Tyhjästä on huono nyhjästä

Nyt tarvitaan vientivetoista kasvua - tämä on se mantra jota on valtavirtaisen - sen joka tuutista ulostulevan - talousajattelun toimesta jo vuosikausia toitotettu. Sosialidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen suunnalla tällä ajattelulla on ollut myös aika vahva hegemonia; jo 1980-luvulla lähdettiin täystyöllisyyden tavoittelussa siitä. että kunhan kasvun kautta saadaan lisää työpaikkoja ja palkkatuloja, myös tärkeä täystyöllisyystavoite voidaan ainakin pääpiirteittäin saavuttaa. Tämä lähestymistapa muodosti pohjan myös ammattiyhdistysliikkeen tulopolitiikalle. Haettiin yhteistä pohjaa työnantajapuolen kanssa kasvun, uuden teollisuuden, uusien työpaikkojen ja kaikille tarkoitetun hyvinvointipohjan laajentamiseksi.

Vähitellen työnantajatkin tulivat mukaan näihin tulopoliittisiin neuvotteluihin omine argumentteineen. Tarvittiin palkkamalttia ja työrauhaa, jotta saataisiin tilaa investoinneille ja uudelle tuotannolle. Tarvittiin joustoja ja sopeutumista, innovatiivisuutta, luovuutta ja sosiaalisia taitoja, jotta tuotanto olisi kilpailukykyistä ja kauppa kävisi. Lisäksi tarvittiin verohelpotuksia ja yhteiskunnan tukea eri muodoissa vähitellen niin paljon, että itse tavoite, työllisyyden parantaminen alkoi käydä mahdottomaksi kun tulokset osoittautuivat pelkäksi toiveajatteluksi. Tosiasiassa yhteinen hyvinvointi - yhteiskuntavastuu - yksityisestä voittomotiivista lähtevällä yrityksellä ei ollut alun perinkään keskeinen tarkoitus. Tarkoitus oli lisätä ylijäämää, voittoja ja henkilökohtaista vaurautta yrittäjälle itselleen.

Yrityksellä ja veroa kantavalla julkisella yhteisöllä on hyvin merkittäviä eroja. Yritys tarvitsee kysyntää ja ostovoimaa, jonka varaan se voi suorittaa investointeja. Riskilläkin voidaan toimia ja joskus - kuten esimerkiksi Nokian tapauksessa - se kannattikin jonkin aikaa. Tosiasiassa yritys ei investoi jos kysyntää ja ostovoimaa ei ole tarjolla. Tämä on pääsääntö, josta ei voida tinkiä. Yrittäjän houkutteleminen investointeihin ilman tietoa potentiaalista kysynnästä tai tarvittavasta ostovoimasta on uhkapeliä.  Valtio ja kunta on rakennettu tyydyttämään keskeisiä kysyntätarpeita ja niiden veronkanto-oikeus mahdollistaa infrastruktuurin ja palvelujen rakentamisen. Itsenäinen valtio, jolla on oma rahapolitiikka käytössään, voi tarvittaessa luoda rahaa tyhjästä omilla päätöksillään, Raha vaihdon välineenä on julkisyhteisölle sopimus rakenteen tai palvelun tuottamisesta, se ei ole ostettava tai myytävä hyödyke, tavara sellaisenaan. Julkinen yhteisö siis vastaa kysyntään silloinkin kun resursseja palveluiden käyttäjillä on niukasti tai ei välttämättä lainkaan. Resursseillaan valtio ja kunta luovat kysyntää ja mahdollistavat myös yksityisen sektorin palvelurakenteen kehittymisen. Julkisyhteisön intressi on yhteisöllinen, yritysmaalma pelaa yksityisen intressin lähtökohdista.

Euroopan Unionissa ja Euroopan valuuttaunionissa tämä julkisyhteisön rooli on alun alkaen tehokkaasti rajattu jo olemassaolevaan. Maastrichtin sopimus rajaa valtioiden ja kuntien ja näiden erilaisten toimintakombinaatioiden resurssien, kasvun ja velkaantumisen tiukkoihin raameihin. Lisäksi valuuttaunioni on rajannut jäsenvaltioilla aikaisemmin olleen itsenäisen rahapolitiikan pois toimintamahdollisuuksista EKP:n perussopimuksen 123 artiklassa. Unioni ei anna valtiolle tai kunnalle mahdollisuutta elvyttää rahapoliittisin keinoin eli tekemällä sopimuksia hankkeista ja rahoittamalla ne oman keskuspankin toimenpitein. Tässä suhteessa EU on muotopuoli, epäsymmetrinen ja poliittisesti tarkoitushakuinen. Se on rajannut sosialismin ja kommunismin  pelossaan vahvan valtion mahdollisuuden pois välinekokoelmastaan. Surullista on, että siinä samalla on myös pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio rakenteineen joutunut yksityisen intressin lähtökohdista johdetun, epätoivottuna pidetyn toimintakulttuurin alaiseksi.

Sosialidemokratia - politico non grata

Minulta on siis vienyt jonkin aikaa ennenkuin olen selkeämmin tajunnut, että Euroopan Unioni on markkina- eikä sosiaaliprojekti. Olisi kyllä alunpitäen pitänyt ymmärtää että sisämarkkinat keskittyy markkinoiden toimintaan, jossa yrityksillä, pankeilla, investointi- ja vakuutuslaitoksilla on merkittävä rooli.

Se mikä muodostui hämmentäväksi seikaksi oli valtiollisten elinten merkittävä, keskeinen rooli näiden sisämarkkinoiden luomisessa. Neljää suurta vapautta, työn, rahan, palvelusten ja ihmisten vapaata liikkuvuutta piti siis katsella myös markkinoiden, ei pelkästään ihmisten ja valtiorakenteen näkökulmasta.

Oli siis kysymys valtioiden välisestä yhteistyöstä ja yhteisestä sopimisesta. Kun itse jouduin - ja pääsin  - 1970-luvun alkupuolella mukaan silloisen Euroopan Yhteisön, EY:n eräisiin elimiin mukaan ollessani kansainvälisen järjestön tehtävissä, yritin perustella EY:n vastustajille - myös sosialidemokraateille - että kysymyshän on valtioiden välisestä yhteistyöstä. Vielä Suomen liittyessä Euroopan Unioniin tämä peruslähtökohta oli omassa suhtautumisessani Euroopan Unioniin hallitsevaa. Pidin myös itsestään selvänä että kun kerran Euroopan Unionista järjestetyssä kansanäänestyksessä oli päädytty jäsenyyden kannalle, niin myös liittyminen yhteiseen valuuttaunioniin ja euroon kuului luonnollisesti  asiaan. En protestoinut vaikka euroon liittymisestä ei kansanäänestystä järjestettykään.

Olin myös jossakin määrin naivin harhakäsityksen vallassa sen suhteen, että oletin pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mallin olevan niin ylivoimainen, että se olisi vietävissä myös muualle Eurooppaan, miksei myös muualle maailmaan. Euroopan Unioni ei ole kuitenkaan näitä pohjoismaille niin tyypillisiä julkisia palvelurakenteita arvostanut. Markkinoiden aseman vahvistamisen rinnalla alettiin yhteiselle hyvinvoinnille, yhteisten voimavarojen keräämiselle ja sitä kautta luotaville subjektiivisille oikeuksille ja kaikkia koskeville palveluille asettaa esteitä. Jo viimeistään vuonna 1991 oli luotu periaatepohja niille ratkaisuille, jotka sitten vahvistettiin Maastrichtin kokouksessa 1996.Tuossa sopimuksessa valtion ja julkisen sektorin roolia kavennettiin massiivisesti. Julkisen sektorin kasvulle - ja samalla yhteisten palvelujen kehittämiselle - asetettiin tiukat rajat. Myös  Euroopan Keskuspankkia koskevassa perussopimuksessa (artikla 123) päätettiin, että "Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten, jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä samoin kuin se, että Euroopan keskuspankki tai kansalliset keskuspankit hankkivat suoraan niiltä velkasitoumuksia." Yhteisöllisten palvelurakenteiden toteuttaminen valtioiden tai kuntien avulla ja Euroopan keskuspankin rahoituksella kiellettiin yksiselitteisesti.

Olisi siis pitänyt ymmärtää, että sellainen yhteisen sektorin vahvistaminen, joka on pohjoismaisen hyvinvointimallin perustana, ei ole mahdollista Euroopan Unionissa. Hintavakauden ylläpito on niin keskeinen tehtävä, että riskiä tässä suhteessa ei voida edes periaatteessa ottaa. Kun rahajärjestelmä ei jousta eikä luo kysynnälle edellytyksiä, ainoaksi joustavaksi tekijäksi muodostuu  yritysten kautta tapahtuva kasvu ja niiden tarjoamat työpaikat ehdoilla jotka globaali kilpailutilanne asettaa.
Kun katselen tätä taustaa vasten sosialidemokraattisen politiikan mahdollisuuksia Euroopassa ja etenkin nyt Kreikan tilanteesta saatavien kokemusten valossa, joutuu toteamaan että Euroopan Unioni ei salli sellaisen elvyttävän politiikan toteuttamista joka on ollut hyvinvoinnin kasvattamisen kautta mahdollista ja tyypillistä pohjoismaissa. Sosialidemokratian rooli voi perusasetelmista johtuen olla ainoastaan puolustautuva, defensiivinen, kaikkein heikompia ja pahimpia ongelmia vaihtoehtoina poissulkeva toimintatapa. Visio yhteisestä, kansanvaltaisesta, avoimesta, perinteisen valtion rahapolitiikan keinoilla toteutettavasta  hyvinvoinnin kasvattamisesta ei ole mahdollista ilman perustavaa olevaa sääntöjen rikkomista.

Kun siis sosialidemokraattien gallup-kannatus mataa maassa, niin voi vain todeta että kansa on havainnut tämän Euroopan Unionin myötä syntyneen sosialidemokratian poliittisen vammaisuuden  jo paljon aikaisemmin kuin liike itse. Toivon pitäminen yllä perustuu tietenkin vapauden, yhdenvertaisuuden ja yhteisen vastuullisuuden ideaan - joka ei kuitenkaan Unionin rakenteissa ole sosialidemokratian keinoin mahdollista. Sosialidemokratia on kansanliikkeenä eitoivottu ja poliittisilta visioiltaan  Unionin perustavoitteen kanssa ristiriidassa oleva liike, politico non grata.

Turha siis haikailla sosialidemokraattisen uudistuspolitiikan perään Unionin tai valtiollisten rakenteiden kautta.

Eurooppalainen vaihtoehto

Millainen olisi vasemmiston vaihtoehto Euroopan Unionin politiikalle? Onko nykyisen Euroopan Unionin rakenteissa mahdollista toteuttaa sosialidemokraattista politiikkaa? Kun puhun vasemmistolaisesta vaihtoehdosta, haluan yhdistää sen ennenkaikkea sosialidemokratiaan ja sen arvoperintöön. Se tarkoittaa kaikenlaisten epäproduktiivisten vaihtoehtojen, kuten autoritaaristen rakenteiden, väkivallan, yhden puolueen ehdottoman hegemonisen aseman tai pelkkään elottomaan, aineellisen hyvinvoinnin sosialisointiin liittyvien vaihtoehtojen poissulkemista.
Tästä puhuminen on tärkeää juuri nyt, kun Kreikassa vasemmistolaista ja työväenliikkeen marxilaista arvoperinnettä tulkitseva Syriza-puolue on hallituksessa ja lähes yksin asemassa jossa se voi määrittää yhden eurovaltion suuntaa. Kirjoitan tämän senkin vuoksi, että asiaan perehtymättömällä olisi edes jonkinlaisia työkaluja yrittää tulkita sosialidemokraattisista lähtökohdista sitä mitä Kreikassa tapahtuu. Sekin on sanottava - vaikka sen pitäisi olla itsestäänselvää - että kirjoitan omissa enkä puolueen nimissä, tavallisena, tosin yhteiskunnallisista asioista ja demokraattisesta elämäntavasta kiinnostuneena  kansalaisena.
Sosialidemokraattisen valtiota koskevan analyysin lähtökohtana pidän  tämän veronkanto-oikeudella varustetun yhteisön, siis valtion, kunnan ja meidän maassamme jopa kirkon yhteisöllistä motiivia, yhteisen hyvinvoinnin rakentamista. Oppi-isäni on tässä suhteessa Mikkelin suuri poika, Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian rehtori 1950-60 -luvuilla, jonka yksi mielenkiintoinen tehtävä 1940-50-luvun taitteessa oli toimia Suomen toistaiseksi ainoan sosialisoimiskomitean sihteerinä. Hänen keskeinen teesinsä oli yhteinen säästäminen. Se  tarkoitti voimavarojen kokoamista yhteisten, koko kansaa palvelevien hankkeiden toteuttamiseksi. On paradoksi sinänsä että tämä ajatus esitettiin hävityn sodan jälkimainingeissa, jälleenrakennuksen ja sotakorvausten vaikeassa vaiheessa, jolloin 1930-luvun maatalousvaltaisesta Suomesta ryhdyttiin teollistamisen muodossa rakentamaan yhteiseen hyvinvointiin rakentuvaa Suomea. Sanotaan että teollisen  Suomen kasvuvaiheessa se oli mahdollista. On siis kuitenkin muistettava että oli muitakin suuria tehtäviä samaan aikaan - ja kuitenkin se oli mahdollista.
Lähtökohtana on siis yhteisen sektorin vahvistaminen ja hyvinvoinnin mahdollistaminen kartuttamalla voimavaroja, pääomia tähän tarkoitukseen. Nyt motiivina ei ole yhteinen vaan yksityinen säästäminen, jolloin yhteinen voimavarojen kartuttaminen   nähdään tuhlauksena ja yksityisen pääoman kartuttamisen esteenä. Tähän lähtökohtaan perustuvat oikeastaan kaikki pyrkimykset julkisen sektorin supistamiseen, yksityistämiseen ja kaupallistamiseen. Jos pidetään tiukasti kiinni demokratiasta elämäntapana ja pidetään etäisyyttä vähemmän produktiivisten motiivien suuntaan, on yhteisen säästämisen, yhteisen hyvinvoinnin ja yhteisen vastuullisuuden periaate aivan keskeinen sosialidemokraattien poliittisessa toiminnassa sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Tähän lähtökohtaan pohjautuu toveruus, solidaarisuus, yhteisvastuullisuus - siis demokratia elämäntapana.
Suomalainen - ja pohjoismainen - kansanvaltainen hyvinvointivaltio, kansankoti rakennettiin tälle pohjalle. Se ei ole rakenteena koskaan miellyttänyt itsekkäistä lähtökohdista kasvavaa perustelutapaa, jota olemme tottuneet nimittämään oikeistolaiseksi, porvarilliseksi, konservatiiviseksi tai kuten nykyään, uusliberalistiseksi. Tähän malliin ei yhteinen säästäminen kuulu eikä se siihen juurikaan sovellu - ehkä armeijaa ja poliisia lukuunottamatta. Päinvastoin, yhteisöllinen motiivi  tarkoittaa oman lautasen reunan takaa katseltuna sosialismia ja kommunismia, tarkemmin sanottuna niiden epäonnistuneita, epäproduktiivisia muotoja.
Miten Euroopan Unioni, sisämarkkinat suhtautuu yhteiseen säästämiseen, yhteisten voimavarojen kasvattamiseen ja yhteisölliseen motiiviin? Se näkyy Unionin perusasenteissa ja perustavaa laatua olevissa asiakirjoissa. Maastrichtin sopimus nimenomaisesti kieltää eurovaltioiden suoran tukemisen, siis muodollisesti demokraattisen hallinnon alla tapahtuvan voimavarojen kasvattamisen. Maastrichtin sopimus asettaa rajan myöskin yhteisen säästämisen kautta tapahtuvalle kasvulle rajaten sen kolmeen prosenttiin vuositasolla. Myöskään velanotolla valtion osuutta ei saisi kasvattaa, vaikka euromaat ovat toistuvasti rikkoneet asetettua 60:n %:n rajaa. Lyhyesti, Euroopan Unioni estää omilla säännöillään, kuten myös itsenäiseksi toimijaksi määritelty Euroopan Keskuspankki tämän sosialidemokratialle niin tärkeän yhteisen hyvinvoinnin tavoittelun yhteisten instituutioiden avulla.

Valuuttaunionin myötä eurovaltiot ovat myös menettäneet oikeuden itsenäiseen rahapolitiikkaan, joka sellaisenaan mahdollisti - kuten jälkikeynesiläinen talousteoria toteaa - "rahan luonnin tyhjästä" eli valtion aloitteellisuuden vakavaraisuuden ylläpitämisessä ja uusien, hyvinvoinnin kannalta tärkeiden projektien käynnistämisessä. Sosialidemokraattisen, kansanvaltaisesti toteutetun vasemmistolaisen vaihtoehdon toteuttaminen on jo Unionin perussäännöissä tehty mahdottomaksi.
Sitä jää kysymään, että miksi tällaiseen seikkaan ei kiinnitetty huomiota Euroopan Unioniin liityttäessä? Tosiasiassa juna oli jo ollut liikkeellä pitkään tähän suuntaan. Unionin valitsema linja piti hyväksyä karvoineen päivineen. Kaiken lisäksi oli pohjoismaisen hyvinvointivaltion suhteellisen hyvän onnistumisen pohjalta vielä aimo annos optimismia sekä sosialidemokratian että laajemminkin vasemmistolaisissa piireissä. Voi olla että kansallisella turvallisuudellakin oli 1990-luvun epävakaissa olosuhteissa oma osuutensa. Ideologista keskustelua Euroopan Unionin rakenteista ei käyty juuri nimeksikään, uskottiin vain että sisämarkkinat ja talousyhteisö vahvistavat yhteistä hyvinvointia - niinkuin euron osalta on tapahtunutkin.
Minun  oletukseni on, että tämä arvopohjaisia vaihtoehtoja poissulkeva piirre Euroopan Unionissa on se seikka, joka pohjimmiltaan aiheuttaa sekä taloudellista epäonnistumista ja pirstoutumisen uhan Euroopan Unionissa. Syy on sekä epätasa-arvoa luovassa talous- ja rahapolitiikassa että ideologisin perustein luodussa arvojen epäsymmetriassa. Niin  kauan kuin Euroopan Unionia johdetaan valtaisan oikeistolaisen, itsekkäisiin arvolähtökohtiin perustuvan poliittisen koalition voimin, Unionin tulevaisuuden näkymät ovat huonot. Erityisen huonot ne ovat eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta. Kreikan vasemmistolaisen Syrizan yritys luoda vaihtoehtoa nyt vallitsevalle hegemonialle on monessa suhteessa uhkapeliä, mutta se kuvaa sitä suunnatonta epätoivoa johon yhteisöllisen motiivin korvautuminen itsekkäällä intressillä saattaa johtaa.
Sellaista maailmanaikaa ei ilman suurta katastrofia taida olla tulossakaan, että Unionin ja EKP:n peruskirjoja muutettaisiin  moniarvoisempaan suuntaan. Sellainen rakennemuutos edellyttäisi taas kerran suurta konsensusta koko mantereen tasolla. Kreikan tapaus jo yksin osoittaa sen, että vallassa oleva blokki on valmis uhraamaan sekä rauhan että demokratian pitäessään kiinni saavuttamistaan etuoikeuksista.

Domestic exile - Massada

Mikä on sosialidemokratian strategia tilanteessa, kun järjestötoiminta on lamassa, media on kokonaisuudessaan poliittisten vastustajien käsissä ja maassa on hallitus joka tekee politiikkaa konservatiivien ja uusliberaalien sanelemilla ehdoilla?

En oikein usko kovaääniseen kapinointiin, varsinkaan kun ei ole välineitä eduskunnan kyselytuntia lukuunottamatta missä ääntä saataisiin kuuluviin. Vuosiksi unohtunut ammattiyhdistysliikkeen yhteys työväenliikkeen arvoperintöön on johtanut siihen ettei työelämään kohdistuva lakkoliike - yleislakosta puhumattakaan - ole tällä hetkellä se jolla joukkoihin luodaan tietoisuutta. Sosiaalinen media tarjoaa yhden merkittävän kanavan ja sitä toki käytetäänkin, mutta kattavuus kaikesta hälinästä huolimatta on aika pinnallista ja  taitaa rajoittua aika pieneen piiriin. Oman ajatuksen esittämistä vältellään ja syynä on paitsi tottumattomuus myös aito pelko siitä, että Some ennepitkää rankaisee avomielistä käyttäjäänsä. Porvaristo vyöryttää luokkataistelua ylhäältä ajatuspajojen ja salaisten rahoituskanaviensa kautta. Mediaan ei sosialidemokratialla ole tänä päivänä sellaista pääsyä että siellä voisi arvojaan ryvettymättä puolustaa.

Euroopan Unionin rakenne on alkanut selvästi muuttua markkinaehtoisesta markkina-alisteiseksi. Pohjan tähän luovat tietenkin jo EU:n perussopimukset, jotka yksiselitteisesti kieltävät sen vaihtoehdon, jonka varaan kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu. Erityisen selvästi sen joutuvat kokemaan ne sosialidemokraatit jotka ovat menestyneet kunnallisvaaleissa ja joutuvat omissa kotikunnissaan säästöpolitiikan jyrän alle ilman että pääsisivät kehittämään verotusoikeudella varustetun ja ihannetapauksessa erilaisia omia rahoitusinstrumentteja käyttävän kunnan toimintamahdollisuuksia. Lyhyesti sanottuna, sosialidemokratiasta on tullut vallankäyttäjän ja toimintamahdollisuuksien luojan sijasta rikolliseen verrattava resurssien tuhlaaja, joka on joutumassa poliittiseksi pakolaiseksi omassa maassaan. Sosialidemokratia - in domestic exile.

Sosialidemokratian arvomaailmalla on tietynlainen sympatiasuhde juutalaisuuteen. Tämä ei johdu pelkästään juutalaisten kokemista kärsimyksistä diasporassa, vaan demokraattisen sosialismin ja messiaanisen ajan yhteisestä sanomasta, harmonian tavoittelusta ja siihen liittyvien arvojen tarkasta vaalimisesta. Juutalainen uskonnollisuus edustaa tässä toista ääripäätä, demokraattisen sosialismin ihanne toista, yhteiskunnallisella kielellä ilmaistua visiota tulevasta. Mitä juutalaiset ovat tehneet silloin  kun heidän asemansa yhteiskunnassa on joutunut uhanalaiseksi?

Juutalainen vastaus - ainakin yksi merkittävä - on ollut eristäytyminen omaan asuinalueeseen, ghettoon tai korkealle vuorelle kuten tapahtui Massadassa lähellä Kuollutta merta ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Luotiin oma yhteisö, jossa vaalittiin perinnettä, syvennettiin Mooseksen opin sanomaa, sovellettiin sitä elämään, luotiin symboleja, tunnuksia arvojen konkretisoimiseksi. Maailmaa ympärillä myllerrettiin mutta juutalaisten pyhät arvot nimettömästä jumalasta ja harmonian tavoittelusta säilyivät ja ovat yhä varteenotettavana elämäntapavaihtoehtona sovellettavissa. Uskon juutalaisten edelleenkin vaalivan arvojaan suljetuissa yhteisöissä joihin ulkopuolisella ei juurikaan ole pääsyä.

Poliittinen ympäristö on käynyt sosialidemokratialle vihamieliseksi ja vaikka sen arvot ovat säilyttäneet tuoreutensa ja merkittävyytensä, niiden itsestäänselvyydestä on kasvanut - taas kerran - välinpitämättömyys joka näyttää estävän nuorempaa sukupolvea tunnistamasta sosialidemokraattista arvotraditiota ja sen saavutuksia poliittisessa vastuunotossa. Kansanvalta näyttää työntävän sen keskeisen kehittäjän, sosialidemokratian ulos ihmiskeskeisen poliittisen työn toteuttajana.

Vanha suomalainen sananlasku sanoo: ei tupata kun ei tykätä. Sosialidemokratialla ei ole pääsyä porvarillisesti johdettuun mediaan - siis miksi olisimme kolkuttelemassa ovia ulkopuolelta. Emme ole ennenkään kaivanneet ulkoista tunnustusta puhumattakaan sen arvomerkeistä, vaikka pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio vieläkin palvelee monin eri tavoin kansalaisia alasajosta ja rakenneuhista huolimatta. "Luokkataistelu ylhäältä" väittää, että ei ole varaa maksaa palkkoja - pidetään siis eri muodoin taukoa vaihdon välineen vastaanottamisessa. Keskitytään kuluttamisessa vain olennaiseen ja vietetään pyhäpäivää ylitöiden sijasta juutalaisen tapaan harmonian hengessä. Keskitetään ostoksemme ja elämämme yksinkertaisten arvojen ympärille. Suljetaan ahne ja pahansuopa maailma itsemme ulkopuolelle. Monet taitavat tehdä edelläkuvatun jo lähes välttämättömyyden pakosta.

Lakko tarkoitti kieltäytymisestä oman työpanoksen antamisesta ehdoilla jotka osoittautuivat riistäviksi ja ihmisarvoa alentaviksi. Jos koko yhteiskunta alkaa vuosia jatkuneen markkinaihailun seurauksena hylkiä yhteistä hyvinvointia, vastaus voi silloinkin olla sama kuin työtaistelussa, lakossa: omaa henkistä ja fyysistä panosta ei anneta käyttöön, vaan keskitytään omissa yhteisöissä vision, uuden harmonian kehittämiseen. Me tulemme mukaan sitten kun kutsu kuuluu! Zen buddhistisen sanonnan mukaan mestari on lähellä kun oppilas on valmis...

Sosialidemokratian tulee omissa joukoissaan paneutua uudelleen tavoitteidensa ja niiden perusteiden analysointiin. Millä tavalla ihmisoikeuksiin ja ihmisyyteen kuuluu osallistumisen oikeus ja osallistamisen mahdollistaminen? Millainen tehtävä omaehtoisuudella ja itsensä toteuttamisella on hyvinvointiyhteiskunnassa? Miten varmistamme sosiaalisten oikeuksien ja toimeentulon toteutumisen jokaisen kohdalla? Mikä tehtävä yrittämisellä ja yritysmaailmalla on resursseiltaan rajallisessa ja ympäristöltään uhatussa maailmassa. Eikö ole aika lopettaa sotiminen ja siirtyä ihmiskunnan esihistoriasta tapaus ihmisen toteuttavaan, yhteisiä humanistisia arvoja vaalivaan maailmanaikaan? Onko omalla ja maapallon tasapainolla yhteinen nimittäjä?
Kun ajatellaan sosialidemokratian strategiaa näissä uusissa oloissa, omat järjestöt - sellaiset kuin osuuskauppaliike, ammattiyhdistysliike, sivistys- ja kulttuurijärjestöt - joutuvat uudelleen ottamaan hoitaakseen niitä tehtäviä, joita hyvinvointivaltiossa hoidettiin yhteisesti. Voisin kuvitella hyvinvointivaltion tukehduttamisen johtavan uuteen yhteistoimintatietoisuuteen, kun havaitaan verorahojen valuvan kaupallistamisen kautta kasvottomien, veroja kiertävien nykyajan kapitalistien talouspiratismia suosiviin veroparatiiseihin.

Epäsymmetrinen Eurooppa

Miksi Euroopan Unioniin liityttäessä kja sen instituutioita perustettaessa ei kiinnitetty huomiota siihen, että tämä yhteisö lainsäädännöllään kieltää sen kaltaisen elvyttämisen ja hyvinvointivaltion rakentamisen, joka on ollut tyypillistä pohjoismaissa? Maastrichtin sopimus nimenomaisesti kieltää valtioiden suoran tukemisen edes kriisitilanteissa. EKP:n säännöt - perustamissopimuksen pykälä 123 - samoin kieltävät valtioiden suoran tukemisen. Eikö tämä tarkoita sitä, että Euroopan Unioni ei ole demokraattinen yhteisö, koska se kieltää dynaamisen, yhteisestä hyvinvoinnista vastuullisen valtion rakentamisen?
Vastauksen antaa tutkija Lauri Holappa "Raha ja talous" blogissa:
"Saksa tiesi, että EMUun tulisi mukaan maita, joiden kasvumallit nojasivat enemmän kotimaiseen kysyntään ja joiden vientisektorit olivat paljon heikompia. Näin ollen se ymmärsi, että eurosta tulisi D-markkaa heikompi valuutta, mikä sopisi sen vientivetoiselle kasvumallille erinomaisesti. Ongelmana oli kuitenkin siinä, että Saksa pelkäsi EMUn perustamisen voivan johtaa joko ylikansallisiin tulonsiirtoihin tai Bundesbankin linjaa kevyempään rahapolitiikkaan. Saksa suostuikin mukaan EMUun vain, jos siitä puuttuisivat kaikki valtioiden väliset tulonsiirtomekanismit ja jos EKP:n mandaatti, asema ja säännöstö kopioitaisiin suoraan Bundesbankilta. Saksa sai lopulta tahtonsa läpi Maastrichtin sopimuksessa: tulonsiirtoja ei tullut, EKP:lle annettiin täysin itsenäinen asema, valtioiden suora keskuspankkirahoitus kiellettiin eikä EKP:lle annettu edes työllisyystavoitetta."


Kun nyt jälkeenpäin, lähes kahdenmymmenen vuoden jälken muistelun 1990-luvun puolivälissä käytyä keskustelua Euroopan Unionista ja siihen liitymisestä, en muista kertaakaan tuodun selkeästi esille Unionin kansalliselle politiikalle tai valtion ja julkisen sektorin tehtävälle asetettuja ja asetettavaksi tulevia rajoitteita. Euroopan valuuttaunionissa EMU:ssa valtiot ovat siis menettäneet tämän oikeutensa ja  Euroopan Valuuttaunionin poliittinen mahdollisuus "luoda rahaa tyhjästä", toisin sanoen tehdä sopimuksia uusista hankkeista ja rahoittaa ne "with the fresh money" eli käyttää keskuspankkinsa varantoja projektin suorittamiseen on suljettu Saksan vaatimuksesta mahdollisuutena kokonaan pois.

Taustalla on siis Saksa, joka käyttää keskeistä asemaansa häikäilemättä tämän epäsymmetrisen aseman ylläpitämiseen. Tästä syystä myöskään sellainen hyvinvointivaltiopolitiikka, josta pohjoismaat ovat tulleet tutuiksi ja joka on pohjoismaisen menestystarinan takana, ei nykyisissä EMU:n olosuhteissa ole mahdollista.
Lauri Holappa päätä blogikirjoituksensa toteamukseen, joka lupaa dramaattista ja traagistakin näytelmää:"Vaikuttaakin yhä enemmän siltä, että eurokriisi ratkeaa vasta, kun osa nykyisistä kriisimaista jättää EMUn. Tämä aiheuttaa todennäköisesti Saksassakin paniikin, koska sen yksityisellä sektorilla on huomattavia sijoituksia kriisimaissa. Esimerkiksi jälkikeynesiläinen ekonomisti Jörg Bibow on arvioinut tuoreessa tutkimuksessaan, että kriisimaiden euroero johtaisi näiden sijoitusten reaaliarvon romahtamiseen sekä kriisimaiden vientikilpailukyvyn huomattavaan parantumiseen. Nämä tekijät taas saattaisivat laukaista Saksassa täysimittaisen talouskriisin. Toistaiseksi EKP:n OMT-ohjelma on onnistunut estämään EMUn hajoamisen, mutta jossain vaiheessa mitta tulee täyteen Etelä-Euroopan kriisimaissa. Luvassa on vielä pitkä ja surullinen näytelmä."
Huomattava on että tutkija lauri Holappa on kirjoittanut blogikirjoituksensa jo marraskuussa 2013 mikä lisää sen analyyttista arvoa huomattavasti. Parastaikaa (23.6. 2014) käydään Brysselissä eurohallitusten pääministereiden ja valtionvarainministereiden kesken neuvotteluja siitä, millä ehdoilla Kreikka voi saada lisätukea suunnattomiin velkoihinsa.
Viime kädessä vastakkain ovat siis Saksan johdolla toteutettu itsekäs, saksakeskeinen austerity-politiikka ja toisaalta Saksan jo EMU:n perustamisvaiheessa poissulkema mahdollisuus tulonsiirroista tai EKP:n kevyemmästä elvyttämisen mahdollistavasta rahapolitiikasta.

Kumpi siis voittaa: Eurooppalaiset pää- ja valtionvarainministerit jotka kuuliaisesti seuraavat Saksan asettamia ehtoja velkojen maksulle huolehtien samalla siitä että Kreikka ei pääse otteesta - vai Kreikka, jonka parlamentilla on viime kädessä sananvalta demokratian nimissä neuvoteltuun, todenäkösesti liikaa Saksan tarpeita myötäilevään kompromissiehdotukseen. Jos Kreikka myöntyy, niin epäsymmetria - ja Lauri Holapan ennustama pitkä ja surullinen näytelmä - jatkuu .

Juhannussaarna ihmisyydestä ja arvoperinnöstä

Oikella vai vasemmalla?
Joudun aika-ajoin tilanteisiin jossa ulkopuoliset yrittävät määritellä, minkä lajin sosialidemokraatti oikein olen. Puhutaan oikeistososialidemokraateista ja vasemmistososialidemokraateista. Minulle tämä jako sopii huonosti, koska liikkeen suhde kanssaihmiseen määritellään toveruuden pohjalta. Se tarkoittaa sitä että hyviksi tovereiksi toisiaan kutsuvat pitävät selvyytenä yhteistä arvopohjan tulkintaa.

Ihmisyys
Keskeinen lähtökohta on mielestäni kuvattavissa yhdellä sanalla: ihmisyys. Sosialidemokratian tulkinta lähtee aina liikkeelle ihmisenä olemisesta ja sen eri puolien kuvaamisesta. Tässä mielessä sosialidemokratia edustaa radikaalia humanismia, koska se ei aseta ihmisen ja ihmisenä olemisen yläpuolelle mitään erityistä auktoriteettia. Jokainen tarkistus on oltava kaikissa olosuhteissa edelleen tarkistettavissa.

Pallokoordinaatio
Ihmisyyden ulottaminen jokaiseen ihmiseen tarkoittaa radikaalin humanismin ymmärtämistä koko lajia koskevana suurena periaatteena. Liikkeen arvoperusta avautuu tästä keskeisestä lähtökohdasta suurenevina renkaina yhä laajemmille ihmisyyttä kuvaaville aloille ja alueille, samoin kuin veteen putoavan kiven aiheuttamat renkaat etenevät joka suuntaan, tosin sosialidemokratiasta puhuttaessa tämä tapahtuu pallokoordinaatiossa, joka suuntaan laajenevana, eräänlaisena ihmisyyteen liittyvänä tietoisuuden alkuräjähdyksenä. SDP:n puheenjohtajanakin toiminut  Pertti Paasio puhui asioiden katselemisesta "pallokoordinaatiossa".

Kansanvalta

Liikkeen kansanvaltakäsitys on siten ihmislajiin liittyvä, sosialidemokratian kehittämä  sovellutus työväenliikkeen arvoperinnöstä, jossa jokaisen ihmisen ihmisoikeudet tulevat mahdollisimman suuressa määrin huomioonotetuksi. Tähän radikaaliin humanismiin en kuitenkaan katsoisi kuuluvan sellaisten oikeuksien tai etujen hankkiminen itselle, joita ei voida ulottaa kaikkiin lajin edustajiin. Sosialidemokratia pitää sisällään eettisen rajauksen, joka sulkee itsekkyyden, narsismin, oman voiton tavoittelun suhteessa kanssaihmiseen pois arvolähtökohtana.
Epäproduktiivisuus

Sosialidemokratia sulkee siis pois joukon epäproduktiivisia, tuhosuuntaisia ja yhteistä intressiä huomioonottamattomia lähestymistapoja jo lähtökohtaisesti, koska ne eivät tarjoa mahdollisuutta yhdenvertaisuuden toteuttamiseen ihmisyhteisössä oikeastaan millään niistä tasoista joilla tätä “epäproduktiivisuutta” esiintyy. Hamuava omistaminen, ahnehtiminen muista piittaamatta on yksi tällainen, aikaamme liittyvä vakava epäproduktiivinen suuntaus.

Omistamisen ulottaminen jokaiseen tasajaon muodossa ei sellaisenaan poista itse ahnehtimisen motiivia eikä tässä mielessä kuulu sosialidemokratian todellisiin tavoitteisiin, vaikka turvallisuuden ja toimeentulon kannalta tietty määrä omistamista onkin tarpeen ja hyväksyttävissä.

Alistamishalu, nujertaminen ja toisaalta alistumishalu, johtajan palvonta ovat saman autoritaarisen asennoitumisen mitalin kaksi puolta ja ovat sosialidemokratialle vieraita. Historia osoittaa että “miljoonien hulluus” voi lähteä liikkeelle myös tätä kautta. Se nimittäin voi johtaa laadultaan vaaralliseen tapaan hakea ratkaisuja asioihin väkivallan, epäluulon kasvattamisen, viholliskuvien rakentamisen ja sotaan valmistautumisen kautta. Vaara vaanii tässäkin suhteessa ihan lähietäisyydellä.

Jos vielä mainitsisin yhden, kunnioituksen puutteen elämää kohtaan, välinpitämättömyyden, silmittömän halun tuhota, saattaa toimimattomaksi - ja pitää toimimattomuutta elämän lähtökohtana, olen tullut nimenneeksi ne paon mekanismit, joista erityisesti kuuluisan Frankfurtin koulun sosiaalipsykologit ovat meitä varoittaneet. 
Markkina-alisteisuudessa, kaupallisuudessa on koko joukko juuri näitä elämään välinpitämättömästi suhtautuvia, nekrofiileja piirteitä. On surullista jos poliittisesti merkittävässä asemassa oleva ihminen joutuu paaduttamaan sydämensä ja pysyttelemään lujana markkinahengen muodostamasa veljeyden vankilassa.

Omaehtoisuus

Ihmisen keskeinen piirre on ilmaista itseään toiminnan, tekemisen, tuottamisen, ajattelun, ilmaisemisen, tuntemisen, haistamisen ja maistamisen kautta. Juuri näiden, ihmisyyteen olennaisesti liittyvien ulottuvuuksien toteutuminen on ollut uhattuna läpi koko ihmiskunnan tähänastisen historian.

Sosialidemokratia on kehittänyt lukuisan joukon ilmaisuja kuvaamaan näihin ihmisyyden piirteisiin kuuluvia toiveitaan. Työväen sivistysliike on kautta aikojen puhunut omaehtoisuudesta. Pohjosimaisen sosialidemokratian kautta käyttöön on tullut luovuus, “skapandet” joka ilmaisuna on jo suomalaista yleiskieltä. Työväenliikkeen arvoperinnössä puhutaan ihmisen toiminnallisesta vapauttamisesta ja erityisesti “työn vapauttamisesta”, jolla tarkoitetaan ihmisen toimintaan liittyvien, orjuuden eri asteita kuvaavien elementtien poiskitkemistä.  Ammattiyhdistysliike saa voimansa juuri työn vapauttamisen suuresta, radikaalihumanistisesta lähestymistavasta.  Sosialidemokraattien periaateohjelmissa tätä ulottuvuutta on kuvattu ilmaisulla "demokratia elämäntapana ja yhteistyön välineenä". Tämä muodostaa pohjan jokaiselle oman aikansa yhteiskunnan kriittiselle tarkastelulle ja omien toiminta- ja ajattelutapojen kehittämiselle.
Ihmisen esihistorian päätös

Lopullisena tavoitteena ei siis ole palkkaorjuuden ulottaminen jokaiseen ihmiseen, mikä näyttäisi olevan tämän päivän aate- ja arvokeskustelun keskiössä, vaan sellaisten olosuhteiden luominen joissa ihmisen omaehtoisuus, luontainen ja ehtymätön aktiivisuus pääsee oikeuksiinsa. Vasta silloin - kun tämä periaate on saatu hallitsevaksi, hegemoniseksi arvolähtökohdaksi, alkaa ihmiskunnan esihistoria tulla päätökseensä ja uusi,  globaali  tietoisuus näyttää tietä tulevaisuuteen.

Kun nyt taas kerran periaateohjelmasta keskustellaan, voi vain todeta, että kysymys on ihmisyydestä liikkeen keskeisenä voimavarana.

Domestic exile, osa I

Argentiinalainen ystäväni, jonka kanssa tein kansainvälisellä tasolla yhteistyötä 1970-luvun alkupuolella, luonnehti omaa tilannettaan naurahtaen sanomalla:"I'm in domestic exile". Olen pakomatkalla omassa kotimaassani.
Argentiina oli tuohon aikaan ankaran sotilasdiktatuurin hallitsema maa ja ystäväni suuntautuminen kansanvaltaiseen, demokraattisen sosialismin suuntaan ei miellyttänyt vallanpitäjiä. Hän oli erityisen innostunut pohjoismnaisesta hyvinvointimallista, sen avoimuudesta, demokraattisuudesta, antimilitaristisuudesta, avautumisesta kansainvälisen yhteistyön suuntaan, luovuudesta ja ihmisoikeuksien ehdottomasta kunnioittamisesta. Mitkään noista teemoista eivät sopineet sotilasjuntalle, kysymys oli brutaalista vallankäytöstä ja ihmisten, myös ystäväni ahdistamisesta ja järjestelmällisistä toimista tehdä tämä sympaattinen kaveri poliittisesti toimintakyvyttömäksi. Näin siinä myös kävi. Hänen toimistonsa suljettiin ja pääsy yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen suljettiin mahdollisuuksien ulkopuolelle - loppuelämäksi.
Tiedämme suurin piirtein mitä Argentiinalle on vuosikymmenien varrella tapahtunut. Sotilasjuntan opit ja erilaiset autoritaariset poliittiset rakenneratkaisut eivät ole maan tilannetta kohentaneet. Argentiina kamppailee edelleen olemassaolostaan vähän samalla tavalla kuin mitä Kreikassa nyt tapahtuu - tosin sillä erolla että Argentiinassa ei ole tapahtunut mitään poliittista, yhteiskunnallista heräämistä vaihtoehtoiseen ajattelutapaan.
Onko minun  oimalla henkiläökohtaisella tilanteellani jotain yhtymäkohtia siihen tilanteeseen, johon argentiinalainen ystäväni ja työtoverini neljä vuosikymmentä sitten joutui? Olen paljon mietinyt sitä, olenko minäkin "persona non grata", epätoivottu henkilö omassa maassani. Jos olen, onko minulla kohtalotovereita? Jos on, onko jotakin tehtävissä tilanteen korjaamiseksi?
Omalla kohdallani kävi niin, että koulunkäyntini jäi kesken ja päättyi keskikoulun päästötodistukseen, tosin hyvillä arvosanoilla. Kotini oli rintamamiestila kaukana pitäjän keskuksesta ja meitä sisaruksia oli kaikkiaan kahdeksan, minä vanhin tässä suuressa lapsikatraassa. Minä olin joukosta ainoa joka pääsi "yhteiskouluun", vanhimman lapsen kohdalla vielä kaiketi eli toivo koulutusmahdollisuuksien tarjoamisesta lapsikatraalle.
Isäni sairasteli jo lapsuusaikanamme, toimeentulo oli äärimmäisen niukkaa. Isäni joutuminen työkyvyttömäksi ja kansaneläkkeelle - työeläkkeitä ei vielä 1950-luvulla tavalliselle palkansaajlle ollut -  ratkaisi lopullisesti tilanteen niin, että minun oli palattava kirkonkylästä takaisin kotihommiin peltoa raivaamaan, metsätöitä tekemään ja auttamaan sisaruspalvea pysymään leivän syrjässä kiinni. Kokemus oli 17-vuotiaalle pojalle opettava ja siitä on ollut hyötyäkin myöhemmän elämän kovissa tilanteissa. Koulunkäynti kuitenkin jäi muutamaksi vuodeksi.
Armeijassa kävin sekä aliupseerikoulun että reserviupseerikoulun ja molemmista tulin ulos keskiarvoa paremmilla todistuksilla, vaikka en mikään sotilaallinen tyyppi olekaan. Tärkeätä oli kuitenkin päästä katsomaan, pärjäänkö ikäisteni joukossa tietojeni ja taitojeni puolesta.
Työväen Akatemia muodostui minulle tärkeäksi opinahjoksi sitten kun sisarusparvemme oli jonkin  verran varttunut. Se muodosti jonkinlaista pohjaa vaihtoehtoiselle sivistystielle, jonka varaan olin alkanut rakentaa saatuani yhteyden kansanvaltaisen työväenliikkeen aatemaailmaan ja erityisesti työväen sivistystyön suuriin ihanteisiin. Vaikka nuo kokemukset olivatkin merkittäviä, varsinaista muodollista pätevyyttä tuo opiskelu ei tarjonnut mihinkään ammattiin tai yhteiskunnalliseen tehtävään. Omaksi vaihtoehdokseni muodostui toiminta sosialidemokraattisen työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen järjestöissä, olinhan jo kotona tietynlaisena arvoperintönä saanut tuntumaa demokratiaan elämäntapana ja yhteistyön välineenä.
Domestic exile? Pakolaisena, vailla mahdollisuuksia omassa maassa? On nyt jälkeenpäin ja elämää kokeneena todettava, että muodollisen, pätevyyksiä tarjoavan koulutuksen puute on sulkenut elämän varrella paljon niitä ovia, jotka hyvän pohjakoulutuksen saaneelle ovat luonnostaan avoinna. Olin jo aloittanut itseopiskelun ja iltaoppikoulun opinnot, kun minut yhtäkkiä kutsuttiin kansainvälisen järjestön pääsihteeriksi. Tuli tarjous josta ei 1970-luvulla voinut kieltäytyä. Paradoksaalista on kaiketi se, että huolimatta puutteellisesta koulutuspohjastani tein vaativaa globaalia kasvatuspoliittista työtä jo silloin kun olimme työtovereita argentiinalaisen, toisella puolen maapalloa elävän työtoverini kanssa. Kansainvälinen kokemuskaan ei kuitenkaan korvannut muodollisen koulutuksen puutteita. Hankkimallani kielitaidolla ei kotimaassa ollut käyttöä.  Oli tullut rakenteellisia esteitä kykyjen ja kokemusten käytön tielle.
Siinä yksi ja todennäköisesti tärkeä ulottuvuus sarjaan  Domestic exile, osa I.