Kansalaisyhteiskunnan vastaus

Kun yhteiskunnallinen tilanne on vastakkainasettelun elementtejä sakeana eikä vastauksia tahdo löytyä uuden,  rakentavan, vaihtoehtoisen tien löytämiseksi, on taas kerran koottava ajatukset ja yritettävä katsoa, mikä olisi myönteinen, dynaaminen ja aitoa toivoa herättävä  ja vastauksia antava  tie tulevaisuuteen.

Hallitus ja kansalaisyhteiskunta näyttävät olevan tässä vastakkain; hallitus perää kilpailukykyä ja vaati työttömiltä aktiivitoimenpiteitä kykenemättä kuitenkaan osoittamaan kohtuullisesti saavutettavia ja kunnolla maksettuja työpaikkoja.  Rahaakin on paljon liikkeellä ja talouden ennustetaan kasvavan jopa kolmen prosentin vuosivauhtia. Kohtaanto ei kuitenkaan toimi: pääoma ei  investoi eikä luo työpaikkoja. Työttömät pysyvät työttöminä - heitä odottaa nykyisillä ehdoilla kurja tulevaisuus ja vielä kurjempi, köyhyyden rasittama ja elämää lyhentävä vanhuus.

Mikä voisi olla kansalaisyhteiskunnan vastaus tähän idioottimaiselta vaikuttavaan  tilanteeseen meillä ja laajemminkin Euroopassa? Mielestäni vastaus on säästämisessä, yhteisessä säästämisessä, yhteisessä voimavarojen kartuttamisessa - ja näiden varojen sijottamisessa yhteisillä päätöksillä tärkeinä pidettyihin investointeihin, uusiin toimintakulttuureihin ja  palvelutehtäviin. Noudatan tässä yhden oppi-isäni, Työväen Akatemian suurenmoisen 1950- ja 60-lukujen rehtorin ja talousajattelijan Väinö Liukkosen esittämää yksinkertaista mutta alati toimivaa vaihtoehtoa. Yhteisellä säästämisellä luodaan uutta, sosiaalista ja demokraattista kansalaisyhteiskuntaa.

Yhteisestä säästämisestä meillä on voimakkaita esimerkkejä. Itseasiassa koko mahtava kuntaverkosto, paikallisen, kansanvaltaisen hallinnon ja palvelujen kokonaisuus on syntynyt yhteisen säästämisen päätöksillä ja yhteisiin tarkoituksiin suunnatun toiminnan tuloksena. Valtiojohtoisen teollisuuden luominen 1950-luvulta lähtien oli  suuri yhteiskunnallinen, yhteisen voimavarojen kokoamiseen ja generoimiseen suuntautut toimintatapa.

Kuntien sähkölaitokset ja satamat miellettiin myös paitsi tärkeäksi palvelutehtäväksi, myös julkisten voimavarojen kartuttajaksi. Raha-automaattiyhdistys ja Veikkaus ovat vuosikymmeniä keränneet kansalaisten pelihaluja ohjaamalla varoja kansanterveyteen ja liikunnallisen elämäntavan toteuttamiseen.

Loistava esimerkki yhteisestä säästämisestä ovat työeläkeyhtiömme nykyään jo valtavine voimavaroineen.  Sijoitustoiminnallaan ne ovat onnistuneet luomaan omista voimavaroistamme riippumatonta tuottoa, jolla kevennetään niin julkisen kuin yksityisenkin sektporin välitöntä vastuuta nykyisten ja tulevien eläkkeiden maksamisesta.

Yhteisen säästämisen ei tarvitse pysähtyä siihen, mitä on menneinä vuosikymmeninnä saatu aikaan. Esitin jo 1980-luvun alussa "kansallista palkkarahastoa" vastauksena työttömyyden hoitamiseen. Jo silloin maata vaivasi sama, ajattelutavan jäykkyyteen ja kapea-alaisuuteen ja yhteisöllisen vastuunoton puutteeseen  perustuva ongelma. Oli kasvava määrä työttömiä, oli huutavaa tarvetta saada työntekijöitä varsinkin julkisen sektorin palvelutehtäviin, oli polttava tarve kehittää kansalaisyhteiskuntaa, mutta raha - olihan sitä jo silloinkin - oli sellaisissa taskuissa että asioita ei saatu lähtemään liikkeelle.

Palkkarahasto voisi lähteä liikkeelle vaikkapa virattomaksi ja vallattomaksi kääntymässä olevan kuntaverkon kautta. Pankkitoiminta vapautuu juuri tänä vuonna ja esimerkiksi kunta/kaupunki voi perustaa itselleen pankin. Mikä olisikaan parempi joukkovelkakirjan muoto perustettavassa pankissa kuin perustaa paikallinen "palkkarahasto", johon erilaisin toimenpitein ryhdyttäisiin keräämään varoja paikallisen työttömyyden poistamiseksi ja juuri kunnallisissa palvelutehtävissä olevan resurssipulan helpottamiseksi. Työpaikkaan sijoitettu raha tarjoaa kunnalle verotuksen muodossa 20%:n "pylläysoikeuden" - sen parempaa ja menestyvämpää liiketoimintaa on lähes mahdotuonta löytää. Kunnalla on oikeus käyttää itsehallintoaan oman toimintansa voimistamisen ja ohjaamiseen.

Toinen suuri ulottuvuus voisi olla "Osallistava kunta" rahaston perustaminen - edelleen yhteisin paikallisin toimenpitein. Ei mikään tee paikkakuntaa elävämmäksi kuin siellä toimivat, nykyään vapaaehtoistoiminnan varassa pyörivät yhteisöt. Niitä voidaan tasapuolisesti voimistaa, tehtävistä voidaan maksaa laillisia ja sopimuksin vahvistettuja korvauksia. Samalla saadaan uusi elävöittävä ja visioita avaava ulottuvuus paikalliseen toimintaan.

Tosiasia on että yhteisellä säästämisellä julkinen yhteisö voi luoda työpaikkoja, ostovoimaa ja uusia investointeja. Yritys tarvitsee liikkeelle lähteäkseen ostovoimaa, se ei investoi hyvän hyvyyttään edes hallituksemme edellyttämään 8 tunnin työvelvoitteeseen. Yrityksessä yritysintressi menee yhteiskuntavastuun edelle - muunlainen lähestymistapa yritysmaailmassa ei ole mahdollinen. Siksi kansalaisyhteiskunta on aktivoitava yhteisen säästämisen periaatteella. Kuntakenttä - ja joka kuntien ja kaupunkien oma henkilökunta - voi olla tässä aloitteentekijä. Paikalliseen sopimukseen voidaan liittää vaatimus oman pankin ja palkkarahaston perustamisesta.

Vaikeissakin olosuhteissa voidaan lähteä liikkeelle, kuten "Wörglin ihme" itävaltalaisessa kylässä 1930-luvulla osoittaa. Oma raha muodosti tuolloin kylän uuden ja itsenäisesti toimivan pankin. Wörglin ajatukset alkoivat levitä jo yli Itävallan rajojen, kunnes kansallissosialistien otteessa ollut Itävallan keskuspankki omilla päätöksillään teki hommasta lopun. Tämä sama vaara saattaa edelleenkin olla olemassa - mutta siitä enemmän toisessa yhteydessä.