maanantai 22. heinäkuuta 2019

Sosiaalinen pilari huojahtelee


Eurooppalaisen sosialidemokratian, vasemmiston ja myöhäisheränneenä myös poliitisen Vihreän tavoiteasettelussa on yhä voimakkaammin korostunut sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja siihen perustuva turvallisuus, henkilökohtainen itsemääräämisoikeus ja omaehtoisuus. Euroopan Unionissa puhutaan myös ns. "sosiaalisesta pilarista", yhdestä tärkeästä ulottuvuudesta rauhanomaisen ja demokraattisen Euroopan kehityksessä.

Kuinka tämä sosiaalinen pilari voi 2000-luvun Euroopassa? Onko sosiaalinen oikeudenmukaisuus, sosiaalistaminen jätetty kokonaan ja pelkästään Euroopan Unionin jäsenmaiden omille hartioille? Ei suinkaan - Euroopan Komissio on viimeistään vuodesta 2010 lähtien ponnistellut Euroopan sosiaalistamisen (socializing) parissa EU-parlamentin ja Komission ohjausjaksojen puitteissa kohtalaisen ahkerasti. Jos haluaisi olla ilkikurinen, voisi sanan "socializing" kääntää myös "sosialisoimiseksi. Kun tarkastelee kahden viimeisen kokonaisen ohjausjakson (Semester) toimia, niin kyse ei ole todellakaan sosialisoimisesta vaan kokonaan toisenlaisesta suuntautumisesta.

Ohjausjaksojen sosiaalistamisprosessi lähti käyntiin  Komission portugalilaisen puheenjohtajan José Manuel Barroson toimikaudella. Komission kielenkäytössä tämä tarkoittaa sosiaalisten prosessien johtamista Euroopan Unionin valitsemasta makroekonomisesta lähestymistavasta, joka johdetaan suoraan Euroopan Unionin perussopimuksista ja sen soveltamiseen liittyvistä vakaussopimuksista, kuten Maastrichtin sopimuksen jäsenmaiden budjettipolitiikkaa ohjaavista - ja myös viimekädessä sanelevista - ohjeista. Sosiaalistamista voi siis tapahtua, mutta se tulee toteuttaa valitun makroekonomisen rakenteen puitteissa.

Barroson toimikaudella keskeiseksi sosiaalistamisen muodoksi kohosi erityisesti Kreikkaan kohdistunut ja ilmeisesti myös varoitukseksi muille jäsenmaille tarkoitettu austeristinen, riistävä politiikka. Se tarkoitti erilaisissa rahapolitiikan toteutusmuodoissa syntyneen Kreikan velkavastuun pienentämistä pitkällä ajanjaksolla Maastrichtin sopimuksen asettamiin raameihin. Se tapahtui meillä Linnanmäen Vekkulassa toteutulla menetelmällä: oli astuttava alaspäin vievälle portaalle toivoen, että kuluja ja vastuita vähentämällä päästäisiin jonkinlaiseen tasapainoon, vienti alkaisi vetää ja kreikkalaisetkin pääsisivät nauttimaan "erittäin kilpailukykyisen" (Lissabonin sopimus 2. artikla, kohta 3) markkinatalouden autuudesta. Kuten tiedetään, Kreikka on valahtanut sekä taloudellisesti että sosiaalisesti aikaan, jota kreikkalaiset sen enempää kuin muutkaan eurooppalaiset eivät ole osanneet odottaa tai peräti toivoa Euroopan Unioniin liittymiseltä.

Euroopan Komission taloudellisen ja sosiaalisen politiikan koordinaatiossa tapahtunut makroekonominen ohjaus on kuitenkin hyvin keskeisessä asemassa. Kreikan austeristisella kiristämisellä pakotettiin kreikkalaiset maksamaan reaalisella rahalla pankkien maalle luomaa,  pankkien löysän velanannon muodostamaa virtuaalista velkakuplaa. Kysymys oli paitsi rohkeudella ja riskinotolla perustellusta holtittomasta velanotosta, myös uskosta velkarahalla aikaansaatavaan uuteen nousuun. Unionin jäsenmaalle europohjainen velka on ulkomaiseen valuuttaan verrattavissa olevaa velkaa, koska Kreikka ei ole talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio. Tätä Barroson Komission kurinpalautusta voidaan pitää Euroopan Unionin sosiaalistamisen ensimmäisenä merkittävänä jaksona: sosiaalisten ohjelmien tulee pääsääntöisesti pysyä vakaussopimusten ehtojen piirissä.

Toisen merkittävän jakson muodostaa 1.11. 2014 toimintansa aloittaneen Jean-Claude Junckerin johtaman Komission sosiaalistamisohjelma. Näyttää siltä, että juuri tämä ohjausjaksojen mukainen sosiaalistamisohjelma on Euroopan Komission kaikein keskeisin tapa Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin tavoitteiden toteuttamiseksi. Myös Junckerin kaudella seurantajakson sosiaalistamiseen panostettiin ja se ylsikin tässä kokonaan uudelle tasolle. Toimintaa ohjaavan makrotaloudellisen konseptin mukaan vahvistetiin erittäin kilpailukykyisen markkinan toimintaedelltyksiä pyrkien systemaattisesti vähentämään ja jopa irroittamaan yritystoiminta ja koko markkina sosiaalisesta yhteiskuntavastuusta.

Voidaan todeta, että meillä Elinkeinoelämän Keskusliiton irroittautuminen sopimustoiminnasta ja ryhtyminen ajamaan tavoitteitaan keittiön oven kautta porvarillisenemmistöisten hallitusten kanssa on nähtävissä johdonmukaisena ja Euroopan Komission tavoittelemana yritysten yhteiskuntavastuun vähentämisenä. Jopa viimeaikaiset ns. aktiivimallin yhteydessä elinkeinoelämälle myönnetyt ja vuosikymmeneksi hallitusta sitovat kevennykset yhteiskuntavastuusta on nähtävissä tätä taustaa vasten; sama koskee muitakin verohelpotuksia, työeläkemaksujen siirtäminen pelkästään työntekijäpuolen maksettavaksi - nämä ovat esimerkkejä Euroopan Komisssion sosiaalistamisen sovellutuksista.

Voidaan kaiketi perustellusti todeta, että Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin toteuttaminen Euroopan Unionin peruskirjoihin ja keskeisiin päätöksiin perustuvalta makroekonomiselta pohjalta saa koko pilarin - siis demokrattiseen valtioon perutuvan sosiaalisen huolenpidon ja vastuunoton - pahasti huojahtelemaan. Kysymys on ensisijaisesti saalistamisesta sosiaalisuuden kaavussa.

Vuonna 2017 ilmestyi raportti näiden sosiaalistamisjaksojen pohjalta ja siinä viitataan useisiin tutkimuksiin. Ne osoittavat että tavoitetta sosiaalisesti tasapainoisemmasta Euroopasta ei tehdyillä sosiaalistamistoimilla ole saavutettu. Komission edustajat puhuvat mielellään sosiaalistamisen "hybridimallista", jossa kilpailukykyinen markkina luo sellaisenaan edellytyksiä sosiaaliselle hyvinvoinnille. Komission hybridimallissa markkinoiden megakone ei kuitenkaan tue sosiaalista hyvinvointia muuten kuin mahdollisena työn tarjoajana tavalliselle jonkin maan kansalaiselle. Tunnettua on että samaan aikaan EKP:n toteuttama määrällinen elvytys tuki jossakin määrin myös reaalista kasvua, mutta todennäköisesti vauhditti edelleen tulojen ja omaisuuksien polarisaatiokehitystä Euroopassa.

Tutkimuslaitosten ja valitulle eliittijoukolle suunnattu kyselytutkimus osoittavat pikemminkin, että hybridin sijasta sosiaalistamisesta on muodostunut taloudellinen "Vekkula", jossa kansalaiset pakotetaan astumaan vaikeuksien koittaessa alapäin vievälle askelmalle. Tämä muodostaa sen pessimismiä ja epätoivoa tuottavan kehän, johon kansanryhmät ja sukupolvet yrittävät omilla toimillaan löytää vastausta. Maailma - ajattelen tässä maapalloamme - ei näytä kestävän markkinaperiaatteeseen perustuvan toimintamallin seurauksia, mikä onkin jo nostanut ympäristöuhat ja ilmastomuutoksen keskeisesti keskusteluun. Vanhemmat sukupolvet eivät näytä oikein uskovan ilmastomuutokseen, vaan pakenevat takaisin Impivaaraan, kansalliseen ja pois ahdistavasta globaalista markkinaorientoituneesta maailmasta ja Euroopasta. Suuret sosiaaliset haasteet, köyhyys, pakolaisuus, työn muodossa tapahtuva osallistuminen, toimeentulon rapautuminen - kaikki nämä odottavat edelleen konkreettisia ratkaisuja.

Social Europe -verkkolehti on äskettäin nostanut keskusteluun vuonna 2017 valmistuneen eurooppalaisten sosiaalistamista koskevien ohjausjaksojen raportin ja ehdottaa peräti kolmen asiantuntijan voimin toimintamenettelyn luomista edelleen vahvasti vaikuttavien - ja ilmeisesti jopa lisääntyvien - sosiaalisten epätasapainojen oikaisemiseksi.  Sosiaalista epätasapainoa koskevan menettelyn käynnistäminen loisi tietä unionille vakavasti otettavien sosiaalisten tavoitteidensa saavuttamisessa.

Paikkaa paikan päälle menetelmällä luotu rakenne on kuitenkin muuttumassa niin  monimutkaiseksi ja vaikeaselkoiseksi, että ei ole toivoakaan sen tulemisesta ymmärrettävästi Euroopan kansalaisten toimivaksi työkaluksi. Edes europarlamentaarikot eivät ole osanneet avata tämän komissiojohtoisen sosaalistamisen keskeisiä piirteitä - mitä pidän pahana puutteena kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksia ajatellen.

Sosiaalinen pilari huojuu ja Euroopan Komission johtaman sosiaalistamisen edellytetään jatkuvan tulevissa pitemmän aikajakson toimintasuunnitelmissa. Sosiaalistamisohjelma sisältää erityisen maakohtaisen sovellutuksen, jossa Suomi on tietenkin yhtenä jäsenmaana mukana. Suomea koskeva vuoden 2019 maaraportti 2 julkaistiin 27 päivänä helmikuuta 2019. Siinä arvioitiin Suomen edistymistä neuvoston 13 päivänä heinäkuuta 2018 hyväksymien maakohtaisten suositusten noudattamisessa, aiempina vuosina annettujen suositusten noudattamisessa ja kansallisten Eurooppa 2020 -tavoitteidensa saavuttamisessa.

Euroopan sosiaalistamisesta (socialization) ei siis ole kysymys sosiaalisuudesta sanan pohjoismaisesa merkityksessä, sosialisoimisesta puhumatakaan. Kysymys on sopeutumisesta asetettuihin makrotaloudellisiin raameihin. Kun siis vertaa puheita sosiaalisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta todellisuudessa menossa oleviin prosesseihin, näyttävät europarlamenttivaalien puheet jäävän pelkäksi huitaisuksi ilmaan, positivismiksi ilman positiivisia vaikutuksia.

Ei kommentteja: