Heikottavaa hegemoniaa

Alkuvuoden talousanalyytikot haluavat muistuttaa meitä siitä, että Suomen asiat ovat sittenkin suhteellisen hyvällä tolalla verrattaessa tilannettamme muuhun maailmaan ja omaan lähipiiriimme, mm. Euroopan Unionin  jäsenmaihin. Luottoluokituslaitosten kolme AAA:ta tuntuvat hyviltä ja turvallisilta, vaikka näiden yritysten – niitähän ne ovat – arvopohja on tiukasti sidoksissa  markkinatalouden ehtoihin. Niihin kuuluu yksilön intressi ennen yhteistä arvopohjaa, kielteinen   tai ainakin toissijaisen roolin asettaminen -  suhtautumisessa valtioon voimavarojen kokoajana ja yhteisen turvallisuuden luojana.

Tässä hengeltään konservatiivisessa ideologisessa missiossa näkyy myös se, miten vakavasti neuvostotyyppinen, brutaali kommunismi haavoitti läntistä poliittista ajattelua. 1990-luvun alun murroksessa oli mahdollista niputtaa kaikki sosialistinen ajattelu samaan pakettiin, vaikka sosialidemokratian saavutukset hyvinvointivaltion rakentamisessa olivat jo tuolloin selvästi nähtävissä. Euroopan Unionissa tämä ideologinen valinta on sävyttänyt EU:n toimintaa jo viimeistään 1970-luvulta lähtien jolloin minulla oli tilaisuus seurata vähän lähempää silloisen Euroopan Yhteisön valmisteluprosesseja. Toki tästä rakenteesta löytyi hyvääkin ideologisen vastakkainasettelun maailmassa. Mieleen jäi erityisesti vakava yritys rakentaa yhteisiä hallintorakenteita järjestöelämän kanssa, ei ainoastaan neuvoa-antavassa hengessä, vaan myös toimintarakenteiden luojana ja toimijana.

Samaan aikaan alkoi myös Chigagon koulukunnan opit ja kokeilut levitä ympäri maailmaa; alkoi monetaristinen poliittinen ja taloudellinen painottaminen. Taloudellinen itsekkyys nousi yhteisöllistä ajattelua voimakkaammaksi. Juuri syntyneet hyvinvointirakenteet joutuivat ankaran, yksityisestä talouslogiikasta lähtevän kritiikin kohteeksi. Rakenteiden kansanvaltaisuus jäi siinä keskustelussa taka-alalle, vaikka poliittinen vasemmisto julkisia palveluja ja niiden merkitystä työn ja elämänlaadun generoijana korostikin.

Yksityiseen intressiin verrattuna julkinen sektori edusti suljettua, kilpailulta suojattua ja tässä mielessä etuoikeutettua toimijaa. Vähemmälle huomiolle tässä semantiikassa jäi se, että hallinnoltaan julkinen sektori edusti kuitenkin transparenttia ja kansanvaltaista hallintotapaa, jonka kasvu oli sidoksissa yhteiseen päätöksentekoon. Tämä demokratia edusti  hidasliikkeisyydestään ja kankeudestaan huolimatta juuri niitä perusarvoja, joiden varaan koko Euroopan Unioni maailmansotien raskaiden opetusten jälkeen haluttiin rakentaa.

Suomen liittyessä Euroopan Unioniin eräs ensimmäisiä suuria periaatelinjauksia oli ns. Maastrichtin sopimus, jossa konservatiivisen, julkista asketismia vaativan politiikan linjaukset olivat nähtävissä.  Valtion talous ei saanut kasvaa kolmea prosentiyksikköä enempää vuositasolla – se vastannee kaiketi inflaation kiihtymisvauhtia ja merkitsee käytännössä valtion resurssien kasvun rajaamista nollaan. Velkaa oli jo tuolloin valtioilla paljon ja kun velkaantumisprosenttin maksimi asetettiin 60 %:n kohdalle, perustui tuo kanta mitä ilmeisimmin poliittiseen mission mukaiseen toiveajatteluun. Kyvyttömyys pitää näistä velkarajoista kiinni johtuu nähdäkseni kahdesta seikasta: poliittisesta haluttomuudesta kasvattaa yhteisiä valtiollisia voimavaroja ja alati kasvavasta hyvinvointipalvelujen tarpeesta.

Luotiin myös yhteinen valuutta nimeltään euro ja ryhdyttiin luomaan talous- ja rahaliiton eurooppalaisia rakenteita. Tämän keskustelun jatkamisen paikka ei ole kuitenkaan tämän lyhyehkön blogin puitteissa mahdollista – se jää toiseen kertaan.

Ajatus yhteisestä hnyvinvoinnista oli  saanut jalansijaa nimenomaan Euroopassa ; sosiaalisen vastuun ja yhteisen hyvinvoinnin tuloksia oli nähtävissä kaikkialla Euroopan kehittyneissä, enimmäkseen ei-katolisissa maissa. Katoliseen ajatteluunhan kuuluu aivan olennaisena sosiaalisen vastuun antaminen ensisijaisesti perheelle ja hyväntekeväisyyden muodossa mahtavalle, ihmisen ruumista ja sielua korkeimman nimissä ja ihmisen taidoilla ohjaavalle ja valvovalle kirkolle. Toki on todettava että Ranskan vallankumouksen ”Liberté, Egalité, Fraternité”,  Bismarkin valtiomahdin sosiaaliset ensiaskeleet Saksassa,  austoromarxismin sosiaalinen tietoisuus ja pohjoismainen kansankotiajattelu ovat  muokanneet eurooppalaista ajattelutapaa yhteisöllisen ajattelun ja toimintatavan suuntaan. Uusliberalistiselle markkinatalousajattelulle tämä kaikki on yksityisen intressin rajoittamista ja siis voimavarojen hukkaan heittämistä. Neuvostoliiton ympärille rakentunut ns. sosialistinen blokki edusti sellaisenaan reaktionääristä, autoritaarista hyvinvointiajattelua, joka muodosti paitsi kapitalistiselle maailmalle, myös sosialismia demokraattisten periaatteiden mukaan kehittävälle sosialidemokratialle kauhukuvan, joka muistutti enemmän lepakkoa kuin pääskystä.

Oma paradoksinsa on sekin että sen enempää neuvostokommunismiin kuin oikeistolaiseen talousajatteluun ei sovi yhteisöllisen ja kansanvaltaisen toimintamallin kehittäminen, vaan ideologinen vastustaminen. Pelättävissä on että myös sosialidemokratia laajempien rakenteiden painostuksen alaisena jää tämän hegemonian vangiksi ja jättää syvemmän analyysin yhteisestä hyvinvoinnista, demokratian – osallistamisen – kehittämisestä ja työn, siis yksilön voimavarojen vapauttamisesta  tuleville sukupolville. Tästä kielii se, että keskustelu uudistuksista ja reformitarpeista on vähäistä ja että keskustelu useimmiten tahtoo jäädä kritiikin tasolle, vaikka pitäisi yltää  uusiin vaihtoehtoihin jotka mahdollistaisivat yhteisen hyvinvoinnin konkreettiset tavoitteet.