Tilaaja vastaa

TV 1:n 12.5. 2018 Ykkösaamun haastattelussa pj. Antti Rinne toi nyt selvästi esiin sen, että EKP:n määrällinen elvytys on ilmeisesti ollut ratkaisevassa asemassa hallituksen talouspolitiikan menestymisessä. Jos määrällistä elvytystä voitaisiin Euroopan Unionissa suunnata suoraan myöskin jäsenvaltioiden suurin infrastruktuuri- ja palveluidenkehittämishankkeisiin, syntyisi sellaista dynaamista voimaa, jota juuri sosialidemokraattinen yhteiskuntapolitiikka voi parhaimmillaan tarjota. Tällaisen yhteiskuntaelvytyksen Euroopan Unionin konsolidoitu perussopimus sulkee toistaiseksi mahdollisuutena pois, markkinoiden tukemisen määrällisen elvyttämisen muodossa ja kilpailun vääristämisen uhallakaan ei. Rinteen valinnat olivat yhteiskuntapolitiikan suhteen oikeansuuntaisia ja maltillisia, joten siinä suhteessa politiikka on kohdallaan ja sitä tuetaan kaikin käytettävissä olevin mokomin. Sosialidemokraattinen eurooppapolitiikka uinuu toistaiseksi valtiollisen reaalipolitiikan kehdossa. Toivotaan että herääminen tapahtuu ennenkuin vähäeleinen Kiina näyttää dragoonisen voimansa...

Pj. Rinne puhui myös tilaaja-tuottajamallista SOTE-kysymyksen yhteydessä - ja periaatteessa tietenkin sen aiheuttamista ongelmista yleisemminkin. Tilaaja-tuottajamalli on se avainratkaisu, johon kilpailuttaminen perustuu. Ongelmat kilpailuttamisessa ovat laajati tunnettuja. Sen soveltaminen vaatii mitä suurinta tarkkuutta ja lisäksi suuren määrn asiantuntemista. Virheitä ja puutteita sattuu jatkuvasti. Tämä ongelmakenttä on kytköksissä sekä demokratian toteutumiseen että juridisiin vastuukysymyksiin.

Tilaajan ja tuottajan erottamisessa - tämä taitaa kuulua EU:n kaupallisiin ydinperiaatteisiin - toimintaketju katkaistaan hallinnollisesti avoimeen julkiseen ja vastaavasti ulkopuolisilta kilpailusyistä suljettuun yksityiseen toiminta-alueeseen. Palkat, palvelusten hinnat ja koko toteutusorganisaatio rajataan rahoittajan, julkisen sektorin ulottumattomiin. Onnistuuko näin suuri periaatteellinen toimintatavan valinta - itseasiassa muutos suhteessa Unionin käytäntöihin, muodostaa EU:n oloissa suuren periaatteellisen taistelutantereen. Ilmeistä on että sosialidemokratia joutuu tässä asiassa käymään taistelua Euroopan Unionin peruskirjojen ja konsolidoidun peruskirjan soveltamisen tasolla. Kysymys on motiiveista ja niiden eheydestä,  vastuullisuudesta ja integriteetistä.


Kysymys on välittömästi kytköksissä käsitykseemme demokratiasta, osallistamisesta ja mahdollisuudesta kantaa täysipainoisesti vastuuta siitä mitä päätämme. Vastuu tehtävän onnistumisesta ei siirry tilaajalta tuottajalle palvelun suirittajaa valittaessa. Julkisen oamana työnä toteutetttu palvelu on koko ajan kansanvaltaisen hallinnon tarkasteltavana ja tarvittaessa myös korjattavana.

Vähäinen ei ole myöskään korruption vaara kilpailua toteutettaessa. Melkein kaikissa suurissa hankkeissa paljastuu tavan takaa meilläkin välistävetoja, joilla hankkeeseen osallistuneet ovat ottaneet lahjuksia vastaan. Kustannuslaskelmatkaan eivät ole pitäneet ja kesken toteutuksen tilaaja on joutunut ottamaan lisävastuuta rahoituksesta. Julkinen sektori on toiminut meillä kansainvälisestikin mitaten kustannustehokkaasti eikä korruptio ole sen piirissä muodostunut omana työnä toteutettuna ollenkaan niin suureksi kuin mitä tilaaja-tuottajamallissa on tapahtunut.


Kuka siis kantaa vastuun kilpailuttamisen ja tilauksen onnistumisesta ja sen vastaamisesta pyydetyn palvelun toteuttamista?

Henri Mure toteaa Tampereen yliopistossa vuonna 2012 valmistuneessa pro-gradu-tutkimuksessaan, että kokonaisvastuun kantajaksi tutkimuksessa osoittautui tilaaja. Kaikki tutkimuskaupungeissa haastatellut henkilöt totesivat tilaajan kantavan vastuun palveluprosessin lopputuloksista.

Frankfurtin koulun eliniäkseen valitun sosiaalipsykologian laitoksen johtajan Erich Frommin ajatus sopii mitä parhaiten tässä yhteydessä pohdiskeltavaksi:
:
"Vain jos ihminen hallitsee yhteiskuntaa ja alistaa talouskoneiston inhimillisen onnen sanelemien tarkoitusperien käyttöön ja vain jos hän aktiivisesti ottaa osaa yhteiskunnalliseen prosessiin, hän selviytyy siitä mikä nyt ajaa hänet toivottomuuteen - yksinäisyydestään ja voimattomuudentunteestaan. Ihminen ei nykyisin hyvinvointivaltiossa enää kärsi niin paljon köyhyydestä kuin hän kärsii siitä että hänestä on tullut automaatti ja vähäinen hammas suuressa hammaspyörästössä ja että hänen elämänsä on muuttunut tyhjäksi ja merkityksettömäksi. Erilaisten autoritääristen järjestelmien voittaminen on mahdollinen vain jos demokratia ei peräänny vaan hyökkää ja etenee jatkaen sen toteutumista mikä on ollut tarkoituksena niiden mielissä, jotka kautta viimeksi kuluneiden vuosisatojen ovat taistelleet vapauden puolesta. Demokratia voittaa nihilistiset voimat vain jos se pystyy saamaan ihmisiin uskon, joka on vahvin mihin ihmismieli kykenee, uskon elämään ja sellaiseen vapauteen joka on yksilöllisen minän toiminnallista ja omaehtoista toteuttamista."
(Erich Fromm kirjassa "Vaarallinen vapaus", Helsinki 1962)

Yhteinen hyvä

Suomen Eduskunnassa on hyväksytty uusi hallintorekisterilaki, joka näyttää sallivan omaisuuden - pääomien -  piilottamisen näkymättömiin ja ulottumattomiin jonnekin maailman pimeän rahan pesimäpaikoista. Keskeisenä perusteena lienee omista vilpittömistä motiiveista riippumaton maailmanlaajuinen käytäntö, joka ei aseta esteitä oman tai varastetun tavaran kätkemiselle. Lakiin liitetyt ponnet käyttäytyvät tässä puskureina niitä kansalaisia vastaan, jotka pitävät yhteisellä työllä, laajoilla ja monipuolisilla tuotantoketjuilla ja valtion tukiaisilla saavutettua voittoa yhteisenä hyvänä ja yksityiseen kaappaamiseen liittyvää toimintaa sivistyneiden toimintatapojen vastaisena, varkauteen rinnastettavana kahmimisena.

Poliittisen opposition vaatimus globaaleille markkinoille sijoittamisen avoimuudesta ja yhteiskunnallisesta vastuullisuudesta ei hallintorekisterilaissa tietenkään toteudu. Vielä vähemmän siinä toteutuu yhteisen hyvän tavoittelemisen ylevä periaate, jonka tulisi olla johtotähtenä ministereiden ja kansanedustajien toiminnassa ylipäätään. Lainsäädännölle asetettu velvoite toimia yhteisen hyvän ja kansalaisen hyvinvoinnin turvaajana jää toissijaiseksi, yksityinen, usein kivikasvoisen pokerinaaman taakse kätketty ja viimeiseen hengenvetoon saakka puolustettu rajattoman ja hankintatapaa kyselemättömän omistamisen etuoikeus kummittelee koko ajan taustalla. Todellinen motiivi paljastuu vain suljetuissa ja suojatuissa olosuhteissa; omistamiseen liittyvä ulkoinen arvostus rauhoittaa painajaisina kummittelevaa pragmaattisuuteen pakotettua kristillistä omaatuntoa.

Omistamisen muotoja ei tarvitsisi pakottaa osakeyhtiö- tai osuuskuntamuotoonkaan - pelkästään. Kirjassaan "Rikkaus ilman ahneutta" (Reichtum ohne Gier ISBN 978-3-593-43354-7 E-Book (PDF)) saksalainen poliitikko ja publisisti  Sahra Wagenknecht kuvaa Saksan historiaan liittyvää eettisesti toisenlaista, yhteiseen hyvään perustuvaa omistusmuotoa. Niin Saksassa kuin muuallakin maailmassa on tullut tavaksi perustaa tuotantoyhtiöiden tai muuten aikaansaadun omaisuuden  kupeeseen säätiöitä, joihin siirretään verotukselta suojaan ja yksityistä omaa tai perillisten käyttöä varten. Rakenteeltaan nuo säätiöt ovat osa yksityiseen ahnehtimisen ja kaappaamishaluun liittyvää feodaalista rakennetta, jonka periaatteet ovat - tietenkin - jyrkässä ristiriidassa ja vastakkaisia "yhteisen hyvän"  periaatteelle.

Sahra Wagenknecht kuvaa kirjassaan saksalaista Carl-Zeiss-säätiötä, joka ryhtyi  Carl Zeissin omistamana vuonna 1866 valmistamaan työpajassaan hienomekaanisia laitteita. Yrityksen palveluksessa oli fyysikko Ernst Abbe, jonka tekninen osaaminen muodosti pohjan uuden aikakauden mikroskooppien tekniselle tarkkuudelle ja täsmällisyydelle. Tämä merkitsi samalla yrityksen nopeaa kasvua ja palkintona osaamisestaan Carl Zeiss kutsui Ernst Abben osakkaaksi yritykseen. Kun yrityksen perustaja 12 vuotta myöhemmin kuoli, tuli Ernst Abbesta ja  Zeissin perillisistä rikkaita ihmisiä.

Seuraavina vuosina Abbe perusti Carl-Zeiss-säätiön, johon hän sijoitti oman osuutensa yhtiön varoista ja sai samalla huomattavaa hyvityssummaa vastaan myös mukaan perillisten osuudet. Säätiöstä tuli yrityksen vastuullinen omistaja ja se ryhtyi säätelemään yrityksen johtamista ja toimintasuhteita tavalla joka teki tästä yrityksestä yhden oman aikansa menestyneimmistä ja samalla sosiaalisesti vastuullisimmista toimijoista.

Sahra Wagenknechtin mukaan Abben ideat ovat edelleenkin  hämmästyttävän ajankohtaisia ajatellen millaiselta moderni yrityksen perussäännön tulisi näyttää. Abbe piti sääntöä muovatessaan sopivana  tärkeänä yrityksen etäännyttämistä omistajan persoonasta (Entpersöhnlichung des Unternehmens). Hän piti yrityksen menestystä tuloksena senhetkisten ja aikaisempien työntekijöiden työstä, johtavien toimihenkilöiden ja ammatillisten osaajien laadullisesta  ja teknisestä osaamisesta sekä yliopistollisen tutkimustyön ja yhteiskunnallisen kokemuksen ja palvelujen antamasta tuesta. Siksi hän oli vakuuttunut, että tiukan eettisen normin mukaan katsottuna yrityksen voittoa tulisi tarkastella ja käsitellä  "yhteisenä hyvänä". Yrityksen omistajan ja yhteistyökumppaneiden tulisi rajoittaa vaatimuksensa henkilökohtaiseen panokseen perustuvaan kohtuulliseen palkkaan.

Abben muotoilema Carl Zeiss -säätiö ei katsonut myöskään pelkän rahallisen voiton takomista tavoitteenaan, vaan myös piti tärkeänä nostaa yrityksen taloudellista ja yhteiskunnallista kokonaispanosta, johon kuului myös varautuminen huonoihin ja poikkeuksellisiin aikoihin. Yritys kasvoi ja menestyi eikä edes kylmä sota ja säätiön jääminen DDR:n puolelle pysäyttänyt tämän säätiön menestyksellistä toimintaa.

Kansalaisyhteiskunnan ja menestyvän yritystoiminnan keskeinen toimija ei siis ole omistaja, vaan yrityksen organisaatiota ja toimintaa ohjaava "yhteinen hyvä".  Menemättä tässä yhteydessä tarkemmin Wagenknechtin monipuolisesti perustelemaa yhteisen hyvän motivaatiopohjaan, totean vain että hallintorekisterilainsäädännön yhteiskunnallinen perusta on hiekalle rakennettu. Sen eettistä kyseenalaisuutta symboloi parhaiten perussuomalaisten puolueensa rinnalle rakentama  säätiö jonka johdossa eroava puheenjohtaja Soini istuu "tästä ikuisuuteen" periaatteella. Yksityinen intressi on feodaalisin periaattein sementoitu yhteisen hyvän edelle.

Alkemistinen kulta lähellä onnistumista?

Kulta, tuo pehmeä jalometalli oli vuoteen 1971 saakka tärkeä rahan arvon ja pysyvyyden mitta. Silloin USA:n presidentti Richard Nixon purki kullan ja dollarin sidonnaisuuden ja dollarista tuli sellaisenaan keskeinen maailmanvaluutta, jonka arvoon muiden maiden valuuttakursseja vertaillaan. Kulta ei siitä huolimatta ole menettänyt hohtoaan; kultaa kerätään, sen varaan rakennetaan jykevää turvaa pahan päivän varalle. Kulta on ollut suhteellisen niukka luonnonvara - mutta onko enää?

Kullan hinta lienee tällä hetkellä n. 40 000 euroa/kilo; kulta painaa 19,32 tonnia kuutiometriä kohden eli litran mitan kokoinen pala (10x10x10 cm) painaa 19, 32 kg; kulta on lyijyäkin painvampaa. Kuutiometrin kokoinen kultajärkäle maksaisi siis  40000 x  19,32 x 1000 = 7,728000 euroa.  Paljonko saisi kultaa vaikkapa 3000 mrd:lla eurolla? Jos kuutiometri kultaa maksaa 7,72 mrd euroa, niin kansakoulun alemmilla luokilla opitun laskuopin mukaan kultaa saisi 3000:7,72 = 388,6 kuutiometriä. Yhtenä kasana se tarkoittaisi sivultaan siinä runsaan seisemän metrin kokoista kultakuutiota.. Maailmassa kultaa löytyy 158 tuhatta tonnia eli nelikymmenkertainen määrä verrattuna  Euroopan Keskuspankin määrälliseen elvyttämiseen tämän vuoden 2017 loppuun mennessä käyttämään pottiin.

Euroopan Keskuspankin ei tarvitse siis omistaa tuollaista kultamäärää, kun vihdoinkin alkemistinen prosessi on keksitty.  Kullan - tai ainakin siihen tarvittavan virtuaalisen rahan - tekeminen on helppoa, se tapahtuu keskuspankin taseissa, pääalkemisti Mario Draghin johdolla ja poliittisesti - ei ehkä demokraattisesti - valitun hallinnon alaisuudessa.

Ainoa mikä tässä alkemismiin verrattavassa prosessissa on ongelmana, on se että tuo virtuaalinen - mutta samalla todellinen - raha syntyy paratiisin portin väärällä puolella, businekselle pyhitetyssä maailmassa. Pari periaatteen kultaisin miekoin varustettua kerubia pitää huolen siitä, että tuosta pääomasta, yhteiseksi hyväksi tarkoitetusta rahasta ei pääse välittymään resursseja Eevan ja Aatamin perillisille. Toinen niistä on ostovoima, jonka vähäisyys ei mahdollista sen enempää kaupankäyntiä kuin yhteiseksi hyväksi tarkoitettujen rakenteiden tai palvelujenkaan tuottamista. Ei voi investoida kun ei ole kysyntää.

Tästä seuraa että raha hakeutuu mitä mielikuvituksellisimpiin tuotteisiin. Finanssikriisi on jatkuvasti vaanimassa pankkimaailmaa. Tätä riskiä vielä lisää se, että pankit ovat ryhtyneet itse pelaajiksi rahamarkkinoilla ja asiakkaista on tullut potentiaalsia busineksen kohteita. Pankin tarjoama kahvikuppi saattaa todellakin tulla hintoihinsa.

Toisen kerubin, joka tavoittelee harmoninaa, yhteisöllisyyttä ja tasapainoa luonnon kanssa, silmissä kangastelee kauhistutttava, tuhoisan megakoneen murskaava voima, joka vaatii pyhäpäivän kaltaisen harmonian, tulevaisuuden tasapainon tavoittelua henkilökohtaisena elämäntapana. Kristinuskomme - ja maailman suuret uskonnot ylipäätään - ovat elämäntapoineen ja sapattiperiaatteineen yrittäneet istuttaa meihin tuota levollisen tietoisuuden henkeä. Tuo kerubi väittää, että ihmisen ei pidä ahnehtia, elää ikuisena imeväisenä, jonka mielikuvituksella omistamisen ja ahnehtimisen suhteen ei ole mitään rajaa.

Tuolla alkemiaan verrattavalla prosessilla olisi mahdollisuus toimia myös yhteisen hyvän sektorilla, vastata tarpeisiin ja odotuksiin. Tuohon huutoon, jonka mukaan olosuhteet eivät ole sitä mitä ne voisivat olla, eivät nämä nykyajan alkemistit ole keksineet vielä keinoa. Kyllä sellaisia toki on olemassa, mutta menneisyyden haamut pelottavat. Paluu paratiisiin, yhteiseen hyvinvointiin on uhkakuvilla ja ankarilla säädöksillä ja konsensukseen perustuvilla sopimuksilla estetty. On estetty tiukasti, yhteisen eurooppalaisen kodin hajoamista uhallakin.

 Digitaalinen aika on vapauttanut meidät seteleistä ja kohta ilmeisesti kolikoistakin. Rahaa - kultaan verrattavaa - tehdään päätöksillä ja senää vain abstrakteina numerosarjoina tietokonepäätteellä. Alkemistinen prosesi on teknisesti juuri nyt onnistumassa. Sosiaalisesti eletään kuitenkin edelleen kivikautta.

Välikäsien Suomi

Sosialidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssan kokouksen tavoitteet on saavutettu. Sosialidemokratia on tehnyt tehtävänsä. Sen tavoittelema hyvinvointiyhteiskunta on toteutunut ja vuosisadantakainen ohjelmatyö on täten tullut tyhjiin ammennetuksi. Näinkö kävi?

Paljon tuon legendaarisen kokouksen asettamista tavoitteista on saavutettu. Ohjelman tavoitteet olivat aikanaan kumouksellisia, mullistavia ja ovat vaikuttaneet toteutuessaan käsitykseemme demokratiasta, ihmisoikeuksista ja visioomme hyvästä tulevaisuuden elämästä.  Kun käyt lukemassa SDP:n vuoden 1903 Forssan ohjelman tavoitteet, voit itse päätellä, kuinka pitkälle noiden korkeasti eettisten ja sosiaalisten tavoitteiden toteuttamisessa on päästy.

Paljon on kuitenkin vielä tekemättä, Olen vuorokauden aikana kuunnellut kahta merkittävää vaikuttajaa. Yhdysvaltain preidentti Donald Trump piti virkaanastujaispuheensa, jossa hän vaati radikaalin islamismin  poiskitkemistä maan päältä ja Amerikkaa takaisin amerikkalaisille. Tekeillä olevista vapaakauppasopimuksista ei näillä näkymin kannata odottaa suurta pelastajaa sen enempää EU:lle kuin Suomellekaan. Ykköstelevision lauantain Ykköaamussa haastateltiin Suomen 1990-luvun alun pääministeriä Esko Ahoa, joka on uudelleen saamassa kipinää osallistua ja vaikuttaa politiikkaan. Hän oli pannut merkille vasemmiston yleiseurooppalaisen voimattomuuden ja erityisesti punavihreän tavan rakentaa tulevaisuutta erilaisten vähemmistöjen muodostaman joukkoliikkeen varaan. Näillä vähemmistöillä hän ei kuitenkaan nähnyt yhteistä nimittäjää. Hyvinvointivaltiosta pohjoismaisena - ajattelen tässä erityisesti ruotsalaisen Ernst Wigforssin kuvailemaa kansankotia - saavutuksena hän ei tullut mitään maininneeksi.

Aho piti suurena edistysaskeleena sitä, että suomalaisen puhelin- ja telelaitoksen sijalle rakennettiin monien palveluntuottajien varaan rakentuva, nyt jo langattomia ja mobiilimuotoja saanut digipohjainen infrastruktuuri. Kun yritän saada Uudenmaan laitamilla mökillä yhteyttä internettiin, joudun toteamaan että edelleenkin verkko on heikko, elävää kuvaa ei saa katseltua, yhteydet tökkivät. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt rakentaa yhteinen, valtion omistama ja hyvät, soljuvat yhteydet takaava infrastruktuuri tällekin alalle. Internetin ja sosiaalisen median huumaa ei ole ole kansallisin toimin meille turvattu. Viinaa ja Alkon tuotteita suojellaan sen sijaan edelleen yhteisenä monopolina.  En ole alkoholin vapaan jakelun suuri kannattaja, mutta hyvän teleinfrastruktuurin olisin halunnut saada jo heti internetin keksimisen jälkeen ja digikehityksen lähdettyä liikkeelle.

Aho kuitenkin ylisti silloin luota ratkaisua monien toimijoiden verkostosta, niiden kilpailusta ja sitä kautta saadusta dynamiikasta kommunikaatioon. Hän käytti samaa perustetta myös liikenneministeri Bernerin tekemään esitykseen kaikkien aikojen mullistuksesta tie- ja vesiliikenteen uudistamisessa - sitten auton keksimisen. Ahon mukaan perustettava valtion ja maakuntien aluksi omistama yhtiö toimii vain alustana myriaadille yrityksiä jotka tulevat tällä sektorilla toimimaan. Sama tapahtuu SOTE-uudistuksen myötä terveydenhoidossa ja sosiaalipalveluissa. Koulutoimi, vankeinhoito, puolustuslaitos ja muut yhteiskunnan toimialat odottavat ilmeisesti vuoroaan. Valtion metsiä yksityistetään ja kaupallistetaan niitäkin. Joko mielipidetiedustelut ovat yhtiöinä korvaamassa eduskunnan ja muun päätöksenteon? Maakuntahallinnollakaan - kun ja jos se tulee - ei ole muuta tehtävää kuin valtava terveydenhoidon ja sosiaalipalvelujen puristaminen ylhäältä määrättyyn taloudelliseen pakkopaitaan. Kuka mieleltään sosiaalinen kansalainen  haluaisi päästä - tai joutua - sellaista tehtävää suorittamaan?

Mitäs tekemistä tällä vuodatuksella on SDP:n vuoden 1903 Forssan ohjelman kanssa? Taitaa kuitenkin hieman olla. Ohjelmajulistuksen kohdan 9. mukaan "Kunnan työt ovat teetettävät ilman välikäsiä ja palkka maksettava sen tariffin mukaan, mikä kussakin ammatissa on silloin voimassa." Ei tavoiteltu kaiken omistuksen siirtämistä valtiolle, vaan laajaa yhteistä palvelujen toteuttamisen kirjoa.

Kun sosialidemokratia kamppailee tänä päivänä - ja ilmeisesti helmikuussa 2017 pidettävän puoluekokouksen jälkeenkin - julkisen sektorin oikeutuksen ja toimintamahdollisuuksien puolesta, se on itse asiassa toteuttamassa edelleen Forssan 1903 puoluekokouksen yhtä keskeistä vaatimusta. Läpinäkyvyys, korruption ja oman edun tavoittelun välttäminen edellyttää näiden välikäsien pitämistä pois kansalaisen  kukkarolta, yhteisistä verovaroista ja jo luoduista resursseista.

Meille on siis juuri näinä vuosina syntymässä "välikäsien Suomi" ja samoilla eettisesti, avoimeen demokraattisen hallintoon sopimattomilla periaatteilla toimiva markkina-alisteinen maanosa. Taustalla toimivat globaalit, itsekkäät voimat, joiden keskinäinen taistelu edelleenkin estää sosialidemokratian suurten ihanteiden toteutumista paitsi Suomessa, koko maanosassamme. Sijalle on tullut yksiulotteinen, kaupallisiin intresseihin, omistamiseen, voittojen tavoitteluun, polarisoitumiseen johtava välistävetäjien kulttuuri.

Ei ihme, että Mark Twain, suuri amerikkalainen, kirjailija tokaisi:"Kun kuulen sanan kulttuuri, otan varmistimen pois pistoolistani."

Analyysia 110 vuoden takaa

Kaupallisuudesta ja välikäsistä

"Inhimillisessä yhteiskunnassa ovat kaikki yksilöt sidotut toisiinsa tuhansilla langoilla, sitä moninaisemmin mitä korkeampi kansan sivistystaso on. Kun häiriöitä tapahtuu, niin tuntuvat ne kaikissa jäsenissä. Häiriöt tuotannossa vaikuttavat tavarain jakoon ja kulutukseen, sekä päinvastoin. Kapitalistisen tuotannon luonteenomainen merkki on tuotannon välineitten keskittyminen yhä suurempiin tuotantoalueihin. Tuotteiden jaossa ilmenee päinvastainen piirre, se joka tuhoavan kilpailun kautta on tungettu itsenäisen tuottajan riveistä, pyrkii yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tunkeutumaan välikädeksi tuottajain ja kuluttajain väliin turvatakseen olemassa olonsa.

Tämä on syynä silmiinpistävään välikäsien, kauppiasten, kaupustelijoiden, ruokakauppiasten, välittäjien, asiamiesten, kapakoitsijain y.m. lisääntyminen, kuten tilasto osoittaa. Useimmat näistä henkilöistä, joiden joukossa naisilla itsenäisinä liikkeenharjoittajina on suuri sija, viettävät enimmäkseen huolekasta elämää, Monet ovat pysyäkseen pystyssä, pakotetut käyttämään hyväkseen, ja edistämään ihmisten alhaisimpia haluja. Siitä seuraa mitä vastemielisin reklaamien teko, etenkin kaikkeen nähden, joka koskee ihmisen nautinnonhalua.

----

Välikäsien lisääntyvä joukko tuottaa paljon epäkohtia. Vaikkakin he ponnistelevat kovasti ja työskentelevät surullisissa oloissa, ovat he kuitenkin enimmäkseen joukko loiseläjiä, jotka tuottamatta toimiskelevat ja kuten työnantajatkin elävät toisten työstä. Välttämätön seuraus tästä välikaupasta on elintarpeitten kalleus; ne tulevat siinä määrin kalliimmaksi, että ne usein maksavat kaksi ja moninkertaisen hinnan siitä mitä tuottaja niistä saa. Ja jollei tuntuva hinnan korotus ole viisas ja mahdollinen, koska silloin tulisi pysähdys käyttämisestä, niin huononnetaan tavaraa teennäisesti, väärennetään elintarpeita, käytetään vääriä mittoja voiton takia, jota ei muuten saataisi. Erikoinen petoksen laji on kaupoissa löytyvät valmiiksi punnitut tavarat; kilon sijaan annetaan 700 grammaa ja koitetaan niin voittaa kaksinkerroin mitä hinnasta pudotetaan.

Huonoimmassa asemassa ovat työläiset, jotka ottavat  tavaransa velaksi ja joiden täytyy siis vaieta, vaikka näkisivät petosta silmiensä edessä. --- Huijaus ja petos ovat yhteiskuntaolojemme ehdottomat seuralaiset, ja muutamat valtiolaitokset esim. korkeat välilliset verot aiheuttavat niitä.

Lait eivät paljoa vaikuta elintarpeiden väärennystä vastaan. Taistelu olemassaolosta pakottaa petoksen harjoittajat  käyttämään yhä ovelampia keinoja, ja harvoin tapahtuu perinpohjaista ja ankaraa tarkastusta.

Näiden kaupassa esiintyvien epäkohtien positamiseksi, joista juuri suuret joukot enemmän kärsivät, on perustettu osuusyhtiöitä."

(Lainaus August Bebelin kirjasta "Nainen ja sosialismi", suom. Yrjö Sirola, 200-203, Kotkassa 1907, Kyminlaakson työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r.l.)

Korruptio ja länsimainen arvoyhteisö

Helsingin Sanomat julkaisi 24.8. 2016 näyttävästi "historiallisen" jutun vantaalaisen sosialidemokraattisen poliitikon ja kaupunginjohtajan korruptoituneesta toimintatavasta, joka on johtanut poliisitutkimuksiin ja syytteisiin. Historiallisen tästä "historiallisesta" toimituksen tarinasta tekee se, että siinä leimataan etenkin sosialidemokratia ja sosialidemokraattinen kunnallispolitiikka erityisen alttiiksi korruptiolle. Lehti jatkaa asian käsittelyä myös 25.8. 2016 vahvan toimituspatterin voimin. Se että tutkittavana olevasta jutusta julkaistaan jo toisena päivänä peräkkäin tuomitseva juttu ennen oikeuden päätöstä, on sekin oireellista sivistyneen oikeuskäytännön kannalta.

Yleisön kommentit kirjoitukseen ovat olleet odotetun kaltaisia; sosialidemokraattinen kunnallispolitiikkas on mätää, siihen ei voi luottaa, verovarat valuvat yksittäisten poliitikkojen taskuun. Politiikkaa vaaditaan pois politiikasta, puolueiden tuki on poistettava. Tätä kautta saadaan ehdotomasti neutraali vallankäyttö muka toimimaan. Tikun nokassa on ensisijaisesti sosialidemokratia poliittisena, toimintatavoiltaan epäluotettavana liikkeenä.

Sosialidemokraattiselle liikkeelle tässä on tärkeä opetus siitä, miten kovasti julkisuus rankaisee demokratiaan, yhdenvertaisuuteen ja yhteisölliseen lähestymistapaan sitoutunutta liikettä siitä, jos se ei kiinnitä riittävästi huomiota toimintaperiaatteisiinsa ja demokratian edellyttämään demokraattiseen elämäntapaan yhteistoiminnan muotona. Hurskastelua jutussa on se, että kukaan meistä ei kykene viemään tätä vaatimusta loogiseen lopputulokseen saakka, so. niin vallankumoukselliseen lifestailiin mitä konsekventti yhdenvertaisuus edellyttää. Tässäkin suhteessa ihmisen toiminta on kuin kuuta osoittava sormi; se ei ole kuu vaan sormi, mahdollisimman autenttinen ja vilpitön yritys - siis yritys - kohdella kanssaihmistä samoin kuin itseäänkin.

Toimittajan haastattelema asiantuntija toteaa 24.8. tätä asiaa koskevassa uutisessa, että korruption vaara on aina olemassa, kun julkinen sektori on tekemisissä yksityisten palveluntarjoajien kanssa. ”Tyypillinen riskin paikka on asioiden ulkoistaminen. Silloin julkisuus häviää. Jos Suomessa siirretään nyt aiotusti kuntien toimintoja yhtiöihin, korruption riski kasvaa”, Tolvanen sanoo. Tätä seikkaa lehti ei sen kummemmin kommentoi, mutta monet esimerkit ja vuosikymmenien historia julkisista palveluista kertoo tästä omaa, jokseenkin surullista tarinaa. Se jutussa jää kertomatta, että korruptiovaaraan ja oman edun, voitontavoitteluun liittyvistä syistä juuri sosialidemokratia on ollut - ja on edelleen - äärimmäisen kriittinen yksityisten palveluntuottajien asettamiseen pelkästään taloudellisin perustein "samalla viivalle" julkisen sektorin oman palvelutuotannon kanssa. Se ei tietenkään poista korruption ja oman edun tavoittelemisen mahdollisuutta. Julkinen hallinto on kuitenkin myös palvelujen tuottajana sitoutunut kansanvaltaiseen hallintoon ja transparentteihin, avoimiin toimintakäytäntöihin.

Erityisen uhkan varsinkin kunnallispolitikassa muodostaa erilaisissa salaseuroissa ja "hyvä veli" verkostoissa tapahtuva suhmurointi. Sosialidemokraateilla ei perinteisesti eikä pääsääntöisesti ole koskaan ollut pääsyä leijoniin, rotaryklubeihin, kauppakamareihin ja vapaamuurareihin, joissa veljeä ja kaiketi siskojakin puolustetaan kaikin käytettävissä olevin keinoin kun kriittiseen tilanteeseen joudutaan. Tästä on ollut seurauksena myös se, että yritysmaailman yhteydet julkishallintoon ovat rakentuneet yksittäisten poliitikkojen ja näiden kanssa solmittavien sopimusten kautta. Yritysten yhteiskuntavastuu ei ole tähän päivään mennessä organisoitunut suhteessa julkishallintoon eettisesti kestävällä tavalla.

Vaikka Helsingin Sanomat näin kiihkeästi käy vantaalaisen sosialidemokraattisen kuntavaikuttajan toimintatapaan eettisin ja moraalisin perustein, en usko lehden kuitenkaan yleisellä poliittisella tasolla vetävän tästä muuten välttämättömiä loogisia johtopäätöksiä. Lehti itse on ilmoitustulojensa kautta kiinni tuhansin sitein omassa yritysspaghettiorganisaatiossaan eikä lypsävä lehmää pidä tieten tahtoen jättää mahoksi tai peräti tappaa. Uskon Helsingin Sanomien jatkossakin vahvasti puolustavan yksityisten palveluntuottajien pääsyä julkisen sektorin tehtäviä suorittamaan. Tämä linja näkyy jo lehden saman päivän pääkirjoituksesssa, jossa oletetaan yksityisen rahan hakeutuvan julkiseen palvelutuotantoon.Oletukseni myös on, että tulossa olevat vapaakauppasopimukset  saavat lempeän kohtelun suurimman päivälehtemme käsittelyssä, vaikka todennäköisesti juuri niiden kautta hyvinvointivaltion kansanvaltaiset käytännöt saatetaan pois viralta, ei ainoastaan Suomessa vaan koko "länsimaisessa arvoyhteisössä".

Käy vilkaisemassa, mitä olen jo aiemmin tässä blogissa kirjoittanut korruptiosta!

Välikäsille avoin yhteiskunta

Keskusteluun avoimesta yhteiskunnasta haastaa tänään kaksikin nimimiestä; eilen 22.4. 2016 Hjallis Harkimon juontamassa keskusteluohjelmassa Nordean hallituksen puheenjohtaja  Björn Wahlroos puhui avoimen yhteiskunnan ja avoimen maailman puolesta; vastakohtana oli järjestäytynyt yhteiskunta ja mitä ilmeisimmin rakenne nimeltä valtio ja julkinen sektori, joka säätää lakeja ja rajoittaa hänen mukaansa ihmisen vapautta jopa niin, että valtion toimintaa on rajoitettava ja aloite annettava yksityisille toimijoille.

Tänään 23.4. 2016 pääministeri Juha Sipilä on puolestaan puhunut Keskustapuolueen kokouksessa Jyväskylässä ja kysellyt sitä, että mitä vikaa yhtiössä rakenteena on. Yhtiöt ovat hänen mukaansa selvinneet tehtävistään yleensä hyvin ja Helsingin kaupungillakin on hänen mukaansa jo satoihin laskettava yhtiöiden määrä toimintoja suorittamassa.

Yhtiöittämisestä on Helsingissä todellakin jängätty usein vuositolkulla ja erityisesti  julkisen alan henkilöstö, Helsingin tapauksessa kaupungin ja mm. liikennelaitoksen työntekijät ovat käyneet uskomattoman kovaa, voimille käypää taistelua esimerkiksi Liikennelaitoksen bussiliikenteen yhtiöittämistä vastaan. Yhtiömuoto ei ole ollut taloudellisesti yhtään sen edullisempi kuin toiminta kaupungin liikelaitoksena. Siniset bussit hävisivät kaupunkikuvasta ja tilalle tuli kaikenlaista romua eri puolilta Eurooppaa bussiliikennettä hoitamaan. Vitsinä keskusteltiinkin siitä, että pesäpallomaassa Suomessa ei saa olla jalkapallon mentäviä reikiä bussien kyljessä - pesäpallon mentävä reikä vielä sentään hyväksyttiin.

Vuosia tätä markkinayhteiskuntaa rakennettaessa on puhuttu avoimesta ja suljetusta sektorista. Tässä keskustelussa monet johtavat sosialidemokraatitkin puhuvat markkinataloudesta avoimena ja julkisesta suljettuna sektorina. Nyt kun julkinen sektori ja markkinat aiotaan asettaa lopullisesti samalle viivalle tai oikeastaan yhtiöittämisvaatimuksen myötä julkinen alistetaan yksityiselle, puheet avoimesta ja suljetusta kilpailutaloudesta on parasta lopettaa - se ei kuvaa enää ajassa tapahtuvaa, siis reaalista tilannetta.

Avoimen ja suljetun talouden vaihtoehdoista puhuttaessa juuri kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota siihen demokratian kannalta aivan olennaiseen seikkaan, millaisia  rakenteita yhtiö ja julkinen toimija ovat hallinnoltaan. Tämä on mitä merkityksellisintä kansanvallan, läpinäkyvyyden, päätöksenteon ja todellisen tehokkuuden kannalta.

Nykyään puhutaan myös hyvästä hallinnosta ja sille asetetaan koko joukko vaatimuksia. Kansalaisen kannalta yhtiörakenne ei täytä kuin lain asettamat minimivaatimukset. Se on liikesalaisuuden suojaamaa, kilpailunkin vuoksi  tiukasti julkisuudelta  suljettua toimintaa. Yhtiörakenne on tiukan hierarkinen ja muistaakseni mm. Björn Wahlroos on puolustanut toimitusjohtajan ehdotonta auktoriteettia yhtiön päätöksenteossa. Luottamusta joko on tai sitten ei. Toimitusjohtaja on pomo vaikka hän jossakin määrin alaisiaan kuuntelisikin.

Autoritaarinen elämänasenne on yksi perustavimpaa laatua olevista epäproduktiivisista luonteenpiirteistöistä ihmisen suuntautumisessa kautta maailman ja kautta ihmishistorian. Sekoittuneena hillittömään omistamisen haluun ja hamuamiseen, alistamiseen, narsismiin ja nöyryyttämiseen, henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan tai kaiken pysäyttävään nekrofiiliin,  kanssaihmisen kohtalosta piittaamattomaan tuhomisvimmaan, tarvittaessa vaikka tappamiseen, autoritaarisen rationaalisuuden hyväksyminen ja salliminen omana toimintatapana on - on aina ollut - mitä arveluttavinta uhkapeliä. Alistettujen raivo, väkivalta ja sekasortoinen käyttäytyminen on se hinta jota tästä yksinvallasta kaikkialla maailmassa ja joka hetki maksetaan. Ei voi olla kylliksi varoittamatta tästä yleisestä, urautuneesta ja vähäiselle analyysille jääneestä, usein uskonnollisen vakaumuksen tukemasta demokraattisen elämäntavan vihollisesta.

Hallinnon suhteen julkinen sektori on rakenteeltaan kansanvaltainen, demokratiaan ja läpinäkyvyyteen perustuva. Päätöksistä voidaan valittaa ja tämä luonnollisesti viivästyttää eteenpäinmenoa etenkin suuria ja monimutkaisia ratkaisuja tehtäessä. On opittu kuitenkin hakemaan myös yhteistä linjaa, puhutaan konsensuksesta. Pohjoismainen hyvinvointivaltio, laadukas, tehokas, avoin ja tasapuolinen - se on mielestäni parhain historiallinen todiste siitä, että organisaatiot voidaan rakentaa myös kansanvallan pohjalle ja että pysyvää, kaikkiin kansalaisiin kohdistuvaa laadukasta tulosta myös syntyy.

Yhtiön tarkoituksena on jo lainsäädännönkin mukaan tuottaa voittoa. Tämä piirre tekee yhtiöstä julkisen sektorin toimijana arveluttavan ja kansalaisten veronmaksumotivaatiota jäytävän tekijän. Osa maksetuista veroista valuu yhtiömuodossa väistämättä yhtiöiden omistajien taskuihin voittoina ja kun yhtiöt tätä nykyä ovat suuria kansainvälisiä toimijoita, osa verovaroista päätyy kansainvälisille, globaaleille omistajille. Julkisen sektorin toimiessa ja tuottaessa palveluja tätä vaarallista elementtiä ei ole, varsinkin jos palkkojen suhteen toimitaan hyväksyttyjen sopimusrakenteiden puitteissa. Voitontavoittelu näkyy ennenpitkää myös toiminnan laadussa, vaikka yrittäjät omissa suljetuissa klubeissaan yhtiörakenteen ylivoimaa itsestään selvyytenä kaiketi pitävätkin.

Yksityisen ja julkisen sektorin kilpailun siunauksellisuudesta puhutaan paljonkin. Kun markkinaehtoiseen vaihtoehtoon pyrkivä poliittinen tahto on vuosia vallankahvassa, näkyy se julkisen sektorin mahdollisuuksien köyhdyttämisenä ja rajaamisena. Helsingissä on tuiki tavallista, että jopa lakisääteisissä terveyspalveluissa julkisen sektorin toimija kehottaa kääntymään yksityisen palveluntarjoja puoleen ja osaa ehdottaa jopa yritystä joka tehtävän voisi hoitaa. Minullekin on käynyt näin mm. hammashoidossa ja ajokortin lääkärintodistusta hakiessani. Pelkään tällaiseen toimintaan myös liittyvän piilevää korruptiota.

Juha Sipilä väläytti tänään puheessaan uuden valtionyhtiön perustamista, jonka tehtäväksi tulisi rakentaa koko SOTE-ratkaisua palveleva tietoliikennekokonaisuus. Julkisen sektorin omat ratkaisut tässä suhteessa olisivat kokonaisvaltaisia ja niin pitääkin olla. Yhtiöiden kohdalla Euroopan Unioni vaatii määräajoin tapahtuvaa kilpailuttamista. Kun hinta kuulemma todellisuudessa ratkaisee, niin miten voidaan taata ratkaisujen ja valintojen pitkäjänteisyys?  Mikä on kansalaisen tietoturva näissä mahdollisesti ja alati muuttuvissa rakenteissa? Sanokaa minun sanoneen, että tästä on syntymässä kahtiajakautuneeseen SOTE-rakenteeseen - jo siihen pelkästään - hirmuinen revohka. Kansalaisen oikeusturva ja demokraattiset oikeudet taitavat tulla valovuoden jälkijunassa näissä ratkaisuissa.

Keskustapuolue tuntuu olevan edelleen huolettoman luottavainen yhtiörakenteisiin, vaikka ei ole montakaan vuotta siitä, kun Keskustapuolue ja Kehittyvän Suomen eri yhtiöversiot pistivät maan sekaisin ja taisivat onnistua pudottamaan sosialidemokratian maan johtavan puolueen roolista muutaman vaivaisen tuhannen äänen erolla. Yhtiömuoto on altis kilpailulle ja on valmis lobbaamaan sekä rahalla että henkilösuhteilla saavuttaakseen päämääränsä. Tärkein kannustin on voitontavoittelu eikä siinä yhteydessä ensisijaisesti haluta nähdä kokonaisuuden vaatimuksia oman lautasen reunan yli. Yhtiövastuu astuu yhteiskuntavastuun tilalle. Tämä  koskee sekä yhtiöiden hallinnossa olevia että korruptiivisen vaikuttamisen kohteeksi joutuvia julkisen sektorin päättäjiä.

Onko tässä kysymyksessä juuri meidän aikaamme liittyvä ilmiö? Vuonna 1903 Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan kokouksessa, sen kuntaohjelmassa  todettiin: kunnan työt on tehtävä omana työnä, niitä ei pidä antaa "välikäsille". Nyt nämä välikädet ovat taas kourimassa taskujamme.

Ongelman tekee suunnattoman vaikeaksi ja raskaaksi se, että tällä tuhosuuntaisella kehityksellä on vahva, hegemoninen asema Euroopan Unionissa. Ratkaisua tähän ongelmaan ei ole näköpiirissä - jo vuosia ennen Euroopan Unioniin liittymistämme tehtyjen ratkaisujen johdosta. Demokraattisin keinoin niitä ei voida muuttaa. Muutoksen on kuitenkin tultava ja mitä todennäköisimmin se tapahtuu hallitsemattomasti, kaoottisesti. Tämä kapitalismin markkina-alisteinen  malli ajautuu umpikujaan - ja aika on jo nyt raskaana massojen muutosvaatimuksista ja raivosta.

Business-mentaliteetin haaste

Nils Nilsson: Business-mentaliteetin haaste

"Sosialidemokraattien piirissä on joukko hyviä käytännön miehiä. Monet ovat saaneet kokemusta sekä kunnallisissa, osuuskunnallisissa, valtakunnallisissa, yksityisissä että muissa käytännöllisissä tehtävissä ja havainneet pystyvänsä hoitamaan tällaisia tehtäviä yhtä hyvin kuin monet liike-elämän miehet. He ovat olleet tilaisuudessa vertailemaan älyään sekä arvostelukykyään ja järjestelytarmoaan hyvinkin onnistuneitten liikemiesten kanssa ja havainneet omat edellytyksensä yhtä suuriksi, ellei suuremmiksikin kuin useiden liikemiesten.

On hyvin luonnollista, että näille huomattavalla käytännöllisellä järjestelykyvyllä varustetuille henkilöille sellainen puolue-elämä, joka rajoittuu poliittiseen ajatteluun, järjestöihin sekä poliittiseen toimintaan eduskuntatyön ja ja siihen liittyvän työn puitteissa, ei anna riittäviä mahdollisuuksia "toteuttaa itseään", toimia kykyään ja tarmoaan vastaavalla tavalla. Mutta ei siinä kaikki: juuri heihin kohdistuu kaikkein ärsyttävimpänä liikemaailman taholta toistamiseen esitetty haaste, joka asettaa kyseenalaiseksi koko heidän yksilöllisen arvonsa ja toimintakykynsä. Siltä taholta nim. väitetään, että sosialidemokraatit kyllä pystyvät puhumaan, politikoimaan, laatimaan paperisuunnitelmia ja mahdollisesti joskus ehkä virkamiesmäisesti hoitamaan välttävästi joitakin virkamiestehtäviäkin, mutta he eivät kelpaa käytännön miehiksi.

Tällainen haaste on sitäkin sietämättömämpi, kun tiedetään, että valtaosa, ehkä 95 prosenttia yhteiskunnan taloudellisista ja käytännöllisistä tehtävistä, historiallisista ja omistussuhteista riippuen, on sosialidemokraattista aatetta vastustavien käsissä. Sosialidemokraattisesti ajattelevan käytännön miehen ja naisen edessä on tällöin erittäin tuskallinen ratkaisu: joko pistää aatteensa ja käsityksensä takataskuun, jotta pääsisi toteuttamaan kykyjään, tai sitten luopua antamasta yhteiskunnalle panostaan sellaisella käytännöllisellä alalla, johon tietää pystyvänsä. Toisin sanoen: joko henkisesti ja moraalisesti rämettyä tai sisäisesti ja toimintaihmisenä kuihtua. Voitaneen jopa väittää, että juuri tästä syystä kykyjen käyttämättä jääminen edustaa yhteiskunnassamme yhtä suurta tehonmenetystä kuin mitä edustaa jatkuva huomattava työttömyys. Historian antaman opetuksen mukaan ovat ne kansakunnat onnistuneet parhaiten, jotka ovat jatkuvasti pystyneet muovailemaan yhteiskuntaelämänsä niin joustavasti, että "nousevilla luokilla" ja ryhmillä, samalla kun niillä on ollut tilaisuus - taistellenkin - saavuttaa niille kuuluva asema yhteiskunnassa, niillä on samalla ollut tilaisuus antaa valtava panoksensa yhteiskunnan eteenpäinviemiseksi. Sosiaalinen vapautuminen ja itsetehostus kirvoittaa myöskin syvissä riveissä luovaa kykyä koko kansakunnan hyväksi.

Tämän sisäisen ristiriidan ratkaisulle yhteiskuntamme ei kuitenkaan tarjoa vallan suuria mahdollisuuksia. Tärkein ala on ehkä edistysmielinen osuuskauppaliike, jonka piirissä voidaan suorittaa yhteiskunnallisesti luovaa käytännöllistä ja taloudellista työtä, ilman että joutuisi pahaan sisäiseen ristiriitaan tai ristiriitaan toveripiirin, lapsuuden ympäristön ja muistojen tai elämänkatsomuksen kanssa.

Mutta tälläkin alalla tarjoutuvat vastuunalaiset paikat - sellaiset, jotka vastaavat asianomaisten tietoisuutta toimintakyvystään - ovat lukumäärältään melko rajoitetut - niitä tuskin on enempää kuin muutama sata kaikki yhteenlaskettunakaan.

Sisäinen paine, halu osoittaa porvareille, että "kyllä mekin pystymme hoitamaan tehtäviä" uhraamatta elämänkäsitystämme, vaatii kuitenkin ilmenemismuotoja. Se on myötävaikuttamassa eräiden sellaisten liikeyritysten syntymiseen, jotka tavalla tai toisella liittyvät sosialidemokraattiseen toimintaan sanan laajimmassa merkityksessä ja joihin liittyy myöskin joskus pyrkimys tukea rahallisesti puoluetoimintaa.

Mutta näihinkin yrityksiin liittyy erinomaisen suuria vaikeuksia, ja useimmissa tapauksissa tällaiset yritykset joutuvat toimimaan erittäin raskaitten tasoitusten ("handicaappien") rasittamina. sillä ne ovat tavarain, raaka-aineitten, erikoiskoulutetun henkilökunnan, markkinain ja luoton hankkimisessa epäedullisessa asemassa sen johdosta, että liike-elämä muodostaa kaikkien tuotantotekijöiden suhteen tietynlaisen kokonaisuuden kaikkine henkilökohtaisine suhteineen, taloudellisine riippuvaisuussuhteineen ym. ja että sosialidemokraatiksi tunnettu yrittäjä jää ainakin osaksi näitten ympyröitten ulkopuolelle, varsinkin jos hän on haluton luopumaan poliittisesta vakaumuksestaan, olkoonpa hän käytännön miehenä miten kyvykäs tahansa.

Juuri tässä piilee erittäin suuri vaara. Kun kerran koko liike-elämä, niin ajatellaan, on sellaisen poliittisesti ja ideologisesti määräytyneen ryhmän hallussa, joka historiansa aikaisemmassa vaiheessa aikanaan syntyneiden käsitysten ja voimasuhteiden perusteella on pystynyt pitämään käsissään valtiovaltaa ja johtamaan sitä niin, että talouselämä on pysynyt tiukasti heidän käsissään

- niin miksei myöskin sosialidemokratia käyttäisi tuota samaa valtiovaltaa hyväkseen oman taloudellisen toimintansa laajentamiseksi, silloin kun sillä on riittävästi vaikutusvaltaa valtioon nähden!

Mutta tuollainen aluevaltaus on paljon vaikeampi tehtävä kuin yritys, joka syntyy pelkästään ansiotarkoituksessa ja markkinoilla esiintyvän, laskettavissa olevan kannattavuuden takaavan kysynnän tyydyttämiskesi. Hyvät alat ovat jo niin sanoaksemme miehitetyt; tulos pitäisi saada niin ollen syntymään vähemmän kannattavalla, mutta sitä tärkeämmällä alalla. Mutta edellä mainituista rasittavista "tasoituksista" johtuen yritys osoittautuu kannattamattomaksi. Lähellä on silloin ajatus yhteiskunnan tuen hyväksi käyttämisestä. Ja jos yrityksessä sattuu olemaan mukana joku "todellisella liikemiesmoraalilla" varustettu yrittäjä, joka ajattelee puhtaasti "businessmaisesti", niin edessä saattaa olla hairahtuminen ja skandaali.

Älköön luultako, että vastapuoli ei olisi häikäilemättömästi käyttänyt valtiovallan voimakeinoja omien taloudellisten etujensa ajamiseksi. Monet itsenäisyytemme ajan tullisuojajutut ovat olleet sitä laatua, että niitä voitaneen verrata salaputkijuttuun, ja ne ovat koskeneet valtavasti suurempia arvoja. Jo ennen sotaa tuli ilmi asioita, jotka sekä taloudellisten arvojen että muodollistenkin seikkojen puolesta olivat vallan toista suuruusluokkaa kuin salaputkijuttu. Muistan tässä yhteydessä mm. arvottomien lentokoneenmoottorien ostot, joissa nykymarkoissa laskien oli kysymys kukaties 1000 kertaa suuremmista arvoista kuin salaputkijutussa.

Mutta näissäkin asioissa ovat sosialidemokraatit ankaran "tasoituksen" rasittamia. He kyllä muistavat, miten esimerkiksi 30-luvulla jolloin eduskunnan enemmistö, valtiovalta, virkamiehistö ja liikemaailma olivat poliittisesti ja ideologisesti suurin piirtein samaa maata, niitä edustaville piireille kaikki oli niin helppoa. Tuttavia ei mielellään haluttu asettaa seinää vastaan.

Muodollisissa hallinnollisissa kysymyksissä, joista vain voitiin edes jonkinkaanmoisella juristerialla selviytyä. tulkittiin asiaa "parhaalla mahdollisella tavalla" silloinkin, kun tapahtuneet toimenpiteet sellaisinaan olivat mitä kyseenalaisimpia.

Mutta annapas, kun hairahdus tapahtuu toiseen leiriin kuuluvalle virkamiehelle tai vastuunalaisessa asemassa olevalle henkilölle! Silloin kyllä liikemaailma - joka muuten on hyvin hanakka "vispiläkauppaan" hallinnollisessa asemassa olevien oman leirin miesten kanssa - ja korkeat virkamiehet, jotka suhtautuvat sosialidemokraatteihin ennakkoluuloisesti ja vieroksuen, sekä porvarillinen lehdistö, sanalla sanoen koko se ryhmitys, joka aikaisemmin on tottunut siihen, että tuollaiset asiat kuuluvat sille eivätkä muille, käyttävät tilaisuutta hyväkseen mustatakseen koko sosialidemokraattista leiriä ja palauttaakseen itselleen entisen monopoliasemansa, samalla koettaen pysyttää uudet tulokkaat kaikkien sisärenkaitten ja niille kuuluvien asioiden ulkopuolella.

Sodanjälkeinen poikkeustila säännöstelyineen on varmasti ollut omiaan valtavasti lisäämään niitten toimenpiteitten lukumäärää, jotka ovat alttiit korruptiovaaroille. Ne ratkaisut, jotka tapahtuvat toisaalta liikemaailman, toisaalta valtiovallan toimenpitein, sellaiset taloudelliset kosketuspisteet valtiovallan ja liikemaailman välillä, joissa korruptioilmiöitä saattaa esiintyä, ovat pakostakin lisääntyneet. Mutta tämä ei varmastikaan riitä koko selitykseksi. Tärkeänä tekijänä on, että kosketukset ennen sotaa tapahtuivat sosiaalisesti paljon "homogeenisemmassa" kentässä.

On suorastaan matemaattinen laki, että jos lahjomien antajat ja lahjomien saajat ovat "samaa maata", niin epäkohtien ilmituloprosentti ei ole läheskään niin suuri kuin silloin, kun pelissä on eri kenttiin kuuluvia henkilöitä.

Edellyttäen, että olosuhteet valtiovallan ja liike-elämän välillä muuten ovat samanlaiset, korruptioilmiöiden lukumäärä on homogeenisessä kentässä epäilemättä paljon suurempi kuin heterogeenisessä, mutta skandaalien ja skandaalivihjailujen lukumäärä on silti homogenisessä kentässä pienempi. Rohkenenpa väittää, että jos meillä sodanjälkeisen säännöstelyn aikana olisi ollut vain puhtaasti porvarillisia hallituksia, niin korruptioilmiöiden määrä olisi ollut moninkertainen verrattuna siihen, mitä se meillä sodanjälkeisenä aikana todellisuudessa on ollut, mutta skandaalikohu silti vain murto-osa siitä, mitä porvarilliset piirit nyt ovat ylläpitäneet.

Tähän voidaan sanoa: korruptioilmiöiden vähentämiseksi pitäisi kosketuskohtien lukumäärää supistaa niin paljon kuin mahdollista, toisin sanoen kaikki säännöstelytoimenpiteet pitäisi poistaa ja talouselämän hoito uskoa kokonaan "businessmiehille". Ja sitähän porvarillisella taholla vaaditaankin. Mutta sosialidemokraattien taholla vastataan, että vaikkakin pitää poistaa kaikki sellainen varsinainen säännöstely, jolla on poikkeusajan luonne, niin valtiovallan ja talouselämän välille jää kuitenkin aina kosketuskohtia ja että itse asiassa kaikki ajat ovat suuremmassa tai pienemmässä määrin poikkeusaikoja ja että kokonaan valvomatta jätetty talouselämä on osoittautuva ratkaisevissa kohdin toimintakyvyttömäksi, kuten tähän saakka. Eiköhän esim. koko tullipolitiikka ole säännöstelypolitiikkaa, sillä erolla vain, että talouselämä silloin yksipuolisesti vaatii itselleen valtiovallan tukea. Ja loputtomasti voitaisiin osoittaa muitakin kohteita, joissa talouselämä on ollut niin vapaa kuin se yleensä inhimillisen kokemuksen ja historian valossa on pystynyt olemaan.

Ajatus että korruptiovaarat voitaisiin poistaa poistamalla talouselämän ja valtiovallan kosketuspisteet, on pelkkää utopismia. Loogillisesti siitä olisi seurauksena joko talouselämän diktatuuri, jolloin valtiovalta olisi liikemaailman välikappale, tai valtiovallan diktatuuri, jolloin vapaa markkinatalous lakkaisi olemasta.

Ja silloinkin, kun sanottua ajatusta on pyritty suuntaan tai toiseen toteuttamaan, ovat korruptioilmiöt jatkuneet niin täyskapitalistisessa kuin valtiososialistisissakin maissa. Ei ole siis mahdollista poistaa korruptiota poistamalla lahjuksiin alttiiksi tekeviä valtiovallan ja talouselämän kosketuksia. Yhteiskunta on tavallaan elimellinen kokonaisuus, tarvitaan sekä valtiovaltaa että talouselämän miehiä ja naisia. Ja tästä seuraa, että sittenkin on parempi, että yhteiskunnallinen kenttä on sillä tavoin heterogeeninen, että sen päätekijät pitävät toisiaan tasapainossa.

Mutta palataksemme tästä korruptioilmiötä koskevasta teoretisoinnista (jota voitaisiin ja pitäisikin jatkaa vielä perusteellisemmin kuin edellä on tapahtunut) alkuperäiseen kysymykseen - kysymykseen, mitä olisi tehtävä riittävien toimintamahdollisuuksien antamiseksi pystyville, nimenomaan sosialidemokraattisesti ajatteleville miehille ja naisille, joille liike-elämä on suurin piirtein suljettu - niin ei mikään olisi mielenkiintoisempaa kuin saada kuulla siitä toistenkin käsityksiä. Ilmeistä nimittäin on, että edellämainittuun paineeseen liittyy puolueen toimintaa vakavasti uhkaavia moraalisia ja muita vaaroja, ellei sen purkauttamiseksi löydetä ajoissa tarkoituksenmukaista ja tyydyttävää ratkaisua."

- Kirjoitus on Sosialistisen Aikakauslehden numerosta 2 vuodelta 1955. Nils Nilsson oli koulutukseltaan teologi ja toimi mm. SAK:n talouspoliitisena sihteerinä 1950-luvun puolivälistä eläkkeellejäämisensä saakka.

Arvokeskustelua 60 vuotta sitten...

Lomakohteen kirjasto tarjosi mukavan yllätyksen. Sieltä löytyi luettavaksi Sosialistisen Aikakauslehden nidottuja vuosikertoja 1950-luvulta. Kun tällä hetkellä ei ole olemassa mitään foorumia, jossa periaatekeskustelua  käytäisiin, ajattelin lainata 1950-luvun vaikuttajien tuohon ajankohtaan liittyviä periaaatteellsia kannanottoja. Yhteiskunnallisen tilanteen muutos ja kansanvaltaisten periaatteiden pysyvyys ovat niissä samalla kertaa koettavissa.


Pohjoismaisesta yhteistyöstä ja ulkopolitiikasta:

"Ymmärrettävistä syistä ei Suomi ole voinut toisen maailmansodan päättymisen jälkeen osoittaa erikoista aktiivisuutta Pohjolan valtioitten yhteistyöpyrkimyksiä kohtaan. Sellainen aktiivisuus olisi varmasti tulkittu väärin itäisen naapurimme taholta, koska pienet viitteetkin siihen suuntaan ovat jo aiheuttaneet vastalauseita.

Kumoamaton tosiasia kuitenkin on, että Pohjolan valtioitten jokapäiväinen kanssakäyminen yli rajojen milteipä kaiken inhimillisen toiminnan aloilla on vertaansa vailla maailmassa. Pohjoismaalaisuus on asiallisesti oma käsitteensä, oma elämäntyyli ja tapa.

Kirjottaja sai aiheensa tätä artikkelia  varten siitä, että  lehdissä oli Isvestijan kiukkuinen hyökkäys lähinnä eräiden ruotsalaisten lehtien lausuntojen johdosta. Noiden ruotsalaisten lehtien lausuntojen mukaan Suomen osallistuminen pohjoismaisen neuvoston työhön oli toivottavaa ja sellaisia olettamuksia oli todella mainittu, ettei Neuvostoliitolla olisi enää painavia muistutuksia tehtävänä tuollaisen askeleen johdosta.

K.o. neuvostoliittolaisen lehden arvostelussa näitä lausuntoja vastaan on eräs mielenkiintoinen passus. Siinä pidetään Suomen liittymistä positiivisena tekona vain siinä tapauksessa, että Norja ja Tanska eroaisivat vastaavasti Atlantin liitosta. Tämä ajatus ei  mielestämme ole realistinen, sillä eihän voi ajatella Norjan ja Tanskan muuttavan aivan radikaalilla tavalla ulkopolitiikkaansa ja tähän perustuvaa ulkomaankauppaa vain sen vuoksi, että Suomi pääsisi mukaan pohjoismaisen neuvoston neuvottelupöydän ääreen. Totuus tietysti on, että jokainen maa ratkaisee ulkopolitiikkansa itse, omien kannanottojensa mukaan. Suomi ei voi pyytää veljesmaitaan muuttamaan kantaansa niiden omissa asioissa ja asettua tuomariksi tuossa tai tässä kannanmäärittelyssä. Neuvonnasta on meillä itsellämme kyllin huonot kokemukset, sillä Suomella on ollut tuomareita liikaakin ennen ja jälkeen suurten onnettomuusvuosiemme."

(SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen Sosialistisen Aikakauslehden numeron 1/1955 pääkirjoituksessa)

Demokratian kehitysilmiöistä:

"Kun valtiollisten asioiden hoito on monesti siirtynyt pois julkisuuden valopiiristä kulissien takana tapahtuvien keskustelujen ja neuvottelujen varaan, ei yleinen mielipide enää pääse niin helposti kuin ennen valvomaan tehtäviä ja tehtyjä ratkaisuja.

Useinhan on osoittautunut, että hallitusohjelmista saadaan tieto ikäänkuin pala palalta sitä mukaa, kuin niitä yritetään toteuttaa. Myös se vaara on tietenkin tarjolla, että liukkaat yksityishenkilöt pääsevät neuvotteluissa lupaamaan liian paljon yleisen edun kustannuksella oman asemansa pönkittämiseksi. Eräänlainen poliittinen yksityisyritteliäisyys elääkin nykyään kulissien takana kulta-aikojaan, kuten kaikki ovat joutuneet havaitsemaan Helsingin poliittisia uutisia seuratessaan. Mutta pahin vaara on kuitenkin nähdäkseni se, että kun ns.

poliittinen peli on käynyt yhä kovemmaksi, puolueet joutuvat pakostakin ajamaan yhä voimakkaammin yksinomaan oman ryhmänsä etuja, ja silloin tahtoo kokonaisuus unohtua eli, niinkuin Jahvetti Suomen Sosialidemokraatissa sanoisi lyhyesti ja ytimekkääästäi, unohtuu Suomi-neito.

Aivan selvänä ja avoimena on nykyään havaittavissa eräillä tahoilla kylmä yksinomainen puolue-etujen ajaminen kokonaisuuden edusta piittaamatta. Ja kuitenkin on ainoa kestävä ohje politiikassa se, että mikä sisältyy tunnuslauseeseemme: tänään puolue, huomenna kansa. Puolueiden tulee ajaa lähinnä niiden väestönosien etuja, jotka ovat niiden kannattajia, mutta valtakunnallista ajattelutapaa ei ole myöskään unohdettava. Näin tulenkin jälleen siihen, mitä jo aikaisemmin korostin; on entistä tärkeämpää kansanvallan pitämiseksi oikeilla raiteilla, että kansalaiset, yleinen mielipide valppaasti seuraa yleistä kehitystä poliittisella alalla. Se on kansalaisten oikeus, mutta myös velvollisuus demokraattisessa yhteiskunnassa.

Kansanvaltainen valtiollinen järjestys merkitsee, että kansalaiset itse osallistuvat asiain yleisen suunnan määräämiseen. Tämä vuorostaan edellyttää, että kansalaiset tarpeellisella valppaudella itse seuraavat valtiolaivan yleistä kurssia niin sisäisillä vesillä kuin ulkoisillakin ulapoilla. Demokratia vaatimalla vaatii, ollakseen todellista kansanvaltaa, valpasta yleistä mielipidettä.

Vain tällä ehdolla pysyy todellisuutena  hallitusmuotomme säännös, että Suomi on itsenäinen tasavalta, jossa valtiovalta kuuluu kansalle."

(Tohtori Tauno Suontausta Jyväskylän työväenyhdistyksen tilaisuudessa. Puhe julkaistiin kokonaisuudessaan Sosialistisen Aikakauslehden nimerossa 1/1955)

Kaupallistamisen musta aukko

Kysymys on muustakin kuin rahasta

Palmian pirstomisen yhteydessä näytti siltä, että ammattiliitto JHL oli ensisijaisesti huolissaan palkkatasosta ja solmittujen sopimuksien pitävyydestä. Aiheellinen huoli sekin, saahan se jatkoa kaupallistamisen yhteydessä tulevinakin kuukausina ja vuosina. Kysymys on muistakin sopimuskokonaisuuteen liittyvistä ehdoista, kuten työterveyshuollosta, työpaikkaruokailusta ja mm. myötämääräämisoikeudesta jota yhteistoimintaelinten kautta toteutetaan. Työpaikkademokratia ja osallistaminen onkin eräs avoimen hallinnon keskeisiä piirteitä. On sääli että se on supistunut viime vuosina pelkiksi yhteistoimintaneuvotteluiksi joita työnantaja lanseeraa keskusteluun taloudellisin ja toiminnallisin perustein. Alunperinkin epäiltiin lomautukset mahdollistavat elementit työelämän pelisääntöjen rikkomisvälineeksi. Työntekijä on näissä neuvotteluissa usein pelkän kuulijan osassa - yhteistoimintaneuvottelujen mahdollisuuksien kirjo olisi jo periaatteessa huomattavasti laajempi. Autoritaariseksi kehitetty yhtiörakenne ei tunnista työntekijäin osallistumistarvetta ja kun siltä on pohja surkastunut pois, ei keskustelua vaihtoehdoista ja kehittämisestä synny ollenkaan. Uusia rahoitusinstrumentteja jää käyttämättä, uusia tominnallisia rakenteita luomatta, tilaa on vain ylimenokauden järjestelyille että ylipäätään pysyttäisiin hengissä.

Yksityisen ja yhteisöllisen yrittämisen ero

Kaupallistamisen myötä menetetään paljon muutakin, terveen yhteiskunnan kannalta tärkeää. Palkka on tietenkin toimeentulemisen ehto ja sopiminen luottamuksellisen ilmapiirin tärkeä ehto. Ihminen on kuitenkin rakennettu sillä tavalla, että hän tahtoo olla osallisena koko kehittämisestä, olla mukana ajatuksineen, ehdotuksineen, taitoineen ja tietoineen. Sellaista työyhtyeisöä joka sallii koko tämän toteutuvan, voisi nimittää myös voimistavaksi ja tehokkuudeltaan huippuun kehitetyksi kokonaisuudeksi. Tätä ei hallinnoltaan suljettu, kaupallisiin voitontekonäkökohtiin ja individualistisiin intresseihin perustuva lähestymistapa tarjoa. Kun se muodostuu koko sisämarkkinoiden hallitsevaksi yhteiskuntaluonteeksi, olemme menettäneet yhteisöllisen, solidaarisen, yhteistoimintakykyisen ja tasa-arvoiseen kehitykseen rakentuvan mallin taloudelliset ja myös sosiaalipsykologiset edellytykset.

Hyväksytyt vai vihatut verot?

Kun verovarat altistetaan kaupalliselle voitontavoittelulle, hyvinvointiyhteiskunta alkaa nopeassa tahdissa muuttua riistoyhteiskunnaksi. Ajatus verojen kaikille hyvinvointia tuottavasta vaikutuksesta katoaa ja verojen rakastamisen sijasta verojen vihaaminen kohoaa pääsuuntaukseksi. Kun ammattiyhdistysliike yrittää tällaisessa tilanteessa zoomata vaihtoehtosia ratkaisuja, niitä ei voida enää juurikaan kehittää hyvinvointirakenteeksi kutsuttujen palvelujen sisällä. Uskon että sisämarkkinoiden Euroopassa alkaa syntyä vaihtoehtoliikkeitä jotka yrittävät suojata jäseniään ja laajemmin ajatellen kaikkia kansalaisia riiston kohteeksi joutumiselta ja muilta kaupallisuuden aiheuttamilta yksilöllisiltä ja rakenteellisilta vaaroilta.

--- Sorrettujen juutalaisten perinne

Juutalaiset joutuivat vainon kohteena ollessaan pakenemaan ja muodostamaan omia suljettuja yhteisöjään, jossa he voivat harjoittaa uskontoaan ja noudattaa elämäntapaansa kuuluvia sääntöjä ja perinteitä. Näin saattaa tänä päivänä käydä kansalaisyhteiskunnallekin, jos sitä ei suojata austerity-politiikalta tai jos se viholliskuvia vahvistamalla altistetaan sodan kaltaiselle tuholle.

--- Minusta tuntuu että työväenliikkeen parhaat voimat näkevät tilanteen jo nyt näin.

Mihin olen menossa?

Sigmund Freudin mukaan koko ihmiskunta on tavoitettu väärine uskomuksineen ja naivine asenteineen aina silloin tällöin ns. housut kintuissa. Väärät uskomukset ovat haavoittaneet pahasti ihmisen omanarvontuntoa ja vain vaivoin on hyväksytty muutosta edellyttänyt tieto ja ryhdytty korjaamaan asenteita oikeampaan suuntaan. Freudin mukaan Keplerin lait oli yksi tällainen käännekohta; niiden mukaan aurinko ei kiertänytkään maata vaan päinvastoin; maailma ja etinkin voimakas katolinen kirkko joutui tottumaan ajatukseen jonka mukaan maapallomme ei ollutkaan kaikkeuden keskipiste vaan tähden, aurinkomme planeetta linnunradan, yhden galaksin äärilaidalla.

Charles Darwin järkytti 1800-luvulla uskonnollista ja tieteellistä järjestystä. Hän esitti kokoamaansa tieteelliseen todistusaineistoon nojaten kaikkien eliölajien kehittyneen ajan saatossa yhteisestä kantamuodosta  luonnonvalinnaksi nimetyn prosessin kautta. Ihminen ei ollutkaan jumalan luomus sillä tavoin kuin ainoassa oikeassa lähdeteoksessa ja kirkon suvereenilla voimalla haluttiin uskotella. Vähitellen joutui ihmiskunta tottumaan ajatukseen, jonka mukaan polveudumme samasta lähteestä kuin muukin elämä maapallolla ja että geneettiset erot ovat joissakin tapauksissa hyvinkin pieniä, vaikkakin ovat elämän ja lajin selviytymisen kannalta johtaneet toisenlaiseen lopputulokseen – tai välivaiheeseen jos katsomme asiaa lajien synnyn ja kehittymisen pitkässä saatossa.

Freudin oma löytö, havainto tiedostamattoman olemassaolosta ja sen keskeisestä vaikutuksesta, siitä että ihminen ”ei olekaan herra omassa talossaan” vaan että tiedostamattomat ja hyvin kätketyt vietit määräävät viime kädessä hänen tietoisia toimiaan, on kolmas Freudin itsensä havaitsema haavoittuvuus ihmisenä olemisessa. Viimeistään Freudin tiedostamattoman löytymisen jälkeen ei voi enää olla varma siitä, että kun ihminen sanoo olevansa rehellinen ja puhuvansa totta että näin asianlaita todellakin on. Eikä siitä, että jos joku - arvovaltaakin omaava - puhuu vapauden ja jopa sen puolesta, että hän todella sitä tarkoittaa.

Tunnettu saksalainen internetekspertti ja Internetin puolestapuhuja Sascha Lobo kirjoitti Frankfurter Allgemaineen 13.1. 2014 esseen, jossa hän luetteli näitä ihmiskunnan keskeisiä heikkouksia ja mainitsi nyt neljäntenä haavoittuvuutena oman ja ihmiskunnan naiviksi osoittautuneen uskon Internetin vapauteen. Edward Snowdenin tekemien paljastusten myötä olemme joutuneet kaikki surullisen, omaa naiviuttamme osoittavan tosiasian eteen: kaikki digitaalinen informaatio on jäljitettävissä, avattavissa ja tulkittavissa maailman mahtavien välineillä ja resursseilla. He yksin päättävät, millä tavalla tätä tietoa kerätään, varastoidaan, jäsennetään ja käytetään. Mitkään turvaohjelmat, salasanat eikä edes huolellisetkaan tekniset keinot muuta toiseksi sitä tosiasiaa että digitaalisen tekniikan käyttäjää ja hänen toimiaan voidaan tarkkailla ja hänen vapautensa, omaehtoisuutensa ja personallisuutensa kyseenalaistaa tai ryövätä sen enempää lupia kysymättä.

Saksalaisen internetekspertin nolo naivius ei koske yksin häntä, vaan kaikkia meitä jotka olemme puhuneet tämän välineen erinomaisuuden puolesta ja pitäneet sen ”hallitsemisen” oppimista ikäihmisellekin lähes välttämättömänä. Ne jotka suhtautuivat epäilevästi ja torjuen digitaalisen tiedon käyttöön ja sen henkilökohtaiseen omaksumiseen, saattavat naurahtaa – joskaan syntyneiden uhkakuvien ulkopuolella eivät ole hekään.

USA:n presidentti Barak Obama on nyt pitänyt puheen, jossa hän käsittelin asiaa ja kuvaili yleisellä tasolla sitä tapaa jolla virallinen USA tätä uskomattoman suurta ongelmaa lähestyy. Taustalla oli hänen joululukemiseksi saamansa raportti ”Liberty and Security in changin World”. Kyseeenalaiseksi jää, onko internet ylipäättän palautettavissa sellaiseksi vapauden välineeksi, jollaisena suuri osa ihmiskuntaa on se kokenut. Pikemminkin näyttää olevan toteutumassa George Orwellin kuvaama kauhukuva totaalisesta kontrollista – ja vieläpä moninkertaisena; tätä ”tarkkailua” tekevät USA:n NSA:n ohella kaikki suurvallat ja monet kehittyneet pienemmätkin valtiot.

Olen toiminut vähän toistakymmentä vuotta aika aktiivisesti Eläkkeensaajien Keskusliiton alaisessa EKL-Werkkoviestijät yhdistyksessä. En voi sanoa olevani ekspertti mutta internetin ja sosiaalisen median puolestapuhuja kylläkin. Merkkejä on toki ollut ennenkin siitä että kaikki eivät suhtaudu sen enempää vapauteen kuin yksityisyyteenkään minun tavallani, ei edes suomalaisten tai eurooppalaisten, eikä edes suuren osan ihmiskuntaa edellyttämällä tavalla. 

Quo vadis, Domine?

Kysymys on motiiveista

Torstaina 5.12. 2013 toimittaja Marja Luumi kirjoitti sanomalehti Demokraatissa yritysten ja julkisten yhteisöjen vastuunjaosta - hän oli haastatellut yrittäjien etujärjestön toimitusjohtajaa Jussi Järventausta. Siitä minäkin olen muutamia kertoja kirjoittanut, lähtökohtana yritysten yhteiskuntavastuu, suhteiden rakentaminen julkisyhteisöihin kuten kuntiin, kuntayhtymiin ja muihin kansanvaltaisen hallinnon alla toimiviin rakenteisiin. Kysymys on motiiveista, lähestymistavasta, arvopohjasta ja tietenkin lopputuloksesta näiden yhteyksien rakentamisessa.

Kansalaisen intressien lähtökohtana on verovaroilla ja maksujen muodossa tekemänsä sijoituksen tarjoamat arvokkaan elämän ainekset, paljon puhuttua Himasen raporttia lainatakseni. Niihin kuuluu aivan ensisijaisena avoimuus ja mahdollisuus vaikuttaa itse palvelun tuottamiseen. Laskisin arvokkaaseen elämään kuuluvan myös sen, että verovaroilla tuotettavan palvelun ensisijainen tavoite on itse palvelutuote eikä sen taakse piilotettu joku muu pyrkimys, esimerkiksi yksityisen voiton tavoittelu.
Juuri tätä kirjoittaessani kuulen uutisista että yksityisesti tuotettuja palveluja haetaan jo huomattavassa määrin naapurimaasta Eestistä siitä syystä että siellä hintataso on selvästi edullisempi kuin mitä täällä kotimaassa. Kysymys ei ole myöskään ainoastaan kotimaisista yrittäjistä; aika nopeassa tahdissa yritykset siirtyvät kansainvälisten monikansallisten yritysten alaisuuteen. Hintatason asiallisuuden seuraaminen siirtyy täysin pois palveluja tarvitsevan kansalaisen hallinnasta, samoin mahdollisuus vaikuttaa siihen hallintoon jolla palvelu tuotetaan. Se keskeinen valtti, hyvä hinta-laatusuhde menettää merkityksensä, jos tulevaisuus tarjottavan palvelun arvopohjasta irtautuu kansalaisen valvonnasta.

Yrittäjät näyttävät jatkuvasti väheksyvän kansalaisen vaikuttamismahdollisuuden, avoimen hallinnon merkitystä palvelutuotannossa.  Englannin entistä pääministeria Winston Churhillia lainatakseni: demokratia on huono hallintotapa, mutta parempaakaan ei toistaiseksi ole tiedossa. Yritysten yhteiskuntavastuussa kysymys on nimenomaan demokraattisten käytäntöjen kehittämisestä, suhmuroinnin ja korruptiivisten käytäntöjen korvaamisesta avoimella ja vastuullisella suhtautumisella esimerkiksi kunnallishallintoon ja vaaleilla valittuihin päättäjiin.

Ei siis riitä se, että pidetään yhteyttä vain suljetuissa yhteisöissä luotuihin kontakteihin, siellä tehtyihin alustaviin sopimuksiin tai se että hoidetaan suhteita ns.  avainhenkilöihin. Ihmettelen että yrittäjien järjestöt eivät näe avoimen lähestymistavan suurta voimaa luottamuksen rakentamisessa halinnon kaikkiin vaikuttajaryhmiin. Tämä on erittäin tärkeää varsinkin silloin, kun resurssoidaan yhteiskunnallista toimintaa yrityksen toimesta. Mielestäni tähän olisi rekrytoitava yrityksen yhteistoimintaelimet sen sijasta että rajallisella arvostelukyvyllä varustettu toimitusjohtaja tekee omia, usein omaan henkilökohtaiseen intressiinsä perustuvia ratkaisujaan. Viime vuosien kokemukset osoittavat että suomalaiselle luonteenladulle vieras korruptiivinen toimintatapa tunkee sisään juuri tätä kautta.
Yrittäjien vaatima järjestämisen ja tuottamisen erottaminen tarkoittaa palvelujen tuottamisen irroittamista kansanvaltaisesta hallinnosta. Juuri tässä kohden hälytyskellot alkavat kansanvaltaan rakentavalla kansalaisella soida. Kun tiedetään, miten yksinvaltaisia, siis autoritaarisia johtamiskäytännöt yrityksissä ovat, on kaupallistamisessa kysymys päättäjien itsesuojeluvaiston pettämisestä suhteessa tuottamisen taloudellisiin ja hallinnollisiin perusteisiin. Kaikkein surkeinta tässä on se, että koko Euroopan Unioni kärsii tästä konservatiivien hellimästä unelmasta, vapaudesta ilman demokraattista vastuuta.

Kun yrittäjät vaativat pakollista palvelustrategiaa, on sen ensimmäiseksi ehdoksi asetettava kansanvaltainen hallinto ja avoimuus. Tämä ei suinkaan tarkoita yritysten heittämistä sivuun palvelujen tuottamisesta, vaan yritysten yhteiskuntavastuun täydellistä uudelleenarvioimista.

Kun yrittäjästrategiassa puhutaan kustannusten avaamisesta, on rinnalle ilman muuta nostettava myös tuottamisen hallinnon avaaminen. Juuri tässä astuu kuvaan tuottamisen motiivi: yhteinen intressi on todellakin eri asia kuin yksityinen. Palvelusten tuotantoa on katsottava koko yhteisön edun kannalta, palveluihin sijoitetun pääoman kierron lähtökohdista, henkilöstön  palvelusuhteen ehtojen ja toiminnan pitkäjänteisyyden näkökulmasta. Lyhytnäköinen ja kapea-alainen tarkastelutapa johtaa sekä kansalaisen että työntekijän kannalta arveluttaviin ratkaisuihin.

Tehoa ulkoistamalla? Ulkoistaminen ja kaupallistaminen taitaa olla kaikkein tehokkain tapa avata pääomavirtoja pois omalta hallintoalueelta kansainvälisten toimijoiden näkymättömille tileille.

Kun yritäjät vaativat mitoitusten höllentämistä ja toimintaa samoista lähtökohdista, he itse aliarvioivat omien toimijoidensa valintoja ja motiveja. Yrittäjillä ei ole keskenään tässä suhteessa yhteismitallisia toimintatapoja eikä todellista vastuuta kilpailijoidensa ja muiden yrittäjäperiaatteella toimivien strategiasta.

Demokraatin sinänsä arvokkaassa kirjoituksessa avoimuutta edustaa vaan yrittäjäjärjestön avoin haaste julkisyhteisöille. Haasten sisältö on seurava: onko yksityisen intressin ja voitontavoittelun ohella olemassa myös yhteisöllinen motiivi, jossa kanssaihminen otetaan huomioon, jossa hallinnon kansanvaltaisuudella ja sen varaan rakentuvalla arvokkaalla elämäntavalla on tulevaisuudessakin merkitystä?

Kyllä, rouva ministeri!

Hallituksen sosialidemokraattiseen puolueeseen ja vasemmistoliittoon kuuluvilla naisministereillä näyttää olevan vaikeuksia esikuntansa kanssa. Ulospäin näyttäisi siltä, että valtion liikennevirasto tai terveyden ja hyvinvoinninlaitos eivät joko halua tai osaa ryhtyä panemaan toimeen sitä poliittista ohjausta joka kuuluu ministerin toimivaltaan. Ei ole tehty mitään väärää mutta ei kovin paljon oikeatakaan.

Kansalaisilla on oikeus poliittiseen mielipiteeseen ja se koskee myös virkavastuulla toimivaa valtion tai kunnan palvelijaa. Poliittisuus ei ole aina kirosana, vaan tae siitä että osataan asettaa esittelyyn arvoperustaltaan oikeaksi ja hyväksi katsottuja vaihtoehtoja. 

Sellaista henkistä joustavuutta ja lojaalisuutta, jota silloin tällöin näkee keskeisissä tehtävissä olevien virkamisjohtajien toiminnassa vaikapa budjetin valmistelussa tai ministerin tahtotilan toteuttamisessa, harjoitetaan vieläkin ja sen olemassaolon osaa aistia. Mutta niin osaa haistaa myös sen henkisen vastarinnan, johon siihenkin on kasvettu ja kasvatettu. 

Palkkion oikeanlaisesta jalkoterien asennosta toimeenpanossa ei tarvitse olla suuri, itsenäisyyspäivän prenikka jo riittää vahvistamaan sitä että on toimittu oikein ja että poliitinen tausta on muistanut palkittavien listaa tehdessään. Palkkio voi kyllä olla suurempikin, esimerkiksi uusi virka toisaalla ja ylemmällä tasolla tai merkittävä palkattu tehtävä eläkeiän täyteläisen elämän takeeksi.

On myös jäänyt vaikutelma, joka vihjaa vahvasti ministereiden - erityisesti naisministereiden - johtamistaidon puutteeseen, loogiseen ristiriitaisuuteen ja näistä johtuvaan luottamuspulaan ja jarruttamiseen. Vähemmälle huomiolle – kiitos aika yksipuolisen mediamme – on jäänyt se mahdollisuus, että taustalla on perustavaa laatua olevia ideologisia eroja. Ministerin henkilöön kohdistuva vihjailu muodostaa siis oivan vaihtoehtostrategian. Kolikon toisella puolella olevaaa strategiaa ei haluata kehittää saatikka asettaa näytteille.  Sehän saattettaisiin tulkita piireissä merkiksi epäonnistumisesta.

Harmaan talouden ohella joskus puhutaan myös harmaista eminensseistä; ei liene harvinaista että virkamiehiä – ainakin johtavia kutsutaan seuroihin ja yhteisöihin, jotka eivät avaudu jokaiselle virkamiehelle, suorittavan työn tekijöistä puhumattakaan. Ei kai niissä johdonmukaisesti poliittisia strategioita rakenneta, mutta oikeaa asennetta vaalitaan sitäkin tiukemmin.

Jos virkakoneisto ei ole lojaali demokraattisesti ohjatulle järjestelmälle, muodostaa se sellaisenaan muutostilanteessa tekijöidensä näköisen esteen muutoksen – edistyksellisenkin – viemiselle eteenpäin. Pohjimmiltaan tässä on kysymys demokratian ja parlamentarismin syvimmän olemuksen ja toimintatavan ymmärtämisestä ja sisäistämisestä.

Poliittista pesäpalloa

Porvarillisen politiikan ytimessä toimivasta Kokoomuksesta syntyy aika-ajoin erikoinen ja päällisin puolin katsoen ristiriitainenkin kuva. Keskeiset kokoomuspoliitikot nostavat vuoronperään esille kärkeviä, hengeltään yhteistä hyvinvointia mitä ilmeisimmin rapauttavia ehdotuksia. Viimeisimpänä tähän erään kuuluu Helsingin terveystoimen kaupunginjohtajan esitys palkattomasta ensimmäisestä sairauslomapäivästä ja sairausajan palkan rajaamisesta 80 prosenttiin. Kysymys on siis palkanalennuksesta, jonka Kokoomuksen puoluevaltuusto näkyy hyväksyneen puolueen viralliseksi tavoitteeksi, vaikka kysymys on työmarkkinoilla sovitusta asiasta.

Tämä ei ole ensimmäinen eikä ainoa asia, jossa elinkeinoelämän Keskusliiton mielen mukaisia aloitteita on yksittäisten kokoomuslaisten vaikuttajien toimesta nostettu esille. Onko kysymys poliittisesta strategiasta? Yksittäinen kannanotto ihmetyttää, kaksi tapausta sopii vielä sattumaksi mutta kolme osoittaa jo tendenssiä jonka takana on mitä ilmeisimmin poliittinen, julkilausumaton strategia.

Kun porvarillinen poliittinen vaikuttaja heittää riskialttiin ja yleisesti irrationaaliksi mielletyn ehdotuksen kehiin, tarttuu puolueeton porvarillinen media mielihyvin uuteen aiheseen ja kutsuu elinkeinolämän tai rahoituslaitoksen edustajan vakuuttelemaan ehdotuksen mielekkyyttä. Päälinjana perusteleissa näyttää olevan se, että kun pankeilla ja yrityksillä menee hyvin ja tulosta syntyy, voi kansakin odottaa yhteisen kakun kasvavan. Se että Euroopan ja läntisen maailman talous on ajautunut konservatiivisen politiikan seurauksena pysyvään kriisiin, ei tunnu hegemoniaa pitävien ajatuksen lentoa haittaavan.

Kun Kokoomus heittää pallon ilmaan ja elinkeinoelämä kutsutaan lyöjäksi, muistuttaa tilanne jossakin määrin pesäpalloa – kuitenkin sillä erotuksella että tässä lukkarin on asettunut sisävuoroa pelaavan joukkueen tukijaksi. Ryhtyvätkö kokoomuslaiset vaikuttajat tähän puuhaan hyvän hyvyyttään, kun tiedossa on mitä ilmeisen ja voimakas vastustava reaktio?

Poliittisesti pehmeän profiilin alla on siis kovia piilokärkiä, jiotka - jos ne viedään puolue-elimiin päätettäviksi - nousevat  näennäisestä pehmoilusta huolimatta virallisen politiikan tavoitteiksi. Puoluejohto kyllä kestää tällaisen ylikävelyn tai jyräämisen, varsinkin jos se on osa julkilausumatonta poliittista strategiaa.

Takavuosien kaappari-instituutiot ja siihen liittynyt yhteispeli yritysmaailman kanssa on saanut poliittisen pohdiskelijan epäluuloiseksi. Oikeastaan sitä odottaa, mistäpäin merkkejä uudesta ja julkilausumattomasta pelin politiikasta alkaa nousta esiin. En oikein jaksa uskoa että porvaripoliitikot näitä ehdotuksia sattumalta ilmaan heittävät. Kyseessä on mitä ilmeisemmin yhteispeli, jossa molempien, elinkeinoelämän uusliberalismin ja sitä tukevan porvarillisen politiikan on tarkoitus vahvistaa hegemoniaansa. Poliittisesti uhkarohkean, kiistanalaisen ja elinkeinoelämän yksiulotteisen strategian tukemisesta on saatava myös palkitsemista. Kysymään vain jää, mitä palkitsemista ja missä muodossa poliitikot voivat tästä yhteispelistä odottaa?

Vapaa kettu vapaassa kanatarhassa

EK on julkaissut oman strategiansa Eva-raportissaan koskien palvelujen tuottamista julkisen sektorin itsensä, yritysten ja erilaisten palveluja tuottavien yleishyödyllisten yhteisöjen toimesta. "­Pal­ve­lut au­ki! – Vii­si vaa­ti­mus­ta kun­tauu­dis­tuk­sel­le" -ra­port­ti ha­luaa ni­men­sä mu­kaan ava­ta kun­ta­lais­ten pal­ve­lut kil­pai­lul­le ja mur­taa kun­tien mo­no­po­lin nii­den tuo­tan­nos­sa.

Vaikuttaa siltä että ainakin Kokoomusta ja sen ministereitä painostetaan kovasti adoptoimaan EK:n palvelujen tuottamisstrategia. Ajatuksen hyväksyminen ei ole kaukana myöskään Keskustapuolueen aikaisemmista poliittisista linjanvedoista - yhteistoiminta yritysten kanssa ehti jo edellisellä vaalikaudella poikia koko joukon raastupaan johtaneita hankkeita. Miesmuisti on tunnetusti kaksi viikkoa ja siksi on aika tyrkyttää kansalle uudelleen yritysystävällistä strategiaa ei ainoastaan palvelujen tuottamiseksi, vaan myös voittoa tavoittelevan yritystoiminnan mahdollistamiseksi julkisilla palvelumarkkinoilla.

Kun tiedossa on että elinkeinoelämän strategisia suunnitelmia ei voida eikä haluta suoralta kädeltä ainakaan porvariston leirissä tyrmätä, joutuvat kunnallisvaalien jälkeen muodostuneet uudet kunnanvaltuustot ja kuntien hallintoelimet ottamaan konkreettisesti kantaa siihen, millä tavalla palveluja kunnissa ja niiden yhteistoiminnassa tuotetaan. Yritysten ja julkisen sektorin yhteistoimintaa ei ole saatettu korruptiouhasta ja maasuttamismahdollisuuksista huolimatta sellaiselle tasolle, että se vastaisi palvelutoiminnan edellyttämässä yhteistyössä vaadittavia eettisiä normeja. Sitä ei taideta tehdä tässäkään raportissa.

Omana työnä palvelujen tuottaminen tapahtuu ainakin periaatteessa avoimen kunnallisen hallinnon alaisuudessa. Uusilla valtuutetuilla tulee olemaan uskomattoman vaativa tehtävä saada virkakoneisto valmistelemaan myös omana työnä tehtävää vaihtoehtoa siitäkin huolimatta että se parhaiten vastaa demokratian, avoimuuden ja kustannusten kasvun omissa käsissä pitämisen tärkeitä periaatteita.
Kuntien yhteistoimintaan perustuvassa mallissa hankkeet jäävät melkeinpä säännönmukaisesti hallintohimmeleiden organisoitavaksi jolloin yhteys kunnalliseen demokratiaan käytännössä katkeaa. Pienten kuntien yhteistyössä päätöksenteko voi muuttua poliittisesti täysin yksipuoliseksi - siinä julkilausumaton mutta keskeinen Keskustapuolueen päiväuni.

Julkisen ja yksityisen sektorin suhteen vallitsee muutamia suuria periaatteellisia väärinkäsityksiä. Kun puhutaan avoimesta sektorista, tarkoitetaan yksityistä yrittämistä. Julkinen sektori on tässä katsannossa ollut suljettua - sinne ei yksityisellä palvelutuotannolla ole ollut pääsyä. Jos suljettua rakennetta pidetään paheena, on syytä katsoa palvelutuotannon rakenteita entistä kokonaisvaltaisemmin. Hallinnollisesta näkökulmasta nämäkin arvot näyttäytyvät toisella tavalla: yksityinen sektori on suljettua ja läpinäkymätöntä, julkinen hallinto edustaa avoimuutta, transparenssia ja demokratiaa. Näiden asettaminen kilpailutuksessa samalle viivalle merkitsee hallinnollisesti epädemokraattisen ja suljetun yhtäällä ja kansanvaltaisen ja transparenssin toisaalla kokemista  samanarvoisina.

Euroopan Unioni on jo kuitenkin peruskirjassaan asettunut  tiukasti demokratian puolustamisen ja tukemisen kannalle. Kun siis Unionin kilpailutussääntöjen perusteella vaaditaan kilpailuttamisen pakkoa esimerkiksi kunnallisten palvelujen tuottamisessa, uhmataan tietoisesti kansalaisten demokratialle asettamia vaatimuksia sekä hallinnollisesti että myös verovarojen käytön näkökulmasta. Kansalainen ei koe oikeudenmukaisena sitä, että hänen palveluihin suuntautuvista odotuksistaan ja julkisten palvelujen arvostuksesta ryhdytään nyhtämään myös liikevoittoja yrityksille. Laajat kaupalliset - usein jo kansainväliset - palveluyritykset vievät veroeuroista osan omien tiliensä katteeksi ja siinä mielessä ne ovat lopullisesti pois itse tuotettavasta palvelusta.

Toinen suuri väärinkäsitys koskee säästämistä. Hyvinvointivaltion kulujen vähentäminen on säästöä yksityiseen kulutuksen yhteisten palvelujen kustannuksella. Olisi aika saattaa yhteisöllisen säästämisen ajatus kunniaan, jolloin säästämisellä tarkoitetaan yhteisten voimavarojen kartuttamista eikä niiden vähentämistä. Vahva julkinen sektori muodostaa toimivan puskurin markkinoiden heilahteluja ja globaalin talouden epävarmuuksia vastaan. Sinne sijoitetut varat kiertävät vuoden aikana monessa kukkarossa ja tuottavat yhdessä päätettyjen palvelutehtävien muodossa välitöntä laatua elämään ja tarjoavat lisääntyvän pääoman kierron kautta toimintamahdollisuuksia myös yritystoiminnalle.

Kansalaisjärjestöjen rooli palvelujen tuottajana on jossakin määrin erilainen kuin varsinaisen yritystoiminnan. Jo sääntöjensä perusteella ne rajaavat voitontavoittelun pois toiminnastaan ja perustavat toimintansa arvoihin ja aatteeseen myös palvelutehtävää suorittaessaan. Yhdistyslaki velvoittaa niitä demokraattisiin käytäntöihin omassa toiminnassaan. Tässä suhteessa ne muodostavat arvokkaan lisän kansalaisten suunnasta tulevalle mielipiteenmuodostukselle, yhteistoiminnalle ja kasvulle vastuunottoon. Järjestöjen pakkoyhdistäminen ja kilpailuttaminen sekä keskenään että yritysten kanssa tuhoaa tehokkaasti järjestöjen aatteellista arvopohjaa.

Valtuustojen ja kunnallisten hallintoelinmten uusiutuminen kunnallisvaalien seurauksena on tietenkin kuntien elinvoimaisuuden kannalta tärkeää, kunhan ei unohdeta sitä että uusi päättäjäsukupolvi on kasvatettava eettisesti vahvaan kansanvaltaiseen ajattelutapaan puoluekannasta riippumatta. Olisi suuri vahinko jos uudet valtuutetut joutuisivat taloudellisten pakkojen edessä heittämään sisällölliset odotukset ja ajatukset tien poskeen. Silloin jotakin aivan olennaista  putoaa pois kunnallisesta itsehallinnosta. 

Ainakaan HS:n uutisen (Helsingin Sanomat, kotimaa 22.8. 2012) mukaan yritystoiminnan luomasta korruptiouhasta ei puhuta mitään. Ei ilmeisesti myöskään siitä, että EVA:n raportti perustuu selvästi markkinaliberalistisille odotuksille, jotka ovat saattaneet koko läntisen maailman talouden kaaokseen. Uudet kunnallisvaltuustot ja kunnalliset toimielimet joutuvat siis selvittelemään sitä, miten kunnallinen demokratia selviää siitä, jos ja kun vapaan kilpailutalouden kettu päästetään  kuntayhteisön kanatarhaan.