On saatava aikaan muutos talousajattelussa

Korona-pandemian aiheuttama terveydenhoidollinen ja taloudellinen kriisi on nyt sekä pohdinnan että toimenpiteiden kohteena. Tätä kirjoitettaessa Suomi on todettuine tartuntoineen maailmassa sijalla 37. Suojautumistoimet ovat alkaneet mitä ilmeisimmin purra ja ainakin testeihin perustuva epidemian leviäminen on selvästi hidastunut.

Miten on talouden laita? Sekä meillä että maailmalla on tehty kovia päätöksiä ja esitelty huimia lukuja siitä, milä tavalla aiotaan turvata markkinoiden, yritysten ja palkansaajien asema nyt kun  suuri osa tuotannollisesta toiminnasta joko seisahtuu tai käy edelleen säästöliekillä vain kaikkein välttämättömimmän henkilöstön käydessä töissä. Etätyötä tehdään ja koetetaan selvitä eristyksissä kotiolosuhteissa. Juuri tänään 30.3. 2020 hallitus päättää ravintoloiden, kahviloiden ja kuppiloiden (Sanna Marin) sulkemisesta ilmeisesti toukokuun 2020 loppuun saakka.

Riittävätkö elvytystoimet? Nyt puhutaan miljardeista ja kymmenistä, jopa sadoista ja tuhansista miljardeista markkinoiden pystyssä pitämiseksi. Talouden asiantuntijat kuitenkin toteavat että tämä voi olla vasta alkua, näillä tukitoimilla voidaan konkursseja vain estää ja tilannetta pitkittää. Markkinat ovat yritysvastuussaan täysin riippuvaisia kulutuskysynnän ja ostovoiman tasaisesta jatkumisesta. Vararahastoihin ja pääomiin ei haluta mielellään tarttua, lomauttamiset ja irtisanomiset ovat hädän hetkellä mieluisampi ja kaupalliseen mentaliteettiin kuuluva kova ja kalmanhenkinen vaihtoehto.

Joskus takavuosina nykyinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi, että vastakkainasettelun aika on ohi. No eihän se sitä todellisuudessa ollut vaan työväenhenkiseksi maskeeratun vaaliehdokkaan vaalitempuksi tarkoitettu irtiotto, mikä näkyi myös onnistuvan. Nyt kun todellinen hätä korona-pandemian muodossa on iskenyt päälle, markkinat ovat aidosti alkaneet suorastaan huutamalla vaatia valtion väliintuloa, ei ainoastaan maksuja helpottamalla ja lainarahoitusta tarjoamalla, vaan suoralla elvytyksellä avustuksina ja tukina ainakin yrityksille ja korotettuina työttömyyskorvauksina ja lyhennettyinä karenssiaikoina työntekijöille. Tilanteen paradoksaalisuus näkyy siinä, että kaikki keskustaoikeistolaiset hallitukset ovat viimeisten vuosikymmenten aikana ajaneet systemaattisesti hyvinvointivaltiota alas.

Nyt sitten kuitenkin pitää tehdä tarmokkaita toimenpiteitä yritysten ja koko markkinan pystyssäpitämiseksi. Ensimmäiset toimet tässä suhteessa on tehty. Taustalla on myös Euroopan Keskuspankin korona-pandemian merkeissä aloitettu ylimääräinen elvytys valtion velkakirjojen oston  ja muiden taseenvahvistusohjelmien muodossa  750 mrd:n suuruisella paketilla. Määrä on vaatimaton - USA:ssa presidentti Trump pisti paremmaksi 2000 miljardin dollarin suuruisella tukipaketilla yrityksille ja niiden työntekijöille. Suomessa tämä tuki mahdollistaa Finveran ja pankkien kautta hätään joutuneiden yritysten avustamisen. Valtio takaa ja pankit jakaa, totesi elinkeinoiministeri Lintilä tästä tukitoimenpiteestä. Kun tuki jaetaan pankkien kautta, ollaan siinä mielessä erikoisessa tilanteessa, että nyt pankit joutuvat suorittamaan periaatteessa valtion vastuualueeseen kuuluvaa yhteiskunnallista tehtävää. Ymmärrettävää on, että kone tällaisen tehtävän hoitamiseen ja siitä selviämiseen ei ole välttämättä kaikkein parhaimmassa iskussa. Valtio ei voi tulla tähän jakotehtävään mukaan, koska Euroopan Unionin peruskirjojen mukaan EKP ei voi ottaa vastuuta valtion taloudellisista sitoumuksista. Hallituksen on elettävä Euroopan Unionin peruskirjojen hengen mukaan.

Yhä selvemmäksi alkaa käydä myös se, että lainarahalla tästä revohkasta ei tulla selviämään. Kun EKP lähti pääjohtajansa Mario Draghin johdolla vuonna 2012 pankeille ja yrityksille suunnattuun määrälliseen elvytykseen erilaisilla taseenvahvistusohjelmilla (Purchase programms), jo silloin astuttiin osittain ulos tiukasta peruskirjojen  sanan ja hengen seuraamisesta. Kun yrityksiä tuetaan, ne kykenevät pitämään yllä tuotantoa ja maksamaan myös palkkoja, joista osa tulee verotulona takaisin. Kun  jäsenvaltiot ovat jo aikaisemminkin luoneet taloudellisilla päätöksillään elintilaa ja toimintamahdollisuuksia yrityksille, voitiin velkakirjojen myynnistä saadulla likviditeetillä korvata valtion omia tukitoimenpiteitä ja saatiin siten lisää liikkumatilaa myös valtion oman budjetin toteutukseen. Se miten tämä yksityiskohdissa toteutettiin, on muodostunut valtiosalaisuudeksi. Jos siis virheellisiä tulkintoja tässä suhteessa tehdään, kantavat tekniseen toteutukseen osallistuneet tahot tästä vastuun. Toiminta ei ole ollut avointa, mikä omalla tavallaan kielii siitä, että rimaa hipoen on ylitetty peruskirjojen tiukat rajaukset ehdottomaksi tarkoitetusta pidättäytymisestä  jäsenvaltioiden tukemiseen. Rahapolitiikka (EKP) ja finanssipolitiikka (Euroopan Komissio ja ministerineuvostot) on haluttu pitää edelleen erillisinä toisistaan, vaikka todellisuudessa samansuuntainen vuorovaikutus on molemmin puolin välttämätöntä.

Tämän politiikan pääasiallisena vahtikoirana on ollut Saksa, joka omilla, perustuslakiinsa jo vuonna 1949 istutetuilla strategisilla päätöksillä on  maalannut itsensä finanssipoliittisesti nurkkaan. Jäsenvaltioita ei voida finanssipoliittisin päätöksin tukea, merkitsisihän se eksogeenisessa makrotalouspolitiikassa yhteisvastuullista velanottoa ja vastuuta jäsenmaiden veloista ja - mitä ei usein mainita - myös solidaarisuuden vahvistamista. Suomi, Hollanti, Luxemburg ja myös Itävalta ovat tukeneet tätä suuntautumista ihan viime päiviin saakka. Tämä näkyi myös maaliskuun puolivälin ministerikokouksessa Etelä-Euroopan vaatiessa finanssipolitiikan käyttöönottoa, pohjoisen sitä vastustaessa.

Määrällinen elvytys ei kuitenkaan ole luonteeltaan eksogeenista, velan lisäämiseen perustuvaa yhteisvastuunottoa, vaan endogeenista, poliittisiin päätöksin ja kirjanpitoon perustuvaa modernia talous- ja rahapolitiikkaa. Ei tukitoimia ole tarkoituskaan vaatia jäsenvaltioilta seuraavassa käänteessä maksettavaksi takaisin , vaan ne ovat itsenäisen keskuspankin omaavan yhteisön luonnollisia toimia kaikkien välttämättömien resurssien käyttöönsaamiseksi ja tarpeellisen infrastruktuurin ja palveluiden toteuttamiseksi. Näyttää siltä, että yhä paremmin  aletaan ymmärtää Modernin Monetaarisen Teorian toimintamahdollisuudet ja myös sen rationaaliset, resursseihin perustuvat rajat. Eksogeenisen, valtavirtaisen  finanssipolitiikan valitseminen on ideologinen valinta. Tosiasiassa raha - meidän tapauksessamme euro - on nykymaailmassa luottamukseen - ei kultakantaan - perustuva tekninen väline, jota pitää osata käyttää monetaarisesti koko toimintaspektrin alueella.

Onko tästä talouspohdiskelusta meille suomalaisille mitään hyötyä? Kyllä on, jos huomataan, että meillä hallitusvalta on peesannut positivistisessa hengessä koko ajan valtavirtaista eurooppalaista makrotalouspolitiikkaa ja on ollut saattamassa Eurooppaa kriisin ja hajoamisen partaalle. Totta on se että eurooppalaista lainsäädäntöä on noudatettu - sehän on hyväksytty peruskirjoja uudistettaessa viimeksi vuonna 2011. Poliittisten voimien olisi pitänyt jo ajat sitten ymmärtää, että markkinat eivät voi yksin ottaa vastuuta hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisesta ja ilman vahvaa valtiota. Sisäpolitiikassa vasemmisto on tämän asian hyvin ymmärtänyt. Sitäkin ihmeellisemmältä tuntuu että asian ymmärtäminen on eurooppalaisella tasolla jäänyt lähes olemattomaksi. Tällainen jakomielinen asennoituminen on tyypillistä automaattiseen yhdenmukaisuuteen taipuvaiselle sosiaalpyskologiselle käyttäytymiselle - se on alistuvan autoritaarisen luonteenpiirteen ja yhteiskuntaluonteen tyypillinen muoto (Erich Fromm). Myös talouteen ja talousajatteluun kuuluu demokratia sekä tekoina että elämäntapana.

Tästä asenoitumiskehyksestä on päästävä eroon ja nyt sillä alkaa olla jo kiire. Euroopan Unionin ja sen keskuspankin on herättävä moderniin finanssi- ja rahapolitiikkaan ja ainakin määräaikaisesti  ryhdyttävä nostamaan jäsenvaltioita ja niiden tuotanto- ja palvelukoneistoja taloudellisen vedenpinnan yläpuolelle. Keinot alkavat yhä selkeämmin olla tietoisuudessa, vain ideologiset pelot koko markkinatalousjärjestelmän romahtamisesta estävät toimiin ryhtymisen. Moderni Monetaarinen Teoria ja sen mukainen makrotatalouspolitiikka on kuitenkin ideoloisesti neutraalia - sitä voidaan käyttää yhtä hyvin tuhoamiseen kuin rakentamiseenkin. Kysymys ei ole markkinamallin kaatamisesta vaan sen maltillisesta ja järkevästä hengissä pitämisestä.