Kiveä leivän sisään

Syyriassa on taas (13.7. 2012) tapahtunut verilöyly, tällä kertaa keskisyyrialaisessa Taramseh -nimisessä kylässä. Ilmeisesti kysymyksessä on yksi verisimpiä iskuja mitä maaliskuun 2011 jälkeen – jolloin kansannousu alkoi – on tapahtunut. Uutislähteiden mukaan armeijan joukot hyökkäsivät kylään helikopterein ja panssarivaunuin ”kevyesti aseistettuna”. Näitä seurasivat puolisotilaalliset, Shabiha-vapaaehtoisjoukot veitset aseenaan. Viimeisimpien tietojen mukaan 220 ihmistä on kuollut ja yli 300 haavoittunut.

Nyt tulen seikkaan jonka vuoksi blogikirjoitus tästä asiasta on tarpeen. Tilanne muistuttaa mitä ilmeisimmin tapahtumia 1930-luvun lopun Saksassa, jossa SS-joukkojen rinnalle muodostettiin vapaaehtoisjoukkoja rankaisemaan juutalaisia ja muita ei-arjalaisiksi katsottuja, ammattiliittojen aktivisteja ja poliittiseen vasemmistoon kuuluvia, sosialidemokraattien ja kommunistien toiminnassa mukana olleita kansalaisia.

Näistä puolisotilaallisista joukoista käytettiin nimitystä ”Mobilkommandoeinsatz” ja ne toteuttivat SS-joukkojen ohella ja natsihallituksen tuella kuritus- ja rangaisatustehtäviä, kotietsintöjä, pidätyksiä ja erilaisia väkivallantekoja. Vanhemmat saksalaiset muistavat vielä huudahduksen ”Mob!”, joka tarkoitti näiden vapaaehtoisten rankaisijoiden ilmestymistä kotikadulle, oven taakse tai johonkin tilaisuuteen.

Meidän kieleemme tämä käsite on tainnut tulla kahdessakin merkityksessä. Kun lattioita pyhitään ”mopilla”, halutaan tehdä puhasta jälkeä sanan myönteisessä merkityksessä. Kun puhutaan mobbaamisesta työyhtyeisössä ja kiusaamisesta jossakin muussa yhteydessä, ollaan jo aika lähellä sitä henkistä ilmapiiriä, jossa vallanpitäjien tukena toimivat ”vapaaehtoiset” tyydyttävät tuhosuuntaisia viehtymyksiään.

Kysymys on vaarallisesta piirteestä ihmisluonteessa, joka eiaktivoituneena, latenttina ilmenee vain kielteisenä tai tyrmäävänä suggestiona keskinäisessä kanssakäymisessä, mutta aktivoituu heti kun rangaistuksen pelkoa ei ole näköpiirissä. Netissä tapahtuva haistattaminen, uhkaaminen ja törkeä loukkaaminen on ainakin osittain samasta motivaatiopohjasta kasvavaa.

Haluaisin korostaa, että mobbaamishenkinen, vapaaehtoinen vallanpitäjien tukeminen on seikka, johon vastuussa olevien pitää heti puuttua. Mobbaamista tukevien asenteiden, pilkkaamisen ja parjaamisen hyväksyminen esimerkiksi poliitisessa kielenkäytössä on laadullisesti samaa kuin mitä Syyriassa nyt tapahtuu ja mitä nähtiin Saksassa 1930-luvun lopulla. Stalinin Neuvostoliitossa kansa sai kokea raskaasti tuon tuhosuuntaisen asennoitumisen seuraukset. Omassa sisällissodassamme vuonna 1918 näyttää olleen samanlaisia piirteitä.

Kun vallassaolijat sallivat keinoja kaihtamattoman toiminnan, tuhosuuntaista luonteenpiirrettä kantavat aktivoituvat ja ryhtyvät toimimaan. Jääkö tämä vain suullisen tai kirjallisen solvaamisen, rankaisemisen ja häpäisemisen asteelle vai yltääkö se fyyiseen väkivaltaan ja muuhun hävitystyöhön riippuu yhteiskunnallisesta tilanteesta ja sen sallivuudesta nekrofiiliin toimintatapaan. Aste-erot eivät ole niinkään laadullisia, enemmänkin on kyse määrällisistä vaikutuseroista. Aina on kysymyksessä halu rangaista, tuhota, tappaa ja hävittää oikeaksi koetun isänmaallisen, poliittisen tai uskonnollisen asian puolesta.

Kreikkalaiset tarut ja oma kansalliseepoksemme Kalevala kuvaavat tätä ilmiötä ja varoittavat tästä narsistisesta, tuhosuuntaisesta hybriksestä. Kiven leipominen paimenpojan leivän sisään ei ole sallittua, siitä seuraa luonnonvoimainen ankara rangaistus. Kysymys on rikoksesta ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia vastaan – silloinkin kun se tapahtuu näennäisen viattomassa muodossa.

Tällä kertaa mobaamisen kulttuurin sallivat voimat ovat vallassa Syyriassa ja jälki on hirivittävää. Eikö historiasta ole opittu mitään?