”Avoin keskustelu EU:n suunnasta olisi toteutunut, jos paketin vaatimia muutoksia olisi tehty perussopimusten muutosten kautta. EU:n toimintaa säätelevien perussopimusten muuttaminen on kuitenkin niin hidas ja kansallisten ratifiointien vuoksi epävarma tie, että sitä pitkin ei haluttu edetä. Kun kiirekin oli. Niinpä esteitä paketin tieltä raivattiin tulkitsemalla sopimusten artikloja luovalla tavalla.”Hän totesi edelleen:
"Näin kuvasi Helsingin Sanomien pääkirjoitus 29. heinäkuuta EU:n elvytyspaketin syntyvaihetta. Pääkirjoitus huomauttaa myös, että samaan tapaan, tulkinnan kautta, unionissa on edetty muissakin asioissa.
Tuota näkemystä on vaikea kiistää. Euroalueen vakaus- ja kasvusopimuksen piti asettaa rajat velkaantumiselle ja budjettivajeille. No bail out –periaatteen piti olla yksiselitteinen. Euroopan keskuspankin ei ajateltu ryhtyvän jäsenmaiden velkapapereiden haltijaksi. EU:n budjettia ei pitänyt rahoittaa lainarahalla.
Kävikö niin? Säännöt perussopimuksissa ovat kyllä ennallaan, mutta tosiasiallinen tilanne näyttää hyvin toiselta. Nuo taloudenpidon keskeiset periaatteet ovat vuosi vuodelta liudentuneet, osin kokonaan kadonneet. Ainutkertaisten tulkintojen jälkeen, kerta toisensa jälkeen."
Tasavallan presidentillä ei ole huomauttamista itse konsolidoitujen peruskirjojen suhteen, nehän on jäsenvaltioiden toimesta, neuvottelujen jälkeen yksimielisesti, siis konsensuksella hyväksytty. Juuri sen vuoksi myös niiden muuttaminen on niin vaikeaa, kenties mahdotonta.
Miksi peruskirjoja sitten pitäisi muuttaa? Mielestäni siihen olisi kaksi perusteltua syytä. Ensimmäinen ja mielestäni ehkä tärkein on peruskirjoihin upotettu strateginen ja ideologisesti värittynyt periaate, jonka mukaan Euroopan Unioni rakentaa toimintansa mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) varaan. Tämän lähestymistavan ensisijaisuus on viety EU:ssa mahdollisimman ja jopa äärimmäisen pitkälle. Käytännössä kaikki toiminta rakentuu 'markkinan' varaan. Euroopan Unioni kieltäytyy peruskirjoissaan ottamasta minkäänlaista vastuuta jäsenvaltioidensa lainanotosta, mutta tukee avokätisesti ja turhia kyselemättä markkinaa. Pankkijärjestelmä on tässä tärkeä yhteistyökumppani Euroopan Keskuspankin kanssa. Uskon TP:n ajattelevan, että edullisenkin lainarahan varaan rakentaminen on yrityksille riskialtista puuhaa, jos ostovoimaa ei ole osoitettavissa. Investointeihin käytetyt rahat on maksettava takaisin, vaikka korkokuluja ei tulisikaan. Yritysten välinen kilpailu saattaa vääristyä, jos yhtä toimijaa tuetaan ja toinen jätetään ilman. Tämä on tärkeä näkökohta myös vientivetoisessa taloudessa. Velalla subventoitu vienti nostaa kilpailijat muissa jäsenmaissa takajaloilleen. Suurilla panostuksilla ei ole kuitenkaan saatu ihmeitä aikaan; investoinnit takkuavat ja yritykset mieluummin saneeraavat kuin ottavat isoja riskejä. On ilmeisesti väärin yrittää saada yritykset investoimaan, jos ostovoimaa tai ostohalukkuutta - kuten Korona-pandemiassa - ei ole olemassa.
Myös valtiot ovat myyneet velkakirjojaan pankkien kautta. Ne ovat päätyneet suurelta osin EKP:n taseisiin. Kyllä myös yritykset ovat ostaneet näitä velkakirjoja. Niitä pidetään hyvänä sijoituksena uhkia täynnä olevassa maailmassa. Velkakirjoja myyvät valtiot eivät ole kuitenkaan saaneet käyttää näitä varoja mihin hyvänsä tarkoitukseen. Niidenkin on suuntauduttava mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan, sen innovaatio- ja kehitystoiminnan ylläpitoon. Hallitusten omat toimet julkisen sektorin vahvistamiseksi infrastruktuuriin ja palveluihin panostamalla ei ole tullut kysymykseen. Tämä on edelleen tehtävä muulla lainarahalla. Sekin onnistuu, jos korot ovat niin alhaalla kuin nyt ovat.
Veronkanto-oikeudella varustetut julkiset yhteisöt, valtio ja kunta, saisivat varmuudella hankkeensa menestyksellisesti liikkeelle ja pystyisivät tällä tavoin menestymään omassa toiminnassaan ja luomaan myös markkinalle reaalisia toimintaedellytyksiä työtehtävien määrän ja ostovoiman lisääntymisen kautta. Pohjoismaistyyppinen hyvinvointivaltio on nykyisten sääntöjen puitteissa yhteensopimaton osa Euroopan Unionin tulevaisuusvisioihin vaikka EU:n lähivuosien prioriteeteissa puhutaankin "Ihmisen hyväksi toimivasta taloudesta". Niiden mukaan "Tätä varten on välttämätöntä vahvistaa pieniä ja keskisuuria yrityksiä, EU:n talouden selkärankaa. Myös pääomamarkkinaunioni on toteutettava, ja talous- ja rahaliittoa on syvennettävä. " Vahvasta hyvinvointivaltiosta ei siis mainita sanaakaan. Markkinoihin suuntautuneena yhteisönä Euroopan Unioni on makrotalouspolitiikassaan yksipuolinen ja ideologisesti rampa. Markkinan heikkous on myös sen läpinäkymättömyys, yksipuolinen sitoutuminen voitontavoitteluun ja yritysvastuuseen yhteiskuntavastuun sijasta.
Toinen merkittävä tekijä, joka haastaa Maastreichtin kasvu- ja vakaussopimuksen etukäteissäästämiseen, budjettikuriin ja velkaantumisen välttämiseen tähtäävän strategian kulkee nimellä Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), joka makrotalouspolitiikassa on sen verran tuore ilmiö, että sen merkitystä ei ole yliopistoissa avattu vanhemmille, yli nelikymppisille talousasiantuntijoille opetettu kaiketi ollenkaan. Kysymys on etukäteissäästämisen sijasta talouden kasvattamisesta velanotolla. Tämä on mahdollista maalle tai yhteisölle, jolla on oma itsenäinen keskuspankki. Talouden ihmeellisyyksiä on se, että uutta rahaa luodaan juuri velkaa tekemällä. Se ei tarkoita seteleiden painamista, vaan finanssipoliittisia päätöksiä ja niiden todentamista kaksinkertaisella kirjanpidolla ja 'enteriä painamalla'.
Itsenäisen Keskuspankin omaava yhteisö ei voi ajautua konkurssiin. Omilla itsenäisillä päätöksillään, ns. "endogeenisella" finanssi- ja rahapolitiikallaan se kykene selviämään mistä hyvänsä haasteesta. Se voi pitää yrityksiltä ja pankeilta ostamansa velkakirjat taseissaan, sterilisoida ne vuosikausiksi vaatimatta niistä korkoa tai lunastamista. Keskuspankki voi omilla päätöksillään jopa nollata velkakirjat kirjanpidossaan ja luoda täten mahdollisuuksia taloudelliselle toimeliaisuudelle. Juuri tätä Euroopan Unionin ministerineuvosto on nyt kertaluontoisesti tukenut hyväksyessään monivuotisen budjettikehyksen ja sen mukana Korona-elvytyspaketin.
Tätä makrotalouden uutta käännettä edustaa mm. australialainen professori Willian (Bill) Mitchell, joka on myös Aalto yliopiston vieraileva professori ja joka osallistui juuri marraskuussa 2019 Brysselissä EKP:n makrotalouden uusia tuulia käsitelleeseen viikonloppuseminaariin. Minulle ei ole tullut yllätyksenä se, että alkuvuodesta 2020 eurooppalaisen makrotalouden suunta alkoi monen kummastukseksi kääntyä eksogeenisestä (ulkosyntyisestä) etukäteissäästämisestä ja No bail-out' talouslinjasta MMT:n piirissä kehiteltyyn itsesäätöiseen, endogeeniseen suuntaan. Kysymys ei ole täysin uudesta asiasta. Luottamukseen kultakannan sijasta perustuva vakaa rahajärjestelmä on ollut kehitteillä jo 1990-luvulta lähtien. Suuret talousvallan kuten Japani, USA ja etenkin Kiina käyttävät sisäsyntyistä finanssi- ja rahapolitiikkaa lähes täysin mitoin hyväkseen. Rahasta ei tunnu olevan puutetta (Kiina) ja valtavat velkamäärät (Japani) eivät estä velkarahalla tapahtuvan kasvun jatkumista. Inflaatiotakaan ei ole näköpiirissä - suuret talousmahdit pystyvät pitämään pankkijärjestelmänsä toimintakykyisenä muilla keinoin kuin inflaatiota aiheuttavalla korkealla korkotasolla.
Tämän ideologisesti neutraalin uuden makrotalouspoliittisen ulottuvuuden heikoin kohta koskee Euroopan Unionissa sen konsolidoitujen peruskirjojen yksipuolista ideologista suuntautumista markkinan tukemiseen. Hyvä sekatalousjärjestelmä edellyttäisi myös valtion, kuntien ja veronkanto-oikeudella varustettujen julkisen yhteisöjen (osavaltiot, maakunnat, seurakunnat) varaan rakentuvia tukiohjelmia. Julkisyhteisön rooli ja tehtävä poikkeaa selvästi markkinaehtoisesta toiminnasta ja kuten nyt nähdään, ilman tehokasta valtiota markkina ei selviydy työllistämis- ja kasvutehtävästään. Euroopan Unionissa jäsenvaltiot ovat luopuneet omasta valuutastaan ja siksi ne ovat menettäneet mahdollisuuden omaan endogeeniseen finanssi- ja rahapolitiikkaan.
Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle voi vain todeta, että juuri tämä yksisiipinen, siis pelkästään markkinoiden varaan rakentuva makrotalouspolitiikka muodostaa suuren vaaran koko Euroopan Unionille. Markkinoiden kautta tapahtuva rahoitus ei näytä valuvan kuin pieneltä osin kuluttajien ostovoimaan. Odotusarvot eivät toteudu markkinoiden kautta sosiaalisena turvallisuutena, yhteisenä hyvinvointina ja vakautena. Sen sijaan rahat katoavat pankkien ja yritysten taseisiin, vararahastoihin, odotusarvoisiin derivaatteihin kuten osakkeisiin ja jopa harmaaseen talouteen. Yksipuolinen, markkinoille suuntautuva määrällinen elvytys on taipuvainen lisäämään taloudellista polarisaatiota Euroopan Union alueella. Tämä on toinen suuri uhka jonka edessä Euroopan Unioni ja sen jäsenmaat ovat.
Modernia makrotaloutta voidaan käyttää sekä tiukan uusliberaaleihin ja uuskonservatiivisiin ohjelmiin tai yhteisen hyvinvoinnin luomiseen jäsenvaltioiden kautta. Tässä suhteessa MMT on ideologisesti neutraali 'pullon henki', jonka palauttaminen takaisin vankilaansa saattaa olla epärealistinen toive. Kultakannasta irronnut, luottamukseen, poliittisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva endogeeninen, sisäsyntyinen makrotalous on ennen pitkää hyväksyttävä. Sellaisenaan se ei muodosta vaaratekijää Euroopan Unionille. Vaaran muodostaa peruskirjoihin upotettu yksisiipinen ideologinen lähestymistapa, josta Saksa ja sen mukana Euroopan Komissio on etukäteissäästämisestä luopumisen ja velanoton hyväksymisen muodossa luopunut. Edelleen on kuitenkin voimassa sokea ja irrationaali luottaminen pelkästään markkinan voimaan. Ainakin hallituksen vasemmistovoimien, sosialidemokraattien ja Vasemmistoliiton tulisi nähdä tämä siipirikkoinen lähestymistapa ja vaatia tältä osin järkevämpää, rationaalisempaa politiikkaa myös järjestelmän oikeudellisen perustan osalta - eli peruskirjojen avamista ja sekatalouden (valtio+markkinat) vahvistamista. Näin toteutuisi myös Jacques Delorsin, Euroopan Komission kolmenkymmenen vuoden takaisen puheenjohtajan Saksan liittokanslerilta Helmuth Kohlilta saama suullinen lupaus aidon sosiaalivaltion ulottamisesta myös eurooppalaisiin toimintakäytäntöihin.
Vaaran vuodet eivät ole ohi - mutta niiden sisällöllinen ongelma saattaa olla erilainen kuin mitä Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö puheessaan suurlähettiläille kuvasi. Uhkakuvan muodostaa siipirikkoisen Euroopan Unionin lentoonlähtöyritys uusissa makrotaloudellisissa olosuhteissa.
Lisäys 8.9.2020
Saman teemaan liittyy myös Kreeta Karvalan kirjoitus Iltalehdessä 8.9. 2020: hänen linkittämässään saksalaislehdessä haastateltu valtionvarainministeri Olaf Scholz toteaa elvytyksen luonteesta: "Jälleenrakennusrahasto on todellinen edistysaskel Saksalle ja Euroopalle, jolta ei voida kääntyä takaisin. EU ottaa yhdessä velkaa ensimmäistä kertaa hyödyntämällä sitä kohdennetusti kriisiä vastaan ja samalla sitoutumalla aloittamaan sen takaisinmaksun pian - kaikki nämä ovat syvällisiä muutoksia, kenties suurimmat muutokset euron käyttöönoton jälkeen. Sillä nämä vaiheet johtavat väistämättä keskusteluun EU: n yhteisistä tuloista, mikä puolestaan on edellytys paremmalle ja toimivammalle Euroopan unionille. Tämä voi tulla nopeasti ajankohtaiseksi. Koska elvytys on maksettava pian takaisin, sen ei pitäisi tapahtua EU: n normaalin talousarvion kustannuksella. Siksi ovat omat resurssit järkevä ratkaisu, esimerkiksi meriliikenteen ja lentoliikenteen päästökaupan kautta, verotettaen finanssitransaktioita tai maailmanlaajuisia digitaalisia alustoja."
Jos siis Saksan tahto toteutuu, elvytys Komission velan avulla ei jää ainutkertaiseksi.
a
1 kommentti:
Hyvä ja ajankohtainen katsaus, mitä julkinenkin aiheen käsittely kaipaa. Tarjoa lehdille ja tv lle laajasti.
Lähetä kommentti