Kehnot säännöt on luotu rikottaviksi

Aamun uutisista kuulen Turkin päätöksestä avata omasta puolestaan siellä oleville, arvatenkin yli miljoonalle pakolaiselle raja heidän pääsemisekseen Eurooppaan. Juuri ennen uutisia seuraan hetken Ruotsin television tuottamaa ohjelmaa 1940-lukulaisista; siinä yritysjohtaja panee merkille naisten nousevan osuuden yhteiskunnallisessa vastuunotossa ja jopa yritysmaailmassa. Hänen mukaansa olemme siirtymässä matriarkaattiin, äidin ehdottoman rakkauden periaatteella toimivan yhteiskuntaan. Se tulee merkitsemään suurta muutosta patriarkaatin, ehdollisen rakkauden periaatteilla ja usein miesten johdolla rakennettuun yhteiskuntaan.

Nämä kaksi todellisuutta ovat nyt joutumassa todellisuuden ja tositapahtumien esiinnostamaan ristiriitaan, joka vaatii ja johon etsitään ratkaisua. Tarkoitan tällä Kreikan ja Turkin rajalla olevaa, tällä hetkellä yli kolmenkymmenen tuhannen lähi-idän pakolaisen värjöttelyä talvisessa säässä nuotioiden ääressä, ilman riittävää vaatetusta, ruokaa tai mitään todellista huolenpitoa tai huoltoa. He odottavat nyt Euroopalta päätöksiä.  On syntymässä tilanne, joka vaatii ratkaisua ja johon on vastattava.

Tämän kysymyksen eteen joutuvat ensimmäisenä tuohon alueeseen rajoittuvat maat, Kreikka, Bulgaria ja Romania. Vastaukset ovat olleet patriarkaaliseen, ehdollisen rakkauden periaatteeseen pohjautuvia. Ensimmäinen periaate on ollut rajojen ehdoton sulkeminen. Toinen - jota Britannia nyt aktiivisesti kehittää - on se, että ainoastaan hyvin koulutetut, omaa varallisuutta omaavat ja itsestään huolehtimaan kykenevät voidaan päästää maahan. Kun katselen Unkarin, Slovakian ja Itävallan asenneilmapiiriä, luvassa on rajojen sulkemisia, vihamielisiä ja etnofobisia asenteita, silmien sulkemista edessä olevalta humanitääriseltä katastrofilta.

Voisiko eurooppalainen todellisuus tarjota toisenlaista vaihtoehtoa? Tämä vanheneva maanosa tarvitsisi todellisuudessa nopeassa tahdissa lisää nuorta, työikäistä sukupolvea rakentamaan paitsi omaa tulevaisuuttaan, myös vahvistaman ikääntyvää Eurooppaa. Olisiko mahdollista yhdistää pakolaisvirrassa mukanaoleva dynaaminen voima uudenlaisen todellisuuden, 'uuden normaalin' luomiseen, joka muuttuisi  rasitteeksi koetusta ja vihatusta voimavaraksi ja uusia näköaloja avaavaksi, uudeksi yhteisen hyvinvoinnin tulevaisuudeksi?

Nyt palaan uudelleen Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikkaan, jota olen useaan otteeseen eri yhteyksissä arvostellut sitoutumisestä tähän aikaan relevanttia vastausta antamattomista, sopimattomista ideologispohjaisista säännöistä. Ne - kuten Euroopan kasvu- ja vakaussopimus nykymuodossaan - eivät tarjoa vastauksia sen enempää täällä vieläkin vallitsevaan kurjuuten ja eriarvoisuuteen, kuin suurten humanitääristen ongelmien ratkaisuunkaan - jollainen pakolaisten virta aivan ehdottomasti on. Tällainen ei tilanteen tarvitsisi olla. Sen muuttaminen edellyttää kuitenkin talous- ja rahapolitiikkaan liittyvän 'Gordionin solmun' avaamista. Patrtiarkaaliset lähestymistavat eivät tarjoa tähän muuta vastausta kuin kurjuuden - niin aineellisen kuin henkisenkin - hyväksymistä ja mikä vielä pahempaa ja rumempaa: vetäytymistä kansalliseen kuoreen ilman vastauksia koko ihmiskuntaa koskeviin haasteisiin.

Euroopan uuden Komission johdossa on nainen, Ursula von der Layen, suurperheen äiti ja tunnettu rohkeista perhepoliittisista ratkaisuistaan Saksan sosiaaliministerinä. Rahapolitiikkaa Euroopan keskuspankissa johtaa myös nainen, Christine Lagarde. Vastaavasti Suomessa on yllättäen uusi hallitus, jossa maata  on johtamassa  viiden puolueen asettamia naisministereitä. Uskon näiden kaikkien pohtivan parastaikaa kuumeisesti, mitä olisi tehtävä nyt eteennousevan pakolaiskriisin ratkaisemiseksi. Kun totean, että Euroopan Unionin jäsenmaiden poliittinen todellisuus ei tarjoa mahdollisuutta järkevään ja inhimillisen ratkaisuun, on tämä johtopäätös mitä todennäköisimmin mitä suurimmassa ristiriidassa sekä matriarkaalisen, ehdottoman rakkauden periaatteen kanssa. Nyt tarvitaan Immanuel Kantin ¨kategorisen imperatiivin¨ jokaista ihmistä oikeudenmukaisesti kohtelevan periaatteen ottamista käytäntöön.
Se tarkoittaa Euroopassa sitä, että ideologisista ja strategisista syistä hyväksytyn kasvu- ja vakausopimuksen säännöt laitetaan sivuun ja vastataan ennakkoluulottomasti edessäolevaan ongelmaan. Ratkaisu voidaan hahmottaa seuraavasti.

Euroopan Unionin komissio toteaa välttämättömyyden ratkaista pakolaiskriisi produktiivisella ja ennakkoluulottomalla tavalla. Euroopan Komissio tekee finanssipoliitisen päätöksen pakolaiskriisin ratkaisemiseksi yhdessä EKP:n kanssa asettamalla poliittisella päätöksellä käyttöön Euroopan valtioille euromääräisen summan, joka vastaamaan väestömäärään suhteutettua osuutta pakolaistilanteen nopeaksi järjestämiseksi Turkin Euroopan puoleisella alueella, pakolaisten rekisteröimistä, huoltoa ja kuljetusta käytettävissä olevin liikennevälinein kohdemaihin.  Tällä rahoituksella varmistetaan myös pakolaisten asian kokonaisvaltainen hoitaminen vastaanottajamaissa, asumista, sosiaalista hyvinvointia, koulutusta, kotouttamista ja työelämään sijoittamista myöten.

Itsenäisen keskuspankin omaavan Euroopan Unionille tämä ei ole taloudellisesti ongelma missään muodossa - ainoastaan nykyiset säännöt rajoittavat toimeen ryhtymistä. Paljonko tällainen operaatio tulisi maksamaan? Otetaan lähtökohdaksi jokin teoreettinen summa, esimerkiksi 100 000 euroa yhtä pakolaista kohden; kymmenen maksaa miljoonan, 1000 maksaa sata miljoonaa, 100 000 maksaa kymmenen miljardia, miljoona maksaa 100 miljardia. Summa on  suuri - mutta ei mielikuvituksen rajaa ylittävä; maksoihan Euroopan Keskuspankki omilla rahapoliittisilla päätöksillään pääjohtaja Mario Draghin aloitteesta vuosina 2014-2018 vähintään 3200 miljardia määrällistä elvytystä erilaisten velkakirjojen osto-ohjelmien muodossa, ei valtioille vaan yrityksille ja markkinalle. Miten tämä raha jakaantui ja miten se käytettiin, on edelleen selvittämättä.

On siis käytettävä samaa keinoa, määrällistä elvytystä, mutta suunnattuna tällä kertaa jäsenvaltioille edessäolevan pakolaisongelman humanitäärisen ja dynaamiseen hoitamiseen. Totta on että sääntöjä on rikottava, sääntöjä jotka ovat  vuosikymmenien takaisen maailmanpoliittisen tilanteen ja senaikaisen strategisen ymmärryksen hallitsemia. Voin kuvitella, että asennoitumistavan muutos YK:n ihmiusoikeusperiaatteiden suuntaan voi onnistua juuri nykyisillä voimilla, jos he ymmärtävät feminisminsä sillä ainoalla oikealla tavalla, jota matriarkaalinen lähestymistapa tarkoittaa. Myös pakolainen on samanlainen ihminen kuin kuka meistä tahansa. Väkivallan sijasta on vastattava tähän haasteeseen matriarkaalisella,  ehdotoman 'äidinrakkauden' periaatteeella, sovelletuna ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Syntyvä pakolaiskriisi voidaan ratkaista - ja se voidaan ratkaista nopeasti, produktiivisesti ja dynaamisesti ajatellen Euroopan ja maailman tulevaisuutta. Voidaan luoda malli, joka ennenpitkää auttaa koko maailmaa ratkaisemaan ilmastokriisin ohella myös pakolaisuuden, joka sekin taitaa ainakin osittain olla muuttuvan ilmaston syytä.

10.3. 2020
Turkin ja Kreikan (ts. Euroopan Unionin) rajalla syntynyt pakolaiskriisi ja sen ratkaisuyritykset kuvaavat hyvin Euroopan Unionin kyvyttömyyttä ratkaista suuria yhteiskunnallisia - tässä tapauksessa globaaleja - ongelmia. Euroopan Unioni on jo vuonna 2016 tehnyt sopimuksen Turkin kanssa pakolaisten pitämisestä Turkin puolella Euroopan Unionin maksaessa miljardeja euroja Turkille tämän tehtävän jonkinasteisesta hoitamisesta - hoidon laadusta ja humanitaarisuudesta ei ole taidettu tässä yhteydessä sopia yhtään mitään. Nyt Turkki on alkanut käyttää tätä sopimusta ja sen noudattamisen keskeyttämistä strategisena poliittisena aseena. Sanoia kai voidaan, että tämän sopimuksen yhteydessä ei ole tähänkään saakka yritetty vastata kansainväliset ihmisoikeusnormit täyttävällä tavalla.
Haluan kiinnittää huomiota tässä yhteydessä samaan aikaan Euroopan Keskuspankin määrälliseen elvytykseen, jota jaetaan Euroopan Unionin alueelle yrityksille ja markkinapohjaisille rakenteelle keskimäärin 20 mrd euroa kuukausittain ainakin tämän vuoden loppuun saakka. Kun nyt Korona-vitus on saanut aikaan yht'äkkisen pörssikurssien romahduksen, on odotettavissa että määrällistä elvytystä markkinoiden tukemiseksi todennäköisesti vahvistetaan edelleen.

Huomaa että määrällinen elvytys suuntautuu markkinoille eikä valtioille vaikka valtioiden velkakirjoja tässä EKP:n toimesta pääsääntöisesti ostetaankin. Markkinat eivät vastaa mitään pakolaiskriisiin, siihen on valtioiden vastattava. Määrällinen elvytys valtioiden suuntaan saattaisi muodostaa ratkaisevan keinon syntyneen pakolaiskriisin hoitamiseksi dynaamisella, inhimillisellä ja samalla produktiivisella tavalla. Itsenäisen keskuspankin omaava yhteisö kuten EU voisi todennäköisesti ilman mitään riskejä rahoittaa valtioiden kautta koko pakolaiskysymyksen hoitamisen kaikkine siihen liittyvine ilmiöineen, kuten edellä olen päässälaskunomaisesti osoittanut. Jo nykyisillä päätöksillä EKP tukee Valuuttaunionin markkinoita ainakin kaksinkertaisella summalla jo tämän vuoden aikana verrattuna siihen, mitä pakolaiskriisin haltuuonotto tulisi maksamaan. Kysymys olisi valtavasta piristysruiskeesta eurooppalaiselle taloudelle. Tällainen suora tuki valtioille olisi merkitykseltään kokonaan eri luokkaa kuin 'markkinoiden likviditeetin' vahvistaminen.

Miksi tällaista ei tehdä - eikä siitä edes puhuta? Se on hyvä kysymys ja se kuvastaa Euroopan Unionin finanssi- ja rahapoliittista yksisilmäisyyttä,  joka on strategisena tavoitteena upotettu Euroopan Unionin peruskirjoihin. Peruskirjan on puolestaan kirjoitettu ja sovittu konsensuksella niin, että niiden muuttaminen talous- ja rahapolitiikankaan osalta ei ole todennäköisesti lainkaan mahdollista. Euroopan Valuuttaunioni on sulkenut itsensä omituiseen 'veljeyden vankilaan' ja heittänyt päätöksiä tehdessään vankilan avaimen kaltereiden läpi ulottumattomiin. Nyt kun pitäisi suurten kysymysten edessä tehdä ratkaisuja, keinoja ei nykyisten perussääntöjen ja niiden pohjalle laadittujen mekanismien puitteissa ole olemassa.
Mistä löytyy se Kalevalan peukalonmittainen mies, joka kaataa tämän aurinkoa peittävän ja päivän paistamisen estävän ja raikastavaa tuulta pidättelevän ideologisen tammen?

12.3. 2020
Ilpo Rossi:

Euroopan Komissio on ottanut kantaa Korona-viruksen vastaisessa taistelussa: Euroopan Unionin perussopimusten mukaisesti Komissio voi tukea pieniä ja keskisuuria yrityksiä sekä työmarkkinoita; terveydenhoitoalan tuki tarkoittanee markkinaperusteisia ratkaisumalleja. Julkista terveydenhoitoa Komissio ei voi tällä 25 mrd:n tukipaketilla  juurikaan tukea, vaikka juuri se pohjoismaisessa hyvinvointimallissa ottaa päävastuun myös tämän virustaudin vastaisesta strategiasta ja  terveydenhuoltotoimista. Mielenkiintoista kuulla jatkossa päätösten tarkempi toteutustapa ja se, miten hallituksemme tähän Komission suunnitelman suhtautuu. Markkinaperusteisena vastaus saattaa arvokkaan sijasta muotoua jokseenkin irvokkaaksi?                                                    "Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen sanoi tiedotustilaisuudessa, että valtiot saavat tukea niitä yrityksiä, jotka sitä viruksen takia tarvitsevat.

Kasvu- ja vakaussopimuksen annetaan joustaa tässä tilanteessa. Komissio työstää ehdotuksensa ennen ensi maanantain euroryhmän kokousta.

Lisäksi komissio perustaa Korona-sijoitusrahaston. Tavoite on koota 25 miljardia euroa, jotka voidaan ohjata terveydenhuoltoalalle, pienille ja keskisuurille yrityksille sekä työmarkkinoille.

Äkillisesti komissio aikoo vapauttaa talouden suojatoimiin 7,5 miljardia euroa hätäapuna. Komissio päättää yksityiskohdista tänään (torstai 12.3. 2020); jos EKP pitää tiukasti kiinni rahapoliittisista säännöistä, tukea voivat saada mm. ykstyisen puolen yritykset, mukaanluettuna terveydenhoitola. Julkisen sektorin tukeminen on periaatteessa kiellettyä. Tukea voisivat siis saada yritykset, jotka eivät kanna suoranaista yhteiskuntavastuuta, mutta julkisen puolen pitäisi kantaa itse kokonaisvastuu. Jos lentoyhtiöitä tuettaisiin Koronaviruksen aiheuttamien menetysten johdosta, valtiojohtoinen Finnair ei periaatteessa kuuluisi EKP:n tuella avustettavien yritysten joukkoon. Sekä Euroopan Komissio että EKP ovat nyt erityistoimissaan vedenjakajalla.

28.6. 2020
Viittaan tässä blogikirjoituksessa Immanuel Kantin "Kategoriseen imperatiiviin", jonka mukaan yhteiseksi moraaliseksi normiksi ei voida ottaa sellaista normia, jota ei voida yleisesti hyväksyä. Euroopan Unionin peruskirjassa on käynyt juuri näin. Markkinaperiaatteen autorisoiminen yleiseksi ja kaikkea talopudellista toimintaa ohjaavaksi periaatteeksi on ristiriidassa erityisesti sosialidemokratian mutta myös nykyisen vasemmistoliiton ja jossakin määrin yhteiskunnallisesti uudelleenasennoituneiden vihreiden periaatteellisen lähestymistavan kanssa. Jotta Kantin "kategorisen imperatiivin tulkinta ei jäisi ainoastaan allekirjoittaneen näkemysten varaan, lainaan tähän Frankfurtin koulukunnan informaatioteoreetikkona mainetta saanutta Jürhen Habermasia, joka sanoo tästä vaativasta periaatteesta seuraavaa:

"On kiinnostavaa miten tekijät, joiden filosofiset lähtökohdat ovat erilaiset, törmäävät tällaista moraaliperiaatetta etsiessään jatkuvasti samoille ideoille rakentuviin peruskysymyksiin. Kaikki kognitivistiset etiikat nimittäin tarttuvat Kantin kategorisesa imperatiivissaan esittämään intuitioon. Minua eivät tässä kiinnosta Kantin eri muotoilut vaan taustalla oleva idea, jonka on tarkoitus ottaa huomioon pätevien moraalisten kieltojen persoonaton tai yleinen luonne. Moraaliperiaate määritellään siten, että se sulkee epäpätevinä pois kaikki normit, joihin kaikki mahdolliset asianosaiset eivät erityisin perustein voi  yhtyä. Yksimielisyyden mahdollistavan sitaperiaatteen tarkoituksena on taata se, että ainoastaan sellaiset normit hyväksytään päteviksi, jotka ilmaisevat yhteistä tahtoa; kuten Kant yhä uudelleen muotoilee, niiden on sovelluttava "yleiseksi laiksi". Kategorinen imperatiivi voidaan ymmärtää periaatteeksi, joka edellyttää toimintatapojen ja maksiimien tai niissa huomioitujen (siis toiminnan normeissa kiteytyvien) intressien yleistettävyyttä. Kant haluaa eliminoida epäpätevinä kaikki tämän vaatimuksen kanssa "ristiriidassa" olevat normit. Hänellä on "mielessään se sisäinen ristiriita, joka syntyy toimijan maksiimeissa silloin kun tämän käyttäytyminen voi johtaa aiottuun tulokseen ainoastaan siten, että kyseinen käyttäytyminen ei ole yleistä." Tosin tällaisesta ja vastaavista siltaperiaatteen muotoilusta juontuva johdonmukaisuuden vaatimus on johtanut formalistisiin väärinkäsityksiin sekä valikoiviin lukutapoihin."
(Jürgen Habermas: "Järki ja kommunikaatio", s. 117 luvussa "Diskurssietiikka")

Työn vapauttamisesta

Työn vapauttamisesta

Kun taas pitkästä aikaa on alettu puhua työajan lyhentämisestä, kuusituntisesta työpäiväsät ja työn uudelleen jakamisesta, palautan tässä sekä itselleni että lukijalle jo 1970-luvun lopulla kirjoittamani esseen työn vapauttamisesta. Nimi voisi olla yhtä hyvin "työvoiman vapauttamisesta", tulkitsenhan tässä työväenliikkeen arvoperintöön olennaisena osana kuuluvaa  ihmisyyden, ihmisyyteen heräämisen ja - Työväen Sivistysliiton  1950- ja -60-lukujen pääsihteeriä Arvi Hautamäkeä lainaten - omaehtoisuuden periaatetta. TSL:ssä alettiin tuolloin puhua myös omaehtoisesta sivistystyöstä., kasvamisesta omaehtoisuuteen. Vaatimus lyhyemmästä työajasta kuuluu joukkoon työväenliikkeen pitkän ajan vaatimuksia, jotka kaikki saavat lähtökohtansa samasta lähteestä: tieteen ja teknologian kehityksen myötä ihmisen esihistoria alkaa olla loppuvaiheissaan. On aika käyttää näitä suuria edistysaskeleita ihmisyyden suuren tavoitteen, ihmisyyden mahdollistamisen. 
Kokosin muutamia keskeisiä esseitäni pieneen pamflettiin nimeltään "Sormi joka osoittaa kuuta". Ensimmäinen essee koskee heräämistä tietoisuuteen, "dialektista metodia", kykyä sanoa ei, asettaa itseä koskevia tavoitteita, taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja luoda järjestelmä, kansanvalta joka mahdollistaa jokaiselle "lajiolennolle" mahdollisimman suuren vapauden ja päätösvallan ihmisenä olemisessa. Toinen essee koskee tämän vapauden keskeistä ilemenemismuotoa, ihmisen aktiviteettia, työn ja toiminnan vapauttamista. Näin kirjoitin jo yli neljäkymmentä vuotta sitten:

Työn ja työvoiman vapauttaminen
"Dialektisen metodin ohella työn vapauttaminen on toinen tärkeä marxilaisen filosofian periaate. Ei suinkaan riitä se, että olevaa yhteiskuntajärjestelmää kritisoidaan, vaikka se onkin oikeutettua. Mikä tahansa kriittinen suhtautuminen vallitsevan järjestelmään ei ole vielä työväenliikkeen perinteellisten pyrkimysten toteuttamista. Kritiikillä täytyy olla tietty suunta. Työn vapauttamisen periaate antaa tässä suhteessa arvokasta tietoa siitä, minkälainen työväenliikkeen arvojen mukaisen yhteiskunnan tulisi olla. Työn vapauttamisen ja ihmisen luovuuden täysi toteutuminen ovat työväenliikkeen perinteellisen filosofian alkuperäisiä tavoitteita. Tämän tavoitteen tärkeyden huomaa erityisen selvästi eräistä Maxin kommunismia koskevista määritelmistä. 

Seuraava lainaus on "Saksalaisesta ideologiasta" (linkin takana oleva teksti ei ollut vielä 1979 käytössäni) ja se käsittelee työn vapauttamisen ohella myös työnjakoon liittyviä vaaroja:

Ote "Saksalaisesta ideologiasta":

- "Edelleen, työnjako pitää sisällään vastakohdan yksityisen perheen etujen ja keskinäisessä vuorovaikutuksessa olevien kaikkien yksilöiden yhteisen edun välillä. Ja todella tämä yhtenäinen etu ei esiinny ainoastaan ja pelkästään mielikuvituksessa yleisenä hyvänä, vaan ennen kaikkea todellisuudessa keskeisenä riippuvuussuhteena niiden yksilöiden keskuudessa, joille työ on jaettu. Ja lopuksi, työnjako tarjoaa meille ensimmäisen esimerkin siitä, kuinka - niin kauan kuin ihminen elää luonnollisessa yhteisössä, niin kauan kuin eroama yhteisön ja yksityisen edun välillä esiintyy, niin kauan aktiivisuus ei ole vapaaehtoista vaan luonnollisestikin jakautunut. Ihmisen oma teko tulee vieraantuneeksi voimaksi häntä itseään vastaan, orjuuttaen hänet sen sijasta, että hänen tekonsa olisi hänen valvonnassaan. Niin pian kuin työ on jaettu, jokaisella ihmisellä on erityinen rajattu toiminta-alueensa, johon hänet on pakotettu ja josta hän ei voi paeta. Hän on metsästäjä, kalastaja, paimen tai kriittinen kriitikko. Ja hänen täytyy jäädä tähän tehtävään ellei hän halua menettää elinehtojaan; kun sen sijaan kommunistisessa yhteiskunnassa, jossa kenelläkään ei ole määrättyä toiminta-aluetta, jokainen voi ryhtyä mihin tahansa haluamaansa toimeen. Yhteiskunta säätelee yleistä tuotantoa ja tekee siten minulle mahdolliseksi tehdä yhtä asiaa tänään ja toista huomenna, metsästää aamulla, kalastaa iltapäivällä, paimentaa karjaa illalla, kritikoida päivällisen jälkeen, juuri niin kuin haluan, ilman että ryhtyisin metsästäjäksi, kalastajaksi, paimeneksi tai kriitikoksi."

Käännös on kirjasta "Marx concept of man" (E. Fromm, T.J. Bottomore), jossa Marxin taloudelliset ja filosofiset käsikirjoitukset ensimmäisenä eglanninkielisenä käännöksenä muodostavat yhden osan.

Ihminen yhteiskunnan mittapuuna

Nämä lainaukset osoittavat ennen kaikkea kommunismin olleen Marxille humanistisen, inhimillisen yhteiskunnan malli. Sen ensisijaisena tavoitteena oli ihmisen todellisen olemuksen toteuttamisen mahdollistaminen. Yksi sen tärkeimpiä tunnuksia tuli olemaan ihmisen aktiivinen suhtautuminen ympäröivään todelliseen maailmaan. Tätä suhdetta Marx kutsui produktiiviseksi, luovaksi elämäksi. Marxin kommunismin tavoitteena oli siten ihmisen luovien kykyjen, inhimillisen täyttymyksen mahdollistaminen.

Marxin käsitys työstä on perinteistä palkkatyötä laajempi: se on ihmisen luovuuden, työn, toiminnan, ajatusten ja tunteiden toteuttamista, perustuen tietoisuuteen maailmasta ja ihmisenä olemisen ehdoista. Se on yhteiskunnallisesti integroitunutta omaehtoisuutta, itsensä ilmentämistä.

Luovuus ja omaehtoisuus

Luovuuden ajatus sinänsä on nykyään varsin yleisesti hyväksytty, ja itse asiassa siihen kuuluvia ominaisuuksia edellytetään jokaiselta hyvin tehtäväänsä hoitavalta kansalaiselta. Tosiasiassa kuitenkin tuotantoelämä ymppää luovan toiminnan käsitteeseen joukon sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät siihen ollenkaan kuulu ja jotka toimivat luovuutta ja omaehtoisuutta vastaan. (Työnjako, automaatio, voiton tavoittelu, työn ja pääoman välinen ristiriita, ihmisen sitominen määrättyyn tehtävään, palkkaorjuus, jne. lisäys 2007)

Lapsi - luonnostaan luova ja vapaa

Parhaimmillaan ja helposti havaittavassa muodossa luovan toiminnan ilmenemistä tapaa lasten keskuudessa. Luova toiminta on vapaan työn käytännöllinen ilmenemismuotoja siten sosialismin tärkeimpiä symboleja. Siten esimerkiksi sosialistisen kasvatuksen tulisi rakentua vapaan työn, luovuuden täydelle toteuttamiselle. Tavoitteena on ihmisen täydellinen syntyminen.

Työvoiman myyminen vieraannuttaa

Vallitsevien tuotantosuhteiden keskeisenä tarkoituksena on kuitenkin tuottaa voittoa. Voiton maksimoimisen periaate johtaa sellaiseen tuotantoon, joka ei aina välttämättä palvele ihmisen todellisia ja kipeimpiä tarpeita. Ihmisen on myytävä työvoimaansa tullakseen toimeen. Omaa elinvoimaansa myyvä ihminen vieraantuu omasta työstään ja samalla muusta toiminnasta. Toiminnalle pääoman ehdoilla on tyypillistä se, että siinä ihminen useimmiten joutuu luopumaan omasta toiminnastaan ja näkemys omista todellisista tarpeista hämärtyy.

Työn vapauttaminen - pysyvä tehtävä

Tässä yhteydessä on tietenkin olennaista todeta se, että ihminen joutuu kaikissa olosuhteissa - myöskin tulevaisuudessa - toteuttamaan työtehtäviä, jotka ovat yhteisön toiminnan kannalta välttämättömiä. Niiden joukossa saattaa olla sellaisiakin, jotka luonteestaan johtuen koetaan epämiellyttäviksi. Pyrittäessä työn vapauttamiseen tällaisen työn luonnetta voidaan kuitenkin muuttaa esimerkiksi tekniikka kehittämällä. Työn vapauttaminen ja ihmisen täysi toteutuminen on siten ihmisen tarpeiden kannalta katsottuna lisääntyvässä määrin mahdollista.

Palkkaorjuus

Työn myymiseen perustuva ajattelutapa on kuitenkin niin iskostunut elämäntapaamme, että haaveiluakaan siitä pois pääsemiseksi turkin tapaa. Tämän päivän työväenliikekään ei ole ottanut tavoitteekseen ihmisen kaikkien tarpeiden toteuttamista, vaan palkkaorjuuden kokonaisvaltaisen toteuttamisen täystyöllisyyspyrkimyksen muodossa. Veljellinen hyvinvoinnin jakaminen muilla keinoilla toimeentulon varmistamiseksi ei näytä toistaiseksi tulevan kysymykseen, vaikka täystyöllisyyskin perinteisessä muodossaan tuntuu tavoittamattomalta.

Työ ihmisen luovien voimien ilmenemismuotona ei siis toistaiseksi näytä olevan valtiovallan erityisessä suojeluksessa, vaikka perustuslaissamme näin juhlallisesti luvataankin. Työväenliike näyttää pyrkivän johdonmukaisesti paremmin palkattuun palkkaorjuuteen ja kilpailua esiintyy vain siitä, kuka rohkenee esittää kovimmat markkamääräiset korotusvaatimukset, tai kuka pystyy myymään nahkansa kaikkein kalleimmalla.

Kasvun vai tasaisemman työnjaon kautta?

Tuotantosuhteiden kritiikin keskeisenä kysymyksenä näyttävät esiintyvän tulojen lisääminen ja tulonjaon tasaaminen. Tuotannon lisäämistä - olipa se sitten mitä laatua hyvänsä - pidetään melko yleisesti parhaimpana keinona päästä kohden parempia päiviä. Työn ja pääoman välinen ristiriita koetaan ennen kaikkea epäoikeudenmukaisena tulonjakona. Suurempi solidaarisuus tulonjaossa on sekin tärkeää saavuttaa, mutta työn ja pääoman välisessä ristiriidassa en pitäisi tätä syvällisimpänä tavoitteena. Tasaisemman työnjaon tehtävänä on varmistaa pyrkimys vielä syvällisempään tavoitteeseen ja se on työn vapauttaminen pääoman kahleista.

Kurjuuden ja kerskailun polarisaatio

Toimeentulon solidaarisessa jakamisessa ei ole vielä onnistuttu, vaikka siihen työväenliikkeelläkin olisi ollut runsaasti mahdollisuuksia. Puutteen ja kurjuuden rinnalla rehottaa vieraantunut ja usein kerskaileva kulutus. Tulevaisuudenkuvana nousee esiin joustava ja pehmeä pakkotuotannon ja pakkokulutuksen yhteiskunta, jossa kenelläkään ei ole perusmallista suuresti poikkeavia toimintamahdollisuuksia, toiveita tai edes odotuksia.

Yksilö ja demokratia

Yksilön vapaus, yhteisöllisyys, demokratia
Porvarillinen yhteiskunta väittää taistelevansa yksilön vapauden ja yksilön oikeuksien puolesta. Samalla se pitää vastakohtanaan kollektiivisuutta, yhteisöä ja yhteisöllisyyttä. Kollektivismi tuhoaa yksilön vapauden, sanotaan. Neuvostokommunismi on tästä yhtenä suurena, historiallisena esimerkkinä. Yksilön omaisuuden suoja on yksi tunnusomaisimpia esimerkkejä yksilön vapaudesta, omanaan pitämisestä ja itselleen varaamisesta.

Mihin perustuu työväenliikkeseen juurtunut ajatus yhteisöllisyydestä? Mikä siinä on yksilön vapauden ja oikeuksien osuus? Ja miten tämä lähestymistapa kytkeytyy demokratiaan ja kansanvaltaan?

Muitsan lapsuudestani kesäjuhlan Viitasaaren työväentalon juhlakentällä ja sen monipuolisen, paikkakunnan työväenyhdistysten esittämät runot, laulut, puhe- ja laulukuoroit, sketsit ja huumorin. Lindlöfin Aatto Löytänän kylältä esitti runion ihmisyydestä, päivettyneenä kuin suoraan töistä tulleena, virittyneenä korostamaan ihmisen oiketta tulla vihdoinkin ihmiseksi.

Tuo hetki jäi mieleeni ja on pysynyt ajatuksissani jo seitsemisenkymmentä vuotta. Miten tuon runon ihmisyys sitten eroaa porvarillisesta yksilönvapaudesta vai eroaako se mitenkään? Ja miten se liittyy kansanvaltaan, ihmisoikeuksiin ja omaehtoisuuteen, itsensä toteuttamiseen?

Kun työväenliike puhuu ihmisestä, puhuu se ihmisestä lajiolentona. Se ei tarkoita vain yhtä ihmistä, yhtä yksilöä vaan ihmistä kaikenkaikkiaan sellaisena kuin se maapallolla esiityy rodullisine, kulttuurisine ja uskonnollisine eroineen. Se tarkoittaa lajiolento  ihmistä tämän kehittymisen kaikissa vaiheissa, jokaista meistä - myös niitä joita emme ole kosaan nähneet emmekä koskaan tule näkemäänkään. Se tarkoittaa kaikkia, hyviä ja pahoja, lahjakkaita ja lahjattomia, tiedon valaisemia ja  pimennossa vaeltavia.

Yksilön oikeudet ja vapaudet ovat yhteydessä kanssaihmisen vastaaviin oikeuksiin. Erityisesti työväenliikkeessä se tarkoittaa kaikkein eniten nöyryytettyjä ja alistettuja, proletariaattia - jo Rooman valtakunnassa käytössä ollutta ilmaisua niistä, joilla ei ollut muuta menetettävää kuin kahleensa. Miksi juuri heitä - tai nykyajan prekariaattia? Siksi että heillä oletettiin olevan kaikkein suurin tarve ja kutsumus itsensä ja oikeuksiensa löytämiseen. Tämän ihmisyyttä tavoittelevan ihanteen varaan syntyi se työväenliike, joka tänäkin päivänä tavoittelee tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden nimissä "oikeutta kaikille".

Millaisissa oloissa tällainen kaikkia koskeva yksilöllisyys voisi sitten toteutua? Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta on eräs niitä eettisiä lähtökohtia, jonka sovellutuksena kansanvalta, mies ja ääni, henkilö ja ääni periaate löysi heti alusta saakka sovellutuksia. Syntyi osuuskauppaliike, kuluttajain yhtäläisiä oikeuksia ajava liike; syntyi ammattiyhdistysliike:"Kootkaamme vähäiset voimamme yhteen" - kuului Suomen Ammattiliitojen Keskusjärjestön tunnus jo vuonna 1907 kun keskusjärjestö perustettiin.

Joukkojärjestöt ja niiden perusyhdistykset rakennettiin alunalkaen kansanvallan periaatteen varaan. Se siivitti viime vuosisadan alun kansalaisia rakentamaan tuon yhteisen aatteen ympärille työväentaloja, osuuskauppoja, ammattiyhdistyksiä, teattereita, sivistysjärjestöjä, torvisoittokuntia, puhekuoroja, lauluryhmiä ja jopa liikunta- ja urheilujärjestöjä. Kansanvallan suuri periaate ei levinnyt hetimmiten koko kansalaisyhteiskuntaan; demokratian suuret periaatteet otettiin käyttöön porvarillisellakin puolella pikkuhiljaa.

Demokratian nimeen vannotaan nyt kaikkialla; joillekin se tarkoittaa vain vaalijärjestystä, ei juurikaan muuta. Se syntyi kuitenkin  työväenliikkeen suuren, suurlakkoon perustuneen voimannäytön vaatimusten myötä. Yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus, vaalioikeus, kokoontumisvapaus, järjestäytymisoikeus suurten joukkojen oikeuksien ajamiseksi. Työväenliike järjesti oman toimintansa kansanvallan pohjalle. Sellaiset käsitteet kuin hyvä toveruus, solidaarisuus, tasa-arvo, luovuus ja omaehtoisuus ovat tämän yksilönvapauden sovellutusta. Se on joka hetki tietoisuuden ja tarkastelun kohteena, ei välttämättä omistamisen vaan olemisen ja elämisen henkenä, tietoisuutena.

Sosialistisesta humanismista

Käännökseni Erich Frommin toimittaman kirjan "Sosialistinen humanismi" esipuheesta (Kansainvälinen symposium aiheesta "Sosialistinen Humanismi" (Socialist Humanism, Anchor books, Doubleday and company, ins. Garden City, New York, 1966; alkuperäinen julkaisu vuodelta 1965, tässä ei ISBN-tunnusta)

Johdanto
Viime vuosikymmenen merkittävin ilmiö on ollut humanismin renesanssi erilaisissa ideologisissa järjestelmissä. Humanismilla - lyhyesti ilmaistuna usko ihmisrodun yhteisyyteen ja ihmisen kykyyn täydellistää itseään omilla ponnistuksillaan - on pitkä ja monipolvinen historia ulottuen heprealaisiin profeettoihin ja kreikkalaisiin filosofeihin. Terentiuksen lausuma, "Uskon että mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta", oli ilmaus humanistisesta hengestä, toistuen vuosisatoja myöhemmin Goethen ilmaisussa "Ihminen kantaa mukanaan  ei ainoastaan yksilöllisyyttään vaan kaikkea ihmisyyttä, sen kaikkine mahdollisuuksineen, olkoonkin että hän kykenee ilmaisemaan näitä voimavaroja ainoastaan rajoitetussa määrin johtuen hänen olemassaolonsa  ulkoisista rajoituksista."

Yli aikojen eräät humanistit ovat uskoneet ihmisen sisäisen hyvyyteen tai Jumalan olemassaoloon, samaan aikaan kun toiset eivät. Eräät humanistiset ajattelijat - heidän joukossaan Leibniz, Goethe, Kierkegaard ja Marx - korostivat erityisesti tarvetta kehittää yksilöllisyyttä suurimmassa mahdollisessa määrin päämääränä saavuttaa korkein harmonia ja universaalisuus.  Mutta kaikki humanistit ovat jakaneet uskon mahdollisuudesta ihmisen täydellistymiseen, uskoivatpa he sitten Jumalan armon tarpeellisuuteen tai eivät, minkä he näkivät olevan riippuvainen ihmisen omista ponnistuksista (syy minkä vuoksi Luther ei ollut humanisti). Eiuskonnolliset humanistit kuten Gioanbattista Vico ja Karl Marx kehittivät tätä edelleen sanomalla että ihminen tekee itse oman historiansa ja on itse oma luojansa.

Koska humanistit jakavat uskon ihmisyyden yhteisyydestä ja ja ihmisen tulevaisuudesta, he eivät koskaan olleet fanaatikkoja. Uskonpuhdistuksen jälkeen hen näkivät rajoittuneisuutta sekä katolisessa että protestanttisessa asennoitumisessa, koska he eivät arvioineet tilannetta organisaation kapeasta lähtökohdasta, vaan koko ihmisyyden näkökulmasta. Humanismi on aina syntynyt reaktiona ihmiskuntaan kohdistuneesta uhkasta; renesanssin aikana uskonnollisen fanatismin seurauksena, valistuksen aikana äärimmäisen nationalismin, koneellistumisen ja taloudellisten etupiirien johdosta. Humanismin elpyminen tänään on uusi reaktio tähän jälkimmäisen ja edelleen voimistuneeseen muotoon - pelkoon että ihmisestä tulee esineiden orja, itse luomiensa olosuhteiden vanki - ja kokonaan uuteen, ihmisen olemassaoloa koskevaan uhkaan joka johtuu ydinaseista.

Tämä reaktio on tuttu kaikissa leireissä - katolisissa, protestanttisissa, marxilaisissa, liberaaleissa yhteisöissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tämän ajan humanistit ovat halukkaita edistämään oma erityistä filosofista tai uskonnollista ymmärrystään "paremman ymmärtämisen" vuoksi, vaan siksi, ollakseen humanisteja, he uskovat että he voivat saavuttaa uhkaan liittyvän selkeimmän ymmärtämisen jokaisen mahdollisimman täsmällisen ilmaisun kautta, pitäen aina mielessä että se mikä merkitsee eniten on ihmisen tilanne näiden käsitysten takana.

Tämän painotuotteen tarkoituksena on esitellä  yhden aikamme humanistisen suuntauksen ajatuksia. Humanistinen sosialismi eroaa tärkeässä suhteessa muista suuntauksista. Renesanssin ja valistuksen ajan humanismi uskoivat että tehtävä ihmisen muuttamiseksi täysin inhimilliseksi olennoksi voitaisiin saavuttaa yksinomaan tai pääsääntöisesti kasvatuksen avulla. Vaikka renesanssin utopistit koskettelivat tarvetta yhteiskunnallisiin muutoksiin. Karl Marx sosialistisena humanistina oli ensimmäinen joka julisti että teoriaa ei voida erottaa käytännöstä, tietoa toiminnasta, henkisiä tavoitteita yhteiskunnallisesta järjestelmästä. Marx oli sitä mieltä että vapaa ja itsenäinen ihminen voisi elää ja toimia ainoastaan sellaisessa sosiaalisessa ja taloudellisessa järjestelmässä, joka johtuen rationaalisuudestaan ja hyvinvoinnistaan saattaisi loppuun "ihmisen esihistorian" ja avaisi "humaanin historian" aikakauden, joka tulisi asettamaan yksilön täyden kehittymisen yhteiskunnan täyden kehittymisen ehdoksi,  ja päinvastoin. Tästä johtuen hän uhrasi suurimman osan elämästään kapitalistisen talouden ja työväenluokan organisaation tutkimiseen toiveena saada aikaan yhteiskunta, jokamolisi perusta uuden humanismin kehittymiselle.

Marx uskoi että työväenluokka voisi johtaa yhteiskunnallista muutosta, koska se oli ajan kaikkein epäinhimillistynein ja vieraantunein luokka, ja siksi potentiaalisesti kaikkein voimakkain koska koko yhteiskunnan toimintakyky riippui siitä. Hän ei kyennyt näkemään kapitalismin kehittymistä vaiheeseen, jossa työväenluokka olisi materiaalisesti menestyvä ja jakaisi kapitalismin olemuksen samalla kun yhteiskunta vieraantuisi äärimmäisyyden rajoille. Hän ei koskaan tullut tietoiseksi vieraantumisesta runsaudessa, joka voi olla yhtä epäinhimillistävä kuin vieraantuminen köyhyydessä. 

Korostaen tarvetta taloudellisen organisaation muuttamiseksi ja aikaansaadakseen tuotantovälineiden kontrolloinnin yksityisistä käsistä tai yhteisöistä järjestäytyneiden tuottajien käsiin Marxia tultiin tulkinneeksi väärin  sekä niiden taholta jotka kokivat hänen ohjelmansa uhkaavaksi kuin myös monien sosialistien. Edelliset syyttivät häntä pelkästään ihmisen fyysisten eikä  henkisten tarpeiden huolehtimisesta.  Jälkimmäiset uskoivat että tavoitteena oli vain kaikkien materiaalinen hyvinvointi ja että marxismi erosi kapitalismista vain menetelmien suhteen, jotka olivat taloudellisesti tehokkaampia ja jotka voitaisiin saada aikaan työväenluokan itsensä toimesta. Todellisuudessa Marxin ihanne oli luovasti toiseen ihmisen ja luontoon suhtautuva ihminen, joka tulisi vastaamaan elävällä tavalla maailmalle ja joka tulisi olemaan rikas, ei siksi että omistaa paljon vaan siksi että on paljon.

Marx oli siis etsimässä vastausta elämän tarkoitukseen, mutta ei voinut hyväksyä perinteistä uskonnollista vastausta jonka mukaan vastaus oli löydettävissä vain uskomalla Jumalan olemassaoloon. Tässä suhteessa hän kuuluu samaan valistuksen ajan ajattelijoiden traditioon, sellaisten kuin Spinoza ja Goethe, jotka hylkäsivät vanhat teologiset konseptit ja jotka etsivät uutta henkistä asennoitumiskehystä. Mutta eri tavalla kuin sellaiset sosialistit kuin Jean Jaurés, Lunacharsky, Gorki ja Rosa Luxemburg, jotka sallivat itselleen käsitellä henkisiä asioita enemmän ulkopuolisina.  Marx karisti tämän ongelman pois suorasta keskustelusta koska hän halusi välttää kaikki kompromissit uskonnollisten ja idealististen ideologioiden välillä ja koska hän piti niitä haitallisina.

Autenttinen marxismi oli ehkä kaikkein voimakkain luonteeltan eiuskonnollinen liike 1800-luvun Euroopassa. Mutta vuoden 1914 jälkeen - ja jopa aikaisemmin - suurin osa tästä hengestä katosi. Tähän vaikuttivat monet erilaiset seikat, mutta kaikkein voimakkain oli se uusi vauraus ja kuluttamisen etiikka joka alkoi dominoida kapitalistisia yhteiskuntia sotien välisenä aikana, jota välittömästi seurasi  heiluriliike tuhoisan ja kärsimystä aiheuttaneen kahden maailmansodan välillä. Tänään, kysymys elämän tarkoituksesta on noussut uudelleen mitä tärkeimmäksi aiheeksi.

On välttämätöntä huomata, että henkinen ongelma on pysynyt kätkeytyneenä suuressa määrin historian viime lehdille saakka. Niin pitkään kun tuotantovoiumat eivät olleet kehittyneet  korkealle tasolle, välttämättömyys työntekoon ja hengissäpysymiseen antoi riittävän tarkoituksen elämälle. Tämä pitää edelleen paikkansa suurelle osalle ihmiskuntaa, myös niiden kohdalla jotka elävät teollisesti kehittyneissä maissa joissa työn ja vapaajan yhdistelmä , ja unelma jatkuvasti lisääntyvästä kuluttamisesta  estää ihmistä huomaamasta todellisia voimavarojaan, sitä mitä hän voisi olla. Mutta me olemme liikkeellä nopeasti täysin teollistunutta, automatisoitua maailmaa, sellaista jossa kymmenen tai kahdenkymmenen tunnin työ tulee olemaan standardi ja jossa materiaalisten tarpeiden tyydyttämistä kaikille voidaan pitää itsestäänselvyytenä. Tässä täyden runsauden yhteiskunnassa (joka tulee olemaan suunniteltu ellei peräti sosialistinen) ihmisen henkinen ongelma tulee olemaan ajankohtaisempi ja polttavampi kuin koskaan menneisyydessä.

Tällä painotuotteella on kahdenlainen tehtävä. Se pyrkii selkeyttämään sosialistisen humanismin ongelmaa ja senlukuisia erilaisia näkökohtia, ja osoittamaan että sosialistinen humanismi ei ole enää muutamien hajallaan olkevien intellektuellien liike, vaan lähestymistapa jota on löydettävissä kaikkialta maailmassa, kehittyen itsenäisesti kussakin maassa. Tässä teoksessa monet sosialistiset humanistit kohtaavat ensimmäistä kertaa. Lukiessaan tätä kirjaa kirjoittajat samoinkuin lukijatkin saattavat tulla ensimmäistä kertaa täysin tietoisiksi yhteisestä vastauksesta siihen, mitä menneet vuosikymmenet ja nykyisyyden aiheuttama uhka ihmisen fyysiselle ja henkiselle eloonjäämiselle opettavat.

Viittä poikkeusta lukuunottamatta kaikki kirjoitukset on tehty erityisesti tätä koostetta varten, mutta missään tapauksessa en esittänyt mitään erityistä aihetta kirjoittajalle. Pidin parempana pyytää  jokaista kirjoittamaan aiheesta jota hän piti kaikkein tärkeimpänäkeskeisen teeman, sosialistisen humanismin kannalta. Toiveenani oli että tällä tavalla tultaisiin esittäneeksi kaikkein keskeisimmät humanististen sosialistien mielenkiinnon kohteet. En pitänyt epäkohtana sitä, jos samat teemat tulivat käsitellyksi useampaan kertaan eri kirjoittajien toimesta. Päinvastoin, ajattelin että se tulisi olemaan kiinnostavaa ja vielä vaikuttavampaa havaita useamman kirjoittajan eri puolilla maailmaa jakavan saman, perustavaa laatua olevan käsityksen. Tämä koskee erityisesti Jugoslaviaa ja Tsekkoslovakiaa, koska heidän kirjoituksiaan niin vähän tunnetaan englantia puhuvassa maailmassa.
Huolimatta kirjoittajien yhteisestä siteestä heidän kesken on huomattavia erimielisyyksiä sekä keskenään että kirjan toimittajan kanssa. Monet heistä ovat sosialisteja, mutta jotkut eivät. Kirjoittajat kuuluvat erilaisiin poliittisiin puolueisiin. Suurin osa heistä on marxilaisia, mutta eräät - mukaanlukien katoliset, itsenäiset liberaalit  ja eimarxilaiset työväenpuolueiden jäsenet -  eivät ole. Ketään niistä jonka kirjoitus tässä kirjassa on julkaistu ei voida pitää vastuullisena jonkun toisen kirjoittajan tai kirjan toimittajan mielipiteistä.

Humanisteina kaikilla on kuitenkin yhteinen huoli ihmisestä ja hänen mahdollisuuksiensa täydestä avautumisesta, ja kriittinen asenne poliittista todellisuutta, erityisesti ideologioita kohtaan. Tämä viimemainittu on mitä tärkein asia. Tänään, enemmän kuin koskaan, näemme käsityksiä vapaudesta,sosialismista, humanismista ja Jumalasta käytettynä vieraantuneessa muodossa, pelkästään ideologisesti, riippumatta siitä kuka niitä käyttää. Mikä niissä on todellista on sana, ääni, ei aito kokemus siitä mihin sanan on tarkoitettu viittaavan. Kirjoittajat ovat keskittyneet ihmisen todelliseen olemassaoloon ja ovat siksi kriittisiä suhteessa ideologiaan; he jatkuvasti kyseenalaistavat kuvaako ilmaistu ajatus todellisuutta vai pyrkiikö se kätkemään sen.

Tämä on yksi yhteinen tekijä kaikille kirjoittajille; heidän vakaumuksensa on että kaikkein kiireellisin tehtävä maailmassa on saavuttaa rauha. Yksikään kirjoittajista ei ilmaissut missäänh muodossa tukeaan kylmälle sodalle.

Väistämättä on tapahtunut myös sivuuttamista mitä toimittaja valittaa. Monet kirjoittajista ovat joko Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta, jopa Aasia, Afrikka ja Australia ovat edustettuina. Kysymyksessä on siis melko yksipuolinen näkökulma sosialistisen humanismin filosofiaan verrattuna sosialistisen humanismin käytännön kysymyksiin, kuten organisaatioon jota on käsitelty vain viimeisessä kappaleessa, otsikolla Sosialistisen humanismin käytännöstä. Todellakin, suuri määrä sosialistisen organisaation tärkeitä kysymyksiä on paitsi jäänyt täällä käsittelemättä, on ylipäätään jäänyt sosialistisessa kirjallisuudessa vähälle käsittelylle. (Sellainen on esimerkiksi ero aitojen inhimillisten tarpeiden ja keinotekoisesti tuotettujen tarpeiden välillä, mahdollisuus käsityön henkiinherättämisestä luksusteollisuudessa, uudet demokraattisen osallistumisen muodot perustuen pieniin kasvoista-kasvoihin ryhmiin, jne.)

Yhteenvetäen: ei ole ehkä liioiteltua sanoa että koskaan viimeisen sadan vuoden aikana ei ole ollut niin laajalle levinnyttä ja intensiivistä humanistisen sosialismin kysymysten opiskelua kuin tänään. Tämän kirjan tarkoituksena on nostaa tämä ilmiö esiin ja osoittaa muutamia tuloksia tästä syventymisestä.Tässä huollestumisessa ihmisestä ja toisaalta tapahtuvassa epäinhimillistämisessä  me tunnemme syvää solidaarisuutta kaikkien humanistien kesken, niidenkin monien kanssa jotka eivät jaa käsitystämme, mutta jotka jakavat kanssamme huolen ihmisen täydestä kehittymisestä.

(kirjan tuottamiseen ja toimittamiseen osallistuneille osoitetut kiitokset)

Erich Fromm