Kyllä, rouva ministeri!

Hallituksen sosialidemokraattiseen puolueeseen ja vasemmistoliittoon kuuluvilla naisministereillä näyttää olevan vaikeuksia esikuntansa kanssa. Ulospäin näyttäisi siltä, että valtion liikennevirasto tai terveyden ja hyvinvoinninlaitos eivät joko halua tai osaa ryhtyä panemaan toimeen sitä poliittista ohjausta joka kuuluu ministerin toimivaltaan. Ei ole tehty mitään väärää mutta ei kovin paljon oikeatakaan.

Kansalaisilla on oikeus poliittiseen mielipiteeseen ja se koskee myös virkavastuulla toimivaa valtion tai kunnan palvelijaa. Poliittisuus ei ole aina kirosana, vaan tae siitä että osataan asettaa esittelyyn arvoperustaltaan oikeaksi ja hyväksi katsottuja vaihtoehtoja. 

Sellaista henkistä joustavuutta ja lojaalisuutta, jota silloin tällöin näkee keskeisissä tehtävissä olevien virkamisjohtajien toiminnassa vaikapa budjetin valmistelussa tai ministerin tahtotilan toteuttamisessa, harjoitetaan vieläkin ja sen olemassaolon osaa aistia. Mutta niin osaa haistaa myös sen henkisen vastarinnan, johon siihenkin on kasvettu ja kasvatettu. 

Palkkion oikeanlaisesta jalkoterien asennosta toimeenpanossa ei tarvitse olla suuri, itsenäisyyspäivän prenikka jo riittää vahvistamaan sitä että on toimittu oikein ja että poliitinen tausta on muistanut palkittavien listaa tehdessään. Palkkio voi kyllä olla suurempikin, esimerkiksi uusi virka toisaalla ja ylemmällä tasolla tai merkittävä palkattu tehtävä eläkeiän täyteläisen elämän takeeksi.

On myös jäänyt vaikutelma, joka vihjaa vahvasti ministereiden - erityisesti naisministereiden - johtamistaidon puutteeseen, loogiseen ristiriitaisuuteen ja näistä johtuvaan luottamuspulaan ja jarruttamiseen. Vähemmälle huomiolle – kiitos aika yksipuolisen mediamme – on jäänyt se mahdollisuus, että taustalla on perustavaa laatua olevia ideologisia eroja. Ministerin henkilöön kohdistuva vihjailu muodostaa siis oivan vaihtoehtostrategian. Kolikon toisella puolella olevaaa strategiaa ei haluata kehittää saatikka asettaa näytteille.  Sehän saattettaisiin tulkita piireissä merkiksi epäonnistumisesta.

Harmaan talouden ohella joskus puhutaan myös harmaista eminensseistä; ei liene harvinaista että virkamiehiä – ainakin johtavia kutsutaan seuroihin ja yhteisöihin, jotka eivät avaudu jokaiselle virkamiehelle, suorittavan työn tekijöistä puhumattakaan. Ei kai niissä johdonmukaisesti poliittisia strategioita rakenneta, mutta oikeaa asennetta vaalitaan sitäkin tiukemmin.

Jos virkakoneisto ei ole lojaali demokraattisesti ohjatulle järjestelmälle, muodostaa se sellaisenaan muutostilanteessa tekijöidensä näköisen esteen muutoksen – edistyksellisenkin – viemiselle eteenpäin. Pohjimmiltaan tässä on kysymys demokratian ja parlamentarismin syvimmän olemuksen ja toimintatavan ymmärtämisestä ja sisäistämisestä.