Eurooppalainen vaihtoehto

Millainen olisi vasemmiston vaihtoehto Euroopan Unionin politiikalle? Onko nykyisen Euroopan Unionin rakenteissa mahdollista toteuttaa sosialidemokraattista politiikkaa? Kun puhun vasemmistolaisesta vaihtoehdosta, haluan yhdistää sen ennenkaikkea sosialidemokratiaan ja sen arvoperintöön. Se tarkoittaa kaikenlaisten epäproduktiivisten vaihtoehtojen, kuten autoritaaristen rakenteiden, väkivallan, yhden puolueen ehdottoman hegemonisen aseman tai pelkkään elottomaan, aineellisen hyvinvoinnin sosialisointiin liittyvien vaihtoehtojen poissulkemista.
Tästä puhuminen on tärkeää juuri nyt, kun Kreikassa vasemmistolaista ja työväenliikkeen marxilaista arvoperinnettä tulkitseva Syriza-puolue on hallituksessa ja lähes yksin asemassa jossa se voi määrittää yhden eurovaltion suuntaa. Kirjoitan tämän senkin vuoksi, että asiaan perehtymättömällä olisi edes jonkinlaisia työkaluja yrittää tulkita sosialidemokraattisista lähtökohdista sitä mitä Kreikassa tapahtuu. Sekin on sanottava - vaikka sen pitäisi olla itsestäänselvää - että kirjoitan omissa enkä puolueen nimissä, tavallisena, tosin yhteiskunnallisista asioista ja demokraattisesta elämäntavasta kiinnostuneena  kansalaisena.
Sosialidemokraattisen valtiota koskevan analyysin lähtökohtana pidän  tämän veronkanto-oikeudella varustetun yhteisön, siis valtion, kunnan ja meidän maassamme jopa kirkon yhteisöllistä motiivia, yhteisen hyvinvoinnin rakentamista. Oppi-isäni on tässä suhteessa Mikkelin suuri poika, Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian rehtori 1950-60 -luvuilla, jonka yksi mielenkiintoinen tehtävä 1940-50-luvun taitteessa oli toimia Suomen toistaiseksi ainoan sosialisoimiskomitean sihteerinä. Hänen keskeinen teesinsä oli yhteinen säästäminen. Se  tarkoitti voimavarojen kokoamista yhteisten, koko kansaa palvelevien hankkeiden toteuttamiseksi. On paradoksi sinänsä että tämä ajatus esitettiin hävityn sodan jälkimainingeissa, jälleenrakennuksen ja sotakorvausten vaikeassa vaiheessa, jolloin 1930-luvun maatalousvaltaisesta Suomesta ryhdyttiin teollistamisen muodossa rakentamaan yhteiseen hyvinvointiin rakentuvaa Suomea. Sanotaan että teollisen  Suomen kasvuvaiheessa se oli mahdollista. On siis kuitenkin muistettava että oli muitakin suuria tehtäviä samaan aikaan - ja kuitenkin se oli mahdollista.
Lähtökohtana on siis yhteisen sektorin vahvistaminen ja hyvinvoinnin mahdollistaminen kartuttamalla voimavaroja, pääomia tähän tarkoitukseen. Nyt motiivina ei ole yhteinen vaan yksityinen säästäminen, jolloin yhteinen voimavarojen kartuttaminen   nähdään tuhlauksena ja yksityisen pääoman kartuttamisen esteenä. Tähän lähtökohtaan perustuvat oikeastaan kaikki pyrkimykset julkisen sektorin supistamiseen, yksityistämiseen ja kaupallistamiseen. Jos pidetään tiukasti kiinni demokratiasta elämäntapana ja pidetään etäisyyttä vähemmän produktiivisten motiivien suuntaan, on yhteisen säästämisen, yhteisen hyvinvoinnin ja yhteisen vastuullisuuden periaate aivan keskeinen sosialidemokraattien poliittisessa toiminnassa sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Tähän lähtökohtaan pohjautuu toveruus, solidaarisuus, yhteisvastuullisuus - siis demokratia elämäntapana.
Suomalainen - ja pohjoismainen - kansanvaltainen hyvinvointivaltio, kansankoti rakennettiin tälle pohjalle. Se ei ole rakenteena koskaan miellyttänyt itsekkäistä lähtökohdista kasvavaa perustelutapaa, jota olemme tottuneet nimittämään oikeistolaiseksi, porvarilliseksi, konservatiiviseksi tai kuten nykyään, uusliberalistiseksi. Tähän malliin ei yhteinen säästäminen kuulu eikä se siihen juurikaan sovellu - ehkä armeijaa ja poliisia lukuunottamatta. Päinvastoin, yhteisöllinen motiivi  tarkoittaa oman lautasen reunan takaa katseltuna sosialismia ja kommunismia, tarkemmin sanottuna niiden epäonnistuneita, epäproduktiivisia muotoja.
Miten Euroopan Unioni, sisämarkkinat suhtautuu yhteiseen säästämiseen, yhteisten voimavarojen kasvattamiseen ja yhteisölliseen motiiviin? Se näkyy Unionin perusasenteissa ja perustavaa laatua olevissa asiakirjoissa. Maastrichtin sopimus nimenomaisesti kieltää eurovaltioiden suoran tukemisen, siis muodollisesti demokraattisen hallinnon alla tapahtuvan voimavarojen kasvattamisen. Maastrichtin sopimus asettaa rajan myöskin yhteisen säästämisen kautta tapahtuvalle kasvulle rajaten sen kolmeen prosenttiin vuositasolla. Myöskään velanotolla valtion osuutta ei saisi kasvattaa, vaikka euromaat ovat toistuvasti rikkoneet asetettua 60:n %:n rajaa. Lyhyesti, Euroopan Unioni estää omilla säännöillään, kuten myös itsenäiseksi toimijaksi määritelty Euroopan Keskuspankki tämän sosialidemokratialle niin tärkeän yhteisen hyvinvoinnin tavoittelun yhteisten instituutioiden avulla.

Valuuttaunionin myötä eurovaltiot ovat myös menettäneet oikeuden itsenäiseen rahapolitiikkaan, joka sellaisenaan mahdollisti - kuten jälkikeynesiläinen talousteoria toteaa - "rahan luonnin tyhjästä" eli valtion aloitteellisuuden vakavaraisuuden ylläpitämisessä ja uusien, hyvinvoinnin kannalta tärkeiden projektien käynnistämisessä. Sosialidemokraattisen, kansanvaltaisesti toteutetun vasemmistolaisen vaihtoehdon toteuttaminen on jo Unionin perussäännöissä tehty mahdottomaksi.
Sitä jää kysymään, että miksi tällaiseen seikkaan ei kiinnitetty huomiota Euroopan Unioniin liityttäessä? Tosiasiassa juna oli jo ollut liikkeellä pitkään tähän suuntaan. Unionin valitsema linja piti hyväksyä karvoineen päivineen. Kaiken lisäksi oli pohjoismaisen hyvinvointivaltion suhteellisen hyvän onnistumisen pohjalta vielä aimo annos optimismia sekä sosialidemokratian että laajemminkin vasemmistolaisissa piireissä. Voi olla että kansallisella turvallisuudellakin oli 1990-luvun epävakaissa olosuhteissa oma osuutensa. Ideologista keskustelua Euroopan Unionin rakenteista ei käyty juuri nimeksikään, uskottiin vain että sisämarkkinat ja talousyhteisö vahvistavat yhteistä hyvinvointia - niinkuin euron osalta on tapahtunutkin.
Minun  oletukseni on, että tämä arvopohjaisia vaihtoehtoja poissulkeva piirre Euroopan Unionissa on se seikka, joka pohjimmiltaan aiheuttaa sekä taloudellista epäonnistumista ja pirstoutumisen uhan Euroopan Unionissa. Syy on sekä epätasa-arvoa luovassa talous- ja rahapolitiikassa että ideologisin perustein luodussa arvojen epäsymmetriassa. Niin  kauan kuin Euroopan Unionia johdetaan valtaisan oikeistolaisen, itsekkäisiin arvolähtökohtiin perustuvan poliittisen koalition voimin, Unionin tulevaisuuden näkymät ovat huonot. Erityisen huonot ne ovat eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta. Kreikan vasemmistolaisen Syrizan yritys luoda vaihtoehtoa nyt vallitsevalle hegemonialle on monessa suhteessa uhkapeliä, mutta se kuvaa sitä suunnatonta epätoivoa johon yhteisöllisen motiivin korvautuminen itsekkäällä intressillä saattaa johtaa.
Sellaista maailmanaikaa ei ilman suurta katastrofia taida olla tulossakaan, että Unionin ja EKP:n peruskirjoja muutettaisiin  moniarvoisempaan suuntaan. Sellainen rakennemuutos edellyttäisi taas kerran suurta konsensusta koko mantereen tasolla. Kreikan tapaus jo yksin osoittaa sen, että vallassa oleva blokki on valmis uhraamaan sekä rauhan että demokratian pitäessään kiinni saavuttamistaan etuoikeuksista.