Työväen Akatemiassa 1950-60 -lukujen taitteessa kansankorkeakoulun rehtorina oli Väinö Liukkonen, silloin jo kuluisa kansantalousmies. Puolentoista vuosikymmentä aikaisemmin - jo vuoden 1946 alusta - hän oli ollut ns. sosialisoimiskomitean sihteerinä. Koko vasemmisto tuki häntä, koska hänet tunnettiin "sosialismiin myönteisesti suhtautuvana"talousmiehenä.
Tässä ei ole tarkoitus mennä syvemmälle itse sosialisoimiskomietan työhön, työhön jota johtivat maltilliset sosialidemokraatit, Uuno Takki puheenjohtajana, jota tehtävää kuitenkin hoiti Jalo Aura Takin ollessa ministerinä, siis valtioneuvoston jäsenenä. Tässä yhteydessä on tärkeää vain se, miten Väinö Liukkonen sosialismin määritteli. "Kyse on yhteisestä säästämisestä, voimavarojen kokoamisesta vahvaa valtiota ja sen toimintaa varten". Tämä tarkoitti sitä, että mitään vallankumousta ei tarvita, vähitellen voimistuva valtio on rakennettavissa pääosin verovaroin ja vähitellen kasvavan valtiojohtoisen teollistamisen turvin. Näin tapahtuikin; valtio johti vahvasti teollistamista ja suuret hankkeet saivat valtionyhtiön muodon. Kaikkea ei ole vieläkään yksityistetty ja vaikka paljon on jo muutettu kaupallistettuun muotoon, niin vieläkin valtionyhtiöillä ja niiden nimillä on Suomessa merkitystä.
Vahvalla valtiolla on tänäkin päivänä paljon merkitystä; hyvinvoitivaltion keskeiset rakenteet luotiin yhteisen säästämisen ja valtiojohtoisen teollisuuden varaan. Koko sodanjälkeisen ajan oikestopuolueet ovat enemmän tai vähemmän näkyvästi vastustaneet vahvaa valtiota. Lähtökohtana on ollut yksityisesti intressistä lähtevä säästäminen, joka suhteessa valtioon on saanut muotoja, joilla valtion voimavaroja, siis verotuloja pyritään vähentämään. Samalla säästämisen merkitys on käsitteenä muuttanut muotoaan; se ei tarkoita enää voimavarojen kokoamista vaan "säästämistä" niiden vähentämisen merkityksessä. Tällaiseen paradoksiin voi yltää vain heiveröisillä perusteilla kansantaloutta tarkasteleva ihmismieli.
Yksityisestä motiivista lähtevä tarkastelutapa on voittanut paljon jalansijaa. Veronmaksajain Keskusliitto, joka ei paljon jäsenyhdistyksistään ja toimintarakenteestaan kerro, on yksityisestä motiivista lähtevä, vahvaa valtiota vastustava edunvalvontajärjestö. Jos lähestymistapa olisi myönteinen suhteessa sosiaalivaltioon ja vahvaan infra- ja palvelurakenteeseen, voisi järjestön kuvitella kaikin keinoin hakevan perusteluja kerätyillä veroilla saatavasta yhteisestä hyvästä. Näin ei ole käynyt ja voikin kaiketi todeta, että kansan tietoisella veronmaksukyvyllä on rajansa ja että katto suhteessa verojen maksuun on tavallisella kansalaisella monessa suhteessa jo hyvin lähellä.
Onko muita keinoja vahvan valtion rakentamiseen? Valtion oma teollisuus ja sen vientitulot ja onnistunut toiminta tietenkin vahvistaa taloutta. Silläkään suunnalla ei tällä hetkellä ole sellaisia suuria suunnitelmia olemassa, joiden avulla kansakunnan hyvinvointia voitaisiin suurisuuntaisesti parantaa.
Yhtenä uutena ratkaisuna on esitetty - minäkin olen sitä eri yhteyksissä korostanut - uusien rahoitusinstrumenttien luomista julkiselle sektorille vähän samaan tapaan kuin mitä tapahtuu yksityisellä sektorilla erilaisten osakkeiden, velkakirjojen ja derivaattien muodossa. Kun puhutaan eettisestä osakesäästämisestä, tärkeän kanavan voisivat muodostaa julkiselle sektorille perustettavat rahastot, joista meillä on loistavia esimerkkejä työeläkerahastojen muodossa. Muitakin voisi olla; työllisyys, vanhustenhoito, ympäristönsuojelu ja uudet raaka-aineita säästävät hankkeet - muutamia julkisen sektorin alueelle lankeavia projektikohteita mainitakseni - nämä tarvitsisivat kipeästi uutta pääomaa ja rahoituspohjaa. Ei varmastikaan olisi eettisesti väärin sijoittaa yhteiskunnallisesti tarpeellisiin hankkeisin ja saada siitä myös omille panostuksilleen kohtuullinen tuotto. Verovaroja keräävä valtio tai kunta on jo verotukseen liittyvän "pylläysoikeutensa " vuoksi vahva ja vakaa toimija, joka kykenee luomaan voimakkaita ja kauaskantoisia pitkän tähtäyksen projekteja.
Entä velka ja se varaan tehtävät sijoitukset? Velka on itse asiassa nykyään kaikkein keskeisin tapa laittaa uusia projekteja liikkeelle. Itsenäinen valttio, jolla on oma valuutta ja keskuspankki voi - ja sen pitää - käyttää velanottoa keskeisenä keinona vahvan yhteiskunnan, kansalaisten kulutustarpeiden ja infrastruktuurin rakentamisessa. Perinteisen klassisen talousteorian rinnalle on syntynyt uusi, Modernia Monetaristista Teoriaa (MMT) ajava, hengeltään liberaalia keynesiläisyyttä ajava koulukunta (mm. Bill Mitchell, Stephanie Kelton, joka väittää olevan mahdollista päästä irti kurjistavasta ja riistävästä taloudenpitotavasta. Erityisen voimakkaaksi tämä keskustelu on noussut nyt 2000-luvulla, kun Euroopan Unioni on keskuspankkeineen saanut suvereenin päätösvallan finanssi- ja rahapolitiikkaan samalla kun valuuttaunionin jäseneksi liittyneet maat - kuten Suomi ainoana pohjoismaana - ovat menettäneet suvereniteettinsa itsenäisen, omassa valuutassa tapahtuvaan rahapolitiikkaan.
Samalla käytöstä on poistunut itsenäisen talous- ja rahapolitiikan väline, jota MMT tarjoaa jokaiselle valtiolle - viimeksi mm. Britanniasta eroa hakevalle Skotlannille - itsenäisen ja kansalaisen kaikkiin tarpeisiin tietyllä aikavälillä (työvoiman ja raaka-aineiden saatavuus) vastaavaan talouspolitiikkaan. Itsenäinen valtio voi luoda pääomaa nimittäin pelkillä omilla päätöksillään ja kirjanpidolla, silloin kun oma valuutta on käytettävissä. Mikään kansallinen valuutta ei ole ollut enää aikoihin sidoksissa muuhun kuin siihen että siihen luotetaan välineenä, esimerkkinä Ruotsi kruunuineen. Kaiken lisäksi mikä tahansa kelpaa vaihdon välineeksi - muistakaamme esimerkiksi tavaranvaihtosopimu Suomen ja Neuvostoliiton välillä.
Euroopan Unioni keskuspankkeineen, euroineen ja peruskirjoineen on jo nyt lähes täysin verrattavissa itsenäiseen valtioon. Euroopan Unioni voisi oman valuuttansa ja talouspolitiikkansa puitteissa tarttua mihin tahansa sitä kohtaavaan suureen haasteesen ja pelkillä poliittisilla päätöksillä ja ministerineuvostojen, EKP:n ja kansallisten keskuspankkien avulla ryhtyä minkä tahansa pääomaa vaativan, euroopanlaajuisen hankkeen toteuttamiseen. Euroopan Unionilla on kuitenkin johtuen sen valtavirtaisesta, klassista talouspolitiikkaa edustavasta lähestymistavasta vakava ja vaikeasti voitettava taloudellien rajoittuneisuus, jota kutsuisin kuvaavasti "monetaariseksi rampautuneisuudeksi": Euroopan Unioni on konsolidoiduissa, tästä eteenpäin pysyviksi tarkotetuissa peruskirjoissaan (treaties) rajannut valtion mahdollisuuksia ratkaisevasti ja antanut keskeistä taloudellista toimivaltaa pankeille ja yritysmaailmalle. Euroopan Unioni on omiin, 1990-luvun lopun vastakkainasetteluihin ja senaikaiseen talousajatteluun nojaten rajannut pysyvästi ja mielivaltaisesti vahvan valtion pois strategisesta toiminta-arsenaalistaan.
Yritysintressi ja valtionintressi ovat kuitenkin toimintamotiiviltaan erilaista strategiaa noudattavia yhteisöjä; vaikka yrityksellä olisi resursseja rajaton määrä, sen investoinneille ja toiminnalle on välttämätöntä kaupallinen ostovoima, asiakaskunta joka kykeneen käyttämään yritysten panostuksia edelleen hyväkseen. Valtio investoi taas demokraattiseen rakenteeseensa pohjautuen yhteisöllisellä motiivilla, edellyttäen että sillä on pääomaa, monetaarisia välineitä käytettävissään. Kun Euroopan Unioni on peruskirjoissaan antanut tilaa mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle ja rajannut samalla demokraattisen valtion mahdollisuuden ekspansiviiviseen talous- ja rahapolitiikkaan lähes kokonaan pois toimintavälineistöstään, suurten hankkeiden toteuttaminen ja dynaaminen osallistuminen maailmantalouteen esim. Kiinan tapaan on suljettu pois laskuista. Tässä suhteessa Eurooppa on taloudellisesti ja monetäärisesti todellakin rampa.
Esimerkkinä siitä, mitä taloudellisilla (poliittisilla) päätöksillä ja rahapolitiikalla voidaan saada aikaan, antaa EKP:n vuosina 2014-18 toteuttama massiivinen määrällinen elvytys, jonka määrä lienee todellisuudessa jossakin 4000 -5000 miljardin euron välillä, koska kirjauksia seurataan pääasiassa nettomääräisinä. Suomikin sai tätä määrällistä elvytystä enemmän kuin sen yhden prosentin, jota Suomen väkiluku Euroopassa edustaa. Kreikkaa taas puolestaan kuritettiin - se pääsi mukaan määrälliseen elvytykseen vasta 2017-luvun lopussa, mikä näkyi hetkellisenä Kreikan talouden elpymisenä. Päässälaskien kolmella miljardilla määrällistä elvytystä kuukaudessa on merkitystä luonnollisesti Kreikankin talouteen. Meillä ei koko asiaa avattu kansalaisille ja tätä kautta Sipilän hallituksen saama tuki yritystoiminnan elvytykseen, määrältään varmasti yli 30 mrd euroa ajalla 2014-18 häipyi kuin tuhka tuuleen, pientä taloudellista nousupyrähdyttä lukuunottamatta.
Kysyä voidaan, miten valtavan suuri merkitys määrällisellä elvytyksellä olisi ollut, jos se olisi voitu MMT:n oppien mukaan sijoittaa Valuuttaunionin kansallisten hallitusten käyttöön migraation, työttömyyden, suurten infra- ja palveluhankkeiden käyntiinsaattamiseksi. Todennäköisesti kaikki ajankohtaiset - suuretkin - ongelmat olisi voitu hoitaa, eikä sellaista sisäänpäinkääntymistä mitä nationalististen, "impivaarahenkisten" kansanliikeiden merkeissä nyt on nähty, olisi nyt esiintyvässä mittakaavassa syntynuyt ollenkaan.
Kuka opettaisi Eurooppaa näkemään avoimesti ne mahdollisuudet, joita sillä olisi, jos "illuusion kahleista" päästäisiin eroon? Poliittinen oppositio Euroopassa, sen enempää oikealla kuin vasemmallakaan ei näytä olevan kykenevä tähän irtiottoon. Todennäköisesti opettajaksi nousee Kiina, joka ei ole sidoksissa klassisen taloustajattelun pakkopaitaan ja joka jo nyt käyttää dynaamisesti mutta ilmeisen maltillisesti täysin uudentyyppistä talousajattelua ja monetaristista välineistöä.
Yksityisestä motiivista lähtevä tarkastelutapa on voittanut paljon jalansijaa. Veronmaksajain Keskusliitto, joka ei paljon jäsenyhdistyksistään ja toimintarakenteestaan kerro, on yksityisestä motiivista lähtevä, vahvaa valtiota vastustava edunvalvontajärjestö. Jos lähestymistapa olisi myönteinen suhteessa sosiaalivaltioon ja vahvaan infra- ja palvelurakenteeseen, voisi järjestön kuvitella kaikin keinoin hakevan perusteluja kerätyillä veroilla saatavasta yhteisestä hyvästä. Näin ei ole käynyt ja voikin kaiketi todeta, että kansan tietoisella veronmaksukyvyllä on rajansa ja että katto suhteessa verojen maksuun on tavallisella kansalaisella monessa suhteessa jo hyvin lähellä.
Onko muita keinoja vahvan valtion rakentamiseen? Valtion oma teollisuus ja sen vientitulot ja onnistunut toiminta tietenkin vahvistaa taloutta. Silläkään suunnalla ei tällä hetkellä ole sellaisia suuria suunnitelmia olemassa, joiden avulla kansakunnan hyvinvointia voitaisiin suurisuuntaisesti parantaa.
Samalla käytöstä on poistunut itsenäisen talous- ja rahapolitiikan väline, jota MMT tarjoaa jokaiselle valtiolle - viimeksi mm. Britanniasta eroa hakevalle Skotlannille - itsenäisen ja kansalaisen kaikkiin tarpeisiin tietyllä aikavälillä (työvoiman ja raaka-aineiden saatavuus) vastaavaan talouspolitiikkaan. Itsenäinen valtio voi luoda pääomaa nimittäin pelkillä omilla päätöksillään ja kirjanpidolla, silloin kun oma valuutta on käytettävissä. Mikään kansallinen valuutta ei ole ollut enää aikoihin sidoksissa muuhun kuin siihen että siihen luotetaan välineenä, esimerkkinä Ruotsi kruunuineen. Kaiken lisäksi mikä tahansa kelpaa vaihdon välineeksi - muistakaamme esimerkiksi tavaranvaihtosopimu Suomen ja Neuvostoliiton välillä.
Euroopan Unioni keskuspankkeineen, euroineen ja peruskirjoineen on jo nyt lähes täysin verrattavissa itsenäiseen valtioon. Euroopan Unioni voisi oman valuuttansa ja talouspolitiikkansa puitteissa tarttua mihin tahansa sitä kohtaavaan suureen haasteesen ja pelkillä poliittisilla päätöksillä ja ministerineuvostojen, EKP:n ja kansallisten keskuspankkien avulla ryhtyä minkä tahansa pääomaa vaativan, euroopanlaajuisen hankkeen toteuttamiseen. Euroopan Unionilla on kuitenkin johtuen sen valtavirtaisesta, klassista talouspolitiikkaa edustavasta lähestymistavasta vakava ja vaikeasti voitettava taloudellien rajoittuneisuus, jota kutsuisin kuvaavasti "monetaariseksi rampautuneisuudeksi": Euroopan Unioni on konsolidoiduissa, tästä eteenpäin pysyviksi tarkotetuissa peruskirjoissaan (treaties) rajannut valtion mahdollisuuksia ratkaisevasti ja antanut keskeistä taloudellista toimivaltaa pankeille ja yritysmaailmalle. Euroopan Unioni on omiin, 1990-luvun lopun vastakkainasetteluihin ja senaikaiseen talousajatteluun nojaten rajannut pysyvästi ja mielivaltaisesti vahvan valtion pois strategisesta toiminta-arsenaalistaan.
Yritysintressi ja valtionintressi ovat kuitenkin toimintamotiiviltaan erilaista strategiaa noudattavia yhteisöjä; vaikka yrityksellä olisi resursseja rajaton määrä, sen investoinneille ja toiminnalle on välttämätöntä kaupallinen ostovoima, asiakaskunta joka kykeneen käyttämään yritysten panostuksia edelleen hyväkseen. Valtio investoi taas demokraattiseen rakenteeseensa pohjautuen yhteisöllisellä motiivilla, edellyttäen että sillä on pääomaa, monetaarisia välineitä käytettävissään. Kun Euroopan Unioni on peruskirjoissaan antanut tilaa mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle ja rajannut samalla demokraattisen valtion mahdollisuuden ekspansiviiviseen talous- ja rahapolitiikkaan lähes kokonaan pois toimintavälineistöstään, suurten hankkeiden toteuttaminen ja dynaaminen osallistuminen maailmantalouteen esim. Kiinan tapaan on suljettu pois laskuista. Tässä suhteessa Eurooppa on taloudellisesti ja monetäärisesti todellakin rampa.
Esimerkkinä siitä, mitä taloudellisilla (poliittisilla) päätöksillä ja rahapolitiikalla voidaan saada aikaan, antaa EKP:n vuosina 2014-18 toteuttama massiivinen määrällinen elvytys, jonka määrä lienee todellisuudessa jossakin 4000 -5000 miljardin euron välillä, koska kirjauksia seurataan pääasiassa nettomääräisinä. Suomikin sai tätä määrällistä elvytystä enemmän kuin sen yhden prosentin, jota Suomen väkiluku Euroopassa edustaa. Kreikkaa taas puolestaan kuritettiin - se pääsi mukaan määrälliseen elvytykseen vasta 2017-luvun lopussa, mikä näkyi hetkellisenä Kreikan talouden elpymisenä. Päässälaskien kolmella miljardilla määrällistä elvytystä kuukaudessa on merkitystä luonnollisesti Kreikankin talouteen. Meillä ei koko asiaa avattu kansalaisille ja tätä kautta Sipilän hallituksen saama tuki yritystoiminnan elvytykseen, määrältään varmasti yli 30 mrd euroa ajalla 2014-18 häipyi kuin tuhka tuuleen, pientä taloudellista nousupyrähdyttä lukuunottamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti