Valtio huutosakissa?

Kun aamuisin avaan tietokoneeni, vaatii se minua heti tekemään kuntoanalyysin; palveluntarjoajan kansainvälinen keskus käy internetyhteyttä hyväksikäyttäen tsekkaamassa että kaikki on kohdallaan.
Kuinkahan asia on valtiontalouden kohdalla? Valtiolla on näitä toimintoja varten oikein oma laitos, Valtion Taloudellinen Tutkimuskeskus VATT. Sen tehtävistä keskuksen sivuilla sanotaan seuraavaa:

”Toiminta-ajatus
VATT on julkisen talouden tutkimuslaitos, joka palvelee päätöksentekoa, sen toimeenpanoa ja kansalaiskeskustelua sekä osallistuu tiedeyhteisöön tutkimalla
kestävän taloudellisen kasvun edellytyksiä 
hyvinvointiyhteiskunnan haasteita 
julkiseen talouteen liittyvien politiikkatoimenpiteiden vaikutuksia. 
VATT:n  visio
VATT haluaa olla arvostettu ja korkeatasoinen tutkimuskeskus, joka
tuottaa yhteiskunnallisesti vaikuttavaa tutkimusta Suomen taloudesta ja sen haasteista sekä politiikan vaikutuksista 
toimii luotettavana, riippumattomana ja kansainvälisesti verkostoituneena asiantuntijayhteisönä 
innostaa ja palkitsee työyhteisönä 
Visio rakentuu kolmesta elementistä. Ensimmäinen määrittelee tutkimuksen kohteen ja sen, mitä siitä ensisijaisesti halutaan tietää. Toinen kohta käsittelee tutkimuksen laatuun ja tutkimuksen tuottamiseen liittyviä kriteereitä. Tutkimustyön luotettavuus ja tulosten riippumattomuus ennakkokäsityksistä ja ulkoisista vaikutuspyrkimyksistä on tärkeä. Kansainvälinen verkostoituminen tarkoittaa pyrkimystä hyödyntää maailman edistyneintä tietoutta tutkimuksissa. Kolmas kohta asettaa tavoitteeksi innostavan ja tuottavan työyhteisön.”

Laitoksen tehtävänkuva ei edellytä laitoksen ylijohtajan esiinmarssia omine mielipiteineen ainakaan ensisijassa eikä varsinkaan, jos tutkimuskeskus haluaa olla arvostettu ja korkeatasoinen tutkimuskeskus. Laitoksen kotisivut kertovat että se on jo vuosia tehnyt laadukasta ja ilmeisesti moniarvoistakin talous- ja yhteiskunta-analyysia. Innostaako ja palkitseeko tämä ilmeisesti  median rakastama lähestymistapa työyhteisöä? Onko tutkimuskekuksessa otettu huomioon se mahdollisuus että koko ns. länsimainen taloudellinen ajattelu ja toimintalogiikka perustuu väärille, tuhosuuntaisille olettamuksille, joista johdetun politiikan seuraukset seuraukset näkyvät vuosikymmeniä jatkuvana valtiontalouden anemiana ja heikkoutena joka estää valtiota voimistamasta resurssejaan ja aloittamaan tarvittaessa korjaustoimenpiteitä?

Satuin itsekin pääsemäänviime joulukuun alussa mukaan Kalevi-Sorsa säätiön järjestämään iltapäivän luentotilaisuuteen, jossa amerikkalaiset tutkijat – he olivat mukana maanantain YLE:n 14.1. 2013 Mot-ohjelmassa - pitivät nykyistä eurooppalaista kehitystä tuhosuuntaisena ja edellyttivät mm. presidentti Rooseveltin 1930-luvulla aikaansaaman ”New Deal” politiikan keinoja kansalaisten pelastamiseksi yhä laajemmiksi kasvavilta tuloeroilta, työttömyydeltä, köyhtymiseltä, kurjistumiselta. Tutkijat eivät uskoneet uusliberalismiin hurahtaneiden, yritysvetoisten valtioiden mahdollisuuksiin selvitä nykyisistä ja mitä todennäköisimmin kasvavaista veloistaan. Minusta on aika paradoksaalista se että tällaisessa tilanteessa yksityisen säätiön on koetettava lanseerata julkisen keskusteluun vaihtoehtoista näkemystä niistä haasteista, joita kansalaisten hyvinvointi – paremminkin selviytyminen – nykyoloissa edellyttää.

Työ luo arvoja ja kokemuksesta tiedän että työntekijä on useimmiten valmis joustamaan tehtävävänkuvissa ja työajoissa.  Viimeksi Uutispäivä Demarissa 18.1. 2013 Veikko Räntilä tarjoaa kokonaisen kirjon toimenpiteitä joilla yritysten ja työyhteisöjen produktiviteettia voitaisiin parantaa. Aloittaminen palkanalennuksista on kontraproduktiivinen, omaa tarkoitustaan vastaan toimiva keino silloin kun muitakin, tuloeroja tasaavia ja kulutuskysyntää korkealla pitäviä keinoja on käytettävissä. EK:n uusi, vanhasta laadusta kiinni pitävä tiimi näyttää havittelevan omine toimenpiteineen loppuunvietyä vapautumista yhteiskuntavastuusta. Kun on ajauduttu voimattomuuden tilaan, palkanalennuksista, työaikkojen menetyksistä, uppoavasta laivasta lähtemisestä ja oman nahkan pelastamisesta tulee pääsääntö. Olemmeko me ajautumassa  tällaiseen tilanteeseen?
Valtiolle on varattu huutosakissa olemisen rooli nyky-Euroopassa; se kelpaa tukijaksi ja maksumieheksi mutta toimijan rooli näytetään rajaavan todellisten vaihtoehtojen ulkopuolelle. Valtio kelpaisi kyllä STX-telakkatyyppisten suurhankkeiden takaajakasi, tukijaksi ja rahoittajaksikin yli kilpailun vääristymistä ehkäisevän lainsäädännön. Valtion omistajuus ei näytä konservatiiveille sopivan, vaikka enemmistöosuus merkitsisikin suurempaa ja ehkä jopa ratkaisevaa askelta avoimemman hallinnon ja transparenssin suuntaan. Yksityinen, omistajapohjaltaan kansainvälinen yritys on läpinäkyvyydeltään harmaan kallilohkareen tasoa. Konservatiivinen ideologinen missio on työntää valtio – avoin ja kansanvaltainen rakenne – huutosakin puolelle katselemaan aidan raosta mitä  tuotannossa tapahtuu. Yksityisen liiketoiminnan ehdoton suoja, autoritaarinen hallintorakenne ja tätä suojaavat liikesalaisuudet toimivat risitiriitaisesti ja jopa vastoin Euroopan Unionin rauhaan ja demokratiaan tähtääviä perusperiaatteita. Erityisen synkäksi asian tekee sen että kansalaiset vaaleissa tarrautuvat tähän poliittiselta idiotismilta vaikuttavaan kaavaan vuosi toisensa jälkeen.

Valtiota pitäisi vahvistaa, sen resursseja lisätä ja luoda tätä kautta puskuria pahoja päiviä ja aikoja vastaan. Omat eläkereahastomme osoittavat tällaisen politiikan voiman, samoin  myös ylisuureksi haukuttu julkinen palvelurakenne. Lähtökohtana tulee olla yhteisöpohjainen humanistinen etiikka, ei yksilön oman edun tavoittelusta kasvava anarkistinen intressi.

Eurooppalainen yhteiskunnallinen, kansalaisten nahoissaan kokema kuntoanalyysi osoittaa, että sosialidemokratian on nostettava yhteisten voimavarojen kartuttaminen ja hyvinvointivaltion vahvistaminen vahvasti esille periaatelinjana. Perusteet tälle linjaukselle ovat enemmän kuin  ilmeiset. Liberaali markkinatalous on osoittautumassa kansanvaltaisen – sen perinteisen pohjoismaisen – hyvinvointivaltion pahimmaksi kamppaajaksi.