New Deal 2.0

USA on julistanut taloussodan Euroopalle ja koko muulle maailmalle. Tuontitullien asettaminen raudalle, teräkselle ja alumiinille ovat ristiriidassa sekä maailman kauppajärjestön WTO:n pitkän tähtäyksen pyrkimysten että jo vuosia kehitteillä olleen vapaakauppajärjestelmän kanssa. Molempiin näihin liittyy ongelmia jo ennestäänkin, ennenkaikkea markkinahengen kiihdyttämän globaalin kilpailun ja tuloeroja kasvattavan taloudellisen polarisaation muodossa.

Euroopan Komission kakkosmies Jyrki Katainen kuvasi televisiohaastattelussa 1.3. 2018 hyvin Euroopan joutumista "kahden tulen" väliin. USA:n tuontitullit vaikeuttavat eurooppalaisen, Kataisen mukaan joissakin tapauksissa aivan erityisiä laatuominaisuuksia sisältävän teräksen ja tullien alle joutuvien metallituotteiden kilpailukykyä suhteessa USA:n omaan tuotantoon heikentyy. Samalla toisaalta Kiina kilpailee jo nyt omalla teräksen ja alumiinin tuotannollaan painaen hintoja entistäkin alemmaksi.

Euroopan Komission puheenjohtaja Jean Claude Juncker ilmoittikin jo Euroopan Unionin ryhtyvän välittömiin toimiin maksujen asettamiseksi amerikkalaisille tuotteille Euroopassa. Globaali taloussota kiristyy astetta kovemmaksi ja uhkaa eskaloitua uusiin tuotteisiin, uusille palvelualoille ja tuhoaa jo nyt sitä luottamusta, jonka varassa läntinen arvoyhteisö lepää NATO:n yhteistä puolustusta myöten.

Euroopan vastaus tähän sodanjulistukseen on luonnollinen ajatellen sitä lähestymistapaa, jonka Euroopan Unioni on sisämarkkinoita luodessaan omaksunut. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan vapaiden markkinoiden kilpailusta, vaan markkinaehtoisen ja yhä enemmän markkina-alisteiseksi muuttuvan eurooppalaisen talousrakenteen suhteesta demokraattisen valtioon ylipäätään. Kilpailua ei käydä ainoastaan yritysmaailman ja sen eri odotusten välillä, vaan myös markkinoiden ja hyvinvointivaltion toimintamahdollisuuksien välillä.

Kuten Euroopan Unionin   konsolidoidusta peruskirjasta ja siitä johdetusta - nyt jo jättimäisessä - ohjelmallisessa kokonaisuudesta voidaan todeta, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion asema on jo kauan ollut vaarassa jäädä täysin alisteiseksi markkinoiden ensisijaisuudelle. Euroopassa pohjoismailla on eniten kokemusta yhteisen hyvionvoinnin rakentamisesta valtion ja julkisen sektorin rakenteiden varaan. Euroopan Unionin lähestymistapa ei ole tunnistanut yhteisöllisen motiivin dynamiikkaa, vaan on käytännössä arvolähtökohdissaan kieltäytynyt sen kehittämisestä ja peruskirjassaan luonut yhteistä hyvinvointia ulossulkevan, hylkivän järjestelmän.

Oikea vastaus Euroopan Unionin vahvistamiseen olisi ollut yhteisten, demokraattisten rakenteiden vahvistaminen kaikilla tasoilla, mukaan lukien Euroopan Unionin omat hallinnolliset ja toiminnalliset  ulottuvuudet. Taloustieteessä tätä lähestymistapaa on totuttu nimittämään keynesiläiseksi, antisykliseksi lähestymistavaksi. Poliittisessa kielenkäytössä keynesiläistä lähestymistapaa suosiva sosialidemokratia puhuu "demokraattisesta sosialismista", yhteisistä kansanvaltaisista rakenteista. Niiden lähtökohta on talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksien täysi hyödyntäminen myös julkisen sektorin suuntaan. Sen Euroopan Unioni nykyisessä lähestymistavassaan sulkee mahdollisuutena lähes kokonaan pois.

Voidaan kysyä, miksi näin on tapoahtunut? Pitää muistaa, että linjavalinta tapahtui  ideologisessa mielessä jo hyvin varhain. Tarkoitus oli paitsi rauha ja demokratia perustetun hiili- ja teräsunionin muodossa, myös kylmään sotaan olennaisesti liittyvän, Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi nimitetyn autoritaarisen ja tässä mielessä vulgaarin "sosialismin" torjuminen. Euroopan Unionin kehittyvien rakenteiden piti sulkea neuvostokommunismin mallin mukainen kehitys poisi laskuista Euroopassa. Merkittävimmän uhan tälle muodosti Saksan jakautuminen läntisen liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasvaltaan DDR:ään. Tämä kylmän sodan seurauksena syntynyt vastakkainasettelu johti ideologisin perustein vahvan valtion poissulkemiseen Euroopan Unionin sisämarkkinoilta. Vahinko vain, että tämä sama lähestymistapa sulki pois myös yhteisen sektorin ja sen varaan rakentuvan pohjoismaisen hyvinvointimallin pois vaihtoehtojen joukosta. Miksi tätä asiaa ei hoksattu Euroopan Unioniin konsensuksella liityttäessä, on sekin mielenkiintoinen kysymys. Neuvostotyyppisen reaktionäärisen hyvinvointivaltion poissulkeminen johti myös demokraattisen, progressiivisen vaihtoehdon nurkkaanajamiseen.

Kun puhutaan alkaneesta kauppasodasta kasvavine tullimuureineen, miten edelläkuvattu liittyy Euroopan vastaukseen USA:n reaktiönääriseen "Amerikka ensin" politiikkaan?

Raudalle, teräkselle ja alumiinille - ja paljolle muullekin riittää Euroopassa kysyntää, kunhan niille luodaan keynesiläisellä, antosyklisellä elvytyspolitiikalla uudet ja kasvavat markkinat. Jos EU ei ehdointahdoin kiellä tätä mahdollisuutta, paradigmanvaihdolla tähän on kaikki mahdollisuudet. Parhaana todisteenä tästä on jo toteutettu ja vieläkin menossa oleva, jäsenvaltioiden kautta yritysmaailmaan suuntautuva määrällinen elvytys (QE), jonka mittasuhtet nousevat vähintäänkin 3000 miljardiin euroon. Mikään muu kuin peruskirjojen sekatalousmallia ehkäisevä rakenne ei estä uuden lähestymistavan ottamista. Eurooppa voisi sisämarkkinoillaan lisätä investointeja infrastruktuuriin ja palveluihin valtavasti. Puutetta ja turhautumista on koettu jo riittävästi. Tämä olisi myös oikea vastaus USA:n tullimuurin kasvattamiseen. Sotaan ei pidä lähteä silloin kun muitakin ratkaisuja on tarjolla. Vastaus tähän viimeisimpään tulta syöksevään dragonimaiseen operaatioon on yhteisten demokraattisten rakenteiden elvyttäminen, New Deal 2.0 tietokonekieltä käyttääksemme.

Kysymys on niin polttavasta yhteiskunnallisesta ja koko mannerta koskevasta haasteesta että myös irrationaalia jääräpäisyyttä ja perustelematonta ylpeyttä edustavan poliittisen oikeiston, äärioikeistolaisten nationalistien, teräksestä ja alumiinista eroon pyrkivien vihreiden ja monoliittista vasemmistoa tavoittelevien voimien on otettava uusi, tietoinen jälkikeynesiläinen talous- ja rahapoliittinen asento. Nykyisestä Euroopan Unionista on tulossa muuten "seitsenpäinen lohikäärme", joka ei johda alkuperäisiin tavoitteisiin, rauhaan ja demokratiaan vaan kaikkia mahdollisia epäproduktiivisia piirteitä sisältävään taantumiseen primitiiviselle tasolle.