Pyhittääkö tavoite keinot?

Kotkaliikkeessä - sosialidemokraattisessa kasvamaan saattamisen järjestössä - oli jo 1950-luvulta lähtien 'kuntoisuuskäskyissä' yksi kehoitus jossa sanottiin:  "Kunnioita jokaisen ihmisen rehellistä vakaumusta." Rinteen hallituksen kaatumiseen johtaneen tapahtumaketjun yhteydessä tuli tämäkin, sosialidemokratialle tuttu ja velvoittava periaate mieleen. Vakaumus on jossakin määrin syvempi ilmaisu kuin pelkkä mielipiteen kertominen. Taustalla on arvoja ja parhaimmillaan kokonainen arvomaailma, joka ohjaa toimintaa, ilmaisuja ja jopa käyttäytymistä. Suomalainen sananlasku ilmaisee tämän asian seuraavasti: "Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin."

Hallituskriisiin johtaneessa tapahtumaketjussa sen enempää Rinnettä kuin Paateroakaan ei syytetty valehtelusta, vaikka ristiriitaisuutta tapahtumien ja lausuntojen tuiskeessa saattoi esiintyäkin. Molempien vakaumus ja tahtotila suhteessa palkkoihin ja toimeentuloon ilmaistiin hallitusohjelmassa: "Edistämme palkkatasa-arvoa ja jatkamme samapalkkaisuusohjelmaa." Jo tämän yleisperiaatteen olisi pitänyt johtaa valtiojohtoisessa laitoksessa - siis Postissa - kriittiseen oman toiminnan tarkasteluun.

Tämän tahtotilan ilmaiseminen myös Postin työtaistelun aikana taisi olla se ratkaiseva syy, joka johti ministerieroon ja lopulta hallituksen kaatumiseeen. Rinteen ammattiyhdistystausta ja 180-asteen käännös suhteessa edellisen hallituksen kilpailukykypolitiikkaan tuli ilmaistua 'työehtosopimusshoppailuna'. Keskustapuolueen eduskuntaryhmän takapenkillä vaaniva edellisen hallituksen pääministeri odotti vain sopivaa hetkeä iskun tekemiseen. Paljastetut Whatsup-viestit ja sähköpostit näyttävät osoittavan, että epäluottamuksen syynä oli kunnioitusta ansaitsematon Rinteen vakaumus ja siihen liittyvä ammattiyhdistystausta.

Onko ammattiyhdistystoiminta jotenkin ristiriidassa ihmisoikeuksien ja demokraattisten arvojen kanssa? Yhdistyneiden Kansakuntien Yleismaailmallinen Ihmisoikeuksien Julistus on tässä yhteydessä tärkeä ja kantava ohjenuora. Se on sitä kokonaisuudessaankin, mutta tapahtuneen johdosta kannattaa kiinnittää huomiota sopimuksen 23. artiklaan:

"23. artikla.

Jokaisella on oikeus työhön, työpaikan vapaaseen valintaan, oikeudenmukaisiin ja tyydyttäviin työehtoihin sekä suojaan työttömyyttä vastaan.
Jokaisella on oikeus ilman minkäänlaista syrjintää samaan palkkaan samasta työstä.
Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon ja jota tarpeen vaatiessa täydentävät muut sosiaalisen suojelun keinot.
Jokaisella on oikeus perustaa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin etujensa puolustamiseksi."

Jokainen on myös oikeutettu - pääministeriä myöten - kaikkeen siihen suojaan, jonka ihmisoikeuden antavat: Tämä todetaan jo sopimuksen 2. artiklassa:

"22. artikla. 
Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.

Mitään erotusta ei myöskään pidä tehdä sen maan tai alueen valtiollisen, hallinnollisen tai kansainvälisen aseman perusteella, johon henkilö kuuluu, olipa tämä alue itsenäinen, huoltohallinnossa, itsehallintoa vailla tai täysivaltaisuudeltaan minkä tahansa muun rajoituksen alainen."
---
Suomikin on ratifioinut myös Kansainvälisen työjärjestön keskeiset sopimukset ja periaatteet, joiden mukaan työelämässä on toimittava. Vuonna 1998, 86. kansainvälinen työkonferenssi antoi julistuksen työelämän perusperiaatteista ja oikeuksista .
Tämä julistus sisältää neljä peruspolitiikkaa:

Työntekijöiden oikeus liittyä vapaasti ja neuvotella kollektiivisesti
Pakotetun ja pakollisen työn lopettaminen
Lapsityövoiman lopettaminen 
Työntekijöiden epäreilun syrjinnän päättyminen

ILO korostaa, että sen jäsenillä on velvollisuus pyrkiä noudattamaan täysin näitä periaatteita, jotka sisältyvät asiaankuuluviin ILO: n yleissopimuksiin. Useimmat jäsenvaltiot ovat nyt ratifioineet perusperiaatteita edustavat ILO: n yleissopimukset.

Edelläkuvatut periaatteet on tarkoitettu käytännössä sovellettaviksi ja ne muodostavat tärkeän osan siitä oikeusvaltioperiaatteesta, jota Rinteenkin nyt eronnut hallitus ajoi toisena tärkeänä periaatteena sovellettavaksi koko Euroopan Unionin tasolla.

Kun tässä valossa katselee vapaan ja puolueettoman, kaupallisiin arvoihin ja sieltä rahoituksensa saavan  median vyörytystä ja loppupeleissä  tapahtunutta ja perustelematta jäänyttä pääministerin luottamuksen menetystä, herää vahva epäilys että keskeisiä demokratiaan ja oikeusvaltioon liittyviä periaatteita ja toimintakäytäntöjä ei syksyn kriisissä noudatettu. Kysymyksessä oli poliittinen ajojahti, jonka toimintakäytännöt muistuttavat enemmän mobbausta kuin oikeusvaltioperiaatetta. 

Edeltäneen hallituksen kilpailukykypolitiikka oli itse asiassa mitä jyrkimmässä ristiriidassa sekä ihmisoikeuksien että työelämäsääntöjen keskeisten perusarvojen kanssa. Kun mobbaamisen tielle lähdettiin, olisi pitänyt ymmärtää, että aina löytyy voimia jotka saavat lisämotivaatiota ja vauhtia autoritaarisesti ja riistävästi asennoituneen, pohjimmiltaan kaupallisen median ylilyönneistä. Oikeutettu yhteiskunnallinen kritiikki muuttuu poliittiseksi vainoksi, jossa arvokasta ja aktiivista työtä tekevät ja yhteiskunnallista vastuuta kansalaisjärjestöissä ja yhteiskunnallisissa elimissä kantavat joutuvat vakaumuksensa vuoksi 'poliittisen pogromin' kohteeksi. Tietynlainen vakaumus julistetaan lopullisesti pannaan. Sitä ei juuri kukaan kestä pitkään; sillä on seurauksia jotka niin yhteiskunnallisen toiminnan, yleisen aktiivisuuden ja myös inhimilliseltä kannalta ovat epäproduktiivisia, lamaannuttavia ja aktiivisen, kansanvaltaisen yhteiskunnan henkistä pääomaa murentavia.

Pyhittääkö tavoite käytetyt keinot? Ei pyhitä. On kuten Erich Fromm, maineikas Frankfurtin koulun sosiaalipsykologi tavoitteiden ja keinojen suhteesta totesi: "Viimeinen sovellettu keino on jo osa päämäärää". 

Pelättävissä on, että jos tätä epäproduktiivista, tuhosuuntaista toimintakulttuuria ei avata ja arvostella, että keinot vain kovenevat demokratiaa kunnioittavan ja sen mukaan elävän kansalaisen on tavalla tai toisella suojauduttava. Historiasta löytyy tästäkin huolestuttavia esimerkkejä:

Eurooppa - mennyttä kalua?

Saksalainen der Spiegel -lehti haastattelee numerossaan 32/4.8. 2018 ranskalaista sosiologi Emmanuel Toddia (67), jonka mukaan vuosikymmeniä torjutut asenteet ovat uudelleen täällä. Erityisesti hän arvostelee saksalais-ranskalaista omakehua, itsensä yliarviointia eurooppalaisessa yhteistyössä. Uusimmassa kirjassaan -  hän on kirjoittanut paljon - hän tarkastelee ihmiskunnan kehitystä ja erityisesti perhejärjestelmää, joka hänen mukaansa määrää kulloisenkin kulttuurin dynamiikan, menestymisen tai pysähtyneisyyden. Viimeisimmän kirjansa "Surullinen moderni" kirjoittaja ennusti jo vuonna 1976 neuvostojärjestelmän romahtamisen ja nyt hän povaa Euroopan Unionin ajautumista haaksirikkoon.

Toddin mukaan Eurooppa on surullisessa tilassa: se on rikkonainen, jakaantunut, onneton. Johtavia eliittejä vaivaa voimattomuuden tunne. Se tekee surulliseksi, mutta sitä ei näytetä voitavan välttää. Hänen lähtökohtansa ei ole taloudellinen, vaan antropologinen. Tiettyyn määrään saakka eurooppalainen yhteistyö ja instituutioiden rakentaminen oli sekä järkevää että edusti hyvälaatuista kunnianhimoa. Mutta perherakenteiden spesialistina ja elintapojen, tapakulttuurin tuntijana hän ei allekirjoita sitä, että kaikki eurooppalaiset kulttuurit on paketoitavissa yhteen ja että eurooppalaisesta kulttuurista voisi tulla yhtenäinen, homogeeninen tila. EU:sta on tulossa oman järjestelmänsä pyhittämisen ja yliarviointiensa myötä myös uhri.

Tämä väärä asennoituminen alkoi jo vuonna 1992, kun Euroopan Unionin projekti valuuttaunionista alkoi hahmottua. Se perustui eurooppalaiselle metafysiikalle eikä maailman todellisuuden havaitsemiselle. Hän sanoo jo silloin todenneensa, että ajatus yhtenäisestä Euroopasta  "haisee".

Hän katsoo että historia ei salli - marxilaisten oletusten mukaan - pysäyttää tai supistaa taloudellista kehitystä. Tiettyjen ratkaisevien muutosten toteuttaminen vaikuttaa syvästi yhteiskunnalliseen elämään. On olemassa vaara että Eurooppa lyö itsensä hajalle takaisin kansallisvaltioiksi, koska vallitseva talousajattelu ei ota näiden todellisisia eroja huomioon.  Ranskalaisten edellytetään elävän kuin saksalaisten, saksalaisilta kielletään oikeus olla saksalaisia. Kiistettiin, että Saksassa työskennellään tehokkaammin kuin Ranskassa ja että Saksa on kykenevä huomattaviin kollektiivisin ponnistuksiin. Saman aikaan ei huomattui että Saksassa syntyy paljon vähemmän lapsia - perhe ei kestänyt Saksan omaakaan oletusta. Tällaisia eroja löytyy todellisuudessa kaikista Euroopan maista. Eurooppalainen ideologia asettui imperiumin kannalle ja kieltäessään todellisuuden se ajautui umpikujaan.

Pariisin ja Berliinin suosima vastaus kriisiin on enemmän Europpaa, enemmän yhteisiä rakenteita, enemmän rohkeutta uuden esiin murtamiseksi. Toddin mukaan tämä ei ole mahdollista. Väärä oletus rakentuu hänen mukaansa kahdelle virhearviolle: 1) että Eurooppa voitaisiin puristaa kaikkia koskevan taloudellisen järjestyksen puitteisiin, jossa 2) keskeisenä periaatteena on yhtenäinen kulutusyhteiskunta. Jos Eurooppa olisi pohjoisesta etelään ja idästä länteen sovitettavissa samoihin raameihin, tämä ehkä olisi mahdollista. Meidän maailmamme on kuitenkin erilainen.

Miksi elinolosuhteiden yhtenäistäminen ei sitten enää toimi, vaikka alussa oltiin menestyksellisiä, kysyy der Spiegel. Toddin mukaan tämä toimi niin kauan kuin Eurooppa tavoitteli USA:n elintasoa ja Itä-Eurooppa toivoi pääsevänsä lännen tasalle. Trendi on kuitenkin muuttunut eikä tasa-arvo ole muodissa. Nyt tavoitellaan vapaakaupalla ja globaaleilla markkinoilla voittoja. Ne pakottavat maat katkeraan kilpailuun, mikä johtaa - kuten nyt huomaamme - talous- ja kauppasotaan. Euroopassa valuuttaunioni kärjistää edelleen vapaakaupan dramaattisia vaikutuksia: kaikki joutuvat osallistumaan samaan kilpailuun, vaikka ovatkin "eri tavoilla vammautuneita".

Toimittajan mukaan Euroopan Unionista on Saksassa tullut sillä tavalla sisäistetty käsite, että yksikään poliitikko ei halua ryhtyä "rauhanhäiritsijäksi" ja kritisoida Euroopan Unionia rakenteellisista heikkouksista. Todd ei kiistä tätä, mutta odottaisi Saksalta parempaa selvänäköisyyttä. Saksa ei yksin ole vastuussa Euroopan kafkamaisesta muutoksesta. Saksa on keskeinen vaikuttaja suuntautuessaan universaaleille globaaleille markkinoille, jossa se kuitenkin estottomasti ja häpeilemättä laajentaa omaa vaikutusvaltaansa - muusta Euroopasta piittaamatta.

Lehden toimittaja kokee, että Saksa pakotetaan vasatuunottoon maailmasta.

Todd ei tiedemiehenä usko olevan mahdollista lähestyä maailmaa abstraktin univeraaalin ihmisen  lähtökohdista. Ihminen on kyllä universaali, mutta elää erilaisissa perhe-, uskonto- ja yhteiskuntajärjestelmissä ja nämä määrittävät hänen todellista elämäänsä. Uskominen universaaliin ihmisabstraktioon on syvässä ristiriidassa läntisen yksilöllisyyttä korostavan ajattelun kanssa. Euroopan valitsemat taloudelliset, yhtenäisyyttä vaativat lähtökohdat ja toimintareseptit ovat aiheuttamassa katastrofaalisia seurauksia Euroopalle itselleen.

Saksan virheet ja puutteet? Todd pitää Saksaa taipuvaisena oikeaoppisuuteen, omahyväisenä ja kiihkossaan tolkuttomuuksiin menevänä, josta esimerkkinä hän mainitsee liittokansleri Merkelin kannanotot pakolaiskriisin yhteydessä vuonna 2015 ja siitä eteenpäin. Saksan jälleenyhdistymisen seurauksena siitä on tullut keskeinen tekijä Euroopassa, joka johtoroolissaan yrittää yhdistää kaksi abstraktia lähtökohtaa: amerikkalaisen taloudellisen universalismin ja ranskalaisen poliittisen universalismin. Tästä seuraa että syntyneessä finanssikriisissä ratkaisutavaksi muodostui autoritaarinen ja eriarvoisuuteen johtava toimintakäytäntö, jossa yksilöiltä vaadittiin näihin arvoihin sitoutumista.

Saksalaisen "sosiaalisen markkinatalouden" soveltaminen Kreikkaan tai Italiaan on Toddin mielestä  täysin hedelmätöntä. Ranskassa tämä käsite yhdistetään ordoliberalismiin, jolla on yhtä kielteinen kaiku kuin uusliberalismilla Amerikassa. Tämä yritys istuttaa Saksassa menestyksekästä talouskonseptia antropologisesti erilaisiin maihin ei onnistu, vaan aiheuttaa eristäytymispyrkimystä. Taloudellinen stressi johtaa siihen, että saksalaiset ovat yhä enemmän saksalaisia ja ranskalaiset ranskalaisia.

Taloudellinen universalismi vaatii voiton tuottamista kaikkialla, mikä aiheuttaa sen että antropologinen monimuotoisuus heitetään sivuun. Kun talousajattelu vaatii yhdenmukaista ajattelua ja keskinäistä taloudellista kilpailua ja tähän sopeutumista, alkavat tähän pakotetut kansakunnat vetäytyä kuoreensa ja tavalla tai toisella haluavat palata takaisin. Paineen alaisina myös kansojen alkuperäiset arvot nousevat uudelleen esiin. Liian pitkälle vietynä vapaakauppa merkitsee vihaimelisyyttä muukalaisia ja jopa naapuria kohtaan, rajatonta vapautta ja kansallista erinomaisuutta. Vetäytymisestä "omaan linnaan", yhtyneenä yhtäkkisiin irtiottoihin, siitä saamme juuri nyt kokemusta presidentti Trumpin politiikan muodossa ja kauhistuttavalla tavalla. Eurooppalainen oikeistonationalismi on tässä mielessä yhdenmukaisuutta vaativan, kilpailua äärimmilleen vievän talouspolitiikan tuote.

Todd korostaa kansallisten erikoispiirteiden ja kulttuurieroavaisuuksien suurta merkitystä. Ne ovat kehittyneet historian saatossa erilaisissa perhejärjestelmissä ja vaikuttavat vielä tänäänkin mitä syvimmin mentaliteettiin, arvoihin, moraaliin ja tapoihin. Ne ovat paljon vanhempia kuin uskonnot. Perhesiteet ja uskonto muodostavat tavallaan yhteiskunnallisen tiedostamattoman, kun taas talous ja politiikka ovat tiedostettua pintakuohuntaa. Kansakunta on historiallisesti myöhemmin syntynyt rakenne joka yhdistää ihmisiä yhteisöiksi ja jotka eivät olisi mahdollisia ilman aikaisempaa vuosituhantista kehitystä.

Taloudellisilla rakenteilla on tietenkin paljon merkitystä, mutta perherakenteilla on aina suuri vaikutus, olivatpa ne sitten vapaamielisiä tai autoritaarisia, yhdenvertaisuutta tai eriarvoisuuta korostavia - ja nämä puolestaan vaikuttavat poliittiseen ja taloudelliseen ajatteluun. Sosiaalinen elämä ulottuu syvemmälle kuin pelkkä taloudelliseen järjestelmään sitoutuminen.  Kansallisuus on rakenteellinen, pysyvänä pidetty suure, jonka vaikutus jatkuu vaikka kansallisuus katoaisikin. Tämän kuitenkin globalisaatioeliitti katsoo voivansa sivuuttaa.

Saksa on historiallisesti  kantaperheen edustaja, kun taas USA, Englanti ja Ranskan tietyt osat edustavat ydinperheajattelua. Perheellä on suuri merkitys. Perheen tapojen juuret ovat talonpoikaiskulttuurissa, joka etenkin Saksassa oli luonteeltaan autoritaarinen, hierarkinen, kurinalainen. Todd katsoo että nämä arvot ovat uudelleen heräämässä eloon. Ilman tämän torjutun tunnistamista meidän on mahdotonta ymmärtää liberaalien arvojen, kuten kansallinen itsemääräämisoikeus, ihmisen perusoikeudet ja ihmisen oikeus onneen, yhdistymistä autoritaarisiin, yhtenäistä ratkaisumallia vaativiin ja kurinpitotoimin ylläpidettäviin ratkaisumalleihin.

Todd pitää myös Ranskan presidenttiä Macronia autoritaarisena, pikkuporvarillisena ja erittäin vastuuntunnottomasti reagoivana. Hän korvaa politiikkansa mahdollisuuksien rajallisuuden peräänantamattomuudella.  Hän näkee Ranskan edesauttavan Brexitin toteutumista ja pitäisi tärkeänä, että Saksa löytäisi yhdessä Britannian kanssa tien pehmeämpään ratkaisuun.   Hänen mielestään saksalaiset erehtyvät pitäessään Ranskaa liberaalina demokratiana. Ranskassa ovat perinteiset puolueet romahtaneet eikä kunnon vaihtoehtoa ole olemassa. Tämä mahdollistaa Macronille autoritaarisen johtamistyylin, Napoleon Bonaparten tai Ludvig IV tyyliin. Raskasta ei ole tästä syystä Saksan keskeiseksi kumppaniksi, siksi sopisi sittenkin paremmin UK , jopa Berexitin jälkeen. Yhteistyöhenkeä näyttelevästä Ranskasta ja Macronista saattaa kehittyä Saksalle loppujen lopuksi pahahenkinen peikko.

Lehden toimittaja ihmettele Toddin kriittistä suhdetta Ranskan nykytilanteeseen. Todd toteaa:"Älkää tulko minulle jälkeenpäin sanomaan etten varoittanut."

(Referaatti der Spiegel lehden numerosta 32/4.8. 2018, "Europa ist Futsch") 

Slow down!

Suuri, liittopäivävaaleja edeltävä  - ja ainoa - tv-väittely Saksan CDU:ta, kristillisdemokraatteja edustavan liittokansleri Angela Merkelin ja sosialidemokraattien puheenjohtajan Martin Schulzin välillä käytiin eilen 3.9. 2017 ja se näytettiin keskeisillä tv-kanavilla, mm. RTL-kanavalla, joka näkyy koko saksankielisellä alueella  ja on tilattavissa myös meillä. Tulos väittelystä oli selvä jo etukäteen. Sitten puheenjohtajaksi valitsemisensa jälkeen Saksan SPD on hävinnyt kolmet osavaltiovaalit. "Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden" teema ei aukea kansalaiselle kilpailua korostavassa ja voittajia palvovassa ilmapiirissä. Angela Merkel peitti taidokkaasti kokeneena poliittisena keskustelijana selkänsä taakse kaikkein kovapintaisimman ja todellisuudessa koko Eurooppaa piinapenkissä pitävän poliittisen oikeiston. Martin Schulz teki sen mitä tehtävissä oli. Lähtökohta oli suurelta osin sisäpoliittinen, saksalaisen keskiluokan lähtökohdista maailmaa katseleva ja arvottava. Kävitkö viime sunnuntaina jumalanpalveluksessa?

Tärkeitä teemoja kaivattiin. Poliittinen koalitio Saksan hallituksessa on myös omiaan vaimentamaan terävää ja analyyttista vastakkainasettelua. Saksassa puhutaan pilkallisesti "GroKodealista", mikä viittaa sekä suureen koalitioon että krokotiiliin saksalaisen poliittisen pragmaattisuuden epämiellyttävänä symbolina.

Eurooppakysymyksistä nousi keskeiseksi Saksan ja Turkin välinen kiista. Presidentti Erdoganin hallitsema Turkki on ottanut agressiivisen asenteen Saksan suuntaan ja siellä on mm. pidätettynä saksalaisia lehtimiehiä. Turkin turhautuminen EU:n kansa käytäviin, jo toistakymmentä vuotta kestäneisiin jäsenyysneuvoytteluihin on muuttanut ääntä kellossa suhteessa Eurooppaan. Angela Merkel on läpi vuosien suhtautunut kielteisesti Turkin jäsenyysvaatimuksiin, sosialidemokraatit ovat olleet pikemminkion edistämässä Turkin jäsenyyspyrkimyksiä jo pääministeri Lipposen aikana tapahtuneesta EU:n puheenjohtauuskaudesta lähtien. Turkin nykyinen presidentti Erdogan on osoittautunut taitavaksi , joskin autoritaariseksi toimijaksi ja islamilaisen arvoimaailman puolustajaksi myös poliittisessa elämässä.  Turkilla on vahva valtti lähi-idän pakolaispolitiikassa, tulihan suuri pakolaisvyöry Eurooppaan pari vuotta sitten juuri Turkin kautta. Turkki teki myös aikaisemmin tänä vuonna pidetyissä vaaleissaan vahvasti vaalityötä myös Saksan suuren turkkilaisvähemmistön keskuudessa, mikä sekin lisäsi jännitteitä. Merkel ilmoitti aloittavansa keskustelut EU:n jäsenmaiden kesken jäsenyysneuvottelujen lopettamisesta Turkin kanssa. Schulz tarjosi tämän lisäksi myös taloudellisia pakotteita. Tämä oli se keskeinen kysymys joka Saksan suhteesta Euroopan Unioniin nousi päällimmäiseksi.

Saksan autoteollisuuden tietotekniikkarötöksistä ja dieselverosta keskusteltiin myös. Autoteollisuus on kuitenkin niin keskeisessä asemassa Saksan vientimarkkinoilla, ettei siitäkään suuria mielipide-eroja pääsyt syntymään.

Suuret rakenteelliset kysymykset eivät nousseet vahvasti esiin käydyssä keskustelussa suhteessa Euroopan Unioniin ja poliittinen vastakkainasettelukin oli puuroutuvaa. Tämän selkeytymättömän poliittisen ilmapiirin vallitessa on ymmärrettävää, että puolet saksalaisista eivät ilmaise mielipidetiedusteluissa mielipidettään. Yhteiskunnalliset erot ovat suuria ja pikemminkin kasvamaan päin kuin vähenemässä. Sosialidemokraattisen liittokansleri Gerhard Schröderin aikana 2000-luvun alkupuolella liikkeellelähtenyt Harz IV -ajattelu on iskenyt syvää juopaa saksalaiseen yhteiskuntaan. Työttömäksi jääneen tai muuten sosiaalista tukea tarvitsevan täytyy käytännössä kuluttaa ensin koko omaisuutensa autoa myöten ennenkuin yhteiskunnan tuki aidosti aktivoituu. Meillähän omaisuuden suoja on ollut tässä suhteessa vahvempi: yksin jääneen lesken ei ole tarvinnut luopua omakotitalostaan tai asunnostaan, vaikka on ollutkin sosiaalisen avun ja tuen tarpeessa.

Saksan tilanteesta tulee mieleen apostoli Paavalin korintolaisille lähettämä poliittinen viesti, joka tunnetaan vihkikaavoista rakkauden korkeana ylistyslauluna. "Vaikka sinä puhuisit enkelien kielillä, olisivat sanasi kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, jos sinulla ei ole rakkautta." Poliittiset, pragmaattiset kompromissit niin Saksassa kuin meilläkin ovat muuttaneet sosialidemokraattien puheet ihmisten mielissä epäuskottavaksi sanahelinäksi. Näistä asetelmista lähdetään Saksassa vaaleihin ja sama ilmapiiri vallitsee meilläkin.

Tämän ongelman edessä ollaan ja nyt kysytään, millä tavalla liike voi tällaisesta kriisistä selvitä. Vanheneva järjestöväki ei kykene enää kovaan kiihdytykseen eikä nuorempi polvi usko saavansa ikääntyviltä puolueen jäseniltä sellaisa neuvoja, joilla maailma löytäisi sosialidemokratia edustaman oikeudenmukaisuusajattelun uudelleen. Poliittisen keskustelun välineet, omat sanomalehdet ovat käytännössä kadonneet, järjestöt ja osallistuminen rapautuneet, kääntyminen muodollisen koulutuksen suuren merkityksen korostamiseen on jättänyt omaehtoisen, "toisen" sivistystien varjoon ja näivettymään. Osallistamisen rakenteet ovat ylipäätään käyneet horjuviksi ja satunnaisiksi. Väkeä vetävät vain yhteiskunnasta poiskääntyneet herättäjäjuhlat ja musiikin tai urheilun ympärille kasvanut idolien palvonta.

Yksilötasolla kaiketi jokainen meistä on joutunut kokemaan tuon tunteen sivullisuudesta, marginaalissa olemisesta, valtavirran seuraamisesta rannalta eikä kohisevassa koskessa mukana seilaten. Mitä olet silloin kehittänyt omaksi elämänmuodoksesi ja tavaksesi selviytyä statistin osassa? Tähän kysymykseen joutuu lähes jokainen sosialidemokraatti tästä eteenpäin vastaamaan.

Omalla kohdallani olen elämän varrella joutunut pohdiskelemaan tätä useinkin. Eräs  vastaus - zenbuddhismista se muistaakseni tulee - on "tiikeri pensaasssa" asennoituminen. Ei tiikerikään hyppää kaukana olevan saaliin perään muristen ja laukaten. On odotettava kunnes saalis on niin lähellä, että sen kiinnisaaminen on todennäköistä ja jopa varmaa. On kuitenkin oltava hereillä, pidettävä tietoisuutta elävänä ja seurattava maailman menoa näennäisen passiivisena. Kun historiallinen hetki tulee ja poliittinen ikkuna avautuu - silloin on hypättävä.

Kun yleinen ilmapiiri ei ole otollinen, on myös vaihdettava taktiikkaa strategisen tavoitteen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi. Joogamestarini puhuu levollisesta tietoisuuden tilasta, kyvystä hiljentyä, koota omat ajatukset, antaa mielen tyhjentyä, kunnes luova ja toimiva vaihtoehto kasvaa esiin mielen syvyyksistä ja yhteiskunnallisen tilanteen saattelemana. Ajan on oltava raskaana uuden tulemiselle; silloin voi myös uutta syntyä. Mainostamalla tai pakottamalla ei valmista tule.

Slow down! Pysähtyminen ja otollisemman hetken odottaminen tuntuu kiireisessä ja kuumeisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä melkein synniltä. Ainakin omalla kohdallani olen huomannut että parhaat blogikirjoitukseni ja  arvopohdiskeluni ovat syntyneet pysähtymisen, mietiskelyn ja omaan, arvopohjaan liittyvän pohdiskelun tuloksena. Ulkopuolinen paine on ollut tuolle pohdiskelulle tarpeen tietoisuuden taustalla, mutta hälinän ja huiskeen tuloksena ei niiden avautuminen ole  tapahtunut. Hälinän rinnalla tarvitaan hiljaisuutta ja oikeaa  hetkeä, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Kun nyt tuntuu ettei Suomi eikä maailma sosialidemokratiaa kaipaa, voi esittää myös vastakkaisen väitteen: maailma ei kaipaa mitään niin kiihkeästi kuin yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja yksiselitteisiä tekoja ja rakenneratkaisuja niiden saavuttamiseksi. Vaihtoehtoja ja visioita on olemassa ja lisää on löydettävissä. Tulee vielä aika, jolloin nyt selkänsä kääntävä tarttuu sosialidemokraattisiin ratkaisuihin kuin hukkuva oljenkorteen. Silloin on avauduttava ja rikastutettava sosiaalisia suhteita ja maailmaa.

Hiljennetään siis vauhtia ja annetaan uusien ratkaisujen nousta mielen syövereistä ja ajan ahdingosta. Slow down!

Pyhä salaisuus

Vuonna 1907 Suomeen saatiin yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus, joka herätti suurta innostusta - sammuakseen sitten vuoden 1917  Sosialidemokraattisen Puolueen suureen vaalivoittoon, yksinkertaiseen 101:n paikan enemmistöön eduskunnassa, tuon eduskunnan lähes välittömään hajottamiseen ja suuren turhautumisen myötä kansalaissotaan. Demokratia ei ollut itsestäänselvyys äänioikeudesta huolimatta - eikä se taida olla sitä vielä tänäkään päivänä.

Tätä kirjoittaessani 17.8. 2017 YLE on juuri julkaissut puoluekanatuksesta kertovan gallupin, jonka mukaan sata vuotta sitten eduskuntaenemmistön saanut puolue saa 15,9 prosentin kannatuksen. Vasemmiston kannatus yhteensä jäi  alle 25:n prosenttiyksikön. Mielipiteensä jätti ilmaisematta 40,8 prosenttia. Ovatko vuoden 1903  Forssan kokouksen "Oikeutta kaikille" arvot menettäneet ajankohtaisuutensa?

Monet eivät tähän vajaan kahden tuhannen vastaajan joukossa halunneet ilmaista puoluekannatustaan. Yli 40 prosenttia vastanneista jätti kantansa ilmoittamatta. Perussuomalaisten hämmennyksen ymmärtää, kesäkuun puoluekokouksen jälkeen itse puolue ja siitä eronnut eduskuntaryhmän enemmistö tekevät poliittista itsemurhaa. Uskon monien perussuomalaisten olevan tilanteesta ymmällään ja jättävän senkin vuoksi kantansa kertomatta. Vihreät nousivat rajusti - harvinainen ilmiö muualla Euroopassa jo hiipumaan päin olevasta entusiasmista.

Jos vihreät olisivat syntyvaihessaan 1970-luvun lopulla ymmärtäneet sosiaalisen oikeudenmukaisuuden suuren merkityksen eivätkä olisi lähteneet hajoittamaan silloin syntyvaiheissaan olevaa hyvinvointivaltioajattelua, saattaisimme olla nyt, neljänkymmenen tarpeettoman taisteluvuoden jälkeen yhteisen kansankodin kehittämisessä huomattavasti pidemmällä...


Kertovatko sosialidemokratiaa tai vasemmistoa  sympatisoivat mielellään puoluekantansa julkisesti? Aikana, jolloin työ- ja opiskelupaikat ovat kiven takana sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävän puoluekannan ilmaiseminen saattaa osoittautua yhdeksi pudotustekijäksi opiskeluun tai uralle pääsemisessä. Sosiaalisesta mediasta on helposti haravoitavissa myös kansalaisen poliittinen profiili. Tyyppi joka todennäköisesti liittyy ammattiosastoon ja ryhtyy siellä aktiiviseksi, ei ole ilmeisestikään ensimmäisten tehtäviin valittavien joukossa. Tapahtuuko tällaista profilointia myös opiskelupaikkojen suhteen? Paljon on puhuttu ainakin vahvan taloudellisen taustan merkityksestä opiskelumahdollisuuksien lisääjänä.

En pitäisi ollenkaan mahdottomana, että varsinkin nuorempi sukupolvi varoo ilmaisemasta puoluekantaansa peläten siitä aiheutuvan seurauksia, varsinkin jos sympatiat ovat kallellaan sosialidemokratian tai vasemmiston suuntaan. Jos puoluekannan ilmaisemisesta on pelättävissä seurauksia tulevan urakehityksen suhteen, poliitisen kannan ilmaisematta jättäminen ei ole poliittista tyhmyyttä, vaan viisautta jonka eettinen pohja on ilmaistu jo vuoden 1907 äänioikeuslainsäädännössä.  Ihmisellä on oikeus poliittiseen yksityisyyteen. Äänioikeuden ehdoton salaisuus tekee siitä demokratiaan kuuluvan korkeasti eettisen, "pyhän salaisuuden".

Mielipidetutkimusten tasolla poliittisen kannan ilmaisemisella tehdään tietenkin myös mielipidemuokkausta. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta jo yli sata vuotta toimineen sosialidemokratian trendin kerrotaan olevan edelleen alaspäin. Samaan aikaan kansakunta on äärimmäisen huolissaan menestymisestään. Vastakkainasettelu on edelleen kasvamassa ja se saa ilmauksia paitsi meillä, myös laajemminkin Euroopassa ja maailmalla. Suuret yhteiskunnalliset ongelmat ovat hoitamatta samaan aikaan kun "oikeutta kaikille" liike on hiipumassa. Gallupdemokratia ja kansalaisten odotukset ovat mitä ilmeisimmin syvässä ristiriidassa.

Yhteiskunnallisen paradoksin ainekset ovat siis mitä ilmeisimmät. Samaan aikaan kun suuret ongelmat kärjistyvät, yhteiskunnallisen ja poliittisen vastauksen antaminen jää vaisuksi tai kokonaan tekemättä. Syntyy sormituntuma joka kertoo pinnan alla olevasta yhteiskunnallisten mannerlaattojen jännitteestä.

Miten toimia henkilökohtaisesti ja minkälaisia suosituksia meidän tulisi antaa kansalaiselle suhteessa poliittisenmielipiteen ilmaisuun? Tilanteessa jossa sanan- ja mielipiteen ilmaisemisen vapaudesta seuraa rangaistuksia, on aivan luonnollista pitää poliittinen kantansa salaisuutena. Keskustelemattomuus saattaa johtaa ennenpitkää tietenkin myös poliittiseen osaamattomuuteen ja jopa aktiiviseen mukautumiseen. Demokratian ja yhteiskunnallisen osaamisen taso laskee - se on se välttämätön hinta jonka autoritaariset, ihmisen ajattelun ja toiminnan vapautta horjuttavat rakenteet aiheuttavat. Tämä on historiallisen suuri haaste sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja kansanvallan puolesta taistelevalle liikkeelle - kuten esimerkiksi sosialidemokratialle.

Edellisestä käynee ilmi, että ei ole ainakaan väärin jättää mielipitensä ilmaisematta. En minäkään ole ottanut kantaa SDP:n presidenttiehdokkaaseen julkisesti, puolueäänestyksessä kylläkin. Noudatan tässä vain "pyhän salaisuuden" periaatetta, sitä joka on ilmaistu yleisessä, yhtäläisessä ja salaisessa äänioikeudessa.

Kun mielipidetiedusteluilla myös muokataan poliittista ilmastoa, ohjeeni galluphaastattelijan kanssa tekemisiin joutuvalle on seuraava: älä kerro poliittista mielipidettäsi, vaadi "pyhän salaisuuden" noudattamista myös tässä tilanteessa!

Periferian pakkopaita

Thomas Fazi ja Guido Iocide kirjoittavat keskiviikon 9.11. 2016 "Social Europe" -verkkolehdessä Euroopan Unionin muotopuolesta talous- ja rahapolitiikasta. Olen kääntänyt kyseisen uutisen tausta-aineiston esipuheen ja lyhennelmän ja se kuvaa täsmälleen, mihin ns. valtavirtainen talous- ja rahapolitiikka on maanosan johtanut. Kirjoittajien esittely SE:n kirjoituksen alaosassa

Globaali finanssikriisi altisti euron alkuperäisen tarkoituksen riistämällä jäsenmailta niiden fiskaalisen autonomian siirtämättä niiden keskeisille viranomaisille kulutusvoimaa lisääviä välineitä. Tämä tilanne jätti jäsenmaat äärimmäisen puolustuskyvyttömiksi taloudellisen kriisin kohdatessa, kuten vuoden 2008 odotusarvoihin perustunut finanssiboomi osoitti. Kuitenkaan kriisi ei tuonut mukanaan – kuten monet odottivat – jäsenmaiden hallituksille mahdollisuutta budjettirajojen höllentämiseen (sallien siten vastasyklisen politiikan) eikä myöskään täyteen mittaan kehitetyn talousunionin (tai vähintäinkin mallin taloudelliseen koordinaatioon ylijäämä- ja alijäämämaiden välillä). Sen sijasta saimme pahimmat mahdolliset vaihtoehdot molemmista 'maailmoista': lisääntyviä jäsenmaiden fiskaalisen autonomian rajoituksia eikä mitään välineitä hallinnolliseen kulutuskapasiteetin lisäämiseen Euroopan jäsenvaltiotasolla.

Seurauksena, jonka ennustivat monet eivaltavirtaisen taloustieteen edustajat, on ollut vuotta 1930 pahempi, pidentynyt kriisi aiheuttaen kaikenkattavan humanitäärisen kriisin useissa maissa. Pöydällä on lukuisia ehdotuksia – merkittävin niistä Euroopan Neuvoston vuonna 2012 tekemä ehdotus ”Kohden aitoa Euroopan Rahaliittoa” ja useita Euroopan parlamentin raportteja, jotka ehdottavat tämän rakenteellisen valuvian poistamista luomalla fiskaalinen ja poliittinen unioni. Tämä saattaisi olla tervetullutta kehitystä. ellei se todellisuudessa olisi ”uusi euroalue” jota edistykselliset federalistit eivät ole riittävän syvällisesti määritelleet ja joka siten tulisi aiheuttamaan uusia huolia sekä poliittisesti että taloudellisesti. Poliittisesti se aiheuttaisi lukuisia ja vaikeasti ennustettavia ongelmia, mm. tarkastustoimen ja osallistamisen suhteen. Taloudellisesti se ei sisällä tälle ylikansalliselle elimelle osoitettua todellista kulutusvoiman lisäämismahdollisuutta, joka mahdollistaisi EMU:n itsensä toteuttaman budjettialijäämien korjaamisen EKP:n tuella, fiskaaliset siirrot rikkaammilta köyhemmille jäsenmaille jne.

 Pikemminkin se mahdollistaisi Euroopan Talouskomisaari-aloitteen aktivoinnin, komissaarin jolla olisi suora oikeus puuttua kansallisiin budjetteihin. Ei ole vaikeaa nähdä että sellainen kehitys olisi poliittisesti kestämätöntä, kärjistäen Unionin keskipakoisia piirteitä. Samaan aikaan meidän on todettava että poliittiset edellytykset eivät ole kypsät täysimittaiseen fiskaalisen ja poliittiseen unioniin siirtymiselle, siten kuin edistykselliset federalistit ovat esittäneet.

Siten - sulkeaksemme pois täysin pysähtyneen tilan – mitä mahdollisuuksia meille jää EMU:n kehittämisen suhteen? Tämä kirjoitus väittää että ainoa järkevä ehdotus lyhyellä aikavälillä on tunnustaa, että joukko Euroopan periferiamaita on budjetteineen tasapainotaantumassa ja siten aivan välttämättömässä rahallisen elvytyksen tarpeessa, ja niiden pitäisi siten sallia kasvuhakuisempi rahapolitiikka siihen saakka kunnes yksityisen sektorin taseet ovat korjautuneet. Tällaisella ratkaisulla olisi puolellaan joukko taloudellisia ja poliittisia hyötynäkökohtia: niillä ei olisi ainoastaan välitöntä kokonaistaloudellista vauhdittamisvaikutusta – johtaen siten lisääntyvään vakauteen - , se saisi aikaan myös myönteisempiä asenteita Euroopan instituutioita kohtaan, joita ei enää pidettäisi vedenpitävien pakotteiden aikaansaajina. Tämä muutos loisi vähitellen edellytyksiä edetä solidaarisuuteen perustuvaa, demokraattista raha- ja poliittista liittoa.

Globaali finanssikriisi on paljastanut syvän valuvian eurossa, ja erityisesti Maastrichtin sopimuksen alkuperäisessä tarkoituksessa: se on poistanut jäsenvaltioilta niiden rahapoliittisen autonomian – ottamalla niiltä pois mahdollisuuden laskea liikkeelle rahaa ja säätämällä täysin keinotekoiset rajat valtioiden alijäämille Vakaus- ja kasvusopimuksessa (SGP) ilman mahdollisuutta siirtää kulutusvoimaa keskeisille kansallisille elimille. Tai, kuvataksemme asiaa toisin, ei olisi pitänyt luoda talousunionia – ja vieläkin tärkeämpänä, täysillä pääomaoikeuksilla – ilman varautumista jo luomisvaiheesta lähtien puuttumaan epätasapanoihin ja muihin epäsymmetrisiin Unionia kohtaaviin shokkeihin.

Tämä jätti jäsenvaltiot äärimmäisen puolustuskyvyttömiksi kohtaamaan taloudellisia kriisejä, sellaisia kuin vuoden 2008 kriisi selvästi osoitti. Kuitenkaan tuo kriisi jonka aiheutti – tämä on syytä muistaa - yksityinen, ei julkinen velka - ei herättänyt Euroopan johtoa avaamaan Maastrichtin pakkopaitaa helpottamalla yksittäisille hallituksille asetettuja rajoituksia ja sallien siten vastasyklisen elvytyspolitiikan, tai etenemällä täysivaltaista rahaunionia kohden tai vähintäänkin luomalla mallin helpottamaan alijäämä- ja yliojäämämaiden koordinaatiota. Sen sijasta me olemme saaneet pahimmat vaihtoehdot molemmista 'maailmoista': lisääntyvät jäsenvaltioiden rahapoliittisen autonomian rajoitukset eikä ollenkaan fiskaalisen kapasiteetin lisäystä Euroopan tasolla. Päinvastoin EU:n budjettia on jatkuvasti kiristetty sitten kriisin alettua. Seuraukset ovat helposti ennustettavissa keynesiläisistä lähtökohdista katsoen. Ne ovat olleet tuhoisia niin taloudelliselta, sosiaaliselta kuin poliittisiseltakin kannalta.

(Fazi 2014; Fazi and Iodice 2016).

EKP mukaan kunnallispolitiikkaan?

Politiikan eräs erityispiirre on se, että mitä ei sanota julki osoittautuukin aikomuksena ja poliittisena intentiona yhtäkkiä tärkeäksi, jopa merkittävämmäksi kuin se mitä on tullut julkisesti ilmaistua.

Valtion vuoden 2017 budjetista jää päällimmäisenä mieleen vyön kiristäminen, hallituspuolueiden pyrkimyksiä tukevat verohelpotukset ja yleinen kulutuskysynnän, ostovoiman heikkeneminen ns. kilpailukykysopimuksen hengessä. Maksujen korotukset pitävät huolen siitä että kenenkään ostovoima ei taida korkeimpia tuloryhmiä lukuunottamatta olla todellisuudessa nousemassa. Rikkain viidennes ei ostovoiman parannustaan tule käyttämään. Sen ei tarvitse sitä tehdä koska rahat riittävät muutenkin.

Asia josta ei ole paljoa puhuttu, mutta joka tosiasiassa vaikuttaa jo nyt ja tästä eteenpäin voimakkaasti, on EKP:n eli  Euroopan Keskuspankin 2015 marraskuussa aloittama valtion velkakirjojen osto-ohjelma. Nykyisten EKP:n hallintoneuvoston tekemien päätösten perusteella EKP:n kansalliset jäsenpankit  - kuten mm. Suomen Pankki - ostavat kuukausittain yhteensä 80 mrd:n edestä valtioiden velkakirjoja, jolloin valtion velka tältä osin muuttuu kansallisen keskuspankin velaksi ja katoaa valtion velkatileiltä. Kun Euroopan Unionissa on 550 miljoonaa kansalaista ja suomalaisia siitä n. 1%, voidaan karkeasti olettaa että Suomen osuus tuosta velkakirjojen ostosta on yhden prosentin luokkaa, siis 800 miljoona kuukausittain. Se saattaa olla vähän enemmänkin, koska kaikki EU-maat eivät kuulu Valuuttaunioniin eivätkä kaikki Valuuttaunionion maat - kuten esimerkiksi Kreikka - saa tätä määrällistä elvytystä. Tästä Suomen Pankki eikä hallitus ole julkisesti puhunut eikä pukahtanut mitään.

Kyllä Valtionvarainministeriö on tästä tietoinen, tietenkin. Kun valtionvarainministeri ottaa 5 mrd lisävelkaa vuoden 2017 budjetin katteeksi, voidaan arvioida että tällä tavalla käytetään tuosta viidentoista mrd:n velkahelpotuksesta ehkä yksi kolmasosa. Ilmeisesti valtion velkasuhdetta voidaan jonkin verran tässä yhteydessä parantaa velkaa poismaksamalla. Tehokkain tapa elvyttää olisi käyttää tuota varaa julkisen sektorin määrälliseen elvytykseen, julkisiin investointeihin, työtä vailla olevien palkkaamiseen julkisiin tehtäviin.

Valtionvarainministerillä on siis pelimerkkejä EKP:n elvytystoimien johdosta käytössä tavallista enemmän. Hallituksen politiikka on kuitenkin ollut ilmeisessä ristiriidassa EKP:n määrällisen elvytyksen intentioiden kanssa. Julkisen työllisyyden vahvistamisen ja siihen tehtävien investointien sijasta on annettu edelleen helpotuksia yrittäjille ja maanomistajille. Tästä ei ole apua koska ostovoima ei ole kasvamassa vaan heikkenemässä.  Lähellä eläkeikää olevat pitkäaikaistyöttömät saivat elvytysresurssien määrään nähden pienen potin, mikä sinänsä parantaa näiden asemaa ja ilmeisesti menee suoraan kulutukseen ja toimii siten elvytyksen tarkoitusperien mukaisesti.

Oppositiokaan ei ole julkisesti puhunut tästä valtavasta elvytysruiskeesta juuri mitään. On reagoitu vain siihen mitä julkisesti on kerrottu. Olisi ollut tärkeää havaita tämä tosiasiassa tapahtuva elvytys ja antaa sen avulla luodulle liikkumavaralle myös poliittista sisältöä. Tärkeintä ei tässä vaiheessa ole kritisoida hallituksen lisävelanottoa, vaan vaatia vahvoja investointipanoksia työllisyyden parantamiseen erityisesti julkisella sektorilla. Valtio ja kunta ovta tärkeitä kohteita sen vuoksi, koska ne veronkanto-oikeudella varustettuna ovat kaikkein tehokkaimpia ja tarkoituksenmukaisimpia  työllistäjiä. Elvytysvaran käyttö juuri julkisen sektorin alueella on kaikkein voimaperäisintäa ja nostaa parhaiten toiminnallista volyymia. Se puolestaan pienentää luonnollisella tavalla suhteellisen velkaantumisen astetta. Ei siis ole oikein supistaa julkista sektoria tässä EKP:n järjestämässä, julkiselle sektorille suunnatussa määrällisen elvytyksen tilanteessa, vaan satsata koko elvytysvara ainakin alkuvaiheessa suoraan työllistämiseen. Miksi? Siksi että jokainen palkattu työntekijä maksaa veroja sekä kunnalle että valtiolle, vähentää työttömyys- ja muita sosiaalikuluja samalla kertaa. Tämä elvytys, varsinkin jos se jatkuu, mahdollistaa kauan odotetun taloudellisen käänteen.

Kun asiaa ei ole julkisuudessa työstetty, ei se tarkoita kuitenkaan sitä etteikö toimintamahdollisuuksia tässä suhteessa olisi todellisuudessa olemassa ja etteikö niitä myös käytettäisi varsinkin nyt kun kunnallisvaalit ovat lähestymässä. Edellä kerrottuun perustuen veikkaukseni on, että vielä ennen kunnallisvaaleja elvytysvaraa löytyykin yhtäkkiä niin paljon että kuntien taloudellista asemaa voidaan sittenkin helpottaa. Tässä suhteessa EKP:n määrällisen elvytyksen kautta syntyy mahdollisuuksia poliittiseen vaikuttamiseen  strategisesti tärkeällä hetkellä. En yhtään ihmettelisi vaikka juuri tämäntyyppiset toimet loisivat juuri kunnallisvaalien alla myönteistä mielialaa hallituksen suuntaan.

Tärkeää olisi että vaatimus julkisen sektorin kautta tapahtuvaan elvytykseen tulisi juuri nyt vasemmiston ja vihreiden muodostaman opposition suunnasta. Hallituksen tähänastinen politiikka ei ole osoittanut talouspoliittista viisautta määrällisen elvytyksen ja julkisen sektorin merkittävyyden yhteyksien näkemisessä. Tässä mielessä toimintatilaa on siis olemassa. Vaatimus voimakkaasta elvytyspaketista kuntien työllistämismahdollisuuksien parantamiseksi olisi tällä hetkellä strategisesti mitä viisainta politiikkaa. Vai odotetaanko niin kauan että hallitus herättää oppositionkin havaitsemaan käsillä olevat elvytysmahdollisuudet?

EKP:n elvytystoimista ollaan siis hiljaa mutta se ei tee menossa olevaa velkakirjojen osto-ohjelmaa olemattomaksi. Sillä on vaikutuksia valtion velkasuhteeseen ja sen todennäköiseen paranemiseen hallituksen ristiriitaisesta ja osin EKP:n intentioiden vastaisesta politiikasta huolimatta.

Asialla on myös toinen arka poliittinen  ulottuvuutensa. Muodollisesti EKP ei saa osallistua poliittisiin prosesseihin, vaan sen tulee pysyä omalla tontillaan, raha- ja finanssipolitiikassa. Kreikan tapauksessa EKP on "troikan" kautta ollut vahvasti vaikuttamassa Kreikan talouspolitiikan muotoutumiseen pakottaessaan Kreikan kovan budjettikurin ja riistopolitiikan kohteeksi. Vaarallista tämä poliittinen vaikuttaminen on mm. siksi että Kreikan vasemmistolainen hallitus ei kurjasta talouspoliittisesta tilanteesta huolimatta ole nyt menossa olevan julkisen sektorin velkakirjaostojen kautta tapahtuvan määrällisen elvyttämisen kohteena. Onko tästä vedettävä sellainen johtopäätös että EKP tukee elvyttäessään ainoastaan konservatiivisesti suuntautuneita oikeistolaisia hallituksia? Tai Suomen tapauksessa: tukeeko EKP:n ja hallituksen kunnallisvaalien alla todennäköisesti julkistamat elvytystoimet meillä nyt istuvaa, konservatiivista ja oikeistolaista politiikkaa tekevää hallitusta?

Tuleeko siis EKP tällä kertaa mukaan suomalaiseen kunnallispolitiikkaan?

Korruptio ja länsimainen arvoyhteisö

Helsingin Sanomat julkaisi 24.8. 2016 näyttävästi "historiallisen" jutun vantaalaisen sosialidemokraattisen poliitikon ja kaupunginjohtajan korruptoituneesta toimintatavasta, joka on johtanut poliisitutkimuksiin ja syytteisiin. Historiallisen tästä "historiallisesta" toimituksen tarinasta tekee se, että siinä leimataan etenkin sosialidemokratia ja sosialidemokraattinen kunnallispolitiikka erityisen alttiiksi korruptiolle. Lehti jatkaa asian käsittelyä myös 25.8. 2016 vahvan toimituspatterin voimin. Se että tutkittavana olevasta jutusta julkaistaan jo toisena päivänä peräkkäin tuomitseva juttu ennen oikeuden päätöstä, on sekin oireellista sivistyneen oikeuskäytännön kannalta.

Yleisön kommentit kirjoitukseen ovat olleet odotetun kaltaisia; sosialidemokraattinen kunnallispolitiikkas on mätää, siihen ei voi luottaa, verovarat valuvat yksittäisten poliitikkojen taskuun. Politiikkaa vaaditaan pois politiikasta, puolueiden tuki on poistettava. Tätä kautta saadaan ehdotomasti neutraali vallankäyttö muka toimimaan. Tikun nokassa on ensisijaisesti sosialidemokratia poliittisena, toimintatavoiltaan epäluotettavana liikkeenä.

Sosialidemokraattiselle liikkeelle tässä on tärkeä opetus siitä, miten kovasti julkisuus rankaisee demokratiaan, yhdenvertaisuuteen ja yhteisölliseen lähestymistapaan sitoutunutta liikettä siitä, jos se ei kiinnitä riittävästi huomiota toimintaperiaatteisiinsa ja demokratian edellyttämään demokraattiseen elämäntapaan yhteistoiminnan muotona. Hurskastelua jutussa on se, että kukaan meistä ei kykene viemään tätä vaatimusta loogiseen lopputulokseen saakka, so. niin vallankumoukselliseen lifestailiin mitä konsekventti yhdenvertaisuus edellyttää. Tässäkin suhteessa ihmisen toiminta on kuin kuuta osoittava sormi; se ei ole kuu vaan sormi, mahdollisimman autenttinen ja vilpitön yritys - siis yritys - kohdella kanssaihmistä samoin kuin itseäänkin.

Toimittajan haastattelema asiantuntija toteaa 24.8. tätä asiaa koskevassa uutisessa, että korruption vaara on aina olemassa, kun julkinen sektori on tekemisissä yksityisten palveluntarjoajien kanssa. ”Tyypillinen riskin paikka on asioiden ulkoistaminen. Silloin julkisuus häviää. Jos Suomessa siirretään nyt aiotusti kuntien toimintoja yhtiöihin, korruption riski kasvaa”, Tolvanen sanoo. Tätä seikkaa lehti ei sen kummemmin kommentoi, mutta monet esimerkit ja vuosikymmenien historia julkisista palveluista kertoo tästä omaa, jokseenkin surullista tarinaa. Se jutussa jää kertomatta, että korruptiovaaraan ja oman edun, voitontavoitteluun liittyvistä syistä juuri sosialidemokratia on ollut - ja on edelleen - äärimmäisen kriittinen yksityisten palveluntuottajien asettamiseen pelkästään taloudellisin perustein "samalla viivalle" julkisen sektorin oman palvelutuotannon kanssa. Se ei tietenkään poista korruption ja oman edun tavoittelemisen mahdollisuutta. Julkinen hallinto on kuitenkin myös palvelujen tuottajana sitoutunut kansanvaltaiseen hallintoon ja transparentteihin, avoimiin toimintakäytäntöihin.

Erityisen uhkan varsinkin kunnallispolitikassa muodostaa erilaisissa salaseuroissa ja "hyvä veli" verkostoissa tapahtuva suhmurointi. Sosialidemokraateilla ei perinteisesti eikä pääsääntöisesti ole koskaan ollut pääsyä leijoniin, rotaryklubeihin, kauppakamareihin ja vapaamuurareihin, joissa veljeä ja kaiketi siskojakin puolustetaan kaikin käytettävissä olevin keinoin kun kriittiseen tilanteeseen joudutaan. Tästä on ollut seurauksena myös se, että yritysmaailman yhteydet julkishallintoon ovat rakentuneet yksittäisten poliitikkojen ja näiden kanssa solmittavien sopimusten kautta. Yritysten yhteiskuntavastuu ei ole tähän päivään mennessä organisoitunut suhteessa julkishallintoon eettisesti kestävällä tavalla.

Vaikka Helsingin Sanomat näin kiihkeästi käy vantaalaisen sosialidemokraattisen kuntavaikuttajan toimintatapaan eettisin ja moraalisin perustein, en usko lehden kuitenkaan yleisellä poliittisella tasolla vetävän tästä muuten välttämättömiä loogisia johtopäätöksiä. Lehti itse on ilmoitustulojensa kautta kiinni tuhansin sitein omassa yritysspaghettiorganisaatiossaan eikä lypsävä lehmää pidä tieten tahtoen jättää mahoksi tai peräti tappaa. Uskon Helsingin Sanomien jatkossakin vahvasti puolustavan yksityisten palveluntuottajien pääsyä julkisen sektorin tehtäviä suorittamaan. Tämä linja näkyy jo lehden saman päivän pääkirjoituksesssa, jossa oletetaan yksityisen rahan hakeutuvan julkiseen palvelutuotantoon.Oletukseni myös on, että tulossa olevat vapaakauppasopimukset  saavat lempeän kohtelun suurimman päivälehtemme käsittelyssä, vaikka todennäköisesti juuri niiden kautta hyvinvointivaltion kansanvaltaiset käytännöt saatetaan pois viralta, ei ainoastaan Suomessa vaan koko "länsimaisessa arvoyhteisössä".

Käy vilkaisemassa, mitä olen jo aiemmin tässä blogissa kirjoittanut korruptiosta!

Sosialidemokratia - yrityksen paras ystävä?

Yritysmaailma ja poliittinen oikeisto ovat seurustelleet vuosikausia keskenään. Samalla on luotu laaja keskinäisen vaikuttamisen ja vuoropuhelun verkosto. Suuri osa siitä on ulkopuolisilta täysin suljettua, valittujen naisten ja miesten puuhaa. Oletukseni on, että näihin ympyröihin mukaanpääseminen ei ole kaikkein helpointa. Tarvitaan oikean laidan puolueen jäsenkirja ja käytännön näyttöjä tekemisen halusta ja - toivottavasti - osaamisestakin. Samoin oletan että sosialidemokraattisten arvojen varaan rakentavilla ei ole juurikaan pääsyä näihin piireihin. Täytyy tehdä isänmurha, luopua perinteisestä sosialidemokraattisesta analyysista. Työn ja pääoman välinen ristiriita on tässä mielessä arkipäivää ja se näkyy sekä politiikassa ja sosiaalisissa suhteissa.

On alkanut pikkuhiljaa hiipiä mieleen sellainen tunne, että yritysmaailma on yliviritetyissä ideologisissa peloissaan saattanut tehdä pahan virheen jättäessään suhteiden rakentamisen sosialidemokratiaan syvällisellä ja samalta tasolta katsomisena tekemättä. Yhteiskuntavastuun vältteleminen ja julkiseen valtaan  rakentuvan koneiston sivuuttaminen ja vähättely ei taida tarkalleen ottaen tuoda sitä tulosta mitä  yritysmaailma välttämättä menestyäkseen tarvitsee.

Syy tähän on siinä, että yritysmaailma ei itse voi juurikaan luoda ostovoimaa ja kysyntää omilla resursseillaan. Yritysmaailma tarvitseee kysyntää ja ostovoimaa voidakseen investoida, kasvaa ja menestyä. Viennin varaan rakentaminen tarkoittaa sitä, että jossakin muualla on koottu ne resurssit joiden jakoon pyritään pääsemään mukaan. Se voi onnistua jonkin aikaa, vaikka kolonialismin aika piti  jo oleman ohi. Riistävä lähestymistapa yrittämiseen voi näyttää onnistumiselta, mutta yhteiskuntavastuu globaalilla tasolla siitä on kaukana.

Normaaleissa olosuhteissa valtio voi itsenäisellä raha- ja finanssipolitiikallaan luoda uusia resursseja omilla päätöksillään, laittaa hankkeita käyntiin, luoda edellytyksiä investoinneille, infrastruktuurille ja tarpeellisiksi katsotuille palveluille. Sekataloudessa valtio on se joka luo resursseja omilla päätöksillään kasvulle ja uusille hankkeille. Voimakas valtio, julkinen sektori kokonaisuudessaan,  on olennainen ehto yritysmaailman menestymiselle. Julkisen sektorin heikentäminen on yritysten kannalta sekataloudessa mitä vaarallisinta, kontraproduktiivista politiikkaa.

Konservatiivinen yritys luoda yrityksille toimintaedellytyksiä palauttaa  mieleen paroni von Münchausenin yrityksen nostaa itsensä ylös suosta tukasta vetämällä. Kun kysymys ei ole vain Suomesta vaan Euroopan Unionsta puhuttaessa  koko mannerta koskevasta politiikasta, voidaan konservatiivien todellakin sitoneen dynamiikkaa luoneen yrityshevosen jo pitkään jatkuneen lamajääkauden kirkontorniin, jonka irrationaalisuus paljastuu vasta sen jälkeen kun talouden kylmä kausi päättyy ja  kollektiivisen aivopesun lumikerrokset alkavat sulaa.  Tulevaisuudessa ehkä nähdään, että yritykset talouden dynaamisena veturina ovat liiaksi sitoutuneet poliittisen oikeiston yksioikoiseen, vain tarjontaa korostavaan politiikkaan . Vapautuminen tästä  harhasta edellyttää uutta näkökulmaa, havahtumista  sekatalouden vuorovaikutteisuuteen: julkinen ja yksityinen muodostavat yhdessä voimakaksikon, toisistaan eriytettyinä ne osoittautuvat voimattomiksi.

Euroopan Unionin ja sen sisällä vaikuttavan poliittisen oikeiston konservatismiin on kuulunut valtiojohtoisen talouden pelko ja ideologinen pyrkimys valtion vaikutuksen minimoimiseen. Neuvostojohtoinen valtiososialismi on tämän pelon taustalla ja  Euroopan Unionin tehtävä on ilmeisesti ollut tehdä omilla rakenteillaan mahdottomaksi valtiojohtoisen hegemonian henkiinherääminen. Vahinko vain sillä samalla tuli heitettyä romukoppaan myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio. Tilalle on tulossa markkina-alisteinen Eurooppa ja vapaakauppasopimusten myötä yksiulotteinen globaali megakone, josta mm. Lewis Mumford on kuuluisassa kirjassaan "The Myth of the Machine" varoittanut. En usko vapautta rakastavien konservatiivien todellisuudessa haluavan tällaista maailmaa.

Yritykset eivät voi luoda kysyntää, ne tarvitsevat välttämättä tuekseen raha- ja finanssipolitiikkaa joka resurssimuodostuksella  luo  pohjaa yhä pidemmälle kehitetylle, kansanvaltaan perustuvalle hyvinvointivaltiolle. Sen laadullisen kehittämisen moottorina voivat yritykset osoittaa idearikkautensa ja luomisvoimansa. On pidettävä suurena onnettomuutena sitä että Euroopan Unionin keskeiset säännöt on ideologisista syistä luotu niin yksipuolisiksi, ettei sosialidemokratian dynamiikka pääse siinä samanlaiseeen vauhtiin kuin mitä viimeisen sadan vuoden aikana Euroopan pohjoisessa kolkassa tapahtui.

Kun katselee Euroopan Unionin Komission ja EKP:n toimenpidearsenaalia, jotka yhtäällä kahlitsevat julkista sektoria ja toisaalla luovat jättimäisillä resursseilla yritysmaailmaan uuden ja pelottavan romahduselementin, luulisi myös yritysmaailmassa herättävän tajuamaan pelkästään poliittiseen oikeistoon nojaamiseen liittyvä hirvittävä riski. Yksipuolisten rakenteiden muuttaminen sellaisiksi jotka jokaisella rahapolitiikassaan itsenäisellä maalla jo nyt on, tarjoaisi tien Euroopan muuttamiseksi rauhan, demokratian ja kasvavan hyvinvoinnin mantereeksi. Tässä työssä yritysmaailman paras ystävä on eurooppalainen sosialidemokratia.

Uskoisin näkökulman muutoksen tuovan yrityselämään myös muita sellaisia aineksia, joita hyvän perussivistyksen saanut eurooppalainen välttämättä tarvitseee ja kaipaa. Uusi eettinen näkökulma toisi mukanaan läpinäkyvyyttä, myötävaikuttamista, taloudellisen tuloksen oikeudenmukaisempaa jakautumista ja tätä kautta valtavan impulssin tehokkuuteen ja toiminnan rationaalisuuteen. Viheliäinen kateuden, ahneuden, sotaa muistuttavan kilpailun, salailun, polarisoitumisen  ja älyttömyyksiin menevän taloudellisen eriarvoisuuden aika voitaisiin korvata ihmisarvoa ja kehitystasoamme paremmin vastaavilla rationaalisilla yrittämisen malleilla.

Uusi, toivoa herättävä näkökulma tarkoittaisi sitä, että sekatalouteen uskova sosialidemokraatti olisikin yrityksen paras ystävä. Ehkä kuitenkin vie vielä aikaa ennenkuin yrittäjä kääntää selkänsä siipirikolle oikeistolaiselle yksisilmäisyydelle ja ryhtyy rakentamaan  sosialidemokraattien kanssa dynaamista sekataloutta.

Business-mentaliteetin haaste

Nils Nilsson: Business-mentaliteetin haaste

"Sosialidemokraattien piirissä on joukko hyviä käytännön miehiä. Monet ovat saaneet kokemusta sekä kunnallisissa, osuuskunnallisissa, valtakunnallisissa, yksityisissä että muissa käytännöllisissä tehtävissä ja havainneet pystyvänsä hoitamaan tällaisia tehtäviä yhtä hyvin kuin monet liike-elämän miehet. He ovat olleet tilaisuudessa vertailemaan älyään sekä arvostelukykyään ja järjestelytarmoaan hyvinkin onnistuneitten liikemiesten kanssa ja havainneet omat edellytyksensä yhtä suuriksi, ellei suuremmiksikin kuin useiden liikemiesten.

On hyvin luonnollista, että näille huomattavalla käytännöllisellä järjestelykyvyllä varustetuille henkilöille sellainen puolue-elämä, joka rajoittuu poliittiseen ajatteluun, järjestöihin sekä poliittiseen toimintaan eduskuntatyön ja ja siihen liittyvän työn puitteissa, ei anna riittäviä mahdollisuuksia "toteuttaa itseään", toimia kykyään ja tarmoaan vastaavalla tavalla. Mutta ei siinä kaikki: juuri heihin kohdistuu kaikkein ärsyttävimpänä liikemaailman taholta toistamiseen esitetty haaste, joka asettaa kyseenalaiseksi koko heidän yksilöllisen arvonsa ja toimintakykynsä. Siltä taholta nim. väitetään, että sosialidemokraatit kyllä pystyvät puhumaan, politikoimaan, laatimaan paperisuunnitelmia ja mahdollisesti joskus ehkä virkamiesmäisesti hoitamaan välttävästi joitakin virkamiestehtäviäkin, mutta he eivät kelpaa käytännön miehiksi.

Tällainen haaste on sitäkin sietämättömämpi, kun tiedetään, että valtaosa, ehkä 95 prosenttia yhteiskunnan taloudellisista ja käytännöllisistä tehtävistä, historiallisista ja omistussuhteista riippuen, on sosialidemokraattista aatetta vastustavien käsissä. Sosialidemokraattisesti ajattelevan käytännön miehen ja naisen edessä on tällöin erittäin tuskallinen ratkaisu: joko pistää aatteensa ja käsityksensä takataskuun, jotta pääsisi toteuttamaan kykyjään, tai sitten luopua antamasta yhteiskunnalle panostaan sellaisella käytännöllisellä alalla, johon tietää pystyvänsä. Toisin sanoen: joko henkisesti ja moraalisesti rämettyä tai sisäisesti ja toimintaihmisenä kuihtua. Voitaneen jopa väittää, että juuri tästä syystä kykyjen käyttämättä jääminen edustaa yhteiskunnassamme yhtä suurta tehonmenetystä kuin mitä edustaa jatkuva huomattava työttömyys. Historian antaman opetuksen mukaan ovat ne kansakunnat onnistuneet parhaiten, jotka ovat jatkuvasti pystyneet muovailemaan yhteiskuntaelämänsä niin joustavasti, että "nousevilla luokilla" ja ryhmillä, samalla kun niillä on ollut tilaisuus - taistellenkin - saavuttaa niille kuuluva asema yhteiskunnassa, niillä on samalla ollut tilaisuus antaa valtava panoksensa yhteiskunnan eteenpäinviemiseksi. Sosiaalinen vapautuminen ja itsetehostus kirvoittaa myöskin syvissä riveissä luovaa kykyä koko kansakunnan hyväksi.

Tämän sisäisen ristiriidan ratkaisulle yhteiskuntamme ei kuitenkaan tarjoa vallan suuria mahdollisuuksia. Tärkein ala on ehkä edistysmielinen osuuskauppaliike, jonka piirissä voidaan suorittaa yhteiskunnallisesti luovaa käytännöllistä ja taloudellista työtä, ilman että joutuisi pahaan sisäiseen ristiriitaan tai ristiriitaan toveripiirin, lapsuuden ympäristön ja muistojen tai elämänkatsomuksen kanssa.

Mutta tälläkin alalla tarjoutuvat vastuunalaiset paikat - sellaiset, jotka vastaavat asianomaisten tietoisuutta toimintakyvystään - ovat lukumäärältään melko rajoitetut - niitä tuskin on enempää kuin muutama sata kaikki yhteenlaskettunakaan.

Sisäinen paine, halu osoittaa porvareille, että "kyllä mekin pystymme hoitamaan tehtäviä" uhraamatta elämänkäsitystämme, vaatii kuitenkin ilmenemismuotoja. Se on myötävaikuttamassa eräiden sellaisten liikeyritysten syntymiseen, jotka tavalla tai toisella liittyvät sosialidemokraattiseen toimintaan sanan laajimmassa merkityksessä ja joihin liittyy myöskin joskus pyrkimys tukea rahallisesti puoluetoimintaa.

Mutta näihinkin yrityksiin liittyy erinomaisen suuria vaikeuksia, ja useimmissa tapauksissa tällaiset yritykset joutuvat toimimaan erittäin raskaitten tasoitusten ("handicaappien") rasittamina. sillä ne ovat tavarain, raaka-aineitten, erikoiskoulutetun henkilökunnan, markkinain ja luoton hankkimisessa epäedullisessa asemassa sen johdosta, että liike-elämä muodostaa kaikkien tuotantotekijöiden suhteen tietynlaisen kokonaisuuden kaikkine henkilökohtaisine suhteineen, taloudellisine riippuvaisuussuhteineen ym. ja että sosialidemokraatiksi tunnettu yrittäjä jää ainakin osaksi näitten ympyröitten ulkopuolelle, varsinkin jos hän on haluton luopumaan poliittisesta vakaumuksestaan, olkoonpa hän käytännön miehenä miten kyvykäs tahansa.

Juuri tässä piilee erittäin suuri vaara. Kun kerran koko liike-elämä, niin ajatellaan, on sellaisen poliittisesti ja ideologisesti määräytyneen ryhmän hallussa, joka historiansa aikaisemmassa vaiheessa aikanaan syntyneiden käsitysten ja voimasuhteiden perusteella on pystynyt pitämään käsissään valtiovaltaa ja johtamaan sitä niin, että talouselämä on pysynyt tiukasti heidän käsissään

- niin miksei myöskin sosialidemokratia käyttäisi tuota samaa valtiovaltaa hyväkseen oman taloudellisen toimintansa laajentamiseksi, silloin kun sillä on riittävästi vaikutusvaltaa valtioon nähden!

Mutta tuollainen aluevaltaus on paljon vaikeampi tehtävä kuin yritys, joka syntyy pelkästään ansiotarkoituksessa ja markkinoilla esiintyvän, laskettavissa olevan kannattavuuden takaavan kysynnän tyydyttämiskesi. Hyvät alat ovat jo niin sanoaksemme miehitetyt; tulos pitäisi saada niin ollen syntymään vähemmän kannattavalla, mutta sitä tärkeämmällä alalla. Mutta edellä mainituista rasittavista "tasoituksista" johtuen yritys osoittautuu kannattamattomaksi. Lähellä on silloin ajatus yhteiskunnan tuen hyväksi käyttämisestä. Ja jos yrityksessä sattuu olemaan mukana joku "todellisella liikemiesmoraalilla" varustettu yrittäjä, joka ajattelee puhtaasti "businessmaisesti", niin edessä saattaa olla hairahtuminen ja skandaali.

Älköön luultako, että vastapuoli ei olisi häikäilemättömästi käyttänyt valtiovallan voimakeinoja omien taloudellisten etujensa ajamiseksi. Monet itsenäisyytemme ajan tullisuojajutut ovat olleet sitä laatua, että niitä voitaneen verrata salaputkijuttuun, ja ne ovat koskeneet valtavasti suurempia arvoja. Jo ennen sotaa tuli ilmi asioita, jotka sekä taloudellisten arvojen että muodollistenkin seikkojen puolesta olivat vallan toista suuruusluokkaa kuin salaputkijuttu. Muistan tässä yhteydessä mm. arvottomien lentokoneenmoottorien ostot, joissa nykymarkoissa laskien oli kysymys kukaties 1000 kertaa suuremmista arvoista kuin salaputkijutussa.

Mutta näissäkin asioissa ovat sosialidemokraatit ankaran "tasoituksen" rasittamia. He kyllä muistavat, miten esimerkiksi 30-luvulla jolloin eduskunnan enemmistö, valtiovalta, virkamiehistö ja liikemaailma olivat poliittisesti ja ideologisesti suurin piirtein samaa maata, niitä edustaville piireille kaikki oli niin helppoa. Tuttavia ei mielellään haluttu asettaa seinää vastaan.

Muodollisissa hallinnollisissa kysymyksissä, joista vain voitiin edes jonkinkaanmoisella juristerialla selviytyä. tulkittiin asiaa "parhaalla mahdollisella tavalla" silloinkin, kun tapahtuneet toimenpiteet sellaisinaan olivat mitä kyseenalaisimpia.

Mutta annapas, kun hairahdus tapahtuu toiseen leiriin kuuluvalle virkamiehelle tai vastuunalaisessa asemassa olevalle henkilölle! Silloin kyllä liikemaailma - joka muuten on hyvin hanakka "vispiläkauppaan" hallinnollisessa asemassa olevien oman leirin miesten kanssa - ja korkeat virkamiehet, jotka suhtautuvat sosialidemokraatteihin ennakkoluuloisesti ja vieroksuen, sekä porvarillinen lehdistö, sanalla sanoen koko se ryhmitys, joka aikaisemmin on tottunut siihen, että tuollaiset asiat kuuluvat sille eivätkä muille, käyttävät tilaisuutta hyväkseen mustatakseen koko sosialidemokraattista leiriä ja palauttaakseen itselleen entisen monopoliasemansa, samalla koettaen pysyttää uudet tulokkaat kaikkien sisärenkaitten ja niille kuuluvien asioiden ulkopuolella.

Sodanjälkeinen poikkeustila säännöstelyineen on varmasti ollut omiaan valtavasti lisäämään niitten toimenpiteitten lukumäärää, jotka ovat alttiit korruptiovaaroille. Ne ratkaisut, jotka tapahtuvat toisaalta liikemaailman, toisaalta valtiovallan toimenpitein, sellaiset taloudelliset kosketuspisteet valtiovallan ja liikemaailman välillä, joissa korruptioilmiöitä saattaa esiintyä, ovat pakostakin lisääntyneet. Mutta tämä ei varmastikaan riitä koko selitykseksi. Tärkeänä tekijänä on, että kosketukset ennen sotaa tapahtuivat sosiaalisesti paljon "homogeenisemmassa" kentässä.

On suorastaan matemaattinen laki, että jos lahjomien antajat ja lahjomien saajat ovat "samaa maata", niin epäkohtien ilmituloprosentti ei ole läheskään niin suuri kuin silloin, kun pelissä on eri kenttiin kuuluvia henkilöitä.

Edellyttäen, että olosuhteet valtiovallan ja liike-elämän välillä muuten ovat samanlaiset, korruptioilmiöiden lukumäärä on homogeenisessä kentässä epäilemättä paljon suurempi kuin heterogeenisessä, mutta skandaalien ja skandaalivihjailujen lukumäärä on silti homogenisessä kentässä pienempi. Rohkenenpa väittää, että jos meillä sodanjälkeisen säännöstelyn aikana olisi ollut vain puhtaasti porvarillisia hallituksia, niin korruptioilmiöiden määrä olisi ollut moninkertainen verrattuna siihen, mitä se meillä sodanjälkeisenä aikana todellisuudessa on ollut, mutta skandaalikohu silti vain murto-osa siitä, mitä porvarilliset piirit nyt ovat ylläpitäneet.

Tähän voidaan sanoa: korruptioilmiöiden vähentämiseksi pitäisi kosketuskohtien lukumäärää supistaa niin paljon kuin mahdollista, toisin sanoen kaikki säännöstelytoimenpiteet pitäisi poistaa ja talouselämän hoito uskoa kokonaan "businessmiehille". Ja sitähän porvarillisella taholla vaaditaankin. Mutta sosialidemokraattien taholla vastataan, että vaikkakin pitää poistaa kaikki sellainen varsinainen säännöstely, jolla on poikkeusajan luonne, niin valtiovallan ja talouselämän välille jää kuitenkin aina kosketuskohtia ja että itse asiassa kaikki ajat ovat suuremmassa tai pienemmässä määrin poikkeusaikoja ja että kokonaan valvomatta jätetty talouselämä on osoittautuva ratkaisevissa kohdin toimintakyvyttömäksi, kuten tähän saakka. Eiköhän esim. koko tullipolitiikka ole säännöstelypolitiikkaa, sillä erolla vain, että talouselämä silloin yksipuolisesti vaatii itselleen valtiovallan tukea. Ja loputtomasti voitaisiin osoittaa muitakin kohteita, joissa talouselämä on ollut niin vapaa kuin se yleensä inhimillisen kokemuksen ja historian valossa on pystynyt olemaan.

Ajatus että korruptiovaarat voitaisiin poistaa poistamalla talouselämän ja valtiovallan kosketuspisteet, on pelkkää utopismia. Loogillisesti siitä olisi seurauksena joko talouselämän diktatuuri, jolloin valtiovalta olisi liikemaailman välikappale, tai valtiovallan diktatuuri, jolloin vapaa markkinatalous lakkaisi olemasta.

Ja silloinkin, kun sanottua ajatusta on pyritty suuntaan tai toiseen toteuttamaan, ovat korruptioilmiöt jatkuneet niin täyskapitalistisessa kuin valtiososialistisissakin maissa. Ei ole siis mahdollista poistaa korruptiota poistamalla lahjuksiin alttiiksi tekeviä valtiovallan ja talouselämän kosketuksia. Yhteiskunta on tavallaan elimellinen kokonaisuus, tarvitaan sekä valtiovaltaa että talouselämän miehiä ja naisia. Ja tästä seuraa, että sittenkin on parempi, että yhteiskunnallinen kenttä on sillä tavoin heterogeeninen, että sen päätekijät pitävät toisiaan tasapainossa.

Mutta palataksemme tästä korruptioilmiötä koskevasta teoretisoinnista (jota voitaisiin ja pitäisikin jatkaa vielä perusteellisemmin kuin edellä on tapahtunut) alkuperäiseen kysymykseen - kysymykseen, mitä olisi tehtävä riittävien toimintamahdollisuuksien antamiseksi pystyville, nimenomaan sosialidemokraattisesti ajatteleville miehille ja naisille, joille liike-elämä on suurin piirtein suljettu - niin ei mikään olisi mielenkiintoisempaa kuin saada kuulla siitä toistenkin käsityksiä. Ilmeistä nimittäin on, että edellämainittuun paineeseen liittyy puolueen toimintaa vakavasti uhkaavia moraalisia ja muita vaaroja, ellei sen purkauttamiseksi löydetä ajoissa tarkoituksenmukaista ja tyydyttävää ratkaisua."

- Kirjoitus on Sosialistisen Aikakauslehden numerosta 2 vuodelta 1955. Nils Nilsson oli koulutukseltaan teologi ja toimi mm. SAK:n talouspoliitisena sihteerinä 1950-luvun puolivälistä eläkkeellejäämisensä saakka.