Käänteestä patologiseen, eiproduktiiisen suuntaan

 Läntisen arvoyhteisön johtavan maan, Yhdysvaltojen ja sen presidentin toimintaa ihmetellään ja kummastellaan kautta maailman. Vaikka psykologia ja sosiaalipsykologia ovat jo vuosikymmeniä olleet suhteellisen korkealla tasolla, sittenkään ei tunnu löytyvän kokoavaa ja ehyttä kokonaiskuvaa ja yritystä ymmärtää mitä on tapahtumassa. 

Runsas vuosi sitten olin luennoimassa näistä teemoista Helsingissä. Puhuttiin poliittisesta patologiasta politiikan muotona ja myös luonteenpiirteenä. Videot ovat laadultaan vaatimatomia - samaa en kuitenkaan sanoisi niiden tarjoamasta sisällöstä.

Ihminen - ja myös kansakunta - voi toiminnassaan ja toimintasuhteissaan suuntautua niin hyvään kuin pahaankin. Silloin kun rakentavat, yhteistä hyvää tarkoittavat luottamukselliset ja vaikka vain pragmaattiseen ystävyyteen perustuvat suhteet ovat hallitsevia, saavutetaan paljon. Yhteiskunnallinen tilanne näyttää kuitenkin voivan muuttua  nopeastikin. Muutoksen takana on kuitenkin lähes aina pitkä jännitteinen kausi, jolloin  piilossa, alitajunnan syvyyksissä tai muuten torjuttuna olevat arvot ja asenteet sekä niiden pohjana oleva luonteenpiirteistö nousee sallituksi. Tunteet ja ilmaisut purkautuvat, asioiden ilmiasu muuttuu, on siirrytty toisenlaiseen hegemonisen kauteen.

Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen siirryttiin lyhyessä ajassa kokonaan toisenlaiseen poliittiseen ilmapiiriin. Ajan henki kiteytyy Yhdysvaltain presidentin tavassa lähestyä kanssaihmisiään, poliittisia ilmiöitä ja myös kansainvälisiä suhteita. Produktiivisten arvojen ja asenteiden sijaan on siirrytty presidentin persoonan myötä kauteen, jota leimavat lähes kaikki epäproduktiivisen asennoitumisen ja politiikan muodot. 

Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona on saanut väistyä taustalle. Patologisesti toimivalle ihmiselle tai yhteisölle yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa ei ole olemassa. Erityisesti tämä pätee autoritaarisuuteen, joka näyttää nyt olevan niin ilmeistä politiikan tekemisen tavassa. Alistavasti suhtautuvalle autoritaariselle johtajalle suhde kanssaihmiseen on suurin piirtein sama kuin orjanomistajan suhde orjaan: ero näiden kesken on koko ajan kasvavaa eikä vähenevää. Erityisesti Euroopan Unioni näyttää nyt saavan siipeensä eivätkä mitkään myönnytyksen hetkauta aloitettua politiikkaa. Yhdysvatojen johtajan ja hänen takanaan olevan republikaanisen puolueen politiikassa näkyy myös autoritaarisuuden toinen, alistuva puoli. Presidentti näkyy hyväksyvän mitkä tahansa Venäjän johtajan toimet olivatpa ne kuinka ristiriitaisia hyvänsä hänen tavoitteidensa kannalta. Samalla tavalla näyttää Republikaaninen puolue mukisematta hyväksyvän kaikki preidenttinsä toimet. Hallituksen jäseniltä odotetaan automaattista samanmielisyyttä. Kuuluisa Frankfurtin koulun sosiaalipsykologi Erich Fromm nimittää tätä asennoitumistapaa kilpapyöräilijäsyndroomaksi: alempana olevia poljetaan, ylempänä oleviin suhtaudutaan pää kumarassa, kypärä päässä ja kaikki iskut kestäen. Tapahtumien kulku näyttää nyt meille selvästi autoritaarisuuden niin yleisen puolen, kaikkeen vaikenmalla alistumisen. 

Yhdysvaltojen toimintatapaan kuuluu erityisen voimakkaana hamuava, omistava elämäntapa, jota usein ylistetään yhtenä keskeisenä kansakunnan myönteisenä piirteenä. Eteneminen juoksupojasta johtajaksi, vähäisen omaisuuden kasvattaminen miljooniksi ja miljardeiksi  - se on hyvin keskeistä amerikkalaisessa unelmassa. Tämä  asennoitumistapa ja amerikkalaisen yhteiskuntaluon een piirre näkyy myös nykyistä eliittiä kannustavassa "Make America Great Again (MAGA)" tunnuksessa. Sillekään ei ole tasa-arvoa tai yhdenvertaisuutta olemassa. Omaisuuden kahmimisessa onnistuneet pääsevät hallituksen valtapiiriin samalla kun epäonnistuneet joutuvat viettämään yönsä ja koko elämänsä ulkona vailla minkäänlaista turvaa. Omaisuuksien kasautuminen on jatkunut  ranskalaisen Thomas Pikettyn analyysin mukaan jo yli kaksisataa vuotta. Tuloksena on globaali taloudellinen polarisaatio. Jo vuonna 2014 Oxfamin raportin mukaan 84 rikkainta ihmistä maailmassa omisti yhtä paljon kuin puolet koko ihmiskunnasta. Tässä yhteydessä voi kaiketi sanoa, että omistamisen ja tulojen näin valtava polarisoituminen muodostaa uhkan koko ihmiskunnalle; maapallo ja sen ilmasto eikä myöskään luonnonvarat kestä tällaista epätasapainoa. Kysymys on ihmisen ja kansankuntien luonteenpiirteistöön liittyvästä irrationaalista, eiproduktiivisesta piirteestä. On jokseenkin käsittämätöntä että myös läntisessä arvoyhteisössä tällainen asenneilmasto pääsee vallitsevaksi.

Kuvaavaa on että Yhdysvaltain hallitus pyrkii virallisesti saamaan omistukseensa sekä Grönlannin että Kanadan. Kanadan presidenttiä Yhdysvalloissa kutsutaan pilkallisesti osavaltion tapaan kuvernööriksi eikä presidentiksi. Tanska ja Eurooppa ovat ymmällään läntisen arvoyhteisön tällaisesta, irratioaalina pidetystä käänteestä. Ukrainalta halutaan viimeisimmän tiedon mukaan kaikki arvokkaat maametallit korvauksena sille edellisen, demokraattien hallituksen ja kongressin myöntämästä aseellisesta tuesta. Omistusoikeus ei ole enää pyhää eikä perustuslaillista - läntinen arvoyhteisö haluaa kaiken.

Yhdysvallat näyttää haluavan päästä nyt asetettuihin tavoitteisiin keinoja kaihtamatta, myös voimaa ja väkivaltaa käyttäen. Väkivaltainen tunkeutuminen neljän vuoden takaisten presidentinvaalien tuloksen jälkeen kiinnitti huomiota jo nykyisen presidentin  edellisen kauden loppuvaiheissa. Virallisia papereita omaamattoman ulkomaiseen työvoimaan kohdistetaan täysin säälimättömiä toimenpiteitä, siitä huolimatta että se on vuosikausia tehnyt amerikkalaiselle hyvinvoinnille välttämätöntä perustuotantoon liittyvää työtä vailla kansalaisoikeuksia, sosiaaliturvaa, eläkettä tai oikeusturvaa. Tähän väkivaltaan yhtenä sen äärimuotona kuuluu myös sadistinen halu nöyryyttää ja kurittaa, mikä näyttää  melko usein kuuluvan osana ehdotonta valtaa käyttävien johtajien intohimoarsenaaliin. Ukrainan presidentti Zelensky joutui alkuvuodesta 2025  tällaisen käsittelyn kohteeksi Valkoisen talon ovaalitoimistossa sekä presidentin että varapresidentin toimesta. Euroopan Unionin Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen ei saa kutsua valkoiseen taloon. Päinvastoin, Euuroopan Unionia pidetään säälittävänä ja heikkona yhteisönä, jolla ei ole pääsyä neuvottelemaan Ukrainan kohtalosta. Lyhyesti, väkivallasta ja sadismista on tullut osa virallista politiikkaa. Voidaan pitää todennäköisenä että tulemme saamaan uusia kokemuksia ja esimerkkejä tästä eiproduktiivisesta, patologisesta toimintatavasta myös jatkossa.

Amerikan tekeminen uudelleen suureksi näyttää vaativan koko muun maailman tekemistä toimimattomaksi. Väitetään että Yhdysvaltojen politiikan käänteen takana oikeastaan onkin Kiinan valtava voimistuminen, toimiihan se kokonaisiin tuotantoketjuihin perustuvan osaamisen ja hallinan avulla koko maailman tavarantoimittajana. Jälkiteollinen ja rahapolitiikkaa hallitseva USA on joutunut huomaamaan olevansa yhä riippuvaisempi Kiinasta, uudesta nousevasta maailmanvallasta. Noudatetun polititiikan tarkoituksena on sanktioin ja tullein ollut pysäyttää Kiinan nousu ja samalla kertaa myös kaikkien globaaliin itään ja etelään kuuluvien  BRICS-maiden vapautuminen yhdysvaltain johdonmukaisesti ajamasta ylivallasta. näillä näyttää olevan nyt sekä halua että voimia irtautua  Yhdysvaltain ohjauksesta.

Pysäyttyminen, toimimattomaksi tekeminen liittyy myös tärkeään epäproduktiiviseen, luonteenpiirteisiin saakka ulottuvaan toimintatapaan, jota Frankfurtin koulun sosiaalipsylologian johtava analyytikko Erich Fromm kutsui nekrofiiliksi asennoitumistavaksi. Erona Sigmund Freudiin, tämän käsitteen esiinnostajan analyysiin Fromm pitää sen keskeisenä motiivina yhteiskunnallista eikä seksuaalista, libidopohjaista lähestymistapaa. Elottoman rakastaminen näkyy täydellisenä välinpitämättömyytenä ihmiskohtaloista ja - kuten historiasta tiedetään - myös pyrkimyksenä "lopullisen ratkaisun" kehittämiseen. 1930-luvulla sen kohteeksi joutuivat juutalaiset. Nyt kohteena näkyy olevan juutalaisten   hallitseman Israelin pyrkimys löytää lopullinen ratkaisu Gazan alueella, läntisen arvoyhteisön USA:n tuella.

Elottoman rakastaminen, eikö siinä haeta vastausta jostakin  sellaisesta, milla ei ole yhteyttä arkipäiväämme, saatat kysyä? Tosiasia kuitenkin on, että työelämässä ja sosiaalisissa suhteissa yhteiskuntamotiiviin perustuvalla nekrofilialla on merkittävä ja avoin  rooli myös suomalaisessa arjessa, työelämässä, hallitus- ja naapurustopolitiikassa. Yhteistä hyvinvointia ajataan säälimättä, kuuntelematta,  tunteista ja kohtaloista piittaamatta alas, toimimattomaksi, olemattomaksi ja elottomaksi.

Tässä olen lyhyesti käynyt läpi Frankfurtin koulun sosiaalipsykologiaa ja sen patologista, epäproduktyiivista puolta, joka niin vahvasti sävyttää aikaamme. Olen tarkastellut erityisesti Yhdysvaltain nykypolitiikkaa. Samoja trendejä löytyy kaikkialta maailmasta. Euroopasta, Venäjältä, Suomesta - sellaiselle joka on kouluttanut mieltään ja sydäntään  havaitsemaan yhteiskunnallisia liikkeitä ja niiden taustalla olevia luonteenpiirteitä ja yhteiskuntaluonteita. 

Karl Marxin dialektisen metodin mukaan yhetiskunnat kehittyvät vastakohtien kautta kohden uusia muotoja. Nyt näyttää keskinäisen luottamuksen, yhteistyön ja yhteisen ponnistuksen sijasta olevan menossa vaihe, jossa sukelletaan kohden pohjamutia, aseellista varustautumista sokeana sille patologialle, joka ylläkuvatulla tavalla tähän menoon liittyy. Dialektiikan olemuksen kuuluu heiluriliike kohden vastakkaista, produktiivista, elämää ylläpitävää biofiilista toiminta- ja yhteiskunta-ajattelua. Tapahtuuko käänne minun  elinaikanani? Se on kyseenlaista, mutta se tulee, varmuudella ja välttämättömyydellä. Kysymys on ihmisen luovuttamattomista oikeuksista, joiden puolesta ja merkeissä aina kansannousut tapahtuvat. Niin  tulee olemaan jatkossakin.

Poliittinen patologia

Demokratia on arvojen moninaisuutta. Hindulaisen ihmiskäsityksen mukaan se voi kuitenkin suuntautua joko hyvään (Dharma) tai pahaan (Adharma). Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologi Erich Frommin mukaan poliittista patologiaa on todellakin olemassa - tämänkin päivän poliittisessa menossa. 

Viime päivien aikana on noussut taas kohu Sanna Marinin ympärille, tällä kertaa vapaa-aikana pidetyistä yksityisistä bileistä vuodatetun videomateriaalin merkeissä. Myös YLE on on useaan kertaan kertonut asiasta uutisissaan ja viimeksi tänään lauantaina myös valtionvarainministeri Annika Saarikko on kommentoinut syntynyttä kohua lauantain ykkösaamu-ohjelmassa. Kaupallinen TV ja iltapäivälehdet toimittajineen ovat olleet sutena päämninisterin kimpussa ja selvästi on havaittavissa, että media on hakemassa kovaa skandaalia tulevan talven vaalitaisteluja varten.

Pääministeri ja SDP:n puheenjohtajan kohdalle näitä skandaalinkäryisiä  projektioita, syyttelyjä on sattunut jo niin monta kertaa, että hyvällä syyllä voidaan puhua mediassa vallitsevassa aktiivisesta ja tarkoitushakuisesta hyökkäyksestä, jonka takana oletetaan olevan vahvaa poliittista tahtoa ja jonka uskotaan saavan tukea kansan laajojen kerrosten mielipiteiltä. 

Toistaiseksi pääministeri ja keskeisen hallituspuolueen  puheenjohtaja on selvinnyt kaikista näistä syyttelyistä, olkoonkin että on joutunut luopumaan muiden pääministerien aikanaan saamasta aamiaisedusta virka-asunnossaan Kesärannassa ja pyytelemään anteeksi toisen puhelimen jättämistä kotiin iltaa viettämään mennessään - ja nyt viimeksi, käymään huumetestissä oikeusturvasyistä maineensa pelastamiseksi. 

Onko median toistuva ryöpytys ilmeisen menestynyttä ja todennäköisesti lähes koko vaalikauden toiminutta pääministeriä kohtaan oikeutettua ja mitä tämä kertoo median toimintatavasta? Sanna Marin on itse todennut että kansalla on oikeus kysyä ja kyseenalaistaa myös pääministerin toimintaa ja että kriittinen tarkkailu kuuluu keskeisenä osana julkisen sanan tehtävään demokratiaan. Jää kuitenkin takaraivoon epämiellyttävä tunne lähes yksituumaisen median tarkoitushakuisesta, jatkuvasta skandaalien kehittelystä tarkoituksella vaikeuttaa hallituksen toimintaa ja samalla tehdä tilaa kaupallisen lehdistön muutoinkin paijaamalle konservatiiviselle, porvarilliselle oppositiolle. Voisiko tällaiselle näkemykselle löytyä perusteita?

Olen tänä kesä kirjoittanut esseetä poliittisen toiminnan patologiasta, johon olen löytänyt mielenkiintoisia vastauksia Frankfurtin kuuluisan sosiaalispykologisen koulukunnan ja sen elinikäiseksi johtajaksi jo 1930-luvulla valitun sosiaalipsykologin, psykoanalyytikon, yhteiskuntafilosofin ja teoksillaan tunnetuksi tulleen Erich Frommin analyyseista. 

1960-luvun alkuvuosina ilmestyneessä kirjassaan "May man Prevail?" (Säilyneekö ihminen?) hän kuvaa suurvaltojen vastakkainasettelun yhteydessä taustalla olevaa poliittista asennoitumista ja kielenkäyttöä. Tilanne oli tuolloin samalla tavalla jännitteinen suurvaltojen välillä kuin nytkin. Vastakkain silloin olivat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat ns. Kuuban kriisin yhteydessä. Oltiin hyvin lähellä ydinsodan vaaraa Neuvostoliiton tuotua Kuubaan Sikojen lahdelle pitkän kantaman ohjuksia. Lisäksi maailmassa oli silloinkin lukuisa joukko diktaattoreita, osa niistä Euroopassa, mainitsen vain Espanjan Francon ja Portugalin Salazarin.

Tässä kirjassa Fromm kuvaa patologista poliittista ajattelua ja sen yleisyyttä ja tavanomaisuutta niin kansallisessa kuin kansainvälisessäkin keskustelussa. Hän on löytänyt neljä keskeistä patologisen ajattelun muotoa, joilla on valtavasti merkitystä poliittisessa keskustelussa.

Ensimmäisenä hän kuvaa paranoiaa, vainoharhaisuutta, jossa pelätään kaiken sen, mikä teoriassa on mahdollista, olevan myös todennäköistä. Vainoharhainen henkilö pelkää että hänet tapetaan ja pelot kasvavat niin suuriksi että se lamauttaa kyseisen henkilön muun toiminnan lähes kokonaan. Valtio pelkää että sen kimppuun aiotaan hyökätä ja ryhtyy kaikkiin tarvittaviin ja tarpeettomiin toimiin oletetun hyökkäyksen estämiseksi. Kuitenkaan kaikki mikä on mahdollista, ei todellisuudessa ole todennäköistä.  Toisena patologisen poliittisen toiminnan muotona Fromm kuvaa fanaattisuutta; tällainen henkilö käy kuumana omaksumansa asian puolesta, mutta on kylmä ja tunteeton kanssaihmisiään kohtaan. Syystä tällaista luonteenrakennetta kuvataankin "palavaksi jääksi". 

Kolmas Frommin kuvaama patologisen ajattelun muoto on projisointi, syyttely. Tässä tapauksessa kyseisen henkilön päälle ryöpytetään kaikki ajateltavissa olevat pahuuden piirteet. Fromm itse kuvaa tätä projisointia seuraavasti: "Jokainen meistä on joutunut kosketuksiin tällaisen projektiivisen, syyttävän mekanismin kanssa sen julmimmissa muodoissa  sellaisena kuin se ilmenee yksilötasolla. Tällainen henkilö on vihamielinen ja tuhosuuntainen joka syyttää ketä muuta hyvänsä vihamielisyydestä ja pitää itseään syyttömänä ja uhrina. Tuhansissa avioliitoissa kärsitään tällaisesta syyttelystä. Se mitä tapahtuu henkilökohtaisella tasolla voi kuitenkin ilmaantua myös kokonaisen yhteiskunnan tasolla, jossa saman projektiivisen mekanismin jakaa miljoonat saaden tukea poliittisilta johtajiltaan. Mikä on tulos? Projektion kohde ilmenee kaiken pahan ruumiillistumana, koska kaikki se paha jota koen itsessäni, on nyt kohdistettu syytettyyn, projektion kohteeseen. Tuloksena on suuttumus ja viha syytösten kohteena olevaan ja epäkriittinen, narsistinen itsensä ylistäminen. Tämä voi synnyttää koko yhteisöä koskevan manian, jota yhdistää vihan intohimo. Tässä on joka tapauksessa kysymys patologisesta ajattelusta, joka on vaarallista siksi että se merkitsii tuhoa - ja tapahtuessaan kansojen välillä - sotaa." (Fromm: May Man Prevail, s. 22)

Neljäntenä patologisena poliittisen ajattelun muotona Fromm pitää "automaattiajattelua", viatonta mutta vieraantunutta tapaa "uskoa sitä mitä lehdessä lukee". Tämä on mitä tyypillisintä yhteisöissä ja yhteiskunnissa  jotka aktiivisesti rajoittavat monipuolisen informaation leviämistä ja jossa vallassaoleva media käyttää häikäilemättä asemaansa ja sinänsä normaaleina pidettyjä patologisen ajattelun ja perustelun muotoja työvälineenään. Kun vaihtoehtoista informaatiota ei ole tarjolla, katoaa kansalaiselta vähitellen usko siihen että vaihtoehtoja ylipäätään olisi olemassa. Tästä ilmiöstä käytetään nimitystä Miljoonien hulluus, "folié a millions". Automaattiajattelua - oikeastaan voitaisiin puhua ajattelematta jättämisestä - voidaan siis pitää yhtenä poliittisen patologian muodoista vaikka siinä ei omasta ajattelusta kytse olekaan. Olen kuvannut tätä "hulluuden muotoa" muutama vuosi sitten tässä blogissa.

Fromm tiivistää: "Se tosiasia, että miljoonilla ihmisillä on samat paheet, ei tee näistä paheista hyveitä, se, että heillä on niin paljon virheitä, ei tee virheistä totuuksia, ja se tosiasia, että miljoonilla ihmisillä on samanlainen mielenhäiriö älä tee näistä ihmisistä järkeviä."