Ammattiyhdistysterroriako?

Lomakohteen kirjastoon käveli sisään  SAK:n 1950-luvun alkupuolen pääsihteeri Olavi Lindblom ja Wanhojen Tovereiden perustaja ryhtyen kertomaan porvariston ja ammattiyhdistysliikkeen vastakkainasettelusta:

Otsikkosana on viime aikoina monasti esiintynyt mm.  liian pitkälle meneviä vaatimuksia niin palkannauttijain sosiaalisen turvallisuuden kuin taloudellisen aseman parantamisen hyväksi poliittisissa ja talouspoliittisissa keskusteluissa, käytiinpä niitä parlamentin palkeilla tai muualla julkisuudessa. Lähinnä tällä lienee tarkoitettu sitä, että ammattiyhdistysliike on esittänyt liian pitkälle meneviä vaatimuksia  niin palkannauttijain sosiaalisen turvallisuuden kuin taloudellisen aseman parantamisen hyväksi. Erityisesti on maamme porvarillisia aineksia kokoomuksesta maalaisliittoon näköjään ärsyttänyt se, että esitettyjä vaatimuksia on tuettu laajakantoisillakin työtaistelu-uhkauksilla tai eräissä tapauksissa jopa ryhdytty lakkoonkin. Mielestäni on täysi syy ryhtyä tarkastelemaan onko tällaisissa väitteissä mitään perää semminkin kun terrorilla - missä muodossa sitä esiintyykin - ei ole laillistettua paikkaa kansanvaltaisessa yhteiskuntaelämässä.

Aihe vaatisi monessa suhteessa syvällisen käsittelyn. Siihen en kuitenkaan lähde, vaan tyydyn ikäänkuin avaamaan keskustelua kysymyksen valottamiseksi "terroriin" osallistuneen kannalta. Ehkäpä muita näkökohtia ilmestyy sitten matkan varrella.

Lähtisin aluksi liikkeelle työtaistelu-uhkauksista ja lakoista. Olen siinä käsityksessä, että ketään ei tarvinne valistaa siinä, että lakko on kaikissa suhteissa tunnustettu lailliseksi aseeksi työntekijöille. Se on sitä sekä lain että työehtosopimuksen puitteissa. Omasta puolestaan ammattiyhdistysliike ei suinkaan pidä lakkoa itsetarkoituksena, vaan raskaana ja vaarallisena aseena, johon on turvauduttava vain siinä tapauksessa, että muut keinot eivät ole johtaneet toivottuun tai vaihtoehtona tyydyttäväksi katsottuun tulokseen. Työmarkkinajärjestöjen kesken tehdyissä sopimuksissa lakko sopimuksen aikana on yleensä tulkittu sopimusrikkomukseksi, koska sopimuksen ajaksi on tarkoitettu turvata työrauha. Sopimuksilla ja käytännnöllisellä toiminnalla on vakiinnutettu määrätty neuvottelujärjestys, joiden perimmäisenä tarkoituksena on käyttää kaikki mahdolliset keinot ennen kuin työtaistelu on väistämätön tosiasia. Lailla on taas puolestaan varattu yhteiskunnalle mahdollisuus käyttää eri teitä ja keinoja työtaistelun välttämiseksi. Näiden rajoitusten ulkopuolella lakko on täysin laillinen.

Sanoin jo että ammattiyhdistysliike ei suinkaan pidä lakkoa eikä edes sillä uhkaamista itsetarkoituksena, vaan viimeisenä mahdollisena keinona esitystensä ja vaatimustensa toteuttamiseksi. Kokemuksiin nojautuen on maassamme ainakin SAK:n piirissä menty pitkälle vietyyn keskitykseen, jossa lakosta päättäminen on viime kädessä SAK:n johdon käsissä. Tämä siksi, että käytäntö on osoittanut mahdollisimman perusteellisen harkinnan tarpeelliseksi erehdysten ja virheiden välttämiseksi. Ennen tätä vaihetta on kuitenkin mahdollisen lakon piiriin joutuvien kesken suoritettava suljettu äänestys, jossa lakon kannalla olevien on saatava määräenemmistö. Tästäkään huolimatta ei erehdyksiä ole aina voitu välttää (muist. meijerilakko). Toisaalta on myös muistettava, että jäsenistön keskuudessa on tällaisesta pitkälle menevästä harkinnasta esiintynyt kirpeätäkin arvostelua. Kaikki tämä ei kuitenkaan estä toteamasta, että pääpiirteissään tällainen käytäntö lienee vahvasti puolustettavissa, joskin johdon vastuu on huomattavan suuri.

Edellä esitetty riittänee - ainakin tässä vaiheessa - osoittamaan ettei työtaistelulla uhkaaminen tai lakko voi olla terroria, koska kysymyksessä on laillisesti tunnustetut menettelytavat. Syyn täytynee siis olla toisaalla. Tällöin jää ainoaksi mahdollisuudeksi kysymys siitä ovatko ammatillisen järjestön vaatimukset olleet siinä määrin liiallisia, että lain ja sopimusten edellyttämän neuvottelumenetelmän puitteissa ei niihin ole voitu myöntyä ja näin on syntynyt sovittamaton ristiriita.  Kun edellämainitun keskitetyn järjestelmän mukaan SAK:n johto päättää lopullisesta lakkoluvasta ja siten lakon alkamisen edellytysten pitäisi olla samalla vaa'alla punnittuja, en tässä yhteydessä puutu mihinkään yksityiskohtiin, vaan yritän tarkastella kysymystä hieman suurempien mittojen valossa.

Saanen jättää keskustelun ulkopuolelle vv. 1905 ja 1917 kaksi suurlakkoa maassamme ja sen työväenliikkeen historiassa tyytymällä vain toteamukseen, että myös näiden yhteydessä lienee puhuttu ammattiyhdistysterrorista, mutta ajan aaltojen tyynnyttyä yleisesti tunnustetaan niillä olleen vaikutuksensa - vaatimuksistaan johtuen - maamme itsenäisyyden ja kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen kehittymiseen. Monen mielestä niiden panos on ollut jopa ratkaiseva. Tyydyttäköön siis tarkastelemaan vaikkapa vain toisen maailmansodan jälkeisiä vaiheita.

Ammattiyhdistysterrorista puhuttaessa pyritään porvarillisessa leirissä mielellään unohtamaan muutamia tosiasioita, joiden merkitys palkannauttijain vaatimusten oikeutusta punnittaessa on kuitenkin melkoinen etten sanoisi ratkaiseva. En puutu tässä muistuttamaan porvariston mieleen työväestön osuuttaa maamme itsenäisyyden puolustamisessa, koska sen merkityksen ja arvon pitäisi porvarien laajalti ja innokkaasti käyttämän fraseologian puitteissa muutenkin olevan selvän ja sinänsä todistavan, että palkannauttijat ammatillisen järjestönsä puitteissa siinä määrin kuin mikä tahansa muu ryhmä ovat oikeutettuja esittämään käsityksiään ja vaatimuksiaan heitä koskevissa maamme asiain hoidossa. Sen sijaan haluaisin jokaisen palauttavan mieleensä mahdollisimman elävän kuvan olosuhteista maassamme täsmälleen kymmenen vuotta sitten.

Silloin oli raskas sota kauhuineen taakse jäänyttä elämää. Edessä oli kysymys miten selvitä seurauksista. Kannettavana oli valtavat jälleenrakennustehtävät, sotakorvaus, puolen miljoonan (1/8 osan kansasta) siirtolaisen sijoittaminen uuteen elämään tynkä-Suomen alueella, Lapin jälleenrakentaminen saksalaishävityksen jäljiltä, koko tuotantoelämämme tuotantokyvyn palauttaminen aluksi sodan edelliselle tasolle jne. loputtomiin. Raaka-aineista ja elintarvikkeista - sanalla sanoen kaikesta oli toisaalta valtava puute.  Näiden tosiasiain rinnalla rehotti musta pörssi valtavassa laajuudessa satumaisin hinnoin. Tuona aikana varmaan suuri osa kansasta epäili mahdollisuuksiamme nousta ja säilyttää kunniallisesti paikkamme itsenäisten kansakuntien joukossa.

Työväki nojautui ammattiyhdistysliikkeeseen, jossa se näki avaimen tilanteen parantamiseen. Valtava ryntäys jäseniksi nosti  SAK:n jäsenmäärän 15 kuukaudessa lähes nelinkertaiseksi eli 86 tuhannesta 350 tuhanteen. Liikkeellä oli ainakin lukumääräistä voimaa ja ken muistaa, muistaa myös varmasti, että henki oli kova. Milloin tahansa olisivat joukot marssineet ja ne uskoivat vahvasti, että jos vain SAK nappia painaa, niin...

Mikä oli silloin ammattiyhdistysliikkeen tie? Valitsiko se terrorin. Tapahtumien kulun pitäisi siinä määrin olla jokaisen muistissa, ettei niitä tässä yhteydessä tarvitsisi yksityiskohtiin mennen kerrata, mutta pienet muistinvirkistykset ovat paikallaan. Palautankin mieleen SAK:n valtuuston v. 1945 hyväksymän ohjelman, jossa selvästi sanottiin ammattiyhdistysliikkeen käsittävän, että sodan jälkien, puutteen ja kurjuuden poistaminen, on mahdollista vain tuotantoamme kohottamalla. Tälle pohjalle voitiin rakentaa koko maamme sodan jälkeinen jälleenrakennusohjelma. Pekkalan hallitus ja silloinen talousneuvosto omaksuivat tämän ohjelman, mutta se oli ammattiyhdistysliikkeen ohjelma ja SAK oli takuumiehenä  työntekijöihin päin siitä, että tämä oli oikea tie. Työväestö asetti panoksensa jälleenrakentamisen hyväksi ja se ratkaisi asian ja tavallaan maamme kolmannen itsenäisyystaistelun. Panoksen arvoa korostaakseni muistutan vain niistä olosuhteista, joissa tämä kaikki tapahtui.

Vaikeuksien taakasta olivat mielialat muutenkin alhaalla, mutta tätä lisäsi suuressa määrin myös kommunistien ja Valpon harjoittama terrori. Sosialidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen ottamasta asenteesta johtui, ettei tämä terrori päässyt ratkaisemaan maamme kohtaloa. Porvarit painoivat siihen aikaan päänsä pensaaseen ja nähtävästi odottivat aikaansa ja nyt ryhdistäytyneinä kohotetaan ohjelmia työväestön lyömiseksi.

Haluan muutamalla sanalla vielä todeta, että ammattiyhdistysliike on käytännössä osoittanut jatkavansa sitä taloudellisen ohjelmallisuuden linjaa, joka sisältyi sodan jälkeiseenkin ohjelmaan. Vakaannuttaminen, tuotannon kohottaminen, täystyöllisyys ja kaikkien näiden yhteistuloksena korkeamman elintason tavottelu on ollut johdonmukaisena vaatimuksena. Jos kaiken edellä esittämäni perusteella ammattiyhdistysliike katsoo jossain vaiheessa oikeudekseen vekselin lunastamisen vaatimista ja tekee sen tarpeen vaatiessa jossakin tilanteessa työtaistelukeinoilla uhaten, ellei muuta mahdollisuutta tyydyttävään ratkaisuun ole, ei sitä kohtuudella voi kutsua terroriksi, vaan oikeutettujen vaatimusten toteuttamiseksi laillisin menettelytavoin. Se, että vastapuoli tällaisessa asiassa ottaa aseekseen väitteen terrorista ei kuitenkaan ole asiaa vaan taktiikkaa.

Kokonaan oman lukunsa ansaitsee kysymys siitä, ovatko ammattiyhdistysliikkeen vaatimukset olleet liian pitkälle meneviä. Siihen voidaan myös puuttua, mutta toisessa yhteydessä.

Puheet ammattiyhdistysterrorista ovat siis helposti torjuttavissa. Ammattiyhdistysliike on täyttänyt velvollisuutensa ja vaatii oikeutensa.

(SAK:n pääsihteerin Olavi Lindblomin kirjoitus 5/1955 Sosialistisessa Aikakauslehdessä)