. Elämän tarkoituksena on juuri toteuttaa nämä meissä piilevät voimavarat.

Kirjassaan "Rakkauden vaikea taito" (kirjayhtymä 1977) Frankfurtin Goethe yliopiston  1930-luvun sosiaalipsykologian laitoksen, "Frankfurtin  koulun", elinikäiseksi johtaajaksi valittu psykoanalyytikko Erich Fromm kuvaa tätä elämäntaitoa mielestäni mitä parhaiten. Hänen käsitteistössään rakkaus elämää kohtaan on juuri demokratiaa elämänmuotona. Siinä onnistuminen edellyttää kurinalaisuutta, keskittymistä, kärsivällisyyttä ja - jos aikoo tulla mestariksi tässä taidossa - kaiken mahdollisen huomion kiinnittämistä sen harjoittamiseen. Harjoitus tekee mestarin, niinhän sitä sanotaan.

En malta olla siteeraamatta Frommia tässä yhteydessä edelleen. Kirjassaan "Vaarallinen vapaus" (Kirjayhtymä 1962) Fromm toteaa vapaudesta seuraavaa:"Olemme ylpeät siitä, että emme ole minkään ulkoisen auktoriteetin alaisia, että olemme vapaat ilmaisemaan ajatuksemme ja tunteemme ja pidämme selviönä, että tämä vapaus melkein automaattisesti takaa myös yksilöllisyytemme. Meillä oleva oikeus ilmaista ajatuksemme merkitsee kuitenkin jotakin vain siinä tapauksessa, että meillä on omia ajatuksia; vapautuminen ulkoisista auktoriteeteista on voitto vain sikäli kuin sisäiset psykologiset edellytykset ovat sellaiset, että pystymme toteuttamaan yksilöllisyytemme." Fromm puhuu vapauden kahdesta puolesta, vapaudesta jostakin - ja vapaudesta johonkin. Alistuva, autoritäärinen voimattomuus johtaa pakenemiseen ja mukautumiseen. Hyvinvoinnin kohdalla se merkitsee vastaanottavaa tyytymistä olevaan, well-being olotilaan.

Yksi parhaita kohtaamiani osaamisten ja harjoituksen ontologiaa tavoittelevista traditioista löytyy intialaisesta vedantakulttuurista. Patanjalin Joogasutrat käsittelevät perusteellisesti - joidenkin mielestä tyhjentävästi - ihmisenä olemista, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Vedantakulttuurin sanoma on tuhansia vuosia vanhaa ja äärimmäisen rikasta; kaiken symboliikan, meditaation, asanoiden, hengitysharjoitusten ja mantrojen tarkoituksena on  herättää ihminen täyteen tietoisuuteen mahdollisuuksistaan ja valaistua toimimaan ja käyttämään voimavarojaan - lempeästi, ymmärtävästi mutta ehdottoman päättävästi. Uskon ihmiskeskeisillä kulttuureilla olevan muutenkin paljon annettavaa demokratialle elämänmuotona.

Tässä yhteydessä on mainittava myös tietokirjailija, voimaantumisen teoriaa ja käytäntöä kouluttava Juhani Räsänen, jonka intensiivisenä tavoitteena on ollut jo pari vuosikymmentä saada koulu, opetus ja opiskelu saamaan aivan erityisen, voimaannuttavan sisällön. Uskomattoman syvällisellä tavalla hän avaa tätä ihmiseksi tulemista ja sen varaan rakentuvaa koulutus- ja kasvatusjärjestelmää. En ole muualla tavannut vastaavaa ilmaisujen ja kielellisen kuvauksen kirjoa, jossa tätä täyteen toiminnallisuuteen suuntautuvaa "demokratiaa elämäntapana" äidinkielellämme kuvattaisiin.

Kuinka saada ihmiset liikkeelle? Minkälainen yhteiskunnallinen ja poliittinen ilmapiiri suosii aktiivista, demokraattista elämänmuotoa? Mainitsen vielä omista blogikirjoituksistani  tunnisteen osallistaminen , jonka alla pohdiskelen well-doing -ulottuvuuden sisältöä ja mahdollisuuksia.

Vapaan ihmisen elämänmuotoa ei edusta joutilas köllöttely, ei kiihkeä kilpailu tuloksista, asemista tai pärjäämisestä kaupallisessa kilpailussa. Tärkein ja paras motiivi ryhtyä toimimaan ja rakentamaan uutta ja parempaa löytyy  lujasta uskosta ihmisyyteen - ja sinnikkäästä harjoituksesta toteuttaa itsessään uinuvat aidot, todelliset mahdollisuudet.

Kysymys on demokratiasta elämänmuotona ja uudistustyön välineenä - syvällisesti ja kokonaisvaltaisesti ymmärrettynä.

Havahtumisesta demokratiaan elämäntapana

Paavo Väyrynen on perustamassa uutta puoluetta, jonka jäseneksi pääsevät vain jo julkisiin, merkittäviin tehtäviin valituksi tulleet henkilöt, ja kaiken lisäksi yli puoluerajojen. Yhteisenä poliittisena tehtävänä on hyppääminen ulos Euroopan Valuuttaunionista ja palaaminen omaan valuttaan mikä se sitten nimeltään lieneekin. Rakenteena tällainen puolue on riistävä ja kuvaa hyvin erästä autoritaarisen, omavaltaisen asennoitumistavan epäproduktiivista puolta. Luulen että tämä pirstova ja kurittava piirre koituu ennenpitkää puolueen kohtaloksi, vaikka se perustetuksi tulisikin.

Varsinaisia pääsyvaatimuksia esimerkiksi Sosialidemokraattiseen puolueesen ei ole muuten olemassa kuin että pitää hyväksyä puolueen periaateohjelma ja säännöt, joiden puitteissa toimitaan. Jäseneksi pääsee ilman että motiiveja sen paremmin tutkiskellaan. Vuoden 1952 periaateohjelmassa puhuttiin aikanaan "demokratiasta elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä". Minua tämä yksinkertainen sanoma on kiinnostanut pitkään ja olen yrittänyt sitä avata sekä itselleni että muille myös blogikirjoituksissani. Tunnisteen "demokratia elämäntapana" takaa löytyvät ne kirjoitukset, joilla on yhteyksiä tähän kysymyksenasetteluun.

Oletukseni on että sosialidemokraattiseen liikkeeseen tullaan edelleen mukaan tietynlaisen havahtumisprosessin kautta eikä pelkästään henkilökohtaisten intriigien vuoksi. Liikkeessä on myös aina ymmärretty - ainakin jossakin - määrin se, että demokratiaan elämäntapana on kasvettava ja että sillä elämänasenteena on tiettyjä piirteitä. Tasavertaisuus, hyvä toveruus, kanssaihmisen rehellisen vakaumuksen kunnioittaminen, omaehtoinen sivistystyö, järjestötoiminnassa hankittu "koeteltu kansalaiskunto" ovat niitä ilmauksia joilla demokratiaa elämäntapana kuvataan. Samalla on kuitenkin todettu, että kasvaminen sosialidemokratiaan voi tapahtua monia teitä. Se pitää sisällään sekä syvän viisauden että kriittistä tarkastelua vaikeuttavan ja demokratiaa elämäntapana hämärtävän momentin.

Satun kuulumaan sellaiseen joukkoon, joka sai kosketuksen työväentalon ja siellä toimivien järjestöjen toimintaan jo varhain lapsuudessa. Oltiin karttupiilosilla, hiihdettiin kilpaa, painittiin ja nyrkkeiltiin, tehtiin retkiä ja järjestettiin ohjelmallisia illanviettoja. Osallistuttiin työväenyhdistyksen juhliin ja iltamiin, suuriin ja pieniin. Oli vierailevia tähtiä kuten Georg Malmsten, Tapio Rautavaara, Reino Helismaa, Esa Pakarinen, Jorma Ikävalko. Oli myös Väinö Leskinen, Hertta Kuusinen, Jalmari Koskinen Karstulasta, osuuskaupan taitava mainospiirtäjä Veikko Ekman, keihäänheittäjä Hakkaraisen Ville - ja monia muita.

Oli myös lasten kerhotoimintaa, Päivän Nuoria ja Nuoria Kotkia, varttuneemmilla oli oma nuoriso-osasto. Oli järjestöpukuja, suoritusmerkkijärjestelmiä, yrityksiä kasvattaa tietoisuutta järjestöjen toiminnan tarkoituksesta ja kasvatuspäämääristä. "Kunnon kotka kasvaa kunnon kansalaiseksi" - tuollainenkin sen ajan twiitti jäi mieleeni varhaisnuorisotoiminnasta.

Myöhemmin saattoi todeta että vastaavanlaista kasvatuksellista järjestötoimintaa löytyi myös muista yhteiskuntapiireistä, niin oikealta kuin vasemmaltakin. Erot ajattelutavassa eivät olleet järin suuria vaikka yhteiskunnalliset arvopäämäärät kuvailtiinkin vastakkaisiksi. Myöhemmin jouduin toteamaan että sama asenneilmasto näkyi ja toteutui myös muissa maissa, ehkä vieläkin militantimpana, hierarkisena, pyramidinkaltaisena joukkojen kasvatusjärjestelmänä. Lyhyesti sanoen, toisen maailmansodan aikainen ja sitä edeltänyt asenneilmapiiri kasvatuksessa heijastui pitkälle sodanjälkeiseen aikaan, aina 1960-luvun alkupuolelle saakka.

1960-luvulla tapahtui kuitenkin suuri asennevallankumous. Väki muutti maalta kaupunkeihin ja työn perässä pois maastakin, sodan jälkeen kasvanut ja jälleenrakennuksen yhteiset kokemukset jakanut nuoriso alkoi aktivoitua. Oli opittu toimimaan omin neuvoin ja suurissa perheissä oli saatu hyvää pohjaa sosiaaliselle tietoisuudelle. Autoritaariset asenteet joutuivat kritiikin kohteeksi, tuli hippiliikkeet, t-paidat, kilpailuakin alettiin kritisoida. Vanha arvopohja oli murenemassa ja autoritaariset voimat joutuivat siirtymään taustalle odottamaan hetkeä uudelle tulemiselleen.

Ratkaisevan käänteen muutokselle saattoi muodostaa pohjoismaisen yhteistoiminnan vahvistuminen. Kasvatus- ja sivistysjärjestöissä opittiin tuntemaan ruotsalaisen sosialidemokratian lähestymistapa. Se on  jo historiallisista ja yhteiskunnallisista syistä erilainen. Se oli saanut toisen maailmansodan ajankin kehitellä ajatusta kansankodista, kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta, joka ottaa vastuuta kansalaisen perustavaa laatua olevista tarpeista ja myös kasvatuksesta, sivistämisestä monimuotoisen kansalaisjärjestötoiminnan muodossa. Ruotsin Työväen Sivistysliitto ABF oli kehittänyt opintokerhotoimintaansa Torsten Husénin johdolla uutta ryhmätyödynamiikkaa, jossa kasvaminen tapahtui täysin toisella tavalla kuin autoritaarisessa ja hierarkisessa kasvatusjärjestelmässä.

Ryhmädynamiikan lähestymistapa on seuraavanlainen: 1)tullaan mukaan toimintaan, yhteisöön osallistumaan tapahtumiin ja tehtäviin, 2) toiminnan yhteydessä opitaan yhteistoiminnan, demokrattisen elämäntavan muotoja, 3) kun yhteisön toiminta tulee tutuksi ja perustaidot ovat hallussa, aktivoidutaan, innostutaan yhteisestä tekemisestä ja tavoitteista ja 4) vihdoin ollaan valmiita ottamaan vastuuta tehtävistä paitsi omassa ja tutussa  yhteisössä, myös aikaa myöten laajemminkin yhteiskunnallisten tehtävien muodossa.

Kasvatus demokratiaan vaikuttaa kuvauksena melkeinpä liian yksinkertaiselta ollakseen totta. Se ei pidä sisällään juuri mitään ulkopuolelta asetettuja sääntöjä, vaikka yhteistoiminta muiden kanssa niitä aina vaatiikin. On oikeastaan ihmeellistä että tällaisesta, periaatteessa kaoottisesta lähestymistavasta seuraa taitojen kasvu ja havahtuminen aktiiviseen toimintaan. 1960-luvulla tapahtunut kasvatuksellinen murros sai siis sosialidemokraattisissa kasvatusjärjestöissä vahvaa sivustatukea Ruotsista ja muistakin pohjoismaista. Voisi sanoa että tämä kasvamismalli sopi hyvin  suomalaiseenkin kansanluonteeseen ja mahdollisti jo tullessaan aidon asennevallankumouksen.

Jotta tällaista kasvamista toiminnan kautta voisi tapahtua, tarvitaan itseasiassa valtava määrä yhteisöjä, järjestöjä ja niiden aktiivista toimintaa kansanvaltaan, demokratiaan kasvamisen kasvualustaksi. Jo 1960-luvulta lähtien kaavailtiin kansalaisjärjestöjen toiminnan vahvistamista ja yhteiskunnallisia, poliittisia rakenneratkaisuja toimivan kansalaisyhteiskunnan aikaansaamiseksi. Olin yhtenä mukana tässä työssä ja sillä oli ratkaiseva vaikutus oman arvopohjani vakiintumiseen. Valitako autoritaarinen militantti työväenliikkeen haara - johon monet silloin taipuivat - vai luottaako sittenkin demokratian voimaan elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä?

Porvarillinen Suomi onnistui kuitenkin perusteellisesti torppaamaan ihanteiden ja havahtumisen perusrakenteiden aikaansaamisen. Tuli valtionapusäännöksiä, jotka edellyttivät järjestöiltä omaa panostusta ja joka viime kädessä saneli myös järjestön kasvumahdollisuudet. Ratkaisijaksi tulivat omat taloudelliset voimavarat, visio osallistavasta ja vastuuseen kasvattavasta kansalaisjärjestökentästä ei lähtenyt liikkeelle. Ilmeisesti vuorovaikutuspohja muihin pohjoismaihin ja sieltä saatu herätys jäi liian ohueksi. Kävi kuten oli odotettavissa. Vahva Teiniliitto romahti ensimmäisenä, samoin kävi Ammattikoululaisten liitolle ja monien järjestöjen aktiiviselle perusjärjestötoiminnalle. Suuren havahtumisen sijasta päätään nosti erilainen kuittitehtailu ja kikkailu, jolla voitiin osoittaa laajaa taloudellista toimeliaisuutta. Siinä toiminnassa havahtumiselle ja heräämiselle ei ollut enää mitään tilaa.

Jotakin tuosta ajasta sentään jäi jäljelle. Ryhdyttiin puhumaan luovuudesta ja omaehtoisuudestakin ja varsinkin työelämässä niille annettiin aluksi paljon arvoa. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on koko ajan kuitenkin muuttunut takaisin  autoritaarisempaan, sanelevampaan ja rankaisevampaan suuntaan. Nykyiseltä hallitukselta ei ole odotettavissa ajatuksen puolikastakaan osallistavan kansalaisyhteiskunnan käynnistämiseksi. Vaatimattomia yrityksiä toki tälläkin vuosituhannella on tässä suhteessa tehty, mutta toimet eivät ole nousseet poliittisen tietoisuuden pinnalle ja mm. oikeusministeriön tätä koskevat takavuosien hankkeet ovat kaiketi painumassa unholaan.

Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä odottaa pinnan alla uutta tulemistaan. Juhani Räsänen, voimaantumista sinnikkäästi ja syvällisesti kuvaillut tulenkantaja, hahmottelee heräämisen ja havahtumisen sisällöllistä merkitystä ja sen dynamiikkaa. Hän on Facebook-sivuillaan itse asiassa aktivoinut minuakin pohdiskelemaan heräämiseen, havahtumiseen, aktivoitumiseen ja vastuunottoon liittyviä kysymyksiä.

Sosialidemokraattisessa puolueessa kirjoitetaan parhaillaan periaateohjelmaa uusiksi ja käydään sen sisällöstä laajaksi tarkoitettua kansalaiskeskustelua. Uusi rohkea tavoite olisi osallistavan, yhteistoimintaan kasvattavan, aktiivisuuteen valmentavan ja vastuunottoon rohkaisevan valtaväylän visioiminen suomalaiselle yhteiskunnalle. Historiallinen ja arvoihin perustuva kivijalka on jo vanhastaan olemassa, nuoremman sukupolven on vain herättävä näkemään se tulevaisuuden Suomen olennaisena, innostavana piirteenä.

Susi vai koira?

Olen sitten hallituksen suunnitelmien paljastuttua kirjoittanut muutaman kriittisen blogin yhtiöiden Suomesta ja markkina-alisteisesta Euroopasta globaalissa maailmassa. Ei voi kyllin painokkaasti sanoa, että olemme tienhaarassa. Yhteinen, kansanvaltainen, ihmisen ehdoista lähtevä hyvinvointivaltio on kangastellut viime vuosikymmenet mielissämme todellisena mahdollisuutena. Sen palveluihin, turvaan ja henkeen on jo jossakin määrin totuttu. Yhtiöiden Suomi - sellaisena kuin me tänä päivänä yhtiöt, konsernit ja globaalit yritysmuotoiset toimijat kohtaamme, edustaa kuitenkin kokonaan toisenlaista yhteiskunnallista lähestymistapaa. Yhtiöiden maailmassa edetään asettaen etusijalle voitontavoittelu, kilpailu ja  oletetut tehokkusvaatimukset.

Yhtiömuoto on laillinen ja hyväksytty tapa harjoittaa liiketoimintaa, kehittää tuotantoa ja palveluja eikä tämä tosiseikka ole sellaisenaan minkään poliittisen puolueen tai edes minunkaan arvovalinnoissa kokonaan kiistanalainen. Mutta tarve nostaa ihminen keskiöön myös yritystoiminnassa, yhtiömuotoisissa organisaatioissa on mitä polttavin.

Yrityksen tuottama lisäarvo kuuluu yhtiölle? Omistusoikeus on perustuslaissa suojattu, eikö niin? Onko yhtiön tuotannossa saavutettu omaisuus, lisäarvo näillä perusteilla yhtiön johdon tai yrityksen omistajan yksinvallassa?

Ainoastaan työ luo arvoja. Tämä ilmaus tulee suoraan työväenliikkeen taloudellisesta arvoperinnöstä ja tulisi ottaa keskusteluun nykyistä vakavammin. Yrityksen omaisuus syntyy tuotannossa, jossa sen palveluksessa oleva henkilökunta, työntekijät tätä arvoa tuottavat. Eikö tuotannossa saatu lisäarvo silloin kuulu sen aikaansaaneelle työntekijäkunnalle? Eikö pääoma työntekijöiden tuottamana lisäarvona ole yrityksen työntekijöiden eikä omistajien omaisuutta?

Sellainen väite  että yrityksen  omaisuus kuuluu yksinomaan firman omistajalle, on mitä suurimmassa ristiriidassa tuotetun pääoman aikaansaaneen henkilökunnan etujen kanssa. On sellaisiakin yrityksiä, jotka näkevät ja tunnustavat tämän näkökohdan ja pyrkivät vetämään henkilöstöä mukaan omistamiseen ja päätöksentekoon. Tiedonkulku ja vuorovaikutus on molemminpuolista, ei ylhäältä päin tapahtuvaa lain muodollisten edellytysten noudattamista ja tältä pohjalta tapahtuvaa sanelua.

Viisikymmentä vuotta sitten - oikeastaan jo sodan jälkeen - alettiin puhua työpaikkademokratiasta. Yksi sen huomattavimpia suomalaisia työstäjiä oli silloisen SAJ:n palveluksessa ollut tutkimussihteeri Niilo Koljonen, jonka käsikirjoituksia ja väitöskirjan oikovedoksia minäkin sain luettavakseni. Euroopassa puhuttiin myötämääräämisestä, oikeudesta olla vaikuttamassa yrityksen kehittämiseen ihmisten ja henkilöstön tarpeita vastavaan suuntaan.

Joskus 1980-luvulla, työttömyyden ja yritysten menestymisen heilahtelujen myötä alettiin puhua lomautuksesta yhtenä vaihtoehtona irtisanomiselle. Työmarkkinaosapuolten neuvotteluissa hyväksyttiinkin se periaate, että "tuotannollisten ja taloudellisten" syiden niin vaatiessa lomautus on mahdollista.

Lomautusmahdollisuutta osana yhteistoimintamenettelyä - joksi myötämäärääminen ja työpaikkademokratia sitten kiteytyi - ovatkin yritykset käyttäneet aktiivisesti hyväkseen. Jatkuvat "yhteistoimintaneuvottelut" ovat muuttuneet pelkäksi lain kirjaimen vähimmäisehdot täyttäväksi saneluksi. Kun työntekijä kuulee sanan "yhteistoimintaneuvottelu", hän tietää että turvattomuutta, lomautuksia, irtisanomisia ja epävarmaa tulevaisuutta on odotettavissa.

Olen aikaisemmin puhunut rakenteiden ja toimintatapojen vaikutuksesta yhteiskuntaluonteeseen. Myötämääräämisen muuttuminen pelonsekaiseksi yhteistoimintaneuvottelujen odottamiseksi kuvaa mitä parhaiten sitä, että työntekijöiden oikeuksien toteuttaminen on onnistuttu byrokraattisilla ja epäinhimillisillä asenteilla muuttamaan ihmismielissä hyväntekijästä hirviöksi.

Byrokraattinen järjestelmä on vastuuton sikäli ettei se vastaa yksilön tarpeisiin. Vastuuta ottamattoman byrokraatin olemme ongelmatilanteissa oppineet tuntemaan. Tällainen menettelykoneisto tekee yksilöstä voimattoman ja aloitekyvyttömän.

Pitäisi tietenkin tässä yhteydessä kuvata sitä, millaista on humaani johtamistapa, vuorovaiketteisuus yrityksen rakenteessa, yrityksen arvoa tuottavan henkilöstön tarpeiden, toiveiden ja luomisvoiman huomioiminen ja ylipäätään yritysidean muokkaaminen ihmisten todellisia tarpeita vastaaviksi. Uskon tätä ulottuvuutta pohdittavan kiihkeästi työyhteisöissä, luottamusmiesten ja työsuojeluvaltuutettujen kokouksissa ja arvatenkin joskus myös työnantajan ja työntekijän kohdatessa - missä se sitten tapahtuukin. Keskustelu ei kuitenkaan riitä; yrityksen työntekijällä tulee olla oikeus kritiikkiin, uhmaan ja vaihtoehdon nesittämiseen.

Yritys voi suhteessa työntekijöihinsä olla piittaamaton tai inhimillisiä voimia aktivoiva, autoritaarisen käskyttävä tai luova ja vuorovaikutteinen, kovakorvainen tai sosiaalisesti aktiivinen. Mieleen tulee kesyyntymätön susi ja toisaalta samaan eläinsukuun läheisesti kuuluva, nopeasti ja tarkasti sosiaalisesti yhteyksiä luova koira. Onko siis yhtiösi susi vai koira?

Työn tekijä on palkkansa ansainnut...

Linkin takana olevalla sivulla bloggari kirjoittaa: "Tiesitkö että Kela maksaa hallintonsa jäsenille kuukausittaista palkkiota?"  Kosmiseen maailmanjärjestykseen nimellään viittaavan bloggarin kirjoitus perustuu alunperin Iltasanomien juttuun, jossa kansanedustajien mukanaoloa erilaisten yhteisöjen hallituksissa ja niistä maksettuja palkkioita pidettiin yhtenä korruption muotona. Ottaisin tähän asiaan vähän toisenlaisen lähtökohdan.

Se että kansanedustajat hyväksyvät palkan ja palkkion maksamista yhteisöjen hallinnossa  toimimisesta ja ilmeisesti pitävät sitä oikeutettuna ja luonnollisena, on seikka johon on kiinnitettävä periaatteellista huomiota. Kansanedustajathan ovat tässä samalla hyväksyneet periaatteen, jonka mukaan luottamustoimisen tehtävän aiheuttamat rasitukset, niissä jaettu osaaminen ja tietotaito ovat rahanarvoista henkistä pääomaa, josta on maksettava korvaus. Tietääkseni kansanedustajat eivät ole missään vaiheessa ilmaisseet vastustavansa tätä periaatetta. He eivät vain ole tulleet ajatelleeksi, että samalla palkkioita ja korvauksia vastaanottaessaan he luovat uutta lähestymistapaa ja uutta käytäntöä oman henkisen pääomansa, osaamisensa luovuttamiseen. Minä mielelläni hyväksyn tämän periaatteen.

Ensimmäisenä tulee mieleen lähes viidenkymmenen vuoden takainen presidentinvaalitaistelu. Siitä on historiaan on jäänyt Kokoomuksen presidenttiehdokkaan, pääjohtaja Matti Virkkusen tokaisu tammikuussa 1968 :"Työmies on palkkansa ansainnut". Alunperin tämä on lainaus apostoli Paavalin kirjeestä Timoteukselle, jakeesta 18. Virkkusen  pääteemana oli  "Suomalaisen elämänmuodon ylläpitäminen". Pääjohtaja Virkkunen puolusti haastatteluissa toki myös yritysten suurta merkitystä osana suomalaista elämänmuotoa. Apostoli Paavalin lanseeraaman tärkeän periaatteen sisältö on se, että tehdystä työstä, niin henkisestä kuin ruumiillisestakin, työn tekijä on oikeutettu saamaan palkkaa.

Olen läpi vuosien puolustanut periaatetta, jonka mukaan työn käsitettä on laajennettava koskemaan ihmisen kaikkea aktiviteettia ja irroitettava se pelkästä toimeentulon hankkimiseen välttämättömästä työsuhteesta. Mutta samalla on herättävä huomaamaan, että teollisen ja digitaalisen vallankumouksen myötä koko työn luonne on muuttumassa. Työtä on myös se, mitä korvien välissä kehitetään. Myös tähän työhön pätee Paavalin tärkeä teesi:"työmies on palkkansa ansainnut." Myös vapaaehtoistyö on tässä mielessä myös korvaukseen, palkkaan ja palkkioon oikeutettua työtä.

Miksi kukaan hallintoelimissä toimiva ja sieltä palkkioita ja muita korvauksia nostava kansanedustaja ei ole huomannut, että hänen maksullisessa osallistumisessaan on syntymässä uusi ja tärkeä palkallisen työn ulottuvuus? Miksi yhteiskunta ei ole havahtunut huomaamaan, että kansalaisjärjestöissä, yritysten johdossa ja julkisissa tehtävissä tapahtuva vastuunotto on samanarvoista? Eikö ole niin, että luovassa yhteiskunnassa uusien innovaatioiden ja ideoiden kehittymistä tuetaan kaikilla tasoilla, ei ainoastaan ylimmällä portaalla tai keskeisimmissä tehtävissä?

Laajennetaan siis palkallisen työn käsite kaikkeen, myös nykyään vapaaehtoisena tehtävään työhön ja otetaan - vaaditaan otettavaksi - myös tämä tärkeä alue korvattavan työn piiriin Paavalin Timoteukselle ensimmäisessä kirjeessään painottaman periaatteen mukaisesti. Tämä merkitsisi valtavan dynamiikan avaamista luovuuden, osaamisen, vapaan työn ehtymättömille markkinoille.

Paavali antoi samassa jakeessa myös tärkeän ohjeen paikalliseen sopimiseen: "Älä tuki auraa vetävän härän suuta". Ruotsissa tämä periaate jo toimii, työntekijäpuolella on tulkintaetuoikeus paikallisen sopimuksen soveltamisessa. Mutta meillä EK, Elinkeinoelämän valtuuskunta kieltäytyy kantaansa perustelematta toteuttamasta tätä tärkeää kristillistä periaatetta.

Kun siis nostat palkkiota luottamustehtävästä siinä yhteisössä jossa toimit, vaikenemisen ja piilottelun sijasta Sinun pitäisi sanoa: "Kaikki työ ja osallistuminen on palkan arvoista työtä. Olen ansainnut tämän palkkion. Ja niin ovat ansainneet kaikki ne, jotka toimivat kansalaisjärjestöissä, hallituksissa, valtuustoissa tai erilaisissa toimikunnissa tärkeiksi katsottujen asioiden eteenpäinviemiseksi. Minun tehtäväni on mahdollistaa tämän periaatteen toteutuminen kansalaisoikeutena ja jokaista koskevana, yhdenvertaisena ulottuvuutena.

Käy katsomassa, mitä olen kirjoittanut osallistamisesta ja yhteiskunnan tehtävästä suhteessa työhön mm. blogeissani "Takaisin autonomiaan", "Kolme kirveeniskua", "Myrkyllisiä ehdotuksia" tai "Säästämisen kahdet kasvot".

Työ kättemme ja hengenkin, on ylevätä työtä!

Business-mentaliteetin haaste

Nils Nilsson: Business-mentaliteetin haaste

"Sosialidemokraattien piirissä on joukko hyviä käytännön miehiä. Monet ovat saaneet kokemusta sekä kunnallisissa, osuuskunnallisissa, valtakunnallisissa, yksityisissä että muissa käytännöllisissä tehtävissä ja havainneet pystyvänsä hoitamaan tällaisia tehtäviä yhtä hyvin kuin monet liike-elämän miehet. He ovat olleet tilaisuudessa vertailemaan älyään sekä arvostelukykyään ja järjestelytarmoaan hyvinkin onnistuneitten liikemiesten kanssa ja havainneet omat edellytyksensä yhtä suuriksi, ellei suuremmiksikin kuin useiden liikemiesten.

On hyvin luonnollista, että näille huomattavalla käytännöllisellä järjestelykyvyllä varustetuille henkilöille sellainen puolue-elämä, joka rajoittuu poliittiseen ajatteluun, järjestöihin sekä poliittiseen toimintaan eduskuntatyön ja ja siihen liittyvän työn puitteissa, ei anna riittäviä mahdollisuuksia "toteuttaa itseään", toimia kykyään ja tarmoaan vastaavalla tavalla. Mutta ei siinä kaikki: juuri heihin kohdistuu kaikkein ärsyttävimpänä liikemaailman taholta toistamiseen esitetty haaste, joka asettaa kyseenalaiseksi koko heidän yksilöllisen arvonsa ja toimintakykynsä. Siltä taholta nim. väitetään, että sosialidemokraatit kyllä pystyvät puhumaan, politikoimaan, laatimaan paperisuunnitelmia ja mahdollisesti joskus ehkä virkamiesmäisesti hoitamaan välttävästi joitakin virkamiestehtäviäkin, mutta he eivät kelpaa käytännön miehiksi.

Tällainen haaste on sitäkin sietämättömämpi, kun tiedetään, että valtaosa, ehkä 95 prosenttia yhteiskunnan taloudellisista ja käytännöllisistä tehtävistä, historiallisista ja omistussuhteista riippuen, on sosialidemokraattista aatetta vastustavien käsissä. Sosialidemokraattisesti ajattelevan käytännön miehen ja naisen edessä on tällöin erittäin tuskallinen ratkaisu: joko pistää aatteensa ja käsityksensä takataskuun, jotta pääsisi toteuttamaan kykyjään, tai sitten luopua antamasta yhteiskunnalle panostaan sellaisella käytännöllisellä alalla, johon tietää pystyvänsä. Toisin sanoen: joko henkisesti ja moraalisesti rämettyä tai sisäisesti ja toimintaihmisenä kuihtua. Voitaneen jopa väittää, että juuri tästä syystä kykyjen käyttämättä jääminen edustaa yhteiskunnassamme yhtä suurta tehonmenetystä kuin mitä edustaa jatkuva huomattava työttömyys. Historian antaman opetuksen mukaan ovat ne kansakunnat onnistuneet parhaiten, jotka ovat jatkuvasti pystyneet muovailemaan yhteiskuntaelämänsä niin joustavasti, että "nousevilla luokilla" ja ryhmillä, samalla kun niillä on ollut tilaisuus - taistellenkin - saavuttaa niille kuuluva asema yhteiskunnassa, niillä on samalla ollut tilaisuus antaa valtava panoksensa yhteiskunnan eteenpäinviemiseksi. Sosiaalinen vapautuminen ja itsetehostus kirvoittaa myöskin syvissä riveissä luovaa kykyä koko kansakunnan hyväksi.

Tämän sisäisen ristiriidan ratkaisulle yhteiskuntamme ei kuitenkaan tarjoa vallan suuria mahdollisuuksia. Tärkein ala on ehkä edistysmielinen osuuskauppaliike, jonka piirissä voidaan suorittaa yhteiskunnallisesti luovaa käytännöllistä ja taloudellista työtä, ilman että joutuisi pahaan sisäiseen ristiriitaan tai ristiriitaan toveripiirin, lapsuuden ympäristön ja muistojen tai elämänkatsomuksen kanssa.

Mutta tälläkin alalla tarjoutuvat vastuunalaiset paikat - sellaiset, jotka vastaavat asianomaisten tietoisuutta toimintakyvystään - ovat lukumäärältään melko rajoitetut - niitä tuskin on enempää kuin muutama sata kaikki yhteenlaskettunakaan.

Sisäinen paine, halu osoittaa porvareille, että "kyllä mekin pystymme hoitamaan tehtäviä" uhraamatta elämänkäsitystämme, vaatii kuitenkin ilmenemismuotoja. Se on myötävaikuttamassa eräiden sellaisten liikeyritysten syntymiseen, jotka tavalla tai toisella liittyvät sosialidemokraattiseen toimintaan sanan laajimmassa merkityksessä ja joihin liittyy myöskin joskus pyrkimys tukea rahallisesti puoluetoimintaa.

Mutta näihinkin yrityksiin liittyy erinomaisen suuria vaikeuksia, ja useimmissa tapauksissa tällaiset yritykset joutuvat toimimaan erittäin raskaitten tasoitusten ("handicaappien") rasittamina. sillä ne ovat tavarain, raaka-aineitten, erikoiskoulutetun henkilökunnan, markkinain ja luoton hankkimisessa epäedullisessa asemassa sen johdosta, että liike-elämä muodostaa kaikkien tuotantotekijöiden suhteen tietynlaisen kokonaisuuden kaikkine henkilökohtaisine suhteineen, taloudellisine riippuvaisuussuhteineen ym. ja että sosialidemokraatiksi tunnettu yrittäjä jää ainakin osaksi näitten ympyröitten ulkopuolelle, varsinkin jos hän on haluton luopumaan poliittisesta vakaumuksestaan, olkoonpa hän käytännön miehenä miten kyvykäs tahansa.

Juuri tässä piilee erittäin suuri vaara. Kun kerran koko liike-elämä, niin ajatellaan, on sellaisen poliittisesti ja ideologisesti määräytyneen ryhmän hallussa, joka historiansa aikaisemmassa vaiheessa aikanaan syntyneiden käsitysten ja voimasuhteiden perusteella on pystynyt pitämään käsissään valtiovaltaa ja johtamaan sitä niin, että talouselämä on pysynyt tiukasti heidän käsissään

- niin miksei myöskin sosialidemokratia käyttäisi tuota samaa valtiovaltaa hyväkseen oman taloudellisen toimintansa laajentamiseksi, silloin kun sillä on riittävästi vaikutusvaltaa valtioon nähden!

Mutta tuollainen aluevaltaus on paljon vaikeampi tehtävä kuin yritys, joka syntyy pelkästään ansiotarkoituksessa ja markkinoilla esiintyvän, laskettavissa olevan kannattavuuden takaavan kysynnän tyydyttämiskesi. Hyvät alat ovat jo niin sanoaksemme miehitetyt; tulos pitäisi saada niin ollen syntymään vähemmän kannattavalla, mutta sitä tärkeämmällä alalla. Mutta edellä mainituista rasittavista "tasoituksista" johtuen yritys osoittautuu kannattamattomaksi. Lähellä on silloin ajatus yhteiskunnan tuen hyväksi käyttämisestä. Ja jos yrityksessä sattuu olemaan mukana joku "todellisella liikemiesmoraalilla" varustettu yrittäjä, joka ajattelee puhtaasti "businessmaisesti", niin edessä saattaa olla hairahtuminen ja skandaali.

Älköön luultako, että vastapuoli ei olisi häikäilemättömästi käyttänyt valtiovallan voimakeinoja omien taloudellisten etujensa ajamiseksi. Monet itsenäisyytemme ajan tullisuojajutut ovat olleet sitä laatua, että niitä voitaneen verrata salaputkijuttuun, ja ne ovat koskeneet valtavasti suurempia arvoja. Jo ennen sotaa tuli ilmi asioita, jotka sekä taloudellisten arvojen että muodollistenkin seikkojen puolesta olivat vallan toista suuruusluokkaa kuin salaputkijuttu. Muistan tässä yhteydessä mm. arvottomien lentokoneenmoottorien ostot, joissa nykymarkoissa laskien oli kysymys kukaties 1000 kertaa suuremmista arvoista kuin salaputkijutussa.

Mutta näissäkin asioissa ovat sosialidemokraatit ankaran "tasoituksen" rasittamia. He kyllä muistavat, miten esimerkiksi 30-luvulla jolloin eduskunnan enemmistö, valtiovalta, virkamiehistö ja liikemaailma olivat poliittisesti ja ideologisesti suurin piirtein samaa maata, niitä edustaville piireille kaikki oli niin helppoa. Tuttavia ei mielellään haluttu asettaa seinää vastaan.

Muodollisissa hallinnollisissa kysymyksissä, joista vain voitiin edes jonkinkaanmoisella juristerialla selviytyä. tulkittiin asiaa "parhaalla mahdollisella tavalla" silloinkin, kun tapahtuneet toimenpiteet sellaisinaan olivat mitä kyseenalaisimpia.

Mutta annapas, kun hairahdus tapahtuu toiseen leiriin kuuluvalle virkamiehelle tai vastuunalaisessa asemassa olevalle henkilölle! Silloin kyllä liikemaailma - joka muuten on hyvin hanakka "vispiläkauppaan" hallinnollisessa asemassa olevien oman leirin miesten kanssa - ja korkeat virkamiehet, jotka suhtautuvat sosialidemokraatteihin ennakkoluuloisesti ja vieroksuen, sekä porvarillinen lehdistö, sanalla sanoen koko se ryhmitys, joka aikaisemmin on tottunut siihen, että tuollaiset asiat kuuluvat sille eivätkä muille, käyttävät tilaisuutta hyväkseen mustatakseen koko sosialidemokraattista leiriä ja palauttaakseen itselleen entisen monopoliasemansa, samalla koettaen pysyttää uudet tulokkaat kaikkien sisärenkaitten ja niille kuuluvien asioiden ulkopuolella.

Sodanjälkeinen poikkeustila säännöstelyineen on varmasti ollut omiaan valtavasti lisäämään niitten toimenpiteitten lukumäärää, jotka ovat alttiit korruptiovaaroille. Ne ratkaisut, jotka tapahtuvat toisaalta liikemaailman, toisaalta valtiovallan toimenpitein, sellaiset taloudelliset kosketuspisteet valtiovallan ja liikemaailman välillä, joissa korruptioilmiöitä saattaa esiintyä, ovat pakostakin lisääntyneet. Mutta tämä ei varmastikaan riitä koko selitykseksi. Tärkeänä tekijänä on, että kosketukset ennen sotaa tapahtuivat sosiaalisesti paljon "homogeenisemmassa" kentässä.

On suorastaan matemaattinen laki, että jos lahjomien antajat ja lahjomien saajat ovat "samaa maata", niin epäkohtien ilmituloprosentti ei ole läheskään niin suuri kuin silloin, kun pelissä on eri kenttiin kuuluvia henkilöitä.

Edellyttäen, että olosuhteet valtiovallan ja liike-elämän välillä muuten ovat samanlaiset, korruptioilmiöiden lukumäärä on homogeenisessä kentässä epäilemättä paljon suurempi kuin heterogeenisessä, mutta skandaalien ja skandaalivihjailujen lukumäärä on silti homogenisessä kentässä pienempi. Rohkenenpa väittää, että jos meillä sodanjälkeisen säännöstelyn aikana olisi ollut vain puhtaasti porvarillisia hallituksia, niin korruptioilmiöiden määrä olisi ollut moninkertainen verrattuna siihen, mitä se meillä sodanjälkeisenä aikana todellisuudessa on ollut, mutta skandaalikohu silti vain murto-osa siitä, mitä porvarilliset piirit nyt ovat ylläpitäneet.

Tähän voidaan sanoa: korruptioilmiöiden vähentämiseksi pitäisi kosketuskohtien lukumäärää supistaa niin paljon kuin mahdollista, toisin sanoen kaikki säännöstelytoimenpiteet pitäisi poistaa ja talouselämän hoito uskoa kokonaan "businessmiehille". Ja sitähän porvarillisella taholla vaaditaankin. Mutta sosialidemokraattien taholla vastataan, että vaikkakin pitää poistaa kaikki sellainen varsinainen säännöstely, jolla on poikkeusajan luonne, niin valtiovallan ja talouselämän välille jää kuitenkin aina kosketuskohtia ja että itse asiassa kaikki ajat ovat suuremmassa tai pienemmässä määrin poikkeusaikoja ja että kokonaan valvomatta jätetty talouselämä on osoittautuva ratkaisevissa kohdin toimintakyvyttömäksi, kuten tähän saakka. Eiköhän esim. koko tullipolitiikka ole säännöstelypolitiikkaa, sillä erolla vain, että talouselämä silloin yksipuolisesti vaatii itselleen valtiovallan tukea. Ja loputtomasti voitaisiin osoittaa muitakin kohteita, joissa talouselämä on ollut niin vapaa kuin se yleensä inhimillisen kokemuksen ja historian valossa on pystynyt olemaan.

Ajatus että korruptiovaarat voitaisiin poistaa poistamalla talouselämän ja valtiovallan kosketuspisteet, on pelkkää utopismia. Loogillisesti siitä olisi seurauksena joko talouselämän diktatuuri, jolloin valtiovalta olisi liikemaailman välikappale, tai valtiovallan diktatuuri, jolloin vapaa markkinatalous lakkaisi olemasta.

Ja silloinkin, kun sanottua ajatusta on pyritty suuntaan tai toiseen toteuttamaan, ovat korruptioilmiöt jatkuneet niin täyskapitalistisessa kuin valtiososialistisissakin maissa. Ei ole siis mahdollista poistaa korruptiota poistamalla lahjuksiin alttiiksi tekeviä valtiovallan ja talouselämän kosketuksia. Yhteiskunta on tavallaan elimellinen kokonaisuus, tarvitaan sekä valtiovaltaa että talouselämän miehiä ja naisia. Ja tästä seuraa, että sittenkin on parempi, että yhteiskunnallinen kenttä on sillä tavoin heterogeeninen, että sen päätekijät pitävät toisiaan tasapainossa.

Mutta palataksemme tästä korruptioilmiötä koskevasta teoretisoinnista (jota voitaisiin ja pitäisikin jatkaa vielä perusteellisemmin kuin edellä on tapahtunut) alkuperäiseen kysymykseen - kysymykseen, mitä olisi tehtävä riittävien toimintamahdollisuuksien antamiseksi pystyville, nimenomaan sosialidemokraattisesti ajatteleville miehille ja naisille, joille liike-elämä on suurin piirtein suljettu - niin ei mikään olisi mielenkiintoisempaa kuin saada kuulla siitä toistenkin käsityksiä. Ilmeistä nimittäin on, että edellämainittuun paineeseen liittyy puolueen toimintaa vakavasti uhkaavia moraalisia ja muita vaaroja, ellei sen purkauttamiseksi löydetä ajoissa tarkoituksenmukaista ja tyydyttävää ratkaisua."

- Kirjoitus on Sosialistisen Aikakauslehden numerosta 2 vuodelta 1955. Nils Nilsson oli koulutukseltaan teologi ja toimi mm. SAK:n talouspoliitisena sihteerinä 1950-luvun puolivälistä eläkkeellejäämisensä saakka.

Arvokeskustelua 60 vuotta sitten...

Lomakohteen kirjasto tarjosi mukavan yllätyksen. Sieltä löytyi luettavaksi Sosialistisen Aikakauslehden nidottuja vuosikertoja 1950-luvulta. Kun tällä hetkellä ei ole olemassa mitään foorumia, jossa periaatekeskustelua  käytäisiin, ajattelin lainata 1950-luvun vaikuttajien tuohon ajankohtaan liittyviä periaaatteellsia kannanottoja. Yhteiskunnallisen tilanteen muutos ja kansanvaltaisten periaatteiden pysyvyys ovat niissä samalla kertaa koettavissa.


Pohjoismaisesta yhteistyöstä ja ulkopolitiikasta:

"Ymmärrettävistä syistä ei Suomi ole voinut toisen maailmansodan päättymisen jälkeen osoittaa erikoista aktiivisuutta Pohjolan valtioitten yhteistyöpyrkimyksiä kohtaan. Sellainen aktiivisuus olisi varmasti tulkittu väärin itäisen naapurimme taholta, koska pienet viitteetkin siihen suuntaan ovat jo aiheuttaneet vastalauseita.

Kumoamaton tosiasia kuitenkin on, että Pohjolan valtioitten jokapäiväinen kanssakäyminen yli rajojen milteipä kaiken inhimillisen toiminnan aloilla on vertaansa vailla maailmassa. Pohjoismaalaisuus on asiallisesti oma käsitteensä, oma elämäntyyli ja tapa.

Kirjottaja sai aiheensa tätä artikkelia  varten siitä, että  lehdissä oli Isvestijan kiukkuinen hyökkäys lähinnä eräiden ruotsalaisten lehtien lausuntojen johdosta. Noiden ruotsalaisten lehtien lausuntojen mukaan Suomen osallistuminen pohjoismaisen neuvoston työhön oli toivottavaa ja sellaisia olettamuksia oli todella mainittu, ettei Neuvostoliitolla olisi enää painavia muistutuksia tehtävänä tuollaisen askeleen johdosta.

K.o. neuvostoliittolaisen lehden arvostelussa näitä lausuntoja vastaan on eräs mielenkiintoinen passus. Siinä pidetään Suomen liittymistä positiivisena tekona vain siinä tapauksessa, että Norja ja Tanska eroaisivat vastaavasti Atlantin liitosta. Tämä ajatus ei  mielestämme ole realistinen, sillä eihän voi ajatella Norjan ja Tanskan muuttavan aivan radikaalilla tavalla ulkopolitiikkaansa ja tähän perustuvaa ulkomaankauppaa vain sen vuoksi, että Suomi pääsisi mukaan pohjoismaisen neuvoston neuvottelupöydän ääreen. Totuus tietysti on, että jokainen maa ratkaisee ulkopolitiikkansa itse, omien kannanottojensa mukaan. Suomi ei voi pyytää veljesmaitaan muuttamaan kantaansa niiden omissa asioissa ja asettua tuomariksi tuossa tai tässä kannanmäärittelyssä. Neuvonnasta on meillä itsellämme kyllin huonot kokemukset, sillä Suomella on ollut tuomareita liikaakin ennen ja jälkeen suurten onnettomuusvuosiemme."

(SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen Sosialistisen Aikakauslehden numeron 1/1955 pääkirjoituksessa)

Demokratian kehitysilmiöistä:

"Kun valtiollisten asioiden hoito on monesti siirtynyt pois julkisuuden valopiiristä kulissien takana tapahtuvien keskustelujen ja neuvottelujen varaan, ei yleinen mielipide enää pääse niin helposti kuin ennen valvomaan tehtäviä ja tehtyjä ratkaisuja.

Useinhan on osoittautunut, että hallitusohjelmista saadaan tieto ikäänkuin pala palalta sitä mukaa, kuin niitä yritetään toteuttaa. Myös se vaara on tietenkin tarjolla, että liukkaat yksityishenkilöt pääsevät neuvotteluissa lupaamaan liian paljon yleisen edun kustannuksella oman asemansa pönkittämiseksi. Eräänlainen poliittinen yksityisyritteliäisyys elääkin nykyään kulissien takana kulta-aikojaan, kuten kaikki ovat joutuneet havaitsemaan Helsingin poliittisia uutisia seuratessaan. Mutta pahin vaara on kuitenkin nähdäkseni se, että kun ns.

poliittinen peli on käynyt yhä kovemmaksi, puolueet joutuvat pakostakin ajamaan yhä voimakkaammin yksinomaan oman ryhmänsä etuja, ja silloin tahtoo kokonaisuus unohtua eli, niinkuin Jahvetti Suomen Sosialidemokraatissa sanoisi lyhyesti ja ytimekkääästäi, unohtuu Suomi-neito.

Aivan selvänä ja avoimena on nykyään havaittavissa eräillä tahoilla kylmä yksinomainen puolue-etujen ajaminen kokonaisuuden edusta piittaamatta. Ja kuitenkin on ainoa kestävä ohje politiikassa se, että mikä sisältyy tunnuslauseeseemme: tänään puolue, huomenna kansa. Puolueiden tulee ajaa lähinnä niiden väestönosien etuja, jotka ovat niiden kannattajia, mutta valtakunnallista ajattelutapaa ei ole myöskään unohdettava. Näin tulenkin jälleen siihen, mitä jo aikaisemmin korostin; on entistä tärkeämpää kansanvallan pitämiseksi oikeilla raiteilla, että kansalaiset, yleinen mielipide valppaasti seuraa yleistä kehitystä poliittisella alalla. Se on kansalaisten oikeus, mutta myös velvollisuus demokraattisessa yhteiskunnassa.

Kansanvaltainen valtiollinen järjestys merkitsee, että kansalaiset itse osallistuvat asiain yleisen suunnan määräämiseen. Tämä vuorostaan edellyttää, että kansalaiset tarpeellisella valppaudella itse seuraavat valtiolaivan yleistä kurssia niin sisäisillä vesillä kuin ulkoisillakin ulapoilla. Demokratia vaatimalla vaatii, ollakseen todellista kansanvaltaa, valpasta yleistä mielipidettä.

Vain tällä ehdolla pysyy todellisuutena  hallitusmuotomme säännös, että Suomi on itsenäinen tasavalta, jossa valtiovalta kuuluu kansalle."

(Tohtori Tauno Suontausta Jyväskylän työväenyhdistyksen tilaisuudessa. Puhe julkaistiin kokonaisuudessaan Sosialistisen Aikakauslehden nimerossa 1/1955)