EU - kasvissyöjä lihansyöjien maailmassa?

 Euroopan johtajat ovat juuri päättäneet kokouksensa Unkarissa. Euroopassa - erityisesti Euroopan Unionissa - ollaan monella tavalla tienhaarassa. USA:n presidentinvaalien jälkeen, Trumpin voitettua selvästi, Euroopassa pohdiskellaan vakavasti syntynyttä tilannetta. Olisi löydettävä reaalinen pohja luottamukselliselle yhteistyölle, niin taloudellisessa, poliittisessa kuin puolustukseenkin liittyvässä yhteistyössä. Askelmerkit tästä eteenpäin eivät ole selkeitä, huolenaiheita on niin runsaasti.

Vaikka juuri Trump nosti jo edellisellä presidenttikaudellaan voimakkaasti tunnuksekseen "Make America great again!" iskulauseen, myös Bidenin hallinto ajoi juuri päättymässä olevalla kaudella samansuuntaista talouspolitiikkaa. On perusteltua todeta, että kilpailu suurten makrotalousalueiden, kuten Kiinan, Venäjän ja myös Euroopan Unionin kesken  on pitkälle sanellut politiikan painottumisen kilpailevien makrotalousalueiden etenemisen estämisen suuntaan. Venäjän vahva osallistuminen Euroopan energiatarpeen tyydyttämiseen, Kiinan silkkitieohjelma "Belt and Road" ja Euroopan yritys itsenäistyä vahvaksi taloudelliseksi ja poliittiseksi toimijaksi on "rapakon" takana nähty suurimmaksi esteeksi Amerikan nousulle maailman johtavaksi poliittiseksi, taloudelliseksi ja moraaliseksi toimijaksi.

USA:n suhtautuminen näihin suuriin kysymyksiin painottaa jatkossakin Euroopan ja USA:n suhteita. Talouspolitiikassa USA näkee Euroopan myös kilpailijaksi, vaikka poliittinen arvopohja koetaankin yhteiseksi. Venäjän viholliskuvan vahvistaminen on osoittautunut voimakkaaksi keinoksi NATO-laajentumisen, Venäjän energian näkeminen myrkyllisenä, maan autoritaaarista ja Ukrainan sodan muodossa provosoitunutta sodankäyntiä tukevana voimavarana. Samaan aikaan USA on ottamassa käyttöön  lisää mm. maaperästä särötetekniikalla käyttöönotettavaa öljyä ja kaasua myös Euroopan tarpeisiin Venäjän hanojen tyrehdyttyä tai tultua toistaiseksi selvittämättömissä olosuhteissa räjäytetyksi Itämerellä.  Sinänsä surullinen ja traaginen sota Ukrainan itsenäisyydestä tukee siirtymistä laadultaan huonomman ja hinnaltaan moninkertaisesti kalliimman särötysöljyn ja -kaasun käyttöönottoa Euroopassa ja uhkaa samalla Euroopan maiden taloudellista selviämistä.

Ukrainan sota ja irtiotto Venäjästä on johtanut lähes viisikymmentä vuotta jatkuneen, Helsingin ETYK-kokouksessa vanvistetun, luottamuksen ja yhteistyöhön perustuvan turvallisuusrakenteen tuhoutumiseen. Tilalle on tullut irrationaalia poliittista käyttäytymistä edustava moraalisen suuttumuksen ja aina pinnan alla vaikuttaneen ryssävihan sekoitus. Poliitisesti patologista kielenkäyttöä, yhä uudelleen toistuvia ja laajentuvia sanktiopaketteja sisältävä, hengeltään autoritaarinen ja vihanpitoa voimistava käyttäytyminen on jo nyt tuhonnut pitkälle tulevaisuuteen lähes kaiken rationaalisen, diplomatiaan ja keskustuun  perustuvan   kanssakäymiseen. Suhteessa Kiinaan tilanne ei ole yhtä huono, mutta protektionistiset tullit ja "tariffit" ovat johtamassa yhä raaempaan kauppasotaan ja vastakkainasetteluun myös Kiinan kanssa.

Dramaattiseksi tilanteen tulevaisuuden kannalta tekee myös se, että rinnan Euroopan ja USA:n sanktioiden ja eristämispolitiikan kanssa on syntynyt ns. BRICS-maiden (lyhenne tulee Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan englanninkielisistern nimien alkukirjaimista) yhteistyö. USA-EU-yhteistyö kattaa n. 1/6 ihmiskunnan väestöstä, BRICS-maiden väestömäätä on jo nyt yli puolet koko ihmiskunnasta. Euroopan Unioni myöntää jo nyt menettäneensä Afrikan, Etelä-Amerikassa suhtaudutaan perinteisesti - ja ilmeisen oikeutetusti - suurella varauksella amerikkalaiseen makrotalouspolitiikkaan, johon monet maat ovat vahvasti sidoksissa. Intia ja Brasilia näyttävät myös pitävän etäisyyttä "läntiseen arvoyhteisöön" ja osallistuvat ilmeisen suurin odotuksin BRICS-yhteistyöhön.

Eurooppa on jo tämänkin kuvauksen perusteella pahassa puristuksessa muiden suurten makrotalousalueiden kanssa. Ranskan presidentin Macronin Unkarin juuri päättyneen johtavan tason kokouksessa käyttämä ilmaisu Euroopasta kasvissyöjänä lihansyöjien maailmassa kuvastaa hyvin edessäolevia uhkakuvia. Ulkopuolisten makrotalousalueiden kilpailun ja painostuksen lisäksi kuvaan astuu Euroopan Unionin oma epäproduktiivinen ja vanhaan, jopa toista maailmansotaa edeltävään inflaatiota ja velkaantumista kauhisteleva kultakantakauden aikainen ajatteluperinne, johon EU:n suurin jäsenmaa Saksa on perustuslakipäätöksin edelleen ja huolimatta joistakin muutoksista edelleen vahvasti sidottu. Se näkyy erityisesti EU:n peruskirjan raha- ja finanssipolitiikkaa vahvasti rajoittavana, ulkopuoliseen l. eksogeeniseen talousvaikutukseen perustuvana strategiana. 

Presidentti Macron ja Italian entinen pääministeri ja EKP:n aikaisempi pääjohtaja Mario Draghi tuntuvat olevan vahvasti tietoisia näistä rajoituksista. Miksi he eivät esitä ainakin rivien välissä vaatimaansa radikaalia vaihtoehtoa vapaammasta monetaarisesta politiikasta, jota pääjohtaja Draghi jo osittain toteutti yritysmaailman suuntaan vuosina 2014-22 tuhansiin  miljardeihin euroihin kasvaneen ns. määrällisen elvytyksen (QE) muodossa? Syynä tähän näyttää olevan EU:n perustuslakitaspoinen "Korjausmekanismi", joka kieltää vastausten hakemisen Euroopan Unionin aikanaan yksimielisesti hyväksytyn petussopimuksen ulkopuolisista ratkaisukeinoista.  

Olisiko Euroopan Unionin suunnalle nykyistä parempi, uhkakuviin ja ongelmiin vastaava vaihtoehto? Vaihtoehto olisi endogeeninen, omapäätöksinen raha- ja finanssipolitiikka, jonka puitteissa ja tarvittaessa velkaan perustuvia suunnitelmapäätöksiä tehden  ryhdyttäisiin rohkeaan politiikkaan USA:n IRA-lainsäädännön tapaan. Itsenäinen valtio tai yhteisö, jolla on oma valuutta ja oma keskuspankki ei voi koskaan ajautua konkurssiin. Keskuspankki voi aina määrällisen elvytyksen tapaan tukea myös jäsenvaltioita resurssien - ennenkaikkea työvoiman - käyttöönottamisessa. Euroopan infrastruktuuri ja sosiaaliset olot suorastaan huutavat suurta muutosta makrotalouspolitiikkaan. Resurssien optimaalinen käyttö on ratkaisevaa, rahasta ei ole puutetta. Verotuksella voidaan ehkäistä inflaatio-odotuksia ennakoivat ylilyönnit.

Kasvisruokailun ottaminen tässä yhteydessä metafooraksi on sen terveysvaikutuksista johtuen hieman ontuva vaihtoehto. Parempi mielikuva olisi sotien jälkeen Kanadaan muuttanut suomalainen metsätyömies, jolle sen enempää selittämättä lyötiin metsätyömaalla moottorisaha käteen. Vaivoin sai moottorisahaa tuntematon mies kokoon samaan mottimäärän kuin mitä oli tehnyt kotimaassa puupäisellä käsisahallaan. Työnjohtaja ihmetteli ja halusi nyt näyttää, mitä moottorisahalla saa aikaan - ja nykäisi sahan käyntiin. Suomalainen metsätyömies säikähti ja totesi: "Tuota temppua minä en tiennytkään." 

Moderni rahateoria saattaisi sopia paremmin presidentti Macronin lihansyöjien maailmaan. Kone pitäisi nykäistä käyntiin  vapaamman, omapäätöksisen raha- ja finanssipolitiikan muodossa. Julkisen sektorin - valtion ja muiden veroa kantavien yhteisöjen - taloudelliset moninkertaistajat pitää saada käyttöön. Kansalliset ongelmat obvat hoidettavissa maanosassamme asettamalla uusia, rationaalsia vaatimuksia Euroopan Unionin politiikalle ja sen uudistamiselle.

Euroopan Unionin peruskirjaa olisi muutettava dynaamisemman makrotalouden suuntaan. Peruskirja on kuitenkin lukittu yksimielisillä päätöksillä ja muutosehdotusten on pysyttävä nykyisen vaihtoehdon puitteissa, jonka keskeinen sovellutus on Maastrichtin Kasvu- ja Vakaussopimus. Se ei ole kuitenkaan tarjonnut sen enempää kasvua kuin vakauttakaan nimeensä liittyvistä odotuksista huolimatta. Tuleeko USA:n presidentinvaalien tuloksesta se musertava voima, joka pakottaa löytämään tien Euroopan Unionin voimaperäiseen uudistamiseen? Jotta maanosastamme ei tulisi itsetehty ja lukittu linnoitus, jossa kuollaan heinätukko suussa?

Arvopohjaisen realismin suhteellisuus

 Tasavallan presidentti Aleksander Stubb määäritteli diplomaateille järjestetyillä päivillä  26-27.8. 2024 Suomen ulkopolitiikan "arvopohjaiseksi realismiksi". "Määrittelen arvopohjaisen realismin kokoelmana universaaleja, vapaudesta, ihmisoikeuksista ja kansainvälisistä säännöistä nousevia arvoja, jotka huomioivat myös globaalin monimuotoisuuden, kansallisvaltioiden, alueiden ja kulttuurin sekä historian realiteetit. Maailman ongelmia ei ratkaista vain niiden kanssa, jotka ovat kanssamme samaa mieltä."

Arvopohjainen realismi ei ole tietenkään mikään tieteestä ohjautuva määritelmä, vaan pikemminkin se on mahdollisuuksien taitamista, "angewandte Kunst"(Soveltavaa taitoa), jonka taustalla arvot ja asenteet näyttelevät pääosaa.  Arvopohjaisen realismin etiikka saattaa vaihdella suurestikin - itseasiassa koko eettisen asennpoitumisen koko kirjolla. Tasavallan presidentin "narratiivi" on yksi monista vaihtoehdoista; läntisen arvoyhteisön tällä hetkellä edustamat arvot on yksi niistä. Myös muita - perusteltuja - lähestymistapoja onm havaittavissa.

Olen blogissani toisaalla käsitellyt tätä kysymystä lähtien arvoperusteiden kirjosta, koska eettinen arvopohja voi vaihdella jopa omaksumassamme läntisessä arvoyhteisössä. Samoin se voi vaihdella myös kansakunnan sisällä niin yksilöiden kuin kansanryhmienkin välillä. Kuvaavaa on, että juuri tällä viikolla hallituksemme on julkaissut rasismin vastaisen periaate- ja toimintaohjelman, jonka perussuomalaiset, hallituksen toinen kantava voima on jo ehtinyt puolueena torjua vaikka sen hallituksessa hyväksyykin. Arvopohjainen realismi tarkoittaa tässä yhteydessä erirotuisten ja siis ulkomailta meille tulevien, etniseltä ja ihonväriltään ja toimintatavoiltaan erilaisten ihmisten torjumista, realismi ohjelman nimellistä hyväksymistä hallituksessa. 

Tunnetun sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan keskeisin etiikan laji on Frommin käsitteistössä humanistista etiikka. Elämän taitoa, elämän kunnioittamista itsessä, muissa ihmisissä ja elonkehässä ylipäätään; ihmisen nostamista lajiolentona keskeiseen, ratkaisevaan asemaan. Totuus tekee ihmisen vapaaksi; uskaltaa epäillä ja etsiä ihmisyydelle parempia vaihtoehtoja. Uskoisin monen kohdalla juuri tämän vaihtoehdon nousevan keskeiseksi arvioidessamme myrskyisää maailmaa ja sen jokapäiväisiä, usein väkivaltaisia, tuhosuuntaisia ja pelottavia uutisia. Suomessa olemme pitkään oppineet rakastamaan ja hyväksymään tämän lähestymistavan. Koululaiutoksemme on jo viimeistään peruskoulun syntymisen jälkeen rakentunut vahvasti humanistisen etiikan pohjalle. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kaikki olisivat läheskään samaa mieltä sen enempää opettajien kuin oppilaidenkaan joukossa. Väkivalta, uhkailu, mobbaaminen ja surmatyöt puhuvat tästä selvää kieltään.

Toisen etiikan lajin, ei niinkään harvinaisen, muodostaa autoritaarinen etiikka. Autoritaarisuus ymmärretään meillä useimmiten johtajakeskeisenä, alistavana toimintatapana, joka onkin autoritaarisuuden yhden puolen keskeinen piirre. Toisen puolen autoritaarisuudessa muodostaa alistuminen; useimpien kohdalla se tarkoittaa kykyä sopeutua ja olla tottelevainen. Mitalin toisena puolena tässä ambivalentissa eettisessä suhtautumisessa on itsekeskeisyys ja narsismi, muista piittaamattomuus, arroganssi, röyhkeys – ja siihen perustuva etiikka. Elämä on kilpailua, vahvempi voittakoon – niin syntyy myös elinvoimainen yhteiskunta; minä kuulun etuoikeutettujen joukkoon. 

Median välittämä vaikutelma on, että erityisesti Kiina olisi autoritaarisen kulttuurin kaikkein selkein ilmentymä? Entä miten on "Make the America great again" jossa käydään ankaraa taistelua kahden tasavahvan poliittisen voiman välillä? Tai Euroopan Unionin perussopimus, joka asettaa erityisen kilpailukykyisen markkinatalouden autorisoiduksi hallintomalliksi sulkien mm. pohjoismaisen hyvinvointivaltion pois mahdollisuuksien joukosta? Tai Kiinan valtion tukemaa teollisuutta arvostellaan lännessä, jossa kuitenkin valtion tuet maataloudelle ja avainasemassa oleville teollisuudenaloille ovat vahvaa "arvopohjaista realismia". Entä läntisen arvoyhteisön ankarasti arvostelema Kiinan uiguureihin kohdistama "koulutusohjelma samaan aikaan kun lämntisen arvoyhteisön johtava makrotalous tukee Israelin Gazaan ja länsirannalle kohdistamia tuhoisia iskuja? Tai palestiinalaisten taistelu itsenäisen, harmooniseksi  oletetun ja edellytyn islamistisen valtion puolesta mitä väkivaltaisimmilla taistelumuodoilla ja - mm. naisten oikeuksien suhteen -   perinteisellä, ehdottoman autoritaarisella suhtautumisella?

Kaikkia näitä poliittisia, uskonnollisia ja traditioon perustuvia toimintatapoja noudatetaan "realismin" välttämättöminä vaatimuksina  samalla muistuttaen arvoperinnöstä - jonka on joustettava. Äiti-Venäjän on joustettava, kun patriarkaalinen rationaliteetti vaatii lisää maata ja vaikutusvaltaa. 

Arvopohjainen realismi asettaa lisäksi eettisiä vaatimuksia hallitsemalleen massalle. Abosoluuttinen etiikka tarkoittaa epäilemättömyyden taitoa. Yhteiskunnallisesti valistumaton ja passiivinen ihminen lienee tunnusomaisin tällaisen eettisen vaihtoehdon kannattaja. Abosoluuttisen etiikan aktiiviset muodot voivat johtaa uskomattomiin katastrofeihin, kun epäilykyvytön massa kääntyy tukemaan vaikkapa narsistista, mobbaavaa ja suuruudenhulluja visioita hahmottelevaa johtajaa. Oletko joskus ihmetellyt presidenttiehdokas Trumpin raivokasta kannattajajoukkoa, Venäjän kansan lähes ehdotonta tukea presidentti Putinin "arvopohjaiselle realismille" tai 1,4  miljardin kiinalaisen sopeutumista ilmeisen rationaalisena pitämäänsä kiinalaiseen hallintokulttuuriin? Niitätäkin perustellaan arvopohjaisella realismilla.

Tämän päivän maailmaa on katseltava yhä ilmeisemmin  kansallisten lähtökohtien "arvopohjaisen realismin" lisäksi myös ottaen huomioon globaalit, planetaarisiset olosuhteet ja niiden väistämättömät reunaehdot ja jännitteet; maailmanlaajuinen, kilpailun ehdoilla toimiva markkinatalous ja sen luoma voimavarojen polarisoituminen; tekninen vallankumous, joka on johtamassa keinoälyn pohjalla toimivaan veltavaan "megakoneeseen"(vrt. Lewis Mumford). Sotilaallisen varustautumisen käytössä oleva, huippuun kehitetty teknologia, jonka tuhovoima voi poimia kohteekseen niin yksittäisen ihmisen kuin kokonaisen maan ja jopa maanosan. Tämän  kaiken taustalla tapahtuma ilmastomuutos ja maapallon resurssien ylikäyttö luovat nekin yhden lähtökohdan, joka vaatii "arvopohjaista realismia", tosin kokonaan toiseen suuntaan, mihin myös Eurooppa on tällä hetkellämenossa. Viittaan vain saksalaisen BSW-ryhmän puheenjohtajan Sahra Wagenknechtin juuri julkaistuun videoon, jolla hän alkaneen vuosituhannen tapahtumiiin ja  lainauksiin julksista esiintymisistä osoittaa, että Saksan liittokanslerin Olof Scholzen "arvopohjainen realismi" perustuu tosiasioiden vääristelyyn. "Olof Scholze valehtelee", väitää hän julkisesti videopuheessaan. Wagenknecht ei ole mikä tahansa takapenkin kommentoija - hänen juuri perustamansa "BSW" -puolue saavutti 6,2 prosenttiyksikön kannatuksem eurovaaleissa ja sai Europarlamenttiin 8 paikkaa. Hänen puheenvuoronsa edustaa sodan ja asevarustelun vastaista "arvopohjaista realismia", jota pyritään koko ajan vaientamaan. Kiihtyvä militarismi ja pyrkiminen voittoon neuvottelujen sijasta on  viemässä meitä kohden laajenevaa ja kiihtyvää sodankäyntiä. Ennenpitkää saatetaan ottaa käyttöön ydinaseita tai niistä johdettua "likaista teknologiaa". Tilanteen ja arvopohjaisen realismin hallitsemattomuus ja moniperusteisuus on pelottava, äärimmäisen huolestuttava ilmiö.

Tietenkin toivon tasavallan presidentin taipuvan arvopohjaisessa realismissaan yhä selvemmin perinteisen humanistisen etiikan kannalle. Vuonna 2025 tulee kuluneeksi 50 vuotta Helsingissä pidetystä Euroopan Turvallisuus- ja Yhteistyökonferenssista (ETYK), jonka loppuasiakirjaa voidaan pitää yhtenä sopimuspohjaiseen lähetymistapaan kuuluvana kansainvälisenä asiakirjana ja sitä varten perustettua ETYJ-organisaatiota oikeusvaltiojärjestelmään kuuluvana, peruuttamattomana instituutiona. ETYK-kokouksen keskeinen sanoma oli, että ihmiskunta luopuu aseelliseen uhkaamisen ja sotilaalliseen voimaan perustuvasta toimintatavasta ja ryhtyy järjestelmällisesti rakentamaan luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvaa maailmaa. Neuvostoliitto romahti ja pian alettiin laajentaa aseisiin ja sotilaalliseen uhkaan perustuvaa arvoyhteisöä.

Minusta vaikuttaa sitä, että nuorempi sukupolvi ei ole sisäistänyt 50 vuotta sitten Helsingissä pidetyn    ETYK-maailmankonferenssin suurta sanomaa ja arvoa. Kokisin tärkeäksi, että myös tämän konferenssin sanoma voitaisiin edelleen palauttaa "arvopohjaisen realismin" vastuulliseksi työvälineeksi.

Arvopohjainen realismi - Tasavallan Presidentin lanseeraama käsite ulkopolitiikkaan - on enemmän soveltavaa taidetta kuin tiukkaa tiedettä. Se saa monenlaisia muotoja maasta, ideologiasta ja kulttuurisesta taustasta riippuen. Pahimmillaan se voi olla pelkkää sopeutumista eteentulevaan tilanteeseen - arvovapaata realismia.

Mitä fasismi on - ja kuka on fasisti?

 Facebookissa kaverini Tuula Laukkanen kysyy, mitä fasismi on ja kuka sellainen on? 

Tämän kysymyksen hän esittää presidenttiehdokas Jussi Halla-ahon  europarlamentaarikkona joku vuosi sitten tekemän aloitteen johdosta. Sen mukaan kansalaisjärjestöjen toteuttama pakolaisten pelastaminen Välimerellä ja meriolosuhteissa ylipäätään pitäisi sanktioida. 

 Tällä videolla tunnettu Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologi ja filosofi Erich Fromm avaa käsitystä siitä, mitä fasistinen luontenpiirteistö tarkoittaa. 

Ihmisluonne on suhteellisen pysyvää laatua ja se voi suuntautua joko rakkauteen ja luovuuteen tai sitten rikkovaan ja häiritsevään asennoitumiseen, joista yksi merkittävimpiä on autoritaarinen, sadistis-masokististisesti kaavautunut  elämäntapa. Sille on tyypillistä väkivaltainen, joko henkistä tai fyysistä väkivaltaa, kiusaamista ja loukkaamista harjoittava ja siitä tyydytystä saava asennoituminen. 

Vastaavasti on koko joukko ihmisiä, jotka suhtautuvat vastaanottavasti ja alistuvasti autoriteettiin ja joutuvat säännönmukaisesti mobatuiksi, kiusatuiksi ja nöyryytetyiksi ihmissuhteissaan. 

Erityisen haavoittuva on demokratia elämäntapana, koska se velvoittaa oletusluontoisesti suhtautumaan tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti kanssaihmisiin ja heidän mielipiteisiinsä sekä heidän toimintatapoihinsa. 

Autoritaarisesta, alistavasta ja sadistisesti toimivasta kanssaihmisestä on hankkiuduttava eroon ja suoraan ilmaistava että hän ei kuulu ystäväpiiriin. Mikään ei ole tärkeämpää kuin sadistisen, "fasistisen" käyttäytymisen avoin kritiikki ja siitä irtisanoutuminen selkein sanoin!

Taas ollaan vedenjakajalla...

Euroopan Unionin tila herättää jatkuvasti ajatuksia sekä makrotalouspoloittisen suuntautumisensa että sisäisen autoritaarisen rakenteensa johdosta. Uskon näillä seikoilla olevan aika paljon merkitystä ja myös vaikutusta siihen, että Euroopan Unioni on yhdessä Yhdysvaltojen ja läntisen arvoyhteisdön kanssa ajautunut vähitellen siihen jännitteiseen ja Ukrainan tuohamiseen johtaneen sodan syntymiseen. Koska Facebook ei suostunut varmuudella päivittämään pitkähköä vastauskirjoitustani Hannu Vesan esittämään ja myös minulle erityisesti suunnattuun haasteeseen, julkaisen samaisen tekstin myös täällä blogisivullani:

Hannu Vesa arvasi aivan oikein, että tämä SDP:n puheenjohtajan Sanna Marinin valitsema linja herättää monia kysymyksia. Olen jo aikaisemmin pohtinut Venäjän agressiota Facebooksivullani pitäen taustana Frankfurtin koulukunnan sosiaalipyskologin Erich Frommin agressioteoriaa.

Minun mielestäni lännen voimakas tunkeutuminen sotilasliittohankkeen merkeissä yhä lähemmäksi Venäjän ydinalueita on oikeuttanut Frommin mainitseman hyvänlaatuisen agression Venäjän omien elintärkeiden etujen ja jopa olemassaolon puolustamiseksi, onhan USA:n labiili poliittinen tilanne ja politiikka "Make America great again" hengessä koko ajan muodostanut uhkan koko suuren Venäjän hajoittamiselle. 

Se, että Venäjää johtaa presidentti Putin, joka on sekä suhteessa omaan maansa demokratiaan ja kansalaisyhteiskuntaan osoittautunut Frommin hyvin kuvailemaksi autoritaariseksi ja sadistiseksi poliitiseksi johtajaksi, on Ukrainaan suuntautuneen odottamattoman hyökkäyksen muodossa tuhonnut pohjaa Venäjän itsepuolustukseksi tarkoitetulta "hyvänlaatuiselta" agressiolta. 

Länsi kokee nyt käyttävänsä tätä hyvänlaatuista agressiota oikeutettuna Ukrainan ja demokratian puolustamisena. Tätä agressiota johtaa Yhdysvallat, jonka tavoitteet sekä Kiinan että Venäjän suhteen ovat jo vuosikymmeniä olleet selkeästi taloudellista ja henkistä yliotetta tavoittelevia juuri "Make America great again" hengessä. 

Agression muuttuminen hyvänlaatuisesta pahanlaatuiseksi ja jopa ydinsodaksi on koko ajan mahdollista ja todennäköisesti yhtä lähellä kuin Kuuban kriisin aikoihin 1960-luvun alussa. 

Kirjoitin tästä ulottuvuudesta analysoidessani prof. Bill Mitchellin kannustamana Euroopan Unionin autioritaarista peruskirjaa ja sen hengen mukaista poliittista arroganssia ja makrotaloudellista uuskeynesiläistä, sosialidemokratian vastaista asennoitumista. Nämä molemmat seikat muodostavat suuren ongelman sosialidemokratialle, mikä tilanne ei ole ensimmäinen liikkeen historiassa. Kirjoitin siitä myös ajatuspaja Tampereen Fb-sivuilla seuraavasti: 

Tämä professori William Mitchellllin arvio Euroopan Unionin uusliberaalista ja pohjimmiltaan hyvin autoritaarisesta, moniarvoisuuden ja varsinkin perinteisen sosialidemokratian suosiman kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mahdollisuuden peruskirjatasoisesta poissulkemisesta vaihtoehtona on eurooppalaiselle sosialidemokratialle äärimmäisen vakava paikka. 

Hän kiinnittääkin huomiota - samoin kuin Tampereryhmän ajatuspajakin on tehnyt - eurooppalaisen sosialidemokratian talouspoliittiseen neuvottomuuteen tämän tilanteen edessä. Kuten prof. Mitchell huomauttaa, eurooppalainen sosialidemokratia on taipunut uusliberaaliin Euroopan Unionin taloudelliseen toimintatapaan ja on siten myös osasyyllinen koko maanosan aneemiseen taloudelliseen tilaan. 

Samalla on taivuttu mukaan Euroopan Unionin omajulisteiseen arroganssiin, jonka mukaan Euroopan Unioni muka puolustaa demokratian keskeisiä arvoja. Nykyisen eurooppalaisen poliittisen strategian kokeminen "ainoaksi oikeaksi" on ainakin minulle todella vakava poliittisen harkinnan paikka, niin monet asiat uuskeynisläisen talousajattelun, sanktioiden, vihanpidon ja sotilaallisen voimaan turvautumisen muodossa ovat ristiriidassa sosialidemokratian perinteisen arvopohjan kanssa. 

Tällaista on sattunut sosialidemokratian historiassa aikaisemminkin: Joutuminen kansalaissotaan puolueen johdon enemmistöpäätöksellä oli yli sata vuotta sitten ensimmäinen liikkeen arvopohjaa murtava tilanne. 

Joutuminen toiseen maailmansotaan ja aseisiin tarttuminen yhdessä koko 1930-luvun Suomea ja Eurooppaa riivanneen äärioikeistolaisuuden kanssa oli samalla tavalla vaikea aatteellinen vedenjakaja.

Puolueen jakautuminen 1950-luvulla johtui myös pohjimmiltaan arvoristiriidasta suhtautumisessa ennenkaikkea marxilais-leniniläiseen kommunistiseen liikkeeseen ja yhteistyöhön sen kanssa. Senkin jälkeen aika ja tapahtumat ovat murentaneet liikkeen arvopohjaa, kun osallistaminen ja osallistuminen järjestömuotoiseen toimintaan ja sitä kautta kasvavaan edustukselliseen demokratiaan on käynyt yhä heikommaksi. 

Nyt olemme joutuneet hakeutumaan läntisen suurvallan suvereenisti johtamaan sotilasliittoon ja samalla sopeutumaan sen mukaan tuomaan sotilas- ja valtapoliittiseen vaikutukseen. Kuinka liikkeelle käy näissä myllerryksissä? 

Liikkeen historiaa tarkastellessa voi kuitenkin huomata, että monta kertaa on jouduttu taipumaan liikkeen arvopohjan kannalta arveluttaviin ja jopa väärään suuntaan vieviin ratkaisuihin, mutta aina on kuitenkin vähitellen onnistuttu palaamaan korostamaan liikkeen keskeisiä arvoja, osallistamista, rauhaa, demokratiaa elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona, ja myös vahvaa valtiota yhteisen hyvinvoinnin toteuttajana.

 SDP:n Tampereen puoluekokous vei periaateohjelmalausumassaan liikettä nykyiseen, taloupoliittisesti epäanalyyttiseen suuntaan - kuinka tulee käymään syyskuun alun puoluekokouksessa Jyväskylässä? Olemmeko jo irronneet juuriltamme? Vai onko paluu yli sata vuotta kestäneeseen arvopohjan mahdollista?

Joutsenlaulu?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli vieraana tämän lauantain (22.2.2020) TV1:n ykkösaamussa; puutun tässä yhteydessä hänen puheenvuoroissaan olleeseen pariin kohtaan - ensimmäinen niistä koskee Kiinaa ja sen yksipuoluejärjestelmää. Niinistön mukaan Kiina on tässä suhteessa autoritaarinen diktatuuri - ja tähän kannanottoon on suomalaisen sosialidemokraatin helppo yhtyä. Sosialidemokratialle "demokraattinen sosialismi" tarkoittaa järjestelmää, jossa jokaisella aatteella on periaatteellinen oikeus ryhmittyä arvojensa ja tavoitteidensa ympärille, ja pyrkiä poliittisena liikkeenä vastuunottoon yhteiskunnan elimissä ja yrittää toteuttaa tavoitteensa, jos parlamentaarinen, kansaa edustava enemmistö niin tahtoo.

Toinen kannanotto, joka on toistunut tavan takaa tasavallan presidentti Niinistön lausunnoissa, on eurooppalaisen ja läntisen  demokratian puolustaminen. Hänen mukaansa Euroopan Unioni ilmeisesti tarvitsisi yhteisen, yhteisesti rahoitetun puolustusjärjestelmän eurooppalaisen ja läntisen arvoyhteisön tueksi, tarvittaessa yksinkin mutta mieluusti läntisiä, demokraattisia arvoja puolustavan NATO:n kanssa. Tämä kävi ilmi tässäkin haastattelussa puhuttaessa USA:n asettamien NATO:n jäsenmaksuvaatimusten täyttämisestä, joista mm. Saksan Liittotasavalta on jatkuvasti tinkinyt vaikka se NATOn jäsenenä sotilasliittoa kannattaakin.

Kiina on lähes puoltatoista miljardia kansalaista edustava autoritaarinen diktatuuri, joka ei salli moniarvoista poliittista rakennetta. Se kieltää sellaisten poliittisten voimien esiinmarssin, jotka kyseenalaistavat kansan parhaaksi ja valtion varaan rakentuvan poliittisen autoriteetin ja sen tavoitteleman 'kommunistisen' hyvinvointivaltion.

Eurooppa ja Euroopan Unioni sallii kyllä monipuoluejärjestelmän, mutta salliiko se poliittisen toiminnan ja vastuunoton näiden arvojen ympärillä ja niiden saavuttamiseksi?

Saksassa on juuri tapahtunut äärioikeistolainen veriteko Hanaun kaupungissa Frankfurtista länteen. Nyt on noussut äänenpainoja, jotka ehdottomasti torjuvat Saksassa jo toistasataa kuolonuhria vaatineet äärioikeistolaiset liikkeet; niistä vaaleissa menestynyt AfD (Alternative für Deutschland)   on tuominnut terroristiteon vaikka se todellisuudessa antaakin tuulensuojaa (Pertti Paasion loistava ilmaus!) äärioikeistolaisille voimille. Kysymys kuuluu: pitäisikö äärioikeistolaiset puolueet kieltää, koska niiden arvot eivät vastaa käsitystämme demokratiasta? Eikö olisi rationaalista ja järkevää kieltää YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen mukaisen yhteisen ihmisarvon torjuva ja sitä vastaan taisteleva ja jopa väkivaltaa käyttävä kansanliike poliittisena, valtaan pyrkivänä puolueena?

Autoritaarinen poliittinen rakenne voi ilmetä muullakin tavalla kuin avoimena poliittisten puolueiden kieltämisenä. Autoritaarisuus ei pyri välttämättä kokonaan nitistämään tappamalla sitä uhmaavaa ihmistä tai liikettä; pehmeämpiäkin keinoja ehdottomaan voimankäyttöön on olemassa. Kriittinen kansalainen saa pitää mielipiteensä, pääasia on että pitää turpansa kiinni. Aikaa myöten monet näyttävät valitsevankin autoritaarisuuden, sen ilmenemisen alistuvana, nöyrtyvänä ja jopa uskollisuutta osoittavana puolena. Tämä vaikeneva, nöyrtyvä 'hiljainen enemmistö' ei todellisuudessa todellakaan ole pieni erityisryhmä - kysymys saattaa olla todellakin jopa enemmistöstä. En pitäisi mahdottomana että näin on myös sosialidemokraateiksi itsensä kokevien kansalaisten keskuudessa.

Euroopan Unionin peruskirjoissa 'erittäin kilpailukykyinen markkina' (Lissabonin sopimus, 2. artikla, kohta 3) siis erilaisten yritysten kautta tapahtuva toimeliaisuus on peruskirjatasoiseti asetettu tämän sisämarkkinayhteisön ensisijaiseksi tavoitteeksi. Tämä näkyy myös niin, että mm. rahapolitiikka suunnataan johdonmukaisesti suojeltujen yksityisten pankkien kautta markkinavoimia tukemaan. Euroopan Unioni kieltää  jäsenvaltioiden suoran monetaarisen tukemisen ja finanssipolitiikkakin on jäsenvaltioiden suuntaan todella rajoitettua. Nyt kun EU:n ministerineuvostotasoiset neuvottelut EU:n rahoituskehyksestä suhteessa ovat kariutuneet, näyttää epätodennäköiseltä että Euroopan Unioni kykenisi millään tavalla vastaamaan ilmastohaastetta, suurelta osin ilmastomuutoksesta johtuvaa pakolaisuutta tai digitaalista kehitystä koskeviin  valtaisiin haasteisiin. Euroopan Unioni on konsolidoidussa peruskirjassaan käytännössä rajannut demokraattisen valtion, siis jäsenvaltionsa, aktiivisen ja tähän tarkoitukseen resursseja generoivan  toimintakentän ulkopuolelle.

Mistä tällainen rajaus johtuu? Syitä on etsittävä Euroopan Unionin geopoliittisesta ytimestä, Saksasta. Siellä käytiin toisen maailmansodan jälkeen näyttävin vastakkainasettelu marxilaisleniniläisen teorian mukaisen auktorisoidun valtion, DDR:n  ja 'sosiaalista markkinataloutta' ajamaan lähteneen Saksan liittotasavallan välillä. Tämä 'neljäkymmenvuotinen sota' päättyi 1989 Berliinin muurin kaatumiseen ja Saksan yhdistymiseen. Tämä vastakkainasetetlu jätti syvät haavat ja uurteet saksalaiseen ajatustapaan valtiosta poliittisena toimijana ja keskeisenä valtiomahtina. Rakennetaan markkinan varaan, vahva valtio edustaa byrokraattista, reaktionääristä sosialismia; Saksan liittotasavalta on liittovaltioineen jäänyt tavallaan oman historiansa vangiksi ja on kyvytön tukemaan esimerkiksi sellaista rakennetta kuin pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio. Tämä näkyy erittäin selvästi Euroopan Unionin 1990-luvulla hahmotellussa perusrakenteessa, siinä Euroopan Unionissa, johon me 1990-luvulla liityimme. Siinä keskeinen toimija on markkina - valtio on taloudellisena toimijana alistettu selväsanaisesti markkinoille Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa, jota Saksa yhtenä keskeisenä toimijana liittokansleri Helmut Kohlin kaudella oli muotoilemassa. Euroopan Unionin muuttaminen sekataloutta tukevaksi, nykyaikaista finanssi- ja rahapolitiikkaa käyttäväksi instituutioksi ei voi saada Saksasta tukea - se olisi maan perustuslain vastaista toimintaa.

Jo tämä lähtökohta merkitsee eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta sitä, että se ei pääse toteuttamaan Euroopan Unionissa hyvinvointivaltion kannalta keskeisen instrumentin kehittämistä, vahvaa, kansanvaltaista hyvinvointivaltiota. Mutta onko vielä jotakin muuta ratkaisevaa, joka rajaa juuri sosialidemokratian tai nykyaikaisen talousteorian tarjoamaa mahdollisuutta vahvan hyvinvointivaltion rakentamiseksi paitsi Euroopassa, myös sen tarjoamana aatteellisena visiona muulle maailmalle?

Toinen haavoittava tekijä on inflaation pelko, joka erityisesti rampauttaa valtavirtaista talousajattelua. Saksaa se rampauttaa 1920-luvun hurjan inflaation aiheuttaman talouden romuttumisen muodossa. Kun Saksan perustuslaki hyväksyttiin vuonna 1949, toista maailmansotaa ja Hitlerin kansallissosialismin nousua edeltänyt tuhoisa inflaatio oli edelleen muistissa. Siksi perustuslakiin kirjattiin strateginen, myös inflaatiota puskuroiva määrällinen tavoite, jonka mukaan liittovaltion tai osavaltioiden budjetin kasvu ei saanut ylittää tiettyä prosenteissa asetettua kasvurajaa. Toinen perustuslakiin otettu tavoite koski suhdetta velkaan; velan avulla tapahtuvaa kasvua pyrittiin määrätietoisesti rajoittaman seuraamalla 'schwaabilaisen perheenäidin' talousopetusta: rahat on ensin säästettävä ennen kuin voidaan kuluttaa tai investoida. Nämä molemmat strategiset periaatteet tuotiin Saksan toimesta myös Euroopan Unionin konsolidoituun perussopimukseen, jota on samantasoinen asiakirja kuin Euroopan Unionin perustuslaki.

Tällaisten strategisten tavoitteiden tuominen perustuslakiin on ristiriidassa parlamentaarisen demokratian kanssa mitä syvimmässä mielessä. Jo Immanuel Kant kiinnitti huomiota 'Kategorisessa imperatiivissaan' siihen,  että moraaliseksi periaatteeksi - siis peruskirjatasoiseksi ehdottomaksi käskyksi - sopii vain sellainen periaate, jonka voidaan katsoa sopivan laiksi jokaiselle. Saksan perustuslain strategiset pykälät ja Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan rajaukset valtion taloudellisesta roolista eivät sovi tällaisiksi kategorisiksi imperatiiveiksi. Nämä strategisen tavoitteet rajaavat europpalaisen sosialidemokratian mahdollisuudet rakentaa vahvaa, kansanvaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa - siltä näyttää - ikuisiksi ajoiksi  omassa maanosassamme, puhumattakaan sosialidemokratian kansainvälisestä, 'maan ääriin' ulottuvasta visiosta.

Onko Euroopan Unioni länsimaisen demokratian vahva ja ehyt linnake? Onko se sitä niin vahvasti että sitä on myös sotilaallisesti ja nykyaikaisin teknisesti äärimmilleen kehittynein asein ja digitaalisin 5-G tekniikoin puolustettava? Onko Euroopan Unioni unelmiemme mukainen demokraattinen yhteiskunnallinen rakenne?

Valitettavasti joudun tässä vastauksenani toteamaan, että Euroopan Unioni ei ole perustuslaillinen demokratia, vaan autoritaarinen rakenne, joka diktatuurien tapaan kieltää vapauden ja kansanvallan toteuttamisen vahvan hyvinvointivaltion muodossa, jota eurooppalainen sosialidemokratia nimenomaan edustaa. Se ei tapahdu sosialidemokratian kieltämisenä puolueena, mutta se tapahtuu sellaisten strategisten tavoitteiden sisällyttämisenä perustuslakitasoisiin asiakirjoihin, jotka rajaavat sosialidemokratian poliittista toimintaa vastoin liikkeen arvoperustaa ja  jotka eivät sinne 'kategorisina imperatiiveina' ollenkaan kuuluisi. Tästä syystä sosialidemokratia ei voi toteuttaa visiotaan ja historiallista tehtäväänsä Euroopan Unionin nykyisen rakenteen puitteissa.

Mitä tarkoitan tässä yhteydessä joutsenlaululla? Kun kuuntelen eurooppalaisen - tai saksalaisen - sosialidemokratian ylväitä, retoorisesti voimakkaita puheenvuoroja ja toisaalta vaikenemista saksalaisten ja eurooppalaisten rakenteiden autoritaarisesta, sosialidemokratian tavoitteiden mukaisten ratkaisujen kieltämisestä, koen tämän kauniin laulun soivan pelottavan lähellä joutsenen, 'unelman'  lopullista kuolemaa . Vai käykö niin kuten Hertta Kuusinen, SKP:n agitaattori ja kansanedustaja 1940-luvulla totesi:"Älkää aliarvioiko sosialidemokraatteja; ne taistelevat kaikkein kovimmin silloin kun niillä on selkä seinää vasten."

Onko joku havainnut taistelun olevan käynnissä?

Britannia EU:lle: Hyvästi!

Muistelen vanhaa suomalaista elämäntapaa ja toimintaa tilanteessa, jossa välit katsottiin menneen lopullisesti poikki. Ennen oven lyömistä vauhdilla kiinni tiuskaistiin:"Hyvästi!" Sen jälkeen ei oltu puhe- eikä paljon muissakaan väleissä.

Britannian lähtöä enteili pitkään sen suhteellisen myöhäinen jäseneksitulo Euroopan Yhteisöön (EY), taipumus noukkia rusinat pullasta hankkimalla itselleen mitä erilaisimpia etuuksia  alkaen jäsenmaksuista, Unionin laitosten sijoittamisesta britteinsaarille, jatkuen muhkeisiin maataloustukiin ja lisäksi huolenpito siitä, ettei Brittien kielellisiin (englanti) tai maantieteellisiin (Gibraltar) etuoikeuksiin puututa.

Miten tällainen luonteenpiirteistö toimii yksilötasolla? Minulle tulee mieleen jonoissa etuilijat, liikenteessä säännöistä piittaamatttomat ohittajat, hedelmätiskin kaivajat ja pullapitkojen puristelijat elintarvikemyymälöissä, katujen ja tienvarsien muista piittaamattomat roskaajat - muutamia kuvaavia esimerkkejä mainitakseni.

Tällainen "epäproduktiivinen" toiminta yksilötasolla on tulosta tietynlaisesta turvallisuushakuisuudesta, jossa kanssaihmistä ei oteta huomioon vaan jossa oma etu muista piittaamatta on etusijalla. Kunnioittamani sosiaalipsykologinen analyytikko, Frankfurtin koulukunnan johtava sosiaalipsykologinen filosofi Erich Fromm kuvaa tällaista käyttäytymistä nimellä "Hoarding orientation", hamuava ja omistava asennoituminen. Siihen voi liittyä myös alistamista, ryöstämistä   ja väkivaltaa   - tai jos on alistuva ja itsensä heikommaksi tunteva - myös näpistelyä, varastamista ja pettämistä jos se vain tuo itselle jotakin hyötyä.

Oletko joskus joutunut huomauttamaan etuilijalle tai myymälävarkaalle hänen epäsopivasta käyttäytymisestään? Ilmaistun vihan määrä on tuollaisessa tilanteessa käsin kosketeltavissa ja se osoittaa, kuinka syvällä luonteenpiirteistössä rohmuava, muista piittaamaton elämänasenne istuu.

Vaatisi tietenkin perusteellista tutkimusta siitä, miten tällainen asennoituminen voi muodostua kokonaisen kansakunnan yhteiskuntaluonteeksi ja millä tavalla 'omistava' asennoituminen on sidoksissa haluun alistaa, käyttää voimaa ja väkivaltaa, soveltaa omanvoitonpyyntiä kaupankäynnissä ja liikesuhteissa tai ylipäätään ihmissuhteissa. Voisin kuvitella että hamuava ahne ihminen ei paljon kanssaihmisensä kohtalosta piittaa. Konservatiivisen pääministerin uhkapeli Britannian EU-jäsenyydellä osoitti, että hinta voi muodostua kohtalokkaaksi koko Euroopan tulevaisuudelle.

Britannia on tainnut soveltaa koko EU:ssa olemisensa ajan edellä kuvaamaani asennepohjaa omaan poliittiseen toimintaansa yhteiseksi tarkoitetun eurooppalaisen yhteisön sisällä. Joku voisi nähdä siinä vanhan kolonialistisen toimintatavan jatkumon teollisen ja digitalisoituvan modernin Euroopan oloissa. Tunnettu sääntö on että luonteenpiirteistöön istutetut toimintatavat istuvat sitkeässä ja niitä on vain äärimmäisen harvoin mahdollista muuttaa joksikin muuksi, varsinkin niiden vastakohdaksi, elämää ylläpitäväksi ja yhteisöä rikastuttavaksi toimintatavaksi. Isien pahat teot - mutta toki myös hyvätkin - joko kostautuvat tai parhaillaan periytyvät kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, kuten isossa kirjassa tästä ilmiöstä todetaan.

Olisi tuntunut oikeastaan luonnolliselta, että irtautumishalu olisi  tullut ilmaistua pikemminkin jonkin selvästi vasemmistoenemmistöisen hallituksen ja sitä tukevan kansakunnan toimesta kuin vahvasti jo sukupolvia vaikuttaneen konservatiivisen puolueen ja sen johtaman kansakunnan taholta. Euroopan Unioni on sekin hengeltään vahvasti konservatiivista, uusliberaalia oikeistopolitiikkaa tukeva - ideologisesti ohjattu - rakennelma erittäin kilpailukykyisine markkinaodotuksineen (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3).

Markkinoiden ensisijaisuuden asettaminen demokraattisen valtion edelle - periaate jota esimerkiksi Rooman sopimuksessa ei vielä mainittu - loukkaa tietenkin  syvästi sellaisten poliittisten liikkeiden - etenkin perinteisen vasemmiston -  toimintaa ja ohjelmatyötä, jotka rakentavat vahvan ja kansanvaltaisen valtion, kuntien  ja julkisen sektorin varaan palveluissaan ja koko kulttuurissaan. Kun ei edes valtion ja markkinan yhdenvertainen sekatalousjärjestelmä ole Euroopan Unionissa mahdollista, ei olisi ihme että juuri sieltä olisi demokratian nimissä ja autoritaaristen, yksipuolisten sopimusten johdosta todettu: "Let My People Go" ; yleisesti on kuitenkin vasemmiston piirissä osoitettu kritiikistä huolimatta suorastaan poikkeuksellista kärsivällisyyttä ja jopa alistumista Erich Frommin "Vaarallisessa Vapaudessa" kuvailemaan automaattiseen yhdenmukaisuuteen. Lähtökohtana on ollut sekä perinteinen kansainväliseen solidaarisuuteen ja yhteistyöhön uskominen sekä ohjelmatasolla ilmaistu toive sosiaalisesta ja oikeudenmukaisesta Euroopasta.

Britanniassa perusteet eivät ole rakenteellisten, peruskirjatasoisten ratkaisujen kritiikissä, vaan poliittisessa strategiassa jossa oman edun tavoittelun rinnalle on nostettu juuri oman lautasen reunan ulkopuolella olevia asioita - kuten esimerkiksi väestömäärään perustuvan suhteellisen osuuden vastaanottaminen pakolaisvirran osalta. Asenteet ovat tässä suhteessa sukua Unkarissa, Puolassa, ja muuallakin Euroopassa tapahtuneeseen oikeistolaistumiseen ja kansallisen, nationalistisen ja ikävimmillään jopa rotusortoon viittaavan ajattelun kanssa. On yllättävää kuinka pitkälle äärimmäisyyksiin voidaan mennä sellaistenkin kansakuntien keskuudessa, jotka ovat hyväksyneet YK:n ihmisoikeusjulistuksen ja koko joukon siihen perustuvia, pysyviksi tarkoitettuja kannanottoja.  Niissä eivät ole lähtökohtana lyhyen tähtäimen taloudelliset intressit, vaan syvästi humaaninen, jakamattomiin ihmisoikeuksiin kuuluva lähtökohta.

Vaikka Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen vilkuttaakin lähtiäisiksi ja sanoo "Me rakastamme teitä!", taustalla voi kuulla oven läimähtävän vakaumuksellisesti kiinni. Kuinka hyvin Britannia selviää asenteineen jatkossa "America first" ajattelun, mustan pörssin kulansseeraajaksi ja kiusantekijäksi soveliaan brittiläisen kansanluonteen kanssa, se jää nähtäväksi. Onko ahneella paskainen loppu? Onko edessä enemmän sotaa kuin rauhaa muistuttava tilanne? Seuraako joku muu, hamuamisen varaan rakentava euromaa jäljessä? Ja lisäksi: kuinka pitkälle Euroopan poliittinen vasemmisto voi sietää yhä epäproduktiivisemmiksi kääntyviä ilmaisuja, tekoja ja irtiottoja? Ja mitä tekee Brittien Labour tässä tilanteessa?

Vanheneva kansalainen näkee tässä kansakuntien selän kääntyvän niille odotuksille, joita toisen maailmansodan melskeissä ja sen jälkeen kasvaneet suuret ikäluokat parhaimmillaan toivoivat. Ei tullut räätälöimäämme takkia vahvan hyvinvointivaltion muodossa, tuli vain liivit - ja nyt niistäkin ovat napit lentämässä...

Hiekalle rakennettu

Onko EKP:n rahapolitiikan kivijalan uudelleenmuotoilua se, että muutetaan sanonta "alle" sanaan "noin" kun puhutaan inflaatiotavoitteesta? Todellisuudessa tarvitaan sekä Euroopan Unionin finanssipoliittisen linjan avaamista ja sitä kautta avoimempaa ja moni-ilmeisempää monetaristista politiikkaa. Se edellyttää muutoksia EU:n konsolidoidussa peruskirjassa.

Modernin Monetaarisen Teorian mukaan itsenäisen keskuspankin omaavan valtion tai yhteisön rahan vähyys tai loppuminen ei ole mahdollista, koska se voi tarvittaessa aina ja kaikissa olosuhteissa luoda tarvittavia pääomia 'tyhjästä' eli omilla päätöksillään ja kirjanpidollaan. Euroopan Keskuspankki käyttää jo nyt tätä instrumenttia määrällisessä elvytyksessään, mutta vain pankkien ja markkinoiden suuntaan. Tuntuisi luonnolliselta että tällainen ulottuvuus olisi EKP:lla käytettävissä myös valtioiden ja tietenkin erityisesti Valuuttaunionin jäsenvaltioiden suuntaan. Tämä mahdollisuus on kuitenkin torjuttu Euroopan Unionin keskeisissä asiakirjoissa, mm. sen konsolidoidussa peruskirjassa. Päätös on ehdoton ja se koskee valtiota ja sen kaikkia alarakenteita omaa pankkia (Suomen Pankki) lukuunottamatta - kuntataso mukaanluettuna. Koko eurooppalainen politiikka sosiaalista pilaria myöten johdetaan tästä aikanaan ideologisesti valitusta lähtökohdasta. Tämä on helposti havaittavissa seuraamalla Eurooopan Unionin elinten päätöksentekoa ja ja niiden sisältöjä.

Miksi tällainen yksipuolinen linja sitten valittiin Euroopan Unionin poliittiseksi lähtökohdaksi? Koko toisen maailmansodan jälkeinen aika käytiin kylmää sotaa rautaesiripun molemmin puolin; vastakkain olivat kommunisitisiksi tai sosialistisiksi itseänsä kutsuneet Neuvostoliitto ja sen johdettavana ollut valtion johdolla ja yksipuoluejärjestelmää toteuttanut blokki, vastassaan läntinen, kapitalistinen maailma, joka rakensi 'vapaan markkinatalouden' varaan.

Jossakin määrin näiden väliin ja ulkopuolelle jäi Euroopan pohjoisosassa Ruotsissa kehitetty ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion pohjaksi muodostunut 'kansankoti', jossa noudatettiin demokraattisiin rakenteisiin perustuvaa sekatalousjärjestelmää ja joka osoittautui erinomaisen hedelmälliseksi, toimivaksi ratkaisuksi. Läntiselle maailmalle yksipuolisesti valtiojohtoinen, yksipuoluejärjestelmään perustuva vaihtoehto muodostui jäykkyydessään ja byrokraattisuudessaan kauhukuvaksi, josta erityisesti Saksa oli huolestunut, olihan maa jakautunut läntiseen ja itäiseen, lopulta itsenäisiksi valtioiksi katsottaviin kokonaisuuksiin. Pelottava valtiojohtoinen järjestelmä DDR:ssä vaikutti joka tapauksessa vahvasti saksalaiseen yhteiskuntaluonteeseen ja tämä vaikutti Euroopan Unionia luotaessa enemmän ratkaisuihin kuin pohjoisessa sinnitellyt kansanvaltainen hyvinvointivaltio.

Saksa on ollut aina paitsi sijaintinsa ja asukasmääränsä, myös talousihmeeseensä ja korkeaan insinööritaitoonsa perustuen Euroopan johtava maa, huolimatta kolmanteen valtakuntaan, kansallissosialismiin ja sen tuhoisiin rakenteisiin perustuvista peloista. Saksaa sekin haavoitti pitkään, mutta vähitellen vanha kansallistunto on noussut uudelleen vaihtoehto Saksalle (AfD) liikkeenä ilmeisesti syvällä saksalaisessa luonteeenlaadussa olevan piirteistön seurauksena. Saksa on omassa politiikassaan torjunut valtioon ja sen rakenteisiin perustuvan politiikan tehden koko ajan yhä enemmän ja enemmän tilaa markkinaratkaisuille.

Kun Euroopan Unionia rakennettiin, erityisesti 1980-luvulta lähtien tämä valtion vieroksunta johti EU:n perussopimusten yhteydessä ehdottoman etusijan antamiseen markkinoille; katseen kääntäminen länteen, irtautuminen idän järjestelmistä tuntui sekä helpotukselta että hyvältä turvallisuusratkaisulta. Me emme huomanneet, että tuohon uuteen rakenteeseen ei kuulu sellaista sekatalouteen perustuvaa ratkaisumallia, johon olimme pohjoismaissa tottuneet. Kun vahva valtio on samalla hyvin keskeistä sosialidemokraattisessa hyvinvointiajattelussa, joutui myös eurooppalainen sosialidemokratia 'erittäin kilpailukykyisen markkinan' pakkopaitaan, josta sosialidemokratia maksaa edelleenkin kovaa hintaa paitsi kannatuksen hiipumisen, myös erilaisten pysyviksi näyttäviltä jääneiden sosiaalisen kurjuuden ja 'köyhyyteen tuomitun' valtion ongelmien muodossa.

Dynaaminen valtio voisi hyvinkin finanssi- ja rahapolitiikallaan pystyä hoitamaan yhteiskunnallisen jälkeenjääneisyyden - myös Euroopan Unionin oloissa - jos sille finanssi- ja rahapolitiikalla nämä mahdollisuudet annettaisiin. Esteenä uudistumiselle on peruskirjoihin konsensuksella rakennetut esteet, joita voidaa poistaa vain samantasoisilla uusilla päätöksillä. EKP:n kivijalan uudistamista koskevat varovaiset lausunnot antavat ymmärtää, miten vaikea ja vaarallinen tie tämä on. Berliinin konservatiivista karhua on vaikeaa taivuttaa, koska muutos osoittaisi että koko poliittinen rakennelma Euroopan Unionissa perustuu väärään, yksipuoliseen, rauhan ja demokratian (Rooman sopimus sic!) kannalta epäonnistuneeseen peruskirjan muotoiluun. Kuka uskaltaa osoittaa Euroopan talouseliittiä ja sanoa että te olette olleet koko ajan väärässä? Ei EKP:n johtokaan taida uskaltaa 'viheltää' sormillaan kirkossa?

On toinenkin samaa luokkaa oleva tyhmyys, joka sisältyy edelleen 1920-luvun jätti-inflaatiota pelkäävään Saksaan ja sen perustuslakiin, jonne on naulattu jo vuonna 1949 ja edelleenkin voimassaolevat valtion kasvun rajat. Tämä sama rakenne näkyy vain hieman muunnetussa muodossa Maastrichtin sopimuksessa ja sen tunnetuissa velkaantumista ja kasvua koskevissa rajoituksissa. Tämä Saksan perustuslain 'kategorinen imperatiivi' määrää voimakkaasti saksalaista poliittista keskustelua ja ohjelmanmuodostusta laidasta laitaan; sieltä ei voi tulla esitystä Maastrichtin sopimuksen muuttamisesta, olisihan se samalla Saksan perustuslain vastaista toimintaa ja niinmuodoin myös Saksan perustuslakituomioistuimen mukaisesti rangaistavaa 'isänmaan petturuutta'. Se muodostaa myös uskottavan syyn sille, miksi kunnioitettu saksalainen sosialidemokratia Euroopan keskiössä voimakkaasta retoriikasta huolimatta ei yllä strategisesti merkittävään, vaihtoehtoja tarjoavaan eurooppalaiseen politiikkaan.

Euroopan Unionin ja keskuspankin 'kivijalan' rakentaminen uudelleen on kaikkea muuta kuin korkopolitiikan nyansseilla leikkimistä. Moderni, asianmukaisilla finanssipäätöksillä tuettu rahapolitiikka pystyisi ja päässälaskutaidoilla vastaamaan Euroopan suuriin ongelmiin, jos ei tarvitsisi pelätä ankaria rangaistuksia ja joutumista tyhmyyden ja konformistisen automaattisen yhdenmuukaisuuden häpeäpaaluun.

Oletukseni on, että tämä ristiriita on Euroopan Unionin ja EKP:n tiedossa. Varovaisin sanakääntein yritetään löytää maaperää vakavalle uudistumiskeskustelulle. On hämmästyttävä periaatteellinen virhe kirjoittaa johonkin aikaan liittyviä strategisia ohjeilta maan tai yhteisön perustuslakiin, lakiin jonka pitäisi vahvistaa demokratiaa, strategista moniarvoisuutta ja toimia demokratian kulmakivenä. Taitaa olla niin, että vain lasten ja lapsenmielisiksi tulevien suusta voi kuulla tunnetun mutta järkyttävän totuuden: keisarilla ei ole vaatteita vaikka niin kuvitellaan.

Ilmeisesti paluu lapseksi tulemiseen on totta tämän kirjoittajankin kohdalla. Siitä huolimatta se saattaa olla totta.

31.1. 2020

31.1. 2020

Helsingin Sanomat lainaa pääkirjoitukseensa Hämeessä ilmestyvän lehden ilmeistä vaatimusta luopua hallitusohjelmasta ja ryhtyä seuraamaan Talouden arviointineuvoston kriittiseksi kuvattua linjausta.
Talouden arviointineuvosto perustaa arviointinsa Valtionvarainministeriön laskelmiin ja ennustuksiin, ilmenee sen omista perusteluista vuoden 2910 arviointiraportissa.Valtionvarainministeriö puolestaan seuraa – joutuu seuraamaan – pelkästään Euroopan Unionin asettamaa päälinjaa ’mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan’ toimintaedellytysten toteuttamisesta. Jos Euroopa unionin yksipuolinen markkinaorientoituminen ja demokraattisen valtion syrjiminen on lähtökohtana, ei yhteistä hyvinvointia ja vahvaa kansanvaltaista valtiota tavoitteleva Sanna Marinin hallitus voi odottaa talouden arviointineuvostolta myönteistä ja rohkaisevaa lausuntoa. Totta on vain se, että hallitus joutuu hakemaan ulospääsyä kilpailukykyumpikujasta luomalla edellytyksiä työllisyydelle ja sitä kautta talouden kasvulle ahtaan kujanjuoksun tunnelmissa. Silti se saattaa siinä onnistua – Portugalin tapaan.

Huomiota kiinnittää se että vaikka Euroopan Keskuspankki on marraskuussa 2019 aloittanut uudelleen määrällisen elvytyksen luoden likviditeettiä yritystoiminnalle valtion velkakirjojen oston muodossa ja investointien ja työpaikkojen luomisen odotuksin, mitään investointibuumia yritysmaailman puolelta ei ole näkyviissä. Olisi luullut että arviointineuvostolla on jotakin sanomista tästä erityisestä hankkeesta ja sen mahdollisista vaikutuksista.

Aktiivimalli - merkki sairaasta yhteiskunnasta?

Edellisen hallituksen "aktiivimalli" työllistämistä ja työllistymistä edistävänä keinona on päätetty kuopata ja etsiä muita keinoja tavooitellun työllistymisasteen saavuttamiseksi. Oliko hallituksen mallissa kysymys lainkaan aktiivisuudesta, vaan todellisuudessa jostakin täysin muusta?

Käsite "aktiivisuus" on itseasiassa sosiaalipsykologinen  ulottuvuus, joka kertoo siitä tavasta, millä ihminen  suhteuttaa itsensä ympäröivään maailmaan. Oikeassa aktiivisuudessa on kysymys itsesäätöisestä ja omiin henkisiin ja fyysisiin voimiin perustuvasta heräämisestä ja voimaantumisesta - ja myös yhteiskunnallisesta asenteesta.

Frankfurtin koulukunnan suuri sosiaalipysykologi, psykoanalyytikko ja filosofi Erich Fromm käsittelee tätä teemaa ihmisen kokonaisvaltaisena suuntautumisena ja orientoitumisena ympäröivään maailmaan. Ihmisellä on hänen mukaansa valittavana kaksi päävaltaväylää: joko omien voimien kartuttaminen ja pyrkimys niiden täyteen toteuttamiseen, luovuuteen ja produktiivisuuteen, itsensä täyteen toteuttamiseen ihmisenä; toinen tie tarkoittaa enemmän tai vähemmän epäproduktiivista lähestymistapaa, jossa ihminen tekee oman luovuutensa kannalta vääriä valintoja ja ajautuu itsensä ja kanssaihmistensä ja jopa ympäristön kannalta taannuttaviin ratkaisumalleihin.

Nämä valinnat muodostavat oppimisen  ja elämänkokemusten kautta sen valtaväylän, joka määrää koko ihmisen persoonallisuutta. Opitut ratkaisumallit muodostuvat persoonallisuutta määrääviksi ominaisuuksiksi, joita kutsutaan luonteenpiirteiksi.  Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin tässä yhteydessä voi todeta, että ihminen voi suuntautua itsensä ja kanssaihmistensä kannalta joko hyvälaatuiseen, biofiiliseen, elämää ylläpitävään suuntaan, tai taantua  pahanlaatuiseen, täyttä elämää ja toteutumsita estävään, epäproduktiiviseeen suuntaan. On myös tässä yhteydessä syytä korostaa, että kysymys ei ole pelkästään omasta, vapaaehtoisesta valinnasta, vaan myös pitkälti oman  kulttuuripiirin - erityisesti taloudellisen valtavirran - omaksumasta lähestymistavasta, joka sen sisällä koetaan normaaliksi, luontevaksi ja parhaaksi mahdolliseksi. Koko yhteisön yhteiskuntaluonteesta poikkeaminen edellyttää poikkeuksellisen itsenäistä, rohkeata ja myös omaperäistä persoonallisuutta.

Erich Fromm käyttää tästä ihmistä - ja aika usein  koko omaa ihmisyhteisöään - koskevasta luonteenpiirteistöstä ja sen suuntautumisesta ilmauksia produktiivinen ja epäproduktiivinen asennoitumistapa. Kysymys voi yhdenkin ihmisen kohdalla olla molemmistakin, mutta useimmiten keskeiset ratkaisumallit ja toimintatavat ilmaisevat, onko kysymys produktiivisesta vaiko epäproduktiivisesta lähestymistavasta. Produktiivisuus sosiaalipsykologisena käsitteenä tarkoittaa siis paljon muutakin kuin sitä mitä näillä käsitteillä taloudessa tai politiikassa ymmrretään.

Suhteessa ihmisen toiminnallisuuteen epäproduktiivisuus tarkoittaa siis toimia, jotka estävät aidon omaehtoisuuden ja omista toiveista ja taipumuksista  lähtevän toiminnallisuuden toteutumisen. Kysymys on kokonaisesta kirjosta epäproduktiivisia asennoitumis- ja suhtautumistapoja.

Tunnetuimpia arkielämässä lienee pakottaminen, alistaminen, voiman ja määräävän aseman käyttäminen omien tarkoitusperien hyväksi. Puhutaan autoritaatisuudesta ja - viimeaikoina eurooppalaisessa keskustelussa - myös austerismista, riistävästä ja pakottavasta lähestymistavasta, jonka Euroopan Komissio ja suuren finanssikriisin yhteydsssä tunnetuksi tullut komission, EKP:n ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n troikka käytti Kreikan suhteen. Sipilän hallituksen aktiivisuusmalli näyttäisi täyttävän juuri autoritaarisen lähestymistavan keskeiset tunnusmerkit. Pahimmillaan ei kysymys ole pelkästä pakottamisesta ja alistamisesta, vaan myös riistävästä ja usein myös sadistisesta, alistamiseen liittyvästä nautinnosta. Kilpailuyhteiskunnassa tämä vaara on jatkuvasti läsnä ja se muodostaakin työyhteisöissä yhden suurimmista kansanterveydellisistä vaaroista.

Toinen epäproduktiivisuuden ilmaus suhteessa työhön ja omaehtoisuuteen on väkivallan käyttö pakottamisen välineenä. Ruoska on aina heilunut väkivallan välineenä maailmassa ja eurooppalaisessakin kulttuurissa. Meillä sitä ei enää juuri näe ihmisten välisissä työelämän suhteissa, muuten kuin sulkemisena ulos yhteisön toiminnoista, tekemisenä joku tarpeettomaksi koko yhteisön kannalta. Eläinten ja perheenjäsenten kurittamisessa  väkivalta kuuluu edelleen monien mielestä "normaalin" käyttäytymisen piiriin.

Kolmas epäproduktiivisuuden muoto  on omistamiseen liittyvä valta - sen haluan tässä yhteydessä myös mainita. Tunnetuin historiallinen esimerkki tästä on orjuus, jossa isäntä omistaa orjansa ja omalla omistamisellaan ja orjansa omistamattomuudella haluaa osoittaa kasvavaa eroa ja ylivaltaa omistamansa suhteen. Renkien ja piikojen asema 1800-luvun Suomessa ei tainnut paljoakaan poiketa omistavasta epäproduksiivisesta asennoitumisesta. Suuren pääoman suhde kokonaistyövoimaan viittaa myös juuri tällaiseeen omistamisen ehdottomaan ylivaltaan. Lieneekö perustuslaissamme omistamisen suojalla tarkoitetun sitä, että pääomalla on niin ylivertainen määräysvalta kansalaisen työvoimaan? Tästä keskustellaan edelleen mm. Saksassa, jossa SPD:n sisällä oleva nuorsosialistien ryhmä puheenjohtajansa Kevin Kuhnertin johdolla vaatii omistusoikeuden määrittelemistä uudelleen. Syynä on mm. Berliinin ja Saksan muidenkin  suurten kaupunkien vuokra-asuntojen joutuminen jättimäisten  kansainvälisten pääomayhtiöiden hallintaan ja siellä niin tavanomaisen vuokra-asumisen muuttuessa mitä röyhkeimmän ryöstöhinnoittelun kohteeksi.

Mikä kaupallisuuden suhde aktiivisuuteen sanan laajassa merkityksessä? Useinhan juuri kaupallisuus pukee itsensä mitä näyttävimmän "aktiivisuuden" muotoon, esimerkkinä aina mitä täydellisimmin hymyilevä, menestymistä heijasteleva ja mitä positiivisin persoonallisuus. Kyllä näyttävällä habituksella, pukeutumisella on hyvätkin puolensa.  Lähempi tutustuminen osoittaa kuitenkin, että kysymys on enemmänkin valitusta roolista kuin aidosta luonteenpiirteestä. Juuri kaupallisesti asennoituva ihminen voi olla mitä hyytävin ja välinpitämättömin suhteessa kanssaihmisen köyhyyteen ja hätään. Se joka ei kykene ostamaan tai kustantamaan näyttävää persoonallisuuspakettia, on kaupalliselle asennoitumislle kuollutta massaa.

Viimeisen sadan vuoden eurooppalainen historia osoittaa, että on vielä yksi erittäin tuhosuuntainen, suorastaan elotonta rakastava epäproduktiivisen aktiivisuuden muoto, josta Erich Fromm käyttää nimistystä elottoman rakastaminen, nekrofilia. Freudilainen psykoanalyysi näyttää varanneen tämän käsitteen pelkästään tietynlaisen sukupuolisen perverssiyden ilmaisumuodoksi. Erich Fromm laajentaa tätä käsitettä myös tietynlaiseksi suhtautumismuodoksi kanssiihmisiin, erityisesti etnisesti, rodullisesti tai uskonnollisesti yhteisön kokonaisilmeestä poikkeaviin kansalaisiin ja ihmisryhmiin. Auschwitzin keskitysleirin portin päällä oli kuuluisa 1930-luvun twiitti "Arbeit macht frei"; useimmille keskitysleirille eri syistä joutuneille vapautus tapahtui kuitenkin vain kuoleman kautta. Nekrofilinen suhtautuminen kanssaihmisen aktiivisuuteen voi saada toki lievempiäkin mutta laadullisesti samaa asennetta kuvaavia muotoja: Sinun työpanoksesi tai tuotoksesi on merkityksetöntä, et ole minkään arvoinen, et ansaitse minkäänlaista asemaa tässä yhteisössä.

Epäproduktiivinen suhtautuminen voi siis saada monenlaisia muotoja, jotka - kumma kyllä - ovat edelleen täysin normaalina pidettyä käytäntöä työelämässä. Kun sopiva hetki koittaa, myös brutaalimmat muodot voivat nousta uudelleen pintaan ja muuttua "uudeksi normaaliksi". Ettei vain olisi käymässä niin, että taloudellisen polarisaation myötä valtaosa ihmiskunnasta joutuisi suhteessa omaan aktiviteettiinsa mitä erilaisimpien epäproduktiivisten suhtautumistapojen kohteeksi.

Se että 2010-luvulla koulutusyhteiskuntana ja sivistysvaltiona tunnetussa Suomessa voidaan rakentaa työelämään tarkoitettu "aktiivisuusmalli" täysin epäproduktiiviselle, autoritaariselle ja yhä pahempia alistamisen ja orjuuttamisen muotoja enteilevälle työelämäsuhteelle, on mielestäni todella hälyttävää. Se kertoo samalla siitä, että ihmisenä olemisesta ei  sivistyksellään kerskuva maa ole oppinut juuri mitään. Se kertoo myös siitä, miten äärimmäisen lujassa meidänkin kulttuuriimme iskostuneet epäproduktiiviet asenteet vuosikymmenestä toiseen - ja sukupolvesta toiseen - edelleen istuvaat.

Mitä sitten olisi produktiivisuus, ihmistä voimistava, elämää ylläpitävä, omaehtoisuutta tukeva elämäntapa ja eritoten työelämä? Olen kirjoittanut tästä aikaisemmissa blogikirjoituksissani paljonkin - tässä  tässä ja tässä  - olennaista näissä omaehtoisuuden eri puolia eri yhteyksissä kuvaavissa kirjoituksissa on aina sama ja muuttumaton sanoma: ihminen joustaa suunnattomasti - mutta väärin kohdeltuna raja tulee vastaan ehdottomasti ja varmasti. Ihmisen sisälle on rakennettu omaehtoisuuden periaate, "työn vapauttamisen" ikuinen ja pysyvä haaste. Ihmistä ja hänen työtään ei ole suinkaan vapautettu eikä omaehtoistettu, pikemminkin epäproduktiiset piirteet ja asennoitumistavat nousevat aina ja yhä uudestaan pintaan ikäänkuin normaaleina ja luonnostaan yhteisöömme ja sen karaktääriin kuuluvina piirteinä. Kun kaikki sairastavat samaa tautia, näyttää kokonaisuus verrattuna lähipiiriin kutakuinkin terveeltä, vai mitä?

Aktiivimalli, sellaisena kuin se aiottiin toteuttaa, osoittaa että aikamme yhteiskuntaluonne ei ole vielä oppinut ymmärtämään ihmistä eikä hänen todellisia tarpeitaan.   Tässä suhteessa emme ole lähelläkään hyvinvointivaltion humanistista, radikaalia sanomaa - emme meillä eikä Euroopassa - eikä ilmeisesti koko maailmassakaan.

Sosiaalinen pilari huojahtelee

Eurooppalaisen sosialidemokratian, vasemmiston ja myöhäisheränneenä myös poliitisen Vihreän tavoiteasettelussa on yhä voimakkaammin korostunut sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja siihen perustuva turvallisuus, henkilökohtainen itsemääräämisoikeus ja omaehtoisuus. Euroopan Unionissa puhutaan myös ns. "sosiaalisesta pilarista", yhdestä tärkeästä ulottuvuudesta rauhanomaisen ja demokraattisen Euroopan kehityksessä.

Kuinka tämä sosiaalinen pilari voi 2000-luvun Euroopassa? Onko sosiaalinen oikeudenmukaisuus, sosiaalistaminen jätetty kokonaan ja pelkästään Euroopan Unionin jäsenmaiden omille hartioille? Ei suinkaan - Euroopan Komissio on viimeistään vuodesta 2010 lähtien ponnistellut Euroopan sosiaalistamisen (socializing) parissa EU-parlamentin ja Komission ohjausjaksojen puitteissa kohtalaisen ahkerasti. Jos haluaisi olla ilkikurinen, voisi sanan "socializing" kääntää myös "sosialisoimiseksi. Kun tarkastelee kahden viimeisen kokonaisen ohjausjakson (Semester) toimia, niin kyse ei ole todellakaan sosialisoimisesta vaan kokonaan toisenlaisesta suuntautumisesta.

Ohjausjaksojen sosiaalistamisprosessi lähti käyntiin  Komission portugalilaisen puheenjohtajan José Manuel Barroson toimikaudella. Komission kielenkäytössä tämä tarkoittaa sosiaalisten prosessien johtamista Euroopan Unionin valitsemasta makroekonomisesta lähestymistavasta, joka johdetaan suoraan Euroopan Unionin perussopimuksista ja sen soveltamiseen liittyvistä vakaussopimuksista, kuten Maastrichtin sopimuksen jäsenmaiden budjettipolitiikkaa ohjaavista - ja myös viimekädessä sanelevista - ohjeista. Sosiaalistamista voi siis tapahtua, mutta se tulee toteuttaa valitun makroekonomisen rakenteen puitteissa.

Barroson toimikaudella keskeiseksi sosiaalistamisen muodoksi kohosi erityisesti Kreikkaan kohdistunut ja ilmeisesti myös varoitukseksi muille jäsenmaille tarkoitettu austeristinen, riistävä politiikka. Se tarkoitti erilaisissa rahapolitiikan toteutusmuodoissa syntyneen Kreikan velkavastuun pienentämistä pitkällä ajanjaksolla Maastrichtin sopimuksen asettamiin raameihin. Se tapahtui meillä Linnanmäen Vekkulassa toteutulla menetelmällä: oli astuttava alaspäin vievälle portaalle toivoen, että kuluja ja vastuita vähentämällä päästäisiin jonkinlaiseen tasapainoon, vienti alkaisi vetää ja kreikkalaisetkin pääsisivät nauttimaan "erittäin kilpailukykyisen" (Lissabonin sopimus 2. artikla, kohta 3) markkinatalouden autuudesta. Kuten tiedetään, Kreikka on valahtanut sekä taloudellisesti että sosiaalisesti aikaan, jota kreikkalaiset sen enempää kuin muutkaan eurooppalaiset eivät ole osanneet odottaa tai peräti toivoa Euroopan Unioniin liittymiseltä.

Euroopan Komission taloudellisen ja sosiaalisen politiikan koordinaatiossa tapahtunut makroekonominen ohjaus on kuitenkin hyvin keskeisessä asemassa. Kreikan austeristisella kiristämisellä pakotettiin kreikkalaiset maksamaan reaalisella rahalla pankkien maalle luomaa,  pankkien löysän velanannon muodostamaa virtuaalista velkakuplaa. Kysymys oli paitsi rohkeudella ja riskinotolla perustellusta holtittomasta velanotosta, myös uskosta velkarahalla aikaansaatavaan uuteen nousuun. Unionin jäsenmaalle europohjainen velka on ulkomaiseen valuuttaan verrattavissa olevaa velkaa, koska Kreikka ei ole talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio. Tätä Barroson Komission kurinpalautusta voidaan pitää Euroopan Unionin sosiaalistamisen ensimmäisenä merkittävänä jaksona: sosiaalisten ohjelmien tulee pääsääntöisesti pysyä vakaussopimusten ehtojen piirissä.

Toisen merkittävän jakson muodostaa 1.11. 2014 toimintansa aloittaneen Jean-Claude Junckerin johtaman Komission sosiaalistamisohjelma. Näyttää siltä, että juuri tämä ohjausjaksojen mukainen sosiaalistamisohjelma on Euroopan Komission kaikein keskeisin tapa Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin tavoitteiden toteuttamiseksi. Myös Junckerin kaudella seurantajakson sosiaalistamiseen panostettiin ja se ylsikin tässä kokonaan uudelle tasolle. Toimintaa ohjaavan makrotaloudellisen konseptin mukaan vahvistetiin erittäin kilpailukykyisen markkinan toimintaedelltyksiä pyrkien systemaattisesti vähentämään ja jopa irroittamaan yritystoiminta ja koko markkina sosiaalisesta yhteiskuntavastuusta.

Voidaan todeta, että meillä Elinkeinoelämän Keskusliiton irroittautuminen sopimustoiminnasta ja ryhtyminen ajamaan tavoitteitaan keittiön oven kautta porvarillisenemmistöisten hallitusten kanssa on nähtävissä johdonmukaisena ja Euroopan Komission tavoittelemana yritysten yhteiskuntavastuun vähentämisenä. Jopa viimeaikaiset ns. aktiivimallin yhteydessä elinkeinoelämälle myönnetyt ja vuosikymmeneksi hallitusta sitovat kevennykset yhteiskuntavastuusta on nähtävissä tätä taustaa vasten; sama koskee muitakin verohelpotuksia, työeläkemaksujen siirtäminen pelkästään työntekijäpuolen maksettavaksi - nämä ovat esimerkkejä Euroopan Komisssion sosiaalistamisen sovellutuksista.

Voidaan kaiketi perustellusti todeta, että Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin toteuttaminen Euroopan Unionin peruskirjoihin ja keskeisiin päätöksiin perustuvalta makroekonomiselta pohjalta saa koko pilarin - siis demokrattiseen valtioon perutuvan sosiaalisen huolenpidon ja vastuunoton - pahasti huojahtelemaan. Kysymys on ensisijaisesti saalistamisesta sosiaalisuuden kaavussa.

Vuonna 2017 ilmestyi raportti näiden sosiaalistamisjaksojen pohjalta ja siinä viitataan useisiin tutkimuksiin. Ne osoittavat että tavoitetta sosiaalisesti tasapainoisemmasta Euroopasta ei tehdyillä sosiaalistamistoimilla ole saavutettu. Komission edustajat puhuvat mielellään sosiaalistamisen "hybridimallista", jossa kilpailukykyinen markkina luo sellaisenaan edellytyksiä sosiaaliselle hyvinvoinnille. Komission hybridimallissa markkinoiden megakone ei kuitenkaan tue sosiaalista hyvinvointia muuten kuin mahdollisena työn tarjoajana tavalliselle jonkin maan kansalaiselle. Tunnettua on että samaan aikaan EKP:n toteuttama määrällinen elvytys tuki jossakin määrin myös reaalista kasvua, mutta todennäköisesti vauhditti edelleen tulojen ja omaisuuksien polarisaatiokehitystä Euroopassa.

Tutkimuslaitosten ja valitulle eliittijoukolle suunnattu kyselytutkimus osoittavat pikemminkin, että hybridin sijasta sosiaalistamisesta on muodostunut taloudellinen "Vekkula", jossa kansalaiset pakotetaan astumaan vaikeuksien koittaessa alapäin vievälle askelmalle. Tämä muodostaa sen pessimismiä ja epätoivoa tuottavan kehän, johon kansanryhmät ja sukupolvet yrittävät omilla toimillaan löytää vastausta. Maailma - ajattelen tässä maapalloamme - ei näytä kestävän markkinaperiaatteeseen perustuvan toimintamallin seurauksia, mikä onkin jo nostanut ympäristöuhat ja ilmastomuutoksen keskeisesti keskusteluun. Vanhemmat sukupolvet eivät näytä oikein uskovan ilmastomuutokseen, vaan pakenevat takaisin Impivaaraan, kansalliseen ja pois ahdistavasta globaalista markkinaorientoituneesta maailmasta ja Euroopasta. Suuret sosiaaliset haasteet, köyhyys, pakolaisuus, työn muodossa tapahtuva osallistuminen, toimeentulon rapautuminen - kaikki nämä odottavat edelleen konkreettisia ratkaisuja.

Social Europe -verkkolehti on äskettäin nostanut keskusteluun vuonna 2017 valmistuneen eurooppalaisten sosiaalistamista koskevien ohjausjaksojen raportin ja ehdottaa peräti kolmen asiantuntijan voimin toimintamenettelyn luomista edelleen vahvasti vaikuttavien - ja ilmeisesti jopa lisääntyvien - sosiaalisten epätasapainojen oikaisemiseksi.  Sosiaalista epätasapainoa koskevan menettelyn käynnistäminen loisi tietä unionille vakavasti otettavien sosiaalisten tavoitteidensa saavuttamisessa.

Paikkaa paikan päälle menetelmällä luotu rakenne on kuitenkin muuttumassa niin  monimutkaiseksi ja vaikeaselkoiseksi, että ei ole toivoakaan sen tulemisesta ymmärrettävästi Euroopan kansalaisten toimivaksi työkaluksi. Edes europarlamentaarikot eivät ole osanneet avata tämän komissiojohtoisen sosaalistamisen keskeisiä piirteitä - mitä pidän pahana puutteena kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksia ajatellen.

Sosiaalinen pilari huojuu ja Euroopan Komission johtaman sosiaalistamisen edellytetään jatkuvan tulevissa pitemmän aikajakson toimintasuunnitelmissa. Sosiaalistamisohjelma sisältää erityisen maakohtaisen sovellutuksen, jossa Suomi on tietenkin yhtenä jäsenmaana mukana. Suomea koskeva vuoden 2019 maaraportti 2 julkaistiin 27 päivänä helmikuuta 2019. Siinä arvioitiin Suomen edistymistä neuvoston 13 päivänä heinäkuuta 2018 hyväksymien maakohtaisten suositusten noudattamisessa, aiempina vuosina annettujen suositusten noudattamisessa ja kansallisten Eurooppa 2020 -tavoitteidensa saavuttamisessa.

Euroopan sosiaalistamisesta (socialization) ei siis ole kysymys sosiaalisuudesta sanan pohjoismaisesa merkityksessä, sosialisoimisesta puhumatakaan. Kysymys on sopeutumisesta asetettuihin makrotaloudellisiin raameihin. Kun siis vertaa puheita sosiaalisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta todellisuudessa menossa oleviin prosesseihin, näyttävät europarlamenttivaalien puheet jäävän pelkäksi huitaisuksi ilmaan, positivismiksi ilman positiivisia vaikutuksia.

Eurooppalainen diktaatti

Euroopan Unioni tulkitsee itsensä länsimaiseksi, demokraattiseksi arvoyhteisöksi. Minä olen puolestani väittänyt Eurooppaa käsittelevissä blogikirjoituksissani, että Euroopan  Unionin rakenne on autoritaarinen yleisen tason demokraattisesta hymistelystä huolimatta. Kun näyttää siltä, että tämä väitteeni tulkitaan helposti niin tyypilliseksi, Eurooppaa kohtaan suuntautuvaksi vihapuheeksi, perusteet on otettava yhä uudestaan ja uudestaan puheeksi.

Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen talous- ja rahapolitiikkaa koskevassa luvussa, artiklan 119 1. kohdassa demokratian ja moniarvoisuuden sijasta Unionin talouspolitiikan lähtökohta määritellääm seuraavasti:

1. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 3 artiklassa mainittujen tavoitteiden toteuttamiseksi jäsenvaltioiden ja unionin toimintaan sisältyy tässä sopimuksessa määrätyin edellytyksin sellaisen talouspolitiikan käyttöön ottaminen, joka perustuu jäsenvaltioiden talouspolitiikan tiiviiseen yhteensovittamiseen, sisämarkkinoihin ja yhteisten tavoitteiden määrittelemiseen ja jota harjoitetaan vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden periaatteen mukaisesti.

 Artiklassa 120 tätä vapaaseen kilpailuun perustuvaa avoimen markkinatalouden periaaatetta todetaan sovellettavan talouspolitiikassa seuraavasti:

Jäsenvaltiot harjoittavat talouspolitiikkaansa niin, että ne myötävaikuttavat Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 3 artiklassa määriteltyjen unionin tavoitteiden toteuttamiseen 121 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut laajat suuntaviivat huomioon ottaen. Jäsenvaltiot ja unioni toimivat 119 artiklassa määrättyjen periaatteiden mukaisesti noudattaen voimavarojen tehokasta kohdentamista suosivan, vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden periaatetta.

Artiklassa 121 tätä jokaista jäsenvaltiota koskevaa ehdotonta talouspoliittista linjausta tarkennetaan vielä euraavasti:

1. Jäsenvaltiot pitävät talouspolitiikkaansa yhteistä etua koskevana asiana ja sovittavat talouspolitiikkansa yhteen neuvostossa 120 artiklan mukaisesti.

2. Neuvosto laatii komission suosituksesta ehdotuksen jäsenvaltioiden ja unionin talouspolitiikan laajoiksi suuntaviivoiksi ja antaa niistä kertomuksen Eurooppa-neuvostolle. Eurooppa-neuvosto keskustelee neuvoston kertomuksen pohjalta jäsenvaltioiden ja unionin talouspolitiikan laajoista suuntaviivoista tehtävästä päätelmästä. Tämän päätelmän perusteella neuvosto antaa suosituksen, jossa vahvistetaan nämä laajat suuntaviivat. Neuvosto antaa suosituksestaan tiedon Euroopan parlamentille.

3. Turvatakseen jäsenvaltioiden talouspolitiikan tiiviimmän yhteensovittamisen ja niiden taloudellisen suorituskyvyn jatkuvan lähentymisen neuvosto valvoo komission antamien kertomusten perusteella jokaisen jäsenvaltion sekä unionin taloudellista kehitystä sekä sitä, onko niiden talouspolitiikka 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista, ja suorittaa säännöllisesti kokonaisarvion. (26.10.2012 Euroopan unionin virallinen lehti C 326/97 FI) Jäsenvaltiot toimittavat komissiolle tiedot toteuttamistaan tärkeistä talouspoliittisista toimenpiteistä sekä muut tarpeellisina pitämänsä tiedot tätä monenvälistä valvontaa varten.

4. Jos 3 kohdassa tarkoitetussa menettelyssä todetaan, että jäsenvaltion talouspolitiikka ei ole 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista tai että se voi vaarantaa talous- ja rahaliiton moitteettoman toiminnan, komissio voi antaa kyseiselle jäsenvaltiolle varoituksen. Neuvosto voi komission suosituksesta antaa kyseiselle jäsenvaltiolle tarpeelliset suositukset. Neuvosto voi komission ehdotuksesta päättää julkistaa suosituksensa.

Varmemmaksi vakuudeksi pitää mainita vielä Lissabonin sopimuksen 2 artikla, sen kolmas kohta, jossa Unionin talouspoliittinen linja määritellään seuraavasti:

3.   Unioni toteuttaa sisämarkkinat. Se pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintatason vakaus, täystyöllisyyttä ja sosiaalista edistystä tavoitteleva erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen. Se edistää tieteellistä ja teknistä kehitystä.

Euroopan Unionion jäsenvaltio ei voi - eikä Unioni kokonaisuudessaankaan -  poiketa tästä  konsolidoitujen,  siis pysyviksi ja ehdottomiksi määräyksiksi tulkittavien  peruskirjojen diktaatista. Se tarkoittaa myös sitä, että vaikka esim. Suomen eduskuntavaaleissa  tätä "business first" linjaa vastustava ja demokraattisen valtion ensisijaisuutta hyvinvoinnin kannalta vaativat voimat saisivat yksinkertaisen enemmistön,  niiden on joka tapauksessa noudatettava myös vaalien jälkeen Euroopan Unionin peruskirjojen määräämää "erittäin kilpailukykyisen markkinatalouden" johtavaa periaatetta.  Peruskirjojen diktaatti on tässä suhteessa diktatoorinen ja Unionia voisi tästä syystä demokraattisuuden sijasta luonnehtia peruskirjadiktatuuriksi.

Edelläsanotulla en tarkoita pahaa enkä suostu pitämään sitä Eurooppaan suuntautuneena vihapuheena. Tosiasiat on nähtävä sellaisina kuin ne ovat ja myös eurooppalaisen sosialidemokratian on katsottava tosiasioita suoraan silmiin. Tämä tarkoittaa sitä, että konsolidoitujen peruskirjojen valossa vahvan, demokraattisen, yhteistä voimavarojen kartuttamista tavoitteleva sosiaalivaltio ei ole Euroopan Unionin tavoitteena tai että ainakin väline jolla sosiaalisen oikeiudenmukaisuuteen pyritään, on väärin valittu. Markkinat eivät ole sosiaalisen eikä yhteiskuntavastuun väline, ne ovat yritysvastuuta suojeleva ja kehittävä mekanismi. Euroopan Unioni ei siten ole demokraattista hyvinvointivaltiota vaan kapitalistista, markkinaehtoista hyvinvointivaltiota tavoitteleva luomus- kuten muutaman vuoden takaisessa, Jorma Ollilan johtamassa ns. brändityöryhmän kuvauksessa suuntautuminen määriteltiin.

Euroopan Unionin ylväiden perussopimustenm ja konsolidoitujen peruskirjojen välillä vallitsee ristiriita, joka tekee koko Unionista lähtökohtaisesti irrationaalin, johdonmukaiseen, loogiseen toimintaan kykenemättömän yhteisön. Rationaalisuus edellyttäisi että ylevät länsimaisen demokratian periaatteet saisivat rationaalisen ja johdonmukaisen ilmaisun myös peruskirjoissa. Näin ei asianlaita ole. Vähintä mitä rationaalisuuden nimissä pitäisi edellyttää, olisi demokraattisen valtion  tasavertaisen aseman turvaaminen markkinaperiaatteen kanssa. Todellisuudessa juhlallinen vannominen demokratian nimiin edellyttäisi kansanvaltaisen ja avoimen valtion, jokaisen jäsenyyttä edellyttävän 'julkisen pakkoyhteisön'  ensisijaisuutta, isäntänä talossa olemista. Näin ei asianlaita Euroopan Unionissa ole.

Kolmas semanttinen seikka koskee Euroopan Unionin eettistä lähestymistapaa. Vastoin yleistä käsitystä myös etiikka on suhteellinen käsite, jonka sisältöä määräävät yksilön ja yhteisön luonteenpiirteet. Etiikka voi siksi saada joko elämää ylläpitävän ja sitä tukevan lähestymistavan, tai sitten enemmän tai vähemmän eiproduktiivisen, ihmisen ja kansakunnan mahdollisuuksia rajaavan suuntautumismuodon. Euroopan Unionin etiikka pitää sisällään useitakin eiproduktiivisen etiikan lajeja, joita olen blogikirjoituksessani erään toisen asian yhteydesä tulllut kuvanneeksi. Kysymys on Frankfurtin koulukunnan mestarillisen sosiaalipsykologin Erich Frommin kuvauksesta, joka näyttää pitävän edelleen 'kutinsa' ja puolustaa paikkaansa tänäkin päivänä. Euroopan Unioni noudattaa politiikassaan autoritaarista, alistavaa etiikkaa ja edellyttää eurokansalaiselta absoluuttista etiikkaa, epäilemättömyyden taitoa.

Pitäisi olla selvää, että arvopohjaltaan erilaiselle työväenliikkeelle ja sen eurooppalaiselle valtavirralle sosialidemokratialle Euroopan Unionin konsolidoitu perusrakenne ja sen mukainen  lähestymistapa tulisi olla  mitä terävimmän analyyttisen kritiikin kohteena.  Se että peruskirjoja lukkoon lyötäessä ja Euroopan Unioniin mentäessä - varsinkin Valuuttaunioniin liityttäessä  - tätä asiaa ei ymmärretty, jättää sosialidemokratian historiaan paljon pohdintaa aiheuttavan poikkeaman autoritaariseen, epädemokraattiseen suuntaan.  Sitä jää ihmettelemään, miksi olimme niin helposti vedätettävissä nykyiseen, epäproduktiiviseen umpikujaan.

---
Reino Seppänen kommentoi tuoreeltaan Fb:ssä ylläolevaa blogikirjoitusta:
"Mainio kirjoitus! Kuvaa osuvasti unionin pahan valuvian, joka tuottaa tulevaisuudessa yhä voimakkaampaa yhteiskunnallista epävakaisuutta. Uusliberalismin hegemoninen asema on se lähde, joka tuota epävakaisuutta tuottaa. Köyhyys ja sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy nopeutuvan varallisuuksien ja pääomien keskittymisen johdosta. Ranskan tapahtumat osoittavat, että tältä osin tulevaisuus on täysin arvaamaton. Tuota sumeutta lisää myös aikaan liittyvät suuret muutostekijät; robotisaatio / automatisaatio, digitalisaatio, kasvavat ympäristöongelmat, hallitsematon väestönkasvu ja uudet kansainvaellukset. Tuleeko näiden hallintayritykset tapahtumaan demokraattisen järjestelmän puitteissa? Se on kysymys joka minua askarruttaa. Pelkona on päätöksenteon keskittyminen entistä suppeamman eliitin käsiin ja väkivaltakoneistojen kasvu. Ainekset ihmisarvon kuihtumiseen ja ihmisoikeuksien rajoituksiin ovat olemassa. Käykö tässäkin tapauksessa niin, kuten kaikissa suurissa aatteissa ja myös organisaatioissa, että se muuttuu eräänlaisen evolution myötä alkuperäisen tarkoituksensa vastakohdaksi?"

Mistä hiljaisuus kielii?

Olen  blogikirjoituksissani esittänyt poikkeuksellisen kovaa demokratiakritiikkiä Euroopan Unionia ja sen konsolidoidussa peruskirjassa esitettyjä arvoja kohtaan. Ymmärrän että monet lukevat kannanottojani haluten pysyä anonyymeina, koska niihin yhtyminen merkitsee helposti eristämistä ja joukosta poissulkemista. Se että kommentteja ja kannanottoja ei tule niiltäkään, jotka ovat keskeisesti mukana vastuunotossa ja päätöksenteossa, antaa aiheen olettaa että minullekin on käynyt näin.

Ainoa tapa, jossa todisteisiin perustuen voin puolustella analyysiani, perustuu Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologiaan ja erityisesti siihen, miten Erich Fromm kuvaa kirjassaan "Terve yhteiskunta" (Kirjayhtymä 1971) luvussa kaksi "Voiko yhteiskunta olla sairas - normaaliuden patologia" yleisestä mielipidettä, normaaliutta ja nojautumista enemmistön käsitykseen:

"Petollista yhteisön jäsenten mielenterveyden arvioimisessa on heidän käsitystensä oikeiksi katsominen "enemmistön päätöksen" perusteella. Naiivisti otaksutaan sen, että suurin osa ihmisistä ajatelee tai tuntee samaan tapaan, todistavan nämä ajatukset ja tunteet oikeiksi ja päteviksi. Missään ei erehdytä pahemmin. Enemmistön sana ei sellaisenaan merkitse kerrassaan mitään ratkaistaessa mikä on järjellistä ja tervettä. Niin kuin on olemassa kahden ihmisen hulluutta, "folie á deux", on olemassa myös "folie á millions". Pahetta ei tee hyveeksi se, että miljoonat ihmiset harrastavat sitä, erehdyksistä ei tule totuutta vaikka miljoonat uskovat samaan erehdykseen, eikä miljoonien ihmisten samanlainen häiriintyminen myöskään merkitse sitä, että nämä ihmiset olisivat terveitä mieleltään.

Yksilöllisen ja sosiaalisen häiriintymisen välillä on kuitenkin tärkeä ero,. jonka vuoksi meidän on erotettava toisistaan kaksi käsitettä: vajavuustila ja neuroottinen häiriintyneisyys. Jos ihmisen ei onnistu saavuttaa vapautta, omaehtoisuutta ja aitoakykyä ilmaista itseään, hänen voidaan katsoa kärsivän vaikeasta vajavuustilasta, jos edellytettään että vapaus ja omaehtoisuus ovat objektiivisia päämääriä ja jokaisen saavutettavissa. Jos nämä päämäärät jäävät tietyssä yhteiskunnassa väestön valtaosalta saavuttamatta, olemme tekemisissä sosiaalisesti kaavautuneen vajavuuden kanssa. Kukin yksilö kärsii vajavuudesta monien muiden kanssa, hän ei ymmärrä sitä vajavuudeksi eikä tunne turvallisuuttaan uhatuksi siten että hän kokisi olevansa erilainen kuin muut, tietyssä mielessä hyljeksitty. Se minkä hän menettää elämän rikkaudesta ja aidosta onnellisuudesta, korvautuu turvallisuudentunteella joka syntyy kun yksilö tuntee sopivansa muiden ihmisten joukkoon - sellaisina kun hän heidät tuntee. Saattaa itse asiassa olla niin, että juuri tämä vajavuus on hänen kulttuurissaan korotettu hyveeksi, mikä vielä vahvistaa hänen tunnettaan että hän on saavuttanut jotakin arvokasta."
---
Edellä ollut neuroottisuuden ja sosiaalisesti kaavautuneen vajavuuden eron käsittely saattaa antaa vaikutelman, että kaikki sujuu jos vain yhteiskunta suo lääkkeitä sairausoireiden puhkeamisen estämiseksi, jolloin se voi jatkaa toimintaansa olivatpa sen aiheuttamat vajavuudet miten pahoja tahansa. Historia osoittaa kuitenkin, että näin ei ole.

Pitää todella paikkansa, että ihminen näyttää olevan, päinvastoin kuin eläin, melkein rajattoman mukautuvainen, hän voi syödä lähes mitä tahansa, elää melkein millaisessa ilmastossa hyvänsä sopeuttaen itsensä siihen, ja aivan samoin on tuskin olemassa henkisiä elinehtoja joita hän ei voisi kestää ja joiden alaisena hän ei kykenisi jatkaman toimintaansa. Hän voi elää vapaana ja elää orjana; elää rikkaana ylellisyyden keskellä ja melkein nälkäkuoleman partaalla. Hän voi elää soturin elämää, ja hän voi elää rauhassa. On tuskin olemassa mitään henkisiä ehtoja joissa ihminen ei voisi elää, ja ihmiselle voidaan tehdä melkein mitä vain ja käyttää häntä melkein mihin vain. Kaikki tämä näyttäisi oikeuttavan käsityksen, ettei lainkaan ole  olemassa kaikille yhteistä ihmisluontoa, ja se taas merkitsisi todellisuudessa, ettei olisi olemassa mitään lajia "ihminen" paitsi fysiologisesti ja anatomisesti.

Tästä kaikesta todistusaineistosta huolimatta näemme ihmiskunnan historiasta, että olemme jättäneet yhden seikan huomiotta. Yksinvaltiaat ja hallitsevat klikit saattavat kylläkin onnistua pitämään vallassaan ja riistämään kanssaihmisiään, mutta ne eivät voi estää ihmistä reagoimasta tällaiseen epäinhimilliseen kohteluun. Niiden alaisista tulee pelokkaita, epäluuloisia ja yksinäisiä ja, jos ulkoiset syyt eivät pääse vaikuttamaan, niiden valtius luhistuu aikanaan siksi että pelko, epäluuloisuus ja yksinäisyys estää useimpia ihmisiä toimimasta tehokkaasti ja älykkäästi. Kokonaiset kansat tai niiden sisäiset sosiaaliset ryhmät voidaan alistaa ja niitä voidaan riistää pitkiä aikoja, mutta ne reagoivat. Ne reagoivat tulemalla apaattisiksi tai menettämällä älynsä ja aloitekykynsä voimaa ja erityistaitojaan niin paljon, että ne vähitellen muuttuvat kykenemättömuiksi toimimaan tehtävissä, joissa niiden pitäisi palvella herrojaan. Tai reaktiona on sellainen vihan ja tuhoamishalun kasautuminen, että se tekee lopun niistä itsestään, niiden hallitsijoista ja koko järjestelmästä. Voi käydä niin, että ne reagoivat luomalla niin voimakkaan vapaudenkaipuun ja itsenäisyyden, että niiden luovat virikkeet synnyttävät paremman yhteiskunnan. Reaktion laatu riippuu monista tyekijöistä, taloudellisista ja poliittisista seikoista sekä henkisestä ilmapiiristä jossa kansa elää. Mutta millaisia reaktiot sitten ovatkin, on väite että ihminen kykenee elämään melkein millaisissa oloissa hyvänsä vain puoliksi totta; sitä pitää täydentää toisella väitteellä, sillä että jos hän elää luonnolleen vastaisissa oloissa, hän ei voi olla reagoimatta, hänen täytyy joko taantua ja tuhoutua tai sitten hänen täytyy luoda olot jotka paremmin vastaavat hänen tarpeitaan."

(Erich Fromm: Terve yhteiskunta, Kirjayhtymä 1971)