Kollektiivisesta kohtuullistamisesta

Aamun (29,1, 2013) MTV:n aamuohjelmassa oli haastateltavana Työterveyslaitoksen vanhempi tutkija Antti Kasvio, joka pohtiessaan maailman tilaa ja ihmisen vastausta siihen käsitteli myös downshifting -ilmiötä, jossa halutaan irtautua hektisestä ja stressaavasta elämäntyylistä ja etsiä rauhallisempaa, leppoisampaa, omia todellisia arvoja paremmin vastaavaa elämäntapaa. Uudet tekniset innovaatiot  uudistavat rakenteita   maailmanlaajuisella rakenteita, planetaarisella tasolla, jolle palkkatyö on nopeasti ehdollistumassa. Työn rakenteet muuttuvat, työn hakija alkaa muistuttaa yhä enemmän entisajan metsästäjää, joka toivoo löytävänsä edes jonkinlaista elämisen keinoa nykyajan riistapolultaan.

Mikä vaikutus kasvavalla ja tehostuvalla globaalilla tuotannolla on maapallon tilaan? Kestääkö planeettamme työyhteiskunnan vaikutuksen, jossa kaikki mitä intensiivisimmällä tavalla osallistuvat työn kautta ympäristön, yhteiskunnan ja luonnon muokkaamiseen? Eikö tuloksena ole Eero Paloheimon mm. kirjassaan ”Sanoin” kuvaama entropia, kaiken luonnollisen materiaalin, niin maa-ainesten, ilman  kuin vedenkin muuttuminen käsitellyksi, sekavaksi mössöksi.

Kun näin on, niin tulee kysyneeksi, eikö maltillisempi, kollektiivinen elämäntapa ole aikaisemmin putkahtanut kenenkään mieleen? Vai onko ihmiskunnan ikuisena tavoitteena kasvuhakuisuus, kilpailu ja voittaminen, heikompien tuhoutuminen ja vitaalisemman yhteiskunnan tavoittaminen tätä kautta? Onko harmania, tasapaino, equilibrium ylipäätään mahdollista tai tavoittelemisen arvoista?

Antti Kasvio lanseerasi haastattelussaan ”kollektiivisen kohtuullistamisen” käsitteen. Minkälaisia muotoja se voisi saada? Löytyykö sellaista moraalista ja eettistä voimaa, joka ohjaisi ihmistä ja ihmiskuntaa tulevaisuuden kannalta kestävämmelle tielle?

Kristinuskomme perustuu Mooseksen vuorella pilvessä saamiin kymmeneen laintauluun, kymmeneen käskyyn. Niitä on ehdottomasti noudatettava. Huomiota kiinnittää se, että jo toisessa käskyssä kielletään lainlaatijan nimen manitseminen, kuvan piirtäminen hänestä tai ylipäätään minkäänlaisen palvonnan kohdistaminen suurten periaatteiden initioijaan, julistajaan. Sen sijaan annetaan jo kolmannesa käskyssä tiukat ohjeet yhden päivän, seitsemännen viettämisestä harmoniassa itsensä, kanssaihmistensä, luonnon ja kulutuksen kanssa. Juutalaisessa sapattiperinteessä kiteytyy tämän vaatimattomuuteen tähtäävän elämäntavan pelkistävä luonne. Pyhäpäivä tässä muodossa oli tarkoitettu paitsi symboliseksi, myös käytännön elämään liittyväksi ohjeeksi ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen. Kysymys oli kollektiivisesta kohtuullistamisesta, downshiftaamisesta, jonka oli noustava keskeisimmäksi eettiseksi arvoksi jo varhaisten kristittyjen elämäntavassa.

Millä tavalla työväenliikkeen arvoperusta liittyy tähän kristillisen arvoperustaan? Erich Fromm, yksi Frankfurtin koulukunnan suurista mestareista, on todennut Marxin sosialismin olevan kymmenessä käskyssä ilmaistun periatteen ilmaisemista 1800-luvun yhteiskunnallisella kielellä. Kysymys on samasta asiasta, harmonian tavoittelusta historian sisällä eikä vasta taivaassa. Tässä mielessä jokainen sosialisti kantaa sisällään niitä spirituaalisia arvoja, joita Mooseksen kansa alkoi toteuttaa, milloin paremmalla, milloin huonommalla tietoisuudella ja menestyksellä.

Tässä yhteydessä voisi sanoa sanasen myös uskonnollisesta kokemuksesta. Rakenteeltaan autoritaariselle ihmiselle sen voi muodostaa heittäytyminen kaikkivaltiaan jalkojen juureen alistumisen ja syntien anteeksisaamisen toivossa. Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta tavoittelevalle tuon kokemuksen keskeinen kohde on harmonian tavoittelu, ainakin yhden viikonpäivän viettäminen kollektiivisen kohtuullistamisen hengessä.

Enemmän valoa...

Euroopan tulevaisuus aiheuttaa suurta huolta, eikä syyttä. Mantereen suurisuuntaiset rauhaan ja demokratiaan alunperin tähdänneet hankkeet Euroopan Unionin ja sen instituutioiden muodossa näyttävät muodostuvan suureksi pettymykseksi. Yhteisen valuutan ja vapaan liikkuvuuden edut eivät näytä painavan riittävästi siinä vaa'assa, josta kansalaisten tietoisuus muodostuu. Tulonjaon revähtäminen yli mielikuvituksen rajojen, mahdottomuus hankkia elantonsa työtä tekemällä ja kansainvälisten yritysten  ja niitä kotipaikkoinaan pitävien kansojen kilpailu ovat latistaneet suurisuuntaiset visiot hiljalleen hiipuvaksi auringonlaskun ilmapiiriksi. Tulevaisuudesta ei ole nähtävissä muuta kuin hämärää ja edelleen pimenevää.

Mihin katoavat työllä aikaansaadut voimavarat? Suurimittaista sotaakaan ei ole nähty mantereella enää lähes seitsemäänkymmeneen vuoteen, mutta edelleen näköalat ovat  monien suurten kansanryhmien kohdalla kaikkea muuta kuin toivorikkaat. Euroopan nuoret, työttömät aikuiset, pienillä palkoilla elävät tavalliset kansalaiset ja harmaantuvan Euroopan eläkeläisjoukot elävät pessimistisissä tunnelmissa; harmaata riittää arkipäivässä katsoipa mihin suuntaan tahansa.

Politiikasta ei näy tulevan apua Euroopan kehittämiseen. Demokratia yhdistyneenä pysyvään ideologiseen jakaantumiseen näyttä muodostavan tulpan kehityssuunnan kääntämiselle yhteisen hyvinvoinnin suuntaan. Eurooppaa on nyt johdettu sen perustamisesta lähtien vapaaseen kilpailuun ja markkinoiden johtavaan rooliin talouselämässä perustuen. Eurooppalainen hallintohimmeli tuottaa säännönmukaisesti EU:n elimiin sekä poliitisella että virkamiestasolla markkina-arvoihin perustuvan enemmistön. Ainostaan tästä taustasta generoituvat ehdotukset pääsevät Euroopan yhteisön elimissä todellisen toteutuksen piiriin. Tässä lähestymistavassa yhteiskuntavastuu ja sosiaalinen tietoisuus on alistettu voitontavoittelun hyväuskoiseksi alajuonteeksi. Vuosikymmenten aikana rakennettu eurooppalainen lainsäädännöllinen perusta tukee tätä poliittista rakennetta. Muutosta suurten linjojen tasolla ei tähän suuntaukseen ole odotettavissa. Ei siitäkään huolimatta, että edelleen kamppaillaan säästöliekille ajettujen valtioiden käsittämättömän suurten velkavuorten kanssa.  

Kotimaisessa politiikassa vallitsee samantyyppinen umpikuja. Ideologinen vastakkainasettelu on vahva mikä näkyy etenkin työmarkkinoiden etujärjestöjen politiikassa. Populismi ja opportunismi näyttävät olevan ideologisten linjaerimielisyyksien lisäksi pahiten ristivetoa aiheuttavia kysymyksiä. Suurten  kunta- ja terveydenhoitouudistusten politiikkaa ja hallintoa jakavien  suuntariitojen seuraukset ovat keskeisiä päivän puheenaiheita mediassa. Eurooppalaisen tulpan lisäksi meillä on pysyväisluontoinen kotimainen tukos yhteisen hyvinvoinnin kehittämisen tiellä. Toivo ja optimismi ovat osoittautumassa perättömäksi, irrationaaliksi poliittiseksi propagandaksi.

Kun tähän lisätään yhteiskunnallisen osallistumisen vähäisyys ja mielipiteenmuodostumisen riippuvaisuus kovin yksipuolisesta, kaupallisesti ja markkinahenkisesti suuntautuneesta mediasta, on tullut pääpiirteittäin kuvattua henkisen harmauden ja yhteiskunnallisen valon vähäisyys omassa ajassamme.

”Enemmän valoa" väitetään olleen Goethen viimeiset sanat. Wolfgang Goethe oli Weimarin klassikkoihin kuuluva, ajan antiikkiin nojaava uushumanisti, joka antoi vaikutteita myös suomalaiseen kansallisromantiikan ajan kirjallisuuteen (Wikipedia).
Valoisampaa aikaa kohden tässä jo vuodenaikaan nähden mennään. Politiikassa ja yhteiskuntaelämässä valoa ei ole näköpiirissä. Suuria rakenteellisia uudistuksia tarvittaisiin, mutta ne saavat uinua edelleen aikahorisontin tuolla puolen, näkymättömissä, tavoittamattomissa.
Jos analyysini on oikea, se ei lupaa hyvää Euroopalle, hyvinvoinnille, rauhalle eikä demokratialle. Onko suuri eurooppalainen ponnistus epäonnistumassa?

Snellmannin ja Väinämöisen opetuksia

”Kun toisaalla kasataan rikkauksia, silloin sen rinnalla manataan esiin kurjuutta; joka tänään valittaa, huomenna etsii kostoa.” Tämä on J.V, Snellmannin käännös Philaréte Chaslesin artikkelista Kallavesi -lehteen vuonna 1846 (lainaus Raoul Palmgrenin kirjan esipuheesta ”Työläiskirjallisuus”, s. 4, WSOY 1965).

Tämä twittaus lähes 167. vuoden takaa sopii mielestäni motoksi vielä tänäänkin tilanteelle, joka on syntynyt työmarkkinaosapuolten vastakkainasettelusta. Kysymys ei ole pelkästään koulutuspäivistä, vaan syvästä periaatteellisesta, ideologisia sävyjä omaavasta ristiriidasta. Vastakkain ovat yritysmaailman ja palkansaajan edut ja oikeudet. Eikä pelkästään palkansaajan, vaan koko kansan – varsinkin silloin kun yhteiskuntavastuuta vältellään ja yritetään kääntää yhteisiin tarkoituksiin koottuja verovaroja ja kansalaisille tarkoitettuja oikeuksia yritysmailman tukimuodoiksi.

”Opintovapaalla tarkoitetaan tässä laissa aikaa, joksi työnantaja on vapauttanut työntekijän palvelussuhteeseensa kuuluvien tehtävien suorittamisesta koulutusta tai opiskelua varten.

Opintovapaaksi ei lueta aikaa, jonka kuluessa työntekijä työnantajan määräyksestä opiskelee tai saa koulutusta taikka jonka osalta työehto- tai virkaehtosopimuksin on sovittu siitä, että koulutus tai opiskelu rinnastetaan työssäoloon, taikka jonka kuluessa työntekijä osallistuu ammattinsa edellyttämään lakisääteiseen koulutukseen, ellei työntekijä tähän kirjallisesti suostu.”

Näin sanotaan opintovapaalain toisessa pykälässä. Opintovapaata ei siis pidä kammeta työnantajan – yrityksen – ehdoilla tapahtuvan koulutustoiminnan muodoksi. Minusta näyttää siltä että EK yrittää ehdotuksessaan valjastaa lakisääteisen opintovapaan yritysten sisäisen koulutustoiminnan välikappaleeksi. Se on vastoin lain henkeä ja vapaan, omaehtoisen sivistyön periaatteita.

Näin on sopimus kolmen päivän koulutusvapaasta kytketty osaksi laajempaa pakettia, jossa yritykset yrittävät EK:n johdolla kaventaa yhteiskuntavastuutaan. Eläkeiän lakisääteinen pidentäminenkin tähtää työnantajan eläkemaksujen jakaantumisteen pidemmälle jaksolle. Näin maksuosuudet vuositasolla pienenisivät ja eläkevarojen vuosittainen kertymä vähenisi.

Julkisen sektorin alasajo näyttää ilmeiseltä; valtion ja kuntien ei katsota voivan toimia palvelujen tuottajina. Kunnanjohtajan ja hallintotoimijan pitäisi ilmeisesti katsoa aidanraosta ulkopuolelta, millä tavalla yhteisiksi tarkoitettuja palveluja hoidetaan. Euroopan Unionin konservatiivinen hegemonia sanelee yksiselitteisesti ja lähes vääjäämättömästi tämän yksiulotteisen suunnan.

Yritysmaailma on suhteessa kansalaisiin hallintotavaltaan suljettu järjestelmä. Liikesalaisuudet, pyhä omistusoikeus ja suojautuminen kilpailulta rajaavat avointa tiedonsaantia ikäänkuin itsestäänselvyytenä ja oikeutettuna lähestymistapana. Niiden takana kootaan rikkauksia ja manataan esiin kurjuutta, kuten J.V. Snellmannin toimittamassa Kallavesi-lehdessä jo ennen maamme teollisen vallankumouksen todellista alkamista todetaan. Pohjimmiltaan on kysymys yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, kansanvallasta ja demokratiasta.

”Kun puhe ei auta on lyötävä persettä penkkiin” oli se kuuluisa Paperiliiton puheenjohtajan Veikko Ahtolan tokaisu ennen sosiaalisen median aikaansaamaa twittausvallankumousta. Lakossa on vielä kysymys rauhanomaisesta oman aktiviteetin antamisesta kieltäytymisestä, kun olosuhteet alkavat käydä sietämättömiksi. Valittamista seuraa turhautuminen, kosto, väkivalta ja tuhosuuntaisuus. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun yksittäiset ja toisistaan näennäisesti riippumattomilta näyttävät väkivallan ja koston ilmaukset muuttuvat organisoiduksi toiminnaksi. Tämä on se hinta, mikä vapauden ja omaehtoisuuden menettämisestä joudutaan maksamaan. Kovat ja itsekkäät asenteet ruokkivat väkivaltaa – ja ovat itseasiassa yksi sen muoto, esiaste.

Mitä sanoo kansalliseepoksemme Kalevala riiston ja koston kierteestä? Kullervon tarinan soisi ymmärrettävän kansanperinteemme antamaksi neuvoksi tätä vieraanuttavaa kehitystä vastaan. Toimikoon tässä Väinämöinen Kalevalan kuudesneljättärunon loppusäkeillä meidän opettajanamme:

"Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko
luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän!
Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama
ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan,
vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi."

Heikottavaa hegemoniaa

Alkuvuoden talousanalyytikot haluavat muistuttaa meitä siitä, että Suomen asiat ovat sittenkin suhteellisen hyvällä tolalla verrattaessa tilannettamme muuhun maailmaan ja omaan lähipiiriimme, mm. Euroopan Unionin  jäsenmaihin. Luottoluokituslaitosten kolme AAA:ta tuntuvat hyviltä ja turvallisilta, vaikka näiden yritysten – niitähän ne ovat – arvopohja on tiukasti sidoksissa  markkinatalouden ehtoihin. Niihin kuuluu yksilön intressi ennen yhteistä arvopohjaa, kielteinen   tai ainakin toissijaisen roolin asettaminen -  suhtautumisessa valtioon voimavarojen kokoajana ja yhteisen turvallisuuden luojana.

Tässä hengeltään konservatiivisessa ideologisessa missiossa näkyy myös se, miten vakavasti neuvostotyyppinen, brutaali kommunismi haavoitti läntistä poliittista ajattelua. 1990-luvun alun murroksessa oli mahdollista niputtaa kaikki sosialistinen ajattelu samaan pakettiin, vaikka sosialidemokratian saavutukset hyvinvointivaltion rakentamisessa olivat jo tuolloin selvästi nähtävissä. Euroopan Unionissa tämä ideologinen valinta on sävyttänyt EU:n toimintaa jo viimeistään 1970-luvulta lähtien jolloin minulla oli tilaisuus seurata vähän lähempää silloisen Euroopan Yhteisön valmisteluprosesseja. Toki tästä rakenteesta löytyi hyvääkin ideologisen vastakkainasettelun maailmassa. Mieleen jäi erityisesti vakava yritys rakentaa yhteisiä hallintorakenteita järjestöelämän kanssa, ei ainoastaan neuvoa-antavassa hengessä, vaan myös toimintarakenteiden luojana ja toimijana.

Samaan aikaan alkoi myös Chigagon koulukunnan opit ja kokeilut levitä ympäri maailmaa; alkoi monetaristinen poliittinen ja taloudellinen painottaminen. Taloudellinen itsekkyys nousi yhteisöllistä ajattelua voimakkaammaksi. Juuri syntyneet hyvinvointirakenteet joutuivat ankaran, yksityisestä talouslogiikasta lähtevän kritiikin kohteeksi. Rakenteiden kansanvaltaisuus jäi siinä keskustelussa taka-alalle, vaikka poliittinen vasemmisto julkisia palveluja ja niiden merkitystä työn ja elämänlaadun generoijana korostikin.

Yksityiseen intressiin verrattuna julkinen sektori edusti suljettua, kilpailulta suojattua ja tässä mielessä etuoikeutettua toimijaa. Vähemmälle huomiolle tässä semantiikassa jäi se, että hallinnoltaan julkinen sektori edusti kuitenkin transparenttia ja kansanvaltaista hallintotapaa, jonka kasvu oli sidoksissa yhteiseen päätöksentekoon. Tämä demokratia edusti  hidasliikkeisyydestään ja kankeudestaan huolimatta juuri niitä perusarvoja, joiden varaan koko Euroopan Unioni maailmansotien raskaiden opetusten jälkeen haluttiin rakentaa.

Suomen liittyessä Euroopan Unioniin eräs ensimmäisiä suuria periaatelinjauksia oli ns. Maastrichtin sopimus, jossa konservatiivisen, julkista asketismia vaativan politiikan linjaukset olivat nähtävissä.  Valtion talous ei saanut kasvaa kolmea prosentiyksikköä enempää vuositasolla – se vastannee kaiketi inflaation kiihtymisvauhtia ja merkitsee käytännössä valtion resurssien kasvun rajaamista nollaan. Velkaa oli jo tuolloin valtioilla paljon ja kun velkaantumisprosenttin maksimi asetettiin 60 %:n kohdalle, perustui tuo kanta mitä ilmeisimmin poliittiseen mission mukaiseen toiveajatteluun. Kyvyttömyys pitää näistä velkarajoista kiinni johtuu nähdäkseni kahdesta seikasta: poliittisesta haluttomuudesta kasvattaa yhteisiä valtiollisia voimavaroja ja alati kasvavasta hyvinvointipalvelujen tarpeesta.

Luotiin myös yhteinen valuutta nimeltään euro ja ryhdyttiin luomaan talous- ja rahaliiton eurooppalaisia rakenteita. Tämän keskustelun jatkamisen paikka ei ole kuitenkaan tämän lyhyehkön blogin puitteissa mahdollista – se jää toiseen kertaan.

Ajatus yhteisestä hnyvinvoinnista oli  saanut jalansijaa nimenomaan Euroopassa ; sosiaalisen vastuun ja yhteisen hyvinvoinnin tuloksia oli nähtävissä kaikkialla Euroopan kehittyneissä, enimmäkseen ei-katolisissa maissa. Katoliseen ajatteluunhan kuuluu aivan olennaisena sosiaalisen vastuun antaminen ensisijaisesti perheelle ja hyväntekeväisyyden muodossa mahtavalle, ihmisen ruumista ja sielua korkeimman nimissä ja ihmisen taidoilla ohjaavalle ja valvovalle kirkolle. Toki on todettava että Ranskan vallankumouksen ”Liberté, Egalité, Fraternité”,  Bismarkin valtiomahdin sosiaaliset ensiaskeleet Saksassa,  austoromarxismin sosiaalinen tietoisuus ja pohjoismainen kansankotiajattelu ovat  muokanneet eurooppalaista ajattelutapaa yhteisöllisen ajattelun ja toimintatavan suuntaan. Uusliberalistiselle markkinatalousajattelulle tämä kaikki on yksityisen intressin rajoittamista ja siis voimavarojen hukkaan heittämistä. Neuvostoliiton ympärille rakentunut ns. sosialistinen blokki edusti sellaisenaan reaktionääristä, autoritaarista hyvinvointiajattelua, joka muodosti paitsi kapitalistiselle maailmalle, myös sosialismia demokraattisten periaatteiden mukaan kehittävälle sosialidemokratialle kauhukuvan, joka muistutti enemmän lepakkoa kuin pääskystä.

Oma paradoksinsa on sekin että sen enempää neuvostokommunismiin kuin oikeistolaiseen talousajatteluun ei sovi yhteisöllisen ja kansanvaltaisen toimintamallin kehittäminen, vaan ideologinen vastustaminen. Pelättävissä on että myös sosialidemokratia laajempien rakenteiden painostuksen alaisena jää tämän hegemonian vangiksi ja jättää syvemmän analyysin yhteisestä hyvinvoinnista, demokratian – osallistamisen – kehittämisestä ja työn, siis yksilön voimavarojen vapauttamisesta  tuleville sukupolville. Tästä kielii se, että keskustelu uudistuksista ja reformitarpeista on vähäistä ja että keskustelu useimmiten tahtoo jäädä kritiikin tasolle, vaikka pitäisi yltää  uusiin vaihtoehtoihin jotka mahdollistaisivat yhteisen hyvinvoinnin konkreettiset tavoitteet.

Valtio huutosakissa?

Kun aamuisin avaan tietokoneeni, vaatii se minua heti tekemään kuntoanalyysin; palveluntarjoajan kansainvälinen keskus käy internetyhteyttä hyväksikäyttäen tsekkaamassa että kaikki on kohdallaan.
Kuinkahan asia on valtiontalouden kohdalla? Valtiolla on näitä toimintoja varten oikein oma laitos, Valtion Taloudellinen Tutkimuskeskus VATT. Sen tehtävistä keskuksen sivuilla sanotaan seuraavaa:

”Toiminta-ajatus
VATT on julkisen talouden tutkimuslaitos, joka palvelee päätöksentekoa, sen toimeenpanoa ja kansalaiskeskustelua sekä osallistuu tiedeyhteisöön tutkimalla
kestävän taloudellisen kasvun edellytyksiä 
hyvinvointiyhteiskunnan haasteita 
julkiseen talouteen liittyvien politiikkatoimenpiteiden vaikutuksia. 
VATT:n  visio
VATT haluaa olla arvostettu ja korkeatasoinen tutkimuskeskus, joka
tuottaa yhteiskunnallisesti vaikuttavaa tutkimusta Suomen taloudesta ja sen haasteista sekä politiikan vaikutuksista 
toimii luotettavana, riippumattomana ja kansainvälisesti verkostoituneena asiantuntijayhteisönä 
innostaa ja palkitsee työyhteisönä 
Visio rakentuu kolmesta elementistä. Ensimmäinen määrittelee tutkimuksen kohteen ja sen, mitä siitä ensisijaisesti halutaan tietää. Toinen kohta käsittelee tutkimuksen laatuun ja tutkimuksen tuottamiseen liittyviä kriteereitä. Tutkimustyön luotettavuus ja tulosten riippumattomuus ennakkokäsityksistä ja ulkoisista vaikutuspyrkimyksistä on tärkeä. Kansainvälinen verkostoituminen tarkoittaa pyrkimystä hyödyntää maailman edistyneintä tietoutta tutkimuksissa. Kolmas kohta asettaa tavoitteeksi innostavan ja tuottavan työyhteisön.”

Laitoksen tehtävänkuva ei edellytä laitoksen ylijohtajan esiinmarssia omine mielipiteineen ainakaan ensisijassa eikä varsinkaan, jos tutkimuskeskus haluaa olla arvostettu ja korkeatasoinen tutkimuskeskus. Laitoksen kotisivut kertovat että se on jo vuosia tehnyt laadukasta ja ilmeisesti moniarvoistakin talous- ja yhteiskunta-analyysia. Innostaako ja palkitseeko tämä ilmeisesti  median rakastama lähestymistapa työyhteisöä? Onko tutkimuskekuksessa otettu huomioon se mahdollisuus että koko ns. länsimainen taloudellinen ajattelu ja toimintalogiikka perustuu väärille, tuhosuuntaisille olettamuksille, joista johdetun politiikan seuraukset seuraukset näkyvät vuosikymmeniä jatkuvana valtiontalouden anemiana ja heikkoutena joka estää valtiota voimistamasta resurssejaan ja aloittamaan tarvittaessa korjaustoimenpiteitä?

Satuin itsekin pääsemäänviime joulukuun alussa mukaan Kalevi-Sorsa säätiön järjestämään iltapäivän luentotilaisuuteen, jossa amerikkalaiset tutkijat – he olivat mukana maanantain YLE:n 14.1. 2013 Mot-ohjelmassa - pitivät nykyistä eurooppalaista kehitystä tuhosuuntaisena ja edellyttivät mm. presidentti Rooseveltin 1930-luvulla aikaansaaman ”New Deal” politiikan keinoja kansalaisten pelastamiseksi yhä laajemmiksi kasvavilta tuloeroilta, työttömyydeltä, köyhtymiseltä, kurjistumiselta. Tutkijat eivät uskoneet uusliberalismiin hurahtaneiden, yritysvetoisten valtioiden mahdollisuuksiin selvitä nykyisistä ja mitä todennäköisimmin kasvavaista veloistaan. Minusta on aika paradoksaalista se että tällaisessa tilanteessa yksityisen säätiön on koetettava lanseerata julkisen keskusteluun vaihtoehtoista näkemystä niistä haasteista, joita kansalaisten hyvinvointi – paremminkin selviytyminen – nykyoloissa edellyttää.

Työ luo arvoja ja kokemuksesta tiedän että työntekijä on useimmiten valmis joustamaan tehtävävänkuvissa ja työajoissa.  Viimeksi Uutispäivä Demarissa 18.1. 2013 Veikko Räntilä tarjoaa kokonaisen kirjon toimenpiteitä joilla yritysten ja työyhteisöjen produktiviteettia voitaisiin parantaa. Aloittaminen palkanalennuksista on kontraproduktiivinen, omaa tarkoitustaan vastaan toimiva keino silloin kun muitakin, tuloeroja tasaavia ja kulutuskysyntää korkealla pitäviä keinoja on käytettävissä. EK:n uusi, vanhasta laadusta kiinni pitävä tiimi näyttää havittelevan omine toimenpiteineen loppuunvietyä vapautumista yhteiskuntavastuusta. Kun on ajauduttu voimattomuuden tilaan, palkanalennuksista, työaikkojen menetyksistä, uppoavasta laivasta lähtemisestä ja oman nahkan pelastamisesta tulee pääsääntö. Olemmeko me ajautumassa  tällaiseen tilanteeseen?
Valtiolle on varattu huutosakissa olemisen rooli nyky-Euroopassa; se kelpaa tukijaksi ja maksumieheksi mutta toimijan rooli näytetään rajaavan todellisten vaihtoehtojen ulkopuolelle. Valtio kelpaisi kyllä STX-telakkatyyppisten suurhankkeiden takaajakasi, tukijaksi ja rahoittajaksikin yli kilpailun vääristymistä ehkäisevän lainsäädännön. Valtion omistajuus ei näytä konservatiiveille sopivan, vaikka enemmistöosuus merkitsisikin suurempaa ja ehkä jopa ratkaisevaa askelta avoimemman hallinnon ja transparenssin suuntaan. Yksityinen, omistajapohjaltaan kansainvälinen yritys on läpinäkyvyydeltään harmaan kallilohkareen tasoa. Konservatiivinen ideologinen missio on työntää valtio – avoin ja kansanvaltainen rakenne – huutosakin puolelle katselemaan aidan raosta mitä  tuotannossa tapahtuu. Yksityisen liiketoiminnan ehdoton suoja, autoritaarinen hallintorakenne ja tätä suojaavat liikesalaisuudet toimivat risitiriitaisesti ja jopa vastoin Euroopan Unionin rauhaan ja demokratiaan tähtääviä perusperiaatteita. Erityisen synkäksi asian tekee sen että kansalaiset vaaleissa tarrautuvat tähän poliittiselta idiotismilta vaikuttavaan kaavaan vuosi toisensa jälkeen.

Valtiota pitäisi vahvistaa, sen resursseja lisätä ja luoda tätä kautta puskuria pahoja päiviä ja aikoja vastaan. Omat eläkereahastomme osoittavat tällaisen politiikan voiman, samoin  myös ylisuureksi haukuttu julkinen palvelurakenne. Lähtökohtana tulee olla yhteisöpohjainen humanistinen etiikka, ei yksilön oman edun tavoittelusta kasvava anarkistinen intressi.

Eurooppalainen yhteiskunnallinen, kansalaisten nahoissaan kokema kuntoanalyysi osoittaa, että sosialidemokratian on nostettava yhteisten voimavarojen kartuttaminen ja hyvinvointivaltion vahvistaminen vahvasti esille periaatelinjana. Perusteet tälle linjaukselle ovat enemmän kuin  ilmeiset. Liberaali markkinatalous on osoittautumassa kansanvaltaisen – sen perinteisen pohjoismaisen – hyvinvointivaltion pahimmaksi kamppaajaksi.

Taitajat ja palkat pilvissä

Facebookkaverini lähetti kutsun liittyä mukaan SkillPages-sivustoon. Ihmettelimme molemmat, mistä tässä mahtaa olla kysymys? Ettei vain liittyisi  laajaan kansainväliseen rekrytointikampanjaan, jossa suuryritykset keräävät eri alojen "osaajia" ja taitajia netin kautta lyhytaikaisiin projektiluontoisiin tehtäviin. Ideana on korvata pysyvät työsuhteet kansainvälisellä taitajien verkostolla, josta huutokaupan tapaisella systeemillä poimitaan tyyppejä tekemään töitä projektiluonteisesti. Tarkoituksena on tietenkin korvata tällä tavoin pysyvää henkilökuntaa ja pysyvään työsyuhteseen liittyviä sosiaalisia ym. etuisuuksia.

Silmiin nimittäin sattui saksalaisen Der Spiegelin (nro 6/6.2. 2012) juttu virtuaalisesta työmaailmasta. Suuret ohjelmointiyritykset, IBM eräänä ensimmäisistä, suunnittelevat radikaalia muutosta yrityksen koko toimintakonseptiin. Enää ei ulkoistettaisi pelkkiä yrityksen oheistoimintoja, vaan koko henkilöstö  pientä  ydinhenkilöstöjoukkoa lukuunottamatta. Suunnitteilla on digitaalinen työelämävallankumous, jossa tavoitteena on olla tehokkaampi, nopeampi ja kilpailykykyisempi kuin alan haastajat.

Taustalla ja keskeisinä vauhdittajana ovat muutokset tietokone- ja kommunikaatioteknologiassa, jotka mahdollistavat yritykselle uudenlaisen työvoiman ja osaamisen rekrytoinnin. Samalla vanhaa henkilöstöorganisaatiota voitaisiin ajaa alas nopeassa tahdissa. Ydinhenkilöstön tehtävänä olisi vain yhteyden pitäminen asiakkaisiin. Työpaikat eivät enää tulevaisuudessa sijaitsisi yritysten toimistoissa, vaan joissakin maailmalla, Nigeriassa, Intiassa, Suomessa, siellä mistä yrityksen tarpeisiin sopivaa osaamista löytyy. Katseet suuntautuvan sinne, missä nuorta ja viriiliä – ennenkaikkea halpaa – työvoimaa tulee olemaan rajattomasti käytettävissä. Afrikka mainitaan tässä yhteydessä yhtenä keskeisimmistä.
Ammattiosaajien yhteisö olisi siis maailmalla, ”pilvessä” ja se markkinoisi itse itseään esitellen  osaamistaan Facebookin kaltaisissa verkostoissa. Yritys valitsee sopivilla taidoilla ja osaamisella varustettuja työn tarjoajia ja sertifioi näitä osaamisen ja yrityksen tarpeiden perusteella eri kategorioihin. Tykkäämisen ja sopivuudet merkittäisiin pelkällä hiiren klikkauksella. Tällä tavalla kutsuttaisiin osaajia antamaan panoksensa yrityksen tuotteiden, ohjelmien ja muiden palvelujen kehittämiseen ja toteuttamiseen. Olisi sinisen, hopeisen ja kultaisen tason osaajia, joita kutsuttaisiin tehtäviin globaalien työsopimusten muodossa. Kysymys on kykyjen etsinnän globalisoinnista.

Mitä muotoja tällainen ”huutokauppa” voisi saada, jää tietenkin tässä vaiheessa arvailujen varaan. Selvää on että sopiminen kansallisella tasolla palkoista ja työsuhteen ehdoista ei enää ollenkaan tavoita tätä virtuaalista työmaailmaa. Ammattiliittojen työehtosopimukset, kansallinen työ- ja sopimuslainsäädäntö jää merkityksettömäksi, koska se ei millään tasolla ulotu pilvessä tehtyyn työhön ja siitä maksettaviin korvauksiin. Palkat määräytyvät yksilöllisesti osaamisen, tehtävän ja projektista käytävän tarjonnan perusteella.  Huippuosaajalle, kultaisella sertifikaatilla merkitylle voi aueta uusia maailmoja ja rajattomat tulot. Yhtä hyvin ansioitunut lahjakkuus voi joutua ankaraan kilpailuun työtehtävästä, joka päättyy heti kun hänen taitonsa ja osaamisensa on saatu yrityksen käyttöön.
On olemassa jo internetalustoja, kuten mm. ”Top-Coder”, jolla on lähes 400 000 ohjelmistokehittäjää jäseninään. Yritys kertoo kehitystyössään olevasta ongelmasta ja ohjelmistonkehittäjät kertovat omista ratkaisuvaihtoehdoistaan. Kun myös ratkaisuja tekeviä yrityksiä on paljon, työtä tehdään yli yritysrajojen; työn saannin ehdollistajana on ns. ”Digital reputation”, digitaalinen maine, ts. millä tavalla osaaja on osannut esitellä taitojaan projekteja ja tehtäviä tarjoavalla internet-alustalla. Ammatillinen koulutus, vahvuudet, heikkoudet ja sosiaaliset taidot tulevat tällöin läpivalaisuun. Mikä muodostuu vahvuudeksi ja mikä heikkoudeksi tässä digitaalisessa läpivalaisussa?
Palkitseminen voi lehden mukaan alkaa jo ”pikabonuksella” osaajan kiinnittämiseksi yhteisöön, mutta voi johtaa helposti myös negatiivisin merkintöihin: kyseinen henkiklö ”ei ole pysynyt aikataulussaan”, ”ei ole ilmoittanut itsestään sitten viime viikon”. Kykyjen pilvessä on avoimuus ja haavoittuvuus hyväksyttävä, se on ehtona parempiin ansioihin pääsemiselle. On myös osattava välttää mainetta vahingoittavia virheitä; kysymys ei ole pelkästään projektin menettämisestä, vaan myös uudelleen aloittamisen vaikeutumisesta.
Saksan ammattiliitoista ainakin julkisen sektorin Ver.di on ehtinyt jo kauhistella yhteisvastuun täydellistä katoamista kyseisessä konseptissa. Digitaalinen työmaailma näyttäisi siis pyrkivän samaan tilanteeseen, jonka finanssimaailma saavutti jo aikoja sitten.
Sanonta ”palkat pilvissä” näyttäisi olevan saamassa uutta ja uhkaavaa sisältöä. Facebookin SkillPages -  eli ei ihan niin viatonta kuin mitä päältä päin näyttää...

Miljardipotti

Suomen ulkomaan kaupan vaihtotase on kääntynyt viime vuosina negatiiviseksi: tuonti on useita miljardeja suurempaa kuin vienti. Lääkkeeksi ehdotetaan vientiteollisuuden elvyttämistä laskemalla tuotantokustannuksia, enenkaikkea palkkoja. Tässä käydään markkinasotaa kahdella rintamalla: kilpaillaan verisesti muiden maiden – myös muiden EU-jäsenmaiden – kanssa markkinoista. Viimeisimpänä esimerkkinä on Suomessa majaansa pitävän STX-telakan häviäminen kilpailussa ranskalaiselle – valtio on siellä telakkateollisiessa omistajana mukana – laivanvalmistajalle. Toisen rintaman muodostaa taistelu kotimaassa työmarkkinapolitiikan suunnasta. Palkkakustannuksia pitää saada pienennettyä. Tässäkin sodassa kaikki keinot näyttävät olevan sallittuja; kiveäkään ei jätetä kääntämättä palkkakustannusten pienentämiseksi. Omistajien voitto-osuuksiin ja johdon palkkioihin ei haluta kajota eikä niistä edes keskustella – ilmoituksista riippuvainen media on omalla panoksellaan vaikenemassa tärkeästä rakennemuutoskekustelussa. Ei rohjeta purra ruokkivaa kättä.

Olisiko muita keinoja käytettävissä valuuttavirran kääntämiseksi siunauksellisempaan suuntaan? Yhtenä suurena valuuttavirtana tulee mieleen kiivastahtinen ulkomaanmatkailu kansainvälisiin turistirysiin. Suomen matkailutase on noin 1.000.000.000 euroa negatiivinen. Toisin sanoen kansainvälisten matkailutulojen ja -menojen suhde on negatiivinen. Tämä tarkoittaa, että maassa käyneiden ulkomaisten matkailijoiden tuomat tulot ovat pienemmät kuin suomalaisten kulutus ulkomaanmatkoilla. Päivää kohden tämä tarkoittaa Suomen Matkailuyhdistyksen mukaan n. 2.700.000 euroa alijäämää. Yksi keino asiantilan parantamiseksi on lisätä ulkomaalaisten matkailijoiden rahankäyttöä tai houkutella Suomeen entistä enemmän ulkomaalaisia matkailijoita. Molemmat vaihtoehdot ovat erittäin haasteellisia. Miljardin euron alijäämän kattaminen ulkomaalaisten matkailijoiden nykyisellä rahankäytöllä edellyttäisi n. 50 % lisäystä nykyiseen määrään, joka puolestaan tarkoittaa yli 3.000.000 uuden vuotuisen ulkomaalaisen kävijän löytämistä. 
 
Matkailun painopiste näyttää olevan ennenkaikkea rahakkaiden turistien houkuttelemisessa eri ilmansuunista shoppailemaan, laskettelemaan ja kylpemään. Entä se tavallinen kansalainen, joka elää vähemmillä varoilla tai jota tavallinen suomalainen elämänmuoto kiinnostaa? Kysymys on ns. maltillisesta matkailusta, joka poikkeaa arvoiltaan tavanomaisesta turismista; halutaan löytää ihmiset, elämäntapa, kansallinen kulttuuri, luoda pysyviä ystävyyssuhteita, elää tässä suhteessa omaa kielitaitoa ja sosiaalisia suhteita kehittäen.

Työväen Retkeilyliitto kuuluu jäsenenä kansainväliseen Luonnonystävien maailmanjärjestöön IFN:iin (International Friends of Nature,Naturfreunde Internationale NFI). Tämä maailman vanhin kansainvälinen ympäristöjärjestö (perustettu jo vuonna 1895) on tunnettu majaverkostostaan, ja on ympäristöjärjestönä keskeisin maltillista matkailua edustava maailmanjärjestö. Suomen jäsenjärjestö TRL on jo vuosia ollut kehittämässä maltillisen matkailun verkostoa NFI:n puitteissa. Monelle lienee tuttu Retkeilijä-lehdessä oleva majaruudukko, jossa on mukana paitsi liiton ja jäsenseurojen kohteita, myös yhteistyökumppaneita. Arvoperinteensä mukaisesti TRL, IFN:n Suomen jäsenjärjestö pitää yhteyttä palkansaajiin ja on sopinut yhteistoimintasopimuksen mm. SAK:n kanssa. Tarkoitus on kasvattaa ammattiliittojen – ja osastojen sekä työyhteisöjen kanssa maltillisen matkailun verkostoa. Tavallinen palkkansaaja meillä ja muualla tarvitsee vaihtoehtoista, maltillista matkailutarjontaa.

Maltillisen matkailun kohteet ovat eläneet vuosia hiljaiseloa eivätkä ole paljon julkistaneet olemassaoloaan. Kun katselee kotimaan matkailutasetta ja sen yli miljardin vuosittaista alijäämää, tekee mieli haastaa ammattiyhdistysliike suurena joukkojärjestönä ja yhtenä maltillisen matkailun lukuisten kohteiden haltijana ryhtymään toimiin tavallisen palkansaajan mahdollisuuksien rajoihin sopivan matkailurakenteen kehittämiseen. Aloiteoikeus tässä on jokaisella ammattiliitolla, ammattiosastolla ja työyhtyeisöllä, jolla on vajaakäytössä oleva vapaa-ajanviettopaikka. Tässä on mahdollisuus visonääriselle aloitteellisuudelle. Sosiaalinen media ja sen käytön kehittäminen tukee uutta aloitteellisuutta tälläkin alalla.

Miljardipotti on ulottuvillamme; on oikeastaan uskomatonta että juuri maltillisiin arvoihin perustuva vapaa-ajanvietto tarjoaisi tällaisen mahdollisuuden. 

Olemisesta ja omistamisesta

Tasavallan presidentin uudenvuoden puhe oleskeluyhteiskunnasta herättää keskustelua ja mietteitä. Oleskelu elämänmuotona saattaa kuitenkin sisältää muutakin kuin yritystä elää toisten kustannuksella. Ainakin se jää määrällisesti aika vähäiseksi, sillä yksinkertainen elämä jo sellaisenaan edellyttää ahneuden aisoissa pitämistä. Ahneus ei yksinkertaisessa elämäntavassa voi lähtökohtaisestikaan nousta hallitsevaksi luonteenpiirteeksi.

Mitä ahneus on? 1800-luvun teoreetikko Proudhon oli yksi niistä, joka herätti nuoren Karl Marxin kiinnittämään tähän asiaan huomiota pääomaa ja yhteiskunnan rakennetta ja sosiaalisia suhteita koskevassa teorianmuodostuksessaan. Teoksessaan ”Mitä omistus on” Proudhon luonnehtii omistamisen olevan varkautta.  Hän perusteleelausettaan sillä ettei kenelläkään ole ikuista omistusoikeutta. Vaikka emme luopuisikaan oikeudesta omalla työllä hankittuun omaisuuteen – joka meidän oloissamme on monellakin tavalla välttämätöntä – tämä jo 1800-luvulla käyty keskustelu osoittaa  ahnehtivan omistamisen ongelmallisen luonteen.

Rakkauden korkea veisu, tuo raamatun teksti joka kuuluu vihkikaavaamme, korostaa myös rakastamisen, siis olemisen syvimmän merkityksen ja omistamisen merkityksettömyyden sen rinnalla.

Oleminen on ihmisen keskeinen elämänmuoto, jossa ihminen toteuttaa ja kehittää itseään, taitojaan ja elämäntapaansa. Juuri se on jotakin muuta kuin ahnehtiminen, omistaminen, tavaran ja materiaalin, aseman ja arvomerkkien kautta tapahtuvaa itsensä heijastamista. Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulukunnan kriittisen teorian kehittäjistä Erich Fromm kiinnitti teoksessaan ”Olla vai omistaa” tämän tärkeään kysymyksen huomiota. ”Oleva ihminen perustaa turvallisuutensa, identiteetintunteensa ja itseluottamuksesa siihen, mitä hän on, tarpeesensa olla yhteydessä ympäröivään maailmaan ja tuntea sitä kohtaan kiinnostusta, rakkautta ja solidaarisuutta, sen sijaan että ne perustuisivat tarpeeseen omistaa maailma, pitää sitä hallussaan ja vallita sitä – ja siten tulla omistustensa orjaksi.” (Erich Frommin Teoksesta ”Olla vai omistaa”, luvusta Uusi ihminen)

Kun tutustuu Kalevalan suuriin hahmoihin, Väinämöiseen, Ilmariseen, Lemminkäisen äitiin kiinnittyy huomio siihen että näiden omistuksista ei puhuta juuri mitään. Keskeisin kohta liittyen omistukseen on Kalevalassa Kullervon tarina, josta Kalervon ja Untamon rajariitojen ja sitä seuranneen sotimisen seurauksena tulee tuhovoimainen orja, pirstoja, kaiken kauniin ja hyvän hävittäjä. Elämisen taidossa on Kalevalassakin kysymys ehyenä olemisesta, jota omistaminen ahneuksineen, kateuksineen ja riitoineen rikkoo peruuttamattomalla tavalla.

Löytääkseen itsensä monet hakeutuvat yritykseen löytää vaihtoehtoa stressaavaan arkiseen oravanpyörään. Esimerkiksi jooga on noussut viime vuosikymmeninä vakavasti otettavaksi harjoitusmuodoksi oman kehonsa ja henkisyytensä löytämisessä. Siinäkin hiljentymisellä, keskittymisellä, mielensä tyhjentämisellä ja aidon oman itsensä löytämisellä, oikealla olemisella on suuri merkitys. Se ei kuitenkaan johda passiivisuuteen, vaan parhaimmillaan levolliseen, tasapainoiseen itsensä tunnistamiseen myös työyhteisössä. Kun tavoitteena ei ole ahnehtiminen eikä hierarkiaan perustuva asema, myös harmonia työyhteisön sosiaalisissa suhteissa muodostuu oikean olemisen kautta tasapainoiseksi ja stressivapaaksi.

Intensiivinen luova toimeliaisuus imee voimaa kyvystä olla yksin itsensä kanssa, tunnistaa aitoja ja todellisia tuntemuksiaan ja tilan luomista aluksi ehkä heikkonakin signaalina vilahtavalle uudelle ajatukselle, havainnolle. Ainakin hetkeksi ihmisen olisi kyettävä rauhoittumaan, eristäytymään ja tunnistamaan omia todellisia tuntojaan. Oleva elämäntapa, oleskelukin, avaa tähän arvaamattomia, uusia mahdollisuuksia, näköaloja.

Terveisiä oleskeluyhteiskunnasta

Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö lanseerasi uudenvuodenpuheessaan uuden ilmaisun; oleskeluyhteiskunta, jossa kansalainen jättää tietoisesti mahdollisuutensa käyttämättä.

Oleskeluyhteiskunta rajattunakin kielikuvana on sävyltään samalla kertaa sekä velvoittava että syyllistävä sen kohdalla, joka syystä tai toisesta ns. aktiivi-iässä jättäytyy työyhteiskunnan ulkopuolelle, vaikka fyysisiä ja ehkä henkisiäkin edellytyksiä osallistumiselle olisi.

Ensimmäisenä tulevat mieleen omilla tai perheen ja suvun pääomatuloilla elävät, joilla ei ole taloudellista pakkoa ryhtyä mihinkään työsuhteseen. Tasavallan presidentti tarkoitti kuitenkin ilmeisesti niitä – ennenkaikkea nuoria aikuisia jotka jättäytyvät elämään pienimuotoista, vähään kulutukseen ja etsimiseen suuntautunutta elämää. Vaihtoehtoinen ja poikkeava elämäntapa olisivat tässä mielessä oleskeluyhteiskunnan tunnusmerkkejä. Moraalisessa katsannossa jokaisen olisi hakeuduttava työsuhteeseen;: joka ei palkkatyötä tee, sen ei pidä leipääkään syömän.

Omat mahdollisuudet jäävät useimmiten käyttämättä sen vuoksi että tulee irtisanotuksi työstä kun firma katoaa alta tai tulee lomautetuksi tuotannollisin ja taloudellisin perustein. Työttömänä osaamisen taidot jäävät helposti vajaakäytölle ja resurssien puuttumisen vuoksi kehittämättä. Ajautuminen oleskeluyhteiskuntaan alkaa todellisten mahdollisuuksien puuttumisesta, näköalattomuudesta. Joku saattaisi sanoa että sekä työtä että rahaa - molempia -  on olemassa. Tässäkään suhteessa nämä kaksi resurssilähdettä eivät kohtaa toisiaan. Oma yhteiskuntamme on perustuslaissaan kuitenkin luvannut ottaa kansalaisen työn suojelukseensa.

Oleskeluyhteiskunta, joka huoltosuhteena aiheuttaa yhteiskunnalle kustannuksia on tietenkin huomattavasti laajempi. Alle kouluikäiset lapset, oppivelvollisuutensa päättäneet mutta työelämän ulkopuolella olevat nuoret, lastaan kotiin hoitamaan jäävät, isyys- ja äitiyslomalaiset, työttömät, lomautetut, terveydellisen perustein vajaatyökykyiset tai invaliditeetin perusteella työelämään sijoittumattomat; suurimman ryhmän muodostavat eläkkeelle siirtyneet. Näyttäisi siltä että oleskeluyhteiskunnassa oleskelee likipitäen kaksi miljoonaa suomalaista. Valtaosa tästä on hyväksyttyä, poliittisiin päätöksiin perustuvaa rakennetta. Tulee vähän syyllinen olo, vaikkei viimeistä neljännestään elävällä kunnosta ja taidoista huolimatta enää kysyntää ole. Jos olisikin, niin tulisi samalla vietyä työpaikka joltakin nuoremmalta. Parempi tyytyä oleskeluun ja puuhasteluun.

Hyvin kyllä tiedetään, ettei oleskeluyhteiskunta täysin passiivinen ole. Presidenttikin korosti vapaaehtoistyön suurta merkitystä puheessaan. Jos yhteiskuntaa katsellaan taloudellisten silmälasien läpi, voidaan todeta että vapaaehtoistyö ei bruttokansantuotetta nykyisillä mittareilla juurikaan nosta. Suuri sadan auton ketjukolari lumipyryisellä moottoritiellä on tässä mielessä kansantaloudellisesti arvokkaampaa. Siitä syntyy töitä ja tuloja autokorjaamoille, sairaaloille, terveydenhoitohenkilökunnalle, vakuutusyhtiöille ja ties minne.

Nuorten ongelmista ja juuri alkavasta nuorten yhteiskuntatakuusta ei tässä yhteydessä sanottu mitään. Onnistuessaan sillä olisi valtava merkitys ja samalla se todistaisi taloudellisen kasvun olevan mahdollista vain tukasta itseään nostamalla. Tähän astisilla – tiedossa olevilla – satsauksilla ei vielä päästä sellaisiin tuloihin, että vuosikymmenten päässä olevan tulevan eläkkeen tienaaminen nuorelle onnistuisi. Odotetaan ihmettä – ehkä presidentin yhteistä vastuuta ja kanssaetsimisen henkeä korostava puhe herättää uusiin, rohkeisiin ratkaisuihin.