Keskustelu ammattiyhdistysliikkeen vastatoimista hallituksen suunnittelemaan irtisanomissuojan heikentämiseen käy kuumana. On ryhdytty - taas kerran - kauhistelemaan ammattiliittojen ja järjestäytyneen työväen poliittisia lakkoja ja ounastellaan kuinka paljon kansantaloudellista vahinkoa lakoilla aiheutetaan. Yhtäkkiä ollaan löytävinään yhteinen hyvä jota ammattiliitot lakoillaan murentavat. Se että yksittäisen ihmisen, palkansaajan asemaa heikennetään ja aiheutetaan hänelle välittömiä menetyksiä työpaikan ja toimeentulon menettämisen muodossa ja kaiken lisäksi vielä erikseen siitä syystä että hän sattuu olemaan pienehkön yrityksen palveluksessa, ei näytä aiheuttavan tunnemyrskyä hänen puolestaan sosiaalisessa mediassa ekä edes ministerivastuulla ja perustuslain hengessä toimivassa hallituksessa.
Aika usein annetaan ymmärtää, että lakot johtuvat järjestäytyneen työväen ahneudesta. Lisäksi oletetaan, että työntekijöiden oletettu ahneus on johdettavissa työväenliikkeen omasta arvomaailmasta, nimittäin materialistisesta historiankäsityksestä. Onko tosiaan niin, että palkansaajapuoli on sitoutunut ahnehtimiseen ja sivistynyt porvaristo tyytyisi kohtuuteen?
Ylläkuvattu tulkinta materialistisesta historiankäsityksestä ja työväenliikkeen materialistisesta, ahnehtivasta arvopohjasta on perinjuurin väärä. Todellisuudessahan tilanne on päinvastoin. Juuri pääomanomistajat ovat mitä kiivaimpiua ahnehtijoita. Tuntuu siltä että voittojen takomisesta keinolla millä hyvänsä on tullut uusi uskonto - juuri päinvastoin kuin mitä valtionuskontomme pohjimmiltaan edellyttää. Autuaita eivät olekaan köyhät vaan perinnepaikan kirkossa saaneet silmäntekijät.
Maailmassa se näkyy yhä selvemmin äärimmilleen vietynä omistusten ja tulonjaon polarisoitumisena. Taloustutkija ja kirjailija Thomas Piketty on todennut, että nykymenolla muutama harva ihminen omistaa tämän vuosisadan loppuun mennessä koko maailman. Kun vielä aika on muuttunut niin, että ei tarvitse ryhtyä reaaliseksi tuottajaksi, vaan rahaa voi tehdä odotusarvoihin perustuen jopa pelkällä kirjanpidolla, omistamisen ja hamuamisen määrällä ei ole mitään rajaa. Omistamisen himo tarkoittaa sitä, että hamuavasti asennoituva haluaa viime kädessä omistaa kaiken, koko maailman ja ehkä jopa kuun taivaalta. Hamuavassa omistamisessa ei ole kysymys todellisten tarpeiden vaan kaavautuneen mielikuvituksen tyydyttämisestä. Ei ihme, että Frankfurtin koulukunnan suuri mestari Erich Fromm kuvaa omistavaa, hamuavaa asennoitumista epäproduktiiviseen oireryhmään kuuluvaksi kaavautuneeksi luonteenpiirteeksi.
Mitä työväenliikkeen arvomaailman materialistisella historiankäsityksellä sitten tarkoitetaan? Yksinkertaisesti sitä, että ne aineelliset olosuhteet joissa ihminen elää, vaikuttavat olennaisesti koko hänen persoonaansa ja tapaansa ymmärtää maailmanmenoa. Köyhyys rajoittaa ja hankaloittaa elämää, estää huolenpidon itsestä ja kanssaihmisistä ja johtaa lopulta epäonnistumiseen, kurjuuteen, eliniän lyhenemiseen ja ennenaikaiseen hautaan. Juuri siksi työväenliike on kokemuksiinsa pohjautuen alusta lähtien myös tulonjaossa pyrkinyt sellaiseen tasa-arvoon jossa kunniallinen elämä on mahdollista.
Kun ei koskaan voi tietää, kenen päässä ihmiskunnan kaikkein arvokkaimmat ajatukset syntyvät, on ollut tarpeellista myös koko kansakunnan kohdalla pyrkiä sivistyksellisen tasa-arvoon hyvän koulutuksen, osallistumismahdollisuuksien ja aktiivisen, toiminnallisen elämän mahdollistamisen muodossa. Materialistinen, aineellinen perusta ratkaisee paljon - siksi tasa-arvoisempi yhteiskunta ja yhtäläiset mahdollisuudet ovat niin tärkeitä. Tämä arvopohja ei tähtää kahmimiseen ja ahnehtimiseen, vaan se tähtää täysien toimintaoikeuksien ja mahdollisuuksien tarjoamiseen jokaiselle. Kysymys on lopulta täydestä ihmiseksi syntymisestä ja kasvamisesta. Silloin kuin puhutaan ihmisoikeuksista tämä periaate koskee kaikkia - eikä sitä pitäisi pienimmässäkään määrin lähteä tietoisesti rikkomaan. Niin kiiretttä hyvinvointiin ei saa olla että se tapahtuu tietoisesti ja jopa lainsäädäntöteitse heikommassa asemassa olevan ihmisen kustannuksella.
Aika usein tulee pohdittua tätä kysymystä myös eurooppalaisesta näkökulmasta. Alkunperinhän Euroopan yhteisön piti turvata rauha ja demokratia ja taata sitä kautta yhteistä vaurautta ja hyvinvointia koko mantereelle. Kun Euroopan Unioni sitten vuosikymmenten mittaan on kääntynyt jopa peruskirjoissaan aktiivisen, markkinaehtoisen kilpailun tielle ja rakentanut instituutionsa markkinoiden ja yritysten odotusarvoisen politiikan varaan, on käytännössä kaikissa jäsenmaissa jouduttu yhteisen Euroopan sijasta turvattomuutta sisällään pitävän tilaan. Se näkyy erityisen hyvin työmarkkinoilla, työpaikoilla ja työttömyytenä. Irtisanomissuojan heikentäminen pienissä yrityksissä, kansalaisten pakottaminen työhön kuin työhön ja olemattomien työpaikkojen hakemiseen ovat seurauksia eurooppalaisista valinnoista ja maan hallituksen yrityksestä kiihkeästi sopeutua "taloudelliseen suursäätilaan".
Lakkoilun väitetään nostavan oppositiopuolueiden, mm. sosialidemokraattien kannatusta. Ihmisten ajautuminen irtisanomisiin, työttömyyteen ja kurjuuteen aiheuttaa pikemminkin passiivisuutta ja - kuten nyt Euroopassa nähdään - pakoa kansallismielisiin ratkaisuihin, kun yhteinen Euroopa ei näytä pystyvän suojaa tarjoamaan. On syytä muistuttaa, että ne poliittiset rakenteet joita viimeisten vuosikymmenien aikana on Eurooppaan luotu, ovat poliittisia ja ideologisia ratkaisuja. Jos Eurooppa on niin demokraattinen kuin se väittää olevansa, pitäisi huonot rakenteet pystyä korjamaan niitä muuttamalla ja valitsemalla uusia vaihtoehtoja. Euroopan Unioni on kuitenkin sementoinut tavoitteensa lujasti, todella tiukasti ja ilmeisen peruuttamattomasti keskeisimpiin asiakirjoihinsa. Toki joustoelementäjäkin on vuosien mittaan tehty, mutta nekin ovat luoteeltaan määrällisiä, ei laadullisia. Lasketaan yritysten irtisanomisrajaa enintään kymmenen työntekijän tasolle sen sijasta että eriarvoisuutta tuottavat aikomukset kokonaan peruttaisiin.
Poliittiseen logiikkaan kuuluu johdonmukaisuus ja vähimmilläänkin oman toiminnan loogisuuden oikeaksi inttäminen. Epäproduktiivisesta yhteiskuntaluonteestako johtuu, että muutokset ovat useimmiten tapahtuneet vasta suurten katastrofien, kuten maailmansotien, valtioiden ja yhteiskuntajärjestelmien romahtamisen, siis kaaoksen kautta.
Sitäköhän tässä nytkin odotetaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti