Olen kirjoittanut Kullervon tarinasta ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä Työväen Sivistysliiton järjestämään Kalevala-aiheiseen kirjoituskilpailuun. Nostin silloin esille Kullervon tarinan sosiaalipsykologisena tuhoavuuden kuvauksena. Se nimittäin pitää sisällään lähes kaikki keskeiset tuhoavuuden muodot, niiden yhteiskunnalliset syyt ja sattuman agression laukaisijana, vihan välittymisen sukupolvelta toiselle, kostona, haluna pirstoa ja tappaa elämän rajoituksen aiheuttajat, joista keskeinen on omistamisen ja hallitsemisen ja alistamisen halu, nöyryyttäminen ja vapauden rajoittaminen. Kullervon tarina ei ole historiallisesti totta mutta sosiaalipsykologisten suhteiden kuvaajana se kertoo tuoreesti ja satuttavasti asenteidemme ja arvojemme juurtuneisuudesta luonteenpiirteistöömme. Tässä mielessä Kullervon tarina ei ole pelkästään kansallista, se on universaalia, ihmisen kohtalosta kertovaa - ja toivottavasti opettavaista - tarinaa.
Tuohon tarinaan ei liity ainoastaan synkkyyttä - se sisältää yhden kauneimmista luonnon ja luonnossa elämisen kuvauksista. Jos motiivini toimintaan olisi pelkästään luonto, ottaisin juuri tuon osan Kullervosta emotionaaliseksi ohjeekseni.
Kalevalalle tyypillisellä tavalla Kullurvon tarinassa kevyesti ja luontevasti ylitetään elämän ja kuoleman raja, kun Kullervon äiti yrittää vielä haudasta neuvoa poikaansa ottamaan etäisyyttä tekemiinsä virheisiin, jättämään tuhoisan elämäntapansa ja tekemänsä virheet ja palaamaan vuosien päästä takaisin yhteisöön.
Muistuttaisin vielä siitä että runon lopussa Väinämöinen neuvoo meitä tätä päivää eläviä ihmisiä voimakkailla ja rakentavilla neuvoillaan opetuksena Kullervon kohtalosta. "Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama, ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi."
Miten minulle kävi tuossa kirjoituskilpailussa? Tarinani oli liian pitkä ja se hylättiin - kuulemma pitkän keskustelun jälkeen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti