Valuvian anatomiaa

Europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari tokaisi jo vuosia siten, että Euroopan Unionissa on valuvika. Minäkin olen tässä vuosien saatossa tullut samanlaiseen yleisluontoiseen päätelmään, että valuvika on todellakin olemassa. Mitä Liisa tarkoitti tällä valuvialla, se ei ole minulle täysin avautunut ja saattaa olla, että kun seuraavassa teen tätä valuvian anatomiaa, analyysini saattaa poiketa paljonkin siitä mitä Liisa aikanaan tarkoitti. Joka tapauksessa lähestymistapani lähtee vanhasta sosialidemokraattisesta ajatelutavasta, vanhasta siinä mielessä että se on ajalta ennenkuin monetarismi ja uusliberalismi iskivät yhä kasvavalla voimalla läntiseen ja siinä samalla myös eurooppalaiseen talousajatteluun.

Toinen tärkeä tekijä analyysissani on tunnustus että olen lähesymistavaltani enemmän sosiaalipsykologi kuin talousteoreetikko. Lisäksi on kolmaskin, ehkä heikkoudeksi luettava vaatimus, joka liittyy kansanvaltaan: demokratiassa kansalaisella on oikeus mielipiteeseen ja kansantalouden spesialistienkin on alistuttava demokratiassa siihen, että maallikko esittää ehkä vaikeaksikin luonnehdittavasta yhteiskuntatieteen alasta omia mielipiteitään.

Kun opiskelin Työväen Akatemiassa 1950-60 -lukujen vaihteessa mm. kansantaloutta, meillä oli tämän haastavan teeman opettajana kansankorkeakoulun rehtori Väinö Liukkonen. Hänen taustansa on sikäli mielenkiintoinen, että hänet oli äänestyspäätöksellä - vasemmiston voimin - valittu parlamentaarisen sosialisoimiskomitean sihteeriksi. Tällainenkin erikoisuus komiteatyöskentelystä löytyy. Oikeistovoimien tehtävä komiteassa oli tietenkin koko hankkeen kyseenalaistaminen, mutta vahvoja, perusteltuja ajatuksia yhteiskunnan kannalta tärkeiden toimialojen kansallistamiseksi löytyi. Voisi kai todeta että suomalaisten valtionyhtiöiden tarina ja oikeutus alkaa sodanjälkeisen ajan ilmapiiristä, vaikka monet noista valtiojohtoisista yrityksistä syntyivätkin muuta kautta kuin tuon komitean työn tuloksena.

Väinö Liukkosen suuri teema oli yhteisöllinen säästäminen. Säästäminen? Siitähän puhutaan tänäkin päivänä melkeinpä enemmän kuin mistään muusta. Nykyisellä säästöpolitiikalla on kuitenkin kokonaan erilainen motiivi - se lähtee yksityisestä intressistä, omaan lautaseen tuijottamisesta, ei yhteisöllisestä ja yhteisestä voimavarojen kokoamisesta. Yhteisöllisen säästämisen  avulla on toteutettu niitä hankkeita, jotka ovat tehneet Suomesta hyvinvointivaltion - yksityisestä motiivista lähtevä säästäminen tarkoittaa yhteisen hyvinvoinnin rajaamista minimiin, purkamista ja - niinkuin nyt nähdään - sen korvaamista markkinoille alistetuilla rakenteilla.

Yhteisten rakenteiden vahvistaminen oli sodanjälkeisen teollisen nousun myötä mahdollista, sanotaan. Lähtökohdat olivat kuitenkin äärimmäisen vaikeat. Sotaa edeltävän Suomen ulkoasu muistutti enemmän rajantakaista Karjalaa kuin nykyisiä olosuhteitamme. Suomi oli yksi Euroopan köyhimpiä maita, vaikka meillä tiettyä kulttuurista valmiutta itsenäiseen elämiseen kansakuntana olikin. Sodan rakenteelliset, fyysiset ja henkiset vauriot olivat taakkanamme, sotavelat piti maksaa ja lähteä luomaan uutta visiota tulevasta. Kaikista vaikeuksista huolimatta luotiin pohjaa yhteiselle säästämiselle, verojen rakastamiselle. Valtiolla oli mahdollisuus silloin itsenäiseen rahapolitiikkaan, joka kansakunnalle näkyi inflaationa ja toistuvina devalvaatioina. Oikeistovoimat vastustivat silloinkin yhteisen sektorin vahvistamista ja sen aikainen maalaisliitto omistavan maaseutuväen edunvalvontaliikkeenä tuli uudistuksiin mukaan vain, jos erityisetuuksia maanviljelijöille ja metsänomistajille oli neuvoteltavissa suurten uudistusten yhteydessä. Nimitys "lehmäkauppa" tuli mukaan poliittiseen kielenkäyttöön juuri tämän maalaisliiton pysyväisluontoisen toimintamotiivin saattelemana. Demokratiassa kun tarvitaan aina puolueiden välistä yhteistyötä, sovittelua ja yhteisen ratkaisun hakemista. Useimmiten niissä ovat olleet vastakkain kansan universaalit, kaikkia koskevat oikeudet ja intressiryhmien kapeampialaiset, itsekkään tavoitteet.

Yhteisen säästämisen ajatus, valtion, kuntien ja julkisten rakenteiden vahvistaminen on ollut hyvin keskeinen osa sosialidemokraattista yhteiskuntapolitiikkaa. Oikeudenmukaisen jaon aikaansaaminen yksityisissä rakenteissa on kokonaan toisenlainen ja vaativa harjoitus, jonka eteen tosin jo tehtiin voimakkaasti työtä. Työehtosopimukset, myötämääräämisoikeudet, "työpaikkademokratia", työturvallisuus ja erinäiset työsuhteeseen liittyvät edut nousivat keskusteluun tätä kautta. Kasvava julkinen  sektori,  yhteisen säästämisen suuri saavutus otti myös näitä uudistuksia käyttöön ja  sovelsikin  niitä kokonaisvaltaisesti omalla alueellaan, julkisen alan työyhteisöissä.

Yhteisen sektorin vahvistamisen oli kansallisella tasolla se väline, jolla hyvinvointivaltion perusta luotiin ja joka sitten osoitti dynaamisuutensa ja elinvoimansa "pohjoismaisena mallina". Oletukseni on että pohdittaessa Euroopan Unioniin ja sen sisämarkkinoille liittymistä mielissä kangasteli mahdollisuus vahvistaa yhteisen säästämisen ja yhteisöllisen motiivin vaikutusta koko maanosan alueella.

Vaikka pohjoismaista mallia on on aina ihailtu ja kunnioitettu muualla maailmassa, Euroopassakin, sen sisäistä dynamiikkaa on kuitenkin ymmärretty huonosti. Katolinen Eurooppa ei ole koskaan sisäistänyt valtiota ja sen rakenteita sosiaalisena ja yhteisestä hyvinvoinnista vastuuta ottavana rakenteena. Kirkolle on aina ollut tärkeää sen ja perheen keskeinen rooli hyvinvoinnin  rakentajana. Kun yhteismarkkinoita luotiin, ajatuksena oli integraation asteittainen syventäminen. Pohjoismaisen ajattelutavan mukaisesti siihen kuuluu lähes itsestäänselvyytenä sosiaalinen vastuu ja sen ylläpitämiseen liittyvät taloudelliset rakenteet. Vaivalloisesti meille on alkanut seljetä että Eurooppa - siis pohjoismaiden ulkopuolella avautuva Eurooppa - muutamia harvoja poikkeuksia (esim.  (Itävalta) lukuunottamatta tavoittelee vaurautta ja hyvinvointia lähes pekästään markkinoiden ja yksityisen motiivin ehdoilla, ei yhteisöllisen vastuun pohjalta.

Minulla oli tilaisuus seurata Euroopan Yhteisön ilmapiiriä vähän lähempää 1970-luvun alussa ja jo silloin oli havaittavissa aatteellinen kilpailu ja vastakkainasettelu yhteiskunnallisten suuntausten välillä. Toinen maailmansota oli vielä lähellä, mutta Saksan talousihme oli jo tosiasia. Toisen maailmansodan ja sitä edeltäneen 1930-luvun ilmapiirin aiheuttama katastrofi oli kuitenkin vielä tuoreessa muistissa. Pyrittiin konseksukseen, yhteishallintoon, "comanagement" - henkeen. Järjestöjäkin vielä silloin kuunneltiin - nyt niitä ja niiden tukea ajetaan vauhdilla alas ja rakennetaan tulevaisuutta markkinoiden ja niiden lobbareiden varaan.

Nykyisen Euroopan Unionin peruskirjan ja valuuttaunionin perusteet ja arvovalinnat löytyvät jo vuosikymmenien takaisesta EEC:stä ja Euroopan Yhteisöstä. Suunta lyötiin lukkoon jo 1990-luvun  alussa, vuosia ennen kuin mm. Suomi tuli  Unionin jäseneksi. Maastrichtin perussopimuksen ja Valuuttaunionion linjaukset olivat jo olemassa, kun meillä arvailtiin, kannattaako Euroopan Unioniin liittyä. Kyllä minäkin liittymistä kannatin, mutta myöntää täytyy että Unionin rakenteessa olevasta valuviasta minulle ei ollut selkeää käsitystä.

Euroopan Unionin Maastrichtin sopimus ja Valuuttaunionin säännöt rajaavat selkeästi julkisen sektorin velkaantumista ja kasvua ylipäätään. Yhdessä yksityiseen motiiviin perustuvan säästämisen kanssa se merkitsee yhteiselle sektorille kuoleman kierrettä. Sellainen sosialidemokraattinen politiikka, jolla yhteisen sektorin finanssi- ja rahapolitiikan avulla luodaan välineitä yhteiselle vastuunotolle ja pohjoismaissa totutulle dynaamiselle kasvulle, on yksiselitteisesti rajattu pois Euroopan Unioni peruslähestymistavassa. Yksityisestä motiivista lähtevä valtion raha- ja talouspolitiikan tarkastelu sulkee kokonaan pois keskuspankin oikeuden luoda vaihdon välinettä, rahaa yhteisiin hankkeisiin, palveluihin ja sitä kautta tapahtuvaan dynaamiseen kasvuun. Yleisessä tiedossa alkaa jo kuitenkin olla että valtion raha- ja talouspolitiikan suora vertaaminen yksityistalouden toimintaan  ei ole perusteltua ja poliittisena ohjenuorana se johtaa syvenevään syöksykierteseen ja lopulta katastrofiin, josta meillä on jo näkyviä esimerkkejä ns. PIIG -maiden talousongelmien muodossa.

Unionin perussäännöissä tehty rajaus on perustunut mm. oletukseen, jonka mukaan valtioiden rahoittaminen johtaa inflaatioon ja hintojen nousuun. Kävin juuri Suomen pankin rahamuseossa, jossa oikein seinällä olevalla grafiikalla osoitettiin tämän yhteyden säännönmukaisuutta. Sitä ei kuitenkaan kuvio osoittanut, että kaiken keskellä on myös luotu hyvinvointirakenteita, sosiaalinen ja yhteiskuntavastuuta kantava Suomi. Euroopan Unionin monisatamiljoonaisessa yhteisössä inflaation vaara ei ole ollenkaan samanlainen uhkatekijä kuin pienessä, pohjoisessa, tuonnista ja viennistä riippuvaisessa maassa. Jos kahvi, banaanit tai kaakao vähän kallistuvat, niin ei se vielä maailmaa kaada. Juuri suuret yhteismarkkinat luovat valtioidenkin  rahoittamisen rinnalla vakautta.

Toinen oletus jonka nostan esille, ei ole luonteeltaan tekninen, vaan ideologinen. Yhteinen säästäminen, valtion ja julkisen sektorin vaurastuttaminen muistuttaa erehdyttävästi sosialismia ja pohjoismainen, avoimeen,  kansanvaltaiseen  hallintoon rakentuva hyvinvointivaltio sosialidemokraattien ideologista tavoitetta, demokraattista sosialismia. Tuon käsitteenhän sosialidemokraatit ottivat vähitellen käyttöön tehdäkseen selvän pesäeron rakenteeltaan ja toimintatavoiltaan autoritaariseen "reaalisosialismiin". Kylmän sodan aikaiset pelot elävät siis edelleen Euroopan Unionin rakenteissa.

Euroopan Unioni ei halua ollaan missään tekemisissä yhteisen säästämisen, yhteisöllisen toimintamotiivin ja kansanvaltaisesti rakennetun julkisen hallinnon kanssa. Näin siitäkin huolimatta että se valtion ja kunnan veronkanto-oikeuksineen muodostaa vakaan ja dynaamisen pohjan suurille yhteiskunnallisille hankkeille, uudistuksille, palveluille - ja tietenkin myös demokratialle ja yhteiskuntarauhalle.

Tämä nuodostaa sen suuren eurooppalaisen paradoksin, jossa yksityisestä motiivista, markkinaehtoisesta suuresta suunnitelmasta lähtien yritetään luoda yhteistä hyvinvointia ja pitää yllä samanaikaisesti rauhaa ja demokratiaa. Kun puhun Euroopan Unionin valuviasta, tarkoitan tätä ristiriitaa jossa lujin päätöksin on irtauduttu avoimesta, kansanvaltaisesta hallinnosta ja jossa yhä rajummin voimin ajetaan Eurooppaa  ja koko läntistä maailmaa   markkina-alisteiseksi vapaamarkkina-alueeksi, jossa yhteisöllinen motiivi on alisteinen yksityiselle, voittoa tavoittevalle lähestymistavalle.

Irtautuminen tuosta megakoneesta ei taida olla mahdollista eikä järkevääkään, sen osoittvat Unionin käyttöönottamat rangaistustoimet, sanktiot. Ne näyttävät koskevan sekä taloutta että  paljoa muutakin, kuten naapurustopolitiikkaa, suhdetta kansalaisjärjestöihin, ihmisoikeuksiin ja loppujen lopuksi koko tulevaisuuttamme. Mistä löytyy se poliittinen voima joka rohkenee  kyseenalaistaa ja kaataa tämän taivaita hipovan tammen, joka patoaa Euroopan kehitystä, kansanvaltaista kasvua ja mallina olemista muulle maailmalle?

Mitä tästä markkinoiden kilpajuoksusta seuraa? Karl Marxin mukaan kilpailu on ahneiden sotaa. Äärimmilleen vietynä koko Rooman sopimuksen uljas tavoite rauhasta, demokratiasta ja yhteisestä vauraudesta on vaakalaudalla. Valuvika uhkaa kaataa koko suuren suunnitelman.