Korvatillikka ja murros

Euroopan Komission puheenjohtajalla Jean Claude Junckerilla on ilmeisesti sukuperintönä (Juncker=talonpoika) tapana antaa isällinen läpsäytys keskustelukumppanin poskelle. Sen tarkoitus on osoittaa karaktääriä ja terävyyttäkin jos niin tarvitaan. Kukapa meistä ei osoittaisi särmää, varsinkin "pienessä sievässä" siihen tuntuu löytyvän keinoja, monenlaisiakin. Nyt puolestaan Euroopan Unioni ja sen puheenjohtaja on saamassa sivalluksen, oikean korvatillikan Britannialta "leave" kannan voiton muodossa Brexit-äänestyksessä.

Korvatillikalla ja kansanäänestyksellä on yhteistä ainakin se, että se osoittaa tunnetasolla kumppanin tulleen loukatuksi ja että selän kääntäminen on oikeutettua. Analyysi tapahtuneesta jää arvattavaksi - ja niin taitaa käydä Brexit-äänestyksessäkin. Kansan oikeudentuntoa on loukattu. Motiivit äänestyskäyttäytymiseen ilmeisesti vaihtelevat. Tekee kuitenkin mieli pohdiskella, olisiko kaiken tapahtuneen takana suuri linja, joka on johtamassa ainakin välien rikkoutumiseen Euroopan Unionin kanssa, ja myös - mitä suurimmalla todennäköisyydellä - Britannian lähtemiseen omalle tielleen.

Brittien motiivit liittyvät monella tapaa "kansalliseen karaktääriin",  jos tällaista sosiaalispykologista ilmaisua sallitaan käyttää.  Saarivaltion asenteellisessa pohjavirrassa ei autoritaarinen ylimielisyys eikä väkivalta sekään ole vierasta. Britit  luopuivat  kuolemanrangaistuksesta vasta vuonna 1964 jolloin viimeinen hirttotuomio pantiin täytäntöön. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo eivät näytä kuuluvan todellisuudessa brittiläiseen elämäntapaan. Kauppaa käydään kaikilla arvoilla - taloudellinen menestyminen on tärkeintä ja se antaa oikeutuksen yhteisön kannalta epäproduktiivisiinkin asenteisiin.

Erinomaisen kasvualustan noille luonteenpiirteille on  tarjonnut 1970-luvulta liikkeellelähtenyt monetaristinen talousoppi, jonka poliittiseksi sovellutusmuodoksi on muotoutunut ns. uusliberalismi. Valtio on pahasta, yksityinen aloitteellisuus on ainoa joka ratkaisee. Monetarismi on globaalin kapitalismin ydintä. Jopa Euroopan Unioni, jonka alunperin piti oleman rauhan ja demokratian suuri projekti toisen maailmansodan ja natsien kolmannen valtakunnan nekrofiilin tuhoavuuden jälkeen, on alkuvaiheen optimismin jälkeen ajautunut  yksipuoliseksi markkinaliberalismin linnakkeeksi.

Euroopan talousyhteisön juna on ollut liikkeellä valtiorakennetta vähättelevään ja "markkinaa" suosivaan suuntaan jo pitkään. Minulla oli tilaisuus yhtenä ensimmäisistä suomalaisista seurata tilannetta jo 1970-luvulla sisältäpäin kansainvälisen järjestön pääsihteerin ominaisuudessa eräissä senaikaisen EY:n elimissä. Toimintatapa ei tuolloin ollut yhtä selkeätä ja suoraviivaista kuin nykyään, mutta merkit markkinain asettamisesta etusijalle olivat jo olemassa. Maastrichtin sopimuksen perusta laskettiin 1990-luvun alussa. Strateginen valmistelu oli tietenkin tehty konservatiivisten sisäpiirien toimesta jo sitä aikaisemmin.

Yhteisöllisen lähestymistavan henki on kuitenkin  säilynyt  Euroopan Unionissa ennenkaikkea suurimman vähemmistöryhmän, sosialidemokraattien toimintatavassa läpi koko monetaristisen ja uusliberalistisen nousun ajan. On kuitenkin jouduttu antamaan periksi suurten vapauksien nimissä kilpailuperiaatteelle, yritystoiminnan asettamisesta aluksi "samalle viivalle" julkisen toimintakäytännön kanssa, on tullut tilaa-tuottaja-malli ja viimeisimpäni yksiselitteinen markkina-alisteinen eurooppalainen "läntinen" visio. Suurten vapaakauppasopimusten myötä valtio ja yhteiset demokraattiset rakenteet painetaan marginaaliin ja jos pahasti käy, myös kriminalisoidaan. Vaikuttaa myös siltä, että strategisessa mielessä myös pysyvään vähemmistöön painettujen sosialidemokraattien visiointivoima on painunut arkitietoisuuden ulottumattomiin.

Yksipuolinen markkinahenkisyys on asettunut raudoitetun betonin otteella Euroopan Unionin peruskirjoihin ja rakennettuihin instituutioihin. Niiden muuttaminen sellaiseksi sekatalousrakenteeksi, jossa valtiolla ja julkisilla rakenteilla on yhteisiä voimavaroja kasvattava, kysyntää ja osto-voimaa lisäävä rooli, ei ole Unionin rakenteiden puitteissa mahdollista kuin äärimmäisen rajoitetussa määrin. Motiivina yksiulotteisille rakenteille oli kylmän sodan aikana vahvistunut  neuvostotyyppisen, autoritaarisen ja reaktionäärisen valtiososialismin pelko. Samalla kammettiin kuitenkin myös kansanvaltainen yhteisöllinen toimintamalli sivuraiteelle. Pohjoismainen sosialidemokraattien luomukseksi symbolisoitunut hyvinvointivaltio joutui jalkapuuhun ja käsirautoihin.

Kapinalla Euroopan Unionia vastaan voi ahnaan itsekkyyden lisäksi olla myös se lähtökohta että Unionin alkuperäistavoite kansanvaltaisesta, harmoniaa luovasta hyvinvointiyhteisöstä  ei markkinaliberaaleilla keinoilla - tietenkään - onnistunut. Unionista tuli siipirikko räpiköijä, joka ei näytä päässeen siivilleen. Yhteistä hyvinvointia luova vipuvarsi on ideologisin perustein leikattu poikki. Eurooppalaisten sosialistien ajatuksissa elää kaikesta huolimatta lähes irrationaaliksi luonnehdittava toivo siitä, että kaikki voisi vielä sittenkin muuuuttua hyväksi.

Porvarillisen puolen ääriajattelussa paluu kansalliseen, kansallisvaltiopohjaiseen ajatteluun on tietenkin saanut vauhtia. Kritiikki ei ole kohdistunut yhteisen sektorin halvaannuttamiseeen, vaan väitettyyn byrokratiaan ja oman vallan menettämiseen. Vallan saamisen takaisin kotimaahan ei paljoa auta, jos lähestymistavassa ei tapahdu olennaista muutosta.

Äärivasemmiston kritiikissä paluu kansalliseen päätöksentekoon lähtee - ymmärrettävästikin - siitä, että heidän toivomiaan  muutoksia on konservatiivisessa eurooppalaisessa rakenteessa mahdoton saada aikaan edes pidemmällä  aikavälillä.

Brexitin jälkeen on tietenkin mielenkiintoista nähdä, minkälaisia opetuksia tapahtunut antaa mantereen poliittisille virtauksille. Jos vastaus on lisää markkinaa ja lisää yhteisen, rationaalin  intressin sivuuttamista, Euroopan Unionin rapautuminen jatkuu väistämättä. Sosialidemokratialla ei tässä politiikassa ole mitään sijaa muodollisen demokraattisen opposition edustajana olemisen ohella.

Paradigman muutos sosiaaliseen ja demokraattiseen suuntaan on Euroopan Unionin rakenteissa estetty tehokkaasti ja lopullisen tuntuisesti. "Eurooppa on rakennettava uudelleen" -vaatimus ei näytä toteutuvan konsensuksen eikä muodollisen demokratian keinoin. Kaupallisesti motivoitunut, muodollista demokratiaa noudatteleva media ei ole siinä henkisessä tilassa että se kykenisi  vapaana valtiomahtina  tarjoamaan vaihtoehtoja.

Brittien korvatillikka ei ole leikillinen läpsäytys. Se on sekavasti käyttäytyvän seurustelukumppanin selänkääntö yhteisölle. Sekavia selityksiä syntyneestä tilanteeesta ja sen seuraamuksista saamme siis tästä eteenpäin kuunnella.

Palaan aina mielessäni kalevalaiseen tammeen analogiana Euroopan nykyiseen tilanteeseen. Kalevalainen tammi tarkoittaa kahta asiaa: suurta puuta ja samalla patoa joka estää veden virtaamasta. Jos puun kaatajaa ei löydy, paine padon takana kasvaa ja se ryöpsähtää valloilleen aiheuttaen hirvittävää hävitystä. Kaikki on siis pelissä ja edessä on - ilmeisen väistämättä suuri murros.